Pääkaupunkiseudun julkaisusarja B 2003:18. Pienpoltto pääkaupunkiseudulla

Pääkaupunkiseudun julkaisusarja B 2003:18 Pienpoltto pääkaupunkiseudulla

Pääkaupunkiseudun julkaisusarja B 2003:18 Suvi Haaparanta, Maria Myllynen, Tarja Koskentalo Pienpoltto pääkaupunkiseudulla Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV) Helsinki 2003

Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV) Opastinsilta 6 A 00520 HELSINKI Puh. 09 15 611 www.ytv.fi Huvudstadsregionens samarbetsdelegation (SAD) Semaforbron 6 A 00520 HELSINGFORS Tfn 09 15 611 www.ytv.fi ISSN 03575470 ISBN 9517985479 YTV:n monistamo Helsinki 2003

ALKUSANAT Puuta ja muita biopolttoaineita pidetään suositeltavina, koska puunpoltto ei voimista ilmastonmuutosta vapautuvan hiilidioksidin sitoutuessa uuteen puun kasvuun. Puu on lisäksi kotimainen ja uusiutuva energialähde. Myös pääkaupunkiseudulla puun käytön arvioidaan olevan merkittävää pientalojen lisälämmönlähteenä. Puuta arvioidaan käytettävän lisälämmönlähteenä yli puolessa pientaloista. Lähes jokaiseen uuteen pientaloon rakennetaan toissijaiseksi lämmitysmuodoksi tai lisälämmönlähteeksi tulisija. Ensisijaisena lämmitysmuotona puunpoltto on suurissa kaupungeissa kuitenkin vähäistä. Ongelmallista pienpoltossa on se, että päästökorkeus on hyvin matala ja lähistön ihmiset altistuvat päästöille lähes suoraan. Erityisesti taajaan asutuilla alueilla osa ihmisistä kokee pienpolton häiritseväksi ja viihtyvyyttä alentavaksi. Puun polttaminen aiheuttaa muun muassa tulisijasta, polttoaineesta ja käyttötavasta riippuen vaihtelevan määrän päästöjä, erityisesti pienhiukkasia, häkää ja hiilivetyjä sekä muita haitallisia yhdisteitä, joilla on vaikutuksia terveyteen. Puun pienpolton hiukkas ja hiilivetypäästöt ovat merkittäviä suhteutettuna niiden kokonaispäästöihin Suomessa ja pääkaupunkiseudulla. Puun polton suosio on kasvanut viime vuosina. Tässä selvityksessä on arvioitu pienpolton merkittävyyttä ilmanlaatuun pääkaupunkiseudulla. Selvityksen pohjalta julkaistaan yhteistyössä kuntien ympäristökeskusten ja Hengitysliitto Helin kanssa esite, jolla pyritään valistamaan asukkaita oikeista puunpolttotavoista. Lääk. tri Raimo Salonen Kansanterveyslaitokselta on tätä selvitystä varten arvioinut pienpolton aiheuttamia terveysvaikutuksia. Ympäristöministeriö sekä sosiaali ja terveysministeriö ovat osallistuneet esitteen tuottamiseen. Helsingissä 11.12.2003 PÄÄKAUPUNKISEUDUN YHTEISTYÖVALTUUSKUNTA (YTV) YMPÄRISTÖTOIMISTO Ympäristöpäällikkö Tutkimuspäällikkö Kari Wallenius Tarja Koskentalo

Kuvailulehti Julkaisija Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV) Päivämäärä 11.12.2003 Rahoittaja/ Toimeksiantaja Tekijät Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV) Suvi Haaparanta, Maria Myllynen, Tarja Koskentalo Julkaisun nimi Pienpoltto pääkaupunkiseudulla Julkaisusarjan nimi Pääkaupunkiseudun julkaisusarja PJS B Nro 2003:18 Tiivistelmä ISSN 03575470 ISBN 9517985479 Kieli Suomi Suomen pientaloista noin viidesosa on puulämmitteisiä. Puu on kuitenkin melko harvinainen ensisijaisena lämmitysaineena suurissa kaupungeissa, ja esimerkiksi pääkaupunkiseudun pientaloista vain 2 3 % on puulämmitteisiä. Yleisin pientalojen lämmitystapa pääkaupunkiseudulla on sähkölämmitys (46 %), noin neljäsosa pientaloista käyttää kaukolämmitystä (27 %) ja kevyttä polttoöljyä (24 %). Puuta käytetään yleisesti toissijaisena lämmönlähteenä pääkaupunkiseudulla, noin 58 % pientaloista. Pääkaupunkiseudun pientaloissa käytetystä puusta pääosa (90 %) poltetaan varaavissa takoissa ja puukiukaissa. Puun polton suosio on kasvanut ja lähes kaikkiin uusiin pientaloihin rakennetaan tulisija. Palamisesta muodostuu savua, joka sisältää polttotavasta riippuen vaihtelevan määrän päästöjä, erityisesti pienhiukkasia, häkää ja hiilivetyjä sekä muita terveydelle haitallisia yhdisteitä. Ongelmallisimpia ovat vanhat kattilat, tulisijat, jätteiden poltto sekä puutarhajätteiden ja risujen poltto ulkona. Pienpolton haittaa korostaa matala päästökorkeus ja vaikutukset ovat yleensä paikallisia. Erityisesti taajaan asutuilla alueilla osa ihmisistä kokee pienpolton häiritseväksi ja viihtyvyyttä alentavaksi. Herkkiä hiukkasten aiheuttamille terveyshaitoille ovat astmaa, keuhkoahtauma ja sepelvaltimotautia sairastavat sekä myös vanhukset ja lapset. Pienpolton päästöt ovat merkittävät pääkaupunkiseudulla. Hiukkasten ja VOC yhdisteiden päästöt ovat molemmat noin neljänneksen niiden kokonaispäästöistä pääkaupunkiseudulla. Näiden päästölähteiden sijainti tunnetaan huonosti, koska rakennusten lämmitystapatieto ei ole rekistereissä ajantasaista ja puuta toissijaisena tai täydentävänä lämmitysmuotona käyttäviä rakennuksia ei ole lainkaan rekisteröity. Avainsanat Jakelu Pienpoltto on pienimuotoista puun, kevyen polttoöljyn tai kotitalousjätteen polttoa tulisijassa tai kattilassa, tai avopolttoa ulkona. Suomessa kiinteiden polttoaineiden pienkattiloille ja tulisijoille ei ole vielä asetettu päästö tai tyyppihyväksyntävaatimuksia, kuten ei useissa muissa maissakaan. Pienpolttoon liittyvää lainsäädäntöä on jätelaissa, terveydensuojelulaissa, naapuruussuhdelaissa sekä ympäristönsuojelulaissa. Kunnat voivat antaa omia puun pienpolttoa koskevia määräyksiään ympäristönsuojelu tai jätehuoltomääräyksissä. Jätelaki ja YTV:n jätehuoltomääräykset kieltävät jätteiden polton. pienpoltto, puu, pientalo, päästö, PM10, VOC Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV), ympäristötoimisto Opastinsilta 8 E, 00520 HELSINKI, puh. 15611, sähköposti: ymt@ytv.fi, Internet:www.ytv.fi

Presentationsblad Utgivare Finansiär/ Uppdragsgivare Författare Publikationens Titel Huvudstadsregionens samarbetsdelegation (SAD) Huvudstadsregionens samarbetsdelegation (SAD) Suvi Haaparanta, Maria Myllynen, Tarja Koskentalo Småskalig förbränning i huvudstadsregionen Datum 11.12.2003 Publikationsserie Pääkaupunkiseudun julkaisusarja PJS B Nr 2003:18 Sammandrag ISSN 03575470 ISBN 9517985479 Språk finska Ca en femtedel av småhusen i Finland eldas med ved. Ved är dock rätt sällsynt som primär värmekälla i storstäderna, och i exempelvis huvudstadsregionen eldas bara 2 3 % av småhusen med ved. Småhusens vanligaste uppvärmningssätt i huvudstadsregionen är elvärme (46 %), följt av fjärrvärme (27 %) och lätt eldningsolja (24 %). Ved är vanligt som sekundär värmekälla i huvudstadsregionen och används i ca 58 % av småhusen. Av den ved som används i husen i huvudstadsregionen eldas merparten (90 %) i värmelagrande eldstäder och vedeldade bastu ugn. Vedeldning blir allt populärare i huvudstadsregionen, och en eldstad byggs i nästan alla nya småhus. Den rök som alstras vid förbränning innehåller beroende på förbränningssättet varierande mängder finpartiklar, kolmonoxid och kolväten samt andra hälsovådliga föreningar. Mest problematiska är gamla pannor, eldstäder, sopförbränning och förbränning av trädgårdsavfall samt ris och torra kvistar utomhus. Olägenheterna med småskalig förbränning ökas av den låga utsläppshöjden, och effekterna är vanligen lokala. Särskilt i tättbebyggda områden upplevs den småskaliga förbränningen ofta som en störande och trivselminskande faktor. Personer som lider av astma, KOL eller kranskärlssjukdom samt även åldringar och barn är särskilt utsatta för de menliga hälsoeffekterna av partiklar och andra föroreningar Utsläppen från den småskaliga förbränningen är betydande i huvudstadsregionen. Över fjärdedelen av de totala partikel och VOCutsläppen i huvudstadsregionen härstammar från småskalig förbränning. Dessa utsläppskällors lägen är dåligt kända eftersom uppgifterna i registren om husens uppvärmningssätt inte är aktuella, och hus där ved används som sekundär eller kompletterande värmekälla inte registrerats över huvud. Nyckelord Distribution Småskalig förbränning avser förbränning i liten skala av ved, lätt eldningsolja eller avfall i eldstad eller panna. I Finland har det inte ännu fastställts några utsläppsgränser eller krav för små pannor och eldstäder för fastbränslen liksom i många andra länder. På småskalig förbränning tillämpbara stadganden ingår i avfallslagen, hälsoskyddslagen, lagen angående vissa grannelagsförhållanden och miljöskyddslagen. Kommunerna kan i sina föreskrifter om miljöskydd och avfallshantering ge detaljerade bestämmelser om småskalig förbränning av ved. Avfallslagen och SAD:s föreskrifter om avfallshantering förbjuder förbränning av avfall. vedeldning, ved, småhus, emiossioner, PM10, VOC Huvudstadsregionens samarbetsdelegation (SAD), miljöbyrå Semaforbron 8E, 00520 HELSINGFORS, tfn 15611, epost:ymt@ytv.fi, Internet:www.ytv.fi

Documentation page Publisher Helsinki Metropolitan Area Council Date of publication 11.12.2003 Financier/ Commissioner Authors Title of publication Helsinki Metropolitan Area Council Suvi Haaparanta, Maria Myllynen, Tarja Koskentalo Smallscale combustion in the Helsinki Metropolitan Area Series Pääkaupunkiseudun julkaisusarja PJS B Number 2003:18 Abstract ISSN 03575470 ISBN 9517985479 Language finnish About one fifth of all detached, semidetached and terraced houses in Finland have woodfired heating. However, wood is fairly uncommon as a primary heat source in major cities and, for example, in the Helsinki Metropolitan Area, only 2 3% of onefamily houses have wood as a primary heat source. The most common form of heating for small households in the metropolitan area is electricity (46%), and about a quarter of small households use district heating (27%) or light fuel oil (24%). Wood is generally used as a secondary heat source in the metropolitan area, in about 58% of detached, semidetached and terraced houses. Most of the wood (90%) used by households in the area is burned in heatstorage stoves and woodburning sauna stoves. Burning wood has been growing in popularity and almost all new onefamily houses have a fireplace. Combustion forms smoke, which contains variable quantities of fine particles, carbon monoxide, hydrocarbons and other compounds that are harmful to health, depending on the way of combustion. Use of old boilers and fireplaces, burning twigs, leaves and garden rubbish outdoors cause most problems. The deleterious effects of smallscale combustion are increased by the low emission height and problems are usually local. Especially in builtup areas, some people view smallscale combustion as annoying and causing a reduction in their amenities. Old people and children and those suffering from asthma, chronic obstructive pulmonary disease and arteriosclerosis are sensitive to health hazards caused by particles and other impurities. Emissions from smallscale combustion are considerable in the metropolitan area: particulate and VOC emissions both make up over a quarter of the total emissions. The locations of the sources of these emissions are not well known because registers containing details of heating methods are not kept uptodate and buildings that use wood as a secondary or supplementary form of heating are not registered at all. Keywords Distribution Smallscale combustion means burning wood, light fuel oil and waste in fireplaces and boilers or outdoors. So far there are no emission or typeapproval requirements set for solid fuel for small boilers and fireplaces in Finland as there are in several other countries. There is some legislation relevant to smallscale combustion in the Waste Act, the Health Protection Act, the Adjoining Properties Act and the Environmental Protection Act. Municipalities can issue their own regulations on burning wood in their environmental protection and waste management bylaws. The Waste Act and the YTV waste management regulations both prohibit the burning of waste. Smallscale combustion, wood, emissions, PM10, VOC, Finland Helsinki Metropolitan Area Council (YTV), Environmental Office Opastinsilta 8 E, 00520 HELSINKI, tel. +358915611, email: ymt@ytv.fi, Internet:www.ytv.fi

PIENPOLTTO PÄÄKAUPUNKISEUDULLA SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO 3 2 TULISIJAT JA KATTILAT 4 2.1 TULISIJATYYPIT 4 2.2 KATTILAT 5 3 PIENPOLTTO PÄÄKAUPUNKISEUDULLA 5 3.1 RAKENNUSTEN LÄMMITYS 5 3.1.1 Puunpoltto 6 3.1.2 Kevyen polttoöljyn käyttö 7 3.2 ROSKIEN, LEHTIEN JA JÄTTEIDEN POLTTO 8 3.3 PIENPOLTTO ALUEELLISESTI 8 4 PIENPOLTTO PÄÄSTÖLÄHTEENÄ 10 4.1 PALAMINEN JA PÄÄSTÖJEN MUODOSTUMINEN 11 4.1.1 Puun poltto 11 4.1.2 Kevyen polttoöljyn poltto 13 4.2 HIUKKASPÄÄSTÖT 14 4.3 HIILIVETYPÄÄSTÖT 14 4.4 DIOKSIINIPÄÄSTÖT 15 5 PÄÄSTÖJEN VAIKUTUKSET 15 5.1 HIUKKASET 16 5.2 HIILIVEDYT 16 5.3 DIOKSIINIT 17 5.4 HIILIMONOKSIDI ELI HÄKÄ 17 6 PIENPOLTTOA SÄÄTELEVÄT LAIT JA MÄÄRÄYKSET 17 7 PIENKATTILOIDEN JA TULISIJOJEN PÄÄSTÖRAJOJA JA VAATIMUKSIA 18 8 PÄÄKAUPUNKISEUDUN PIENPOLTON PÄÄSTÖT 19 8.1 TULISIJOJEN MÄÄRÄ 19 8.2 PUUN KULUTUS 22 8.2.1 Koko Suomessa 22 8.2.2 Pääkaupunkiseudulla 22 8.2.3 Kiinteistökohtainen kulutus 23 8.3 PÄÄSTÖKERTOIMET 23 8.4 PUUN POLTON PÄÄSTÖT 26 8.4.1 Hiukkaspäästöt tulisijatyypeittäin 27 8.5 PÄÄSTÖARVIOIDEN TARKASTELU 27 8.6 KEVYEN POLTTOÖLJYN POLTTO 28 8.7 PIENPOLTON PÄÄSTÖJEN VERTAAMINEN MUIDEN LÄHTEIDEN PÄÄSTÖIHIN 29 9 PÄÄSTÖJEN VAIKUTUKSET ILMANLAATUUN 30 10 JOHTOPÄÄTÖKSET 31 11 SUOSITUKSIA PIENPOLTTOON 31 LÄHDELUETTELO 34 1

LYHENTEITÄ JA MÄÄRITELMIÄ pm 3 = pinokuutiometri= 1 m 3 :n tilaan mahtuva pilkemäärä, kun kappaleet on pinottu. On noin 1,4 kertaa kiintokuutiometri. m 3 = kiintokuutiometri im 3 = irtokuutiometri= 1 m 3 :n tilaan mahtuva pilkemäärä, kun kappaleet ovat satunnaisessa järjestyksessä. On 2,4 kertaa kiintokuutiometri. Panospoltto = polttoaine lisätään kerralla, päinvastoin kuin jatkuvassa poltossa Teratogeeninen= epämuodostumia aiheuttava Karsinogeeninen= syöpää aiheuttava Mutageeninen= mutaatioita aiheuttava Pääasiallinen lämmitystapa eli päälämmitystapa= lämmitystapa, jolla rakennusta ensisijaisesti lämmitetään. Voi olla ainoastaan yksi pääasiallinen lämmitystapa yhdessä rakennuksessa. Toissijainen eli lisälämmitystapa on käytössä oleva, pääasiallista lämmitystapaa täydentävä lämmitystapa. Voi olla useita samassa rakennuksessa. NMVOC= haihtuvat orgaaniset yhdisteet, hiilivedyt, joihin ei ole laskettu mukaan metaania PAH= polysykliset aromaattiset hiilivedyt PM 10 = hengitettävät hiukkaset, joiden halkaisija on alle 10 µm. PM 2,5 = pienhiukkaset, joiden halkaisija on alle 2,5 µm. Maanpintainversio= tilanne, jossa maanpintaa lähellä oleva kylmempi ilma jää sitä ylempänä olevan lämpimämmän ilmamassan alle. Tällöin erityisesti matalalta tulevat päästöt eivät pääse kunnolla sekoittumaan ja laimenemaan. BaP= Bentso(a)pyreeni TSP= kokonaisleijuman hiukkaset Endoterminen= energiaa kuluttava Eksoterminen= energiaa vapauttava KPÖ= kevyt polttoöljy RPÖ= raskas polttoöljy

1 Johdanto Pienpoltolla tarkoitetaan tässä selvityksessä pienimuotoista, pientalojen eli erillis tai rivitaloissa suoritettua puun, kevyen polttoöljyn tai kotitalousjätteen polttoa tulisijassa tai kattilassa. Pienpoltoksi on laskettu myös ulkona suoritettava puutarhajätteiden ja risujen poltto. Lähes jokaiseen pientaloon rakennetaan nykyisin toissijaiseksi lämmitysmuodoksi tai lisälämmönlähteeksi tulisija. Suurissa kaupungeissa ensisijaisena lämmitysmuotona puunpoltto on melko harvinaista vapaaajan asuntoja lukuun ottamatta. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ainoastaan 2 3 %:ssa pientaloista päälämmitysaine on puu. Sen sijaan on arvioitu, että koko Suomessa noin 20 % omakotitaloista lämmitetään pääsääntöisesti puulla (Tuomi ja Peltola, 2002). Ruotsissa vastaava luku on 18 % (Pohjoismainen ympäristömerkintä, 2001). Suomessa yleisin puupolttoaine pienpoltossa on puupilke, jota käytetään pääkaupunkiseudun pientaloissa keskimäärin 3,6 m 3 vuodessa (Luoma, 1997). Biopolttoaineita pidetään niiden hiilidioksidineutraaliuden vuoksi suositeltavina polttoaineina. Puuta poltettaessa syntyviä CO 2 päästöjä ei oteta huomioon ilmastonmuutoksen vaatimia toimenpiteitä arvioitaessa, koska poltettaessa vapautuva hiilidioksidi sitoutuu uuteen puun kasvuun. Puuenergian etuja ovat lisäksi sen kotimaisuus ja uusiutuvuus. Suomen sekä EU:n ilmasto ja energiastrategioissa onkin asetettu puun käytölle kasvutavoitteita. Suomen uusiutuvien energialähteiden edistämisohjelman tavoitteena on lisätä puun pienkäyttöä vuoden 1995 tasosta 45 % vuoteen 2010 mennessä (KTM 1999). Vuonna 1995 puun pienkäyttö vastasi energiamäärää 12,8 TWh. Puun pienimittakaavainen polttaminen aiheuttaa kuitenkin tulisijasta, polttoaineesta ja käyttötavasta riippuen vaihtelevan määrän päästöjä, erityisesti pienhiukkasia, häkää ja hiilivetyjä sekä muita haitallisia yhdisteitä, joilla on vaikutuksia terveyteen. Erityisen ongelmallisia ovat vanhat kattilat ja tulisijat. Ympäristöministeriö on arvioinut puun pienpolton aiheuttaneen Suomessa esimerkiksi vuonna 2000 noin 40 % hengitettävien hiukkasten ja noin 50 % pienhiukkasten kokonaispäästöistä. Vastaavasti haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöistä noin 25 % ja dioksiinipäästöistä noin 40 % on arvioitu aiheutuvan pienpoltosta. (Ympäristöministeriö, 2002). Kokonaisbentseenipäästöistä 60 % arvioidaan muodostuvan puun pienpoltossa (Pietarila ym,. 2002). Kevyttä polttoöljyä käytetään pääkaupunkiseudulla asuntojen lämmitykseen 24 %:ssa pientaloista, ja niissä öljy on yleensä rakennuksen ensisijainen lämmitysaine (Tilastokeskus, 2002). Kevyen öljyn poltosta aiheutuu erityisesti hiilidioksidin, typen oksidien ja erilaisten orgaanisten yhdisteiden päästöjä. Öljy on uusiutumaton luonnonvara, ja sen poltossa muodostuva hiilidioksidi voimistaa kasvihuoneilmiötä. Ongelmallista pienpoltossa on se, että päästöjen päästökorkeus on hyvin matala, joten lähistön ihmiset altistuvat niille lähes suoraan. Erityisesti taajaan asutuilla alueilla osa ihmisistä kokee pienpolton häiritseväksi ja viihtyvyyttä alentavaksi sekä kärsii terveyshaitoista. Suomessa pienkattiloille ja tulisijoille ei ole vielä asetettu tyyppihyväksyntää tai päästövaatimuksia, kuten useissa muissa Euroopan maissa sekä muun muassa Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Siksi valmistajien kilpailuvalttina onkin aikaisemmin käytetty lähinnä hintaa eikä ympäristöystävällisyyttä. KeskiEuroopan vientiin tulisijojen valmistajat ovat kuitenkin joutuneet huomioimaan kohdemaan päästörajat ja nykyisin ainakin osa valmistajista on alkanut panostaa ympäris 3

töystävällisyyteen. Suomessakin uusien tulisijojen häkäpäästöille sekä hyötysuhteelle on tekeillä vaatimukset. Muutenkaan pienpolttoa ei säädellä kovinkaan tiukasti Suomen lainsäädännössä. 1.10.2003 voimaan tullut järjestyslaki (612/2003) kumosi kuntien järjestyssäännöt. Kunnat voivat antaa omia puun pienpolttoa koskevia määräyksiään ympäristönsuojelumääräyksissä tai jätehuoltomääräyksissä ympäristönsuojelulain (86/2000) ja jätelain (1072/1993) perusteella. Jätteiden hävittäminen polttamalla on kielletty sekä jätelaissa että Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnan jätehuoltomääräyksissä. Pienpolttoon liittyvää lainsäädäntöä löytyy ainakin ympäristönsuojelu, terveydensuojelu, naapuruussuhde ja jätelaista. Paitsi tulisijan rakenteellisilla seikoilla, myös sekä polttoaineen laadulla että polttotavalla on erittäin suuri merkitys päästöihin. Hyvälaatuisella ja kuivalla polttoaineella sekä oikealla sytyttämis ja puidenlisäystavalla voidaan merkittävästi vähentää päästöjen muodostumista myös vanhoissa tulisijoissa. 2 Tulisijat ja kattilat 2.1 Tulisijatyypit Varaava takka on nykyisin yleisin tulisijatyyppi Suomessa. Varaavassa takassa on pysty tulipesä, josta palokaasut päätyvät nielun kautta yläpalokammioon ja sieltä kaasut laskeutuvat savusolista alas takan jalustaan luovuttaen pääosan lämmöstään rungon massaan. Arina on yleensä rakoarina. Varaava takka luovuttaa lämpöä ympäristöön pitkän ajan kuluessa. Varaava takka voi olla muurattu tai metallinen tulisija. Ns. kasettitulisija on metallisen ja muuratun tulisijan yhdistelmä: siinä on metallinen sydän ja varaavasta materiaalista tehty kuori. Avotakkojen rakentaminen on nykyisin harvinaista. Vanhemmissa, etenkin 1970 luvulla rakennetuissa taloissa ne olivat yleisiä. Avotakan merkitys on lähinnä sisustuksellinen sekä viihtyisyyden lisääminen, ja niitä käytetään melko harvoin. Kamiinat ovat pieniä, kevyitä, metallisia tulisijoja, jotka lämmittävät suoraan huoneilmaa varaamatta sitä massaansa. Kamiinoissa ei ole rakoarinaa. Leivinuunit ja liedet ovat ruuanvalmistukseen tarkoitettuja tulisijoja. Leivinuuneissa tulipesä on vaakasuorassa eikä nopeasti nousevaa alkuvirtausta synny. Uuneissa ei ole rakoarinaa, jolloin ilman johtaminen on hankalampaa. Liesissä poltto on jatkuvaa eli puuta lisätään yksin kappalein jatkuvasti. Nykytulisijoista liesillä on suurimmat päästöt. Ulkona käytettävien grillien ja muiden tulisijojen kirjo on runsas. Takkojen ja muiden edellä mainittujen tulisijojen lisäksi puuta poltetaan myös saunan kiukaissa. Puulämmitteiset kiukaat voidaan jakaa savukiukaisiin, kertalämmitteisiin ja jatkuvalämmitteisiin. Näistä kaksi ensimmäistä ovat varaavia, mutta jatkuvalämmitteisessä tulta pidetään jatkuvasti yllä.

2.2 Kattilat Vesivaraajalla varustetussa kattilajärjestelmässä kattilan kehittämä lämpö siirretään ensin varaajaan ja sieltä lämmitysverkostoon. Suorassa lämmityksessä puolestaan kattila kytketään suoraan patteriverkostoon, jolloin tavallisesti tarvitaan erillinen lämminvesivaraaja. Käsin syötettävät omakotitalojen arinakattilat ovat joko ylä tai alapaloperiaatteella toimivia. Yläpalokattiloihin puu syötetään kertaluonteisesti tulipesään, jolloin tulipesän olosuhteet vaihtelevat palamisvaiheen mukaan. Yläpalokattilan käyttö vaatii rinnalleen lämminvesivaraajan. Yläpalokattiloiden käyttö on Suomessa yleisempää kuin alapalokattiloiden, koska ne ovat edullisempia. Alapalokattilassa palaminen on jatkuvampi prosessi. Puuta voidaan lisätä paloalueen olosuhteita muuttamatta. Primääriilma tulee polttoainekerroksen läpi, jolloin sekoittuminen on tehokkaampaa ja päästöjä muodostuu vähemmän. (Ohlström, 1998). KeskiEuroopan maissa, joissa on voimassa kattiloiden päästörajoitukset on yleinen kattilatyyppi käänteispalokattila. Siinä hiilimonoksidi, hiilivety ja hiukkaspäästöt ovat alhaisia mm. savukaasuimurin ja palamisilman säätöjärjestelmien johdosta. Käänteispalokattila on kallis ja siksi Suomessa harvinainen. (Oravainen, 2002). Öljylämmitysjärjestelmän osat ovat: öljykattila, öljypoltin, lämmönsäätöautomatiikka ja öljysäiliö. Erillistä lämminvesivaraajaa ei tavallisesti tarvita. 3 Pienpoltto pääkaupunkiseudulla 3.1 Rakennusten lämmitys Suomessa asuin ja palvelurakennusten lämmittämiseen kului vuonna 2000 energiaa 123 000 TJ, joka on noin 6 % kaikesta lämmittämiseen kuluvasta energiasta. Asuin ja palvelurakennusten lämmittämiseen käytetystä energiasta puun pienkäytön osuus oli 34 %. Lämmityksen hyötyenergiasta puun osuus on 13 %. Kevyen polttoöljyn osuus hyötyenergiasta on noin 19 % (taulukko 1). (Tilastokeskus, 2001). Taulukko 1. Asuin ja palvelurakennusten lämmitykseen kuluva energia energialähteittäin vuonna 2000 koko Suomessa, hyötyenergia sekä eri lämmitysenergialähteiden oletettu hyötysuhde (Tilastokeskus, 2001). Energian kulutus TJ Hyötyenergia GWh Osuus % Puun pienkäyttö 41400 6325 13 55 Turve 510 85 0,2 60 Hiili 90 15 0,03 60 Raskas polttoöljy 3330 768 1,6 83 Kevyt polttoöljy 43100 9338 19 78 Maakaasu 2020 505 1,0 90 Maalämpö 1400 583 1,2 Kaukolämpö 23750 23750 48 Sähkölämpö 7620 7620 15 Yhteensä 123220 48989 100 Hyötysuhde % 5

Pääkaupunkiseudulla erillis ja rivitaloista lähes puolet lämmitetään sähköllä (kuva 1 ja taulukko 2). Myös kaukolämmön osuus lämmityksessä on suuri. Puulämmitteisiä pientaloja, joiden ensisijainen lämmitystapa puunpoltto, on ainoastaan 3 prosenttia. Kevyttä polttoöljyä käyttäviä on vajaa kolmannes erillis ja rivitaloista. Muissa rakennuksissa kuin erillis ja rivitaloissa puu ja kevyt polttoöljy ovat harvoin käytettyjä. 3 % 24 % 46 % Kauko KPÖ Sähkö Puu 27 % Kuva 1. Erillis ja rivitalojen jakautuminen pääasiallisen lämmitystavan mukaan pääkaupunkiseudulla (Tilastokeskus, 2000). Tässä raportissa on pyritty rakennuksista käyttämään tilastoinnissa käytettyä jakoa (Tilastokeskus). Rakennustyyppejä ovat erilliset pientalot, rivi ja ketjutalot, asuinkerrostalot ja muut rakennukset. Muita rakennuksia ovat liike, toimisto, liikenteen, hoitoalan, kokoontumis, opetus, teollisuus ja varastorakennukset. Päästötietoja on esitetty myös muutoin luokitelluille rakennuksille. Termillä asuintalo tarkoitetaan kaikkia asumiseen tarkoitettuja rakennuksia. Termillä Pientalo tarkoitetaan erillispientaloja sekä kytkettyjä pientaloja, kuten rivitaloja ja muulla tavoin kytkettyjä pientaloja. (Tiula 2003). Taulukko 2. Pääkaupunkiseudun eri lämmitysmuotoja käyttävät erillis ja rivitalot kunnittain (%) (Tilastokeskus, 2002). Kaukolämpö Kevyt polttoöljy Sähkö Kivihiili Puu/turve Muu/tuntematon Espoo 22 25 44 3 3 2 Helsinki 23 26 44 2 2 2 Vantaa 15 28 49 3 3 2 Kauniainen 17 39 36 1 2 4 keskimäärin 23,6 26,6 45,2 3,0 3.1.1 Puunpoltto Suomessa on noin 2,2 miljoonaa tulisijaa (Rakennustutkimus RTS Oy, 2001), joista 1,2 milj. on omakotitaloissa, 0,8 milj. lomaasunnoissa ja 0,2 milj. rivi ja kerrostaloasunnoissa. Tuomen ja Peltolan (2002) mukaan puuta käytetään lisälämmönlähteenä 60 %:ssa omakotitaloista ja 44

%:ssa kaikista pientaloista (sisältää maatilat ja vapaaajan asunnot). Tutkimus kattaa koko Suomen, ja sen mukaan 20 % omakotitaloissa puu on ensisijainen päälämmönlähde. Puun käyttäminen asunnon lämmittämiseen ensisijaisena lämmitysaineena on pääkaupunkiseudulla melko harvinaista kaukolämmön sekä sähkölämmityksen yleisyyden vuoksi. On arvioitu, että ensisijaisesti puulla lämpenisi noin 2 3 % alueen pientaloista (Luoma, 1997 ja Tilastokeskus, 2002). Kerrosalana tämä tarkoittaa noin 160 000 m 2. Pientaloiksi katsotaan tässä tutkimuksessa kuuluvan asuinrakennukset, joissa ei ole päällekkäin eri asuinhuoneistoihin kuuluvia tiloja (ts. erillis, pari ja rivitalot). Talon päälämmönlähdettä täydentävänä lämmitysmuotona puun poltto on sen sijaan yleistä myös pääkaupunkiseudulla. Toissijaisena lämmitystapana käytettäviä tulisijoja voi olla useita samassa talossa. Tulisijoja voidaan käyttää lämmöntuottamisen lisäksi myös esimerkiksi tunnelman ja viihtyisyyden lisäämiseksi. Kappaleessa 8 on tarkasteltu lähemmin pääkaupunkiseudun rakennusten tulisijojen määriä. 50 40 % 30 20 10 0 Luoma Tuomi Puukiuas Varaava takka Avotakka Luukull. takka Leivinuuni Keskusl.kat. Puuliesi Muu tulisija Ei tulisijaa Kuva 2. Tulisijojen yleisyys pääkaupunkiseudulla ( Luoma, 1997 ja Tuomi, 1990). 3.1.2 Kevyen polttoöljyn käyttö Pohjoismaisen ympäristömerkinnän mukaan (2001) koko Suomessa on noin 300 000 öljypoltinta. Pääkaupunkiseudun nuohoojien mukaan seudulla on noin 18 000 öljykattilaa (taulukko 5, kappale 8). Tilastokeskuksen (2002) mukaan pääkaupunkiseudun erillis ja rivitaloista noin 26 % eli 17 300 lämpenee kevyellä polttoöljyllä. Kerrosalana tämä tarkoittaa 3 170 000 m 2. Yhteensä kattiloita on pääkaupunkiseudulla noin 19 500 kpl. Seutu CD 02:n mukaan pääkaupunkiseudulla öljyllä lämmitetään noin 10 300 rakennusta, joista 5 600 on yhden huoneiston rakennuksia. Näistä ainoastaan 6 % on käyttöönotettu vuonna 1990 tai sen jälkeen. 17 % on otettu käyttöön 1970 ja 80 luvuilla ja lähes puolet ennen vuotta 1950. Rakennuskantarekisterien ongelmana on, että lämmitystapa on kirjattu rekisteriin rakennusluvasta. Tietoja päivitetään melko vaihtelevasti, joten erityisesti vanhemmissa rakennuksissa lämmitystapa on voinut muuttua kirjaamisen jälkeen. 7

Öljyalan Palvelukeskuksen mukaan (Internet: www.oil.fi ) 150 neliömetrin suuruisen uuden omakotitalon vuotuinen tyypillinen öljynkulutus on noin 1 500 2 000 litraa. Vanhemmissa kattiloissa kulutuksen voidaan olettaa olevan suurempaa. Vajaassa 40 prosentissa öljykattiloista voidaan nykyisin käyttää lämmönlähteenä myös puuta öljyn ohella. 3.2 Roskien, lehtien ja jätteiden poltto Jätteiden polttamisesta ja sen yleisyydestä on saatavilla tietoa hyvin niukasti, ja esimerkiksi jätteiden polttamista tulisijoissa on vaikea todentaa. Myös puutarhajätteiden ja risujen ja oksien polttamista on vaikea arvioida. Roskien, puutarhajätteiden ja puun lehtien polttamiseen pihalla avotulella suhtaudutaan eri kunnissa hieman eri tavalla, tästä on kerrottu enemmän kappaleessa 8. Kotitalousjätteiden poltto on kielletty kokonaan. Sytykkeenä kuitenkin voi käyttää pientä määrää sanomalehtipaperia. Tulipesän lämpötilan olisi oltava noin 850 900 ºC, jotta jätteet palaisivat puhtaasti. Näin korkea lämpötila on melko vaikea saavuttaa pienkattilassa tai tulisijassa. Lisäksi hapen määrä ja lämpötila vaihtelevat huomattavasti tulipesän eri osissa huonontaen palamista. 3.3 Pienpoltto alueellisesti Alueellisesti pienimittakaavaista polttoa tapahtuu eniten pientaloalueilla. Erityisesti vanhoista lähiöistä, jotka eivät kuulu kaukolämpöverkkoon, öljy ja puukattiloita löytyy runsaasti, kuten myös puusaunoja. Sen sijaan uusilla asuntoalueilla poltto on epäsäännöllisempää, takkaa poltetaan lähinnä tunnelman luomiseksi tai lisälämmön lähteenä. Puun käyttöä lisälämmönlähteenä on melko hankalaa paikantaa, koska toissijaisia lämmönlähteitä ei ole merkitty rakennuskantarekistereihin. Lisälämmönlähteeksi suoritetulla pienpoltolla on kuitenkin suuri merkitys päästöjen kannalta. Helsingissä asukkaat ovat kokeneet pienpolton häiritseväksi mm. PohjoisHelsingissä Tapaninvainiossa, Tapanilassa, Malmin alueella, Länsi Pakilassa ja Hakuninmaalla. Näiltä alueilta on tullut valituksia Helsingin kaupungin ympäristökeskukseen vuosina 1997 2002. Kaikki savuvalitukset eivät tule ympäristökeskukselle, vaan osa valituksista tehdään poliisille tai pelastuslaitokselle. Valitukset näiltä alueilta koskevat ympäristökeskuksen mukaan pääasiassa pientalojen tai saunojen lämmitystä, pienteollisuuskiinteistön lämmityskattilassa tapahtunutta puun/jätteen polttoa ja pihalla tapahtunutta joko jätteen polttoa tai ison pihagrillin savuamista. Näillä alueilla myös rakennustietokannan mukaan on paljon puulämmitteisiä rakennuksia (kuva 3), eikä kaukolämpöverkkoa. Myös puukiukaita on hankala paikantaa, koska niistä ei löydy rekisteriä. Seutu CD:llä on koordinaatteihin sidotut tiedot saunoista, mutta puuttuu tieto, mitkä niistä ovat puulämmitteisiä. Kuvassa 3 on kuitenkin osa puulämmitteisistä erillissaunoista. Kuvassa 4 näkyy vuoden 1980 jälkeen käyttöönotetut kevytpolttoöljy lämmitteiset rakennukset pääkaupunkiseudulla. Myös kevyen polttoöljyn käyttö on yleisintä vanhoilla pientaloalueilla. Rakennuskantarekisterissä ennen vuotta 1980 lukua valmistuneiden rakennusten tiedot perustuvat suureksi osaksi omistaja ja rakentajakyselyihin, jolloin tiedoissa saattaa olla virheitä ja epä

tarkkuuksia. Seutu CD 02:n mukaan 1984 alkaen valmistuneiden rakennusten osalta tiedot lämmitysaineesta ovat tilastokäyttöön riittävän luotettavia. Kuva 3. Kartalla pääkaupunkiseudun vuonna 1980 tai sen jälkeen käyttöönotetut rakennukset (sis. asuinrakennukset, vapaaajan rakennukset sekä erilliset sauna ja talousrakennukset), joiden pääasiallinen lämmitysaine on puu. Ei sisällä rakennuksia, joiden käyttöönottovuodesta ei ole tietoa. Lähteet: SeutuCD 02 ja Espoon kaupunki 9

Kuva 4. Kartalla pääkaupunkiseudun vuonna 1980 tai sen jälkeen käyttöönotetut rakennukset, joiden päälämmitysaine on kevyt polttoöljy. Mukaan ei ole otettu rakennuksia, joiden käyttöönottovuosi ei ole tiedossa. Lähteet: SeutuCD 02 ja Espoon kaupunki. 4 Pienpoltto päästölähteenä Puun pienimittakaavainen poltto aiheuttaa runsaasti päästöjä ilmaan, esimerkiksi pienhiukkasia, häkää ja hiilivetyjä sekä muita haitallisia yhdisteitä. Erityisen ongelmallisia ovat vanhat, edelleen käytössä olevat kattilat ja tulisijat. Pienpoltossa muodostuviin päästöihin vaikuttavat tulisijan rakenteellisten seikkojen lisäksi merkittävästi tulisijan käyttötapa sekä polttoaineen laatu. Puun pienpolton ongelmat aiheutuvat suurelta osin huonosti kontrolloiduista polttoprosesseista, polttoaineen huonosta laadusta, huonoista palamisolosuhteista, soveltumattomista tulisijoista, tietämättömyydestä sekä piittaamattomasta suhtautumisesta polttoon. Suomessa kiinteän polttoaineen kattiloilta, takoilta ja muilta tulisijoilta puuttuvat ohjeistukset, normit ja tyyppihyväksynnät. Esimerkiksi hakkuutähteitä yms. avotulella poltettaessa päästöt voivat olla tulisijojen päästöjä huomattavasti korkeampia. Poltettavat risut ja puutarhajätteet ovat yleensä kosteita ja polttota

pahtuma on muutenkin huonosti hallittu. Syntyviä päästöjä tai polton yleisyyttä on erittäin hankala mitata tai arvioida. Tuulen suunta ja voimakkuus vaikuttavat huomattavasti päästöjen leviämiseen. (Kajamaa, 1995). 4.1 Palaminen ja päästöjen muodostuminen 4.1.1 Puun poltto Puun tärkeimmät rakennusaineet ovat: selluloosa, hemiselluloosa ja ligniini, joita on puussa vaihtelevasti puulajista riippuen. Selluloosaa on noin 40 45 %, hemiselluloosaa 25 40 % ja ligniiniä 1633 % kuivaaineen painosta. Ligniini sisältää paljon hiiltä ja vetyä. Puu sisältää muun muassa seuraavia alkuaineita: vety, hiili ja happi, jotka muodostavat 99 % kuivaaineen painosta. Vähäisempiä pitoisuuksia löytyy typpeä, klooria ja rikkiä. Rikkipitoisuus on pieni, ja typen määrä on melko vähäinen, eniten sitä on lepässä (0,19 %), havupuissa on 0,05 % ja koivussa alle 0,1 %. Klooria on alle 0,01 %. Tuoreen puun kosteuspitoisuus on yleensä 40 60 % vaihdellen puulajista, puun iästä sekä kasvupaikasta riippuen. Puun tuhkapitoisuus on pieni, noin 0,5 2 %. Haihtuvia aineita on paljon (84 88 %), millä on merkitystä päästöjen muodostumisessa erityisesti puun panospoltossa. (Alakangas, 2002). Taulukko 3. Polttokuivien halkojen ominaisuuksia puulajeittain (Alakangas, 2002). Energiatiheys Tehollinen lämpöarvo Tiheys kwh/kg KWh/pm3 kg/m3 koivu 4,15 1700 470500 mänty 4,15 1360 380420 kuusi 4,10 1320 380400 haapa 4,00 1330 400 leppä 4,05 1230 365 Palaminen koostuu kolmen eri vaiheen syklistä. Näitä kaikkia vaiheita tapahtuu samanaikaisesti polttokammiossa, mutta peräkkäin yksittäisessä puunkappaleessa. Sytyttämisen ja puiden lisäämisen jälkeen seuraa kosteuden poistuminen puusta. Kosteus haihtuu ensin puun pinnasta, minkä jälkeen puun sisällä oleva kosteus diffundoituu höyrynä ulos. Pyrolyysi vaihe alkaa, kun lämpötila nousee paikallisesti yli 100 C:een. Aluksi pyrolyysi on endoterminen eli energiaa kuluttava, mutta muuttuu eksotermiseksi (energiaa tuottavaksi) kun lämpötila ylittää 280 C. Tällöin puut syttyvät palamaan. Lopuksi tapahtuu pinnan hiiltymispalaminen, kun jäljellä on enää hiiltynyttä puuainesta. Palaminen on tällöin liekitöntä, mutta häkää (CO) muodostuu sinisellä liekillä. Tulisijoissa saavutettu lämpötila on yleensä noin 900 1000 C. Hiilihiukkaset ja CO palavat, jos lämpötila on yli 600 C. Puhdas palaminen vaatii vähintään 850 C lämpötilan. Kun savukaasujen lämpötila laskee alle 400 C:een, reaktiot loppuvat ja palaminen lakkaa. Teoreettinen ilmantarve on 3,7 m 3 ilmaa puukiloa kohti. Käytännössä kuitenkin hyvän palamisen ilmantarve on noin kaksinkertainen teoreettiseen arvoon verrattuna. Polttokokeissa on havaittu, että hiilimonoksidin ja typen oksidien muodostumisen estämisen kannalta paras ilmamäärä olisi 1,8 1,9 kertaisesti teoreettinen ilmamäärä (Hyytiäinen, 2000). 11

Ideaalisessa poltossa puusta muodostuisi lähes pelkästään vettä ja hiilidioksidia. Näin ei kuitenkaan ole käytännössä. Epätäydellisessä puun palamisessa muodostuu hiukkasia, häkää sekä hiilivetyjä. Osa hiilestä jää palamattomana tuhkaan. Häkäpiikkejä syntyy etenkin syttymisvaiheessa, polttoaineen lisäämisen aikoihin sekä palamisen loppuvaiheessa (hiillosvaiheessa). Hytösen ym. (2002) mukaan savukaasujen hiilimonoksidipitoisuudet ovat pienimmillään varsinaisen palovaiheen aikana ja suurimmillaan syttymisvaiheessa. Kuvassa 5 on esimerkki puukäyttöisen kattilan savukaasujen koostumuksesta Houckin mukaan (Air Emissions from residential wood combustion, OMNIn internetsivut) 1 0,4 1 0,1 0,1 12 7 3 N2 O2 CO2 H2O CO 12 64 Ar PM10 NOx VOC SO2 Kuva 5. Esimerkki puukäyttöisen kattilan savukaasujen koostumuksesta (%) Houckin mukaan. Haitallisia aineita syntyy, jos lämpötila ei ole riittävän korkea tai happea ei ole riittävästi, jotta pyrolyysikaasut voisivat palaa täysin. Vaikka lämpötila olisikin korkea, ei kaasu välttämättä kohtaa tarpeeksi kuumaa pintaa. (Hahkala ym., 1986). Olosuhteilla (hapen sekoittuminen, lämpötila ja puulaatu) onkin suuri merkitys haitallisten yhdisteiden muodostumisessa ja niiden optimoinnilla voidaan päästöjä vähentää. Kun pyrolyysistä tulee energiaa tuottava (eli lämpötila nousee yli 280 C) puukappaleesta vapautuu enemmän kaasuja, jotka sisältävät raskaita orgaanisia yhdisteitä ja pisaramuodossa olevia tervaaineita. Tuotteiden syntyyn vaikuttaa pyrolyysin nopeus. Puun orgaanisten aineiden, selluloosan ja ligniinin pyrolyysituotteet sisältävät monia haitallisia aineita: aldehydejä, fenoleja, PAH yhdisteitä ja kresoleja, vaikka itse selluloosa ja ligniini ovatkin myrkyttömiä. PAH yhdisteitä syntyy eniten silloin, jos palamisilman määrä on riittämätön ja kaasujen viipymäaika tulipesässä on liian lyhyt. PAH yhdisteitä muodostuu Hahkalan ym. (1986) mukaan pienten orgaanisten osasten polymerisoituessa pelkistävissä olosuhteissa sekä polyasetyleenien kondensoituessa ja uudelleen järjestäytyessä. PAH yhdisteistä 30 40 % muodostuu ensimmäisen puolen tunnin aikana ja 70 % ensimmäisen tunnin aikana (Alakangas 1992).

Termistä typpidioksidia syntyy erittäin korkeissa lämpötiloissa, noin 1400 C:ssä. Käytännössä tulisijojen lämpötila ei nouse näin korkeaksi, joten savukaasujen sisältämät typenoksidit ovat peräisin polttoaineesta. Hytösen (2002) ym. mittausten mukaan saunankiukaiden savukaasujen typenoksipitoisuudet ovat suurimmillaan palamisvaiheessa (0,005 %) ja pienimmillään syttymisvaiheessa (0,0034 %). Puun poltossa rikkidioksidia syntyy vain vähän, koska puu itsessään ei sisällä paljon rikkiä. Puunpoltossa typenoksidi ja rikkidioksidipäästöt eivät siis ole merkittäviä. Hiukkaspäästöjä syntyy erityisen paljon huonolla vedolla toteutetussa ns. kitupoltossa. Päästöt sen sijaan pienenevät kun paloilmaa on sopivasti, palamisnopeus kasvaa ja savukaasujen lämpötila kohoaa. Tämä vähentää myös häkä ja tervapäästöjä. Ilmakehässä savukaasu jäähtyy ja kaasumaisessa muodossa olevat orgaaniset yhdisteet muuttuvat hiukkasmaiseen muotoon. Hiukkasten koko savukaasuissa on yleensä alle 1 µm. Ne voivat olla joko kiinteitä tai nestemäisiä. Aerosolihiukkaset jaetaan yleisesti tuhkahiukkasiin ja hiiltä sisältäviin hiukkasiin. Jälkimmäiset syntyvät epätäydellisen palamisen seurauksena. Nokihiukkaset ovat pieniä, alle 5 30 nm kokoisia primääripalloista muodostuvia ketjuja. Jäähtyvään savukaasuvirtaan joutuessaan hiukkasten kokojakauma ja kemiallinen koostumus muuttuvat. Niiden pinnalle siirtyy kaasufaasista ainetta kondensaation ja adsorption seurauksena. Kaasufaasista voi syntyä myös uusia nanohiukkasia, jotka agglomeroituvat ja koaguloituvat nopeasti. Hytösen ym. (2002) mukaan syttymisvaiheessa syntyy enemmän hiukkaspäästöjä kuin palon loppuvaiheessa, hiilloksessa. Syttymisvaiheen hiukkaspäästöt vaihtelevat huomattavasti riippuen muun muassa sytyttämistavasta ja syttymisnopeudesta. Erityisesti jätteiden polttamisessa voi syntyä kloorivetyä (HCl) ja erittäin haitallisia furaaneja ja dioksiineja. Näiden syntyminen edellyttää, että polttoaine sisältää klooria. Jätteiden poltossa on lämpötilan on oltava erittäin korkea (850 900 C), jotta haittaaineita ei muodostuisi. (Alakangas 1992, Hyytiäinen 2000). 4.1.2 Kevyen polttoöljyn poltto Kevyen polttoöljyn tehollinen lämpöarvo on 42,4 GJ/tonnia öljyä eli tuhat litraa vastaa energiasisällöltään noin 6,3 m 3 kuivia koivuhalkoja. Hyötysuhde pienissä öljypoltinyhdistelmissä on noin 92 93% (Neste 1991). Kevyt polttoöljy sisältää 86,1 % hiiltä, 13,7 % vetyä, 0,02 % typpeä ja 0,05 0,2 % rikkiä. VNa 766/2000 (Valtioneuvoston asetus raskaan polttoöljyn ja kevyen polttoöljyn rikkipitoisuudesta) mukaan tällä hetkellä Suomessa käytettävän kevyen polttoöljyn rikkipitoisuus saa olla enintään 0,20 painoprosenttia ja 1 päivästä tammikuuta 2004 alkaen enintään 0,10 painoprosenttia. Muualla EUalueella vastaava pitoisuusraja tulee voimaan vasta vuoden 2008 alusta. Ongelmallisinta öljyn käytössä ovat vanhat kattilat, joiden päästöt ovat korkeimmat. Niitä pitäisikin säätää aika ajoin, jotta saavutettaisiin paras hyötyteho ja päästöt pysyisivät alhaisina. Öljyn polttamisessa ongelmia aiheutuu erityisesti hiilidioksidin, typen oksidien ja erilaisten orgaanisten yhdisteiden muodostumisesta. Öljy on uusiutumaton luonnonvara ja sen poltossa muodostuva hiilidioksidi voimistaa kasvihuoneilmiötä. Seuraavassa on esitetty joitakin merkittävämpien pienpoltossa muodostuvien epäpuhtauksien päästöarvioita koko Suomessa sekä esimerkkejä ulkomailta. 13