Isäni Eemil Sirkiä Syy siihen että halusin tulla kertomaan isästäni tässä tilaisuudessa, ei suinkaan ole se, että hän minun mielestäni olisi ollut suvun suurmies, vaan kerta kaikkiaan siksi että hän oli niin tälle Sirkiän suvulle ominainen selviytyjä. Millä tavalla selviytyy kun ulkopuoliset tekijät estävät elämän kulun ja kuvainnollisesti sanoen nostavat tien edessä pystyyn. Näin kävi isälleni useaan kertaan ja varmaan monelle muulle sukumme jäsenistä. Isäni Eemil Sirkiä s. v. 1900 Muurilassa, jonne hänen isänsä Jooseppi oli muuttanut avioliiton kautta. Hänen äitinsä Olga Maria Menna oli sukunsa ainoa lapsi. Hän oli vasta 16 vuotias mennessään naimisiin, johtuen siitä että hänen isänsä oli kuollut ja äiti kehotti tytärtään etsimään itselleen kätevän miehen, koska he eivät kahdestaan ilman miehistä työvoimaa tulleet toimeen. He elättivät itseään käsityöläisinä valmistamalla rekiä ja kutomalla rekiryijyjä ja pellavakankaita Pietarin hienostolle. He edustivat sen aikaista kotiteollisuutta. Reki oli Pietarissa siihen aikaan ainoa talvisajan kulkuneuvo. Tätä taustaa vastaan Olga oli varmaan hyvin tavoiteltu nuorten miesten keskuudessa. Jooseppi, saatuaan myönteisen vastauksen kosintaansa oli ollut niin iloinen että hän oli laulanut koko matkan kuljettuaan oikotietä Muurilasta Karjalaisiin, olipa hän jopa kiivennyt jonkun rakennuksen katolle ja sieltä antanut kuulua ilmoille ilohuutonsa. He avioituivat syksyllä 1899 ja isäni syntyi seuraavana syksynä seitsenpäisen lapsilauman esikkona. Hänen lapsuutensa 7 ensimmäistä vuotta olivat onnellista aikaa. He asuivat Muurilassa Kipinolanjärven ja Suomenlahden välisellä kaistalla, mikä lapsille oli mieluisa paikka asua, koska uimapaikka meressä tai järvessä valittiin veden lämmön tai tuulien mukaan. Molemmissa oli kesäleikkeihin sopivat matalat hiekkarannat. Kuten kerroin isoäitini Olga oli Mennan suvun ainoa lapsi. Ammatit periytyivät tavallisesti isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Hovileipurin ammatti Venäjän tsaarin hovissa oli ammatti, joka oli kulkenut Mennan suvussa. Nyt ei sille ollut jatkajaa, joten katseet kääntyivät Olgan ja Joosepin kasvavaan lapsilaumaan. Se oli miehinen ammatti ja katseet osuivat tietysti juuri isääni, joka silloin oli ehtinyt kahdeksan vuoden ikään. Ne muut kaksi veljeä olivat liian pieniä. 1
Niin lähti kahdeksan vuotuinen Eemil poika leipurimestari Mennan mukana Pietariin. Siellä hänen oli tarkoitus oppia puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan venäjän kieltä ja samalla oltava leipurin opissa. Neljä vuotta ehti hän olla Pietarissa, kun ajat siellä muuttuivat levottomiksi ja vanhemmat katsoivat parhaaksi hakea poika kotiin. Samalla alkoi uusi miettiminen vanhemman pojan tulevaisuudesta. Hänellä oli hyvä lauluääni, joten Olga äiti alkoi haaveilla pojalleen lukkarin uraa, mutta eteen nousi uusi ongelma. Eemil poika ei osannut lukea eikä kirjoittaa suomenkielellä, sillä kouluhan Pietarissa oli venäjänkielinen. Kyllä hänelle hankittiin äidinkielen opetusta, mutta ei se varmaan kovin helppoa hänelle ollut, koska hän 15 vuotuisena jäi rippikoulussa luokalleen. Siihen aikaan papit olivat tarkkoja. Heikosti lukutaitoa hallitseva ei päässyt ripille. Kun me lapsena häntä siitä muistutettiin, hänellä oli tapana sanoa: Älkää työ siin nii rehvastelko, siel rippikoulus toisell vuuvel mie löysin teille äidin. Kun ei pappi eikä lukkarikaan häntä heikon lukutaidon vuoksi lukkarin oppiin suositellut otti isä Jooseppi hänet omiin hommiinsa. Hän oli laivanrakentaja ja kippari ja hän ryhtyi rakentamaan uutta kaljaasia jossa isä sai perinpohjaisesti oppia veneen rakentamisen. Ensin hän sai opetella takomaan nauloja. Hän oli taitava käsistään ja hän on kertonut että hän yksin takoi kaikki kaljaasissa tarvittavat naulat ja muut rautaosat. Kun kaljaasi saatiin valmiiksi he purjehtivat Pietariin vieden sinne katujen päällystämistä varten mukulakiviä, kalaa, puutavaraa, maanviljelystuotteita, ja jo ennen mainittuja rekiä ja kotona kudottuja rekiryijyjä ja pellavaliinoja. Se oli oikeastaan valtava tavaramäärä mitä Pietariin vietiin. Isä sanoi joskus että sinne sai vietyä kaikki mitä irti sai. Vuonna 1918 isä osallistui vapaussotaan. Hän ei koskaan puhunut sisällissodasta. Hän oli sitä mieltä että vasta se sota antoi meille vapaan Suomen. Kommunistien päästyä valtaan Venäjän rajat suljettiin ja Venäjä eristäytyi muusta maailmasta. Kaikki kaupankäynti Venäjälle loppui ja isä, vanhempineen jäi vaille toimeentulon mahdollisuuksia. Heidän pieni maatilansa ei yksin pystynyt elättämään 9 henkistä perhettä, joten oli pakko lähteä hakemaan uusia toimeentulo mahdollisuuksia. Kaljaasi ja Muurilan tila rakennuksineen myytiin ja tilalle ostettiin Kolkkalasta isompi tila johon kuului myös hyvä myyntivalmis metsä. Isä lähti laivakokiksi merille ja niin hänestä tuli merimies. Maihin tultuaan hän tuli Kolkkalaan tapaamaan vanhempiaan ja siellä Kolkkalassa hän tapasi jälleen rippikoulutoverinsa Elina Latun. Elina oli maalaistalon kasvattityttö. Rakkaus leimahti ja avioliitto solmittiin v. -24. Jos nuoripari lupautuu jäämään taloon, 2
niin talonomistajat Jooseppi ja Eeva Loukonen puolestaan lupaavat talon heille perinnöksi. Niin jäi isä vävypojaksi taloon ja hän käytti ammattinimitystä maanviljelijä. Minusta tuntuu että vanhemmiltani myös odotettiin että he hankkisivat taloon miespuolisen perijän. Kului neljä vuotta ennen kuin ensimmäinen lapsi, tyttö syntyi, seuraava tyttö tuli kahden vuoden kuluttua. Tätä toistui neljä kertaa ennen kuin perintöprinssi vuonna 1936 näki päivänvalon. Tämä aika vuodesta 1924 vuoteen 1939 oli isän elämässä varmaan onnellista aikaa. Kun minä ajattelen lapsuuttani, niin kyllä se oli sellaista lapsuuden kultaaikaa. Kun ajattelee sitä aikaa lapsen kannalta, niin mikä voisi olla sen mukavampaa, kun on isän vanhemmat ja äidin vanhemmat ja vielä nämä äidin kasvattivanhemmat. On tätejä, setiä, enoja, kummeja ja kymmeniä serkkuja, kaikki samassa kylässä. Sitten tuli vuosi 1939. Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen löi rikki meidän elämämme. Meidän turvallinen olomme iskettiin pirstaleiksi. Isä joutui sotaan ja äiti joutui karjan kanssa evakkoreissuun. Me viisi lasta jouduttiin turvautumaan jo vanhenevien kasvattivanhempien hoivaan. Suku ympäriltämme hajaantui ympäri Suomea. Tämän samanhan koko Sirkiän suku joutui kokemaan. Vuonna 1942 pääsimme muuttamaan takaisin Kolkkalaan. Samoihin aikoihin isä Eemil vapautettiin sodasta. Kotimme oli poltettu, kylä oli surkean näköinen ränsistyneine taloineen. Se aivan kuin huusi meiltä apua hätäänsä. Kaikki kyläläiset palasivat sotkuisiin koteihinsa. Nyt oli työn teon aika. Siihen osallistuivat niin lapset kuin vanhuksetkin. Eihän sota ollut päättynyt. Kylän nuoret miehet olivat kaikki sodassa. Isä huomasi pian että rakennustarpeista, varsinkin laudoista oli huutava puute. Metsää sentään riitti, vaikka suuria alueita oli raivattu lentokentäksi. Isä perusti sahan ja niin alkoi kotimme läheisyyteen vähitellen kehittyä pieni sahalaitos, lautatapuleineen ja pärehöyläämöineen. Kyllä me lapsetkin siellä päreitä sekä höylättiin että ladottiin. Piti myös talo rakentaa ja pellot viljellä ja mikä vielä tärkeintä, kylästä piti hävittää ryssän jäljet. En voi tässä yhteydessä olla kertomatta erästä seikkaa, joka on erityisesti jäänyt mieleeni.kotimme rauniolle oli pystytetty venäläisiä sotavankeja varten vankileiri, jota ympäröi korkea piikkilanka aita. Vangit kävivät taloissa töissä, meilläkin oli kaksi vankia Sergei ja Anatoli. He tekivät pääasiassa metsätöitä ja työpäivän päätteeksi he söivät kansamme samassa pöydässä päivällisen ja lähtivät yöksi vankileirille. Ei me heitä vihollisina pidetty. Isä puhutteli heitä aina venäjäksi ja isän venäjän kielen taito tuli nyt tarpeen koska suurin osa vangeista oli luku- ja kirjoitustaidottomia, silti heillä oli suuri tarve lähettää kotiin viestejä itsestään. Isä istui iltakaudet kirjoittamassa vangeille heidän sanelujensa mukaan kirjeitä. Eräs vangeista oli lääkäri ja hän sai tehtäväkseen käydä sairaskäynneillä jos joku kyläläisistä sairastui. Hänestä tuli hyvin suosittu 3
kyläläisten keskuudessa. Eräänä aamuna heräsimme ja vankileiri oli poissa. Emme koskaan saaneet tietää syytä siihen. Aloimme talon rakentamisen ja se valmistui syksyllä 1943. Jossain välissä isä oli nikkaroinut meille kangaspuut ja talven mittaan me kudoimme matot uuteen kotiimme. Ne olivat valmiit mutta päätimme uudistaa ne juhlan kunniaksi juhannuksena. Sitä juhlaa ei kuitenkaan tullut. Olimme juhannuksena jälleen maantiellä toisella evakkomatkalla. Näin joutui isäni jättämään niin maanviljelijän kuin sahurin amma tit. Oli etsittävä uusia teitä 8 henkisen perheen elättämisen. Olisimme saaneet Ruskolta uudisasutustilan mutta metsä tällä tilalla oli niin heikko että vanhempani kertoivat nähneensä yhden puun ja loput olikin kalliota. Niinpä päätyimme Turkuun josta onnistuimme ostamaan hellahuoneen ja kamarin. Kamarissa asui alivuokralainen, jota emme pystyneet häätämään. Minä ja sisareni Raita nukuimme lattialla niin kauan kuin asuimme kotona. Asuntopula oli aivan valtava ja Turkuun ei karjalaisia haluttu ottaa. Isälle luvattiin rintamamiestontti Hirvensalosta, mutta Hirvensaloon ei ollut kunnollista liikenneyhteyttä, joten hän päätti että tehdään siitä kesäasunto. Isä istui iltakaudet ja teki pohjapiirustuksia tulevaan kesämökkiin. Äitikin saisi kasvimaan ja omenapuitakin sinne piti istuttaa. Näin ollen saisi tämä niin maahan juuttunut perhe ainakin kesäisin olla hieman vapaammin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kun viranomaiset saivat tietää isän aikeista, niin siihen loppuivat hänen haaveensa. Rintamamiestontit eivät olleet mitään kesähuvilatontteja ja niin jäi se tontti saamatta ja unelma kesähuvilasta häipyi pelkäksi haaveeksi. Isä oli saanut työtä laivateollisuudesta jossa valmistettiin sotakorvausaluksia. Näin hän oli jälleen laivanrakennushommissa. Veistämötyöntekijä oli muistaakseni hänen ammattinimityksensä. Hän toimi siellä koneasentajana. Se työ loppui kun viimeinen sotakorvausalus oli luovutettu Neuvostoliittoon ja isä jäi työttömäksi. En nyt voi olla mainitsematta isälle niin luonteenomaista piirrettä tämän irtisanomisen yhteydessä. Ei isää irtisanottu, vaan kun heitä oli kaksi asentajaa, niin se toinen sanottiin irti. Kun isä huomasi kaverinsa tuskan, hän sanoi että nyt mennään esimiehen puheille. Isä ehdotti että kaveri saisi jäädä ja hän lähtee. Niin siinä siten kävi ja isä vielä lohdutti kaveriaan: Älä sie minnuu sure kyl mie täst selviin. Niin hän kulki työttömänä katua ylös ja katua alas miettien mitäs tässä nyt rupeaisi tekemään ja aivan kuin joku olisi sanonut: Mene tuosta ovesta sisään Isä astui autokauppaan jonne oli juuri tullut pakettiautoja. Mitäpä jos ostaisin tuosta auton ja alkaisin kuljetella tavaroita. Niinpä tehtiin kaupat ja isästä tuli autokuski. Hänellä ei ollut ajokorttia, se oli siis heti hankittava, mikä ei viisikymppiselle ihan helppoa ollut. Hän sai ajokortin ja siitä hänen liikemiesuransa vähitellen sai alkunsa. Hän erikoistui ajamaan pieniltä leipomoilta leivontatuotteita kauppahalliin. Hän tuli hyvin 4
toimeen hallikauppiaiden kanssa ja he alkoivat ehdottaa hänelle että rupeaisi itse leipuriksi, he puolestaan lupasivat tulla hänen asiakkaiksi. He antoivat myös vinkkiä siitä että ryhtyisi valmistamaan munkkeja, niitä on helppo myydä. Sodan jälkeen oli kansalla suorastan himo munkkeihin. Ne toivat mieleen sodan edeltäneen ajan. Ne olivat halpoja, veivät äkkiä näläntunteen ja jättivät suuhun sen kovin kaivatun sokerisen maun. Tietysti siinä alussa oli kaikenlaista vastoinkäymistä. Ei hän todellakaan ollut leipuri, hänen oli pakko luottaa toisten taitoihin. Eräs kysymyksistä oli mistä voisi saada kunnolliset työskentelytilat? Turku modernisoitiin, myös puutalot saivat sisävessat. Niin tyhjentyi myös Itäisellä kadulla isän omassa pihass a punatiilistä vankasti muurattu ulkokäymälän ruuma. Isä ehdotti yhteistä pihasaunaa entiseen huussiin mutta siihen eivät muut suostuneet. Hän lunasti rakennuksen sanoen: No mie tien siint sit munkkiverstaan. Siitä sai Sirkiän leipomo alkunsa vuosi oli 1954. Äiti oli mukana ja heillä oli yksi palkattu työntekijä nimeltä Anneli Tiirikainen. Annelin munkeilla he pääsivät hyvään alkuun. Äiti kuoli vuonna 1958 ja jo vuonna 1960 isä totesi työn karkaavan hänen käsistään. Hän luovutti leipomon tyttärelleen Raitalle ja hänen miehelleen. Nyt leipomo on edelleen perheyritys kolmannessa polvessa ja työtilat aivan eri luokkaa kuin siellä Itäisellä kadulla. Isä ei kuitenkaan jäänyt laakereille lepäämään. Eräs nakkikauppias kauppatorilla oli hänelle niin pahasti velkaantunut että hän itse ehdotti isälle että ottaisi koko homman itselleen. Näin isästä tuli yömakkaran myyjä kauppatorilla. Leipomon jälkeen hän piti sitä öistä makkaran myyntiä helppona työnä. Asiakkaat kävivät yön yksinäisinä tunteina puhumassa hänelle huolistaan ja isän kertoman mukaan niitä ihmisillä riitti. Monien vaiheiden jälkeen isä päätyi Turun ukkokotiin. Siellä hän viihtyi ja sieltä hän löysi työkumppanikseen Aatun, loka oli ahkera ja kätevä mies. Yhdessä he laittoivat sen ukkokodin aivan valtavan pitkiin käytäviin uudet matot. Isä kertoi että se vanhojen mattojen poistaminen ja liiman irrottaminen oli kova urakka kun sitä lattialla ryömien piti tehdä. Palkaksi he saivat pientä alennusta kuukausivuokraan, tosin sen aikainen johtajatar oli sitä mieltä että se oli heidän kotinsa, eikä kotitöistä kuulu maksaa mitään palkkaa. Vielä suurempi työ oli sen suuren Jugend-talon hiilikellarin kunnostaminen juhlasaliksi. Se oli kyllä aivan käsittämätön urakka. Siellä vietettiin isän 70-vuotisjuhlat. Hän ei ollut viinamiehiä, mutta nyt pulputti hänen komerossaan kotiviini. Ukot ukkokodista oli kutsuttu vieraiksi ja he tulivat sinne hyvin vakavissaan nojaten keppeihinsä. Siellä tarjoiltiin isän valmistamaa kotiviiniä ja juhlasta muodostui iloinen tapahtuma, nauru oli koko ajan herkillä ja kun juhlat loppuivat ja me sisarukset jäimme laittamaan paikkoja kuntoon, huomasimme, että kepit olivat ukoilta unohtuneet nurkkiin. Sellaisen illan jälkeen tuntui askel kevyeltä. 5
Siellä ukkokodissa hänellä oli puuhaa aivan yllin kyllin. Hän teki myös räätälin töitä, kun ukot lihoivat ja housut kävivät pieniksi, hän suurensi housuja ompelemalla niihin takakiiloja. Kaikki elämän käänteet isän elämässä olivat olleet äkillisiä ja arvaamattomia, niin päättyi myös hänen elämänsä äkilliseen sydänkohtaukseen syksyllä 1977. Muurilan rannoilla leikkineet Sirkiän sisarukset olivat kohtalon pakottamana joutuneet elämään hajallaan toisistaan, mutta yhteydenpito heille oli tärkeää ja he kävivät usein tapaamassa toisiaan. Heitä yhdistivät muistot lapsuuden hiekkarannoista ja kaikilla oli sama kaipuu päästä takaisin Karjalaan. Isällä oli tapana saoa että kyllhä täällä tynkä Suomeskii paremma puuttees voip assuu oha tää sentään vapaa maa. Maarianhamina 25. 9. 2011. Mirjam Öberg 6