Oulujoen seurakunta 100 vuotta 15.8. 2004 Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Oulujoen seurakunnan 100-vuotisjuhla sisältää vankat juurensa ja lähtökohtansa. Mielemme ei voi tavoittaa sitä ilmapiiriä kokemuksen tasolla, jonka kuluessa tämä seurakunta päätettiin perustaa maaseutumaiseksi seurakunnaksi kaupunkimaisen Oulun läheisyyteen. Kuitenkin eräs juonne on edelleen selkeä ja sen tavoittaa oma ajattelumme ja halumme samastua isien ratkaisuihin jo sata vuotta sitten. Oli kysymys siitä, että evankeliumin kirkas valo saisi valaista näitä seutuja ja kulmia, mutta aivan erityisesti siten, että maasta ja läheisestä joesta elantonsa saava väestö olisi saanut kasvot sille uskolle, jota maaseutu ja sen vahvat perinteet tukivat. Eräässä mielessä - tämän ajan kieltä käyttääksemme - oli kyse siitä, että aluetyön erityislaatuisuus näillä seuduin alkaisi elää omaa sille ominaista elämäänsä. Tänään sata vuotta sitten isien tekemät ratkaisut osoittavat, että aikanaan asetetut tavoitteet ovat kantaneet tuloksen. Oulujoen seurakunta elää tänään vahvasti edelleen maaseutumaisessa ympäristössään, mutta samalla uuden aikakauden kaupungistuva leima valtaa luonnollisella tavalla alaa kasvun myötä. Kuitenkin Oulujoki edelleen saa ammentaa rikkauttaan siitä perinteestä, josta aikanaan on lähdetty liikkeelle. Se merkitsee maaseudun elämäntavan viestin siirtämistä tälle sukupolvelle ja ajalle, joka samalla raivaa maaseudun peltoja ja aukeita lähiöiksi ja uusiksi asuinsijoiksi. - Maaseutu ja sen rauha on idylli. Sitä se on monen mielestä myös varsinaisella maaseudulla, jossa kaupungit ovat kaukana. Idylli mielissämme on kuva jostakin, joka on ollut arvo ja on sitä edelleen. Se merkitsee rauhan, tasapainoisuuden ja luonnon opettamin ehdoin elämistä.
2 Siellä, missä luonto toimii opettajana, uskon ja ajattelen, että ihminen myös löytää olemassaolonsa kannalta keskeisiä rakennuspuita, juuria. Oulujoella niin maa kuin vesi ovat olleet näitä opettajia. Kun Jumala on antanut kasvun, tai kun välillä on eletty niukkuuden aikoja, on jouduttu kulkemaan Jumalan koulussa, kuten näillä kulmin usein on toistettu. Läheisyydessä virtaava vuolas Oulujoki on antanut saaliinsa monille kalastajille. Sekin työ on muistuttanut rajallisuuden kokemuksista, etenkin silloin, kun saaliit ovat alkaneet pienentyä ja ajoittain ehtyä. Mutta joki sellaisenaan on aina ollut ja on edelleen myös mielikuvana paljon enemmän kuin virtaava vuo. Se on merkinnyt ajatuksen ja kokemuksen ehdoin jotakin, jossa on mukana voima ja uudistuminen, puhtaus ja myös rauha. Sellaisenaan Oulujoki on opettanut jotakin myös Jumalasta ja hänen läsnäolostaan. Tämä ei ehkä aina ole ollut sanallisesti vahvasti puettua todellisuutta, mutta sitä enemmän kokemuksen tasolla tietoisuutta siitä virrasta, joka on syvimmältään Elämän virta, Jumalan virta. Tämän ajatuksen ovat sen sijaan monet näillä seuduin vaikuttaneet saarnamiehet ja papit pukeneet ilmauksiksi ikään kuin kaikkien puolesta. Silloin on puhuttu Jumalan armon virrasta, joka on vettä täynnä. Samalla on tahdottu muistuttaa siitä todellisuudesta, joka on totta tänään, kuten aina: Jumalan armon virran vesi puhdistaa kaikesta synnistä. Armon virran vesi vuolaana myös riittää kaikille janoavaisille. Kuin kaukaa kuuluvat itse Mestarin äänet, joissa sanotaan: Jos joku janoaa, tulkoon minun tyköni ja juokoon. Päivänä, jolloin Oulujoki viettää juhlaansa, kokoonnumme myös perinteeksi muodostuneille elojuhlille. Minä, kuten monet juhlakansasta muistavat myös sen ensimmäisen elojuhlan, jota vietettiin Oulujoen pappilan pihapiirissä. Vuodet ovat vierineet, mutta elojuhlan käsite on kauniilla tavalla kutoutunut yhteen tämän seurakunnan historian, sen perustamisen ja laajemman perinteen kanssa. Elojuhla on kiitosta sadosta ja vuodentulosta. Voimme liittää siihen kaiken sen runsaan annin, minkä hyvä Jumala meille antaa. On kiitoksen aika koko luomakunnan Herralle. Kun tänään erityisellä tavalla kirkkomme jumalanpalvelusperinteen innoittamana voimme puhua myös luomakunnan sunnuntaista, tahdomme todeta, miten Oulujoen perinteet, satavuotiset ja nuoremmat tahtovat kouriintuntuvallakin tavalla julistaa koko luomakunnan suuruutta ja sitä, miten Herra itse on läsnä perustekijöissä keskellämme.
3 Ei vain Taivaassa ja korkeuksissa, messussa tai rukouksessa, saarnassa tai sakramenteissa vaan juuri siellä, missä tehdään työ ja eletään laajasti ymmärtäen maasta. Kirkkovuoden mukaan luomakunnan ajatuksen ohella puhutaan tänään kaikissa kirkoissamme kautta maan myös toisesta aihepiiristä. Se ei kuitenkaan ole kaukana juuri siitä, mistä luonto tänään täälläkin julistaa. Teemana on etsikkoaikoja. Tuo sana valaisee myös meitä Oulujoen juhlassa tänä sunnuntaina. - Etsikkoaika. Lyhkäisyydessään se on ilmaisu, joka monen mielestä on tänään jo menneitten sukupolvien sanastoa, käsittämätönkin ajassamme. Mitä on etsikkoaika? Se on kysymys, johon jo rippikoulussa olemme saaneet vastauksia ja itsekin kenties vielä muistamme, mitä silloin opetettiin. Keskeistä oli silloin puhua siitä ajasta elämässä, jolloin Jumala aivan erityisellä tavalla puhuttelee ihmistä. Tahdoimme oppia, miten Jumala itse lähestyy ihmistä eri tavoin. Niistä ensimmäinen tie oli juuri se, mistä tänään Oulujoen juhla muistuttaa: Luonto. Opimme tuolloin juuri sen, mistä moni juuri tänäänkin ammentaa voimansa. Menemällä ja etsiytymällä hiljaisuuteen ja luonnon rauhaan, kuullaan hiljaisuuden läpi oman olemassaolon perussäveliä. Näiden kokemusten toinen nimi on Jumalan oma puhuttelu, jonka hän on kätkenyt luonnon suureen kirjaan. Maan, metsän ja virran sekä meren vertauskuva kertoo Jumalan majesteettisuudesta keskellämme. Ja silloin kun alamme aavistaa, että kaiken takana on suuren Luojan käsiala, voimme alkaa uskoa, että Herra itse toimii omassa pienessä elämässämme ja luo uutta, antaa voimaa ja kasvua ja rauhaa. Mutta Jumalan etsikkoajasta saimme joskus oppia myös enemmän. Tänään se ei ole perinnettä, joka muistuttaisi Jumalan suurista töistä. Se on perintöä, joka elää parhaillaan. Puhumme Jumalan osoittamasta johdatuksesta historiassa ja kansojen vaiheissa. Niistä ihminen voi lukea sen kielen, jolla Jumala lähestyy meitä. Kulunut kesä on merkinnyt monien kansamme 60 vuotta sitten kokemien ratkaisevien vaiheiden muistelemista. Tavan takaa olemme myös saaneet erilaisin kirjoituksin ja kokemuksin muistutuksen siitä, että Jumala on väkevällä kädellä ohjannut kansamme vaiheita. Siitä voimme nyt tämänkin seurakunnan juhlassa muistuttaa, samalla kun teemme mielissämme kunniaa sille sukupolvelle, joka lunastit meille tämän maan ja sen
4 vapauden. Seurakunnan juhlassa kiitoksemme virittyy kuitenkin hänelle, joka kansojen vaiheissa ennen, kuten vieläkin puhuu ja etsii ihmistä kuuloetäisyydelleen. Sana, Pyhä Raamattu ja rukous ovat hyvän Jumalan puhuttelun varsinainen äidinkieli. Rukoillen etsiytymällä näiden lahjojen pariin voimme tuntea, että olemme suuren Jumalan puhuttelussa. Juuri sinä, poikani ja tyttäreni, olet kutsuttu siihen osallisuuteen, josta seurakunta todistaa: Jumalan omien yhteyteen, siihen, missä kaikki synnit on saanut uskoa anteeksi Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tähden. Oulujoen seurakunta on olemassa tänään juuri siksi, että Jumalan etsikkoajan virrat yhä uudelleen tulisivat kaikkien täällä olevien ihmisten omaisuudeksi. Vähemmästä ei ole kysymys. Oulujoki ei elä sellaisesta perinteestä, joka olisi vain Jumalan töiden muistelemista. Se elää ja on kutsuttu elämään sellaisesta perinteestä, joka etsiytyy juurilleen, aitouteen ja alkuperäisyyteen. Kuten joki syntyy alkulähteiltään, on seurakunta kutsuttu aina tekemään eläväksi uskon alkuperäinen voima. Siinä on se ydin, jonka varaan koko seurakunta ja sen keskellä elävä ihminen rakentuu: Sana anteeksiantamuksesta ja rauhasta, jotka vain Jumala voi lahjoittaa niin, että ne kantavat myrskynkin läpi. Etsikkoaika onkin se sana, joka vie sen perinteen äärelle, joka on aina elävä. Se on sana, jota jokainen tämän päivän seurakunnan jäsen tarvitsee niin täällä kuin muualla tutkiakseen sitä käsialaa, jolla Jumala lähestyy ihmistä. Etsikkoaika sanana on kahdensuuntainen. Se viestittää toisaalta mitä selkeimmin juuri Jumalan tiestä ihmisen luokse, mutta toisaalta sana sisältää myös juonteen, josta voidaan sanoa, että etsikkoaika on myös ihmisen kaipuun tie Jumalan luokse. Jumala ei voi tehdä tietään elämäämme, jos emme itse suostu havahtumaan siihen, että jotain meissä tapahtuu, kun Jumala lähestyy meitä. Siksi etsikkoajan tie on kahdensuuntainen. Kuitenkin todellisuus on yksi, se että Jumala itse vaikuttaa kaiken. Etsikkoajan kokemukset lienevät meistä jokaisella erilaiset. On vaikeaa verrata niitä keskenään. Ja mahdotonta olisi sanoa, mikä kullekin meistä on Jumalan tietä luoksemme. Etsikkoajasta muistuttava sunnuntai ja seurakunnan juhla kutsuvat meitä kuitenkin tutkimaan itseämme ja niitä hetkiä, jolloin Jumala on ollut lähellä tai niitä hetkiä, jolloin olisimme toivoneet, että meille olisi näytetty tie. Toisten välittämät kokemukset voivat joskus olla niitä, joihin saatamme samastua tai löytää jotain itsestämmekin. Oman
5 virkani eräs edeltäjistä tilittää näitä tuntojaan nuoruutensa muistelmissa, joissa avautuu silmien eteen juuri joki, Jumalan itsensä saarna luonnon kautta. Hän muistelee ylpeänä vellovaa nuorukaisen mieltä ja näyttämisen tahtoa. Oli uitava vuolaan virran ylitse ja vastarannalla kerrottava, miten ylitys oli onnistunut. Hän lähti matkaan, aluksi voimia tuntui riittävän, mutta vuolaan virran voima oli lopulta liikaa nuoren miehen voimille. Apua ei voinut juuri huutaa keskellä pyörteiden. Mutta vihdoin kuin vastauksena hätääntyneeseen rukoukseen hän tuntee kosketuksen jaloilleen pohjasta. Lopen uupuneena hän pääsee rannalle, jolla elämä muuttui ja oli annettava voimakkaampiin käsiin. Sanat kirposivat huulille kuin antautumisena suuren Jumalan syliin: Meinasin, meinasin hukkua! Kuluneen kesän aikana olen myös itse saanut katsella luonnon kirjaa ja sen hiljaista puhetta. Olen tuntenut kuin tiivistelmänä näkemästäni sen, mistä etsikkoajassa on kyse. Pieni viesti oli siinä, että pääskynen lensi suoraan sisään avaamastani ikkunasta. Se istui kotoisasti taulun reunalla, tuli lähelle kuin olisi kertonut jotakin. Mutta jo pienen ajan kuluttua oven ollessa auki se toi mukanaan elämäntoverinsa ja etsi uudelleen pesää, joka oli jäänyt rakennusvaiheen jälkeen oven taakse jo pari vuotta aiemmin. Kuva oli yksinkertainen, mutta ytimeltään Jumalan antaman etsikkoajan koko olemus: Me ihmiset toisaalta rakennamme ovet ja seinät ja peitämme tien siltä, joka etsiytyisi luoksemme, mutta kun tilaisuus tulee, Jumalan luova työ ja etsivä rakkaus saavat vallata kätketyt sisäiset sopukkamme. Toisaalta Jumalan luonto puhui meissä asuvasta tyhjästä tilasta, joka on sekin todellisuutta. Emme voi päästä siitä irti. Vuosienkin takaa se kaipaa täyttymystään. Mutta on olemassa rakkaus, joka näkee tyhjän tilamme ja kaipauksemme. Silloin, kun ovi avautuu, tapahtuu se, minkä Jumalan Pyhä Henki saa aikaan. Kristus itse tulee keskellemme ja julistaa rauhan. Kun tunnemme sydämessämme ja sen tyhjässä tilassa enemmän tai vähemmän kantautuvan rukouksen tule ja auta, silloin tulee hän, joka ojentaa kätensä, näyttää sinulle haavansa ja julistaa rauhan. Meinasin hukkua. Se ajatus vaihtuu silloin kiitokseen pelastuksen armosta Kristuksessa. Se kestää ajasta aikaan. Siinä virrassa 100 vuotta on lyhyt aika, mutta tänään nöyrän kiitoksen ja ilon lähde.