Kansikuva: Helenaja Simo Jääskeläisen perhe 1920-luvul/a 1-rivi,kuistilla seisovat: Simo Simonpoika ja Juhana (Vanja) Simonpoika. II-rivi, pihalla seisovat: Anna Matintytär, Simo Matinpoika, Juhana Matinpoika, Pietari Matinpoika, Jaakko Simonpoika, Maria Simon vaimo, Paavo Simonpoika, Juhani Pietarinpoika, Simo Pietarinpoika, Jaakko Pietarinpoika. 111-rivi, istuvat aikuiset: Matti Simonpoika, Susanna Matin vaimo, Antti Simonpoika, Helena Juhanantytär, Katarina Antin vaimo, Pietari Simonpoika, Katarina Pietarin vaimo. IV-rivi, sylissä olevat lapset: Hilma Matintytär, Katarina "Kati" Matintytär, To ivo Antinpoika, Martta Antintytär, Elsa Pietarin tytär, Helena Pietarintytär. V-rivi, maassa istuvat lapset: Jalmari Matinpoika, Helena Matintytär, Matti Pietarinpoika, Eeva Pietarin tytär, Pietari "Pekka" Pietarinpoika.
Tyyne Martikainen --STALt t VAt OT-- Toivo ja Sanna Jääskeläinen Inkerinsuomalaiset selviytyjät INKERINMAA Niin kuuluu nimi Inkerin Kauniilta korvissain Kuin kultakello kilahtais Syvällä sielussain. Jo lasna ollessani vain Nimesi konsa kuulla sain Niin oudot väreet tunsin ain Syvällä siclussain. Ja harpun kielet hopeiset Kuin helähtelis hienoiset Ne antaa kaijut kaunoiset Ja äänet vienoiset. Sä maa oot laajain lakcitten Ja soitten, metsäin sakeittcn. SaNevajoen maa. (Antti Jääskeläinen, pakkotyöleirillä 1930-luvulla) TM-kirjat, Espoo, 2006
Tyyne Martikainen TM-Kirjat ISBN 952-91-9802-7 Kirjapaino: Edita, Helsinki 2006
SAATESANAT Tämä kirja on Stalinin vainoista ja niiden kohteeksi joutuneista inkerinsuomalaisista. Inkerinsuomalaisia talonpoikia vainottiin maatalouden kollektivisointia vastustavina kulakkeina ja kansanvihollisina. Ihmisiä vangittiin, kuulusteltiin ja tuomioita jaettiin. Perheitä karkotettiin Kuolaan, Siperiaan ja Keski-Aasiaan. Kansanvihollisiksi tuomittuja kuljetettiin maan laidasta toiseen vankileireille pakkotyöhön. Tuomiot vaihtelivat viidestä vuodesta kymmeneen vuoteen pakkotyöleiriä tai teloitukseen. Tuomittujen teloituspikkana oli useimmiten Leningrad ja salaisena hautausmaana Levashovo. Va inojen kohteeksi joutuivat kaikki venäjänsuomalaiset ryhmät sekä muut Neuvostoliiton eri puolilla asuneeet vähemmistöryhmät Stalinin vainot eivät kohdistuneet vain vähemmistöryhmiin. Vainoharhaisen Stalinin uhreina katosi ja teloitettiin miljoonia Neuvostoliiton kansalaisia. Myöhemmin tapahtuneet rehabilitoinnit eivät paljon lohduta jälkeen jääneitä omaisia. Inkerinsuomalaisten kohtaloista ja kärsimyksistä vaiettiin Suomessa pitkään. Valvontakomission määräyksestä sotien jälkeen poistettiin kirjastoista lähes 2000 kirjanimikettä. Kiellettyjen kirjojen listoille joutui mm. Karjalaa, Inkeriä ja Viroa käsitteleviä kirjoja. Niiden katsottiin sisältävän Neuvostoliittoa loukkaavaa ainesta tai muutoin virheellistä tietoa. Perestroikan aikana syksyllä 1987 Petroskoissa ilmestynyt Punalippu nykyinen Carelia julkaisi Inkerille omistetun teemanumeron. Vasta sen jälkeen on Inkerin ja inkerinsuomalaisten kärsimyshistoriasta voitu puhua avoimesti. Käyttämistäni historiallisista lähteistä tärkeimpinä mainitsen seuraavat kolme teosta: Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo ovat kirjoittaneet ja toimittaneet laajan ja perusteellisen historiateoksen "Inkeri, historia, kansa, kulttuuri (SKS 1991 ). Se on asiantuntijoiden yhteistyönä kirjoittama Inkerin maan ja kansan eri vaiheita ja maan kansallisuus- ja kulttuurikysmyksiä monipuolisella tavalla käsittelevä teos. Petroskoilainen suomensukuinen Eila Lahti-Argutina on kirjoittanut teoksen "Olimme joukko vieras vaan - Venäjänsuomalaiset vainonuhrit 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun" (Siirtolaisinstituutti 200 1 ). Lahti Argutina on koonnut kirjaan 8000 nimen matrikkelin Neuvostoliittoon 5
menneistä tai siellä asuneista venäjänsuomalaisista, jotka tuomittiin vallankumouksellisina nationalisteina, vakoilijoina ja tihutyöntekijöinä. Kirjoittaja tarkoittaa venäjänsuomalaisilla inkerinsuomalaisia, pictarinsuomalaisia, siperiansuomalaisia, muurmanninsuomalaisia, punaista suomalaisia, laittomasti rajan ylittäneitä suomalaisia ja amerikansuomalaisia. Inkerinsuomalaiset eivät eivät sisälly hänen kirjansa kuetteloihin, vaikka joitakin yksittäisiä inkerinsuomalaisia nimiä matrikkelissa on. Erityisen mielenkiintoisen näkökulman inkerinsuomalaisten ja nimenomaan päähenkilöni suvun kärsimyshistoriaan antaa Anni Jääskeläisen sosiologinen pro-gradu-tutkimus "Karkotetut - Stalinin aj an karkotuksien merkitykset ja myyttinen historia inkerinsuomalaisen suvun kertomana " (Helsingin Yliopisto 200 1 ). Anni Jääskeläinen ja kirjani päähenkilö Toivo Jääskeläinen ovat sukulaisia, kuten heidän sukunimistäänkin voi päätellä. Tässä kirjassa inkerinsuomalainen To ivo Jääskeläinen kertoo omista, perheensä ja sukunsa kokemuksista ja kärsimyksistä vainojen ja karkotusten kohteena. Kokemukset ja kärsimykset jättävät jälkensä sisimpään. Ne eivät koskaan unohdu. Toivo itse on kokija ja silminnäkijä. Hänen haastattelustaan muotoutuu hänen henkilökohtainen elämänhistoriansa omiin sukuyhteyksiin ja historiallisiin tapahtumiin kiertyvänä tapahtumaketjuna, osana inkerinsuomalaista kärsimyshistoriaa. Toivon kertomusta täydentävät ja todentavat hänen perheeseensä ja sukuunsa liittyvät valokuvat ja muut dokumentit. Tämä kirja on myös Toivo Jääskeläisen vaimon, Leningradin piirityksestä rintamalinjojen lävitse selviytyneen Sannan kertomus. Tämä on Toivon ja Sannan selviytymis- ja rakkauskertomus. Edesmenneen Toivon isän Antti Jääskeläisen aj atuksiin, kokemuksiin ja tuntemuksiin olen tutustunut hänen pakkotyövankeudessaan kirjoittamiensa runojen välityksellä. Keski-Aasian karkotuksesta Petroskoihin palanneen jo edesmenneen Toivon siskon Hilman kertomusta elämästään olen kuunnellut kasettinauhalta. Venäläiset paikannimet aivan kuin henkilönimetkin ovat joskus hankalia. Samat nimet on kirjoitettu suomeksi eri aikoina ja eri yhteyksissä vähän eri tavalla. Toivo on ystävällisesti jaksanut tarkistaa tekstiäni useampaan kertaan. Kiitän Toivo Jääskeläistä lämpimästi kaikesta avusta kirjoittamiseni eri vaiheissa. Erityisen lämpimästi kiitän To ivoa luottamuksesta, että olen saanut tutustua hänen elämäänsä ja kirjoittaa hänen elämänsä kokemuksista. Kiitän myös A. Kordelinin rahastoa, Suomen tietokirjailijat ry:tä ja Sotavahinkosäätiötä saamistani apurahoista ja tuesta. Kiitän perhettäni ja muita omatstani rakkaudesta, rohkaisusia ja kärsivällisestä ymmärtämyksestä aikaa suhteettomasti vieviin projekteihini. Vainojen uhrien muistopäivänä 27.01. 2005 Tyyne Martikainen 6
HISTORIALLISTA TAUSTAA Inkeri, inkeriläiset ja inkerinsuomalaiset Inkerinmaa sijaitsee Suomenlahden pohjukassa Nevajoen valtaväylän kahta puolta. Se ympäröi Pietarin miljoonakaupunkia. Inkerinmaan rannikkoalueet ovat ajavia ja tasaisia maita, Keski-Inkerissä kohoaa laaja ylänkö. Mäkisiä seutuja on Lempäälässä, Toksovassa, Keltossa ja Tuuterissa. Tuuterin Äij änmäki mainitaan Inkerin korkeimpana mäkenä. Inkerinmaalla on ollut kautta aikojen merkittävä geopoliittinen asema idän ja lännen välimaastossa ja alueen hallinnasta on kilpailtu idän ja lännen kesken. Novgorodinmaa on ennen slaavilaisten tuloa ollut itämerensuomalaisten alkuperäiskansojen vatjalaisten ja inkerikkojen asuinaluetta, jolloin vatjalaiset ja inkerikot taistelivat keskenään maista ja sieluista. Stolbovan rauhassa 1617 Inkerinmaa siirtyi Ruotsin haltuun. Läntinen Inkeri oli säästynyt sodalta ja asuttu tiheämmin kuin itäinen inkeri, joka oli kärsinyt sodasta ja autioitunut. Sieltä löytyi vapaita maita. Alkoi suomalaisten talonpoikien muutto Pähkinänlinnan autiotiloille. Tulokkaat olivat äyrämöisiä, jääskeläisiä ja lappeelaisia. Nimet juontuvat lähtöpitäjistä Suomalaisille luvattiin verovapaita vuosia ja miehille vapautus sotaväestä. Toinen suomalaisten muuttoaalto tapahtui 1600-luvun loppupuolella, jolloin Venäjä aloitti sodan hankkiakseen takaisin menettämänsä Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin. Sota sai nimekseen Ruptura (repeämä) väestön käyttäytymisen vuoksi. Alueen ortodoksiväki oli jo ennen sotaa joutunut ruotsalaisten silmätikuksi ja katsottu poliittisesti epäluotettavaksi. Heidät oli helppo yllyttää kapinaan Ruotsin valtaa vastaan ja houkutella heidät muuttamaan Ruotsinvallan itäosilta Venäjän puolelle. Itäraj an läheisiä alueita autioitui. Inkerin tyhj äksi jääneiden alueiden väestötappiot korvautuivat kohtalaisen nopeasti Viipurin ympäristöstä ja Savosta siirtyneistä muuttajista. Ruotsin vallan aikana alkoi rakentua Suomen oloja vastaava hallintojärjestelmä ja luterilainen seurakuntaverkosto. Inkerin luterilaisen kirkon saama vahva asema Ruotsin vallan aikana, yhteydet Suomeen ja suomalaisuuteen ovat säilyneet vaikka Inkeri liitettiin 1700-luvun alkupuolella jälleen Venäjän yhteyteen. 7
Vuosina 1700-1721 Pohjois- ja Itä-Euroopassa käytiin suurta Pohjan sotaa. Tanska, Saksa, Puola ja Venäjä valloittivat Ruotsille menettämiään alueita takaisin. Venäjän tsaari Pietari valloitti Pähkinänlinnan vuonna 1703. Inkerinmaa siirtyi kokonaisuudessaan Venäjän haltuun Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721. Varsinkin Itä-Inkerin seudut olivat kärsineet sodasta. Kyliä oli autioitunut. Huolimatta alkuvaikeuksista maalle koitti suhteellisen rauhallinen kehityskausi. Suurkaupunki Pietari 1700-luvun alussa Tsaari Pietari perusti nimikkokaupunkinsa Pietarin Nevajoen suiston saarille keskelle Inkerinmaata. Pietari kasvoi nopeasti ja siitä tuli Venäjän pääkaupunki vuonna 1712. Voimakkaasti kasvava Pietari tarvisti työvoimaa ja maaseutu talonpoikia viljelemään maata. Alueelle muutti runsaasti venäläisiä. Vaikka alue alkoi venäläistyä, kansallisuusrajat säilyivät kuitenkin selvinä, ryhmät asuivat omissa kylissään ja käyttivät kukin omaa kieltään. Myös saksalaisia saapui Inkeriin hallitsijoiden edullisten lupausten houkuttelemana. Saksalaiset olivat suurimmaksi osaksi protestantteja, jonkin verran heissä oli myös katolisia. Saksalaiset asuivat omissa siirtokunnissaan, käyttivät pelkästään saksaa puhekielenään, joten heidän vuorovaikutuksensa naapureihinsa oli vähäinen. Myöhemmin 1800-luvun loppupuolella maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen saksalaisia alettiin lainsäädännöllä lähentää venäläisten asemaan, tällöin he joutuivat palvelemaan myös armeijassa. Saksalaiset säilyivät omana ryhmänään väestötilastoissa 1900-luvun alkuun saakka. Talonpojan vapautta rajoittavana tekijänä oli 1500-luvulla alkanut maaorjuus. Maaorjuutta oli era1ssa Länsi-Euroopan maissakin. Suurtilallisten ja valtion etujen mukaista oli, että talonpojat eivät saaneet muuttaa mielivaltaisesti mailtaan. Kartanonomistajilla sen sijaan oli oikeus väestönsiirtoihin. Maaorjat saattoivat karata alueellaan ja paeta vapaaehtoisesti Siperiaan saakka. Kerrotaan tarinaa, että Rosonajoen Suur-Arsian kylän väki kyllästyneenä mielivaltaan kääntyi Aleksanteri I:n puoleen ja pyysi siirtoa Siperiaan. Aleksanteri oli myöntänyt luvan ja kylän väki oli päässyt lähtemään Tobolskin lääniin Siperiaan. Vuonna 1803 voimaan tulleen lain mukaan tilanomistaja sai oikeuden vapauttaa talonpoikansa joko kokonaisina kylinä tai yksityisinä perheinä. Näin vapautetut perheet muodostivat vapaiden talonpoikien säädyn. Maaorjuuden lakkauttaminen tapahtui vuonna 1861. Se merkitsi vapauttavaa murrosta inkerinsuomalaisille. Alue alkoi vaurastua. Lakkautettu maaorjuus ja olojen kohentuminen virittivät ihmiset aj attelemaan koulutusta sekä kulttuuri- ja kansalaistoimintaa ja loi perustaa inkerinsuomalaisten kansallisen tietoisuuden heräämiselle. Jo vuonna 1785 Inkerin Kolppanaan oli perustettu hovin varoin suomalainen koulu. Kirkonmiehet halusivat edistää kansan lukutaitoa. Luterilaisen kirkon aloitteesta vuonna 1863 perustettiin Inkerin Kolppanaan opettaja- ja lukkarikoulu. Tämä tapahtui samaan aikaan kuin Jyväskylän seminaarin perustaminen Suomessa. Seminaari kasvatti inkerinsuomalaisen sivistyneistön toimimaan kansan keskuudessa valistuksen viejänä. Omakielinen sanomalehdistö syntyi 1800-luvun 8
loppupuolella. Laulu-, urheilu- ja raittiustoiminta nostattivat ja pitivät yllä yhteisyyttä ja virittivät kansallistuntoa. Toki myös venäläiset poliittiset murrosilmiöt vaikuttivat inkeriläisten aj atusmaailmaan. Oli jakautumista uskonnollismielisiin kansallisiin ja uudistusmielisiin vakaumuksellisiin vasemmistolaisiin. Neva-lehti sosialidemokraattisena raatajaväen lehtenä, suhtautui uskontoon ja kansallistunteiden korostamiseen kriittisesti ja viileästi. Inkerinsuomalaisten luterilaiselle kirkolle rakentui koko Inkerinmaan kattava organisaatio. Kirkko liitti suomea puhuvat yhteen. Ensimmäisen maailmansodan aikana inkerinsuomalaisilla alueilla oli 21 maaseurakuntaa, neljä kaupunki- ja viisi kappeliseurakuntaa. Vuoden 1929 lopussa Inkerin kirkolla oli ollut 19 seurakunnan hoitajaa ja 33 seurakuntaa. Osa papistosta oli lähtöisin väestön omasta keskuudesta. 2. Ts aarinajan kuva. Venäjän Keisarinarmeijan henkivartijarykmentin ylikersantti Antti Simonpoika Jääskeläinen vuonna /908 otetussa valokuvassa. 9
Sortovuodet, yleislako, duuma Aivan samoin kuin venäläistämispyrkimykset vaikuttivat Suomessa 1 800-luvun lopulla, niin ne vaikuttivat myös Inkerissä inkerinsuomalaisten keskuudessa. Koululaitos joutui ahtaalle. Venäjänkieltä lisättiin opetuksessa. Sen seurauksena äidinkielen opetus kärsi. Venäläistämisen paineista ja koululaitoksen vaikeuksista huolimatta inkerinsuomalaiset saivat sangen kattavan perussivistyksen. Kirjallisuus ja sanomalehdet tukivat suomenkielen taitoa. Inkerinsuomalaisten lukutaito olikin 1900-luvun alussa yleistä. 1 900-luvun alkuvuodet olivat Venäjällä kaoottisten tapahtumien aikaa. Oli lakkoja ja kapinointia. Tsaarin myöntämässä vuoden 1905 vallankumousjulistuksessa taattiin ihmisten perusoikeudet, mielipiteen, sanomisen ja kokoontumisen vapaudet. Venäjä sai Duuman eli kansanedustuslaitoksen vuonna 1906. Samojen uudistusten tuloksena myös Suomi autonomisena suurruhtinaskuntana sai oman kansanedustuslaitoksensa. Venäjällä aikaan saadut uudistukset paransivat olosuhteita myös Inkerin alueella. Ensimmäisen maailmansodan nälänhädän, talouselämän vaikeuksien ja häilyvän hallinnon kärjistämä tyytymättömyys tsaaria kohtaan aj oi työläiset jälleen mellakoimaan ja lakkoilemaan. Maaliskuun alkupuolella 1917 puhkesi yleislakko. Tsaari määräsi asevoimat lopettamaan lakon ja levottomuudet ja Duuman hajotettavaksi. Pietarin varuskunta nousi kapinaan, Duuma kieltäytyi hajaantumasta ja otti vallan itselleen. Tapaukset johtivat tsaarinvallan kaatumiseen ja ensin porvarilliseen vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen ja Kerenskin hallitukseen. Inkerinsuomalaiset uskoivat kumouksen merkitsevän tsaarillisen venäläistämispolitiikan loppua ja mahdollisuutta omaehtoiseen toimintaan. Kansalliset toiveet heräsivät. Mutta jo saman vuoden lokakuussa tapahtui bolshevikkien vallankumous ja sen mukana tulivat proletariaatin diktatuurin lait. Terrori alkaa Eila Lahti-Argutinan (200 1) mukaan terrori alkoi Neuvosto-Venäjällä kohta vuoden 191 7 Lokakuun vallankumouksen jälkeen, jolloin neuvostokansalaisten niin kuin myös virkamiesten toimet säänneltiin tiukasti lukuisin lakisäädöksin ja asetuksin ja usein pelkästään puoluepäätöksin. Lait julistettiin proletariaatin diktatuurin aseiksi, poliittisen johdon menetelmäksi ja keinoksi alistaa ihmiset ja luokat työväenluokan hallitsemaan järjestykseen. Täten luotiin perusta subjektivismille syyllisyyden todisteiden arvioinnissa sekä halveksivalle suhtautumiselle esitutkimuksen ja oikeuskäsittelyjen menettelytapoihin. Stalinin aj an lainsäädännön päätehtäväksi ja tavoitteeksi tuli luokka- ja valtioetujen nimissä ihmisen täydellinen alistaminen, kirjoittaa Lahti Argutina. Uusilla laeilla ja säännöksillä viritettiin epäluuloisuus "sosiaalisesti vieraiden" luokkien ja kansanryhmien edustajia kohtaan. Määrittelyjä kehiteltiin vuoden 1926 rikoslakikokoelmaan. Vähän myöhemmin 10
hyväksyttiin päätös valtiorikoksista vastavallankumouksellisista ja Neuvostoliitolle erikoisen vaarallisista rikoksista maan hallintoj ärjestelmää vastaan. Vuoden 1926 lakikokoelman luku "Valtiorikokset" oli ahkerassa käytössä todellisia ja otaksuttuja vihollisia etsittäessä ja tuomittaessa. Kaikkia venäjänsuomalaisia epäiltiin vakoilusta, tihutyöstä ja vastavallankumouksellisesta nationalistisesta toiminnasta. Suomalaisia tuomittiin myös rajanylityksistä Neuvostoliiton puolelle samoin kuin paluuyrityksistä Suomeen. GPU:n mielestä suomalaiset olivat jo alkuun epäluotettavaa väkeä. Toisen maailmansodan jälkeen Venäjälle siirtyneisiin punakaartilaisiin suhtauduttiin aluksi suopeasti aateveljinä, mutta 1930-luvun puolivälillä Stalinin vainot alkoivat kohdistua myös heihin aivan samoin kuin muihinkin venäjänsuomalaisiin ryhmiin, kirjoittaa Lahti-Argutina. Toiveet kulttuuriautonomiasta murskautuvat Maan taloudellinen tilanne näytti aluksi paranevan. Inkerinsuomalaisten kansallinen toiminta virisi. Pietarissa 23.4. 1917 kokoontui yli 200 edustajan yleisinkeriläinen kansalaiskokous, joka asetti toimeenpanevaksi elimeksi 27-miehisen Inkerin keskusvaliokunnan. Puheenjohtaj ana toimi mensevikkej ä kannattanut filosofian maisteri Kaapre Tynni. Toinen edustajakokous pidettiin 29.9. 1917. Kansalaiskokouksissa nousivat tärkeiksi asioiksi paikallishallinnon kysymykset. Tavoitteena oli muodostaa Inkerin suomalaisten ja suomalaisenemmistöisten kuntien kunnallisliitto. Lokakuun vallankumouksessa maa sai Leninin sosialistisen hallituksen. Sekään ei välittömästi merkinnyt olojen huonontumista. Toiveet asetettiin kansanvaltaisen Venäjän tasavallan muodostamiseen, jonka hallinnossa inkeriläisillä olisi edustajansa. Toisena asiana oli kansakoululaitoksen ja Kolppanan seminaarin uudistaminen. Suunniteltiin suomenkielistä ja itsenäistä koululaitosta. Koulujen suomalaistaminen etenikin aluksi. Kolppanan seminaari sai inkeriläisten kansalaiskokouksessa valitun johtokunnan. Kesällä 1918 kyliin muodostettiin köyhälistökomiteoita, joiden tehtäviin kuului mm. maaomaisuuden uusjaon ja maataloustuotteiden pakkoluovutusten valvonta. Vähitellen inkeriläisten hankkeet joutuivat bolshevikkien silmätikuksi. Osa Suomesta kansalaissodan jälkeen Venäjälle paenneista 6000 punaisesta sijoitettiin Pietarin ympäristöön hallintotehtäviin. Bolshevikkien lupaukset maanjaosta ja rauhasta vetosivat vähävaraisiin. Inkerinsuomalaisten itsehallinnollisesta kunnallisliitosta ei tullut mitään. Bolshevikit kaatoivat hankkeen vähemmistökansallisuuden vahingollisena nationalismina. Inkeriläisliike yritti etsiä apua Suomesta, mutta Suomella oli omat pulmansa. Pohjois-Inkerin toiveet autonomiasta ja jopa Inkerin liittämisestä Suomeen eivät olleet realistisia. Suomen hallitus päätti vuonna 1919 sallia pakolaisten vapaan maahanmuuton. Alkoi vähäinen pakolaisliike Suomeen. Maasta lähtivät hallinto- ja kouluasioissa näkyneet henkilöt. Tuloksiin ei päästy myöskään pyrkimyksissä saada apua Viron tukemana. II
Tarton rauhassa 1920 osa Länsi-Inkeriä liitettiin Viroon. Neuvostoliiton inkerinsuomalaisille lupaamat vähemmistökansallisuksien oikeudet ja äidinkielen käyttöoikeus sisäisissä kansanvalistuksellisissa asoissa eivät toteutuneet. Heimoharrastajille Tarton rauhasta tuli ''häpeärauha", josta Suomen neuvottelijoita syytettiin inkeriläisten ja itäkarjalaisten myymisestä neuvostokurimukseen. Inkeriläisjohtaj ien hankkeet omaehtoisista, suomalaiskansallisista kulttuurilaitoksista ja yhteistoiminnasta kokivat iskun toisensa jälkeen. Ne tukahdutettiin kovin ottein. Inkerin maalaiselämä joutui kiihtyvään muutosten vyöryyn. Kirkko ja valtio erotettiin totststaan ja yksityisomaisuus julistettiin kansan omaisuudeksi. Aika oli kovan uskonnonvastaisuuden aikaa. Poliittiset ristiriidat syvenivät inkerinsuomalaisten keskuudessa. Ulkonaisen ja aineellisen myllerryksen ohella inkerijäinen väestö joutui myös henkisen pirstomisen kohteeksi. Osa väestöstä yritti sopeutua, osa tuki ja seurasi uusia vallanpitäjiä ja toinen osa oli valmis jopa ase kädessä iskemään bolshevikkeja vastaan aatteellisista ja aineellisista syistä. Kulakit Stalin lujitti otettaan. 1 920-luvun loppupuolella laadittiin ensimmamen viisivuotissuunnitelma, jonka tarkoituksena oli toteuttaa sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä. Päämääränä oli nopea teollistuminen ja työvoiman siirtäminen maataloudesta teollisuuteen. Vuonna 1929 alettiin toteuttaa maatalouden pakkokollektivisointia. Kulakit eli varakkaat maanviljelijät piti luokkana hävittää Kulakit luokiteltiin kolmeen ryhmään ja sen mukaisten rangaistusten ja pakkosiirtojen kohteiksi: 1) vastavallankumouksellisiin aktiiveihin, jotka oli vangittava, toimitettava keskitysleireille, jopa teloitettava, 2) suurviljelijöihin, jotka oli karkotettava pohjoisille syrjäseuduille ja 3) niihin, jotka keskitettiin siirtolaistaajamiin kotiseudun ulkopuolelle. Myöhemmin vainojen kohteeksi joutuivat myös ne, joiden omaisuutena saattoi olla yksi lehmä ja hevonen ja ne jotka harjoittivat maataloutta käyttämättä palkkatyötä. Inkerinsuomalaiset talonpojat joutuivat varallisuutensa vuoksi neuvostojärjestelmän puristukseen. He joutuivat perusteetlomien syytösten kohteiksi, heitä vangittiin, tuomittiin ja lähetettiin vankileireille pakkotyöhön. Inkerinsuomalaisten pakkosiirrot Poliittinen tilanne kärjistyi vuosikymmen vaihdetta lähestyttäessä. Vuonna 1930 annettiin paikallisille viranomaisille tehtäväksi valvoa opettajien ja työntekijöiden mielialoja ja poliittista keskustelua. Rajavartiolaitos totmtttt valtiovallan edustajille tietoja erityisesti rajavyöhykkeen paikallisen väestön poliittisista mielialoista. 12
Alkoivat pakkosiirrot Karkotukset ja pakkosiirrot tapahtuivat useampina aaltoina. Ensimmäiset karkotukset tapahtuivat vuosina 1929-1931. Maatalous oli täydellisesti kollektivisoitava ja kulakit hävitettävä. Tavoitteisiin pyrittiin tehokkaasti ja kovakouraisesti. Ihmisiä vangittiin, kuulusteltiin ja tuomioita langetettiin. Kansanvihollisiksi tuomittuja kuljetettiin maan laidasta toiseen vankileireille pakkotyöhön. Tuomiot vaihtelivat viidestä vuodesta kymmeneen vuoteen pakkotyöleiriä tai teloitukseen. Tuomittujen teloituspaikkana oli useimmiten Leningrad. Perheitä karkotettiin Kuolan niemimalle Hiipinän apatiittikaivoksiin ja Siperiaan. Lähdetietojen mukaan mukaan vuosina 1929-3 1 noin 18 000 inkerijäistä siirrettiin pois kotiseudultaan. 1930-luvun puoliväli oli uusien pakkosiirtojen aikaa. Vuonna 1935 siirrettiin 3457 perhettä eli 20000 ihmistä Suomen raj an läheisilta alueilta Venäj än sisäosiin, Tadjikistaniin tai Kazakstaniin. Heidät katsottiin kulttuurisista ja uskonnollisista syistä liittyvän suomalaiseen yhteyteen. Samaan aikaan siirrettiin Pietarin lähistöltä 7000 ihmistä Novgorodin, Arkangelin ja Vo logdan seuduille. Maaomaisuuden kollektivisointi ja yhteisomistukseen siirtäminen oli vuoteen 1936 mennessä tapahtunut 91-prosenttisesti. Oli perustettu sovhooseja ja kolhooseja. lnkerissä ja Karjalassa suljettiin kaikki suomenkieliset koulut. Kaikki mahdollinen suomenkielinen tojmmta, myös kirkollinen tojmmta lopetettiin ja toimitilat suljettiin. Lahti-Argutina (200 1 ) nimittää tätä aikaa ihmistuhon huippuajaksi. Vuoden 193 7 rangaistusoperaatioista annetun rangaistusmääräyksen mukaan Leningradin läänistä piti vangita ja ampua 4000 hallituksen aggressiivista vastustajaa. Kansanviholliset jaettiin kahteen ryhmään, vihamielisiin kotiseudulleen palanneisiin kulakkeihin ja rikollisiin, jotka katsottiin ammuttaviksi ja vähemmän aktiivisiin vihamielisiin, jotka oli vangittava ja karkotettava. Yksin Pietarin läheisyydessä olevalle salaiselle Levasjovskajan (Levashovon) hautausmaalle on haudattu 46000-47000 teloitettua. Heidän nimensä julkaistiin Pietarin sanomalehdissä 1990-luvulla. Luetteloissa oli 13 000 suomalaista nimeä. Kokonaisia inkerinsuomalaisia perheitä 18-80-vuotiaisiin tuhottiin. Teloitettujen lisäksi ihmisiä karkotettiin edelleen kauaksi kotiseudulta. To imenpiteet kohdistuivat erityisen ankarasti Suomen raj an lähellä asuvaan inkerinsuomalaisten ryhmään. Heidät katsottiin valtiolle vaarallisiksi. Lisäksi he olivat ilmaisseet vastentahtoisuutensa liittyä kollektiivimaatalouteen. Sama puhdistus kohdistui myös muihin minoriteettiryhmiin. Jokainen työntekijä ja hänen luotettavuutensa kartoitettiin työpaikkojen salaisiin listoihin. Nimen, syntymäajan lisäksi listassa mainitaan kotikunta ja ammatti lyhyen luonnekuvauksen kanssa. Elettiin totaalisen vainon ja pelon olosuhteissa. Virallinen politiikka ja muu aineisto sen sijaan kertoi ihannoivasti kansan työsaavutuksista ja kansan yhteisestä innosta. 13
Inkerinsuomalaiset toisen maailmasodan uhreina Toisen maailmansodan aikana inkerinsuomalaisten kärsimykset jatkuivat. Saksalaiset piirittivät Leningradia 900 päivää. Inkeriläisiä jäi saksalaisten piirittämään Leningradin mottiin. Maaliskuun lopulla 1942 toteutettiin Pohjois-Inkeristä ja Leningradin saarrosta löytyneiden epäluotettaviksi katsotun 30 000 inkeriläisen, pääasiassa vanhusten, naisten ja lasten erityissiirto Laatokan yli Krasnojarskiin, mistä proomut kuljettivat väen Levajokea myöten pohjoiseen. "Eiämäntieksi" kutsuttu kuljetus jatkui härkävaunuissa Siperiaan. Lähes kuukauden kestävän matkan aikana muutenkin heikossa kunnossa olevia vanhuksia ja lapsia kuoli suuri määrä. Talvioloissa ruumiit heitettiin kulkevasta junasta radan varteen tai purettiin asemilla joukkohautoihin vietäväksi. Ihmisiä ripoteltiin laajalle alueella niin, että heidän kosketuksensa toisiinsa olisivat mahdollisimman vähäiset. Lisäksi raskas työ kaivoksissa vaati veronsa. Ihmiset sairastuivai ja kuolivat. Sen paremmin ei käynyt Leningradin piiritykseen jääneillekään. Suuri osa kuoli kylmään, nälkään ja tauteihin. Myös Puna-armeijan palveluksessa olleet venäjänsuomalaiset asevelvolliset ja rintamamiehet kuljetettiin vuonna 1942 Stalinin ohjeiden mukaan 12 muun kansallisuuden edustajien kanssa piikkilankoj en taakse Siperiaan NKVD:n työkolonniin metsä-, hiili-, kaivos- ja rakennusalan pakkotyöleireille. Saksalaisten valloittaessa Inkerinmaan sen väestö eli aluksi parantuvien olosuhteiden toivossa. Suomalaisten pappien sallittiin liikkua saksalaisten hallitsemilla alueilla, seurakuntatoiminta virkistyi. Saksalaiset värväsivät nuorista miehistä 664 inkerinsuomalaisen pataljoonan (Er. P6), joka siirrettiin Suomen rintamalle. Lisäksi Saksaan työpalveluun otettiin 5000 miestä itätyöntekijöinä, joista 2000 miestä kuljetettiin myöhemmin Suomeen. Saksalaiset eivät kyenneet huolehtimaan siviileistä. Sodan arrnottomissa olosuhteissa inkeriläisiä uhkasi nälkäkuolema. Itä-Karjala Suur-Suomi-suunnitelmista tietoiset saksalaiset tarjosivat joulukuussa 1941 Suomeen siirrettäväksi 50 000 inkeriläistä. Aluksi Suomi ei ollut kiinnostunut tarjouksesta, mutta vuonna 1942 Suomi ilmoitti Saksalle haluavansa työvoimatilanteen vuoksi nopeita inkeriläissiirtoja. Erkki Tuulen ( 1988) mukaan jatkosodan aikana vuonna 1943 siirrettiin Neuvostoliitosta saksalaisten miehittämiltä alueilta Viron kautta 63211 inkerinsuomalaista työvoimaksi Suomeen. Suomeen siirtyneiden piti allekirjoittaa paperi, jossa he ilmaisivat siirtyvänsä Suomeen vapaehtoisesti. Inkeriläisten paluu Suomesta Neuvostoliittoon 4. 9. 1 944 tapahtunut Suomen ja Neuvostoliiton välinen aseleposopimus aiheutti inkeriläisten keskuudessa monenlaisia huhuja, pelkoa ja epätietoisuutta siitä, mikä heitä odotti. Pelot olivat aiheellisia. 19.9.1944 solmitun välirauhansopimuksen 10. artiklan mukaisesti Suomi sitoutui palauttamaan Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) ylimmälle sotilasjohdolle kaikki sen hallussa olevat neuvosto- ja liittolaissotavangit samoin kuin 14
Neuvostoliiton ja Liittoutuneiden kansakuntien kansalaiset, jotka oli intemoitu ja tuotu Suomeen. Inkerinsuomalaiset kuuluivat tähän ryhmään. Tuhannet katsoivat ilman suoranaista painostustakin viisaammaksi ilmoittautua kotiutuviksi, jottei myöhemmin ehkä vietäisi pakolla. Heistä suurin osa palasi vapaaehtoisesti rauhansopimusten vaatimusten mukaisesti takaisin Neuvostoliittoon. Monilla ei muuta vaihtoehtoa ollutkaan. Lähes 57000 neuvostoliittolaista siviiliä palasi Suomesta kotimaahansa. Kaikki eivät olleet inkeriläisiä, vaan mukana oli myös muita neuvostokansalaisia sekä aiemmin tulleita Venäjän pakolaisia. Heille luvattiin pääsy kotiseudulleen. Näin ei tapahtunut. Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvoston päiväkäsky (nro 13925, 19.9. 1945) kielsi inkerijäisiltä asettumisen entisille kotipaikoilleen. Suomesta palautetut 55 000 inkerijäistä vietiin Neuvostoliiton Puolustuskomitean päiväkäskyn (No. 6973, 19.11.1944) mukaisesti ohi kotikontujen Jaroslavlin, Pihkovan, Kalinin eli Tverin, Novgorodin ja Velikije Lukio alueille. Valvontakomission pikaluovutusvaatimus kohdistui myös 332 suomalaisperheisiin adoptoituun lapseen. Huolimatta ottovanhempien anomuksista lapset oli luovutettava. Eräitä lapsia oli haettu heidän kodeistaan poliisivoimin keskellä yötä. Osa Suomessa olleista inkerinsuomalaisista pakeni Ruotsiin ja on jäänyt sinne, osa heistä siirtyi sieltä muihin maihin. Ruotsiin pakeni noin 5000 inkeriläistä, joista noin 500 jatkoi edelleen Kanadaan, USA:aan tai Australiaan. Heimopataljoonan sotilaat kuuluivat palautettavien joukkoon. Heidän etsintänsä pitkittyivät vuosien mittaisiksi. Monet suomalaiset auttoivat piileskeleviä inkeriläissotilaita ja järjestivät heille pakoteitä Ruotsiin. Osa Siperiaan ja Keski-Aasiaan karkotetuista inkerinsuomalaisista alkoi palata takaisin jo 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alkupuolella. Osa karkotetuista jäi karkotuspaikoille. Monet kuolivat ennenaikaisesti karkotusten vaikeissa ja raskaissa oloissa. Karkotuksesta palanneet eivät saaneet asettua entisille rakkaille kotiseuduilleen. Inkerinsuomalaiset hajautettiin näin eri puolille Venäjää. Vuonna 1949 inkeriläisiä alettiin värvätä maan eri puolilta Karjalaan. Heitä ehti muuttaa sinne yli 21 000 henkeä. Sitten joukkovärväys lopetettiin. Siitä lähtien Petroskoin seutu on ollut inkeriläisten runsaimmin asuttamia alueita. Paluumuutto Suomeen InkeriJäisten kohtalot ovat koskettaneet suomalaisia sodan aikana ja kohta sodan jälkeen heidän Neuvostoliittoon palautusten aikana. lnkeriläisten kohtalot koskettavat meitä yhä niin henkisesti kuin käytännössä. Huhtikuussa 1990 presidentti Mauno Koivisto julkisti näkemyksensä, jonka mukaan Neuvostoliitossa olevia suomalaisia, käytännössä inkerinsuomalaisia voitaisiin pitää paluumuuttajina. Niin on tapahtunut. Arvioidaan, että heitä on saapunut eri puolilta Neuvostoliittoa aina Siperiasta saakka arviolta yli 30000. Heitä saapunee edelleen jonkin verran. Eräät heistä ovat menettäneet suomenkielensä. 15
Vierailut puolin ja toisin inkerinsuomalaisten välillä ovat lisääntyneet. Ruotsissa ja Suomessa asuvat inkerinsuomalaiset tekevät toivioretkiä entisille kotipaikoilleen, etsivät kotipaikkojaan ja tapaavat siellä olevia sukutaisiaan ja tuttaviaan. Ruotsissa ja Suomessa pitkään asuneilla inkeriläisillä ei ole tarvetta eikä halua muuttaa entisille synnyinseuduilleen. He ja heidän lapsensa ja lastenlapsensa ovat sopeutuneet uuteen maahan. Ruotsissa asuvat ovat unohtamassa vanhempiensa ja isovanhempiensa kielen. Nostalginen ja myyttinen kaipaus elävät vielä vanhempien inkerinsuomalaisten rinnassa. Kuinka kauan säilyy inkerinsuomalaisten identiteetti ja kulttuuriperintö ja niiden pohjana oma kieli, on eräs kysymys, johon vain aika antaa vastauksensa. 3. Keiton Va nhankylän palokuntalaiset paraatipuvuissaan. Viides vasemmalta on palopäällikkö Matti Jääskeläinen, To ivon setä. Kuvassa ainakin kahdeksan Jääskeläistä. Kuva otettu 1930. Muut venäjänsuomalaiset Armoa eivät saaneet muutkaan Neuvostoliitossa eläneet tai Neuvostoliittoon muuttaneet suomalaisryhmä!, mikä hyvänsä lienee 16
ollutkin heidän maahan muuttoosa syy ja motiivi. Kaikki venäjänsuomalaiset joutuivat kärsimysten ja tuhon kohteiksi. Eri syistä Venäjällä asuneita ja sinne muuttaneita venäjänsuomalaisia harvennettiin NKVD:n asetuksilla vuosina 1937-1938. Eila Lahti Argutinan mukaan inkerinsuomalaisten lisäksi pietarinsuomalaiset, muurmanninsuomalaiset, punaiset suomalaiset, laittomasti rajan ylittäneet ja amerikansuomalaiset joutuivat vainojen ja pakkosiirtojen kohteeksi. Heidät kuljetettiin Karjalaan Äänisen takaisille seuduille, josta edelleen kauemmaksi aina Siperiaan saakka. Karkotetut talonpojat eivät saaneet järjestää elämäänsä uusillakaan paikoilla tottumaansa malliin. 15000 karkotetun kulakkiperheen asuinalueeksi määrätyn Uralin alueen toimeenpanevan komitean 25.1.1930 tekemän päätöksen mukaan kulakit oli luokkana likvidoitava. Heidät oli sijoitettava Uralin alueen vähän asutuille pohjoisille seuduille. Kulakit eivät saisi kartuttaa omaisuuttaan eikä heillä saisi olla vaikutusta paikalliseen väestöön. Heiltä tulisi poistaa kaikki mahdollisuudet perustaa omia talouksiaan tai tulla toimeen itsellisesti. Työkykyisistä kulakeista piti tulla pysyvästi metsätyöläisiä. Lahti-Argutinan mukaan tämä käytäntö oli yleispätevää koko maassa. Siirtojen ja terrorin kohteeksi joutuneiden määrät Kohta sodan jälkeen ja vielä pitkään rauhan aikana inkerinsuomalaisten tilanteesta Suomessa vaiettiin. InkeriJäisten olosuhteita käsittelevät kirjat olivat maassamme sodan jälkeen kiellettyjä. Inkeriläisiin kohdistuneesta terrorista ei ilmeisesti tiedetty muissakaan länsimaissa. Petroskoissa vuonna 1987 ilmestynyt Punalippu (myöhemmin Carelia) julkaisi Inkeristä kertovan teemanumeron. Vasta sen jälkeen inkeriläiskysymyksistä on puhuttu avoimesti. Karkotettujen, siirrettyjen ja teloitettujen inkerinsuomalaisten määristä esiintyy kirjallisuudessa osin vaihtelevia lukuja. Seuraavassa Inkerinsuomalaisiin kohdistuneista vainoista eri lähteistä kokoamani luvut yhteenvetona. Karkotukset ja siirrot Karkotetut vuosina 1929-193 1 Rajan läheisten alueiden karkotukset 1935 Pietarin ympäristön karkotukset I 935 Pietarin piirityksestä pakkoevakouointi 1942 Suomalaispataljoona ErP Työpalveluun Saksaan Vuosina 1942-43 siirto Suomeen Karkotettuja ja siirrettyjä yhteensä Lukumäärä 18 000 20 000 7 000 30 000 664 5 000 63 000 1 43 664 Terroritoimenpiteet Rangaistukset ja teloitukset Levashovon haudatut 4 000 13 000 17 000 (Huom. Levahsovon luetteloissa on inkerinsuomalaisten lisäksi myös muita venäjänsuomalaisten nimiä.) 17
Hajaotettu kansa Paluu takaisin kotiseudulle oli nimellistä. Inkerinmaa pysyi inkerinsuomalaisilta pitkään suljettuna. Vain pieni osa on kyennyt historian eri vaiheissa palaamaan entisille asuinseuduilleen. Anni Jääskeläisen tutkiman suvun jäsenet asuvat Ruotsissa, Virossa, Siperiassa, Venäjän Karjalassa ja paluumuuton jälkeen enevässä määrin Suomessa, vaikka he toistuvasti yrittivät palata kotikonnuilleen I 930- ja 1940- luvuilla. Inkerinmaalla arvioidaan nykyisin asuvan 25 000-30 000 inkerinsuomalaista. 18
JÄÄSKELÄI NiiN 4. Jääskeläisten sukuvaakuna JÄÄSKELÄISTEN SUKU Sukuvaakuna Jääskeläisten laaja suku asui Keiton seurakunnan kylissä. Keiton seurakunta on perustettu 1628. Ensimmäinen maininta rippiki1:jojen mukaan Kellossa asuneesta Jääskeläinen-nimisestä on vuodelta 1643. Jääskeläisen suvun sukuvaakunaan on aiheen antanut kirjailija Lempi Jääskeläinen ja vaakunan suunnitellut vuonna 1961 taiteilija Olof Erikson. Alaosa kuvaa Vuoksea. Kolme ohrantähkää keskellä kuvaa suvun Karjalan, Savon ja Inkerin haaroja. Taustana 1600-luvun sotamiehen viitta ja sen edessä kypärä kuvaavat sukutarinan hakkapeliittaa, ratsumies Tuomas Jääskeläistä, joka oli lähtenyt 30-vuotisen sodan aikana.lääskistä, missä kotitalo oli hävitetty ja asettunut Parikkalaan Joukionsalmelle, mikä muistutti Yuoksea. Ylinnä taruhevonen Pegasos kertoo sukutarinaa. Keiton alue sijaitsi Nevajoen pohjoispuolella Pietarista itään. Kt:lton seurakunnassa oli 36 kylää. Maasto oli rauhallisen kumpuileyaa, harjuista hiekkamaata. Harjuja ei enää ole, ne on käytetty maansiirtoina rakentamiseen. Vanhastakylästä Toivon kotoa oli noin 15 km Pietarin keskustaan ja lähimpään Pietarin esikaupunkiin noin 10 km. Kylässä oli silloin 114 taloa, joista viidessä asui venäläisiä. Osa suomea puhuvista ei osannut venäjää ollenkaan. 19
5. Toivo Jääskeläisen isovanhemmat Simo Matinpoika Jääskeläinen ja vaimonsa Helena sekä Toivon äiti Katarina.1ylissään eräs lapsensa. Keskellä Toivon serkku. Kuva otettu 1913. Sukukuva Kirjan kannen vuonna 1921 otetussa Jääskeläisen sukukuvassa ämmä eli perheen mummo Helena Jääskeläinen istuu kuvan keskellä. Hänellä on yllään Keiton kansallispuku, jota myös on kutsuttu savakon puvuksi, ruudullinen hame ja valkoinen pusero, päässään "pääsin", joka kuului 20
vanhemman naisen pukuun. Hiukset on pääsimen alla kierretty sykeröksi. Myös muilla kuvan naisilla on ikäänkuin sarventyngät päähineen alla. Helena-mummolla on ympärillään seitsemän poikaansa perheineen, kaikki niin lapset kuin aikuiset huolellisesti puettuina parhaimpiinsa. Tämä suvun arvokas kuva on otettu Toivon syntymäkodin Eskalmattilan sisäkäytävällä. Ukki Simo Jääskeläinen oli silloin jo kuollut. Mummon pojista kahdeksas Aleksanteri oli myös jo kuollut. Helena Jääskeläinen oli kylän näkyviä emäntiä. Hänen neuvojaan ja apuaan tarvittiin koko kylässä etenkin silloin, kun kylässä pidettiin suuria pitoja, häitä tai hautajaisia. Helena oli emännöinyt Eskalmattilan taloa vuoteen 1931 saakka. Sitten hän asui poikansa Simon perheen ja Simon Juhana-pojan kanssa. Kun Simo ja Juhana (Van ja) vangittiin kesäkuun alkupuolella 1931, Helena sairastui ja joutui vuoteen omaksi. Vangitsemisen jälkeen jo samana kesänä tapahtui Simon perheen karkotus Kuolan niemimaalle Hiipinään Kirovskin kaupunkia rakentamaan. Sairasta mummoa sinne ei viety. Hänet oli siirretty sänkyineen hänen vanhimman poikansa Matin perheeseen. Helena-mummo eli viimeisen vuotensa sänkypotilaana ja kuoli 5. 7. 1932. Muutamaa päivää ennen kuolemaansa hän oli kutsunut lastenlapset sänkynsä viereen ja siunannut heidät jokaisen erikseen kätten päälle panolla ja Herransiunauksella. Toivokin oli saanut Mummonsa siunauksen. Stalinin vainot Vangitsemiset, perusteetlomat syytökset, tuomiot ja karkotukset koskettavat kaikkia suuren perheen jäseniä. Osa palaa Siperiasta ja Keski Aasiasta sodan jälkeen takaisin maan eri puolille, suurin osa Itä-Karjalaan. Suurin osa ei palaa koskaan. Vanhemmat karkotetuista ovat kuolleet ja haudattu kauas karkotuspaikkojen multiin. Osa karkotetuista on sopeutunut asumaan uusilla alueilla. Eräs osa Siperian karkotusalueilta on saapunut paluumuutlajina Suomeen. Jääskeläisen perheen pojat ja heidän perheensä joutuivat menettämään omaisiaan teloituksissa, kärsimään pakkosiirtolaisina, pakolaisina ja vankiloissa vain siitä syystä, että he kuuluivat inkerinsuomalaisten etniseen ryhmään. Simo Matinpoika ja Helena Jääskeläisen perhe Helena Juhanantytär Jääskeläinen omaa sukuaan Ronkonen oli syntynyt 18.2.1 857 Jaanilankylässä. Hänet oli vihitty avioliittoon 6. 1.1875 Simo Matinpoika Jääskeläisen kanssa. Simo-ukki oli kuollut 20.4. 1918. Helenamummo eli sen jälkeen leskenä. Heidän lapsensa ja lastenlapsensa: 1. Matti Simonpoika Jääskeläinen, syntynyt 18.10.1875, kuvan vasemmalla laidalla istuu samassa rivissä äitinsä eli Mummon kanssa. Hänet oli vihitty avioliittoon 17.12.1898 Susanna Juhanantytär Puukkosen kanssa, joka oli syntynyt 26. 11.1881. Parille oli rakennettu iso talo ulkorakennuksineen kivenheiton päähän vanhasta kotitalosta. Matti oli 21
maanviljelijä, mutta sen ohella hän teki puusepän töitä omassa pihassaan, tilauksesta myös muille kyläläisille. Hänen käsistään syntyivät niin kärryt pyörineen kuin akkunoiden raamit ja kaikenlaiset muut tarvekalut. Matti oli myös kurssin käynyt palomies. Hän orgamso1 Keittoon vapaaehtoispalokunnan ja oli sen päällikkönä vuoteen 1932 saakka. Matti Jääskeläinen oli joutunut vallankumouksen jälkeen ensimmäisten 20 panttivangin joukossa Pähkinälinnan vankilaan, kun kelttolaisilta vaadittiin aseitten luovutusta. Kelttolaiset luovuttivat aseensa ja pääsivät kolmen viikon vankeuden jälkeen vapaiksi. Seuraavan kerran Matti vang1tt11n vuonna 1932 ja tuomittiin kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön nostamaan turvetta Sinaviansuolle. Vuoden 1935 kevään joukkosiirroissa hänet perheineen karkotettiin Keski-Aasiaan pumpuliviljelyksille Pahta-Aralin sovhoosiin. Hän menehtyi siellä 60- vuotiaana jo 29.9. 1935. Hänen vaimonsa Susanna karkasi Matin kuoleman jälkeen Keski Aasiasta, pääsi Keittoon ja kuoli siellä pakolaisena 1 0.3.1936. Matti Simonpoj an ja vaimonsa Susannan lapset: 1.1 Simo Matinpoika Jääskeläinen, syntynyt 29. 10.1899 Vanhassakylässä. Hänen vaimonsa Anna Simontytär o.s. Anttonen ei ole valokuvassa. Pari oli muuttanut Rääpyvän seurakuntaan MiinaJan kylään maanviljelijöiksi. Heillä oli tytär Elina. Perhe karkotettiin 1935 Keski-aasiaan. Perhe karkasi sieltä seuraavana vuonna ja palasi kotipuoleen. Simo oli joutunut heti kiinni ja hänet karkotettiin uudestaan. Toivo on jälkeenpäin kuullut, että Simo on kuollut Kaukoidän keskitysleirillä. Simon vaimo Anna ja parin tytär Elina olivat kuolleet karkotuspaikalla. 1.2 Juhana Matinpoika Jääskeläinen, syntynyt 26.7.1901 Vanhassakylässä, avioitui Susanna Juhanantytär Mehiläisen kanssa vuonna 1928. Pari rakensi oman talon Vanhaankylään sen kaupungin puoleiseen päähän, Hölmöläksi sanottuun. Perheeseen oli syntynyt yksi poika ja kolme tytärtä. Juhana tunnettiin kunnon miehenä ja ehdottoman raittiina. Hän ennätti hoitaa Vanhankylän kirkonmiehen tointa pari vuotta ennen kuin hänet vangittiin vuonna 1933 tai 1934 ilman kirjeenvaihto-oikeutta. Hänestä ei ole kuultu sen jälkeen. 1.3. Pietari Matinpoika Jääskeläinen, syntynyt 22. 10.1904 Vanhassakylässä. Avioitui Anna Huuhkan kanssa vuonna 1930. Pari rakensi talonsa Juhana-veljensä talon viereen Hölmölään. Heille syntyi kaksi tytärtä Lilja ja Raili. Pietari sai perheineen elää kodissaan vuoteen 1942. Sota-aikana perhe siirrettiin Siperiaan. Pietari oli kuollut siellä 56-vuotiaana 1960. Hänen vaimonsa Anna ja tyttäret palasivat myöhemmin kotipuoleensa Keittoon. 1.4. Anna Matintytär Jääskeläinen, syntynyt 9.5.1908 avioitui Virkkilän kylään Simo Pukin kanssa. Heille syntyi yksi tytär Elma. Anna oli kuollut rintasyöpään vuonna 1931. Elma oli kuollut Latviassa 1980-luvulla. 1.5. Helena Matintytär Jääskeläinen, syntynyt 25.2. 1913, avioitui leskimies Juhana Jääskeläisen kanssa omaan kylään. Heille syntyi ainakin yksi poika, Eino. Aviopuoliso Juhana vangittiin ja hän jäi sille 22
tielleen. Helena joutui poikansa Einon kanssa sota-aikana Siperiaan. Helena oli palannut Siperiasta Petroskoihin ja kuollut siellä 1988. 1.6. Jalmari Matinpoika Jääskeläinen syntynyt 27.6.1915, asui kotonaan ja kävi kaupungissa töissä. Joutui perheensä mukana Keski Aasiaan vuonna 1935. Hänkin karkasi sieltä jo seuraavana vuonna. Hän kuoli Kellossa takaa-ajettuna pakolaisena 22-vuotiaana vuonna 1937. 1.7. Hilma Maria Matintytär Jääskeläinen oli syntynyt 28.1.1918. Hän joutui pakkosiirretyksi perheensä mukana Keski-Aasiaan Hän oli karannut sieltä kotipaikalleen. Hän oli kyennyt saamaan itselleen jonkinlaisen oleskeluluvan. Hän asui Helena-siskonsa luona ja työskenteli linja-auton rahastajana. Hänet pakkoevakuoitiin vuonna 1942 Siperiaan, missä on avioitunut naapurikylän pojan Pekka Riikosen kanssa. Perheen tytär Hilma oli kuollut Petroskoissa 1984. 1.8. Katarina (Kati) Matintytär Jääskeläinen syntynyt 26.8.1920. Katariina on joutunut kulkemaan Keski-Aasiat ja Siperiat. Hän oli pysynyt naimattomana. Kati on perinyt isältään ja veljiltään kirvesmiehen taidot. Kati asui Petroskoissa. Tuli paluumuuttaj ana Suomeen 1 990-luvulla ja asui Lahdessa. Kati kuollut 2003. 1.9. Aleksanteri Matinpoika Jääskeläinen, syntynyt 13.10.1924 Vanhassakylässä. Karkotettiin Aasiaan. Palasi sieltä. Hän oli kuollut Pietari-veljensä luona 1937. Aleksanteri ei ole kuvassa. 2. Pietari Simonpoika Jääskeläinen, syntynyt 19.6. 1879 Vanhassakylässä. Pietari on kuvan oikeassa laidassa tyttärensä Elsa polviensa välissä. Pietari vihitty avioliittoon 26.2.1 902 Katarina Jaakontytär Mutkarin kanssa, joka syntynyt 4.4. 1881 Kankurinmäenkylässä. Pietari oli mennyt ottopojaksi Taurunkylään lapsettomalle Multiaisen avioparille. Työtä oli tehty ahkerasti, maatalon asiat oli hoidettu hyvin ja oli eletty sen aj an mittapuun mukaan vauraasti. Kun ensimmäisiä kulakkeja perheittäin karkotettiin Keitosta vuonna 1931, olivat nämä Taurun tahvalaiset ensimmäisten joukossa ja joutuivat Siperian kultakaivoksille Jenisseijoen varsille. Muutaman vuoden kuluttua Pietari ja hänen poikansa Simo ja Pekka vangittiin siellä. Pojista Pekka pääsi kuulustelujen jälkeen murtuneena muun perheen joukkoon. Pietari ja Simo joutuivat Siperian vankilaan, mistä eivät koskaan palanneet. Pietarin vaimosta Katarinasta tiedetään, että hän oli kuollut Siperian karkotuspaikalla vuonna 1945. 2.1. Jaakko Pietarinpoika Jääskeläinen, syntynyt 13.1.1903 Taurunkylässä, vihitty avioliittoon 25.12.1922 Helena Paavontytär Huuhkan kanssa, joka syntynyt 29.3.1 904 Kannistonkylässä. Jaakon perheelle oli rakennettu talo Sanetkan kylään Leningradin liepeille. Jaakon tarkoituksena oli jatkaa maanviljelijänä, mutta aika muutti suunnitelmat. Jaakko oli saanut työpaikan kaupungin palokunnassa. 1930-Juvun alussa Jaakko oli joutunut käymään useamman kerran Valtion poliisin GPU:n kuulusteluissa. Kerran taas kutsun saatuaan hän oli katsonut parhaimmaksi valita kahdesta pahasta toisen, joko 23
joutua Siperian vankileirille ja menehtyä sinne tai jättää vaimonsa ja kaksi lastaan ja yrittää salateitse Suomeen. Pako oli onnistunut. Hän oli Suomessa erilaissa töissä mm. Viipurissa. Hän osall istui siellä inkeriläisten toimintaan. Hän oli taistellut sorretun Inkerin ja Itä Karjalan vapauden puolesta Suomen armeijan sotilaana talvi- ja jatkosodassa. Hän oli kaatunut taistelulähettinä Itä-Karjalassa 38- vuotiaana 14.9. 1941. Hänet on haudattu Hietaniemen sankarihautaan. Jaakon vaimo Helena oli joutunut kuulusteltavaksi, mutta hän oli aina sanonut, ettei tiedä mistään mitään. Hän joutui ns. "Elämäntietä" evakkoon Siperiaan lastensa Ainon ja Jalmarin kanssa. Aino syntynyt Taurulla 21.6. 1923 ja elää nykyisin Suomessa. Jalmari Jaakonpoika syntynyt 3.2. 1926, kuollut 1983. 2.2. Simo Pietarinpoika Jääskeläinen, syntynyt 25.2. 1905, vihitty avioliittoon 24.2. 1930 Maria Matintytär Hännikäisen kanssa, joka syntynyt 7.8. 1910 pienessä Manuskalassa. Aviopari asui yhdessä Pietarin vanhempien kanssa. He joutuivat pakkosiirretyiksi muun perheen kanssa Siperiaan. Siellä Simo oli vangittu ja oli saanut jakaa isänsä kanssa saman kohtalon, eli molemmat joutuivat Siperian vankilaan eivätkä koskaan palanneet, niin kuin edellä isän kohdalla on kerrottu. Simon poika Sulo Pietari syntynyt 20.11.1930 Taurulla. Hänen vaimonsa Maria elää vielä ja asuu Petroskoissa. 2.3. Juhani Pietarinpoika Jääskeläinen, syntynyt 24.7. 1907 Taurunkylässä. Hänet vihitty avioliittoon 4.7. 1937 lsossakyrössä Suomessa Martta Linnea Salorue o.s. Kaiken kanssa, syntynyt 19.3.1905. Kun Juhani oli tullut passilla Suomeen vuonna 1925, hän oli muuttanut syntymäaikansa uuden luvunlaskun mukaiseksi 6.8. 1 907. Hän oli päässyt ylioppilaaksi Käkisalmen yhteiskoulusta. Hän oli suorittanut teologisen tutkinnon ja vihitty papiksi Viipurin tuomiokirkossa. Hän oli työskennellyt pappina Tohmajärvellä, Värtsilässä, Savonrannassa, Karstulassa, Hankasalmella ja Janakkalassa. Jatkosodan aikana hän oli toiminut JR 50. Pataljoonan sotilaspastorina Itä-Karjalassa, jossa joutui yllättäen kohtaamaan Punaarmeijassa taistelleen ja suomalaisten vangiksi joutuneen serkkunsa Toivo Jääskeläisen. Myöhemmin Juhani oli toiminut Suomen kirkon seurakuntatyön keskusliiton palveluksessa vuosina 1942-1945. Hänet oli lähetetty vuosina -43-44 saksalaisten valtaamalle alueelle Inkeriin heimonsa pariin sielunpaimeneksi julistamaan Jumalan sanaa. Hän oli mukana toteuttamassa inkeriläisten joukkosiirtoa Suomeen. Sodan jälkeen Juhani oli jatkanut opintoj aan, antanut saamanaäytteet ruotsinkielellä ja suorittanut kasvatusopin tutkinnon. Hän oli toiminut Luumäen kirkkoherran virassa ja uskonnon opettajana Luumäen keskikoulussa ja Taavetin lukiossa. Eläkkeelle päästyään hän muutti Lahteen. 73-vuotiaana hän väitteli tohtoriksi eräänä Suomessa vanhimmista väitelleistä.väitöskirja käsitteli Inkerin kirkon vaiheita 24
1917-27 sekä sen lopullista tuhoa 1927-37. Teologian tohtori Juhani Jääskeläinen kuoli Lahdessa 9. 12.1988. Juhani Pietarinpoika Jääskeläiselle ja vaimolleen Linnealle syntyi kolme poikaa ja kaksi tytärtä. 2.3.1. Esko Pietari Juhaninpoika Jääskeläinen, syntynyt Tohmajärvellä, kuollut hukkumalla 12.7.1945 Hl.Koskella. 2.3.2. Matti Juhani Juhaninpoika Jääskeläinen, syntynyt 25.2.1940 Savonrannassa. Hän on filosofian maisteri ja elää Helsingissä. Hänen vaimonsa Birgitta omaa sukuaan Gillberg, syntynyt 23.2. 1940. Parilla lapset Kristina, syntynyt 19.4. 1963 Helsingissä, Mikael syntynyt 27.6. 1 966 Tampereella. 2.3.3. Lotta Inkeri Henrietta Juhanintytär Papp, syntynyt 15.1.1941 Karstulassa. On naimissa unkarilaisen, musiikin lehtori Akas Pappin kanssa. Lotta on sairaanhoidon opettaja ja työskentelee Jyväskylässä. Heillä lapset, Anthony syntynyt 4.5.1964 Amerikassa ja Aranka Lisa, syntynyt 4.5.1965 myöskin Amerikassa, asuvat nykyisin Jyväskylässä. 2.3.4. Mirjam Linnea Katarina Juhanintytär Jokiranta, syntynyt 14.12. 1944 Hl. Koskella. On teologian kandidaatti. Hän on naimisissa rehtori Olli Taneli Jokirannan kanssa. Perhe elää Elimäellä. Parilla lapset Hannu Esko, syntynyt 6.8.1 969 Elimäellä, Ilona Katarina syntynyt 29.1.1972 Elimäellä ja nuorin Jarko. 2.3.5. Osmo Pietari Juhaninpoika Jääskeläinen, syntynyt 20.6. 1947 Hankasalmella, on valtiotieteen kandidaatti. Hänen vaimonsa Liisa on omaa sukuaan Hujala. Heidän lapsensa Anna Maria syntynyt 27.5. 1972 Helsingissä, Silja Linnea syntynyt 30.8.1 974 Helsingissä ja nuorin Jaakko. 2.4. Pietari Pietarinpoika Jääskeläinen, syntynyt 1.5. 1910 Taurunkylässä. Hän joutui muun perheen mukana pakkosiirretyksi Siperiaan. Siellä hänet vangittiin ja hän joutui käymään läpi raskaat kuulustelut. Hän pääsi kuitenkin muun perheensä luokse. Hän kuoli poikamiehenä Siperiassa 35-vuotiaana vuonna 1945. 2.5. Matti Pietarinpoika Jääskeläinen, syntynyt 20.9. 1912 Taurunkylässä. Karkotettiin muun perheen mukana Siperiaan. Oli avioitunut siellä, hänen vaimonsa etunimi ollut Liisa. Heillä ollut ainakin kaksi lasta poika ja tytär. Matin perhe oli muuttanut sodan jälkeen Petroskoihin. Matti oli kuollut siellä 65-vuotiaana 26.5.1977. 2.6. Eeva Pietarintytär Jääskeläinen, syntynyt 22.2. 1915 Taurunkylässä. Avioitunut Siperiassa Ivanov-nimisen miehen kanssa. Mies kuollut. Heillä Toivon tietojen mukaan ollut kaksi poikaa, jotka ovat asuneet Petroskoissa. 2.7. Elsa Pietarintytär Jääskeläinen, syntynyt 30.6. 1917. Av ioitui Siperiassa Iljahov-nimisen miehen kanssa. Eronneet. Elsa oli muuttanut sodan jälkeen Petroskoihin poikansa Yiktorin kanssa. Elsa kuollut Petroskoissa 66-vuoden ikäisenä vuonna 1983. 2.8. Helena Pietarintytär Jääskeläinen, syntynyt 29. 12.1919 Taurunkylässä. Joutui Siperiaan ja palasi sodan jälkeen Petroskoihin, missä elänyt naimattomana ja kuollut siellä. 25