Historian suurin hyökkäysjoukko kolme miljoonaa saksalaista ja miljoona akselivaltojen sotilasta ryhmittyi Neuvostoliiton rajalle.

Historian suurin hyökkäysjoukko kolme miljoonaa saksalaista ja miljoona akselivaltojen sotilasta ryhmittyi Neuvostoliiton rajalle. Materiaalin määrä oli pökerryttävä: 3 300 panssarivaunua, 7 000 kenttätykkiä, lähes 2 000 lentokonetta ja 600 000 ajoneuvoa. Lähes 90 prosenttia Wehrmachtista lähetettiin Neuvostoliittoon. Hyökkäysjoukko ei kuitenkaan ollut niin pitkälle moottoroitu kuin yleisesti uskotaan: 150 saksalaisesta divisioonasta vain 17 oli panssaridivisioonia ja 13 moottoroituja jalkaväkidivisioonia. Muut armeijan osat eivät liikkuneet Napoleonin vuoden 1812 Suurta armeijaa nopeammin. Mukana oli vielä yli puoli miljoonaa hevosta, joista puolet menehtyi ennen vuoden loppua. Operaatio Barbarossa alkoi juhannusta seuranneena päivänä ja vuorokausi ennen Napoleonin hyökkäyksen vuosipäivää 22. kesäkuuta kello 3.15 valtavalla tykistövalmistelulla. Heti kun jalkaväki oli kukistanut neuvostoliittolaiset raja-asemat ja vallannut sillat sekä ylityskohdat, panssariryhmät lähtivät liikkeelle ja iskivät syvälle rintaman taakse. Samaan aikaan Luftwaffe hyökkäsi neuvostoliittolaisiin lentotukikohtiin ja onnistui ensimmäisenä päivänä tuhoamaan 1 500 puna-armeijan lentokonetta, suurimman osan niistä maassa. Luftwaffen iskut olivat niin tuhoisia, että puna-armeijan ilmavoimat oli lamautettu vuoteen 1943 saakka. Alkuvaiheessa vaikuttavimmin eteni Keskinen armeijaryhmä, jonka kärjessä olivat Guderianin ja Hothin panssariryhmät. Vaikka niitä vastassa oli kolme neuvostoliittolaista mekanisoitua armeijakuntaa, panssariryhmät olivat iskeneet Neuvostoliittoon 320 kilometrin syvän loven viidessä päivässä ja luoneet Minskiin valtaisan motin. Guderianin ensimmäinen tehtävä oli vallata uudelleen Brestin linnake, jonka hän oli vääntänyt puolalaisten käsistä jo kaksi vuotta aiemmin, mutta joka oli sittemmin luovutettu neuvostoliittolaisille sotaretken jälkeisen Puolan paloittelun yhteydessä. Nyt Guderian joutui valloittamaan sen toisen kerran. Vaikka Bugjoki oli esteenä ja jalkaväki halusi vallata hyökkäyksen ensimmäiset sillanpääasemat, Guderian vaati, että hänen panssariryhmänsä osallistuisi iskuun etenemistä jouduttamaan. Hän pelkäsi joutuvansa jumiin jalkaväen ja sen tukiportaiden taakse, kuten oli käynyt Ranskan sotaretken toisessa vaiheessa. Bugin ylittivät 17. ja 18. divisioonan erityisvarustellut sukellusvaunut (Tauchpanzer). Ne olivat Panzer III- ja Panzer IV -vaunuja, jotka oli tiivistetty ennen peruuntunutta operaatio Merileijonaa, maihinnousua Isoon-Britanniaan. Sukellusvaunut ajoivat joenpohjaa myöten, ja miehistö sekä moottori saivat ilmaa erään- 107

I t ä m e r i Tallinna Peipsijärvi Leningrad 29. Ps.AK. Novgorod Laatokka Riika POHJOINEN ARMEIJARYHMÄ (LEEB) 18. armeija IV panssariryhmä (Hoeppner) Vilna 16. armeija III panssariryhmä (Hoth) Minsk Bialystok 9. armeija KESKINEN ARMEIJARYHMÄ (BOCK) Brest-Litovsk 4. armeija II panssariryhmä (Guderian) 6. armeija Žitomir I panssariryhmä (Kleist) 17. armeija Bug Väinäjoki Pripetin suot Vinnitsa IV panssariryhmä Vitebsk Vjazma Smolensk III panssariryhmä II panssariryhmä Kiova Desna Harkova Orjol Moskova Don ETELÄINEN ARMEIJARYHMÄ (RUNDSTEDT) Motti Romanian 3. armeija 11. armeija Romanian 4. armeija Odessa Donets I panssariryhmä Rostov Etulinja 1.10. Etulinja 5.12. Raja ennen sotaa Krimin niemimaa Sevastopol M u s t a m e r i Operaatio Barbarossa, 22.6. 1.10. Operaatio Taifuuni, 1.10. 5.12. 108

laisen snorkkeliputken kautta, jollaisia ryhdyttiin käyttämään myöhemmin sukellusveneissäkin. Erästä 18. panssaridivisioonan panssaripataljoonaa komensi värikäs majuri Hyazinth Graf von Strachwitz, jota kutsuttiin Panssari-Strachwitziksi. Hän oli sleesialainen aatelinen, joka nuorena luutnanttina ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1914 oli johtanut ratsuväkipartionsa Pariisin liepeille saakka. Tämä isku syvälle Ranskaan kesti kuusi viikkoa, kunnes Strachwitz jäi vangiksi ja tuomittiin kuolemaan. Tuomio peruttiin ja hän vietti suurimman osan sodasta ranskalaisilla sotavankileireillä. Erään epäonnistuneen pakoyrityksen aikana Strachwitz putosi vuorelta ja loukkaantui pahasti. Hänet lähetettiin Sveitsiin toipumaan ja hän onnistui vakuuttamaan sveitsiläiset siitä, että hän oli hullu eikä häntä pitäisi lähettää takaisin Ranskaan. Lopputuloksena hän virui mielisairaalassa sodan loppuun saakka. Sodan jälkeen Strachwitz käytti rintamakokemustaan Freikorpsissa, minkä jälkeen hän palasi sukutilalleen. Strachwitz kaipasi kuitenkin sotilaselämän jännitystä ja värväytyi uudelleen vuonna 1934 seurattuaan panssariharjoituksia. Hän ymmärsi, että panssarit olivat nykyajan ratsuväki ja päätti valita sen aselajikseen. Puolassa ja Ranskassa Strachwitz kasvatti mainettaan uskaliaana panssarikomentajana. Erään kerran Strachwitz pakotti yhdellä panssarivaunulla kokonaisen ranskalaisen kasarmin antautumaan. Vaikka panssarirakuuna oli lähempänä viittäkymmentä kun toinen maailmansota syttyi, hänellä oli yhä tummat viikset ja hän näytti komealta kuin 1920-luvun elokuvatähti. Mikä tärkeintä, hän ei ollut kadottanut erehtymätöntä vaaranvainuaan, joka oli tuonut hänelle onnekkaan komentajan maineen. 27 Sodan aikana Strachwitz haavoittui neljätoista kertaa ja hänestä tuli Wehrmachtin palkituin rintamaupseeri. Bugin ylityksen jälkeen Strachwitzin yksikkö joutui kiivaaseen tulitaisteluun neuvostoliittolaisen kolonnan kanssa ja tuhosi useita neuvostoliittolaisia tykkipattereita ja satoja huoltokuorma-autoja. Näiden alkutaistelujen aikana Strachwitz torjui myös saksalaislinjat läpäisseen neuvostohyökkäyksen, joka uhkasi 18. panssaridivisioonan huoltoa. Hänen rämäpäinen rynnäkkönsä mursi neuvostojoukkojen hyökkäyksen ja ajoi hyökkääjät pakosalle. Strachwitz ryhtyi välittömästi takaa-ajoon ja 109

tulitti koko ajan. Takaa-ajo jatkui seuraavaan aamuun saakka ja päättyi neuvostorintaman murtamisen jälkeen puna-armeijan tykistöasemiin, jotka hän myös tuhosi. Toiminta huipentui samankaltaisten iskujen sarjaan, joiden ansiosta hänelle myönnettiin rautaristin ritariristi. Brest-Litovskista lähti vain kaksi maantietä, ja Guderian jakoi 27 000 ajoneuvoaan tärkeysluokkiin, jotka perustuivat ajoneuvojen merkitykseen taistelussa. Hän loi näin tiukan liikennejärjestelmän, jossa ajo-oikeus paremmilla teillä oli varattu taistelujoukoille ja niiden ampumatarvikkeille sekä polttoaineelle. Jalkaväen piti talsia avomaan tai pikkuteiden kautta. Eräs Luftwaffen viestiupseeri oli saanut tehtäväkseen vetää puhelinyhteyksiä, ja hän valitti matalaa tärkeysluokkaansa Guderianille. Panssarikomentaja kysyi häneltä tylysti: Voitko ampua puhelinpylväilläsi? Kun Luftwaffen upseeri myönsi, ettei voinut, Guderian ärjyi hänelle: Sitten saat pitää kolmannen tärkeysluokkasi! 28 Viestiupseeri ampui itsensä myöhemmin, kun ei uskaltanut tunnustaa valtakunnanmarsalkalle, ettei ollut kyennyt saamaan Göringin tahtoa läpi. Guderianin reitti Smolenskiin kulki useiden jokien halki ja petollisten Pripetin soiden ohitse. Hän lähetti ratsuväkidivisioonansa haravoimaan suoaluetta. Jotta Guderianin syöksy menestyisi varmasti, oli välttämätöntä pitää yllä tahtia, jotta hän kykeni ottamaan haltuunsa ratkaisevat sillat ennen kuin ne tuhottaisiin. Viisi päivää hyökkäyksen alkamisen jälkeen Guderian ylitti Berezinajoen, mutta Bialystokin ympärille saarretut neuvostoliittolaiset uhkasivat hänen selustaansa. Kuten tavallista, Guderian uskoi etenemisnopeuden ja perässä seuraavan jalkaväen suojaavan sivustojaan. Hän sanoikin: Me panssarijoukot olemme sikäli onnellisessa asemassa koko ajan, että sivustamme ovat avoinna. Sivustojen turvallisuus on perässä seuraavan jalkaväen vastuulla. Panssarijoukkojen ei siksi tarvitse huolehtia niistä. 29 Kun hyökkäystä oli jatkunut kaksi päivää, Guderian törmäsi yllättäen neuvostoliittolaiseen jalkaväkeen. Hän onnistui pakenemaan, mutta ylioptimistiset neuvostoliittolaiset ilmoittivat hänen kaatumisestaan radiossa. Guderian vakuutti saksalaisen radion kautta, että ilmoitukset hänen kuolemastaan olivat suuresti liioiteltuja. Aiemmin samana päivänä hän oli tulittanut itse komentovaununsa konekiväärillä ja häätänyt pakoon tietä tukkineet neuvostojoukot. Von Bock oli saanut alun perin tehtäväkseen Smolenskin valtauksen 110

Moskovaan johtavan valtatien varrella, mutta kolmen päivän jälkeen Hitler sekaantui asiaan ja vaati, että panssariryhmän piti piirittää Minsk, ja Puolassa sijannut Bialystok piti saartaa jalkaväen pihtiliikkeellä. Vaikka nämä ajatukset olivat perinteisen saksalaisen tuhoamistaktiikan mukaisia, panssarikomentajat pitivät parempana miekaniskun kaltaisia teräviä tunkeutumisia syvälle vihollisen selustaan. Armeijaryhmän ensimmäinen yritys saartaa suuri vihollisjoukko epäonnistui hienokseltaan, mutta 27. kesäkuuta Panssariryhmä Guderian ja Panssariryhmä Hoth tavoittivat toisensa pohjoisessa ja saivat yli 300 000 neuvostosotilasta ja 2 500 panssarivaunua saarroksiin Minskin mottiin. Tämä oli ensimmäinen sotaretken monista suurista saksalaisten moteista. Tässä vaiheessa neuvostoliittolaiset päättivät ottaa käyttöön salaisen aseensa, pelottavan T-34-panssarivaunun. Ensimmäisenä vaunumalliin törmäsi 18. panssaridivisioona, ja eräs panssarimies kuvaili, kuinka kranaatit kimpoilivat neuvostovaunusta kuin ilotulitteet. T-34:n vahvuus järkytti saksalaisia vaunumiehiä, ja Minskin ja Moskovan välisellä valtatiellä saksalaiset pelasti kirvelevältä tappiolta ainoastaan uuden neuvostovaunun säästeliäs käyttö. Varhain heinäkuussa 18. panssaridivisioonan komentaja Nehring esitteli Guderianille kahta T-34-vaunua, jotka olivat juuttuneet suohon, ja jotka panssariryhmän komentaja valokuvasi. Kolme päivää hyökkäyksen alkamisesta Pohjoinen armeijaryhmä oli ilmoittanut kohdanneensa ensimmäistä kertaa valtavan ja lähes tuhoutumattomana pidetyn neuvostovaunun 43 tonnin KV-1:n, jonka etupanssari oli kaksi kertaa Panzer III- ja Panzer IV -vaunujen etupanssaria paksumpi. Panssariryhmä IV joutui erityisen ikävään yhteenottoon näiden panssaroitujen jättiläisten kanssa 13. elokuuta, kun sadalla panssarivaunulla ja tykistöllä vahvistettu panssarijalkaväkirykmentti kohtasi raskaita KV-vaunuja ensimmäistä kertaa. Sata saksalaispanssaria ei kyennyt pysäyttämään neuvostoliittolaisia vaunuhirviöitä, ja vain 88-millisten ilmatorjuntatykkien kranaatit pystyivät panssariin ja ajoivat vaunut lopulta pakosalle. Useat saksalaispanssarit olivat saaneet osumia, ja neuvostovaunut olivat yksinkertaisesti nitistäneet monet tšekkiläiset Panzer 35(t) -vaunut. Neuvostovaunut tuhosivat iskussa myös 150 mm tykkipatterin. Vaikka patteri tulitti aivan loppuun saakka, yksikään sen kranaateista ei läpäissyt KV-vaunujen paksua panssaria. Yksi KV-1-vaunu oli onnistunut siirtymään hallitsevaan maastonkohtaan tärkeän tien varrella ja onnistui katkaisemaan saksalaisten huollon useiksi päiviksi. Lukemattomat yritykset tuhota vaunua epäonnistui- 111

vat, ja niiden aikana tuhoutui useita 50 mm:n panssarintorjuntatykkejä ja 88 mm:n tykkejä. Vaikka panssarintorjuntatykit saivat neljätoista osumaa KV-vaunuun, yksikään kranaatti ei läpäissyt vaunun panssaria. Lopulta vaati jopa 50 panssarivaunun harhautushyökkäyksen kiinnittämään neuvostovaunun huomiota samalla, kun 88 mm:n ilmatorjuntatykki siirrettiin tuliasemiin vaunun taakse. Viidestätoista lasketusta tykin osumasta vain kolme läpäisi KV-1-vaunun panssarin, mutta lopulta neuvostovaunu räjähti. Neuvostoliiton keskiraskaiden T-34- ja raskaiden KV-1-vaunujen olemassaolo tuli saksalaisille täytenä yllätyksenä. Ennen hyökkäystä he tiesivät, että neuvostoliittolaisilla oli valtava määrällinen panssarivaunuylivoima, mutta he odottivat kohtaavansa pääasiassa kevyitä panssarivaunuja tai valtavia ja kömpelöitä monitornisia maalaivoja, jotka saksalaiset olivat nimenneet lastensäikyttäjiksi. Saksalaiset olivat uskoneet, että Panzer III- ja Panzer IV -vaunut tasoittaisivat erot laadullaan, mutta nyt heille selvisi, että suuremman vaunumäärän lisäksi neuvostoliittolaisilla oli myös parempia vaunuja. Jatkossa T-34 ansaitsi maineen parhaana sodassa käytössä olleena taistelupanssarivaununa, Pantheria ehkä lukuun ottamatta. T-34:n aseena oli 76 mm:n tykki ja tornin suuntaisesti ampuva konekivääri. Vaunussa oli kehittynyt Christie-vaunun tyyppinen ripustusjärjestelmä ja niin taitavasti vinoon asennettu panssari, että se kaksinkertaisti vaunun tavallista 45 mm:n panssarointia vastaavan suojan. Yksi haittatekijä oli kahden hengen torni, joka merkitsi sitä, että johtajan täytyi toimia myös ampujana. Sodan jatkuessa vaunumallia valmistui yli 64 000 kappaletta. Merkittävin uudistus oli vuonna 1943 asennettu 85 mm:n tykki, mutta muutoin vaunu pysyi käytännössä muuttumattomana. KV-1:ssä oli aseena sama 76 mm:n tykki. Vaunussa oli jopa kolme konekivääriä lähipuolustukseen, minkä vuoksi jalkaväen oli vaikea tuhota vaunua. KV-1:n merkittävin avu oli massiivinen 90 mm:n panssarikilpi, joka oli lähes mahdoton läpäistä, joten vaunu oli oikeastaan haavoittuvainen vain 88 mm:n tykille ja Stuka-hyökkäyksille. Myös Rudelin Ju 87 -tankintuhoajat aiheuttivat sotaretken jatkuessa vaunumallille raskaita menetyksiä. Molemmissa neuvostovaunuissa oli voimanlähteenä dieselmoottori. Se antoi vaunuille saksalaisia vastustajiaan suuremman toimintasäteen ja vähensi tulipaloriskiä, mutta neuvostovaunujen tupruavat pakokaasut tekivät niiden naamioinnista lähes mahdotonta. Molemmissa vaunuissa oli 112

myös leveät telat, mikä antoi niille saksalaisiin nähden etulyöntiaseman mutaisissa, lumisissa ja jäisissä maasto-olosuhteissa. Neuvostoliiton suurin yksittäinen saavutus Saksan hyökkäyksen alkuvaiheessa oli maan teollisuuden pikainen evakuoiminen Uralin taakse Siperiaan. Marraskuuhun mennessä oli siirretty yli 1 500 tehdasta, ja kun koko väestö oli mobilisoitu, tuotanto kohosi pian suuremmaksi kuin vanhoilla sijaintipaikoilla. Tšeljabinsk oli useiden suurten teollisuuslaitosten solmukohta, jonne tehtaat siirrettiin ja yhdistettiin. Tankogradiksi kutsuttu kaupunki määrättiin yhteen ainoaan tarkoitukseen T-34-vaunujen massatuotantoon. Koko sodan ajan neuvostoliittolaiset yksinkertaistivat tuotantoa niin paljon kuin mahdollista ja keskittyivät valmistamaan T-34- ja KV-1-vaunuja, niiden paremmin aseistettuja versioita ja eräitä panssarintuhoajamalleja, jotka kaikki tunnisti saman vaunuperheen jäseniksi. Saksalaisten onneksi neuvostomiehistöt eivät olleet yhtä hyviä kuin heidän panssarivaununsa. Guderian totesi, että puna-armeijan panssarimiehistöt olivat riittämättömästi koulutetut ja niiltä puuttui nokkeluutta ja aloitekykyä offensiivin aikana. 30 Neuvostomiehistöt käyttivät maastoa huonosti hyväkseen ja pysähtyivät liian usein tulittaakseen. Usein komentajan kaatuessa loput vaunut pyörivät päämäärättä taistelukentällä ja jäivät helpoiksi saaliiksi ketterille saksalaisvaunuille. Radioiden puute oli valtava ongelma ja merkitsi sitä, että yhteydenpito taistelukentällä rajoittui lippu- ja käsimerkkeihin. Sen vuoksi johtajat turvautuivat liikaa ennalta harjoiteltuihin kaavoihin. Tästä syystä johtajat eivät kyenneet saksalaisten lailla improvisoimaan, kun asiat menivät pieleen. Neuvostoliittolainen mekanisoitu armeijakunta koostui kahdesta panssaridivisioonasta ja yhdestä moottoroidusta jalkaväkidivisioonasta. Se osoittautui kömpelöksi ja hankalaksi johdettavaksi saksalaisiin panssaridivisiooniin verrattuna. Puna-armeijan keskitetty komentojärjestelmä ja pelko Stalinin uusista puhdistuksista lamautti johtajat armeijakunnasta alaspäin ja sai heidät pelkäämään riskinottoa. Huonon johtamisen vuoksi valtaosa puna-armeijan panssareista haaskattiin koordinoimattomissa, epäjohdonmukaisesti toteutetuissa hyökkäyksissä. Saksalaisia huolestutti puna-armeijan panssarivaunuja enemmän Neuvostoliiton maasto. Saksan kartoissa pääteiksi merkityt väylät osoittautuivat todellisuudessa hiekkateiksi. Tukahduttava pöly tukki panssarien moottorit ja lyhensi niiden käyttöikää. Toinen hankaloittava tekijä oli se, että lyhyenkin kuurosateen jälkeen teiden kaltaiset väylät muuttuivat mutaisiksi ja upottaviksi. Niillä kulkeminen oli mahdotonta, kunnes au- 113

rinko kuivatti ne. Tällaisissa olosuhteissa panssarit pärjäsivät juuri ja juuri, mutta pyörillä kulkevat huoltoajoneuvot eivät pysyneet perässä. Muutkin armeijaryhmät olivat edistyneet hyvin, vaikkeivät kuitenkaan Keskisen armeijaryhmän lailla. Pohjoiseen armeijaryhmään kuuluva Hoepnerin panssariryhmä iski Itä-Preussista ja eteni nopeasti Baltian rannikkoa myöten kohti Leningradia. Mansteinin LVI panssariarmeijakunta, johon 8. panssaridivisioona kuului, eteni yli 300 kilometriä neljässä päivässä ja onnistui valloittamaan Dvinajoen ylittävät sillat Dvinskissä. Viiden päivänä jälkeen armeijakunta oli puolivälissä matkaa Leningradiin, ja Manstein totesi, että panssarivaunujen raju hyökkäysretki oli panssarijohtajan kaikkien unelmien täyttymys. 31 Tällaiset hämmästyttävät loikat eteenpäin kuitenkin loppuivat, kun puna-armeijan vastarinta lujittui. Neuvostojoukkojen vastahyökkäys eristi Mansteinin armeijakunnan usean päivän ajaksi ja aiheutti raskaita tappioita 8. panssaridivisioonalle, ennen kuin puna-armeijan vastahyökkäys lyötiin takaisin. Reinhardtin komentama XLI panssariarmeijakunta (1. ja 6. panssaridivisioona ja kaksi jalkaväkidivisioonaa) törmäsi voimakkaasti puolustaneisiin kahteen mekanisoituun armeijakuntaan, jotka olivat puna-armeijan koko luoteisrintaman alueen ainoat moottoroidut yhtymät. Taistelu oli kiivas, mutta taisteluissa karaistuneet saksalaisvaunut saivat lopulta yliotteen. Elokuun alussa Saksan panssarikärjet olivat Lugassa, vain sadan kilometrin päässä Leningradista. Kolme viikkoa myöhemmin saksalaiset ja heidän suomalaiset liittolaisensa olivat saartaneet kaupungin, ja saarto kesti 900 päivää. Pohjoisen sotaretken avaus päättyi menestyksellisesti 20 000 sotavangin ottoon puna-armeijan rintaman jäänteistä. Pohjoinen armeijaryhmä oli ainoa, joka pääsi tavoitteeseensa. Rundtstedtin Eteläisen armeijaryhmän eteneminen oli maaston osalta helpointa. Siinä missä muut armeijaryhmät joutuivat tarpomaan soilla ja metsissä, Kleistin panssareilla oli edessään avointen arojen hyvät panssarimaastot. Kleistin eteneminen oli kuitenkin hitaampaa kuin muiden, sillä Eteläisellä armeijaryhmällä oli vastassaan eräät parhaiten varustetuista ja johdetuista puna-armeijan joukoista. Sen lisäksi armeijaryhmän eteläinen romanialaisten siipi ei kyennyt pysymään etenemisen tahdissa. Eräs harvoista pätevistä neuvostoliittolaisista panssarikomentajista oli kenraalieversti Mihail Kipronos, joka komensi kuutta mekanisoitua armeijakuntaa. Kesäkuun 25. päivänä ne törmäsivät Kleistin neljän panssaridivisioonan 600 panssarivaunuun, jota seurasi neljä päivää kestänyt panssaritaistelu. Vaikka saksalaispanssarit olivat pahasti alivoimaisia, 114

ne korjasivat lopulta voiton, osaksi Luftwaffen ilmatuen ansiosta. Jäljelle jääneet neuvostotankit vetäytyivät neuvosto-ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan ja jäivät sinne lopulta mottiin, kun Stalin vaati kaupungin puolustamista. Heinäkuun 10. päivänä Kleistin panssarivaunut olivat reilun kymmenen kilometrin päässä Kiovasta, mutta tuolloin Hitler määräsi ne kääntymään etelään. Kleist ja kaksi jalkaväkiarmeijaa onnistui saartamaan 100 000 puna-armeijalaista Umaniin elokuun puolivälissä. Seuraava suuri tapahtuma tällä rintamalla oli Kiovan saartaminen. Minskin jälkeen Guderianin täytyi joko jatkaa hyökkäystä tai odottaa jalkaväkeä. Hänen esimiehensä tahtoivat hänen odottavan, mutta Guderian arvioi, että mikäli hän odottaisi jalkaväen ilmaantumista kaksi viikkoa, hänen mahdollisuutensa jatkaa menestyksellä hyökkäystä itään olisivat selvästi huonommat. Guderian tiesi, että mikäli hän jatkaisi suoraan Dneprille, hän voisi hyötyä puna-armeijan huonoista puolustusvalmisteluista. Guderian sai tahtonsa läpi ja kirvoitti kuuluisan toteamuksen arkkivastustajaltaan ja tilapäiseltä esimieheltään von Klugelta: Teidän sotatoimienne onnistuminen on aina hiuskarvan varassa! 32 Luftwaffen everstiluutnantti Karl Henning von Barsewisch johti panssariryhmän tiedustelulentokoneita ja lennätti joskus myös Guderiania itseään. Panssarikomentaja teki häneen suuren vaikutuksen, ja Barsewisch kuvaili häntä teräsmieheksi, energialataukseksi. Hän kirjoitti: Kun Guderian tekee ratkaisun, on kuin sodanjumala itse ratsastaisi taistelukentän yllä. Kun hänen silmänsä leimuavat, tuntuu kuin Wotan sinkoaisi salamoja ja Thor heilauttelisi vasaraansa. 33 Guderian hyökkäsi jälleen ja hänen panssarivaununsa ylittivät Dneprin heinäkuun alussa, mikä sai epätavallisen toiveikkaan Halderin kirjoittamaan päiväkirjaansa, että Neuvostoliiton sotaretki oli voitettu vain neljässätoista päivässä. Guderian jatkoi määrätietoisesti etenemistään ja kannusti hellittämättä kärkijoukkojaan kohti Smolenskia. Hän saartoi kaupungin 16. heinäkuuta pohjoisemman Hothin panssariryhmän avulla, ja saarroksiin jäi 300 000 neuvostosotilasta ja 3 000 panssarivaunua. Guderianin panssariryhmä oli matkannut 660 kilometriä Brest-Litovskista Smolenskiin vain 26 päivässä. Guderian, Bock ja Hoth osallistuivat 4. elokuuta kokoukseen Hitlerin kanssa Keskisen armeijaryhmän komentopaikalla. Vaikka kenttäkomentajakolmikko esitti kannattavansa etenemistä Moskovaan niin pian kuin suinkin, Hitler painotti Ukrainan valloituksen tärkeyttä. Guderian pyysi panssaritäydennyksiä, mutta Hitler pystyi tarjoamaan vain 300 pans- 115

sarivaunun moottoria. Hän sanoi pitävänsä kaikki uudet panssarivaunut perustettavia uusia joukkoja varten. Hän myönsi myös paljon puhuvasti: Jos olisin tiennyt, että ne hyökkäysvaunuja koskevat luvut, jotka mainitsitte kirjassanne, ovat oikeita, silloin luulisin en olisi lainkaan aloittanut tätä sotaa. 34 Eversti von Barsewisch kuvailee elävästi Guderiania Smolenskin motin laukaisun aikana. Kun Guderian sai kuulla 5. elokuuta, että ratkaiseva silta oli uhattuna, hän syöksyi välittömästi kärkeen täynnä raivoa ja sulki aukon henkilökohtaisesti taisteluun johtamansa ilmatorjuntatykkipatterin tulella. Siellä tämä suurenmoinen mies seisoi konekiväärin vierellä taistelussa venäläisiä vastaan mineraalivettä juoden ja sanoi: Kiukku saa janoiseksi! 35 Kun motti oli laukaistu elokuun puolivälissä, Keskinen armeijaryhmä pysähtyi Smolenskiin. Moskova oli enää 300 kilometrin päässä ja Guderian kannatti varauksettomasti jatkamista, koska eteneminen sujui hyvin. Hitlerillä oli kuitenkin muita ajatuksia. Hän käski, että jalkaväen tuli jatkaa hyökkäystä Moskovaan jalkapatikalla samalla kun Keskisen armeijaryhmän kaksi armeijakuntaa kääntyisivät pohjoiseen (Hoth) ja etelään (Guderian), ja toimisivat viereisten armeijaryhmien saartoliikkeiden ulommaisina pihteinä. Armeijaryhmä oli kauhuissaan. Operaatio merkitsi Guderianin panssareille lounaaseen suuntautuvaa lähes 800 kilometrin kiertolenkkiä Kiovaan. Samaan aikaan suurin osa Hothin panssareista lähetettäisiin pohjoiseen kohti Leningradia. Hothin sanoin panssarinyrkin sormet avautuivat hajalleen. Alun perin oli ajateltu, että Pohjoinen ja Eteläinen armeijaryhmä tukisivat Keskistä armeijaryhmää, eikä päinvastoin. Guderian ei tahtonut jatkaa Kiovaan koska uskoi, että se viivyttäisi tolkuttomasti taistelua Moskovasta. Sekä Bock että Halder olivat hänen kanssaan samaa mieltä. Jopa saamaton armeijan komentaja Brauchitschkin vastusti suunnitelmaa sillä perusteella, että panssaridivisioonat kaipasivat huoltoa, kunnossapitoa ja täydennyksiä. Guderian jopa lensi 23. elokuuta Hitlerin päämajaan Rastenburgiin esittämään vastalauseensa, mutta saavuttuaan Brauchitsch käski häntä olemaan nostamatta aihetta esiin Hitlerin kanssa. Sanomattakin oli selvää, ettei Myrskysäätä voinut hillitä. Hän vakuutti Hitlerille, että Moskovan valtaus olisi koko sotaretken ratkaisevin tekijä, sillä se katkaisisi Neuvostoliiton pohjoisen ja etelän väliset 116

yhteydet. Huonoimmillaankin se helpottaisi painetta muissa tavoitteissa, vaikka ei nyt suorastaan taannut niiden saavuttamista. Parhaimmillaan pääkaupungin valtaus veisi koko sotaretken voitokkaaseen päätökseen. Guderian totesi, että kiertoreitti vain kuluttaisi loppuun hänen panssaridivisioonansa ja estäisi menestyksellisen jatkohyökkäyksen Moskovaan. Hitlerin mieltä ei kuitenkaan voinut muuttaa. Hän käytti nyt ensimmäistä kertaa erästä tulevista lempiperusteluistaan järjettömien käskyjensä oikeuttamiseksi: Kenraalini eivät ymmärrä mitään sotataloudesta. 36 Kaikkien ammattilaisten näkemyksiä vastaan Hitler määräsi panssaridivisioonat kääntymään. Hän väitti, että suurimittaisten sotatoimien aika oli ohitse ja tästä lähtien neuvostoliittolaiset pystyttäisiin kukistamaan pienten saartotaistelujen sarjalla. Hitlerin käskyn lopullisena seurauksena Keskisen armeijaryhmän hyökkäys pysähtyi paikoilleen syyskuun loppuun saakka, ja nopean voiton mahdollisuudet oli menetetty. Jodlin mukaan käsky johtui Hitlerin vaistonvaraisesta vastenmielisyydestä kulkea Napoleonin polkuja. Hän saa Moskovasta pahaenteisen tunteen. 37 Sivumennen sanoen tämä tapaaminen käänsi Halderin lopullisesti Guderiania vastaan siksi, että Halderin mielestä Guderian epäonnistui puolustautumaan Hitleriä vastaan. On ironista, että näin ajatteli mies, joka toistuvasti kärsi hermoromahduksista Führerin seurassa. Kiovan saartamiseen johtaneina viikkoina erittäin kireä esikuntapäällikkö totesi päiväkirjassaan, että Guderian ei siedä ketään armeijan komentajana, hän syytää syytöksiä ja loukkauksia Bockille ja osoittaa ennenkuulumatonta julkeutta! 38 Vaikka Guderian oli ollut alun perin eri mieltä, hän hoiti sovitut tehtävät ammattimaisesti. Hän hyökkäsi etelään Smolenskista 25. elokuuta, ja panssarit etenivät jo ensimmäisenä päivänä sata kilometriä. Suurin piirtein samaan aikaan Panssariryhmä Kleist iski pohjoiseen Krementšukista. Vastarinta matkalla oli kiivasta, mutta 16. syyskuuta pihtien leuat sulkeutuivat 250 kilometrin päässä Kiovasta. Ne onnistuivat saartamaan jopa 665 000 puna-armeijan sotilasta, 1 000 panssarivaunua ja 3 000 tykkiä. Hitler kutsui tapausta maailmanhistorian suurimmaksi taisteluksi 39. Saarroksiin joutuneet neuvostosotilaat taistelivat raivoisasti murtautuakseen ulos ja Halderin sanoin kimpoilivat kuin biljardipallot pöydällä 40, mutta itsepäinen Stalin ei antanut lupaa vetäytyä. Voitto ei ollut helppo Saksan panssaridivisioonille: 3. panssaridivisioonalla oli jäljellä enää kymmenen panssarivaunua, joista kuusi oli Panzer II:ia. Kiovan piiritys päättyi 21. syyskuuta, ja olipa voitto suuri tai ei, se oli 117

viivyttänyt taistelua Moskovasta kaksi kuukautta. Vaikka tämä kaikkein suurin saartotaistelu oli ollut tyrmäävä tappio Neuvostoliitolle, useiden historiantutkijoiden mielestä Saksa menetti sen vuoksi voiton Neuvostoliitosta. Hitler oli uhrannut mahdollisuuden strategisesta voitosta saavuttaakseen taktisen voiton. Ratkaisevien kahden kuukauden aikana neuvostoliittolaiset ennättivät rakentaa Moskovan edustalle linnoituslaitteet ja kolme pitkää panssarikaivantoa, sekä kylvää tuhansia miinoja ilmeisille hyökkäysurille. Lisäksi Venäjän talveen ei ollut enää kuukautta enempää. Lokakuun alussa Keskisen armeijaryhmän hyökkäys Moskovaan aloitettiin uudestaan operaatio Taifuunin myötä. Pohjoisen armeijaryhmän piti tyytyä toistaiseksi vain Leningradin saartamiseen ja luovuttaa suurin osa panssareistaan Keskiselle armeijaryhmälle. Eteläinen armeijaryhmä jatkoi hyökkäystään Krimille ja Donetsin altaalle. Hothin ja Hoepnerin panssariryhmät olivat nyt asemissa molemmin puolin Smolenskia, vain 300 kilometrin päässä Moskovasta. Kesäkuussa matkaan olisi kulunut vain viisi päivää. Panssariryhmät oli levitetty 240 kilometrin levyiselle rintamalle, ja Panssariryhmä Guderian oli toiset 240 kilometriä etelämpänä. Panssariryhmä Guderianin piti hyökätä Orjolia ja Brjanskia kohti. Yhtymä järjestettiin uudelleen ja täydennettiin tätä tarkoitusta varten. XLVI panssariarmeijakunta siirrettiin Panssariryhmä Hoepnerille, mutta vastineeksi Guderian sai kaksi armeijakuntaa ja XLVIII panssariarmeijakunnan. Hänellä oli yhä komennossaan XXIV ja XLVII panssariarmeijakunnat ja hän sai vielä sata täydennyspanssarivaunua. Guderian päätti hyökätä kaksi päivää ennen muuta ryhmää 28. syyskuuta ja yritti sulkea muiden panssariryhmien väliin jäävän aukon. Guderian lähti Kiovan saartorenkaasta vaikuttavalla liikkeellä 26. syyskuuta, käänsi joukkonsa suoraan sivulle ja ryntäsi koilliseen 30. syyskuuta. Lokakuun ensimmäisenä XXIV panssariarmeijakunta valtasi Sevskin noin 110 kilometriä Brjanskista etelään. Kuljettuaan metsässä 200 kilometriä kahden päivän aikana 4. panssaridivisioona saapui 3. lokakuuta Orjoliin, joka oli merkittävä risteyspaikka ja rautatieasema matkalla Moskovaan. Seuraava tehtävä oli seurata valtatietä Tulaan, joka sijaitsi 180 kilometriä Moskovasta etelään. Kuudentena lokakuuta tapahtui paljon: XLVII panssariarmeijakunta valtasi Brjanskin sekä sen Desnan yli vievät sillat, 4. panssaridivisioona törmäsi Neuvostoliiton 1. panssariprikaatiin kun neljännes matkasta Tulaan oli kuljettu, ja Panssariryhmä Guderian nimettiin 2. panssariarmei- 118

jaksi. Kaikkein merkittävintä oli kuitenkin se, että pahaenteisenä merkkinä tulevasta satoi ensilumi. Se suli pian ja muutti tiet Guderianin mukaan mutakanaviksi. Tämä oli varoitus saksalaisille siitä, että heiltä alkoi nopeasti loppua aika Moskovan valtaamiseksi. Guderianin panssariarmeija sitoutui lokakuun lopuksi Brjanskin saartoon. Guderianin pohjoispuolella kaksi panssariryhmää eteni hyvää vauhtia. Hoepner ja Hoth yhtyivät jälleen Vjažma-Brjanskissa ja saartoivat nyt 600 000 puna-armeijalaista ja 1 200 panssarivaunua. Ne onnistuivat myös murtautumaan Moskovan kahden ulomman puolustusrenkaan läpi. Eteläisimpänä Kleistin 1. panssariarmeija eteni kohti Asovanmerta ja marraskuun puolivälissä iski kohti Rostovia. Iskun päävoimiin kuului 14. panssaridivisioonasta irrotettu taisteluosasto. Sitä johti Willi Langkeit, panssarijoukkojen nuorin majuri, ja taisteluosastoon kuului 36. panssarirykmentin panssarivaunut sekä moottoroitua jalkaväkeä. Aamulla 16. lokakuuta Taisteluosasto Langkeit lähti liikkeelle. Maasto oli jäässä, mutta Langeitin panssarit mursivat kaksi juoksuhautalinjaa nopeassa tahdissa. Hänen panssarivaununsa sai osuman puna-armeijan panssarintorjuntatykistä, mutta kranaatti jäi suutariksi. Vielä kaksi juoksuhautalinjaa ylitettyään saksalaiset olivat vaikeuksissa. Heidän joukkonsa olivat hajallaan taistelukentällä ja vaarassa tuhoutua vähitellen. Kun odotettu puna-armeijan vastahyökkäys alkoi, sen kärjessä oli saksalaisten onneksi kevyet T-26-vaunut, jotka osuivat jälleen Langkeitin vaunuun ilman vaikutusta. Langkeit itse tuhosi useita vihollisvaunuja, ennen kuin johti panssarivaununsa takaa-ajoon, kun vihollisen rivit murtuivat. Taisteluosasto joutui pysähtymään yöksi ja miehet pysyttäytyivät vaunuissaan jatkuvan häirintätulen vuoksi. Kun aamu sarasti, nääntyneet panssarimiehet saivat vastaansa lähes sata puna-armeijan panssarivaunua, muun muassa useita vahvoja T-34- ja KV-1-vaunuja. Langkeit käski panssareitaan avaamaan tulen vasta, kun neuvostovaunut olivat 600 metrin päässä siinä toivossa, että kranaatit tehoaisivat tältä etäisyydeltä paremmin. Neuvostovaunut koettivat koukata Langkeitin taakse, mutta muutama Panzer IV esti yrityksen, minkä jälkeen neuvostojoukot ryhtyivät vahvistamaan hyökkääviä yksiköitään. Puna-armeijan uudet vaunut hyökkäsivät kahdesti peräkkäin rivistössä, jotka kurinalainen saksalaistuli helposti pysäytti. Kaikkiaan 25 neuvostovaunua jäi palamaan taistelukentälle, ennen kuin jalkaväkikin uhrattiin järjettömässä rintamahyökkäyksessä. Langkeitin miehet ampuivat 119

hyökkäävät sotilasmassat konekivääreillä. Kyseessä oli klassinen esimerkki Neuvostoliiton sotilaallisesta joustamattomuudesta. Seuraavana päivänä Langkeitin joukot joutuivat väijytykseen. Kun saksalaispanssarit lähestyivät kylää, valtava määrä naamioituneita neuvostotankkeja syöksyi esiin. Seuranneessa ankarassa yhteenotossa kymmenen neuvostotankkia tuhottiin vain muutaman saksalaispanssarin menetystä vastaan, ja neuvostojoukot vetäytyivät. Langkeit leiriytyi yöksi ja johti itse aamulla jatkunutta hyökkäystä. Hän ajoi vahingoittumatta yli miinakentän, vaikka useat perässä tulleet ajoneuvot tuhoutuivat, mutta lopulta hänen panssarinsa sai osuman puna-armeijan tykkitulesta. Langkeitin miehistö kaatui, mutta hän loikkasi palavasta vaunusta ja juoksi kohti häntä tulittavaa puna-armeijan konekivääripesäkettä. Hän tuhosi pesäkkeen ja ajoi pakoon sitä tukeneen jalkaväen vain pistoolinsa kanssa, ennen kuin sai kyydin Kübelwagenilla ja jatkoi hyökkäyksen johtamista. Langkeitin jalkaväki puhdisti kylän, ja 21. lokakuuta taisteluosasto otti haltuunsa Donin ylittävät sillat ja taisteli tiensä Rostovin esikaupunkeihin. Langkeitin edellisviikkoina saama vaikuttava sotasaalis sisälsi 320 panssarivaunua, 70 useantyyppistä tykkiä, panssarijunan, tavarajunan, lentokoneen ja kaksi jokivenettä sekä 1 500 vankia. Kaikesta tästä huolimatta hänelle ei myönnetty kultaista Saksan ristiä *. Mutatilanne vain paheni kaikkialla rintamalla. Rengasvetoiset ajoneuvot saattoivat liikkua vain telavetoisten ajoneuvojen vetäminä, ja tämä ylimääräinen rasitus kulutti panssarien moottoreita loppuun ennenaikaisesti. Rintamalla oli pulaa varaosista, sillä Hitler halusi ne kaikki uusiin panssarivaunuihinsa. Luftwaffe pudotti kiireellä köysinippuja kiinnijuuttuneille ajoneuvoille, jotta ne saataisiin liikkeelle. Saksalaiset odottivat pakkasten alkua ainakin sitten tiet olisivat kulkukelpoisia. Silti talven suhteen tehtiin vain vähän valmisteluja. Ajoneuvoihin ei ollut talvivarusteita, eikä joukoilla talvivaatteita. Guderian tilasi talvivaatteita joukoilleen, mutta Berliinistä todettiin, että niitä toimitettaisiin aikanaan. Itse asiassa tarpeellinen vaatetus saatiin itärintamalle vasta vuonna 1942. Orjolista Tulaan johtava tie oli muuttunut mutaiseksi kouruksi ja eteneminen sillä oli tuskallisen hidasta. Teitä oli tarkoitus peittää puunrungoilla kilometreittäin, mutta polttoainetta oli vähän. Nopein saavutettu vauhti oli 20 km/t, mutta silti Hitler antoi nopeille osastoille käskyn * Kultainen Saksan risti sijoittui arvossa 1. luokan rautaristin ja rautaristin ritariristin väliin. 120

vallata Okajoen sillat. Kuten Guderian kitkerästi totesi, nopeita osastoja ei ollut enää olemassa. Hitler eli kuvitteellisessa maailmassa. 41 Tämä ei jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun Führerin päämajan näkemykset eivät vastanneet todellisuutta. T-34-panssarien ylivoimaisuus kävi yhä selvemmäksi, kun sääolot huononivat. Lyhytputkisella Panzer IV:llä pystyi tuhoamaan neuvostovaunun vain takaa, ja silloinkin tarvittiin onnekas laukaus moottorisäleikköön. Guderian lähetti aiheesta raportin Keskiselle armeijaryhmälle ja kehotti lähettämään välittömästi panssariasiantuntijoiden ja -valmistajien valtuuskunnan lohkolleen. Seurue saapuikin 20. marraskuuta ja tutustui perusteellisesti tuhottuihin panssarivaunuihin sekä keskusteli panssarimiehistöjen kanssa tulevista malleista. Prosessi johti lopulta Panzerkampfwagen V:een eli Pantheriin, mutta niitä saatiin rintamalle vasta heinäkuussa 1943. Kovista olosuhteista huolimatta Guderian oli usein hyvässä vireessä Moskovaa kohti hyökätessään. Barsewisch kuvaili Guderianin säikyttäneen eräät jalkaväen mosurit, jotka olivat tutustuneet meihin ja pitävät sodankäyntitapaamme kammottavana. [Guderian] saa siitä hiljaista ja lämmittävää mielihyvää. Ettekö usko voivanne suojata kymmenen kilometrin kaistaa pataljoonalla? Sääli! Ajatelkaa, minulla on 300 kilometriä avointa sivustaa, jossa ei ole ketään, eikä se huoleta minua lainkaan. Olkaa siis hyvät älkääkä viitsikö 42 Toisen kerran kun Guderianin auto juuttui mutaan, panssarikenraali virnisti, kääntyi kohti Barsewischia ja sanoi: No, hyvä herra von Barsewisch, tunnumme olevan keskellä sontaa. 43 Kaikesta hilpeästä jauhannasta huolimatta panssarikomentaja oli hyvin tietoinen vallitsevan tilanteen vakavuudesta. Marraskuun kuudentena hän kirjoitti: ainutlaatuinen tilaisuus suurinta luokkaa olevan iskun suorittamiseen karkaa yhä kauemmas, enkä tiedä, palaako se milloinkaan. 44 Seuraavana päivänä hänen panssariarmeijassaan ilmenivät ensimmäiset paleltumistapaukset. Kuun 13. päivänä Guderian osallistui Keskisen armeijaryhmän tapaamiseen, jossa 2. panssariarmeijalle annettiin uusi tavoite, Gorkin (nyk. Nižni Novgorod) kaupunki 400 kilometriä Moskovasta itään. Guderian sanoi Keskisen armeijaryhmän komentajalle ilman väärinkäsityksen mahdollisuutta, että tavoite oli täysin mahdoton. Marraskuun puolivälissä maa oli jäätynyt ja mutakausi päättynyt ke- 121

Kenraalieversti Heinz Wilhelm Guderian salamasodan luoja, Saksan panssarijoukkojen alkuunpanija ja Saksan paras sotilas. (BUNDESARCHIV, BILD 183-S73534)

Panssarirakuuna, eversti Hyazinth Graf von Strachwitz. Hänen erikoisalaansa olivat syvät iskut neuvostojoukkojen selustaan. Strachwitzista tuli kaikkein eniten kunniamerkkejä saanut panssarikomentaja, kun hän vapautti Riian kaupungin vuonna 1944 vain kourallisella panssarivaunuja. Panssarikreivin saavutukset taistelukentällä olivat legendaarisia, ja hän sanoi menestyksensä salaisuudeksi vaaroista varoittavan kuudennen aistin. Panssarikenraali Hermann Balck. Hänen kokemuksensa 11. panssaridivisioonan komentajana nosti hänet kuuluisimpien panssarikomentajien joukkoon. Lopulta hän komensi armeijaryhmää.

Eversti Willi Langkeit (toinen vasemmalta) komensi Großdeutschland-divisioonan panssarirykmenttiä. Hän oli eräs sodan eniten kunniamerkkejä saaneista rykmentinkomentajista. Rohkea ja lahjakas sotilas komensi panssaridivisioonan kokoista taisteluosastoa sodan lopussa ja yleni kenraalimajuriksi. Kuvassa Langkeit keskustelee rykmenttinsä upseerien kanssa Panther-vaunun juurella itärintamalla touko kesäkuussa 1944. (BUNDESARCHIV, BILD 101I-712-0498-34 / SCHERER)

Taistelupanssarivaunu. Panzerkampfwagen III etenee Pohjois-Afrikassa. Panzer III korvasi vaiheittain Panzer II -vaunut panssaridivisioonien pääaseena. Vaunumallin vahva perusratkaisu teki mahdolliseksi sen päivittämisen ja aseistuksen parantamisen, mutta vuoden 1943 loppuun tultaessa sen elinkaari oli lopussa. Jatkossa valmistuneista alustoista valmistettiin StuG III -rynnäkkötykkejä. (BUNDESARCHIV, BILD 101I-783-0109-11 / DÖRNER) Paremmat varusteet. Panzerkampfwagen IV:een on asennettu pitkäputkinen 75 mm:n tykki ja Schürzen-lisäpanssarilevyt suojaamaan teloja. Tämä erinomainen panssarivaunu toimi suurimman osan sodasta useissa erilaisissa tehtävissä, joihin sitä ei ollut suunniteltu. Sitä valmistettiin kaikista saksalaisista panssarivaunuista selvästi eniten. Ennen Panther-vaunun käyttöönottoa ainoastaan erikois-panzer IV kykeni vastaamaan T-34-vaunujen haasteeseen edes hieman tasaväkisemmin. Vaunumallin aseistusta ja panssarointia paranneltiin alituisesti. Panzer IV:stä tuli panssarijoukkojen päävaunumalli, ja se oli palveluskäytössä sodan loppuun saakka. (BUNDESARCHIV, BILD 101I-695-0406-03 / MÖLLER)

Panzerkampfwagen VI Ausführung B. Raskaan panssarivaunupataljoona 503:n Königstiger Ranskassa kesäkuussa 1944. Kuningastiikeri oli Tiger- ja Panther-vaunujen parhaiden ominaisuuksien yhdistelmä. Etupanssari oli lähes läpäisemätön ja vaunun pitkäputkinen 88 mm:n tykki oli tarkka jopa 2 000 metriin saakka. Königstigereitä käytettiin etupäässä lännessä, ja vaunuhirviön toiminta-alueilla Tiikerikauhu sai aivan uudet mittasuhteet. Vaunuja tuli käyttöön kuitenkin alle 500 kappaletta. (BUNDESARCHIV, BILD 101I-721-0398-27A / WAGNER) Marder III -panssarintuhoajassa oli sotasaaliiksi saatu neuvostoliittolainen 76 mm:n tykki Panzer 38(t):n alustalla. Marder-panssariperhe oli Saksan välitön vastaus telavetoisten panssarintorjuntatykkien puutteeseen. Marderit kehitettiin asentamalla vanhentuneeseen vaununalustaan joko 75- tai 76-millinen tykki panssarikilven taakse. Marder-vaunuja valmistettiin kolmea eri versiota. Hyvin samankaltainen vaunumalli oli Nashorn, jossa oli 88-millinen panssarintorjuntatykki Panzer IV:n alustalla.