Kaisa Ikola Betty maailmalla Tyttöromaani 1
Kaisa Ikola 1994, 2009 2
1. Uuden vuoden alku -Voi kuule, kyllä meille tulee hauska vuosi! Rosemary Wardlaw istui vuoteen laidalla ja heilutteli sääriään hyvin epänaisellisesti. -Varmasti, Beatrice Stewart myönsi ja sukelsi matkakirstuunsa löytääkseen kadonneen tohvelin. Huolimatta tytön yhdeksästätoista ikävuodesta eivät tohvelit tunteneet tarpeellista kunnioitusta häntä kohtaan. -Tiedätkö, minä vähän pelkään. Jos en kuitenkaan saa opettajanpapereita ensi keväänä! -Sitten istut seminaarissa toisenkin vuoden. Miten soma nenäliinarasia! Kuka on maalannut nuo kuvat? Rosie ihaili pahvilaatikkoa, jonka päällyspaperissa viettivät aurinkoista päivää rokokooasuihin sonnustautuneet tytöt ja pojat. -Rose, hän osaa piirtää hyvin. Betty löysi tohvelinsa. -Varjelkoon, onko kello jo kaksi? Minun täytyy mennä ilmoittautumaan. -Tulisin mukaasi, mutta minun on keitettävä tee nyt, kun Peggyllä on vapaapäivä. Olisin jättänyt omankin ilmoittautumiseni tähän päivään, jos olisin tiennyt, ettet sinä ole tehnyt sitä puhelimella. Rosien äänessä oli pahoittelua. -Osaanhan minä seminaariin toki yksinkin, Betty sanoi nauraen ja kaivoi hattunsa ja takkinsa esiin vaatekasan alta. -Laitakin hyvää teetä Isoäidille, ettei hän aja meitä ulos heti, kun ensimmäisen kerran olemme vallattomia. Rosie nauroi, suuteli ystävätärtään ja juoksi keittiöön. Elokuun viimeinen päivä oli säkenöivän kaunis. Betty asteli eteenpäin näyttäen niin onnelliselta, että sai vastaantulijatkin hymyilemään. Uusi kouluvuosi oli edessä haasteineen, seikkailuineen, yllätyksineen. Hän melkein juoksi seminaarin portaat ylös ja kiiruhti kansliaan. Kun tyttö neljännestuntia myöhemmin laskeutui alas samaisia portaita, oli hän törmätä erääseen punatukkaiseen, harmaasilmäiseen herrasmieheen. 3
-Sappho! nuori mies huudahti. -Vai siinä sinä nyt olet. -Niin olen. Betty hymyili ja punastui vähän. -Hauska tavata, Duncan. -Mihin olet menossa? Ruususen linnaan tietysti. Saanko saattaa sinut? Duncan Fleming ojensi käsivartensa. -Ei, en minä asu Ruususen linnassa, naurahti tyttö. -Rosien isoäiti tarjosi minulle ystävällisesti asunnon luonaan Charlotte Squarella. -Vai niin no, saan kai saattaa joka tapauksessa. Mitä teet illalla? -Menen kävelemään Jerryn kanssa. Äkkiä Bettyä harmitti. Miksi hän olikin luvannut Jerrylle tämän soittaessa Duncan olisi varmasti keksinyt jotakin paljon hauskempaa kuin pelkkä kävely. Mutta toisaalta hän ei ollut tiennyt, tahtoiko Duncan enää edes kävellä hänen kanssaan kesän jälkeen. -Ja koulu alkaa huomenna. -Kenellä alkaa, kenellä ei. Kai tiedät, että Chrissy on aloittanut työn kirjakaupassamme? -Tiedän, hän kirjoitti siitä. Duncan nyökkäsi. He kulkivat hetken vaieten, sitten nuori mies kysyi arastellen: -Entä... ranteesi? -Se on aivan kunnossa nyt. Voi, koeta nyt olla näyttämättä noin syylliseltä! Betty purskahti nauruun. -Pahempiakin rikoksia tässä maailmassa tehdään etkä sinä toki vääntänyt sitä sijoiltaan tahallasi. -Se ei liene mikään lieventävä asianhaara. Vai niin, tässä siis asut. Muhkea talo. -Herra Brodie oli varakas, ja Isoäidillä on hyvä eläke. Mutta etkö tule sisään teelle? Täytyyhän sinun tavata Isoäiti ja Rosie. -En tiedä... Duncan näytti epäröivän. -Sinun täytyy tulla! -Ehditkö sitten varmasti laittautua valmiiksi iltakävelyäsi varten? Nuoren miehen äänessä oli hienoista ivaa. -Duncan Fleming, olen Effien kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, että mitä vanhemmaksi miehet tulevat, sitä pie- 4
nemmiksi heidän aivonsa kutistuvat. Betty kiskoi Duncanin puoliväkisin portaat ylös ja tarttui kolkuttimeen. Hetken kuluttua Rosie avasi oven. Hänen silmänsä olivat laajat kuin teevadit, ja kun Betty kertoi tuoneensa Duncanin teelle, näytti tyttö olevan purskahtamaisillaan katkeraan nauruun. -Mitä ihmettä on tapahtunut? Betty tiukkasi, kun Duncan oli mennyt saliin tervehtimään Margaret Brodieta. -Minkätähden sinä tuot Duncanin tänne juuri nyt? Rosie kysyi vastaan. -Tule keittiöön ja kerro äkkiä mitä minä teen. Ällistynyt Betty seurasi häntä. Keittiön ovella hän voihkaisi ja nojautui ovipieleen. Valkeaksi kalkittu liesi oli musta, samoin seinä sen takana ja lattia edessä. Liedellä seisova vesipannu näytti sekin siltä, kuin olisi käynyt nuotiossa. Huoneessa leijui kaasun hajua. -Mitä sinä olet saanut aikaan? Betty kysyi. Rosie irvisti. -Sitä sopii kysyä. Vesi melkein kiehui kun isoäiti huusi minua ja kävin salissa olin juuri palaamassa takaisin, kun kuulin tussahduksen, kuin joku olisi ampunut. Vesi oli kiehunut yli ja aiheuttanut jonkinlaisen räjähdyksen. -Ei kaasulieden pitäisi räjähtää jos sille roiskuu vettä! -Ei pitäisi... Mutta ilmeisesti se ei pitänyt kiehuvasta vedestä! Onhan sillä jo ikää. Onneksi paukku oli pieni ja onneksi olin heti paikalla sulkemassa kaasuhanat. Betty tyrskähti. -Peggy ei varmasti pidä vapaapäivää vähään aikaan. -Päinvastoin, hän on iloinen, kun saa uuden lieden. Mutta mitä ihmettä me tarjoamme Isoäidille ja Duncanille? -Kai täällä on jotakin. Betty heitti hattunsa ja takkinsa tuolille ja avasi ruokakomeron oven. -Voiko tuolla hellalla enää keittää mitään? -Tuskin ainakaan minä en suostu avaamaan kaasuhanoja. -Hyvä on. Betty veti esiin kulhollisen omenoita, joita oli tuonut edellisenä iltana mukanaan Kuusikukkulalta, pullon 5
kirsikkamehua sekä Peggyn edellisenä päivänä leipoman kakun. -Kata pöytään lasit ja hedelmälautaset ja sano, että syömme retkiaterian. -En luullut, että kirjailijatar voi olla noin käytännöllinen. Rosie huokasi helpottuneena. -Kirjailijan tytär ei näköjään sitä ole. Betty virnisti. -Mene nyt, ja koeta lepyttää Isoäiti hyväksymään mehu teen sijasta. Rosie meni. Isoäiti surkutteli lieden kohtaloa Donald Brodie oli ostanut sen taloon kuusikymmentä vuotta aiemmin ja Duncanin suupielet nykivät. Mutta niin omenat, mehu kuin kakkukin tekivät hyvin kauppansa. -Etkö voi perua sitä kävelyäsi pikkukaverin kanssa? Duncan kysyi hyvästellessään. Betty puisti päätään. -En luule, Jerry pahastuisi. Hän oli jo huomannut turhiksi kaikki yritykset "pikkukaverin" kitkemiseksi Duncanin sanavarastosta ja päättänyt tyytyä kohtaloonsa. -Etkö luule, että minä pahastun? Harmaat silmät olivat vakavat. -Älä nyt hassuttele. Ellei sinulla ole parempaa tekemistä, mene katsomaan, osaako Chrissy antaa rahasta oikein takaisin asiakkaille! -Siinäpä minulle elämäntehtävä. No, näkemiin nyt, Sappho. -Näkemiin. Betty sulki oven ja jäi tuijottamaan miettiväisenä eteisen pöydällä lojuvan kuvalehden kantta, jossa nuori mies oli polvistuneena nuoren naisen jalkojen juureen. -Ei, hän sitten sanoi itselleen, -nyt en saa olla typerä. 2. Punastumisia 6
Syyskuun 2. päivänä On hauska istua taas lattiavahan tuoksuisessa salissa, tuntea kirjojen sileät sivut sormiaan vasten ja tervehtiä opettajia käytävissä. Olen ensimmäisellä vuosikurssilla vanhin, haa! Rosie kertoi Emma Woodin kysyneen, mihin oikeastaan katosin viime syksynä. Ei ole mahdollista, etteikö hän olisi kuullut Robin sairaudesta. Kun Rosie oli laveasti selvittänyt urheuttani (!), rakas Emma oli hymähtänyt: -Oh, kai hän yrittää elää kuin romaaneissa. Laskee vilvoittavan kätensä kuumeisen nuorukaisen otsalle ja niin edespäin. En väitä Emmasta, hän ei ole ajattelemisen arvoinen. Koska Rosie tapasi Ian Vernonin tänään, menin minä Lime Houseen Miriam-tyttösen luo. Isoäiti ei suorastaan voi kieltää Rosieta tapaamasta Iania, koska kauan sitten erehtyi lupaamaan minulle, mutta hänellä on hämmästyttävä kyky tehdä nolostuttavia huomautuksia. Siksi sovimme tulevamme yhdessä kotiin, niin ettei hän saisi lainkaan tietää asiasta. Takaisin Lime Houseen! Jokamiehen Lukemiston vakituinen avustaja ei saisi hyppiä näin asiasta toiseen, mutta päiväkirjaa tahtoisin sentään kirjoittaa niin huolimattomasti kuin osaan. Miriam-tyttönen riemuitsi nähdessään minut. Ja kuinka reipas ja iloinen hän oli! -Isä vei minut kesällä ajelemaan päivittäin ja äiti auttaa minua voimistelemaan, hän kertoi. Isän mainitseminen sai hänet niiskaisemaan, sillä Roderick Somerville purjehtii tällä hetkellä jossakin Atlantilla, eikä kukaan tiedä, milloin hän palaa. Sitten Alison Somerville tuli kotiin ja keskusteli pitkään kanssani. Olen epäröinyt kauan, otanko taas vastaan kotiopettajattaren tehtäväni, mutta nyt tein päätökseni. Kaksi iltaa viikossa ei toki ole paljon, ehdin lukea sunnuntait ja lomat, ja saan ilahduttaa Miriam-tyttöstä. Ensi tiistaina nousen siis taas leveitä rappusia Lime Housen yläkertaan, kuin ei tätä vuotta olisi välissä ollutkaan. Syyskuun 7. päivänä 7
Tänään kirkon jälkeen kävelimme Duncanin kanssa Holyroodin palatsin puistossa. Meillä oli oikein mukavaa; Duncan osasi kertoa Charlie-prinssistä paljon sellaista, mitä en ole ennen tiennyt, ja tämän poikamaiset kasvot Isoäidin kirjaston seinällä näyttivät hyvin tutuilta, kun kävin vaihtamassa maljakkoon tuoreita valkoisia ruusuja. En tiedä, miten Rosie on selvittänyt suhteeni Duncaniin ja kesän tapahtumat, mutta joka tapauksessa Isoäiti vilkuili nimetöntäni illallispöydässä. Ellei hän olisi saanut hyvää vanhanaikaista kasvatusta, sanoisin hänen tuijottaneen. -Ehei, sanoin nauraen. -Minä tahdon olla vapaa kuin leivonen, häkkilinnun kahletta en kestäisi. -Mutta eikö leivonenkin voi laskeutua ihmisen olkapäälle laulamaan? kysyi Isoäiti lempeästi. Mutta kun äsken tulin tyhjillään olevasta yläkerrasta, jonka komerosta olin Isoäidin luvalla penkonut esiin laatikollisen muinaisia romaaneja, kuulin Isoäidin sanovan tiukasti Rosielle: -Sinä panet villahuivin kaulaasi ja sillä hyvä. Syysillat ovat petollisia. -Enhän minä voi! Rosie huusi. -Mitä... -Mitä Ian Vernon ajattelee, niinkö? Siitä minä en välitä. Pane huivi kaulaasi heti! Rosie miltei itki totellessaan. Isoäidin tarjoama huivi oli jäykkä ja kauhean värinen ja niin paksu, ettei hän voi edes riisua sitä seuraavassa kadunkulmassa ja tunkea takkinsa alle. Sitä paitsi kesäkuussakaan on harvoin niin lämpimiä iltoja kuin tämä. Kun Rosie oli mennyt, huomasi Isoäiti minut portailla kirjalaatikkoineni. Loin häneen moittivan katseen ja menin omaan huoneeseeni. Siellä aloin penkoa laatikkoa. Miten herttaisia nuo Isoäidin nuoruudenaikaiset kirjat ovatkaan! Saamme niistä vielä monta hauskaa hetkeä. Isoäiti tuli sisään ja istui valkoiseen korituoliini. -Älä sano mitään, hän pyysi. -Huomaan kyllä, että olen mielestäsi halpamainen. 8
En sanonut mitään. -Mutta Rosie vilustuu helposti, ja hän on sentään vastuullani. -Rosiella olisi ollut oma sievä mohairhuivinsa, ilmoitin ja istuin selailemaan Waverleytä. (Onkohan Isoäiti tosiaan saanut lukea seikkailuromaaneja, vai ovatko ne Donald Brodien jäämistöä? Kirjassa ei ollut nimeä.) -Se ei ole tarpeeksi lämmin. -Niinkö? Otin seuraavan kirjan esiin ja puhalsin siitä pölyt. -Bet kultaseni, älä nyt vihoittele minulle, Isoäiti pyysi. -Te saatte Rosien vihoittelemaan itsellenne, sanoin ja katsoin Isoäitiä suoraan silmiin. -Ei teillä ole oikeutta pilata hänen nuoruuttaan! Isoäiti vavahti. Hänen silmiinsä tuli harhaileva katse, ikään kuin hän olisi nähnyt jonnekin kauas taaksepäin. Sitten hän hymyili haikeasti. -Miten nuori ja tyhmä sinä oletkaan, hän sanoi ja lähti. Olisi hauska tietää, mitä hän tarkoitti. Syyskuun 10. päivänä Emma Wood tuli eilen neiti Cairia ja minua vastaan, kun palasimme kirjastosta. Minun sylini oli täynnä kirjoja, ja tänään rakas Emma oli kysynyt Rosielta, aionko tosiaan opiskella tämän vuoden. -Ilmeisesti hän on riidellyt Ianin kanssa, rakas Emma oli arvellut. Rosie kertoi minulle, että olisi tahtonut kuristaa rakkaan Emman tämän kaularöyhelöön. Duncan ja Chrissy olivat istumassa iltaa täällä, samoin Nanny ja Jessie. Daisy on palannut Glasgow'hun ja valmistelee häitään! Me odotamme innolla myös neiti Lobanin vihkiäisiä. Mutta hänen sulhasensa on aloitteleva maanviljelijä, ja voi kuulemma mennä kaksi kolme vuotta, ennen kuin he pystyvät menemään naimisiin. -Minä en jaksaisi odottaa, huokaisi Nanny ja ravisti päätään. Hän on leikannut tukkansa ja näyttää suloisen poikamai- 9
selta, kun kiiltävät hiukset hulmuavat pilvenä kasvojen ympärillä. Isoäiti sanoo, että pitäisi nykyaikaisuudellakin sentään jokin raja olla. -Sitä, jota rakastaa, jaksaa odottaa vaikka lopun ikäänsä, Duncan sanoi hyvin hiljaa. Minä punastuin ja juoksin hakemaan lisää teetä. Voi ei, eihän Duncan voi kuvitella, että suostun, jos hän vain jankuttaa tarpeeksi kauan! Syyskuun 12. päivänä Kuinka ajattelematon olen en ole kertonut edes huoneestani! Se on hyvin pieni ja hyvin herttainen huone. Korkea valkoinen vuoteeni ja syvässä makuukomerossa. Rosien vuode on seinän toisella puolen, ja aamuisin herättyämme kopautamme seinään varmistaaksemme, että toinenkin on hereillä. Vastakkaisella seinällä on peililipasto monine laatikkoineen, ikkunan ääressä pieni pöytä ja tuoli sekä hylly kirjoille, ja oven luona komero, pesupöytä ja valkoinen korituoli. Lattialle olen levittänyt äidin kutoman maton ja ikkunaan hänen ompelemansa uutimet; vuoteen peitän aamuisin Rosen virkkaamalla pitsipeitolla. Kaiken kaikkiaan huoneeni on taivaallinen. Kunnon tyttö ei päästä nuorukaisia neitsytkammioonsa, mutta kun Jerry tuli hakemaan romaania, jonka olin luvannut lainata, en toki voinut läimäyttää ovea kiinni hänen nenänsä edestä. -Tämä huone muistuttaa sinua, Jerry sanoi minun etsiessäni kirjaa. -Yhtä suloinen ja puhdas. Onneksi Isoäidin varastoissa olevasta kirjasta Käytös-opas Nuorille Naisille löytyy myös luku Kuinka Estän Kiusallisten Tilanteiden Tullen Poskiani Punehtumasta. Luen sen vielä tänään. Syyskuun 20. päivänä 10
Rosie ja minä olimme päivällisellä Flemingeillä. Meillä oli oikein hauskaa. Duncan oli tavallistakin hilpeämmällä tuulella ja nauratti koko seuruetta jutuillaan. Lähtiessämme hän kysäisi ohimennen, tulisinko katsomaan hänen kanssaan uutta muotinäytelmää huomenna. -Ei, en voi, vastasin. -Minun on ruvettava lukemaan oikein kunnolla, mikäli aion päästä seminaarista keväällä. -Onko sinun pakko olla niin toivottoman kunnianhimoinen? Duncan ähkäisi. -Se on meillä Stewarteilla verissä, ilmoitin ylhäisesti, työnsin käteni Rosien kainaloon ja sipsutin tieheni. Syyskuun 22. päivänä On sateinen ilta. Minulla oli vain vähän lukemista ja Rosiella vielä vähemmän, joten menimme kirjastoon Isoäidin ja Charlie-prinssin seuraan. Otin mukaani tämän päiväkirjan ja luin ääneen parhaita kappaleita. Varjelkoon, miten Isoäiti ja Rosie nauroivat. -Minä jaksan tuskin odottaa sinun romaanisi ilmestymistä, Isoäiti puuskutti pyyhkiessään naurunkyyneleitään laventelintuoksuiseen nenäliinaan. Tuskin minä koskaan romaania kirjoitan. 11
3. Bettyn säädyttömyys Kaikkeen tottuu, ja vähitellen Bettykin tottui siihen, että Duncan odotti häntä seminaarin portilla jokaisena sellaisena iltapäivänä, jolloin hänen tuntinsa loppuivat aiemmin tai myöhemmin kuin Rosien. Aluksi se kiusasi häntä, varsinkin kun muut ensimmäisen vuosikurssin tytöt kehittelivät heistä romanttisia tarinoita. Mutta pian asia muuttui luonnolliseksi, ja Betty oli pettynyt, jos Duncanilla olikin kiireitä eikä hän ehtinyt saattamaan. Gerald Oag ei suinkaan pitänyt tästä järjestelystä. Mutta hänellä oli usein luentoja silloin, kun Bettyn tunnit loppuivat, ja Duncan taas saattoi piipahtaa hetkeksi kaupungille milloin vain nyt, kun Chrissy oli kaupassa. Myöskään seminaarin uskonnonopettaja ei hyväksynyt seurustelua nuorten miesten kanssa. Hän oli ankara presbyteeri, jonka Jumala ei armoa tuntenut, ja jonka tunnit siksi ahdistivat Bettyä. Hänelle Jumala oli aina ollut lempeä ja hyvä Isä, ei julma tuomari. -Kuulkaahan, neiti Stewart, sanoi herra Kennedy eräänä iltapäivänä, kun Betty kiiruhti hänen pöytänsä ohi uskonnontunnin jälkeen. -Haluaisin puhua kanssanne. Tyttö pysähtyi vastentahtoisesti. Ulkona sataa tihuutti, eikä hän tahtonut Duncanin kastuvan. Herra Kennedy odotti, kunnes sali oli tyhjä, sitten hän kumartui pöytänsä yli ja pyysi vakavasti: -Kertokaahan nyt minulle, millaista elämää oikein vietätte. -Elämää? Bettyn silmät laajenivat. -Aivan tavallista, tietysti. -Kunnon tyttö ei koskaan sallisi miehen koskea itseensä. -Mutta... enhän minä salli! -Muuan nuori mies odottaa teitä useita kertoja viikossa, kantaa kirjojanne ja pitelee kättänne käsivarrellaan. Olen sitä 12
mieltä, ettei se ole soveliasta. Niin niin, herra Kennedy huitaisi kärsimättömästi kädellään, kun Betty avasi suunsa, -yksi hairahdus voitaisiin toki ymmärtää. Mutta kun se jatkuu ja jatkuu... -Ei kai ole mitään pahaa siinä, että pidän kättäni hänen käsivarrellaan, huudahti Betty, eikä tiennyt olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. -Kaikkihan niin tekevät! Herra Kennedy huokasi. -Tämä aika on paha, hän sanoi ja pyöritti päätään. -Mutta on ikävä nähdä, ettette edes kadu. Katuva saa anteeksi, kun taas ylpeä... -En minä ole ylpeä! -Synnin kieltäminen ei auta. Herra Kennedy nousi. -Toivon, ettei minun tarvitse enää puhua asiasta. Päästään pyörällä Betty haki takkinsa ja hattunsa ja meni ulos. Duncan virnisti iloisesti ja ojensi kätensä ottaakseen tytön kirjat. Betty vilkaisi opettajainhuoneen ikkunaan ja näki herra Kennedyn tuijottavan heitä. -Kuule, kannan nämä itse. Kerron kaikki heti kun pääsemme vähän matkan päähän. Ällistynyt Duncan seurasi tyttöä. Kun he olivat kääntyneet kadunkulmasta, selitti Betty syyn tähän järjestelyyn. -Mikä puritaani! Duncan puuskahti. -Meidän olisi pitänyt lähteä kävelemään kaulatusten ja näyttää hänelle pitkää nenää. -Voi ei, se olisi vain pahentanut asiaa. Hän pitää minua huonona ja paatuneena, kun en tunnustanut olevani sellainen. Sinä et saa tulla enää minua vastaan. Bettyn ääni oli vakava. -Odotan kadunkulmassa. -Ei käy, hänhän voisi tulla siihen ennen minua, ja silloin nousisi meteli. Duncan puri huultaan. He olivat tulleet Charlotte Squarelle ja hän jätti hyvästit Brodien ovella, mutta kehitteli mielessään suunnitelmaa. Sapphon säädyllisyyttä ei kukaan saanut epäillä. 13
Rosie ja Isoäiti pahastuivat herra Kennedyn käytöksestä ainakin yhtä paljon kuin Betty itse. Rosie oli valmis menemään vaikka heti opettajan kotiin sanomaan tälle suorat sanat; Isoäiti oli tyynempi, vaikka tunnustikin Andrew Kennedyn olevan ahdasmielisempi kuin hän oli luullut. -Käsikoukussa kävelemisessä ei kukaan muu olisi ymmärtänyt nähdä mitään pahaa, hän hymähti. -Mutta nyt soitan Peggyä tuomaan meille teetä ja kermaleivoksia. Betty ja Rosie rauhoittuivat hieman, sillä teellä ja leivoksilla on omituisen tyynnyttävä vaikutus jopa 19-vuotiaisiin neiteihin. -Kielsin Duncania tulemasta enää portille, Betty kertoi heidän juodessaan. -Hän taisi pahoittaa mielensä. -Johan tuosta enkelikin pahastuisi, puhisi Peggy, joka oli istunut pöytään Isoäidin pyynnöstä. -Jos meidän neidit eivät ole siivoja, niin sitten ei ole kukaan! Betty nauroi ja huokasi ja sekoitti mietteissään teetään. Seuraavana päivänä hän ja Rosie pääsivät kotiin yhtä aikaa, joten he laskeutuivat seminaarin toisesta kerroksesta iloisesti rupatellen. Emma Wood ja Anna Muir tulivat heidän takanaan kuiskutellen keskenään pisteliästä arvostelua Audrey Glencorniesta, jolla oli ollut sinä päivänä yllään vihreä hame sinisen puseron kanssa. Äkkiä Rosien lause katkesi kesken ja hän nykäisi Bettyä hihasta. -Katso! Betty katsoi. Suuressa aulassa, joka oli jo tyhjentynyt oppilaista, seisoivat Duncan Fleming ja Andrew Kennedy. Jälkimmäinen näki tytöt ja tuli heidän luokseen. -Olen pahoillani, neiti Stewart, hän sanoi. -En voinut aavistaa, että herra Flemingillä on vanhempienne lupa. Ettekä tekään kertonut, että asia on näin vakava. Viimeiseen lauseeseen sisältyi hienoinen moite. -Vakava? Lupa? Betty seisoi kuin puulla päähän lyötynä. Kun herra Kennedy sitten oli mennyt heidän ohitseen opetta- 14
jainhuoneeseen, hän juoksi Duncanin luo. -Duncan Fleming, mitä satuja sinä olet sepittänyt? -Tule. Duncan veti hänet ovelle. -En ole sepittänyt mitään, mutta silti on parempi, etteivät ylimääräiset kuule. Hän mulkaisi Emmaa, jonka silmät näkyivät olevan putoamaisillaan päästä. -Ethän pahastu, Rosie? -En toki. Rosie hymyili. Hän tiesi kyllä, että saisi myöhemmin kuulla kaiken. Se, mitä Duncan Bettylle kertoi, järkytti tätä sydänjuuria myöten. Vai oli Duncanilla lupa koettaa voittaa hänen kiintymyksensä eikä hän itse ollut tiennyt asiasta mitään! -Sinun siveyspoliisisi uskoo nyt, että olemme sormuksia vaille kihloissa, sanoi Duncan nauraen huomaamatta Bettyn ilmettä, -eikä häntä häiritsisi, vaikka suutelisin sinua keskellä Princes Streetiä. -Minä en ymmärrä sinun huumoriasi, Betty ilmoitti purevasti. -Me emme ole kihloissa, emme sormuksilla emmekä ilman, enkä tahdo muutenkaan pitää yllä valheellisia käsityksiä. -Minä en valehdellut sanallakaan, Duncan vakuutti. -Hän itse käsitti asian niin. -Se ei muuta asiaa. Hyvästi, eikä sinun tarvitse tulla huomenna. He olivat Brodien luona, ja Betty kiiruhti portaat ylös. -Mutta Sappho... Ovi läimähti kiinni. 4. Riita Betty ei ollut milloinkaan kokenut niin ikävää aikaa kuin tuo herra Kennedyn puhuttelua seurannut. Hän oli loukkaantunut Duncaniin eikä tahtonut tavata tätä, ja äyski Jerryllekin, kun tämä löi laimin lukujaan vahvistaakseen asemiaan ajeluilla ja suurilla suklaarasioilla, kun kilpailija oli poissa pelistä. 15
-Voisit sinä nyt ainakin puhua Duncanille, Rosie sanoi eräänä lokakuisena iltana. Aurinko oli laskemassa, suuri sivellin oli maalannut karmiininpunaisen raidan horisonttiin ja koko Pohjolan Ateena vaipui hiljalleen yön pehmeään syliin. Isoäiti oli mennyt ompeluseuraan ja tytöt istuivat kirjaston takan edessä syömässä pähkinöitä. Bettyllä oli ollut geometrian kirjoitus eikä hän puhunut paljon; tehtävät olivat menneet päin mäntyä. -Et sinä voi lopun ikääsi tulla kotiin sivukujia pitkin vain vältelläksesi häntä, Rosie jatkoi. Betty ei vastannut. Hän tuijotti tuleen, heilutteli pähkinäsaksia sormissaan ja mietti kolmioita pitääkseen erään hymyn poissa mielestään. -Kuule nyt, sinä olet tyhmä! Rosien ääni oli jo vihainen. -Jos herra Kennedy luulee teidän olevan menossa vihille, niin se on hänen asiansa! -Duncanin ei olisi tarvinnut jättää häntä siihen uskoon. Betty laski pähkinäsakset pöydälle. -Voikohan tasasivuisen kolmion pinta-alan laskea niin kuin minä sen tein? -Anna kolmioiden olla. Voithan mennä itse selvittämään asian herra Kennedylle ja olla taas kuin normaalit ihmiset! -En tahdo tehdä itseäni naurettavaksi. Herra Fleming saa selvittää itse omat sotkunsa. Bettyn silmissä oli pilke, joka kertoi, ettei hän aikonut muuttaa mieltään. Ovikello kilahti. Hetken kuluttua Peggy ilmestyi kynnykselle pitkulainen laatikko käsissään. -Tämä tuotiin Betty-neidille, hän sanoi. Tyttö näytti virkistyvän, avasi laatikon ja veti silkkipaperit pois. Kirjastoon tulvahti kielojen tuoksu. -Keneltä ne ovat? Rosie tärisi jännityksestä. Betty vilkaisi korttia, sitten hän äkkiä paiskasi kukat tuleen ja juoksi omaan huoneeseensa. -Bet Stewart! Rosie huusi hänen peräänsä ja yritti pelastaa kukkia liekeistä. -Tiedätkö sinä, mitä kielot maksavat lokakuussa! -Keneltä ne olivat? Peggy kysyi ällistyneenä. 16
-Ilmeisesti Duncan Flemingiltä. Rosie poimi maasta kultareunaisen kortin. -Anna anteeksi, Sappho. En voi elää ilman hymyäsi. D.F. Poikaparka, kun Betty on tuolla tuulella, ei pelkkä kukkakimppu auta. -Mitä nyt tehdään? -Annetaan hänen vain olla. Ja kuule, ei puhuta tästä isoäidille. Minä tulen auttamaan sinua tiskeissä. Rosie sujautti kortin vyöhönsä, työnsi kätensä Peggyn kainaloon ja liverteli iloisesti, mutta sisimmässään toivoi voivansa tukistaa Bettyä. Oliko tämän pakko kiukutella niin kauheasti! Seuraavalla viikolla Jerry Oag pyysi Bettyä lausumaan yliopiston juhlassa. -Se on isänmaallinen tilaisuus, hän kertoi saattaessaan tyttöä Lime Housesta tiistai-iltana. Duncania ei talon portilla enää näkynyt. -Ja professori Haig ehdotti, että lausuisit Scottia tai Burnsia. Sinähän tunnet professorin? -Tunnen, tapasimme Emma Woodin kutsuilla vuosi sitten. -Ja sinä tulet? Jerryn sinisissä silmissä oli kerjäävä ilme. -Mielestäni tarvitset vähän virkistystä. -Olkoon menneeksi, Betty hymähti. -Mainiota! Siis sunnuntaina kello viisitoista. Haen sinut puolelta. Betty nyökkäsi, jätti hyvästit ja painoi väsyneesti soittokellon nappia. Miriam-tyttönen oli kysynyt, miksi hän oli surullinen, ja päätä särki kahden tunnin väkinäisen hymyn jälkeen. Ehkä oli hyväkin saada vähän vaihtelua hän voisi lausua Robert Brucen puheen sotajoukolleen ennen Bannockburnin taistelua. Isoäiti oli sanonut, että Burns itse taputtaisi käsiään jos kuulisi, kun hän oli lausunut sen eräänä iltana. Sunnuntaina Rosie auttoi Bettyä pukeutumaan taivaansiniseen satiinipukuun, kampasi tämän hiukset ja lainasi oman hopeisen medaljonkinsa. -Olet suloinen, hän vihdoin ilmoitti. -Saat nähdä, että naiset itkevät virtoja kun lausut. 17
-Toivottavasti he eivät ainakaan naura. Hymykuopat kovertuivat pitkästä aikaa Bettyn poskiin. -Se on sentään hieno tilaisuus. -Ja sinä lausut kuin enkeli. Joko se on Jerry? Tässä viittasi ja hansikkaasi. Otatko runon konseptin? -En, se vain sekoittaisi minua. Voi rakkaani, rukoile että se menee hyvin! Betty puristi Rosien käsivartta. -Se menee, varmasti. Rosie suuteli häntä ja avasi oven halliin. Jerry oli ottanut vaunut, ja hetken kuluttua he jo astuivatkin sisään yliopiston ovista. -Pukuhuone on vasemmalla, Jerry neuvoi. -Sieltä pääsee suoraan näyttämölle. -Milloin minun vuoroni on? Betty kysyi koettaen hillitä pamppailevaa sydäntään. -Heti kuoron jälkeen. Älä pelkää, ethän? Jerry puristi äkkiä Bettyn kättä lujasti. Bettylle ei jäänyt minkäänlaista mielikuvaa kuoron laulusta. Hän istui pukuhuoneessa turtana kauhusta muiden esiintyjien seassa. Kun ilmoitettiin, että nuori lupaava kirjoittaja Beatrice Stewart esittäisi lausuntaa, hän nousi ja astui kolme rappusta näyttämölle. Suuri juhlasali kylpi valossa. Keskivaiheilla istuivat Isoäiti ja Rosie, edempänä sekä Alison Somerville että hänen anoppinsa, ja voi kauhua! Duncan Flemingin punainen tukka loisti toiseksi etummaisessa rivissä! Betty sulki silmänsä. Tietysti, olihan hänen nimensä mainittu kaupungille levitetyissä ohjelmissa! Onneksi Jerryn rohkaisevat siniset silmät tuijottivat häntä Duncanin olkapään yli. Ja Duncan oli inhottava roisto. Betty katsoi Jerryyn ja alkoi lausua. Rosie oli ollut oikeassa. Naiset itkivät virtoja. Eikä kenellekään koko suuressa salissa jäänyt epäselväksi se, etteikö neiti Stewart olisi lausunut nimenomaan eräälle nuorelle ylioppilaalle. 18
Tyttö ei itse edes tajunnut runon loppuneen, ennen kuin raikuvat aplodit herättivät hänet. Hän oli kyllä katsonut Jerryyn, mutta seissyt sotajoukon edessä Bannockburnissa koko Skotlannin kohtalo hartioillaan, ja tunsi nyt päänsä olevan hieman sekaisin. Betty aikoi pujahtaa tiehensä pukuhuoneen kautta, mutta eräs kuorolaisista työnsi hänet takaisin, ja muuan naisopiskelija toi hänelle kimpun ruusuja. Hymyiltyään ja niiattuaan tyttö lopulta sai mennä, mutta hän oli ehtinyt huomata, ettei Duncan taputtanut, vaan istui hiljaa julma ilme kasvoillaan. Kun ohjelma oli lopussa, alkoi kestitys. Jerry antoi Bettyn kukat naulakonhoitajalle pantaviksi maljakkoon lähtöön asti ja vei tämän sitten ruokasaliin. -Voi Bet, se oli hurmaavaa! Rosie puristi hänen käsivarttaan. -Niin, kultaseni, onnistuit mainiosti. Isoäiti hymyili. -Todella viehättävää, neiti Stewart. Se oli seminaarin johtaja. Herra Kennedy ilmestyi myös jostakin kiittelemään Bettyä ja rypisti kulmiaan nähdessään Jerryn, mutta Isoäiti pelasti tilanteen pyytämällä maisteria tuomaan hänelle teetä. -Olit kuin enkeli, Jerry sanoi hiljaa heidän istuutuessaan sivupöytään. -Tiedätkö, minä... Betty vavahti. Hän oli kohdannut Duncanin silmät ihmisten seasta. Tämän katseessa oli ollut sekä surua että halveksuntaa. Mutta Bettynhän asia oli halveksia tätä! -Eikö kakku olekin herkullista? hän kysäisi nopeasti. Jerry myönsi, vaikka hänestä tuntuikin siltä, kuin Betty olisi tahtonut vaihtaa puheenaihetta. Maanantaiaamuna Betty tunsi olonsa väsyneeksi ja haluttomaksi, eikä edes sanomalehti, joka kirjoitti neiti Stewartin mukaansatempaavasta esitystavasta, parantanut hänen mielialaansa. Lisäksi vyö oli kateissa, puvun helmassa oli tahra, eikä tukka tahtonut asettua. On valitettava tosiasia, että maailmassa on ikäviä, syksynharmaita päiviä. Yleensä niille ei voi mitään, on vain paras 19
koettaa kestää iltaan saakka. Mutta juuri harmaina päivinä ei kärsivällisyys tahdo riittää. Rosien tunnit alkoivat myöhemmin, ja Betty myöhästyi omalta ensimmäiseltä tunniltaan laahustettuaan liian hitaasti. Neiti Balfour teki hänelle muutamia pisteliäitä huomautuksia ja palautti vihdoin geometrian kirjoitukset. Bettyn paperi oli täynnä punaisia pukkeja. Hän sai ala-arvoisen. Rosie kirjoitti aamupäivällä kahden tunnin ainetta, joten Betty kulki välitunnilla muutaman oman vuosikurssinsa tytön kanssa. Nämä olivat lukeneet lehden kirjoituksen juhlasta ja olivat haltioissaan, mutta Betty vain hymyili hajamielisesti. Englannintunnilla tyttö tuskin kuunteli opetusta, ja kun historianopettaja piti heille pistokokeet, Betty kirjoitti Yhdysvaltojen ja Englannin taistelleen 30-vuotisessa sodassa. -Luulin jo, ettei tämä päivä koskaan lopu, hän huokasi Rosielle heidän kävellessään iltapäivällä kotiin. -Minua lohduttaa vain yksi seikka huominen ei voi olla ainakaan tämän kurjempi. -Kaikki kääntyy paremmaksi, saatpa nähdä, Rosie sanoi. -Voi, katso noita leivoksia ikkunassa! Eikö osteta niitä iltapäiväteelle? -Minun ei pitäisi, pukuni kiristää vyötäröltä... Riittävätkö rahamme? He laskivat kukkaroidensa sisällön ja päättivät, ettei muutama leivos rasittaisi rahataloutta kovinkaan pahoin. Niinpä tytöt kohta jatkoivatkin matkaansa leivoslaatikko mukanaan. -Vieraita, suhahti Peggy tullessaan avaamaan oven. -Vanha rouva Somerville ja vanha rouva Fleming. -Fleming? toisti Betty kalveten. -Niin, Duncan-herran isoäiti. Peggy näytti luonnottoman viattomalta. -Minulla on päänsärkyä. Betty työnsi leivoslaatikon Rosielle ja meni omaan huoneeseensa. -Kaikki ylämaalaiset ovat pähkähulluja, Rosie mutisi itsekseen ja meni saliin. -Hyvää iltapäivää! 20
-Päivää, lapsi kulta. Mary Somerville ojensi kätensä. -Missä Betty on? Rouva Fleming tapaisi hänet mielellään. -Niin, sanoi hento vanha rouva, jonka tukka oli itsepäisen punainen, vaikka hänellä oli varmasti ikää yli seitsemänkymmentä vuotta. -Olen kuullut Duncanilta hänestä niin paljon, etten voinut enää hillitä uteliaisuuttani. -Bettyllä on päänsärkyä. Hänellä oli kovin raskas päivä. Rosie istuutui. -Mutta täytyyhän hänen toki tulla tervehtimään, Isoäiti sanoi moittivasti. -Peggy, hae Betty-neiti tänne. Hetken kuluttua tyttö ilmestyi ovelle. Hän tervehti rouva Somervilleä sydämellisesti ja yritti selvitä rouva Flemingistä hyvin nopeasti, mutta vanhus pitikin lujasti kiinni pienestä valkoisesta kädestä omassaan. -Vai siinä te nyt olette, hän sanoi hymyillen. -Ja juuri niin herttaisena kuin Duncan on kertonut oh, hän puhuu teistä kuin ilmestyksestä! Betty punastui ja mumisi: -Kovin ystävällistä. -Niin, hän sanoo, että olette maailman suloisin tyttö. Voiko siitä päätellä jotakin? Harmaat silmät, juuri samanlaiset kuin Duncanilla, tuikahtivat. Rouva Fleming tiesi ja nyt hän esiintyi rauhanhierojana. Sehän oli raivostuttavaa! -Betty on kovin herttainen, rouva Somerville sanoi ja nyökäytti päätään. -Tietäisitpä miten hulluna Roderickin Miriamtyttönen on häneen. Rouva Fleming nyökkäsi, ja Betty oli kuulevinaan hänen mutisevan: -Olen aina toivonut sukuun ylämaalaista verta. Samassa Peggy kuitenkin toi sisään teen ja leivokset, ja keskustelu kääntyi vaarattomammille urille. Mutta Betty tunsi koko ajan, miten rouva Fleming tarkkaili häntä. Ja kun Isoäiti ja Mary Somerville olivat syventyneet puhumaan kirjailutöistään, Moira Fleming siirtyi Bettyn viereen ja sanoi vakavasti: -Kuulkaahan, minä aion olla nyt hyvin tungetteleva. Ettekö voisi antaa pojanpojalleni anteeksi tämän typeryyttä? -Pitäisikö minun? Betty kysyi vastaan. 21