Tänä vuonna on kulunut 60 vuotta Jatkosodan alkamisesta. Sotaan osallistui myös maanmittausalan väki siinä kuin muutkin Suomen nuoret miehet ja naiset. Monet toimivat rintamamiehinä, mutta monet myös mittaus- ja kartoitustehtävissä. Oheisessa haastattelussa tehdään kunniaa tälle sukupolvelle. Kolmannen polven maanmittari, tekniikan ylioppilas Kaisa Harju haastattelee isoisäänsä, evp lääninmaanmittausinsinööriä Erkki Harjua, joka sodan aikana oli mukana maanpuolustukselle tarpeellisissa kartoitustöissä. Kaisa Harju Sotilaskartoitus Jatkosodassa Laatokan ja Äänisen alueen 1:800 000 karttaa vuodelta 1935. Kuusikymmentä vuotta sitten alkaneessa Jatkosodassa suoritettiin varsinaisen sodankäynnin ohella paljon muitakin elintärkeitä toimintoja, joista maanmittarille tutuimpia lienevät erilaiset sotilaskartoitustoimet. Erkki Harju, silloinen maanmittariteekkari, sittemmin Lapin lääninmaanmittausinsinööri, muistelee palvelustaan vänrikkinä Topografipataljoonan Geodeettikomppaniassa Aunuksen Karjalassa. Kaikenlaisia keittiöhommia Suomen armeijassa nyt onkin Syksyllä 1939 oli teekkari Erkki Harju ehtinyt opiskella Maanmittausosastolla kolme lukuvuotta. Hän ei ollut kuitenkaan suorittanut vielä asevelvollisuuttaan, sillä ylioppilaaksi tulonsa jälkeen keväällä 36 hän ei päässyt vapaaehtoisena palvelukseen, vaan oli saanut kolme vuotta lykkäystä. Talvisodan aikana hän sai palvelukseenastumismääräyksen ja oli sodan päättyessä aliupseerikoulussa. Myöhemmin RUK:ssa hän liittyi nuoremman rinnakkaiskurssin 49. kuoroon, joka tammikuussa 1941 teki konserttimatkan Helsinkiin, jossa annettiin kaksi konserttia. Ensimmäinen oli yliopiston juhlasalissa. Siellä oli muun arvovaltaisen yleisön joukossa marsalkka Mannerheim, joka konsertin väliajalla tuli tervehtimään kuorolaisia ja haastattelemaan joitakin. Hän tuli minun ja toverini Vitikan luokse huomattuaan että Vitikalla, silloin vielä Jakobsson, oli rinnassaan vapauden mitalin nauha. Hän tuli kysymään missä yksikössä kokelas oli Talvisotaan osallistunut ja sai kuulla tämän olleen mukana länsikannaksella joulukuussa tehdyssä vastahyökkäyksessä. Toinen konsertti pidettiin työväentalossa ja siellä oli minulla väliaikana tilaisuus tavata opiskelutoverini Heikki Hietalahti, joka sanoi olleensa topografikunnan palveluksessa sodan aikana ja jälkeen. Hän katsoi voivansa suositella minullekin topografikunnan laskijaksi rupeamista, jolloin voisin Helsingissä ehkä jossain määrin jatkaa opintojanikin. Annoin 12
suostumukseni siihen, että hän valmistelee siirtymistäni ja sitten helmikuun lopulla sainkin komennuksen Helsinkiin. Kapteeni Olanterä, saatuaan kirjeen siirrostani lausui: Kaikenlaisia keittiöhommia Suomen armeijassa nyt onkin. Työpaikkani oli nykyisen Tuomiokirkon korttelissa olevassa Topografikunnan huoneistossa. Siellä laskin eteenpäinleikkauksia Pohjois-Karjalassa tehdyistä kolmiohavainnoista. Talvisodassa oli paljastunut ammottava karttojen tarve Pohjois-Karjalasta ja Kainuusta ja nyt niitä paikattiin. Kesän 40 aikana oli jo saatu osa ilmakuvakartoista painokuntoon. Niitä painettiin Suomalaisuuden Seuran kirjapainossa ja jouduin painatustyötä joitakin kertoja valvomaan, sillä kartat olivat salaisia. Maastotöihin Huhtikuun lopulla 1941 sain sitten määräyksen maastotöihin Kainuuseen ja ennen vappua olin jo Sotkamossa, missä kevät oli vielä aika myöhässä, metsissä lunta varjorinteillä runsaasti. Siellä opeteltiin rakentamaan niin sanottuja neljännen luokan kolmiopisteitä: puunlatvamerkkejä, joita havaittiin torneista. Nämä merkit varustettiin tähysmerkeillä valkoiseksi ja mustaksi maalatuista laudoista sekä puunrungon eteläpuolelle kiinnitettävällä kolmion muotoisella pärelavalla, joka tuli näkymään ilmavalokuvassa. Minulle annettiin työmiehiksi mittauspatterin tykkimiehiä ja käyttöön kuorma-auto tarvikkeiden ja miehistön kuljetusta varten. Neljännen luokan kolmiopisteiden rakentamista varten sain mittauksen suunnittelijalta kartan, johon oli merkitty jo olemassa olevat sekä nyt rakennettavat havaintotornit ja niiden ympärille ja väliin keskimäärin ehkä neljän, viiden kilometrin päähän tornista neljännen luokan pisteet, jotka varustettiin puunlatvamerkein, mikä oli minun porukkani tehtävä. Karttaan oli merkitty latvamerkkien sijoitus suunnilleen ja merkin laatu. Merkkejä oli kuusi eri lajia, jotka merkittiin kirjaimilla D:stä I:hin. Samalle suunnalle jostakin tornista katsottuna ei saanut tulla kahta samanmerkkistä pistettä erehdyksien välttämiseksi. Oli tärkeätä, että pisteiden rakentaja osasi suunnistaa oikealle paikalle, josta oli valittava korkein mahdollinen kohta ja sieltä löydettävä pystysuora, mahdollisimman pitkä puu, yleensä mänty, johon merkki rakennettiin. Rakentamisessa oli tärkein mies se, joka osasi kiivetä pystysuoraan paljaaseen mäntyyn. Hänellä oli apunaan tolppakengät ja köysilenkki vyöllään pieni väkipyörä ja siinä köysi, aseena kirves ja vasara sekä nauloja ja rautalankaa. Meillä oli aivan mainioita puuhun nousijoita, oli sellaisiakin, jotka eivät käyttäneet muuta välinettä kuin kirvestä, jonka iskivät puuhun ja nostivat itsensä ylös, tarttuivat jaloillaan puun ympäri ja iskivät taas ylemmäksi ja tällä lailla nostivat itsensä latvaan. Nämä olivat yleensä pohjoisen poikia, Kuusamosta, Rovaniemen maalaiskunnasta ja niin edespäin. Latvassa mies kiinnitti väkipyörän puun ympäri menevällä rautalankalenkillä. Tällä välin muu ryhmä oli karsinut latvaseipään ja kiinnittänyt siihen sekä pärelavan että kuudesta valkoisesta ja kuudesta mustaksi maalatusta laudanpätkästä tehdyn latvamerkin. Merkki nostettiin latvaan köyden ja väkipyörän avulla, kiinnitettiin nauloilla ja rautalangalla sekä nostettiin pärelava vaakasuoraan ja sidottiin runkoon. Kun merkki oli valmis, tehtiin sen ympärille kiintopisteet kallioon tai maakiviin upotetuilla rautaputkilla. Tämän jälkeen mitattiin pärelavan korkeus maasta. On huomattava, että merkkien täytyi kestää melkoista tuulta. Sitä varten puun oksat pääasiallisesti katkaistiin, että ei tuuli niin voimakkaasti puuta heiluttaisi. Kuten mainittua, latvamerkit tehtiin yleensä mäntyyn, muistaakseni vain yhden kerran, lähempänä Laatokkaa, kun kilometrin säteellä paikasta ei löytynyt yhtään mäntyä, jouduimme rakentamaan merkin kuuseen. Tämä oli muistaakseni korkein latvamerkki, jonka olen koskaan tehnyt ja en tiedä, kuinka se tuulta mahtoi kestää. Alavuokista käsin rakensin latvamerkit myöskin Raatteentien molemmin puolin. Täällä oli nähtävissä jäljet Talvisodan aikaisesta taistelusta, jossa Suomen joukot tuhosivat venäläisen divisioonan, joka oli edennyt liian pitkälle Suomen puolelle huolehtimatta varmistuksesta riittävästi. Alavuokista siirryimme pienellä laivalla Kiantajärveä pitkin järven pohjoispäähän Juntusrantaan. Laivan täytyi välillä käydä täydentämässä polttoainevarastoaan, halkoja jossakin rannassa. Tämä oli hyvin tervetullut tauko miehis- Erkki Harju. tekn.yo. vm. 1939. töllemme, joka oli syönyt aamulla hapantunutta hernekeittoa ja kärsi yleisestä ripulista. Onneksi olin jättänyt tuon keiton syömättä jostakin syystä. Järven pohjoisrannassa oli Juntusrannan kylä, jonka ympäristössä rakensimme latvamerkkejä aivan lähellä Kuusamon rajaa ja palasimme sitten Suomussalmen kirkolle. Jatkosota syttyy Nyt oltiin jo kesäkuussa 1941 ja juhannuksen lähestyessä Suomussalmella toimitettiin liikekannallepano. Oli selviä merkkejä siitä, että alkaa pian uusi sota. Palasimme sitten Kuhmoon. Siellä tuli tehtäväksemme maanteiden mittaaminen monikulmiomittauksella, jonka yhteydessä tehtiin muutamia kiintopisteitä ja vesistöjen korkeusmittauksia. Tätä työtä jatkettiin aina heinäkuun puolelle. Kun 13
Topografipataljoonan Geodeettikomppanian pojat rakentavat neljännen luokan kolmiopisteen puunlatvamerkkiä Aunuksessa helatorstaina 1942. kautta täydennyksinä ja evakuointeina. Omien karttojen ohella varikoihin kertyi suuret määrät sotasaalisaineistoa niin omilta rintamilta kuin vaihtoina saksalaisilta joukoilta aina Ukrainaa myöten. Neuvostokartoista otettiin jäljennöspainoksia ja niitä hyödynnettiin monin tavoin myös uudiskartoituksen yhteydessä. Yhteistyötä Maanmittaushallituksen kanssa. Päämajan Topografinen osasto oli kiinteässä yhteistoiminnassa Maanmittaushallituksen kanssa ja lukuisat Maanmittauslaitoksen henkilöt palvelivat reserviläisinä kartoitusjoukoissa, minkä lisäksi kalustollisetkin seikat edellyttivät yhteistyötä ja voimien keskittämistä. Sodan pitkittyessä paine kotiseudun siviilikartoituksiin lisääntyi ja niitä ryhdyttiinkin enenevässä määrin toteuttamaan, mikä osoittautui lopulta vahingolliseksi, kun rintamien selustat jäivät vähäisen kartoituksen varaan mm. eräillä alueilla Laatokan Karjalassa sekä Savonlinnan Saimaan seuduilla. Kartoitustöiden johtaminen. Päämajan Topografisen osaston kartoitusjoukkona toimi koko sodan ajan Topografipataljoona. Kenttätyösuunnitelmiin vaikuttivat yleinen karttatilansitten sota syttyi, koimme sen muutoksen, että saimme autoomme polttoaineeksi bensiiniä. Siihen asti oli pärjätty puuhiilillä. Autot nousivat nyt huomattavasti ketterämmin mäkiä kuin puuhiilillä ajettaessa. Jatkoimme monikulmiomittauksia maanteillä, kunnes heinäkuun puolivälin paikkeilla saimme käskyn koota varusteemme ja siirtyä Joensuuhun. Joensuussa perustettiin Päämajan Topografipataljoona, jonka komentajaksi määrättiin majuri Ahti Paulaharju. Minä jouduin sen Geodeettikomppaniaan, jonka Topografinen tilanne ennen Jatkosotaa Koonnut Kaisa Harju Lähde: Jatkosodan historia, osa 3, toimittanut Sotatieteen Laitoksen Sotahistorian toimisto, julkaissut WSOY 1991. Jo ennen Talvisodan syttymistä, syksyllä 1939, perustettiin Päämajan Topografikunta johtamaan sotilaskartoitusta sekä Topografikomppania kartoitusjoukoksi. Talvisodassa ei juuri ehditty kuin hoitaa joukkojen karttahuoltoa, mutta sotilastopografinen toiminta jatkui Moskovan rauhan jälkeen vakinaisen henkilöstön voimin Puolustusvoimien Pääesikunnan Topografiseksi osastoksi muuttuneena laitoksena. 1930-luvulla oli kartoitettu Karjalan Kannasta ja Laatokan Karjalaa, mutta niiden selusta-alueet olivat jääneet toisarvoiseen asemaan. Talvisodan aikana oli myös kohtalokkaalla tavalla ilmennyt Pohjois- Suomessa Petsamoa lukuun ottamatta vallinnut karttatyhjiö. Puolustusvoimien operatiivinen johto antoi huhtikuun lopulla 1941 Topografiselle osastolle karttoja koskevan varausmääräyksen, jossa kartastojen rajaus noudatti linjaa Seivästö Käkisalmi Jänisjoki Tolvajärvi Liusvaara vanha valtakunnan raja. Yleiskarttojen peitto ulottui aina Itä-Karjalaan. Peittoalue oli luonteeltaan puolustuksellinen, mutta käsitti myös sen osan Neuvostoliiton alueesta, joka oli tarpeen jo yksistään tiedustelutietojen kirjaamiseksi. Päämajan topografinen osasto Liikekannallepano. Puolustusvoiman Pääesikunnan käskyllä 17.6.1941 ryhdyttiin perustamaan Päämajaa. Topografinen osasto määrättiin johtamaan valtakunnan kartoitustoimintaa, vastaamaan joukkojen karttahuollosta sekä valvomaan karttojen myyntiä ja jakelua osastopäällikkönään edelleen eversti J. Laiti. Karttahuolto. Karttahuolto saavutti sodan aikana melkoiset mittasuhteet: satoja tonneja karttamateriaalia kulki sen verkoston 14
päällikkönä oli kapteeni Erkki Kare. Muut komppaniat olivat Topografikomppania, jonka päällikkönä oli kapteeni Eskelin sekä Ilmakuvakomppania, joka sijoitettiin Helsinkiin ja jonka päällikkönä oli insinöörimajuri Löfström. Joensuusta siirryimme Korpiselkään, edelleen Leppäsyrjään ja sieltä Pitkärantaan, jotka Suomen joukot olivat muutamaa päivää aikaisemmin miehittäneet. Pitkärannassa sain määräyksen lähteä Käsnäselkään ja sieltä ruveta mittaamaan monikulmiojonoa päämääränä Petroskoi. Mukaani sain laskijaksi geodeettisen laitoksen erään luutnantin ja kersantin, kymmenkunta miestä sekä kuorma-auton. Tykistömittauksia ja tuttuja Myöhemmin sain lisämääräyksen ilmoittautua ensimmäisen divisioonan tykistökomentajalle majuri Roscherille, josta sodan jälkeen tuli tykistön tarkastaja. Hänet tavoitin Palalahden kylästä Tulemajärven itärannalla ja sain häneltä käskyn mennä Vieljärvelle ja siellä suorittaa tykistöpatterien tuliasemien mittaukset liitettynä maantietä pitkin suoritettuun monikulmiojonoon. Siirryimme Vieljärvelle, sieltä vähän itään ja saimme sopivan majapaikan erään lammen rannalta, johon pystytimme telttamme. Suoritimme mittaukset eri pattereiden tuliasemiin. Näissä tapasin useita tuttuja: Muistan ainakin kemistikurssitoverini Pentti Pokan ja seuraavalta kurssilta Erkki Suksen sekä vaasalaisen olympiakuulantyöntäjän Risto Kuntsin. Jonkin ajan perästä tuli ryhmäämme luutnantti Visa Virkkula, josta tuli esimieheni. Aikaisemmin ei sinne ilmeisesti ollut saatu lähtemään ketään vanhempaa upseeria. Majailimme tuossa lammen rannalla muistaakseni pari viikkoa ja suoritimme tykistön toivomia mittauksia ympäristössä. Elokuun alkuviikkona ilmestyi joukkoomme myös Koneosastolla opiskeleva kurssitoverini luutnantti Paul Hedlund ja hänen kanssaan läksimme eräänä iltana pyöräilemään etulinjaa kohti, missä tapasimme siellä tulenjohtajana olevan opiskelutoverini Seppo Härmälän. Härmälä vei meidät sitten etulinjan ampumahautaan, josta haarakaukoputkella tähyilimme korkealta harjanteelta vastapäätä notkon toisella puolella olevia venäläisten asemia. Paljon toimintaa sieltä ei ollut havaittavissa. Tutustuimme myöskin Härmälän asuntoon, joka oli rinteen kupeeseen kaivettu luola. Yllättäen takaisin Suomeen Pian tämän jälkeen loppui Harjun ensimmäinen Venäjän retki yllättäen, sillä hän haavoittui 9.8.1941 ollessaan autonkuljettajan kanssa suunnittelemassa ja paaluttamassa valo- ja äänimittausasemalle mitattavaksi määrättyä monikulmiojonoa, jolla asema oli tarkoitus liittää samaan koordinaatistoon tulipattereiden kanssa. Venäläisten ilmatoiminta tuolla alueella oli varsin vilkasta siihen aikaan. Heillä oli melko lähellä Nurmoilan lentokenttä, josta koneet kävivät häiritsemässä meikäläisten toimintoja. Heillä oli tosin vain pieniä hävittäjäkoneita, joista pudotettiin pikku pommeja tai tulitettiin maastoa konekiväärillä, mutta meillä ei ollut lainkaan ilmatoimintaa sillä suunnalla ja ilmatorjuntana vain jotain italialaisia ilmatorjuntakonekiväärejä, jotka eivät yleensä yltäneet näihin koneisiin saakka. Lentokoneesta konekiväärillä ammuttu räjähtävä luoti läpäisi auton katon ja oven haavoittaen samalla Harjua kyynärvarteen niin, että hän joutui Vieljärven kenttäsairaalaan, ja kun tämä jouduttiin jatkuvien pommitusten takia evakuoimaan, Suistamon Alatun kenttäsairaalaan, josta edelleen Kangasalan Vikolinnan sotasairaalaan ja sieltä muutamien viikkojen kuluttua toipumislomalle vanhempiensa kotiin Vaasaan. Tämä meidän asemamme siellä lammen rannalla oli tosiaan hyvin kauas työntynyt muusta sotatoimialueesta. Pohjoispuolellamme kuului jatkuvaa konekivääri- ja tykistötulta. Siellä oli vielä Suojärvi venäläisten hallussa ja Sortavalakin vallattiin vasta joku päivä sen jälne eri alueilla, sodanjohdon operatiiviset näkemykset, etulinjan komentajien esitykset, kartoituskapasiteetti, painatuskapasiteetti sekä tarkkuusvaatimukset. Kartoituksen painopiste oli koko sodan ajan Itä-Karjalassa, missä etusijalla oli Aunuksen kannas selustoineen. Suomalainen sotilaskartoitus oli tiukasti Päämajan johtamaa ja valvomaa noudattaen hyvin tarkasti operatiivisen johdon määrittämiä linjoja. Topografipataljoonan toiminta Välirauhan aikana laadittujen suunnitelmien mukaan sodan syttyessä oli kartoitusjoukoksi perustettava Topografipataljoona, jonka runkona tulisi olemaan Puolustusvoiman Pääesikunnan Topografinen osasto. Majuri A. Paulaharjun komentama kolmikomppaniainen pataljoona muodostui Topografikomppaniasta päällikkönään kapteeni H. Eskelin, Geodeettikomppaniasta päällikkönään kapteeni E. Kare sekä Ilmakuvakomppaniasta päällikkönään insinöörimajuri K. Löfström. Pataljoonan vahvuus oli 76 upseeria, 25 aliupseeria, 149 miehistöön kuuluvaa, 5 siviilivirkamiestä ja 8 naista. Hyökkäysvaiheen pikakartoitusta. Päämajan 12.7.1941 antamalla käskyllä koottiin Topografipataljoonasta erityisosasto, Osasto Paulaharju, suorittamaan hyökkäysvaiheessa tykistön tarvitsemia runkomittauksia sekä valmistamaan pikakarttoja VI ja VII Armeijakuntien etenemissuunnista. Koska suomalainen karttapeitto päättyi Pitkärannan tasalla, oli valmistauduttava käyttämään laadittavien pikakarttojen perusmateriaalina ilmakuvia sekä sotasaaliiksi saatuja neuvostoliittolaisia topografisia karttoja. Kartoitus- ja mittaustoiminta alkoi 20.7.1941, jolloin VI Armeijakunta oli saavuttanut Pitkärannan. Runsaan viikon kuluessa valmistettiin 20 karttalehteä käsittävä tiekarttasarja Rajakonnusta Lotinapeltoon Syvärin varteen. Työn runkona olivat neuvostoliittolaiset karttakuvaukset sekä ilmavoimien tiedustelulentojen tulokset. Samaan aikaan ryhdyttiin valmistamaan rajalta Syvärille ulottuvaa pikakarttasarjaa mittakaavaan 1:20 000, jossa myös olivat lähtökohtana sotasaaliskartasto ja ilmakuvaukset, jotka käsiteltiin Osasto Paulaharjun ilmakuvaryhmän laboratoriossa sekä Ilmakuvakomppaniassa Helsingissä. Tämä Aunuksen sarja valmistui 172-lehtisenä 21.9.1941 mennessä. Käytännössä kartoitus eteni hyökkäyskiilojen mukana ja joukot saivat tuoreet vedokset nopeasti käyttöönsä. Topografisten pikakarttojen ohella valmistettiin ilmakuvapikakarttoja, joiden runkona oli lähinnä teiden suunnissa suoritettujen tiedustelukuvausten materiaali, joka oikaistiin osaston laboratorioyksikössä kehitetyn karttapistemenetelmän mukaan. Yhdessä Helsingissä olleen ilmakuvakomppanian käyttämän horisonttioikaisumenetelmän kanssa voitiin joukoille jakaa ilmakuvapikakarttoja tiedustelutiedostoineen noin vuorokauden kuluttua kuvauksesta. Pikakartat kohosivat erityisen merkittäviksi Tuuloksen läpimurron valmisteluissa; tällöin voitiin nopeasti painaa ja jakaa valmiit hyökkäyskartat tietoineen joukoille. Toiminta asemasotakautena. Asemasotakautena Topografipataljoonan yksiköt suunnattiin 15
keen, kun olin haavoittunut. Sen sijaan Laatokan koillisranta oli suomalaisten hallussa aina Vitelen jokea myöten. Ja pian uudestaan rintamalle Lokakuun loppupäivinä Harju ilmoittautui lähtövalmiiksi takaisin kenttäjoukkoihin ja vietti talven Sortavalan ilmansuojelupiirissä tehtävänään Suojärven radan vartioiminen Jänisjärveltä Suvilahteen ja edelleen Veskelykseen käytössään noin puolen komppanian verran sotamiehiä. Vartiopaikkoja meillä oli Jänisjärven asemalla vartioimassa Jänisjoen siltaa, joka oli huomattavan suuri ja tärkeä. Sitten Roikonkoskella siltavartio, samoin Kaarenojalla ja Roimolassa Roimolanjoella sekä Hyrsylän mutkassa olevalla Hautavaaran sillalla. Välillä oli vielä ryhmä Suvilahdessa, josta se kävi partioimassa vuorokausittain rataa Roimolaan päin. Tässä tehtävässä minulla kului talvi. Hämekoskelta käsin hoidimme kaikkien vartiopaikkojen huollon. Meille tuli Sortavalasta Jänisjärven asemalle muonalastit ja jaoimme niitä sitten eri paikoille. Tässä tarvittiin osaksi hevoskuljetusta, mutta suurin osa matkasta tehtiin junalla. Käytimme kaikkia radalla liikkuvia junia hyväksemme. Aina ne eivät voineet pysähtyä meidän asemapaikkaamme, mutta pyynnöstä veturinkuljettaja hiljensi vauhtia, niin että saatoimme heittää muonasäkin ja hypätä junasta. Radalla liikkuvat sotilasjunat olivat usein viimeistä paikkaa myöten täynnä. Muistan, että erään matkan jouduin tekemään vaunun puskurin päällä istuen, mikä kävi aivan hyvin. Latvamerkkien parissa jälleen Tarkastusmatkoillani tapasin junassa joskus jonkun Topografipataljoonan tovereistani, ja kuulin, että pataljoona aikoo keväällä aloittaa kenttätyöt Aunuksen kannaksella, koska päämaja on tilannut sinne yhtenäisen ilmakuvakartaston tehtäväksi. Minun rupesi tekemään mieli taas maastotöihin ja kirjoitin Topografipataljoonan komentajalle toivomuksestani. Huhtikuun loppupuolella sainkin määräyksen ilmoittautua pataljoonan esikunnassa Äänislinnassa, Petroskoissa ensimmäisenä päivänä toukokuuta. Sieltä sain määräyksen ilmoittautua Geodeettikomppanian päällikölle Nurmoilassa; toisin sanoen jouduin menemään junalla takaisin Jänisjärvelle ja edelleen Hämekosken kautta rautateitse Aunukseen, jonne oli rakennettu uusi rautatie Uuksusta eteenpäin. Nurmoilassa oli juuri vähän aikaisemmin ollut pommitus, jossa meidänkin osastomme miehiä oli haavoittunut, muun muassa kapteeni Hirvonen, geodesian lehtori Polyteekissä, oli saanut vammoja ja oli edelleen lomalla. Nurmoila oli venäläinen varuskuntapaikkakunta. Siellä oli myös lentokenttä, josta aikanaan meidän asemiamme Vieljärvellä häirittiin. Nurmoilasta käsin suoritin parin kolmen puunlatvamerkin rakentamisen. Metsässä oli vielä paikoin runsaasti lunta, joka hidasti toimintaamme. Sitten minut komennettiin Mäkriäjärvelle, jossa ilmoittauduin pari kurssia minua vanhemmalle Olavi Siikaniemelle, jonka kanssa asuin yhdessä karjalaistalossa, missä ei olut muita asukkaita kuin emäntä, vanhahko nainen. Me saimme nukkua kiukaan pankolla. Täällä Mäkriäjärvellä minulla meni viikko ja sieltä käsin tein matkan myöskin Silmijärvelle työryhmän kanssa. Sinne ei ollut muuta kuin huonokuntoinen metsätie ja saimme kylästä kaksi pientä surkeakuntoista hevosta, joita tulivat ajamaan niiden emännät. Taloissa ei yleensä ollut miehiä: naisia ja jonkun verran lapsia oli. Tie oli niin huono, että sinne ei voitu ottaa mitään varsinaisia ajoneuvoja, vaan merkkitarpeet kuljetettiin purilailla. Rakensimme kolmisen päivää latvamerkkejä Silmijärven kylän ympäristössä. Aunuksen siviiliväestö Aunuksen Karjalassa oli siviiliväkeä, ei kuitenkaan työikäisiä miehiä, vaan naisia, lapsia ja vanhuksia, sekä Talvisodan sotainvalideja. Aunuksen miehet olivat Pitkärannasta lähes kaikille lohkoille sekä ajoittain myös kotirintamalle. Joukkoyksikön toiminta keskitettiin Itä-Karjalaan, jonka karttapohja oli yksinomaan neuvostoliittolaista, eikä tyydyttänyt tarkkuudeltaan eikä kuvaamistavaltaan suomalaisia joukkoja. Karjalan kannaksesta oli olemassa suomalainen topografinen kartasto, joka sittemmin uudistettiin yhdessä Maanmittaushallituksen kanssa, sillä Päämajassa katsottiin, ettei Kannakselle riittänyt topografijoukkoja. Geodeettiset mittaukset. Geodeettikomppania jatkoi Jatkosodan puhjettua aiemmin aloittamaansa runkomittausohjelmaa Savon järvialueella, Kainuussa sekä Kemijärven Kuusamon suunnilla. Heinäkuun puolivälissä 1941 keskeytettiin yksikön murtoviivamittaukset ja torninrakennustyöt Kuhmossa ja näihin töihin osallistunut henkilöstö komennettiin Osasto Paulaharjuun. Päämajan käskyllä 7.8.1941 ulotettiin geodeettiset toimet valtakunnan rajan yli Kuhmon Repolan suunnassa ja niin siirtyivät tornirekognosointi- ja murtoviivamittaukset Itä-Karjalaan. Kenttämittauksia ei yrityksistä huolimatta voitu juuri jatkaa talven tultua pakkasen ja runsaan lumentulon takia. Tammi-maaliskuussa 1942 suoritettiin linnoitustöitä varten runkovaaitus Maaselän kannaksella. Tykistömittausten ohella oli myös rekognosoitu neuvostoliittolaisten kolmiomittauksia Aunuksessa. Mittaukset ulottuivat lopulta Aunuksen kannaksen länsiosasta Muurmannin rataan idässä. Keväällä 1942 vahvistettiin geodeettikomppanialle operatiivisin perustein tärkeysjärjestykseen asetetut toiminta-alueet. Mittaukset aloitettiin heti sääolojen salliessa keväällä 1942 ja jatkettiin suunnitelmien mukaan aina kesäkuuhun 1944. Asemasotavaiheen aikana komppania suoritti huomattavan työn: Geodeettiset mittaukset olivat riittävän tarkat ja monipuoliset; lisäksi yksikkö osallistui jatkuvasti tykistön esittämiin tuliasema- ja tulenjohtopaikkamäärityksiin. Itä-Karjalan kolmioverkko Aunuksen osalta saatiin valmiiksi laskuineen vielä vuoden 1942 aikana ja myös Maaselän verkko valmistui hyvissä ajoin. Geodeettikomppanian merkittäviin tehtäviin kuului pistearkiston kehittäminen ja sitä varten yksikön upseereita komennettiin talvikausina Helsinkiin täydennyslaskuihin. Topografinen kartoitus. Osasto Paulaharjun lakkauttamisen jälkeen syksyllä 1941 jatkoi Topografipataljoonan topografikomppania topografisten pikakarttojen laadintaa Karhumäen ja Rukajärven alueilta sekä alkoi valmistella sotatoimien johtamista ajatellen välttämättömänä pidettyä operatiivista 1:300 000 kartastoa. Talvikartoitusta kokeiltiin helmikuussa 1942 ja tulokset olivat niin lupaavia, että koko komppania koottiin 10.3.1942 mennessä Äänisen luoteispuolelle kartoitukseen. Pohjana olivat talvikuvauslennoilla otetut kuvasarjat ja niiden perusteella laaditut ilmakuvakartat sekä neuvostoliittolaiset topografiset kuvaukset. Näiden karttojen korkeustiedot sovitettiin suomalaiseen korkeusjärjestelmään ja painettiin näkyviin. Topografisia karttalehtiä syntyi nyt todella nopeasti, sillä talvioloissa topografiryhmä kartoitti viikossa saman verran kuin normaalisti kuukaudessa: joukoille kartat saa- 16
taistelleet suomalaisia vastaan Laatokan koillisrannan taisteluissa, joissa tappiot olivat molemmin puolin suuret. Siviiliväki ei ollut kovin innostunut meidän siellä olostamme, mutta he eivät osoittaneet vihamielisyyttäkään. Asuimme heidän nurkissaan, eivätkä he yleensä halunneet ottaa maksua, mutta jätimme heille kuitenkin jonkun verran Suomen rahaa. Käytimme myöskin heidän palveluksiaan hevoskuljetuksiin. Aunuksen hevoset olivat kurjia kaakkeja, pienikokoisia ja kengittämättömiä, joten niiden kaviot olivat levinneet pahan näköisiksi, eikä niistä liukkaalla kelillä ollut vetäjiksi ollenkaan. Ajomiehiksi saimme yleensä emäntiä tai tyttäriä Karjalan taloista. Mäkriäjärveltä Harju siirtyi rakentamaan merkkejä Kuujärvelle, sieltä itään Vaaseninjoelle ja edelleen pohjoiseen niin sanottuun Kaskanan korpeen. Kaskanan retken jälkeen ryhmä jatkoi matkaa itään päin. Jatkoimme sitten matkaa hevoskyydissä itään päin ja tulimme illaksi Tokkarin asemalle Muurmannin radan varrella. Siellä meidät otti vastaan vuoden 1935 kurssilla opiskeleva teekkaritoverini Viljo Kuvaja, luutnantti, joka järjesti meille majoituksen. Pääsimme myöskin saunaan ja saimme puhtaat alusvaatteet. Kun meitä nyt oli koossa Kuvajan ja minun lisäkseni siellä päin etelämpänä työskennellyt Leo Niskanen ja vielä muu- an vänrikki, päätimme illalla kokoontua yhdessä viettämään Marskin 75- vuotispäivää, vaikka se todellisuudessa oli vasta seuraavana päivänä. Ilta kului mukavasti tarinoiden ja kokemuksia vaihtaen. Aamulla oli jonkun vietävä jotain tarvikkeita idempänä toimivalle Martti Kyrölän torninrakennusryhmälle. Otin sen tehtäväkseni, mutta katsoin, ettei niin pitkää matkaa vain yhden tehtävän takia kannattanut tehdä ja otin mukaan kolme miestä ja yhden latvamerkin rakennustarpeet. Tienvarsi oli melko autio metsätaival, mutta tie oli suhteellisen hyvässä kunnossa ja pääsimme perille Ostretsinan kylään. Kohtalokas paluumatka Paluumatkalla ryhmän luota läksimme metsätraktoritietä etelään päin. Jätimme auton maantien varteen. Näitä metsätraktoriteitä oli Aunuksen Karjalassa runsaastikin, mutta tämä oli verrattain uusi, aivan vielä lahoamaton. Tältä tieltä sitten poikkesimme metsälinjalle, joka näkyi käytössämme olevassa venäläisessä kartassakin. Tulin kyllä ajatelleeksi, että tämä ilmeisesti oli Vänrikki Erkki Harju toipumislomalla Vaasassa syksyllä 1941. tiin noin kuukauden kuluttua kenttätöiden päättymisestä. Toki näin pikakartoitettu materiaali oli hieman epätarkka etenkin korkeuskäyrien osalta, mutta topografinen pikakartta oli muuten varsin käyttökelpoinen. Sodan aikana topografikomppanian kartoitusalue oli 12 500 neliökilometriä vastaten 125:tä karttalehteä mittakaavassa 1:20 000. Lisäksi tykistöjoukkojen omatoiminen kartoitus käsitti 36 kpl neljänneslehtiä, eli 9 täyttä 1:20 000 -karttalehteä. Kartoituksen painopiste oli Aunuksessa, mutta myös Rukajärvelle lähetettiin kartoitusjoukkue. Ilmakuvaukset. Helsingissä toimivan keskimääräiseltä vahvuudeltaan 83 henkeä käsittävän Ilmakuvakomppanian tehtävänä oli suorittaa kaikki kartoituskuvaukset, tallentaa syntynyt materiaali sekä valmistaa niiden pohjalta erilaisia ilmakuvakarttoja. Komppania oli kiinteässä yhteistoiminnassa Maanmittaushallituksen kanssa, jonka ilmakuvaosasto tuki komppaniaa monin tavoin. Karjalan Armeijan hyökkäysvaiheessa ilmakuvapikakarttoja valmistui etenemisen suunnasta keskimäärin 8 12 karttalehteä päivässä. Syystalvella 1941 joukkojen lähestyessä tavoitteitaan ilmakuvakarttoja valmistettiin Petroskoin, Rukajärven ja Karhumäen suunnista. Tällaista jonokarttaa sanottiin tähystys- ja tulenjohtokartoiksi, mikä kuvasikin niiden pääasiallista käyttötarkoitusta. Vuoden 1941 loppuun mennessä näitä oli valmistettu noin 12 000 neliökilometrin alueelta kokonaismonistusmäärän ollessa lähes 250 000 kappaletta. Ennen Neuvostoliiton suurhyökkäystä kesällä 1944 ehdittiin kuvata yli 700 000 neliökilometriä. Suurhyökkäyksen alettua suoritettiin kiireellisesti Laatokan Karjalan ja Savon alueiden ilmakuvauksia yli 26 000 neliökilometriä ja valmistettiin ilmakuvakarttoja kaikkiaan 46 200 neliökilometrin alueelta. Tehtävänsä mukaisesti ilmakuvakomppania kehitteli myös eräitä uusia karttalajeja. Stereokarttoja 1:20 000 tuotettiin sodan aikana kaikkiaan 10 600 neliökilometrin alueelta eri puolilta Itä-Karjalaa. Tiedustelua palvelevaksi erikoiskuvaukseksi tehtiin anaglyfikarttoja 1:10 000 kaikkiaan 720 neliökilometrin alueelta kyseessä yleensä linnoituslaitteiden ja tukikohtien selvittäminen. Viimeiset mittaukset Neuvostojoukkojen suurhyökkäystä Karjalan kannaksella seurasivat hyökkäykset Aunuksen ja Maaselän kannaksilla. Sotilaallisen tilanteen muututtua ratkaisevasti ja suomalaisten joukkojen aloitettua vetäytymistaistelut, keskeytettiin Topografipataljoonan työt 20.6.1944. Pataljoonan komppaniat jatkoivat vetäytymisen jälkeen kenttämittauksia uusien tehtävänantojen mukaisesti eri puolilla Kaakkois-Suomea. Topografikomppania toimi Suomen järviylängön kapeikoissa ja Geodeettikomppania jatkoi runkomittauksia Pohjois-Karjalassa sekä myöhemmin Mikkelin Kuopion-Iisalmen- Kajaanin tasalla. Pataljoona oli kotiutettu 30.11.1944 mennessä ja topografiset tehtävät siirtyivät jälleen Puolustusvoimain Pääesikunnan Topografiselle osastolle. 17
venäläisten käyttämä partioväylä, mutta en ottanut asiaa tarpeeksi vakavasti. Kuljettuamme maanteiltä noin kaksi kilometriä ja ollessani noin parikymmentä metriä miesten edellä ja tarkastellessani kulkiessani karttaa, edessäni kuului jyrähdys, lensin pari metriä ilmaan ja putosin naamalleni maahan. Tunsin alareidessäni kovan iskun ja katselin taaksepäin jonkun aikaa viivyteltyäni. Oikea jalka oli selvästi tallella, mutta kun katsoin vasenta, niin näin vain nilkan yläpuolelta veristä lihaa ja luunsiruja. Samaan aikaan pojat alkoivat tirkistellä kantojen takaa, jonne olivat heittäytyneet suojaan ja kysyivät miten on käynyt. Sanoin menettäneeni toisen jalkani ja pyysin heitä tulemaan varovasti lähemmäksi tarkkaillen mahdollisia useampia miinoja. Poikia oli vain kolme: korpraali Järvinen ja sotamiehet Tuliluoto ja Nokelainen. He olivat vähän neuvottomia, mutta käskin heidän yrittää tehdä tuoreista puista ja merkkilaudoista paarin ja vetää reppuhihnoilla kiristyssiteen katkenneen jalkani polven yläpuolelle. Pojat toimivat ripeästi ja lähtivät sitten kantamaan minua maantielle päin. Se oli varmasti kolmelle miehelle aika rankka työ; olin elämäni parhaassa kunnossa, mikä oli selvinnyt käydessämme lääkärintarkastuksessa Aunuksessa ennen Kuujärvelle siirtymistämme. Pääsimme perille ja autonkuljettaja lähti viemään meitä kuorma-auton lavalla etsimään lähintä sairaalaa. Tultuamme Pidmajärven kohdalle siellä oli tienviitta, jossa oli punaisella ristillä merkitty kenttäsairaalan suunta. Ennen kenttäsairaalaa tulimme kuitenkin lääkintäkomppanian majapaikkaan, josta saimme paikalle lääkintävääpelin ja jonkun lääkintämiehen, jotka heti päästivät pois kiristyssiteen, joka aiheutti minulle kovia kipuja ja antoivat ruiskullisen morfiinia, sekä toivottivat hyvää matkaa kenttäsairaalaan. Sairaalassa oli minua vastassa hyvä henkilökunta. Leikkauksen suoritti lääkintäeverstiluutnatti Lehtinen, Jyväskylän kaupunginsairaalan päällikkö avustajanaan lääkintäkapteeni Mniemois, Närpiön kunnanlääkäri. Aamulla minut Kolme maanmittaripolvea: tekniikan ylioppilas Kaisa Harju työskentelee Novosat Oy:ssä, Erkki Harju toimi aikoinaan Lapin lääninmaanmittausinsinöörinä ja Markku Harju on maanmittausjohtaja Lapin maanmittaustoimistossa. siirrettiin toiseen huoneeseen, jossa lisäkseni oli vain muuan kersantti, muistaakseni JR 8:sta, jonka alueella olimme. Hän oli joutunut postinhakumatkalla vihollispartion yllättämäksi ja taistelemaan sen kanssa, tosin voitokkaasti, mutta oli vaikeasti haavoittunut. Seuraavana päivänä sairaalaan ilmestyi divisioonan komentaja, silloin eversti Kaarlo Heiskanen, myöhemmin puolustusvoimain ylipäällikkö. Hän tuli kuulustelemaan minua haavoittumispaikastani ja vakuutti, ettei siellä voi olla suomalaisten miinoja. Olin tässä kenttäsairaalassa ehkä viisi, kuusi päivää. Valitin lääkintäeverstiluutnantti Lehtiselle kohtaloani, kun mielestäni joudun vaihtamaan ammattia, mutta Lehtinen vakuutti, että nyt saa niin hyviä proteeseja, että kyllä minä varmasti voin toimia maanmittarina, niin kuin ennenkin. Tämän jälkeen oli mielialani tuntuvasti parempi. Toipumista ja opintoja Helsingissä Kenttäsairaalasta Harju kuljetettiin sairaankuljetusautolla Tokkariin ja sieltä junalla Äänislinnaan sotasairaalaan ja edelleen sairasjunalla Helsinkiin, sotasairaala yhteen, joka toimi Töölön sairaanhoitajaopistossa. Siinä oli talvisodan jälkeen ollut invalidisairaala, ja se tunnettiin yleensä invalidisairaalan nimellä vieläkin. Siellä meitä jalka-amputoituja kuntoutettiin voimistelulla ja tunnuin paranevan varsin nopeasti. Huonetoverina minulla oli lääkintäluutnantti, jolta oli amputoitu jalka ja joka oli menettänyt toisestakin jalasta kaksi ensimmäistä varvasta. Myöskin kenttäsairaalassa oli suurin osa poti- laista miinaräjähdyksissä jalkansa menettäneitä. Nämä jalkaväkimiinat ovat todella inhottavia laitteita, ei ainoastaan viholliselle, vaan usein myös omille joukoille. Syyskuussa alettiin tehdä minulle ensimmäistä proteesia, ja sain sen käyttööni noin 20. päivän tienoilla. Ensimmäinen päivä tuntui mahdottomalta, toisena opin jo ottamaan sillä askelia ja kolmantena kävelin jo melkoisesti. Marraskuun alussa olin edelleen sairaalan kirjoissa ja nautin sieltä päivärahaa, mutta sain asua sairaalan ulkopuolella. Pääsin asumaan Teekkarilaan, missä huonetoverini oli Pentti Kankkunen, joka opiskeli maanmittausosastolla ja josta aikanaan tuli Kuopion lääninmaanmittausinsinööri. Tartuin nyt opiskelutehtäviin; minulla oli kolme pääaineen tenttiä enää suorittamatta. Maaliskuun lopulla sain tapaturmatoimiston päätöksen, jonka perusteella minulle maksettiin sen jälkeen sotainvalidin elinkorkoa ja vapauduin sairaalasta maaliskuun lopulla. Samalla minut vapautettiin enemmästä sotapalveluksesta. Kuitenkin jo syksyllä 1943 minut kutsuttiin uuteen tarkastukseen ja hyväksyttiin jo B2:ksi, mutta ei minua kutsuttu enää palvelukseen. Kesäkuussa suoritin viimeisenkin tenttini ja heinäkuussa minut otettiin maanmittausauskultantiksi ja määrättiin maanmittausinsinööri Paavo J. Taskisen palvelukseen Kauhajoelle. Myöhemmästä toiminnastani olen kirjoittanut MIL:n satavuotisjulkaisuun artikkelin. Kirjoittaja on tekniikan ylioppilas ja työskentelee Novosat Oy:ssä. Sähköposti: kaisa.harju@novosat.com. 18