EDUSKUNNAN SIVISTYSVALIOKUNNALLE ASIA Lausuntopyyntö, asia HE 134 / 2016 vp, hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2017. Urheilijoiden sosioekonominen asema ja sosiaaliturvan ongelmat. LAUSUMAN ANTAJA OTL, VT Mika Palmgren Aurakatu 22 20100 Turku Puhelin 020 746 37 30 / 0400-526 480 Fax 020 746 37 21 e-mail mika.palmgren@lakitoimistopalmgren.fi LAUSUMA 1.1. Rajaus Lausuman laatijaa kuullaan asiantuntijana Eduskunnan sivistysvaliokunnassa. Sen vuoksi tämä lausuma on yhteenvedonomainen lyhennelmä kuultavasta kokonaisuudesta ja on tarkoitettu käytettäväksi kuulemisen yhteydessä ja sen lisänä.
Tämä lausuma koskee ammattimaisesti tai ammatinomaisesti harjoitettua urheilua ja lausuman ulkopuolelle on jätetty tämän vuoksi kuntourheilu ja ns harrasteurheilu. Ammattiurheilulla tarkoitetaan tässä lausumassa urheilijoiden eläke- ja tapaturmaturvasta annetun lain mukaan määriteltyä urheilijaa ja ammatinomaisesti harjoitettavana urheiluna sellaisessa sopimussuhteessa olevaa urheilijaa, joka ei ole em lain tarkoittama ammattiurheilija tai sellaista yksilöurheiijaa, joka voidaan vapaaehtoisesti vakuuttaa em lain mukaisella vakuutustuotteella. Lausuman ulkopuolelle jää vammaisurheilu. Lausuma koskee sekä ns yksilö- ja joukkuelajien urheilijoita. Lausuma on luonnollisesti rajattu vain niihin asiakokonaisuuksiin, joista lausumaa on pyydetty. 1.2 Urheilijan sosioekonominen asema Urheilijoiden sosioekonomista asemaa voidaan tarkastella suhteessa ns normaaliväestöön ja erityisesti työ-tai virka tai yrittäjäsuhteessa olevaan henkilöön. Urheilijoiden keskinäinen sosioekonominen asema voi vaihdella paljon eri urheilulajien urheilijoiden välillä. Erityisiä taustatekijöitä ovat: - Työsuhteessa tai vain sopimussuhteessa tehty urheilutyö - Yksilöurheilija ammatinharjoittajana / yrittäjänä ja siinä asemassa tehty urheilutyö - eri urheilulajien ammattimaisuus vs ammatinomainen urheilu - Yksilö- ja joukkuelajien väliset soveltamisalaerot erityisesti työoikeudellisten lakien osalta - Mies- ja naisurheilun välinen ansiotasoero - Urheilijan ansiotasosta johtuva, eri lakien välinen soveltamisalan ero.
Urheilijan sosioekonomiseen asemaan vaikuttaa urheilulajin ammattimaisuus ja jopa sen kaupallisuus. Mitä ammattimaisempi ja työsuhteisempi urheilijan sopimussuhde on, sitä enemmän urheilijan muulle ajankäytölle kohdistuu aikaan sidottuja haasteita. Tämä johtaa usein siihen, että urheilijan käytössä olevat ansiotulot ovat ns normaaliväestön keskimääräiseen ansiotuloon nähden kilpailykykyiset mutta samalla myös siihen, että urheiluammatin ohella opintojen aloittaminen ja niiden läpivieminen on epätodennäköisempää. Se johtaa puolestaan siihen, että urheileminen tuottaa urheilijalle kohtuullisen tai välillä jopa hyvän ansiotason urheilu-uran päättymiseen asti mutta sen jälkeen ( yleensä noin 33-35 vuotiaana ) urheilija on usein vailla koulutusta tai muuta ammattitaitoa. Esimerkikisi jääkiekon ylimmällä sarjatasolla ja osin myös jalkapallon ylimmällä sarjatasolla tilannne voi olla kuvatunlainen. Nykyisin urheilujärjestöt, lajiliitot ja pelaajayhdistykset pyrkivät järjestämään urheilijalle urheilu-uran aikana opintomahdollisuuksia, jolloin urheilu-uran päättymiseen liittyvät riskit pienenevät ja urheilijalla voi olla toinen ammatti urheilu-uran päättyessä. Useimmissa tapauksissa eri urheilulajien urheilijoiden ansiotulot ovat lajiin katsomatta usein melko vaatimattomat. Tämä ilmenee muun ohessa siitä, että lakisääteisen urheilijan eläke- ja tapaturmaturvaa koskevan lain soveltamisen alla on vain noin 1000 urheilijaa vaikka lain soveltamisen ansiotuloalaraja on vain 11 600 euroa vuodessa. Kyse on siten alle 1000 euron keskimääräisestä kuukausituloista. Näissä urheilulajeissa urheilijan sopimus sitoo urheilijan aikaa vain rajoitetusti ja usein kyse ei ole työsuhteisista ansiotuloista. Sen vuoksi urheilija usein voi ja myös opiskelee tai tekee muuta työtä. Näiden urheilijoiden sosioekonominen
asema on usein hyvin samankaltainen kuin vastaavan normaaliväestön ( esim opiskelijoiden ) ja heidän ansiotasonsa riippuu enemmän yhteiskunnan yleisistä järjestelmistä ja säännöistä kuten esim opintotuki- ja asumistukea koskevista normeista tai muusta ammatista kuin urheilusta saatavasta ansiotasosta. Urheilun tuoma taloudellinen lisäarvo on usein melko vaatimaton eikä se useinkaan paranna urheilijan sosioekonomista asemaa suhteessa normaaliväestöön. Käsitykseni mukaan tämänkaltainen tilanne on usein esillä esim. miesten jalkapallon 1. ja 2 divisioona tasolla, koripallossa, lentopallossa, salibandyssä, naisten ylimmillä sarjatasoilla ja osin jopa jääkiekon mestiksessä sekä yksilöurheilijoilla, pois lukien aivan kirkkaimmat kansainväliset yksilöurheiluhuiput. Yksilöurheilijalla tulot muodostuvat pääosin erilaisista kilpailu- ja sponsorituloista mutta normaalisti niiden ansiotaso on melko vaatimatonta. Urheilijoiden sosioekonomista asemaa parantavat kuitenkin vähäisesti eri lajiliittojen ja urheilujärjestöjen jakamat tuet ja avustukset. Yleensä nuo tuet kohdistuvat tai niitä ainakin käytetään nimenomaan urheilun edistämiseen. Urheilijan sosioekonomista asemaa parantavat myös urheilijan käytössä olevat urheilija- ja valmennusrahastot, joissa verotukseen tehdyillä säädöksillä voidaan urheilutuloja ohjata suoraan urheilun kuluihin ilman negatiivisia verovaikutuksia ja toisaalla tasata urheilijan verotusta urheilijan eduksi urheilu-uran jälkeisille vuosille verotettavaksi. Viimeksimainittu on hyödyksi eritoten suurituloisille urheilijoille.
1.3 Urheilijan sosiaaliturvan puutteet Urheilijan sosiaaliturva määräytyy toisaalla ns normaalien sosiaaliturvaa koskevien lakien perusteella mutta toisaalla vain urheilua koskevien erityislakien perusteella. Olennaisin ero ns normaaliin työntekijään nähden on laki urheilijan eläke- ja tapaturmaturvasta. Kyseinen laki sulkee urheilijat pois ( enemmälti ) ammattitauti- ja tapaturmalain soveltamisalasta sekä Työntekijäin eläkelain soveltamisalasta. Lisäksi kyseisen lain säännösten johdosta yksilöurheilijaan ei voida soveltaa Yrittäjän eläkelain säännöksiä, vaikka nämä toimisivat ammatinharjoittajan tai yrittäjän asemassa. Ko laki on ollut voimassa vuodesta 1995 lukien ja sen syntyperään liittyvät tekijät ovat ensisijassa taloudellisia mutta myös tietyssä määrin vakuutusteknisiä. Urheilijian sosiaaliturvaan ( normaali työntekijään verrattuna) em laki aiheuttaa ainakin seuraavia puutteita: - Lain ansiotuloon suhteuttettu soveltamisala rajaa monet urheilijat kokonaan lain ulkopuolelle. Lainsäädännön vaikutus on eri 10000 euroa ja 100000 euroa vuodessa tienaaville urheilijoille, jos nämä kumpikin esim neliraajahalvaantuvat urheilutapaturmassa. - Laki määrää vakuutustuotteelle vain ns tuotekehikon, mistä seuraa, että ko lain tuoma tapaturmaturva voi vaihdella huomattavastikin, lajin taloudellisesta resursseista johtuen, eri urheilulajien välillä. - Urheilijalla ei ole oikeutta tapaturman johdosta päivärahaan ensimmäisen vuoden aikana tapaturmasta lukien. Työsopimuslain mukainen palkanmaksu
turva on ko tapauksissa vain kahdeksan päivää. Vastuu tapaturman mukaisesta päivärahasta on urheilijalla tai yhteiskunnalla, ei tapaturmajärjestelmällä. - Laista puuttuvat eri lakien väliset yhteensovittamista koskevat normit, jolloin tulkintatilanteissa soveltamisalan ennustettavuus heikkenee. - Urheilijan tapaturmaeläkkeen turvan taso on heikompi ns normaalityöntekijään nähden. - Urheilukyvyttömyyden aiheuttama tapaturmaeläkeaika on verraten lyhyt ( 5 vuotta ). - Ko tuote on vakuutusyhtiöiden tarjoma vakuutussopimuslain alainen, lähinnä riskivakuutukseen verrattava tuote, jonka johdosta tuotteen tuomat eläke- ja tapaturmaedut ovat usein riippuvaisia tuotteen hinnasta ja volyymista eikä vakuutusyhtiöillä ole ns sopimuspakkoa lain mukaisen tuotteen tarjoamiseksi. - Lain mukainen eläkekertymä on eri perusteinen ja normaalia työntekijäeläkettä heikompi ja seuran konkurssitilanteissa maksamttomat vakuutusmaksut jäävät käytännössä urheilijan vahingoksi. - Yksilöurheilijoiden osalta lain soveltamisala on vapaaehtoinen, joka vuoksi yksilöurheilijoilla ei ole yleensä lain suomaa turvaa tapaturmien varalta. - Yksilöurheilijat on suljettu pois yrittäjän eläkelain mukaisista eduista vaikka heidän toimintaansa arvioidaan usein ammatinharjoittajan tai yrittäjän statuksen mukaan. Tämä johtaa siihen, että yksilöurheilijoiden osalta koko eläke- ja tapaturmaturva on kokonaan vapaaehtoisuuden vakuuttamisen alla, mitä ei voi pitää sosiaaliturvaa koskevien tavoitteiden kannalta hyväksyttävänä. Muilta osin: - Työttömyysturvalain mukaista oikeutta ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan ei ole - Sairausvakutuslain mukaisen päivärahan laskenta ei huomioi urheilijarahastoon siirrettyjä varoja
2. Budjettiin liittyvä toimenpide-ehdotus Urheilun piirissä on monia hyviä ja tutkittuja hankkeita, joihin määrärahoja ohjaamalla varmuudella vaikutetaan positiivisesti urheilijan sosioekonomiseen asemaan. Kritisoimatta näitä, koska mielestäni kritiikille ei ole perusteltua syytä, ja väheksymättä olemassaolevien järjestelmien toimivuutta, koska tässäkään suhteessa kritiikille ei mielestäni ole sijaa, teen kuitenkin uuden ehdotuksen, joka perustuu ulkomailta ( erityisesti Irlannista ja Tanskasta saatuihin ( Job4 player )) saatuihin kokemuksiin: Urheilijan persoonaan liittyyy monia henkilökohtaisia ominaisuuksia, jotka tekevät hänestä menestyvän urheilijan. Mielestäni tällaisia tekijöitä ovat kilpailuhenkisyys, harjoitteluun ja uuteen oppimiseen satsaaminen, tiettyjen urheilijoiden osalta tietynlainen johtajuus, periksiantamattomuus, yhteisöllisyys ja luotettavuus sekä sääntöjen kunnioittaminen. Nämä samat ominaisuudet ovat tärkeitä ja tarpeellisia arvoja myös urheiluuran jälkeiseen ammattiin valmistauduttaessa mutta samalla myös tärkeitä arvoja työnantajalle.
Mielestäni urheilijaa tulisi valistaa käyttämään näitä arvoja myös valmistauduttaessa urheilun jälkeiseen työelämään. Urheilija ei tässä yksin usein pärjää, koska hän ei tiedä eikä tunne liike- ja työelämän lainalaisuuksia. Sem vuoksi urheilijan ja yrityksen väliin tarvitaan kehittäjä, joka ei istu toimistossa vaan tapaa ja keskustelee urheilijoiden ja yritysten edustajien kanssa. Yritysten kannalta kyse on myös eräänlaisesta yhteiskuntavastuusta, josta yritys voi saada suoranaista hyötyä. Kehittäjä sovittaa yhteen urheilijan ja yrityksen tarpeet ja prosessia voi nimittää vaikka urheilijan kehittämisprosessiksi. Sen kesto voi olla vuosi tai kaksi mutta se tähtää suoraan urheilu-uran jälkeiseen aikaan siten, että urheilija saa työ- tai opiskelupaikan kehittämisprosessin seurauksena ja yritys hyvän, urheilijan arvoihin perustuvan, työntekijän. Prosessin tuloksena yrityksille syntyy eräänlainen urheilijoiden cv-tietokanta, jota voidaan puolin ja toisin hyödyntää. CV-tietokannassa voi olla kymmeniä tai satoja yrityksiä ja urheilijoita, jota yritykset voivat hyödyntää rekrytoidessaan. Itselläni ei ole tiedossa, onko vastaavia ohjelmia Suomessa käytössä mutta ainakin urheilun ja liike-elämän piirissä niistä oleva informaatio on vähäinen. Kehittäjien tehtävänä on tavata mahdollisimman monia työnantajia ja ymmärtää heidän tarpeensa. Työnantaja kuitenkin lopulta mahdollistaa urheilijan sosioekonomisen aseman parantamisen.
Turussa 14. päivänä lokakuuta 2016. Mika Palmgren Oikeustieteen lisensiaatti, varatuomari Jalkapallon Pelaajayhdistyksen lakimies (oman siviilitoimen ohella) Kansainvälisen välimiesoikeuden tuomari ( CAS, Lausanne, Sveitsi ) Urheilun oikeusturvalautakunnan jäsen Nyrkkeilyliiton kurinpitopäällikkö Jalkapallon MM-kisojen 2010 ja 2014 välimiesoikeuden tuomari Jalkapallon EM-kisojen 2012 ja 2016 välimiesoikeuden tuomari Siviiliammatti johtaja / yrittäjä