Sanna Lamponen Enkelin unta
Enkelin unta Sanna Lamponen Ulkoasu: R. Penttinen Kustantaja: Mediapinta, 2010 ISBN 978-952-235-179-1
I Kesäkuun alun poikkeuksellinen kuumuus sai ihmiset tuskastumaan Oslon helteisellä lentokentällä. Ilmastointi ei toiminut ja ilma tuntui seisovan paikallaan. Lento Buenos Airesiin oli reilusti myöhässä ja ihmiset alkoivat liikkua hermostuneesti pitkin lentokentän käytäviä. Joku puhui kovaan ääneen puhelimeen puhelinkopissa selvittäen asiaansa käsillään. Nuorehko nainen juoksi anteeksipyytävä ilme kasvoillaan pienen lapsen perässä ja yritti saada tämän rauhoittumaan. Osa ihmisistä oli jo kerääntynyt lippuluukulle odottamaan koneeseen pääsyä. Tina Östberg nojasi äitinsä olkapäähän tungokseen asti täydessä odotussalissa. Tinaa kuumuus ei häirinnyt. Ihmisten tuskaiset ilmeet lähinnä huvittivat häntä. Hän oli aivan liian innoissaan matkasta, jonka hänen äitinsä oli antanut hänelle 17-vuotissyntymäpäivälahjaksi, antaakseen minkään ympärillä tapahtuvan häiritä malttamatonta odotustaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Tina olisi poissa kotoa. Hän oli viettänyt tiukkoihin raameihin rajoitetun lapsuuden, eikä hänen alkanut nuoruutensa näyttänyt yhtään vapaammalta. Tina ei kuitenkaan koskaan valittanut. Hän rakasti ja kunnioitti vanhempiaan eikä koskaan kyseenalaistanut heidän pyyntöjään tai käskyjään. Tina oli aivan liian arka kapinoimaan ja tyytyi täysin elämään elämänsä sellaisena kuin se eteen tuli. Tina oli tunnollinen ja ulospäin hyvin hiljainen nuori tyttö. Hän oli vaalea kuten isänsä ja joku olisi voinut sanoa häntä arkisen näköiseksi. Tinalla oli suora ryhti ja hänen huolella hoidetut vaaleat hiuksensa ulottuivat lapaluiden alle. Tina ei 5
ollut pitkä, mutta hänen vartalonsa hoikkuus sai hänet näyttämään hieman todellista pitemmältä. Tina ei välittänyt siitä miltä näytti ja hän oli tottunut siihen, ettei kääntänyt katseita kulkiessaan. Hänen luonteensa ei sallinut hänen herättää huomiota suurissa ihmisjoukoissa ja hän mieluummin piiloutui kun toi itsensä esille. Tinan sanottiin tulleen joka suhteessa isäänsä, sillä hänen äitinsä Ann-Marie oli aivan toisenlainen kuin hän. Ann-Marie oli yleisen mielipiteen mukaan erikoinen ihminen. Hän oli aito, alkuperäinen aristokraatti. Hänen kaltaistaan ylhäisöä oli Norjassa enää hyvin vähän. Hän kantoi ylpeyttä, jollaista oli enää vain harvalla ihmisellä. Ann-Marie oli kaunis nainen, jolla oli ylväät pohjoisen talven vaaleat kasvot. Hän oli pitkä ja rakenteeltaan solakka. Hänen suora ryhtinsä ja koppava olemuksensa herättivät ihmisissä paheksuntaa. Hän oli ylpeä nainen, eikä hävennyt katsellaan tuomita vastaan tulevia ihmisiä. Ann-Marie oli yli viidenkymmenen mutta iästään huolimatta hyvin nuorekkaan näköinen. Hänen paksuihin vaaleisiin hiuksiinsa oli aika maalannut hopeisia nauhoja, jotka toivat elävyyttä hänen koko olemukseensa. Hän hymyili harvoin, mutta silloin kun hän niin teki, hänen poskilleen ilmestyivät pienet sirot hymykuopat ja hän näytti jopa tyttömäisen viattomalta. Ann-Marie oli kasvanut kahden lääkäri-isänsä kanssa. Hänen äitinsä oli kuollut Ann-Marien ollessa vielä nuori tyttö. Yhdessä isänsä kanssa he olivat järjestäneet kutsuja ja pitäneet yllä korkeaa profiilia, kuten sen ajan aristokraattien kuului. Ann-Marie oli hyvin varakkaasta perheestä ja korkeammasta yhteiskuntaluokasta. Hän näytti sen niin olemuksellaan kuin Tinan kasvatuksellakin. Tina oli ainut lapsi ja Ann-Marie oli tarkoin valvonut kaikkia hänen tekemisiään ja valinnut jopa hänen ystävänsä. Tästä syystä kaikki Tinan ystävät olivat va- 6
rakkaita, hänen tasoisiaan, kuten äidillä oli tapana sanoa. Ann-Marie oli pitkään vastustanut lasten hankintaa ja turhamaisuuttaan pelännyt lapsen saannin pilaavan hänen vartalonsa. Kuitenkin hän oli pitkän taivuttelun jälkeen suostunut, eikä hänen tarvinnut kauan raskaaksi tuloa odottaa. Raskaus oli ollut helppo ja synnytyskin oli sujunut hyvin. Ann-Marie vietti suurimman osan Tinan vauva-ajasta hoitaen itsensä samaan kuntoon, jossa oli ennen raskautta ollut. Hän ei pitänyt siitä, miten raskaus oli hänen omasta mielestään turmellut hänen vartalonsa. Heti sairaalasta päästyään Ann-Marie oli palkannut Tinalle täysipäiväisen hoitajan, eikä hän itse vaivautunut hoitamaan lastaan juuri ollenkaan. Ann-Marie ei voinut kuvitellakaan vaihtavansa lapsen kuiviin tai ruokkivansa tämän. Hän ei voinut ymmärtää naisia, jotka pilasivat kiinteän povensa rintaruokkimalla lapsiaan. Se ei sopinut Ann-Marien ajatusmaailmaan ollenkaan. Tina kiintyi hoitajaansa, joka hänen aloitettua koulussakäynnin menehtyi sydänkohtaukseen. Tina suri pitkään, eikä halunnut itselleen uutta hoitajaa. Hänen mielestään kukaan ei voinut tulla kuolleen hoitajan paikalle. Tina ei hyväksynyt ketään lähelleen pitkään aikaan. Hän sulkeutui omaan maailmaansa ja kesti vuosia, ennen kuin Tina uskalsi näyttää kenellekään tien sydämeensä. Nyt Tina ja Ann-Marie istuivat vierekkäin ahdistavan kuuman lentokentän terminaalissa eikä Tina voinut uskoa sitä todeksi. Vaikka Tina tiesi äidin suunnitelleen matkan tarkasti niin, ettei Tinalla olisi mahdollisuutta tutustua muihin ikäisiinsä ja ettei matka olisi muutenkaan hauska, Tina oli innostuneempi kuin koskaan eläessään. Ann-Marien oli tarkoitus opettaa tytölle elämää muissa maissa ja tutustuttaa Tina erilaiseen kulttuuriin. Siksi hän oli viemässä tyttärensä toiselle puolelle maapalloa, Argentiinaan. 7
Lentokentän särisevästä kovaäänisestä kuului pahoillaan oleva ääni, joka pyysi Buenos Airesiin matkalla olevia ihmisiä malttamaan vielä hetken. Konetta oltiin tankkaamassa ja ihmiset voisivat siirtyä koneeseen noin puolen tunnin kuluttua. Tinaa odotus ei rasittanut. Hän nautti omasta tyyneydestään ja katseli hymyillen hermostuneita ihmisiä, jotka sytyttelivät savukkeen toisensa perään. Tina kaivoi laukustaan kirjeen, jonka hänen ystävänsä Kira oli hänelle kirjoittanut. Ann-Marie ei pitänyt Kirasta ja tyttöjen ystävyys oli jotain, mistä Ann-Marie sai päänvaivaa. Hän oli kieltänyt Tinaa tapaamasta Kiraa ja uskoi, että tyttöjen ystävyys oli loppunut jo kauan aikaa sitten. Kira oli Ann-Marien mielestä huonoa seuraa, koska hän pukeutui boheemisti, korosti kasvojaan paksulla meikillä ja vastoin hyviä käytöstapoja tupakoi. Kira oli kotoisin täysin eri yhteiskuntaluokasta kuin Tina. Hänen isänsä työskenteli kalajalostamolla ja hänen äitinsä oli työskennellyt Tinan hoitajana aina kuolemaansa asti. Tina ei tiennyt Kiran ja hoitajansa sukulaissuhteesta, sillä hoitaja ei ollut koskaan puhunut omista asioistaan, eikä Kira suostunut muistelemaan menneitä. Hän oli joskus ohimennen maininnut äitinsä kuolleen, mutta Tina oli ymmärtänyt Kiran vaikenemisesta, ettei asiasta kannattanut puhua enempää. Kira kävi samaa kallista koulua kuin Tina, sillä hänen isovanhempansa olivat keränneet ja säästäneet rahaa tytön koulutusta varten, ja hänen isänsä ahersi yötä päivää tytön hyvinvoinnin eteen. Kira oli villi nuori nainen. Hänessä oli sellaista kipinää, jota Tina yritti itsestään tuloksetta löytää. Kira teki juuri niin kuin hän itse halusi, välittämättä siitä mitä muut mahtoivat sanoa tai ajatella. Kira herätti ihmisten huomion missä ikinä 8
liikkuikin. Tina rakasti sitä elämäniloa, jota Kirasta huokui, ja hän oli ylpeä siitä, että sai olla Kiran paras ystävä. Mikä sinua hymyilyttää? äidin kysymys herätti Tinan ajatuksistaan. Ei mikään, hän vastasi nopeasti, ja työnsi kirjeen takaisin laukkuunsa. Hänen sydämensä hypähti, kun hän ajatteli mitä tapahtuisi, jos äiti saisi tietää hänen yhä jatkuvasta ystävyydestään Kiran kanssa. Tyttöjen ystävyys oli ainut asia, mistä Tina ei suostunut luopumaan, ja häntä pelotti kiinni jääminen ja sen seuraukset. Hän tiesi uhmaavansa äitinsä tahtoa, mutta Kira oli Tinan mielestä kaiken sen arvoinen. Tina! Ei ole nuorelle naiselle soveliasta hymyillä itsekseen. Joku voi käsittää sen väärin. Äidin nuhtelevat sanat kuuluivat hiljaisena kuiskauksena erilaisia ääniä kaikuvassa lentokenttähallissa. Ann-Marie oli hyvin tarkka siitä, millaisen kuvan ulkopuolinen sai hänestä ja hänen perheestään. Kun matkustajat vihdoin saivat luvan nousta koneeseen Tinan oli vaikea peitellä innostustaan. Hän tarttui äitiään kädestä kiinni ja oli vähällä hihittää itsekseen. Pitkä, hoikka lentoemäntä johdatteli matkustajat omille paikoilleen. Tina ja hänen äitinsä olivat viimeiset matkustajat, jotka asettuivat paikoilleen ensimmäiseen luokkaan. Tinan äiti istuutui tyynen rauhallisesti paikalleen samalla kun Tina lähes lapsen lailla ryntäsi istumaan ikkunan viereen. Äiti katsoi häntä moittien, muttei sanonut mitään. Lentokoneen moottorit käynnistyivät yksi kerrallaan ja hiljainen jyrinä kantautui matkustamoon. Lentokone lähti hiljaa rullaamaan kiitorataa pitkin samalla kun lentoemännät koneen eri osissa esittelivät turvaohjeita. Tina ei malttanut irrottaa katsettaan ikkunasta, kun kone kiihdytti vauhtiaan. Valtava jännitys purkaantui hiljaiseen, tyyneen huokaukseen koneen noustua ilmaan. Tina istui pitkään ikkunassa katsoen, kuinka talot muuttuivat pieniksi tulitikku- 9
laatikoiksi ja Oslon ympärillä olevat tiet pieniksi nauhoiksi suuren vihreyden keskelle. Saisiko teille olla juotavaa? lentoemäntä kysyi aurinkoinen hymy kasvoillaan. Hän katseli kohteliaasti Ann-Marieta ja Tinaa vuorotellen. Minulle shampanjaa ja tyttärelleni limonadia, mikäli teiltä löytyy, Ann-Marie vastasi. Kyllä löytyy. Tässä olkaa hyvä, Lentoemäntä vastasi kohteliaasi ojentaen juomat tarjoiluvaunustaan. Lento tuntui kestävän ikuisuuden. Tina oli malttamaton ja maittava lounaskaan ei saanut häntä rauhoittumaan. Hän katseli ikkunasta ulos jatkuvasti ja kyseli toistuvasti äidiltä, milloin kone mahtoi olla perillä. Ann-Marie yritti tyynnytellä häntä ja komentaa rauhoittumaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta Tinan innostus tarttui häneenkin, ja kun he vihdoin alkoivat laskeutua Buenos Airesin lentokentälle, oli Ann-Mariekin innostuneempi ja vapautuneempi kuin aikoihin. Kun lentokone oli laskeutunut ja lentoemännät antoivat matkustajille luvan poistua koneesta, Tina ryntäsi ovelle odottamaan vuoroaan. Ann-Marie tarttui häntä kädestä ja loi häneen paheksuvan katseen. Tina korjasi ryhtinsä välittömästi ja asteli rauhallisesti lentokoneen ovesta ulos Buenos Airesin lentokentälle. Kostea ilmavirta pyyhkäisi Tinan silmälasit huuruun ja hänen oli vaikea hengittää. Hän haukkoi kuumaa ilmaa kuin syöden siitä paloja ja keräsi kaiken tahdonvoimansa saadakseen itsensä astelemaan rauhallisesti lentokentän poikki terminaaliin. Kun hän astui terminaaliin hänen oli vaikea salata pettymystään. Pölyinen ja likainen terminaali haisi pahalle ja pienet tilat olivat täynnä ihmisiä. Tinan edessä passintarkastusluukulle jonotti kymmeniä ihmisiä ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut ihmisten tiellä ja tulisi poljetuksi jalkoihin. Kun hänen vuoronsa tuli, vihaisen näköinen 10
virkailija murahti hänelle jotain luukun takaa ja repäisi passin hänen kädestään. Tina odotti Ann-Marieta turvatarkastuksen jälkeen ja yhdessä he astuivat lentokentän puolelle. Lentokentän pieni odotushuone oli täynnä ihmisiä eri kansallisuuksista. Tina pani merkille arabipariskunnan, joka tuntui kehittäneen perheriidan keskellä lentokenttää. Mies läpsi naista kasvoihin ja nainen otti joka lyönnin vastaan sanaakaan sanomatta. Heidän vieressään istui hippivaatteisiin pukeutunut pariskunta, joka näytti uppoutuneen intohimoiseen suudelmaan. Tiina katsoi huvittuneena, kuinka hipit olivat löytäneet tiensä myös Argentiinaan. Rauhaa ja rakkautta julistavat kukkaislapset eivät peitelleet tunteitaan Buenos Airesin lentokentällä, vaikka hippien kulta-aika, 1960-luku, olikin jo lähestymässä loppuaan. Ann-Marie tarttui Tinaa kädestä ja kiskoi hänet ulos. Ulkona oli ahdistavan kuumaa ja kosteaa. Tina pyyhki jatkuvasti silmälasejaan, mutta ne tuntuivat menevän huuruun yhä uudestaan. Tina tunsi kuinka hänen vaatteensa liimautuivat vartaloon ja hänen oli erittäin epämiellyttävä olla. Ann-Marie vei hänet vapaan taksin luokse ja lähes työnsi hänet auton kyytiin. Matka hotellille oli pitkä ja ruuhkainen tie, vaikeakulkuinen. Tina tunsi kuinka hänen astmansa alkoi kutittaa kurkussa ja hänen oli aina vain vaikeampi hengittää. Hän kaivoi kassistaan astmalääkkeen valmiiksi, kuin odottaen kohtauksen puhkeamista. Taksimatka oli niin tukala ettei Tina ehtinyt edes seurata ikkunasta vaihtuvia maisemia. Hänen ajatuksensa pyörivät vain viileän suihkun ja alkavan hengenahdistuksen välillä. Juuri kun tilanne alkoi käydä sietämättömäksi, taksi pysähtyi merenrannalla sijaitsevan suuren hotellin eteen. Hotelli oli upea seitsemänkerroksinen rakennus, jossa oli hitunen van- 11
haa arkkitehtuuria yhdistettynä moderniin taiteeseen. Hotellin vanha osa oli rakennettu jo vuonna 1908, kuusikymmentä vuotta aikaisemmin, ja sitä oli uusittu pikku hiljaa turistien tuomilla rahoilla. Ann-Marie nousi taksista, maksoi kohteliaasti kuljettajalle tavan mukaan hieman ylimääräistä ja odotti, kun kuljettaja nosti matkalaukut auton takakontista. Hotellin pikkolo juoksi reippain askelin alas portaita vastaanottamaan vieraiden laukut. Pikkolo käveli edellä hotellin suureen, viileään aulaan ja pysähtyi vastaanottoon odottamaan Ann-Marieta ja Tinaa. Tina hämmästeli hotellin aulan kokoa. Hänestä tuntui että se oli suurempi kuin hänen koko koulunsa. Iso joukko turisteja istuskeli viileässä aulassa seurustellen keskenään tai lukien sanomalehtiä. Tina ei saanut silmiään irti aulan upeista kattomaalauksista. Niiden kirkkaat värit toivat hänen mieleensä kirkon freskot. Upeissa maalauksissa oli rohkeita kuvia alastomista naisista ja miehistä yhteen kietoutuneina. Ann-Marie huomasi Tinan tuijottavan säädyttömiä kuvia katossa ja nykäisi tätä kädestä. He astuivat yhdessä hissiin pikkolon jo mentyä edeltä avaamaan heille huoneen oven. Tinan ja Ann-Marien huone oli todella tilava ja viihtyisä. Huoneen sisustukseen oli käytetty vaaleanpunaisia ja valkoisia tekstiilejä ja tapeteissa oli hiukan kullanhohtoista keltaista sävyä. Hotellihuone käsitti kaksi makuuhuonetta ja ylellisen oleskelutilan. Oleskelutilan marmorilattialla oli paksu käsinkudottu persialaistyyppinen matto, joka peitti lähes koko lattian. Oleskelutilasta oli käynti suurelle parvekkeelle, josta aukesi avara näkymä merelle. Huoneen seinillä oli muutama abstrakti taulu sekä pieni säkkikankaalle käsinkudottu Argentiinan lippu. Ann-Marie maksoi pikkololle, otti laukkunsa ja valitsi itselleen huoneen. Tina otti oman laukkunsa ja meni omaan huoneeseensa purkamaan matkatavaroita. 12
Tina! Pura matkatavaroistasi vain ne vaatteet, joita uskot tarvitsevasi tänään, sillä huomenna jatkamme matkaa Saltaan heti aamiaisen jälkeen, äiti huusi huoneestaan. Hyvä on äiti, Tina vastasi nöyränä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä äiti oli suunnitellut heidän matkansa varalle, tai mihin äiti oli ylipäätään häntä viemässä. Ensin se oli harmittanut häntä, sillä olisi ollut mukavaa tietää mihin hän oli matkalla, mutta hänestä oli hienoa, että äiti oli suostunut viemään hänet jonnekin ja se oli pääasia. Tina elätteli toiveita, että heidän välinsä lämpenisivät tällä matkalla ja että heistä tulisi hyvät ystävät. Sellaiset kuin äidit ja tyttäret muissa Tinan tuntemissa perheissä olivat. Tina oli aina ollut täysin isänsä tyttö. Hän palvoi ja rakasti tätä koko sydämestään ja oli aivan varma, ettei koskaan edes kaipaisi äitinsä kunnioitusta ja lämpöä, ainakaan niin kauan kun hänellä oli isä. Kasvettuaan murrosikään Tina oli kuitenkin huomannut kuinka mukavaa olisi ollut puhua äidin kanssa siitä, mitä on kasvaa aikuiseksi naiseksi. Mutta äiti ei ollut koskaan paikalla ja silloinkin, kun Tina yritti ohimennen kysyä häneltä jotain, äiti onnistui väistämään kysymyksen ja jatkoi tekemisiään aivan kuin Tina ei olisi ollut läsnä. Ann- Marien välinpitämättömästä käytöksestä johtuen tämä matka oli tullut Tinalle täytenä yllätyksenä. Tina oli ollut pitkään sanaton, kun äiti ja isä olivat illallisella kertoneet hänelle tästä matkasta ja siitä, että matkalle lähdettiin vain tyttöjen kesken. Ensin hän oli ollut epävarma miten asiaan piti suhtautua, mutta hetken asiaa ajateltuaan hän oli ollut täynnä jännitystä ja intoa. Hän oli vakuuttunut siitä, että äiti oli järjestänyt tämän syntymäpäivämatkan vain saadakseen olla hänen kanssaan kahden ja parantaakseen heidän suhdettaan. Tina oli järkyttynyt. Hän ei ollut heti ymmärtänyt edes mistä äiti puhui, kun Ann-Marie oli sanonut vievänsä Tinan 13
tutustumaan hopeakaivokseen. Mistä ihmeestä äiti oli sellaisen keksinyt? Pelkästään se, että Ann-Marie oli herättänyt hänet kukonlaulun aikaan ja hänen ollessa vielä puoliunessa raahannut hänet taksiin, olisi riittänyt pilaamaan hänen päivänsä. Taksimatka Buenos Airesista Saltaan oli kestänyt niin kauan, että Tina ehti täysin herätä ja todeta, ettei tämä matka tainnutkaan olla mikään oikea loma. Ja nyt Ann-Marie panisi pisteen hänen päätökselleen loman pilalle menosta viemällä hänet johonkin typerään kaivokseen. Ei hän pelännyt pimeää tai pölyä, mutta paljon mieluummin hän olisi kuluttanut päivän katsellen nähtävyyksiä ja kulkien katuja pitkin tutustuen paikallisiin ihmisiin. Tina oli vakuuttunut siitä, että argentiinalaiset olivat ystävällisiä ja mukavia ihmisiä, mutta Ann- Marien mielestä heistä saattaisi tarttua jokin tauti, joten oli parasta pysyä mahdollisimman kaukana hökkeleissä asuvista ihmisistä. Saltan kylässä yli kolmasosa ihmisistä eli köyhyysrajan alapuolella. Kun kaivoksen johtaja tuli noutamaan heitä heidän hotellinsa edestä autollaan, Tina osoitti mieltään murjottamalla. Hän ei sanonut koko automatkan aikana mitään, vaikka johtaja yritti kohteliaasti kysellä häneltä englanniksi jotain. Ann-Marie vastasi Tinan puolesta kysymyksiin ja loi aina sopivan tilanteen tullen tyttöön paheksuvan katseen. Kaivoksen omistaja ja johtaja Raul Montier oli puhelias ja miellyttävä, hieman yli viidenkymmenen oleva mies. Hän oli kuitenkin erittäin lipeväkäytöksinen, mikä ärsytti Tinaa. Raulilla oli tumma paksu tukka ja tummat kulmakarvat kaartuivat yhteen hänen otsallaan. Hänellä oli mustat paksut viikset ja iän tuomat uurteet tanssivat hänen kasvoillaan, kun hän hymyili. Raul oli tukeva, mutta pyöreys teki hänestä vilpittömän oloisen. 14
Raul oli saanut kaivoksen perintönä. Se oli kulkenut suvussa jo useita vuosikymmeniä ja tuottanut suunnattomat varat omistajilleen. Raulilta ei ollut eläessään puuttunut mitään. Hän oli yksi Argentiinan rikkaimmista miehistä, mutta se ei ollut tehnyt hänestä koppavaa. Hän oli mukava mies, jonka oli hyvin vaikea tutustua ihmisiin. Hänellä ei ollut perhettä eikä ystäviä ja joskus hän epäili, että hänen suuri omaisuutensa karkotti kaikki ihmiset pois hänen luotaan. Siitä syystä Raul oli ollut erittäin mielissään, kun Ann-Marie oli nähnyt hotellin aulassa ilmoituksen järjestetyistä kaivoskierroksista ja soittanut hänelle. Ann-Marie oli esitellyt itsenä kohteliaasti ja pyytänyt esiteltyä kaivoskierrosta jo heti seuraavalle päivälle. Automatka oli lyhyt ja he saapuivat Tinan yhä murjottaessa suuren hopeakaivoksen luokse. Tinan oli vaikea nousta ahtaaseen ja pimeään kaivokseen johtavaan vaunuun. Hän teeskenteli saaneensa astmakohtauksen, mutta Ann-Marie tunsi tyttärensä liian hyvin ja tiesi, ettei kyseessä ollut aito kohtaus. Hän tarttui tyttöä ranteesta kiinni ja puristi niin kovaa, että tytöltä pääsi parahdus. Vaunu matka kaivoksen uumeniin kesti Tiinan mielestä aivan liian kauan, vaikka siihen meni vain muutamia minuutteja. Vaunun pysähdyttyä Tina nousi vaunusta viimeisenä. Raul tarjosi hänelle kohteliaasti kättä avuksi, mutta Tina ei edes vilkaissut häneen päin. Tina seurasi Raulin ja Ann-Marien perässä syvälle kaivoksen uumeniin. Tina oli kauhistunut nähdessään, millaisia ihmisiä kaivoksessa työskenteli. Tinan mielestä osa oli niin nuoria, että he pystyivät hädin tuskin kävelemään ja osa taas oli niin vanhoja, etteivät jaksaneet yhtäjaksoisesti heiluttaa hakkua kuin muutaman kerran. Tinaa puistatti. Hän ei tiennyt, minne olisi säälivän katseensa kääntänyt. Hän ei kuullut kaivoksen johtajan selostuksesta mitään, sillä hän ei 15
halunnutkaan kuulla. Hän oli jo muodostanut johtajasta oman mielipiteen eikä se ollut imarteleva. Tina ei voinut käsittää, miten joku saattoi teettää töitä pienillä lapsilla ja eläkkeelle kuuluvilla vanhuksilla. Hänen vatsaansa väänsi ja hän tunsi äkkiä itsensä huonovointiseksi. Tina yritti ehdottaa äidilleen, että he jättäisivät kaivoskierroksen kesken, sillä hän ei voinut hyvin, mutta äiti ei kuunnellut häntä vaan jatkoi kiinnostuneena johtajan puheen kuuntelemista. Tina kulki nöyränä perässä. Kun Tina vihdoin uskalsi nostaa häpeilevät kasvonsa ylös, hänen silmiinsä osui nuori poika, joka oli suunnilleen hänen ikäisensä. Pojan kasvot olivat Tinan mielestä julmat, mutta hänen silmissään oli jotenkin ilkikurinen ilme. Tina ei voinut olla hymyilemättä pojan mustan pölyn peittämille kasvoille, ja kun poika hymyili hänelle takaisin, Tina tunsi kuinka hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin. Pojalla oli puhtaat valkoiset hampaat, jotka olivat sotilaallisessa rivissä kapeiden huulien välissä. Pojalle muodostui pienet hymykuopat poskiin ja hetkessä hänen julmat piirteensä sulivat, eikä Tina enää tiennyt minne olisi punastuneet kasvonsa kääntänyt. Hän ei ollut koskaan eläessään nähnyt yhtä kaunista hymyä ja hän tunsi kuinka hänen poskensa paloivat nolostuksesta ja hänen sydämensä hakkasi kiivaasti. Kun hän oli ohittanut pojan, hän kääntyi vielä katsomaan, mahtoiko poika yhä katsoa häntä. Ilokseen hän huomasi pojan seisovan paikallaan yhä häntä tuijottaen. 16
II Miguel Rodriques ei koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista. Tosin hän oli elänyt suurimman osan elämästään hopeakaivoksen uumenissa kuten hänen isänsä, vaarinsa ja koko hänen sukunsa miespuoliset edustajat ennen häntä. Hopeakaivos oli kylän suurin työllistäjä ja kaikki kylän terveet miehet ja pojat laitettiin ansaitsemaan elantoa kaivoksen uumeniin. Nuorimmat työntekijät olivat vasta neljän vanhoja ja vanhimmat lähellä seitsemääkymmentä. Vain rikkailla oli varaa laittaa lapsensa kouluihin oppimaan ja heitä Saltassa oli vain vähän. Miguel oli jähmettynyt paikalleen kun Tina oli äitinsä kanssa kulkenut kaivoksessa hänen ohitseen. Ensin Miguel oli luullut, että hän näki harhoja. Hän luuli hahmon olevan kuollut äitinsä, joka enkelinä tuli häntä tervehtimään. Mutta kun hahmo tuli lähemmäksi, Miguel huomasi ettei kyseessä oli oikea henkilö, eikä väsymyksen tuoma harha. Tina käveli äitinsä ja kaivoksen johtajan kanssa kaivoksessa tutustumassa hopean louhintaan ja kaikki jäivät tuijottamaan heitä. Miguel tuijotti muiden mukana kaunista vaaleaa tyttöä ja oli aivan varma että tyttö oli katsonut ja jopa hymyillyt hänelle. Kun muut jatkoivat töitään, Miguel tuijotti edelleen käytävään, jonne tyttö oli hävinnyt. Miguel oli 19-vuotias jäntevä ja voimakas nuori mies. Hän eli isänsä ja vaarinsa kanssa pienessä talossa aivan kylän laidalla, joka oli noin viiden kilometrin päässä Saltan kaupungista. Miguelin äiti oli kuollut keuhkokuumeeseen Miguelin ollessa vasta lapsi. Miguel ei muistanut äidistään paljon mi- 17
tään, mutta isä ja vaari puhuvat hänestä joskus taukoamatta, kuin kilpaillen siitä, kumpi muisti tarkempia yksityiskohtia Mariasta ja tämän elämästä. Miguelin isä ei ollut koskaan edes seurustellut kenenkään toisen naisen kanssa, eikä hänelle hänen omien puheidensa mukaan tulisi tässä maailmassa toista naista olemaankaan. Kun Maria oli kuollut, Miguelin isä ei ollut aluksi hyväksynyt Miguelia lähelleen. Hän syytti poikaa vaimonsa kuolemasta, vaikkei pojalla ollut mitään tekemistä asian kanssa. Vaari oli ollut se henkilö, joka sai Miguelin isän takaisin järkiinsä ja palaamaan takaisin normaaliin elämään. Miguelin isälle oli aluksi Marian kuoleman jälkeen tuottanut vaikeuksia katsoa Migueliin, sillä tämä oli aina tuonut hänen mieleensä Marian. Miguelilla oli samanlaiset sirot kasvot kun äidillään. Hänellä oli tuikkivat mustat silmät, joita reunustivat tummat tuuheat ripset. Joskus lapsena häntä olikin luultu tytöksi kauniiden kasvojensa vuoksi. Äidistään poiketen Miguelilla oli suorat ja jäykät mustat hiukset, kun taas hänen äidillään oli ollut aaltoilevat, tummanruskeat hiukset. Isä sanoikin aina, että jos Miguel olisi nainen, hän olisi kopio äidistään. Eikä vain ulkonäöltään, sillä Miguel oli yhtä jääräpäinen kuin Maria ja hänessä oli samaa mukaansatempaavaa innostusta erilaisia asioita kohtaan. Miguel oli hyvin määrätietoinen ja päättäväinen ja hän olikin vannonut isälleen hankkivansa kaivoksessa niin paljon rahaa, että hän voi jonakin päivänä mennä kouluun ja myöhemmin tehdä töitä asianajajana tai lääkärinä. Hänen haaveenaan oli pelastaa kaikki kaivoksessa työskentelevät lapset ja antaa heille mahdollisuus valita toisenlainen elämä. Miguel oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan jo hyvin nuorena ja kaikki olivat varmoja siitä, että jos hänellä olisi tilaisuus, hänestä tulisi vaikka Argentiinan presidentti. Kyläläiset kunnioittivat häntä nuoresta iästään huolimatta ja arvostivat hänen pon- 18