ÄI6 Ilmari Lehto Sodan jälkeen (Särmä, 231-239) Kaksi klassikkoa sodasta. Suomessa käytiin talvisota Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuoden 1939 marraskuun ja 1940 maaliskuun välisenä aikana. Ilmapiiri oli ennakoinut sotaa itsenäistymisestä saakka. Rauha ei kestänyt pitkään. 1941 ja 1944 käytiin jatkosota. Rauhansopimuksen ehtona oli, että suomalaisten täytyi ajaa liittolaisensa eli saksalaiset pois lapista. Lapin levottomuudet rauhoittuivat vasta 1945 keväällä. Sota vaikutti suomen kulttuuriin ja kirjallisiin teoksiin. Tunnetuimpia näistä teoksista ovat Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (1945) ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954). Sinuhe egyptiläisessä kerrotaan saman nimisestä lääkäristä, joka pääsee näkemään läheltä faaraoiden ja ylimystön valtapelit, egyptin naapurikansojen elämää ja sodan kauheudet. Matkoillaan naapurimaissa Sinuhe huomaa, että ihmiset ovat kaikki samanlaisia maasta riippumatta ja todellinen valta on aina rikkailla. Sunuhesta tulee pasifisti. Kirjailija itse kommentoi teostaan seuraavasti: ''Tahdoin varoittaa kaikista ideologioista ja muistutin, että taistelijain, tienraivaajain jäljessä tulevat aina kylmäveriset hyödyntavoittelijat, jotka korjaavat heidän työnsä hedelmät.'' Teoksen pessimistinen ja realistinen maailmankuva luonnehtii sodan jälkeisen suomen ilmapiiriä allegorisesti eli vertauskuvallisesti. Romaani kuvaa allegorisesti myös
sotaan johtanutta tilannetta euroopassa 1900- luvun alku vuosikymmeninä. Egypti on ollut Englanti, khattien maa natsi-saksa ja Babylon Neuvostoliitto. Suomalaisten oli helppo ymmärtää tuohon aikaan allegoriat, koska sodasta ei ollut ehtinyt mennä pitkä aika. Vaikka kirjaan saattoi olla helppo samaistua sai se myös osakseen kritiikkiä. Vasemmistolaisen Raoul Palmgrenin mielestä teos edusti vanhoillisuutta, eikä suomen sodanjälkeistä poliittista suuntaa. Sinuhe egyptiläinen on käännetty yli 30 kielelle ja siitä on tehty Hollywood-elokuva vuonna 1954. Se on näin ollen yksi suomen kansainvälisesti menestyneimpiä romaaneja. Väinö Linnan Tuntematon sotilas taas on suora kuvaus jatkosodasta suomalaisen konekiväärikomppanian silmin. Kritiikkiä kirja sai esimerkiksi siitä, että siinä ei kerrottu sodan strategisesta tai kokonaiskuvasta vaan pelkästään valittavien sotilaiden näkökulmasta. Linna kuitenkin halusi juuri kertoa siitä miten yksilöt joutuvat jättämään kotinsa ja lähtemään valtaapitävien pelinappuloiksi saamatta tietää taustalla olevista strategioista, sekä tottelemaan muiden käskyjä kyseenalaistamatta. Kirjassa kuvaillaan paljon sotamiesten ja heidän esimiestensä keskenäisiä välejä. Esimerkkinä tästä voisi toimia kaikkien kunnioittaman Antero Rokan ja kapteeni Lammion erimielisyydet. Rokka ei kunnioita pikkumaista sotilaskuria ja Lammio laittaa hänet järjestelemään pikkukiviä polun reunaan, mikä tuntuu lukijasta naurettavalta ottaen huomioon tilanteen vakavuuden. Koskelat Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa ja Täällä pojhjantähden alla- trilogiassa tulee tutuksi Koskelan suku. Täällä pohjantähden alla alkaa kuuluisalla
lausahduksella: ''Aluksi oli suo, kuokka -- ja Jussi.'' Jussi raivaa pappilan maille torpan. Hän antaa talolle nimeksi Koskela, jonka hän ajan tapaan ottaa sukunimekseen. Jussi on suomalainen uudisraivaaja ja rakentaa talon pihapiireinen itse. Lisäksi hän raivaa itse itselleen pellon suometsään. Jussi saa kolme lasta: Akselin, Aleksin ja Akustin. Akseli vanhimpana perii torpan. Akseli liittyy paikalliseen työväenliikkeeseen ja alkaa ajaa torppareiden asiaa. Trilogian toisessa osassa kerrotaan Akselin ja hänen vaimonsa perheestä. Jussin pojat lähtevät 1918 sisällissotaan punaisten kapinnallisjoukoissa. Kolmannessa osassa kerrotaan Akselin poikien elämästä, joista yksi on Tuntemattomasta sotilaasta tuttu vänrikki Vilho Koskela. Viihde kirjallisuus heijastaa sodan tuntoja Sota-ajalla huvitukset kuten tanssi olivat kiellettyjä ja näin ollen viihdekirjallisuuden kulutus kasvoi. Kirjallisuus toi myös oivallisen, hetken pakokeinon karusta todellisuudesta. Kirjallisuus oli suosittua myös sodan jälkeenkin. ''Soita minulle, Helena''(1945) oli Aino Räsäsen (1910-1995) rakkausromaani, joka on suomen kirjallisuuden myydyimpiä romaaneja. Teos julkaistiin sodan jälkeen, mutta se kertoo sotaa edeltävästä, ihanteellisesta rauhanajasta. Kirjan päähenkilön pohdinnat heijastelee sota-ajan tuntoja. Teoksesta välittyy kaipuu 1930- luvulle, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Aino Räsäsen lukiokuntaan kuului paljon maaseudun naisia, mutta kirjallisuus piireissä häntä ei niinkään arvostettu, koska hänen teoksiaan pidettiin epäkriittisinä ja naiiveina. Sodan vaikutus ulottui myös rikoskirjallisuuden teemoihin ja henkilöhahmoihin. Oikeistolaisen Vilho Helasen (1899-1952) kahdeksan osainen ''Rauta''- salapoliisiromaanisarja oli aikansa suosituimpia. Sarjan ensimmäinen osa ''Helsingissä tapahtuu''(1941) oli avoimesti venäläis- ja kommunismivastainen.
Suomen hävittyä sota 1945, vasemmiston sijaan oikeistolaisia alettiin tarkkailemaan. Helanenkin pidätettiin. Sarjan myöhemmissä osissa venäläisvastaisuus piilotettiin kulttuurillisiin viittauksiin. Helasen romaaneissa korostetaan ns. talvisodan henkeä, eli sodassa olleiden miesten toveruutta. Palveluksen välttäneitä pidetään heikkoina ja halveksittavina. He ovat olleet useasti Helan romaaneissa rikollisen osassa. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden vastakkain asettelua on myös paljon. Sodan aikana naiset joutuivat tekemään myös miesten töitä, koska miehet olivat rintamalla. Raudan hahmo Inkeri edusti edusti uudenlaista ''naistyyppiä'', joka haluaa tehdä myös ns. miesten töitä ja olla itsenäinen toimija. Näkökulmista Sodan jälkeen kirjallisuuden teoksille oli ominaista uskonmenetys suuriin kertomuksiin ja yleistettävään kokemuksiin asioista. Kirjoissa painotettiin yksilön näkökulmaa ja kokemuksia. Henkilöt kokevat samat asiat eri tavalla ja näin ollen näkökulmia on monia. Marja-Liisa Vartio (1924-1966) on oiva esimerkki sodanjälkeisestä kirjailijasta. Teoksissaan hän kuvaa yksilöitä, ja heidän kokemuksiensa ja tunteidensa yhteentörmäyksiä. Vartion kirjoissa ei tapahdu dramaattisa muutoksia, vaan kertoo yleensä aivan normaalista elämästä kuten: tunteiden ilmaisemisen vaikeudesta, elämän merkityksen etsimisestä tai henkisestä kasvusta. Tämä luo vaikutelman hahmojen yksilöllisyydestä ja erityisyydestä. Toinen mainittava sodanjälkeisen ajan kirjailija on Antti Hyry (s.1931). Hänen
novellikokoelma ''Maantieltä hän lähti'' kuvaa ajan ja paikan kokemusta hyvin yksityiskohtaisesti. Seuraavassa ote Hyryn novellista ''Joka päivä koko kesän'': ''Korkeasta piipusta tulevan savun varjo meni joen ja saaren yli. Mutta ei se mennyt kohdaltani kun join toisen kupillisen. Makasin pensaan vieressä ja katsoin ylös. Pajunlehdet liikahtelivat kuin tuuli.'' Mies on lähtenyt kahvitauolla läheiseen saareen ja unohtaa työn hetkeksi havainnoidessaan luontoa. Eksistentialistiset teemat korostuivat sodan jälkeisessä kirjallisuudessa: Kuka minä olen? Millaisena minut koetaan yhteisössäni? Millainen vastuu minulla itsestäni ja läheisistäni? Mikä on roolinin maailmassa? Tove Jansson (1914-2001) käsittelee muumikirjoissaan juuri näitä kysymyksiä. Esimerkiksi Muumipappa omasta merkityksestään huolissaan kirjoittaa muistelmiaan vahvistaakseen identitteettiään. Vastakohtana Muumipapalle on Nuuskamuikkunen, vaeltaja joka ei kaipaa kiinikkeitä elämäänsä. Muumikirjoissa neurooseja tai muitakaan luonteenpiirteitä ei tuomita. Kaikki saa elää rauhassa muumilaaksossa kunhan antaa muillekkin siihen mahdollisuuden. Muumikirjoja ilmeistyi vuodesta 1945 ''Muumit ja suuri tuhotulva'' vuoteen 1971 '' Muumilaakson marraskuu. Tove Jansson piirsi itse kuvitukset kuvakirjoihin ''Kuinkas sitten kävikään?'' (1952), ''Kuka lohduttaisi nyytiä?'' (1960) ja ''Vaarallinen matka'' (1977). Jansson joka oli opiskellut taidemaalariksi Ateneumissa ja Pariisissa, piti itseään kuvataiteilijana ennemmin kuin kirjailijana. Tove Jansson teki muumeista myös sarjakuvia, näytelmiä ja ooppera. Kaikki olivat Tove Janssonin käsialaa. Muumit tunnetaan parhaiten kuitenkin oheistuotteista, kuten japanilaisesta animaatiosarjasta: Tanoshii mumin ikka (1990-1991) ja Tanoshii mumin ikka: Boken Nikki (1991-1992). Sarja tunnetaan suomessa nimellä ''Muumilaakson tarinoita''.
Sodan jälkeisestä runoudesta Modernistinen runous oli vaikuttanut suomessa jo ennen sotaakin. Ominaista suuntaukselle oli vapaa rytmi ja uudenlainen kuvallisuus. Modernismin muoto-oppi vakiintui vasta 1950-luvulla. Mainittavia suomalaisia modernisti runoilijoita ovat Lassi Nummi (1928-2012), Paavo Haavikko (1931-2008), Eeva-Liisa Manner (1921-1995), Tuomas Anhava (1927-2001), Mirkka Rekola (s. 1931), Eila Kivikk'aho (1921-2004) ja Bo Carpelan (1926-2011). Runon mitat ja riimit hylättiin. Rytmin tuli tukea runon melodisuutta, eikä perustua opittuihin kaavoihin. Runoissa pyrittiin päästä suoraan asiaan kielikuvilla maalailun sijaan. Haluttiin, että runonkieli kiinnittyy suoraan sen ilmaisemaan tilanteeseen. 1950- luvun modernistien esikuvana oli yhdysvaltalainen runoilija-kriitikko Ezra Pond. Imagistisilla runoillaan hän kuvasi asioita suoraan, ilman abstraktioita. Runon kuvia tulkittiin itsessään ja verraten runon muihin kuviin. Niin kuin muussakin sodanjälkeisessä kirjallisuudessa, modernissa runoudessa pyrittiin tutkailemaan yhksillöllisyyttä. Modernismissä oli vain minän maailmoja, kun taas esimerkiksi perinteisissä runoissa erotettiin runominä ja yleinen maailma. Modernistiset runot tuovat ilmi yksityisen kokemuksen ja asettaa sen muiden tulkittavaksi. Esimerkkinä kirjassa on Eeva-Liisa Mannerin runo runokokoelmasta ''Tämä matka'' (Särmä, s.238) ja Paavo Haavikon runo kokoelmasta ''Tiet etäisyyksiin''(särmä s. 239). Mannerin runossa kehotetaan ottamaan runoilijan sanat
ja kylvämään ne, jotta niistä kasvaisi ajatuksia. Haavikon runossa taas kuvaillaan minän ja runouden, sekä tulkinnan oikullisuutta. Modernistisen runon kuvista on aistittavissa vahvasti runon mieliala yksittäinkin, mutta saavat todellisen merkityksensä vasta yhdistettynä runon kokonaisuuteen. Naisten omaelämänkerroista Modernistinen yksilöllisyys lisäsi myös elämäkertojen ja omien päiväkirjojen julkaisemista. Sodasta varsinkin kirjoitettiin omakohtaisia muistelmia. Vironsuomalainen Aino Kallas (1878-1956) julkaisi vuosina 1952-1956 historialliseti merkittävät päiväkirjansa. Hän oli yksi ensimmäisiä suomalaisia naisia, joka julkaisee päiväkirjojaan. Päiväkirjat ovat kirjoitettu romaanimaisesti. Niissä tulee ilmi kirjoittajan motiiveja, ja niissä on käytetty symboleja ja takaumia, jotta ne olisivat mielenkiintoisia lukea. Aino Kallaksen päiväkirjat ovat siis enemmänkin päiväkirjaromaaneja kuin tavallisia päiväkirjoja.