SEIKKAILU REINILLÄ Timo Nenonen Jossakin vaiheessa 80-luvulla jouduin turvautumaan tosi pieniin laivoihin kun Ilmari Tuuli pani rahdin puutteessa laivansa leppään kiinni. Vuoden -83 kesällä otin jobin ms Chiemsea hin, joka makasi tuolloin Boulognessa lossaamassa. Meitä lensi muutama heppu Pariisin kautta ko. satamaan. Laiva oli todella pieni sinisine ulkosivuineen. Se lossasi jotakin ja illalla olimme valmiit jatkamaan. Seuraava satama oli kanaalin toisella puolella Englannissa, nimeltään Brighton. Lastasimme sieltä romua määräsatamanamme Pasajes Biskajan lahden rannalla. Paikka oli todella kaunis. Romut heitettiin maihin ja matka jatkui Bilbaoon, josta lastattiin terästä. Kaupankäynti on vaan niin ihmeellistä. Romua tuotiin Espanjaan ja terästä vietiin sieltä ulos Duisburgiin, joka on tärkeä teräksen valmistuspaikka. Seuraava satamamme oli kyllä poikkeuksellinen, sillä se sijaitsi Rein-joen varrella. Duisburg m/s Chiemsea Matka Biskajan poikki sujui kommelluksitta. Otimme luotsin Maas-Center poijulla ja jatkoimme jokea ylös Dordrechtiin. Siellä mastot ja tutkamasto kaadettiin alas. Ja matka jatkui Reinille. Koska menimme jokea ylöspäin, virta oli meitä vastaan. Ja olikin aika kova, sillä tulvan ennusmerkit olivat jo nähtävissä. Tuolla joella oli ihan uusi maailma. Kun muualla puhutaan englantia, Reinillä puhuttiin vain saksaa. Luotsi oli hollantilainen ja osasi myös englantia. Perille tultiin ja lossaus kävi saksalaisella nopeudella. Iltapäivällä olimme lastista tyhjänä mutta täydessä painolastissa, valmiina siftaamaan Kölniin. Sain luotsilta tietää, että joki tulvi hyvää vauhtia, eikä ollut laisinkaan varmaa pystyikö laiva uimaan siltojen alta, joita oli kymmenittäin. Menimme soittamaan rahtaajalle lähikapakasta, joka oli täynnä kännipäisiä sakuja. Möly oli korvia särkevää ja täytyi noissa olosuhteissa päättää laivan jatko-ohjelmasta. Sovittiin rahtaajan kanssa, että tekisimme kaiken voitavamme ja yrittäisimme siirtyä lastauspaikalle Kölniin.
VESI NOUSEE... Vaikka tilanne oli epävarma, päätimme jatkaa matkaa ja mennä sillan alle haistelemaan, josko sieltä pystyy kulkemaan. Standardibrygällä seisoi mies mittatikun kanssa ja mittaili sovitaanko kunkin sillan alta. Meillähän oli se etu, että ajelimme vastavirtaan ja saatoimme säätää nopeuden hyvinkin tarkkaan. Silta toisensa jälkeen klaarattiin ja perille saavuttiin 26.5. yöllä klo 02.00 paikallista aikaa Köln Aamulla tuli agentti laivalle ja suureksi yllätyksekseni hän puhui englantia. Lastaus alkoi heti. Kysyin agentilta, että voisiko hän järjestää sipsun laivalle sekä vesimiehen antamaan makeaa vettä. Sipsua ei ollut ja vesi piti juoksuttaa sormen paksuista letkua pitkin kaijalla olevasta toimistosta. Minä otin laivalle sen verran rahaa, että voimme käydä kaupasta ostamassa tarvittavaa provianttia. Laiva oli lastissa seuraavana päivänä klo 14, mutta lähtö mahdotonta. Vesi nousi joessa nopeasti: 26.5. + 92 cm 27.5. + 199 cm 28.5. + 124 cm 29.5. + 53 cm 30.5. + 23 cm Tuolloin oli tulva korkeimmillaan eli noin + 5 metriä normaalin yläpuolella. Tulva Selväksi tuli, että matkaa ei pystynyt jatkamaan ennen kuin vesi lakkasi nousemasta ja vielä senkin jälkeen sen piti laskea normaaliin korkeuteen. Oli mielenkiintoista seurata kuinka vesi nousi. Pikku hiljaa se saavutti laiturin tason, jonka jälkeen se nousi kaijalle ja lopuksi pollaritkin hävisivät veden alle. Makea vesi virtasi puutarhaletkua pitkin yötä päivää ja lopuksi tankki tuli täyteen. Sitä oli kyllä vaikea uskoa todeksi. Maissa porukat rakensivat hiekkapusseista patoja kaikkiin strategisiin kohtiin. Meidän kantakapakkamme, joka oli vähän katutason alapuolella tuli vettä täyteen. Muut kapakat sulkivat, mutta meidän mestamme oli koko ajan auki. Kapakan poosu oli rakentanut tellingit, joita pitkin pääsi sisälle ja kauppa kävi jos mahdollista, entistä paremmin. Muistan eräänä iltana kun tulimme laivalle, eikä vielä ollut laitettu kulkuväyliä satamaan, niin ei auttanut muuta kuin lähteä kahlaamaan vedessä. Vesi oli tosi kylmää, mutta siihen kyllä tottui äkkiä. Hirressäkin ensimmäinen päivä on kuulemma vaikein. Joka aamu kävin laivan lähellä olevassa Wasserpolitzein toimistossa kyselemässä tilanteen kehittymistä. Sielläkin oli englanninkielentaitoisia poliiseita ja he kyllä auttoivat mielellään. Saatoin täten informoida varustajaa ja rahtaaja, joka oli laivan entinen saksalainen omistaja ja tosi veemäinen tyyppi. Hän oli koulutukseltaan merikapteeni ja luonteeltaan besserwisser, tiesi siis kaikesta kaiken. Tulvalle hän vaan ei mahtanut mitään, vaikka jakeli auliisti neuvojaan. Jossakin vaiheessa vedennousu pysähtyi ja kääntyi laskuun. Eräänä päivänä tuli laivamme ulkosivulle pakettiauto, jossa oli pari ukkoa. He halusivat myydä meille maaleja edulliseen hintaan. Kertoivat heillä olevan juuri samanlaista sinistä kuin meidän ulkosivut. Piti paikkansa ja hinnatkin olivat ihan ok. Meillä oli vain suomen rahaa ja nuo ukot eivät tienneet kursseja. Sanoimme heille, että markka ja markka, jonka he hyväksyivät. Kaupat tehtiin. Jälkeenpäin meille selvisi, että värit olivat lateksia, eikä niitä voinut käyttää ulkosivuilla. Hinta tosin oli edullinen, sillä 1 Saksan markka oli silloin muistaakseni jotakin 3 Suomen markkaa.
UUSI LAIVA... Kävimme siiffin kanssa usein ostoksilla. Haimme leipää, maitoa ja muita tarvikkeita laivalle. Tuli kierrettyä muutama turistirysäkin mm. Kölnin kuuluisa katedraali. Veden nousu pysähtyi 30.5., jonka jälkeen veden pinta alkoi laskea. Viimeisenä iltana lähdimme siiffin ja täkkikakkosen kanssa maihin. Paikkakunnalla oli viinifestivaalit ja sinne meidänkin tiemme johti. Ne olivat ulkoilmajuhlat. Oli pitkiä pöytiä, joiden vieressä oli penkit. Telttakojuissa oli myytävänä kaikennäköistä syötävää ja viiniä. Meidän pöytäämme tuli suurehko naisseurue, jotka puhuivat saksaa. Osoittautui, että nuo daamit, jotka olivat iältään tuolla 50+, olivat itäsaksalaisia ja olivat turistireissulla. Puhuivat vain saksaa. Tilasimme juotavaa pullokaupalla ja mitä enemmän noita pulloja kumosi, sitä paremmin saksan kieli sujui. Ilta sujui rattoisasti ja koska tuo itäsaksalaisporukka oli aika köyhää, ostimme heillekin. Sinä iltana meiltä meni yhteensä 11 pulloa valkoviiniä. Laivalle kumminkin saavuttiin hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Jokea alaspäin Seuraavana päivänä lähdimme ulos. Vauhti oli kovaa myötävirrassa. Vähän jännitti, että päästiinkö siltojen alta. Nyt ei pystynyt passaamaan vauhtia, vaan antaa mennä virran mukana ja koneella ja Becker- ruorilla ohjailla. Saavuimme Dordrechtiin ja mastot nostettiin taas pystyyn, jonka jälkeen matka jatkui Maas- jokea pitkin Pohjanmerelle. Seikkailu Reinillä oli päättynyt. Ei tosin aivan kokonaan, sillä Kölnin lastauksesta alkaneet ongelmat jatkuivat määräsatamassamme, Rowhedgessä. Kölnissä olimme lastanneet perän mahdollisimman syvään, jotta olisimme päässeet ulos sieltä. Koska joki alkoi tulvia, emmekä voineet seilata, uloslähtöhetkellä makasimme aika syvässä. Saavuimme määräsataman luotsipaikalle ja saimme todeta, että oli pahin neapin aika ja siihen loppui matkan teko sillä erää. Jouduimme ankkuriin ja pääsimme jatkamaan vasta kahden vuorokauden kuluttua. Rahtaaja, jonka ohjeiden mukaan olimme lastanneet Kölnissä, jakeli taas neuvojaan. Hän ihmetteli miksi laiva oli lastattu niin ahterilleen. Minä lähetin hänelle vastauksen, jossa laskutoimitusten avulla todistin, että olimme toimineet heidän ohjeidensa mukaisesti ja vielä säästäneet tämän lisäksi 16 tuntia. Lopuksi riitely päätyi meidän voittoon ja varustamo sai sille kuuluvan maksun. Tässä laivassa sai kyllä olla omatoiminen, sillä varustaja oli entinen rekkakuski, eikä tiennyt merenkulusta tippaakaan, saatikka rahtaukseen liittyvistä asioista. Loppuyhteenvetona voisi todeta, että paska reissu mutta tulipahan tehtyä. Uusi laiva Seuraava oorderi oli aika harvinainen. Uloslähdön jälkeen seilasimme laivan Harlingeniin, Hollantiin, jossa laiva telakoitiin. Sen jälkeen miehistö, poosua lukuun ottamatta, siirtyi Rotterdamiin pikkubussilla. Siellä odotti varustamon juuri ostama laiva, joka oli Chiemsean sisarlaiva, nimeltään Alandsea. Kaikki sujui hyvin matkan aikana. Ajelimme laivan kapeaa kuraojaa pitkin Harlingeniin ja telakoimme sen. Tilasin minibussin iltapäiväksi ja siihen sonnustauduimme. Perillä odotteli uusi laivamme, joka oli lastattu soijapavuilla ja määränpäänä oli Helsinki. Tässä tuli semmoinenkin erikoisuus, että poistokatselmus ja ottokatselmus tapahtuivat samana päivänä. Vaikka joskus olen ottanut uuden jobin aika nopeasti, en sentään samana päivänä. Muutaman tunnin laivaan tutustumisen jälkeen lähdimme ulos. Matka oli täynnä vaikeuksia, konestoppeja, ruorivika ja lopuksi simahti tutka. Perille Helsinkiin kuitenkin saavuttiin.
TAAS TUTKA RIKKI... Katsastukset Herttoniemessä Eräänä aamuna saavuttiin sitten Helsinkiin ja siellä Herttoniemen laituriin, johon tuollaisella pienellä käysällä pääsi. Purkaus alkoi välittömästi. Meikäläisellä alkoi laivan katsastus ja turvallisuuskirjojen uusinta, joka ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä, sillä joka paikka oli vähän rempallaan ja kaikki paperit vanhentuneet. Illalla myöhään lopetimme tarkastajan kanssa työt. Niitä jäi vielä seuraavallekin päivälle. Minua kyrsi tuo laivan huono kunto ja aikomukseni olikin nostaa nyyttini kaijalle. Varustaja kuitenkin puhui minut ympäri ja suostuin olemaan siihen asti kunnes saavat uuden kipparin. Ehdoksi panin, että tutka m/s Alandsea täytyy ehdottomasti olla kunnossa ennen lähtöä. Kotiin kerkesin joskus illalla myöhään. Vaimokin oli jossakin kursseilla Keski-Suomessa, joten vietin sen illan kakrujen kanssa. Seuraavana aamuna katsastushommat jatkuivat ja saatiin kunnialla läpivietyä ennen uloslähtöä. Tutkaan vaihdettiin uusi magnetrooni ja sekin alkoi toimimaan. Lastasimme vielä sellulastin Etelä- Suomessa ja suuntasimme nokan kohti Englantia ja Portsmouthia. Hiekkalastissa Gibraltariin Portsmouthin jälkeen menimme johonkin pieneen paikkaan Englannin kanaalin rannalla lastaamaan hiekkaa määräsatamanamme Gibraltar. Juhannusaattona lähdimme ulos, enkä onnistunut saamaan sipsulta edes koivunoksia, sillä niin tuntematon tuo puukin oli sillä kulmakunnalla. Saimme kumminkin jonkun puunoksan ja hiukan kukkia juhlistamaan tuota keskikesän juhlaa. Lähdimme ulos hiukan sumuisessa säässä ja vielä ennen Ushantin kärkeä tutka tilttasi. Kuvaa ei tullut vaikka kuinka yritimme. Ei auttanut muu kuin jatkaa ilman tuota tärkeää kapistusta. Näkyvyys oli tuommoista puolen mailin luokkaa maksimissaan, jotenka ei mitkään loistavat olosuhteet alkumatkalle. Kokki oli tehnyt meille Juhannus-pöperöitä, joita nautimme ahteritäkillä. Menin puolenyön aikana nukkumaan herätäkseni siihen, että pääkone oli sammunut. Siiffi oli siinä kunnossa että töistä ei tullut mitään. Se, joka löysi vian, oli laivan YT-mies. Hän oli toinen osakkeen omistaja, koulutukseltaan rekkakuski. Polttoainefiltteri oli tukkeutunut, eikä kone saanut löpöä. Puhdistuksen jälkeen matka taas jatkui. Meillä oli Decca-navigaattori laivalla, mutta Biskajalla sillä ei saanut paikkaa. Tuossa vaiheessa turvauduimme radiopeilariin. Sama jatkui Portugalin kustilla ja näkyvyys pysyi alle puolessa mailissa. Lähestyessämme Afrikan rannikkoa näkyvyys helpotti sen verran, että kerkesin ottamaan optisen suuntiman eräästä majakasta. Tätä onnea ei kestänyt kauaa, sillä sumu laskeutui jälleen kun samalla alkoi Gibraltar lähestyä ja liikenne myöskin tihentyä. Onneksemme sumu hälveni kokonaan kun saavuimme salmeen. Ilman tutkaa Gibraltarin lähestyminen ei ole mikään helppo juttu, kun täytyy ajaa Afrikan puolta ja sitten vetää poikittain kohti itse kaupunkia. Samanaikaisesti täytyy väistää
KAUNIIN PESIJÄTTÄREN KOTIKAUPUNKI... oikealta tulevat ja virta vie vallan pirun moista vauhtia sivusuunnassa. Kyllä siinä vaiheessa huomaa tutkan tärkeyden. Joka tapauksessa kaikki meni hyvin. Saatiin luotsi laivalle ja töijättiin laiva kaijaan. Gibraltar ja Setubal Gibraltar oli tosi mielenkiintoinen paikka. Olin lukemattomia kertoja ajanut sen ohi, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsi tutustumaan itse kaupunkiin. Siellä oli paljon ravintoloita ja baareja, mutta hintataso oli korkea. Nähtiin myös ainoa Euroopassa esiintyvä apinalaji. Noiden veitikoiden arvellaan rantautuneen paikkakunnalle merimiesten mukana muutama sata vuotta sitten. Satamassa oli etupäässä huvialuksia ja rahtialukset olivat enemmänkin harvinaisuuksia. Salakuljettajia ja seikkailijoita siellä myös oleskeli. Lastin purkaminen ei kauaa kestänyt ja pian oli taas lähtö edessä. Tutkan korjaaja saatiin laivalle ja hän totesi magnetroonin menneen taas rikki. Helsingissä ostettu varaosa oli jo näin lyhyen käytön jälkeen hajonnut. Lähetin tästä korvausvaatimuksen Helsinkiin ja vetosin, että kyllähän tavaralla täytyy olla jonkinlainen takuu. Varustamo sai korvauksen myöhemmin. Seuraava lastaussatamamme oli Setubal. Olin aiemmin kuullut laulun: Portugal kotimaan on Niinan, Setubal nimi kaupungin. Siellä paidan ja pöytäliinan jne Seilasimme painolastissa Setubaliin, joka osoittautui viehättäväksi paikaksi. Turisteja siellä oli paljon. Useat käymämme satamat olivat matalien kulkuyhteyksien varrella ja vähänkään isommilta laivoilta saavuttamattomissa. Lastasimme jotakin bulkkikamaa Droghedaan, Irlantiin. Drogheda ja North Europe for orders Tulimme Droghedaan ja taas kerran liian suuri syväys. Saimme laivan tasakölille vetämällä patenttiluukut kaikki fööriin. Tämä nopeutti hiukan sisällepääsyä ja lossauksen aloitusta. Luotsi, joka vei meidät sisälle, osoittautui tosi mukavaksi kaveriksi ja kutsui minut käymään kotonaankin eräänä iltana. Vaikka kaveruutemme tällä erää jäi hyvin lyhyeksi, tapasin hänet myöhemmin kun ajoimme Irlantiin parin vuoden ajan eräällä maltalaisella laivalla. Ulos lähtiessämme määräsatamasta ei ollut tietoa muuta kuin Thames for orders. Jätimme Droghedan ja lähdimme ajamaan hiljaista vauhtia kohti Thamesin suistoa. Tämä oli eräänlainen Euroopan villi linja eli hakurahtia tässä lähivesillä. Uusia ohjeita ei kuulunut ja kerkesimme Harwichin edustalle, johon ankkuroimme odottelemaan. Päivän parin kuluttua saimme tietää, että emme menekään Lontooseen. Varustamo oli lähettänyt uuden kipparin Lontooseen, jota minä en ollut suinkaan vahvistanut. Sitten tuli ohjeet, koukku ylös ja kohti Weser- jokea for orders. Olimme välillä ankkurissakin poijuväylän separaatio- vyöhykkeellä, mutta seuraavan päivän iltapäivällä kerrottiin, että suunnataan kohti Elsflethiä ja ollaan siellä seuraavana aamuna aikaisin. Perille saavuttiin ohjeiden mukaan seuraavana aamuna aikaisin kesäisen auringon paistaessa. Uusi kippari odotteli meitä kaijalla. Tämän lyhyen, mutta tapahtumarikkaan jakson jälkeen minä pääsin kotiin. Home, sweet home. Timo Nenonen