rajaamiseen. Maavallien päällä kasvoi piikikästä orapihlajaa ja karhunvatukkapensaita ja niiden reunoilla kulki syvät ojat. Vahvat, syvälle levittäytyneet juuret lujittivat maan lähes kiven vahvuiseksi padoksi. Vallit suojelivat hedelmätarhoja ja karjaa Atlantin myrskyiltä ja tuottivat polttopuuta, jota löytyi kaikilta pihoilta nipuissa. Viljelijät ja karja pääsivät pelloille vain kapeista aukoista. Laitumille kuljettiin pitkin syviä polkuja, jotka kulkivat yksittäisten pensasaitojen huippujen muodostamien kaarien alitse. Ne tarjosivat hyvän suojan lentokoneilta. Taktisessa mielessä maasto muodosti luonnollisen puolustusjärjestelmän, mutta vaikeutti panssariajoneuvojen liikkumista huomattavasti. Asetimme vaunumme maavallien taakse vahvistaaksemme 2. komppanian puolustusvyöhykkeen turvalinjaa. Jokaisen panssaritiedustelumiehen painajainen oli menettää liikuntakyky ja joutua toimimaan kevyesti aseistetun jalkaväen turvana. Olimme päätyneet maavallien taakse vihollisen tykistön ja kranaatinheitinten ulottuville, ja niiden tulitus jatkui taukoamatta päivin ja öin. Jokaisen miehistön oli kaivettava maavallin taakse suuri kuoppa ja ajettava ajoneuvo sen päälle. Kun vihollinen avasi tulen, me ryömimme peitettyyn juoksuhautaan. Osa piikikkäistä pensasaidoista oli siistittävä ampuma-alan siivoamiseksi. Näimme päivittäin, kuinka vihollisen raju tykkituli muutti vehreät niityt harmaiksi. Päiväsaikaan lähdimme usein partioimaan, ja jos paikkaa päätettiin vaihtaa, jouduimme kaivamaan uuden kuopan. Jos viholliskoneita nähtiin alueella harvoin, kolmen miehen miehistö levittäytyi moottorisuojan panssaroinnin päälle päästäkseen pois mudasta. Yhtenä aamuna olimme kääriytyneet panssariauton viereen, kun läheltä kuului uudenlaista meteliä. Kyse oli kuuden 150-millisen raketinheittimen patterista, joka tulitti vihollisasemia. Britit epäilemättä heräsivät, sillä hetken päästä kajahti kymmenen kertaa voimallisempi vastaus. Saksalaispatteri oli jo jatkanut matkaa, mutta vastine kaikui meidän korviimme, ja jouduimme hyppäämään äkkiä puolitelavaunujen alla oleviin kuoppiin. Välillä pelloilla näkyi hylättyjä lehmiä, jotka olivat hädissään, sillä niiden lypsämättä jääneet utareet olivat tulehtuneet. Olisimme ilomielin auttaneet niitä maitopalkalla, mutta lehmät eivät päästäneet meitä lähelleen. Yhtenä iltana näin nuoren, uljaan sonnin pienen lau- 52
man keskellä naapuripellon mehevän ruohikon lomassa. Seuraavana aamuna kranaatinsirpaleet olivat repineet sen jalat ja levittäneet ne pitkin peltoa. Sonni katsoi minua surullisilla ja kosteilla silmillään. Vuoden 1944 kesäkuun 9. päivänä partio suuntasi Balleroyhin yhyttämään jalkaväkeä, joka tiettävästi piti rintamaa pystyssä sillä suunnalla. Kumma kyllä emme nähneet melkein lainkaan viholliskoneita, mahdollisesti Englannissa olleen sumun takia, ja etenimme hyvää vauhtia. Partion kärjessä ja perässä kulki SdKfz 250/9 -puolitelavaunu ja keskellä minun viestivaununi. Etenimme pohjoiseen hiekkatietä pitkin etsimään saksalaisjoukkoja, mutta niitä ei näkynyt. Vasemmalla oli korkea muuri, jonka suojissa oli suuri maa-alue ja torni. Muurin päässä kulki puiden reunustama tie, jonka vasenta reunaa pitkin muuri jatkui. Katsoimme toisiamme hämmennyksissämme, sillä pysähdyspaikkaa ei ollut tiellä eikä sen lähistöllä, eikä missään näkynyt ensimmäistäkään saksalaissotilasta. Luutnantti Vogs ilmoitti radiolla, että etulinjassa oli aukko, joka oli paikattava viipymättä. Meillä ei ollut kattavaa puolustusjärjestelmää, ja rannikkorintaman murruttua saksalaiset olivat ilmeisesti menettäneet otteensa. Luutnantti Vogs päätti jatkaa pohjoiseen hiekkatietä pitkin ja siirsi toisen SdKfz 250/9 -puolitelavaunun kolonnan perältä sen keskelle. Yhtäkkiä taivaalle ilmestyi hävittäjäpommittajia, joilta meidän oli suojauduttava puiden varjoon; eteneminen puunjuurelta toiselle oli todella hidasta. Varotoimenpiteen takia komentoajoneuvon miehistö huomasi vihollisen panssarivaunujen ja -autojen liikkuvan alueella esteettä. Partio palasi varovaisesti tienristeykseen. Kun tilannetiedotus oli lähetetty radioitse, luutnantti Vogs oli päättänyt jäädä puolustamaan risteystä voimavarojen päällekkäisen käytön välttämiseksi. Hän käski minun ja radisti Günter Fleischerin mennä MG 42 -konekiväärin kanssa ojaan asemiin. Luulin, että hän laski leikkiä. Ilmaisin heti vastalauseeni: On täysin järjetöntä yrittää pysäyttää vihollisen panssarikolonna yhdellä konekiväärillä, mistä luutnantti ärsyyntyi, eikä pyörtänyt päätöstään. Irrottakaa konekivääri ja viekää se pohjoiseen kulkevan tien viereiseen ojaan! Tein työtä käskettyä hiljaa itsekseni mutisten ja päätäni pudistellen. Radisti otti mukaansa kaksi ammuslaatikkoa, ja paiskasimme kan- 53
tamukset ojanreunalle. Sen jälkeen minä huusin: Käsky täytetty, herra luutnantti! Hän vastasi tyytyväisenä: Huomio, matkaan! Partion ajoneuvokolmikko lähti ajamaan korkean muurin takana ollutta hiekkatietä pitkin. Fleischerin ja minun mielestä oli käsittämätöntä, että luutnantti lähti liikkeelle ilman radistia. Sen naurettavan päätöksen takia kolonnalla ei ollut radioyhteyttä pataljoonaan, eikä näin ollen minkäänlaista taktista arvoa. Pohjois-Afrikassa suorittamissani tiedustelutehtävissä ja aliupseerikoulun harjoituksissa taitava radisti oli osaston tärkein mies. Nyt radisti kyyristeli vieressäni ojassa puolustamassa tienristeystä vihollisen panssarivaunuilta konekiväärillä. Istuimme ojanreunalla katsomassa, kuinka partio eteni korkean muurin toiseen päähän, jolloin korviimme kantautui pauhua. Heittäydyimme salamannopeasti ojan pohjalle. Raskaat tykinkranaatit putosivat tienristeykseen korvia huumaavan kovan räjähdyksen saattelemina. Kun nousin ylös ja kurkistin reunan yli, näin muurissa auton mentävän valtavan ammottavan aukon. Vihollinen jatkoi tulitusta ja me heittäydyimme alas. Uusi keskitys osui partion lähelle. Se siitä sitten, sanoin Fleischerille. Kökötämme tässä tarjottimella lähistöllä olevan tulenjohtajan nähtävillä. Tarkastelimme ympäristöä, muttemme huomanneet mitään epäilyttävää. Partiota ei näkynyt, joten arvelimme sen saaneen keskityksen pääpainon osakseen. Helvetin helvetti, tämän luutnantin rinnalla päivämme ovat luetut, puhisimme hiljaa mielessämme. Kartan lukeminen oli yksi hänen heikkouksiaan, kuten oli havaittu Ranskan lisäksi myös Unkarissa, eikä hän ollut voinut saada minkäänlaista tiedustelukoulutusta, niin kuin tienristeyksen puolustaminen konekiväärillä osoitti. Kun omista ajoneuvoista ei ollut nähty vilahdustakaan noin tuntiin, päätin selvittää niiden sijainnin ja kunnon tykistökeskityksen jäljiltä. Pakkaa ammuslaatikot, nyt lähdetään partion perään jalan, sanoin Fleischerille ja näytin tietä konekivääri olkapäällä. Lopulta näimme partion etäällä, ja juuri kun se katosi taimiston suojaan, uusi keskitys putosi täsmälleen siihen, missä se hetkeä aiemmin oli ollut. Tässä on nyt kyllä jotain mätää, totesin Fleischerille. Ystäviä ja vihollisia ei näy mailla halmeilla, mutta vihollisen tykistö tulittaa ajoneuvojamme tarkasti! 54
Hetken päästä Fleischer vastasi: Katso selkäsi taa. Mistä vetoa, että tulenjohtaja on tuossa tornissa? Nyt näimmekin talot ja korkean tornin muurin takana. Siellä on ranskalaisia tykistöupseereja Ranskan vastarintaliikkeen kanssa välittämässä koordinaatteja vihollispatterille, sanoin Fleischerille ja lisäsin vielä närkästyneenä: On kerta kaikkiaan ällistyttävää, että partio hylkäsi meidät risteykseen. Luutnantti Vogs lähti hakemaan vahvistuksia ja jätti meidät ylipääsemättömäksi esteeksi Atlantin vallia pönkittämään, Fleischer vastasi. Tykkituli taukosi ja me harpoimme varusteinemme siihen suuntaan, jossa partio viimeksi oli nähty. Näimme ajoneuvot taimiston takana ja menimme suorinta tietä radiotelavaunun luo, kiskaisimme takaoven auki ja viskasimme varusteet kyytiin. Kuljettaja huikkasi paikaltaan: Luojan kiitos te tulitte takaisin. Puolet ajasta seurasin sokkona kahta muuta vaunua ja olin kaiken tämän paukutuksen ja rytinän keskellä täysin hukassa. Nousimme kyytiin ja menimme paikoillemme. No niin, Henning, tuumasin itsekseni, nyt luutnantti luultavasti passittaa sinut sotaoikeuteen, koska hylkäsit tienristeyksen konekivääripesäkkeen pysäyttämättä ensin liittoutuneiden maihinnousua. En ollut ilmoittautunut luutnantille, mutta lähdimme paluumatkalle pataljoonaan asian tulematta lainkaan puheeksi. Luutnantti oli luultavasti tyytyväinen aloitteellisuudestani ja siitä, että partio oli taas täysvahvuudessa. Illalla asetuimme asemiin maavallin taakse. Väristä huomasi, että niittyä oli taas tulitettu. Partio sai käskyn lähteä tiedustelemaan länteen vihollisen sijaintia ja omia puolustusasemia. Luutnantti Vogs valloitti tärkeän tienristeyksen taloineen ja asetti yhden SdKfz 250/9 -puolitelavaunun kohti pohjoista ja toisen kohti länttä. Minä ohjasin radiovaununi maatalon pihalle suojaan lentokoneilta ja luutnantti Vogs ilmoitti sijaintinsa pataljoonaan. Etelästä paikalle tuli 2. panssaridivisioonan tiedustelupartio. Yksikköön kuului kaksi kahdeksanpyöräistä Pumaa, joita komensi kersantti. Miehet eivät toistaiseksi olleet kohdanneet vihollista, ja luutnantti Vogs kertoi kersantille vihollistilanteesta. Pian sen jälkeen pohjoisesta 55
tuli tieto vihollisen tiedusteluyksiköstä. Luutnantti Vogsilla oli omasta mielestään valtuudet ottaa tienristeyksen alue komentoonsa, ja hän päätti tuhota vihollisen kaksi ajoneuvoa kärjessä kulkeneen Puman 50-millisellä tykillä, jonka hän komensi kiireesti ampuma-asemiin. Halusin kovasti seurata tapahtumien kulkua, ja tallin takaseinän ilmastointiaukoista näkikin hyvin brittien tiedusteluautot. Vasemmalta tulleessa tiessä oli oikealle kaartuva mutka, ja vihollisen ajoneuvopari kulki hedelmäpuiden molemmin puolin reunustamaa tietä hitaasti ja suoraan kohti meidän asemiamme. Parin kilometrin päässä ne etenivät edelleen varsin hitaasti, kun Puma ampui yhden 50-millisen kranaatin. Etäisyyttä oli liikaa, eikä kranaatti osunut maaliin. Brittien molemmat tiedusteluautot kääntyivät heti kannoillaan. Toista laukausta ei minulle tuntemattomasta syystä kuulunut. Samassa luutnantti Vogs ilmoitti radioitse näin: Vihollisen panssariautot hätistetty onnistuneesti risteyksestä X, johon hän sai viipymättä vastauksen: Tiedustelkaa maantie Y:tä ja ilmoittakaa vihollistilanteesta. Niin hänen piti alun alkaenkin tehdä, mutta hän oli viipynyt risteyksessä liian pitkään. Nyt luutnantti taivutteli Puma-kaksikkoa komentaneen kersantin liittymään meihin ja lähtemään viiden ajoneuvon tiedusteluretkelle länteen. Koko kolonna oli seuraavanlainen: ensimmäisenä oli luutnantti Vogsin johtama SdKfz 250/9 -tykkipuolitelavaunu, sen perässä kaksi Pumaa, neljäntenä minun radiovaununi ja viimeisenä toinen tykkivaunu takaapäin tulevien hyökkäysten varalta. Kolonna oli tulivoimainen, muttei pärjännyt vihollisen panssarivaunuille. Joukon johtajan kokemus oli ensiarvoisen tärkeää. Hänen oli ennakoitava vihollisen panssariajoneuvojen ja panssarintorjuntatykkien liikkeet ja tiedettävä, milloin nousta tiedustelemaan mutkissa jalan, tai meidän kävisi köpelösti. Vihollisen hävittäjäpommittajat antoivat meidän olla rauhassa, ja etenimme esteettä. Ajoimme tien vasemmalle puolelle jäävien talojen ohi, kun etummainen tykkivaunu avasi tulen tykillä ja konekiväärillä. Tulitukseen ei vastattu. Luutnantti Vogsin vaunusta oli loivan oikean mutkan jälkeen nähty brittisotilaita maantiellä, ja tuli oli avattu välittömästi. Kuljettaja Hans Suse ohjasi vaunun pensasaidassa olevasta aukosta tien oikealla puolella levittäytyneelle niitylle, jolloin etummainen Puma jäi suojaamaan edempänä kaartuvaa mutkaa. Minun radiovaununi ja osaston 56
toinen tykkivaunu siirtyivät tieltä suojaan lentokoneilta, jolloin toinen Puma jäi puolustamaan selustaa. Hiljaisuutta ei rikkonut mikään. Missään ei näkynyt ainuttakaan saksalaista jalkaväensotilasta eikä merkkiäkään tilapäisestä etulinjasta. Luutnantti Vogs päätti, että partion oli jäätävä odottamaan tulevaa. Noin tuntia myöhemmin vihollisen yksinäinen tiedustelukone (Fieseler Storchin kaltainen ylätasoinen kone) lensi yläpuolella jatkuvasti pienenevässä ringissä tasaisesti laskeutuen. Erotimme yksityiskohtaisesti miehet, jotka pääsivät tarkkailemaan kaikkia ajoneuvojamme kerrassaan mainiosti. Luutnantti Vogs järjesti ilmatorjunnan. Hänen käskystään meidän oli tulitettava tunkeilijaa kahdella 50-millisellä panssarintorjuntatykillä ja kaikilla konekivääreillä. Lentäjä kallisti konetta nopeasti ja nousi 1 500 metriin jatkamaan kaartelua ampumaetäisyyden ulkopuolelle. Aloin aavistella, että jäisimme satimeen, ellemme lähtisi nopeasti liikkeelle. Maassa ei tapahtunut mitään, joten yritin saada luutnantti Vogsin uskomaan, että britit varmasti suunnittelivat nappaavansa meidät. Upseeri torjui pelkoni puolihuolimattomalla kädenheilautuksella. Hän uskoi lujasti kahteen Pumaan ja oli päättänyt pysäyttää vihollisen siihen paikkaan. Olin osallistunut moneen tiedusteluoperaatioon Pohjois-Afrikassa, mutten ikinä ollut nähnyt mitään yhtä typerää. Meidän tehtävämme oli tiedustella eli nähdä paljon ja tulla itse nähdyksi vähän. Sitä oli iskostettu mieleemme koulutuksessa kerta toisensa jälkeen. Senhetkinen tehtävämme oli kulkea rintamasektorin myötäisesti ja selvittää vihollisen panssarijoukkojen kärjen sijainti sotilasjohtajiemme tietoon. Mahdollisuuksien mukaan meidän tuli selvittää vihollisen vahvuus ja se, millaisilla joukoilla se lopulta lähtisi hyökkäykseen, mutta tärkeintä oli etsiä omat etulinjan joukot ja selvittää, mistä yksiköistä ne koostuivat. Keskustelin pahaksi äityvästä tilanteesta toisen Puman johtajan kanssa, ja odotimme molemmat tilanteen päättyvän katastrofiin. Puma -miehistöjen hermot olivat niin ikään pinnassa, ja miehet puhuivat tilanteesta kiivaasti keskenään. Minun radiotelavaununi seisoi hiekkatiellä, ja varmuuden vuoksi lähdin selvittämään, minne tie vei. En saanut siitä hyvää käsitystä, mutta tie vaikutti päättyvän peltoon. 57
Vara ei venettä kaada, ja tiedustelupartion johtajan on aina pidettävä mahdollinen vetäytymisreitti mielessään. Vihollisen tiedustelukone oli lähtenyt ja jättänyt meidät siihen uskoon, että meidän päämme menoksi oli jo laadittu toisaalla suunnitelma. Siinä vaiheessa tietä pitkin ajoi nuori ranskalaismies polkupyörällä. Ensimmäinen panssariajoneuvo päästi miehen ohitseen. Luutnantti Vogs pysäytti miehen ja kutsui minut tulkkaamaan kouluranskan turvin. Parikymppinen fransmanni kertoi tutun tarinan liittoutuneiden pommituksessa kuolleesta äidistään ja kirosi liittoutuneita. Se meni täydestä hyväuskoiseen luutnanttiimme, joka saattoi ranskalaista pitkin poikin tietä ja tarjosi samalla kattavan kuvan vahvuudestamme. Minä suhtauduin ranskalaiseen epäilevästi, sillä minusta hän näytti vastarintataistelijalta. Luutnantti Vogs halusi lähettää ranskalaismiehen takaisin vakoilemaan edessäpäin olevia joukkoja ja panssarivaunuja, minkä jälkeen tämän piti palata kertomaan havainnoistaan luutnantille. Se oli paljon pyydetty. Yritin mahdollisimman hienovaraisesti saada luutnantin luopumaan aikeistaan. Herra luutnantti, älkää herran tähden uskoko mitään, mitä tuo ranskalainen sanoo. Liittoutuneet ovat tulleet Ranskaan vapauttajina, ja sellaisina heidät myös otetaan vastaan. Mies on nähnyt meistä kaiken ja tuntee kaikki ajoneuvomme. Älkää päästäkö häntä menemään. Radiovaunussa kuultiin vähän väliä vihollisen tiedusteluselontekoja Soldatensender Calais -propaganda-aseman ansiosta, ja etulinjaa koskevat tiedot pitivät pitkälti paikkansa oman sektorimme havaintojen perusteella. Lisäsin vielä lopuksi seuraavan vetoomuksen: Koko Ranska kapinoi, ja vastarintaliike on käynnistänyt laittoman liikekannallepanon kaikkialla Ranskassa! Silloin luutnantti Vogs sai uuden neronleimauksen. Hän riisui asetakkinsa ja lakkinsa ja vaihtoi ne ranskalaisen takkiin. Hän aikoi pyöräillä itse edeltä tiedustelemaan siviiliasussa. Pudistin päätäni ja sanoin: Jos britit saavat teidät, siviiliksi pukeutuneen preussilaissotilaan kiinni, teidät ammutaan siltä seisomalta vakoojana. Vastaväitteet olivat turhia, sillä luutnantti nosti jalkansa pyörän tangon yli ja polki ensimmäisen ajoneuvon luo kertomaan kersantille lähtevänsä sotapartioon. Me seurasimme lähtöä epäuskoisina. Ehdittyään 50 metrin päähän panssariautosta hän muutti mieltään 58
ja tuli takaisin, puki univormun taas ylleen ja lähetti ranskalaismiehen sijastaan selvittämään vihollisen vahvuuden ja kertomaan siitä hänelle. Uusi luutnantinplantun taivutteluyritys epäonnistui, ja ranskalainen polki lopullisesti tiehensä. Me tiedustelukonkarit olimme nyt varmoja, että silmukka kiristyi ympärillämme. Miehistönjäsenet ilmaisivat epäilyksensä jo varsin äänekkäästi. Luutnantti ei siitä ilahtunut ja halusi näyttää kaapin paikan. Henning ja Kobs, kävi käsky meille Afrikan-veteraaneille, valmistautukaa jalkapartioon. Kumpikin panssariauton johtaja joutui lähtemään luutnantin mukaan, joten kiperässä paikassa partion kaikki kolme ajoneuvoa olisivat ilman johtajaa. Meillä oli mukana konepistoolit, Vogsilla ainoastaan vyökotelossa säilytetty pistooli. Hän ilmoitti lähdöstä ensimmäisen Puman kersantille, minkä jälkeen kuljimme poikki niityn, joka oli ryteikköisen pensasaidan peittämän maavallin takana. Samalla hetkellä selustassa odottaneen tykkiauton kuljettaja ja ampuja näkivät vihollissotilaita kipittämässä tien yli valtaamaan oikealla olleita taloja. Siinä katkesi ainoa vetäytymisreittimme. Miehistö ei osannut päättää, ampuako vai ei, sillä johtaja oli jalkapartiossa. Varmuuden vuoksi he eivät tehneet mitään, vaan ainoastaan seurasivat sivusta, kun entistä enemmän brittejä säntäsi tien poikki. Jalkapartiolla ei puolestaan ollut aavistustakaan siitä, mitä viidennen ajoneuvon takana paraikaa tapahtui, joten tarvoimme hitaasti eteenpäin luutnantti Vogs etunenässä, minä hänen perässään ja alikersantti Kobs hännänhuippuna. Ryömimme kahden tien suuntaisesti kulkeneen pensasaidan läpi. Yhtäkkiä luutnantti seisahtui aloilleen huomattuaan yksinäisen brittisotilaan mutkassa tähyämässä kolonnan kärjessä olevaa Pumaa. Luutnantti Vogs otti minulta konepistoolin ja ampui miehen kahden metrin päästä pensasaidan suojista. Hän palautti aseen minulle, ja samalla huomasimme vilkasta liikehdintää metsäpolulla, joka kulki etenemissuuntamme poikki. Lisäksi näimme pitkän ajoneuvokolonnan. Sitten britit vastasivat tulitukseen. Heittäydyin maahan ja makasin litteänä kuin kampela. Konepistoolien ja -kiväärien luodit visersivät pensaikossa luotien katkoessa oksia. Pakotin itseni pysymään paikallani. Olimme pukeutuneet kenttäharmaisiin, mikä tarjosi jonkin verran suojaa, mutta jalkapartiossa ei koskaan käytetty teräskypärää. Brittien 59
tulitus ei tauonnut, ja heillä oli ilmiselvästi rajattomasti ampumatarvikkeita. Vaikutti siltä, ettei meitä ollut nähty, vaan konepistoolin säksätys oli vain kuultu. Britit tyhjensivät lippaansa hullun lailla maavalliin ja pensasaitaan. En ollut koskaan nähnyt sellaista jalkaväkiaseiden näytöstä ennen sotaa. Iäisyydeltä tuntuneen ajan jälkeen tulitus vaimeni, ja minä nostin päätäni paikantaakseni Vogsin ja Kobsin. Luutnanttia en nähnyt, mutta Kobs makasi pää toisen saappaani vieressä. Suvantovaiheen aikana ryömimme yhdessä takaisin tappuraisen aluskasvillisuuden ja nokkosten poikki henki kurkussa. Nyt näytimme, mitä olimme oppineet jalkaväkikoulutuksessa. Pääsimme ensimmäisen pellon poikki pois brittien näköpiiristä ja lähdimme juoksemaan kyyryssä. Kun saavuimme johto-puman lähellä olleelle niitylle, se avasi tulen 50-millisellä tykillään. Johtaja huusi Panssarivaunu tulossa! ja alkoi peruuttaa. Huudon jälkeen tieltä alkoi kantautua meteliä; panssarivaunua vastaan pahasti alivoimainen tiedustelukolonna oli joutunut pahimpaan mahdolliseen pinteeseen. Pääsin pakomatkan uuvuttamana ja puuskuttaen radiovaunulle, jonka kuljettaja oli ajanut takaisin tielle ja hieman kauemmas. En tiennyt alkuunkaan, missä luutnantti Vogs oli, ja viimeisen tykkivaunun kahta miestä lukuun ottamatta kukaan ei tiennyt, että vihollinen oli sulkenut tien takanamme. Tiellä vallitsevan sekasorron keskellä toinen kahdeksanpyöräinen panssariauto ajoi meidän ohitsemme, ja minä käskin oman kuljettajan seurata perässä. Sitten Puma kiihdytti niin kovaan vauhtiin, ettemme pysyneet kannoilla. Yhtäkkiä talojen suunnalta alkanut tulitus sai Puman pysähtymään kuin seinään. Räjähtävät kranaatit muodostivat tielle läpipääsemättömän seinämän; Puma sai osuman ja syttyi heti palamaan. Minun kuljettajani jarrutti hämmentyneenä ja järkyttyneenä välttääkseen sinkotulituksen. Paikalleen jääminen tiesi varmaa kuolemaa, joten ryntäsin eteenpäin kuljettajan taakse ja painoin käsikaasun pohjaan. Hakkasin kuljettajaa nyrkeillä hartioihin ja huusin: Käänny vasemmalle kaasu pohjassa! Sitten ohitimme tien keskellä palavan panssariauton ja pääsimme hetkeä myöhemmin kauemmas ilotulituksesta. Muut vaunut eivät seuranneet perässä, joten pelkäsin pahinta. Peruutimme luotisuoraa tietä kävelyvauhtia, ja huomasin mustan sa- 60
vun nousevan suoraan taivaalle palavasta Pumasta. Ampuminen jatkui tauotta, ja erotimme omien tykkivaunujen tulittavan 20-millisillä tykeillään ja ampuvan pitkiä sarjoja konekivääreillään. Taistelua ei ollut hävitty niin kauan kuin oli aseita ja ampumatarvikkeita puolustautumiseen. Ei kai meidän vaunumme voinut olla ainoa, joka pääsi pakoon odotettavissa olleesta sekasorrosta? Tulitus laantui, ja pian molemmat tykkivaunut ja toinen Puma lähtivät liikkeelle jättäen toisen panssariauton palamaan. Luutnantti oli ehjänä kyydissä. Saattue ajoi vähän matkaa ja pysähtyi loivaan notkoon. Luutnantti Vogs lähetti 2. SS-panssaridivisioonan kersantin matkaan nousematta pois vaununsa kyydistä. Tuhoutuneesta ja palavasta panssariautosta ei sanottu mitään, eikä sen paremmin miehistöstä, joka oli luultavasti palanut kuoliaaksi, sillä heitä ei ollut nähty sen jälkeen, kun ajoneuvo oli saanut osuman. Meidän partiomme miehistöt olivat luulleet lopun tulleen nähtyään valtavan tuliseinämän radiovaunun vieressä. He olivat sen takia pysytelleet loitolla ja hyökänneet taloissa olleiden vihollisten kimppuun. Vastaansa he saivat käsiaseita, käsikranaatteja ja sinkoja, joilla tiellä liikkuminen yritettiin estää. Huomasimme oman puolitelavaunumme oikeanpuoleisen telaketjun yhden telakengän murtuneen puoliväliin asti. Ilmeisesti siihen oli osunut singon ammus. Me emme olleet huomanneet koko asiaa radiovaunussa kaikuneen metelin keskellä. Kuljettaja vaihtoi kolme vaurioitunutta telakenkää saman tien. Oli ihme, että telaketju oli ylipäänsä pysynyt koossa; muuten meille olisi käynyt samoin kuin Puman miehistölle. Luutnantti Vogs lähetti selonteon pataljoonaan. Hänen mielestään tapaus oli loppuun käsitelty, eikä hän kommentoinut mitenkään ihmishenkien haaskausta. Meidän partiomme oli Tillyn länsipuolella, ja luutnantti Vogs istui toisen vaunun johtajanpaikalla. Oli aurinkoinen kesäkuun päivä. Idässä vihollisen sotalaivat moukaroivat mereltä käsin jatkuvasti samaa kohtaa. Seurasimme kiinnostuneina, kun maasta leimahti kolme suurta räjähdystä noin sadan metrin korkeuteen, minkä jälkeen taivaalle levisi kolme junanvaunun kokoista mustaa pilveä. Ne ajautuivat pois etelätuulen mukana ja yhdistyivät hitaasti yhdeksi pilveksi. Tuuli oli hädin tuskin ehtinyt puhaltaa pilvet sivuun, kun samaan paikkaan pöllähti toiset kolme pilveä. Ajattelimme toveriparkoja, joiden pääl- 61
Neljä erottamatonta toveria: Gerhard Rusch, Erwin Sigle, Otto Henning ja Heinz Brünje.
Koulutuksessa Stahnsdorfissa. Kalustona oli 75-millisellä lyhytputkisella tykillä varustettu 8-pyöräinen Sd.Kfz 233. Zielenzigin koulutuskeskuksessa suoritettiin kovapanosammunnat, joissa käytettiin panssari- ja sirpalekranaatteja.
Kovapanosammunnoissa Zielenzigissä. Otto Henning vasemmalla kranaatti kädessään.
Otto Henning vartioimassa ajoneuvoja Bruck and der Leithassa Itävallassa maaliskuussa 1944. Otto Henning kotilomalla jouluna 1943 koulutuksen päätyttyä. Vasemmassa hihassa hänellä on Afrikan sotaretken hihanauha.
Siviilejä ihmettelemässä panssariajoneuvojamme Unkarissa huhtikuussa 1944. Panzer-Lehr-divisioonan komentaja kenraaliluutnantti Fritz Bayerlein ja kapteeni von Fallois Unkarissa huhtikuussa 1944.