Vaalisaarna 20.9.2015 Kuusamon kirkko Tuomo Törmänen 17. sunnuntai helluntaista, aihe: Jeesus antaa elämää Vaalisaarnan pohjana olevat Raamatun tekstit Jes. 26: 12 14, 19; Fil. 1:20 26 ja Evankeliumi Joh. 5:19 21 Jeesus sanoi juutalaisille: Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo. Saarna Niin aivan hiljaa aukeni se portti viimeinen, se äänetön ja näkymätön meille. On sydämesi kiitosta ja rauhaa tulvillaan. Valossa kuljet autuasten teille. Nämä runon sanat ovat lähiomaisten valitsema muistovärssy edesmenneen Hännisen mummoni kuolinilmoituksesta 25 vuoden takaa. Mummoni kuollessa olin viisivuotias. Muistoni mummosta liittyvät lähinnä hänen kuolemaansa. Sen kuitenkin tiedän, että mummollani oli usko ja luottamus siihen, että elämä ei pääty kuolemaan. Mummollani oli luottamus pelastukseen. Hän turvautui elämässään Kristukseen. Kuolemaa ei kovin mielellään ajattelisi, vaan sen soisi pysyvän pois mielestä. Kuoleman soisi pysyvän kaukana myös omasta elämästä ja
lähipiiristä. Kuitenkin kuolema on osa elämää, eikä sitä pääse karkuun. Jokaisen meidän täytyy kohdata se omalla vuorollamme. Kerran koittavassa kuolemassa meidät, sinut ja minut, riisutaan kaikesta, mitä meillä on, kertakaikkisesti kaikesta. Kuolemassa ihminen on paljaimmillaan. Millään elämän saavutuksilla tai arkisella hyvällä ei ole silloin enää merkitystä. Olemme syntyneet elämään äidin kohdusta alastomina ja tyhjin käsin. Tästä elämästä lähtiessämme me emme saa mitään maallista hyvää mukaamme. Emme saa mukaamme omaisuuttamme, maitamme tai mantujamme. Kuolemassa ihminen jää täysin tyhjän päälle. Ihminen ei omista mitään sellaista maallista, johon kuolemassa turvautua. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää turvautua Jumalaan, elämän ja kuoleman Herraan. Kuolemassa ihminen ei voi muuta kuin jättäytyä uskon ja luottamuksen varassa Jumalan käsiin, Jumalan haltuun. Elämän päätyttyä ihminen saa lopulta kohdata Jumalan ihmeellisyyden. Ainoastaan Jumala kykenee herättämään kuolleen elämään. Ainoastaan Jumalan tahdosta, voimasta ja ihmeestä pelastus on totta. Tämän pyhäpäivän Vanhan testamentin lukukappaleessa Jesajan kirjassa on kauniin runollisesti kuvattu meille kristityn ihmisen suurin ja kallein toivo, pelastuksen ja iankaikkisen elämän toivo: Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan. (Jes. 26:12) Profeetta Jesajaa on aikojen saatossa kutsuttu lempinimellä Lohdutuksen profeetta. Tämä Jesajan nimitys Lohdutuksen profeetta on hyvin osuva ja sopiva. Jesaja julistaa: Sinun kimaltava
aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään. (Jes. 26:19) Rauha ja pelastus ovat Jumalan työtä. Ihminen ei voi mitenkään ansaita tai hankkia itselleen rauhaa, anteeksiantoa, armoa ja pelastusta. Ne ovat Jumalan suuria lahjoja. Kristillisessä uskossa on hämmästyttävää se, että kaikki suuret arvokkaat asiat saadaan lahjana. Niitä ei voi itse itselleen hankkia. Minä en voi pelastaa itse itseäni. Ainoastaan Jumala pelastaa, niin kuin päivän evankeliumissa meille kerrotaan: Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo. (Joh. 5:21) Kaikki tuomiovalta on Jumalalla. Ihmisellä ei ole valtaa tai oikeuksia tuomita itseä tai toisia ja jakaa taivaspaikkoja omien mieltymyksiensä mukaan. Jumala, taivaallinen Isämme, lähetti suuresta rakkaudestaan ainoan Poikansa Jeesuksen Kristuksen maan päälle pelastaakseen ihmiskunnan synnin ja kuoleman vallasta. Vapahtajamme Jeesus Kristus kärsi ja kuoli Golgatan ristinpuussa juuri meidän vuoksemme. Golgatan ristinpuussa Vapahtajamme Jeesus Kristus sovitti täydellisesti meidän syntimme ja hankki meille pelastuksen lahjan. Ilman Vapahtajamme kärsimystä ja ristinkuolemaa meillä ei olisi mahdollisuutta armoon, anteeksiantoon tai pelastukseen. Armo, anteeksianto ja pelastus ovat Jumalan työtä. Kristillisessä uskossa on paljon enemmän kysymys siitä, mitä Jumala tekee kuin mitä ihminen tekee.
Olen lukemattomia kertoja seissyt tuossa kotikirkkomme alttarikaiteen edessä ruumisarkun äärellä toimittamassa hautaan siunaamista. Arkun äärellä olen oppinut paljon elämästä, kuolemasta ja ennen kaikkea kristityn ihmisen toivosta, taivastoivosta. Arkun äärellä ei voi näytellä. Ainakaan minä en siihen kykene. Arkun äärellä surevien ja kaipaavien omaisten edessä voi lohduttaa vain sillä, mihin itse uskoo ja luottaa. Ajatuskin kuolemasta voi herkästi synnyttää pelkoa ja kauhua. Kuolemaa saa pelätä. Mutta kuolemaa ei tarvitse pelätä. Kristittynä saat olla vapaa kuolemanpelosta. Pelko johtuu niistä monista kysymyksistä, jotka kuolemaan liittyvät: Milloin on minun tai läheiseni aika kuolla? Miltä kuoleminen tuntuu? Pelastunko minä? Kuinka selviän ilman läheistäni? Kuinka läheiseni selviävät ilman minua? Ei kai Jumala ole unohtanut minua tänne maan päälle? Vastaus kaikkiin kysymyksiin on vain Jumalalla. Meille jää kysyminen ja luottaminen. Hän vastaa ajallaan ja armossaan. Kuoleman todellisuuden tiedostamisen ei tule langettaa synkkää varjoa elämämme ylle vaan päinvastoin. Kuolema antaa elämälle sen arvon ja korostaa sen ainutlaatuisuutta. Tämä käy hyvin ilmi apostoli Paavalin pohdinnassa: Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto. Mutta jos jään tähän elämään, siitä hyötyy tehtäväni. En tiedä, kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein
parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon. (Fil. 1:21 24) Paavalin sanoissa tulee esille hyvin kristityn ihmisen jännite. Yhtäältä meitä odottaa lopulta hyvä osa taivaan kodissa. Toisaalta taas meillä on omat kutsumuksemme tässä elämässä. Paavalin sanoista selviää myös oikea ratkaisu. Kristityn elämän ei tule olla pakoa todellisuudesta. Tämä nykyinen elämämme on arvokasta lahjaa Jumalalta. Jeesuksen seuraajina meidän tehtävänä on osoittaa laupeutta ja rakastaa lähimmäistämme niin kuin itseämme. Voinko minä tehdä jotain sen eteen, että myös lähimmäinen lähellä tai kaukana saisi elää jokaisena päivänä ihmisarvoista elämää? Ettei hänen tarvitsisi odottaa kuolemaa, että pääsisi tämän maailman kauhuista? Joku voi mielessään pohtia, että eikö kirkkoherranvaalin vaalisaarnaa olisi voinut pitää yhtään valoisammasta aiheesta kuin kuolema? Kyllähän hyviä ja maailmaa syleileviä aiheita olisi vaikka muille jakaa. Mutta. Kuolemaan kätkeytyy toivo. Pimeyteen kätkeytyy toivo valosta. Syksyn ja talven koittamiseen kätkeytyy uuden kevään ja kesän odotus. Kuolema ei ole ihmisen elämän päätepiste. Kuolema on uuden iankaikkisen elämän alkupiste. Ilman kuolemaa ei ole pelastusta. Ilman kuolemaan kätkeytyvää elämää Jumalan suuret ihmeelliset teot eivät tule osaksemme. Jumala tahtoo pelastaa. Jumala tahtoo antaa juuri sinun osaksesi suuren rakkauden.
Meidän aikanamme kuolema on siirtynyt pois näkyvistä. Ennen ihmiset sekä syntyivät että kuolivat perheensä parissa. Kuoleman todellisuus oli läsnä. Se oli luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Uskon, että me voimme kirkossa rohkeasti puhua kuolemasta osana elämän kulkua. Meille, jotka turvaamme Kristukseen, kuolema ei ole pelottava tuntematon vaan tämän elämän päätepiste ja uuden ikuisen elämän alku. Kerran kuoleman todellisuudessa koittaa kirkas uusi aamu, ikuinen vehreä kesä, suven suloisuus. Voimme vaikkapa muistella lapsuutemme kesiä. Silloinhan oli aina lämmintä ja aurinko paistoi, ainakin muistoissamme. Kerran kaikki on hyvin. Kerran osanamme on iankaikkinen lepo ja rauha. On hyvä olla. Hyvät ystävät. Hautausmaita voidaan sanoa Jumalan puistoiksi. Seurakuntamme edesmennyt kirkkoherra Antti Poukkula on jatkosodan aikana vuonna 1943 kirjoittanut tämän seurakunnan hautausmaista seuraavasti: Pyhinä ja rauhallisina aukenevat kirkkojen ympärillä kalmistot. Ne ovat hiljaisen etäisyyden seutuja, mutta samalla likeisiä, sillä ne kätkevät omaisemme ja lukemattomat kanssaihmisemme ja ottavat kerran meidätkin lämpimään helmaansa. Itse kuljeskelen mielelläni hautausmailla ja tutkaillen hautakiviä. Hautausmaat julistavat olemassaolollaan luottamusta iankaikkiseen elämään. Erityisen mielelläni käyn aina joskus katsomassa edesmenneiden isovanhempieni hautapaikkaa Nilon hautausmaalla. Mummoni juuri ja juuri muistan mutta ukkini kuoli jo useita vuosia ennen
syntymääni. Isovanhempieni hautakivessä on kullatut viljantähkät ja risti. Vapahtajamme Jeesus Kristus vertasi ennen kärsimystänsä ja kuolemaansa itseään vehnänjyvään, nisunjyvään. Jeesus sanoo itsestään, että jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa suuren sadon. (Joh. 12:24) Viljantähkä isovanhempieni hautakivessä kuvaa satoa, joka kerran Jumalan rakkaudesta ja armosta korjataan Jumalan suureen viljaaittaan, taivaan kotiin. Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen risti hautakivessä on toivon merkki. Kristukseen turvautumalla kuolema ei ole elämän päätepiste. Hauta on Jumalan syli. Pelastus on todellisuutta.