ustannus Kerran pelastettu, aina pelastettu? - Tutkielma perinnöstä ja peräänantamattomuudesta - David Pawson
Copyright David Pawson 1996 Originally published in English under the title Once saved, always saved? by Hodder & Stoughton Ltd. David Pawsonin tekijänoikeus tähän teokseen kirjailijana tunnustetaan Ison-Britannian vuoden 1988 tekijänoikeus-, suunnittelu- ja patenttilainsäädännön nojalla. Ellei toisin mainita, suomenkielisessä käännöksessä käytetyt raamatunkohdat on otettu vuoden 1933/38 Raamatun käännöksestä. Kaikki oikeudet pidätetään. Mitään osaa tästä teoksesta ei saa jäljentää tai lähettää missään muodossa tai millään tavalla, sähköisesti tai mekaanisti, sisältäen valokopioinnin, nauhoituksen, tietojärjestelmiin tallentamisen, sidonnan tai julkaisun muissa kuin tässä versiossa käytetyissä kansissa ilman julkaisijan etukäteen antamaa kirjallista lupaa. Suomalainen julkaisija: Lighthouse Network Ltd Oy / TV7 Kustannus Vilhonvuorenkatu 11 D 00500 Helsinki Suomennos: Maija Harper Haluan omistaa tämän kirjan niille veljille, jotka kalvinistisesta näkemyksestään huolimatta ovat olleet riittävän avarakatseisia avatakseen saarnastuolinsa ja puhujalavansa minulle: Clive Calver (Evankelikaalinen Allianssi) Greg Haslam (Winchester) Clive Hawkins (Basingstoke) Bernard Thompson (Wallingford) sekä arminiolaista näkemystä kannattava Roger Forster (Ichthus), joka astui esiin oikealla hetkellä Spring Harvest -tapahtumassa Taitto: Lighthouse Network Ltd Oy Kannen suunnittelu: Elina Savolainen 2011 David Pawson ja TV7 Kustannus Kaikki oikeudet pidätetään ISBN 978-952-5865-12-7
Sisällys 1 Tärkeimmät muunnelmat 25 A lfa-näkemys 26 Omega-versio 28 2 Evankelikaalisia oletuksia 33 Pelastus 34 Usko 37 Anteeksianto 43 Iankaikkinen elämä 48 Jumalan valtakunta 51 3 Raamatullisia ohjenuoria 55 Vanha testamentti 56 Uusi testamentti 62
4 Historiallisia perinteitä 119 Augustinus ja Pelagius 122 Luther ja Erasmus 127 Calvin ja Arminius 129 Whitefield ja Wesley 134 5 Teologisia vastaväitteitä 139 Halventaa armon? 140 K ieltää ennaltamääräämisen? 145 Väheksyy uskoontuloa? 150 Tuhoaa pelastusvarmuuden? 154 Vaatii tekoja? 160 Loppusanat 203 Liite I 207 Kiperiä kohtia Liite II 217 Luopioapostoli 6 Perustavanlaatuisia ristiriitoja 165 Liian alhainen näkemys ihmisestä 166 Liian korkea näkemys Jumalasta 172 7 Käytännön seurauksia 183 Perinnön menettäminen 184 Perinnön säilyttäminen 185 8 Yliluonnollisia näkökohtia 191 Isän tahto 192 Pojan elämä 194 Hengen voima 197 Veljesrakkaus 198 Paholaisen heikkous 199
Alkusanat David Pawsonin minulle esittämä pyyntö kirjoittaa alkusanat hänen kirjaansa on todellakin merkki ansaitsemattomasta suosiosta, jota yleisemmin armoksi kutsutaan. Haluan antaa tämän kunniamaininnan Davidille, koska tietyissä piireissä on hyvin tunnettua, että joillain teologian alueilla olemme usein eri mieltä johtopäätöksissämme. Ei niin, ettenkö olisi hyötynyt ja nauttinut siitä kovasta työstä, mikä kumpaisenkin erilaisen näkemyksen takana on varmasti ollut. Onneksi se ei kuitenkaan ole koko totuus (eikä kumpikaan meistä onneksi väitä omistavansa koko totuutta). Kerran eräässä johtajien konferenssissa useimmat osallistujat olivat eri mieltä eräästä Davidin esittämästä eskatologisesta näkökohdasta (tai se oli heille vieras). Itse olin samaa mieltä Davidin kanssa, ja se herätti huomiota. Yksimielisyytemme nostatti epäuskoisia äännähdyksiä, joihin David heitti vastaukseksi: Kuulkaas nyt, te ajattelette, että me olemme eri mieltä kaikesta. Olemme yhtä mieltä 90 prosentista. Se on totta, ja olen iloinen siitä, että mitä tulee kerygmaan eli julistukseen Jeesuksen lihaksitulemisesta, palvelutyöstä, ristiinnaulitsemisesta, ylösnousemisesta, taivaaseenastumisesta, Hengen lahjoista ja Jeesuksen paluusta, seisomme rinta rinnan ja meillä on yhteinen halu nähdä maailman evankelioinnin
ja Jeesuksen takaisintulon toteutuvan, vaikka aina emme olekaan yhtä mieltä joka asiasta. Ehkä kerran nähdessämme Hänet kasvoista kasvoihin, silmämme kohtaavat, ei viestittääkseen siinäs näet, vaan ylistääkseen ja ihaillakseen yhdessä Pelastajaamme ja rohkaistakseen toista antautumaan entistä täydemmin Hänen iankaikkiseen palveluunsa. Se riippuu tietenkin siitä, näkevätkö kaltaiseni taka-alalla seisovat reilusti edempänä olevia. Tässä kirjassa on viittauksia tiettyihin näkemyksiin, tulkintoihin ja painotuksiin, jotka olisin kirjoittanut toisin. Haluaisin esimerkiksi kiittää Spring Harvestin näkyä ja merkitystä; arvostan sen antamaa panosta seurakunnalle Britanniassa ja muuallakin maailmassa. Haluaisin vakuuttaa lukijalle, että Davidin tässä kirjassa kertoma kokemus oli varmastikin kipeä, mutta ei tavanomainen. Itse korostaisin myös enemmän palkinnon menettämistä kuin koko iankaikkisen elämän menettämistä. Haluan kuitenkin tehdä selväksi sen, että kun on kyse koko teemasta ensinnäkin siitä mahdollisuudesta, että pelastunut voi joutua kadotukseen, ja ylipäätään ihmisvastuun tärkeydestä ja evankelikaalisen nykyajattelun vapauttamisesta viidestä kalvinistisesta teesistä minulla on etuoikeus liittää nimeni Davidin nimeen ja osaltani kutsua seurakuntaa nousemaan ja ottamaan pyhyys, kuuliaisuus ja opetuslapseus vakavasti. Kirjan alussa kerrotaan tapahtumasta, johon sekä David että minä osallistuimme. David oli saarnannut Filippiläiskirjeen 3. luvusta painottaen voimakkaasti tarvetta päästä ulos-ylösnousemiseen kuolleista. Niin kuin kirjakin tuo selvästi ilmi, on välttämätöntä pyrkiä pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa (Hepr.12:14). Seuraus pyhyyden painottamisesta oli se, että monet kokouksessa tunsivat epävarmuutta asemastaan Jumalan edessä. Vaistotessaan ihmisten tunteman epäilyn pelastusvarmuudestaan kokouksen vetäjät reagoivat epäsopivalla tavalla. Veljeni sattui olemaan yleisön joukossa. Neljäkymmentä vuotta aikaisemmin hän oli antanut minulle leveämarginaalisen Raamatun (siihen aikaan se oli tietenkin kuningas Jaakon käännös). Minulla oli Raamattu mukanani ja käytin tilaisuutta hyväkseni ohjatakseni yleisöä Sanaan ja saarnattuun haasteeseen, ja myös lisätäkseni, että olin kirjoittanut Raamattuuni lyhennelmän Filippiläiskirjeen 3. luvun sanomasta: Ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta, jos minä ehkä pääsen ulos-ylösnousemiseen kuolleista... riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa. Lisäsin, että vuosien varrella yllä oleva kohta oli ollut minulle jatkuva kannustin pyhyyteen, ja että Jumalan armosta vielä nytkin, 40 vuotta myöhemmin, vaelsin keskittyneesti opetuslapseuden kaitaa tietä siinä toivossa, että miellyttäisin Häntä ja näkisin Hänet eräänä päivänä kasvoista kasvoihin. Pelko siitä, että minun ei havaittaisi olevan Hänessä ( jae 9) tai että en saisi voittopalkintoa (jae 14), ei ollut millään tavalla estänyt minua nauttimasta Hänen armostaan tai johtanut minua kuviteltuun luottamukseen sellaiseen hyvien tekojen evankeliumiin, joka ei mikään evankeliumi olekaan. Davidin kirjassa on hyvin paljon sellaista, mitä haluaisin ilman epäilyksen häivääkään suositella, ellei moinen suosittelu vaikuttaisi hieman alentuvalta. Ensinnäkin suosittelisin tutustumaan kalvinistisen ja arminiolaisen pelastuskäsityksen teologisiin näkökulmiin, jotka ensi silmäyksellä näyttävät olevan ristiriidassa keskenään. Näkemysten voidaan havaita olevan paljon lähempänä toisiaan kuin usein ajatellaankaan. En halua paljastaa argumentteja; jatkakaa vain kirjan lukemista. Minulle perustelut olivat kovin hyödyllisiä ja toivon, että ne liittävät yhteen niitä, jotka pelkäävät joutuvansa kauemmas toisistaan tämän kirjan takia. Toiseksi kirjalla on sanoma tätä päivää varten. Ajassa, jossa elämäntapa, pyhyys ja kuuliaisuus Jumalalle ei erota seurakuntaa juuri mitenkään niistä, joilla ei ole yhteyttä Kristukseen, tarvitsemme
uudelleen arviointia. Moraalin ja etiikan löyhyys ja niiden hyvien tekojen laiminlyönti, joihin meitä kehotetaan, vaativat sekä opetuksemme että elämämme antaman esimerkin perusteellista tarkistamista. Onko evankeliumimme oikeasti vapaalippu taivaaseen, vai onko se kutsu muuttua Jumalan Pojan kuvan kaltaisiksi? Voisimmeko yhä yhdessä apostoli Paavalin kanssa sanoa niin kuin hän sanoi yhdessä ja samassa kirjeessä samoille ihmisille: Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta (Ef.2:8) ja kuitenkin lisätä:...ei yhdelläkään haureellisella eikä saastaisella eikä ahneella sillä hän on epäjumalanpalvelija ole perintöosaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnassa. Älköön kukaan pettäkö teitä tyhjillä puheilla. (Ef.5:5-6), ilman että meitä syytetään tekojen kautta pelastumisen saarnaamisesta? Emmekö me, toisin kuin Paavali, saa varoittaa uskovia, joilta ei mitään puutu missään armolahjassa (1. Kor.1:7), mutta jotka on myös pesty ja pyhitetty siveettömyyden harjoittamisesta, epäjumalien palvelemisesta, avionrikkomisesta, miesten makaamisesta miesten kanssa, varkaudesta, ahneudesta, juopuneisuudesta, pilkkaamisesta ja riistämisestä (1. Kor.6:9-11, -92 käännös), että on vielä olemassa mahdollisuus, että he tulevat petetyiksi, jos he palatessaan sellaisiin asioihin pitävät Jumalan armoa itsestään selvänä? Jos asiat, joista apostoli antaa esimerkin ja jotka mainitaan Uudessa testamentissa koskien varhaisen seurakunnan elämää ja kuria, eivät ole meidän evankeliumissamme sallittuja, meidän täytyy vakavasti arvioida sanomaamme uudelleen. Ehkä monien meistä, jos saan nöyrimmästi ehdottaa, pitäisikin se tehdä! Tulee miettiä pelastuksen menettämisen mahdollisuutta ja sitä, että palkintoa täytyy tavoitella. Jumalan kuviksi tehdyillä ihmisillä on vastuu jopa suuri ja pelottava vastuu päätöksistään ja teoistaan. Eikö ole aika rohkeasti riisua kreikkalainen filosofia teologisista tulkinnoistamme ja tuoda kaikkitietävyys, kaikkialla läsnäolo, tunteettomuus, muuttumattomuus sekä ajan ja iankaikkisuuden suhde Raamatun tarkasteltavaksi? Davidin kirja auttaa meitä siinä. Et ehkä ole samaa mieltä kaikkien hänen huomioidensa kanssa. Niiden joukossa on muutamia, joista itsekin olisin eri mieltä, mutta olen iloinen siitä, että ne ovat tässä kirjassa ja antavat entistä suuremman syyn lukea se huolellisesti ja rukoillen. Ylitse kaikkien niiden raamatullisen ilmoitusten, joita David tutkii ja tarkastelee alkaen vanhurskauttamisesta ja siitä, voiko vanhurskauden ottaa pois, kysymykseen iankaikkisesta elämästä ja siitä kuinka iankaikkista se on? joista ne, jotka ymmärtävät samalla tavalla Herran pelon ja pyhyyden, ovat täysin samaa mieltä - nousee pääaiheeksi kuitenkin Jumalan rakkaus. David johdattaa meidät kirjansa läpi keskittyäkseen lopulta Jumalan rakkauteen. Koska Jumala on rakkaus, kirjoitin eräässä kirjassani, täytyy helvetin olla olemassa. Teoillemme koittaa tuomio: Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa (2. Kor.5:10), ja on olemassa hirmuinen tuomion odotus (Hepr.10:27). Niille, jotka sanovat tapahtukoon minun tahtoni, eikä tapahtukoon Sinun tahtosi, Herran täytyy lopulta vastata, vaikkakin murheellisena, tapahtukoon sitten sinun tahtosi. Se merkitsee hirmuiseen, pelottavaan ja kauhistuttavaan kadotukseen joutumista, määräämistä kaikkeen siihen, mitä Jumala ei ole itsekkyyteen, ylpeyteen, himoon, vihaan, pahantahtoisuuteen Jumalan Jeesuksessa näkyvän rakkaudellisen persoonan ja tekojen vastakohtaan. Karkotus Jumalan rakkaudesta ja kaiken sen läsnäolosta, mitä Hän on, on itse nimeämämme lopullinen tuomio. Jos en tällä hetkellä kaipaa ja tavoittele sitä, mitä Hän on, miksi haluaisin sitä seisoessani Hänen tuomiollaan? Jumala, joka on rakkaus ja jolla ei ole enempää tarjottavana kuin itsensä, on Jumala, joka ei riko tahtoamme vastaan. Jos me hylkäämme Hänet ja valitsemme Hänen luonteensa ja persoonansa vastakohdan, Hänen täytyy myös sanoa helvetti on ainoa ratkaisu. Yhteinen näky rakkauden siis Jumalan - kaikkivaltiudesta yhdistää taas Davidin ja minut. Sivumennen sanoen, eikö olekin
outoa, ettei yksikään historiallinen uskontunnustus ole koskaan julistanut uskon perustekijänä sitä, että Jumala on rakkaus, ja että rakkaus on Hänen luonteessaan perustavaa ja ensisijaista? Ehkä se on merkittävää, kun yritämme ymmärtää oppia kadotukseen joutumisesta ja pyhyyden välttämättömyydestä niin kuin se on edellä esitetty ja niin kuin sitä kuvataan myöhemmin kirjassa. Näky rakastavasta Jumalasta ja ylöspäin suuntaava kutsu kestävyyteen tulevat esiin vielä yhdessä piirteessä, joka yhdistää Davidia ja minua rakkaudessamme metodistien virsikirjaa kohtaan. Löydät lainauksen siitä kirjan lopussa. Salli minun lainata kirjaa myös näillä alkusivuilla. Varhaisempi metodistien virsikirja on matkustanut maailmaa kanssani ja käytän sitä hiljentymisissäni tänäkin päivänä. Ihastuttava virsi, jonka ensimmäinen säe on Come on my partners in distress ( Oi kumppanini vaivassa ; suuntaan sanat lukijoille, joiden vaivaa alkusanani ovat epäilemättä lisänneet rohkaistukaa ja lukekaa edelleen, kirja kyllä paranee tästä!), sisältää myös seuraavat säkeistöt: Who suffer with our master here, We shall before his face appear, And by his side sit down; To patient faith the prize is sure, And all that to the end endure The cross, shall wear the crown. Mestarin kanssa kärsivät eteensä kerran astuvat viereensä istuen; kestävä usko palkitaan ja risti kerran vaihdetaan, korvaahan kruunu sen. Kärsivälliselle uskolle ja loppuun asti kestämiselle kuuluvat kaikki lupaukset, joiden täyttymys löytyy säkeistöistä 6 ja 7: The Father shining on his throne, The glorious co-eternal Son, The Spirit, one and seven, Conspire our rapture to complete; And lo! We fall before his feet, And silence heightens heaven. In hope of that ecstatic pause, Jesus we now sustain the Cross, And at thy footstool fall; Till thou our hidden life reveal, Till thou our ravished spirits fill, And God is all in all. Isä istuimellaan loistaa, ikuinen Poika valossaan, seitsemän ja yksi Henki autuuden täydentää. Jalkainsa juureen pyhät jää, hiljaisuus täyttyvi. Tuon hetken toivo elävä saa meidät ristin kestämään ja etees lankeemaan; ett meissä itses ilmoitat henkemme janon sammutat, Jumala luoduissaan. C. Wesley Roger Forster, heinäkuu 1996
Esipuhe Tätä kirjaa kirjoittaessani matkustin junalla Lontooseen kustantajaani tapaamaan. Viimeinen asema, jolta otettiin matkustajia, oli Clapham Junction. Eräs mies nousi aivan vaunun toiseen päähän, istui sinne ja tuijotti minua hetken aikaa ennen kuin nousi uudelleen, käveli keskikäytävää pitkin ja istui minua vastapäätä. Muistaakseni keskustelu sujui tähän tapaan: Näytätte jotenkin tutulta oletteko saarnaaja? Olen kyllä. Missä olette mahtaneet nähdä minut? Joku toi minut Guildfordiin 15 vuotta sitten kuuntelemaan jotain saarnaajaa, ja se taisitte olla te. Niin se melko varmasti oli. Oletteko kristitty? Olen. [tauko] Saanko kysyä teiltä jotain? En voi taata vastausta, mutta kysykää pois. No juttu on sellainen olen jättänyt vaimoni ja elän nyt toisen naisen kanssa.
Ker ran pelastettu, aina pelastettu? Esipuhe 18 Miksi jätitte vaimonne? No tapasin tämän toisen naisen ja rakastuin häneen. Mitä siis haluaisitte tietää? Jos otan kunnolla eron ja menen nykyisen naisen kanssa naimisiin, niin olisiko asia silloin Jumalan silmissä oikein? Ei, pelkään pahoin, ettei olisi. Mikä sitten olisi? Se, että jätätte toisen naisen ja palaatte vaimonne luo. Ajattelinkin, että sanoisitte noin. Uskon, että niin Jeesus sanoisi, jos kysyisitte Häneltä. Hiljaisuus lankesi välillemme. Juna alkoi jo hidastaa Waterloon kohdalla ja tajusin, että minulla olisi vain muutama hetki jäljellä miehen kanssa. Halusin herättää hänessä Herran pelon, joka on viisauden alku, joten avasin keskustelun uudelleen sanomalla: Teillä on vaikea valinta edessä. No mikä? Voitte joko elää toisen naisen kanssa tämän elämän loppuun tai Jeesuksen kanssa koko tulevan elämän, mutta ette voi tehdä molempia. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, mutta hän hyppäsi asemalaiturille ja hävisi ihmisvilinän sekaan. Minulle tuli senkaltainen olo kuin Jeesukselle täytyi tulla, kun rikas nuorukainen lähti Hänen luotaan. Rukoilin, ettei mies pystyisi ikinä unohtamaan mitä olin sanonut hänelle, kunnes tekisi parannuksen. Olinko oikeassa puhuessani hänelle sillä tavalla? Kerroinko hänelle totuuden vai yritinkö pelästyttää häntä valheella? Se, mitä hän oikeasti halusi, oli vakuutus siitä, ettei hänen syntinsä vaikuttaisi hänen pelastukseensa. Sitä en voinut hänelle antaa. Sama asia oli noussut esiin muutamaa kuukautta aikaisemmin, mutta sillä kerralla ei ollut kyseessä yksilö vaan monituhantinen ihmisjoukko. Olin pääpuhujana Spring Harvest -tapahtuman iltakokouksissa Mineheadissa, ja tehtäväkseni oli annettu Paavalin Filippiläiskirjeen selittäminen. Pääsin luvun 3 jakeeseen 11 ( jos minä ehkä pääsen ylösnousemiseen kuolleista ) ja huomautin, ettei Paavalikaan pitänyt tulevaa pelastustaan itsestään selvänä, vaan pelkäsi ehkä itse joutuvansa hylätyksi (1. Kor.9:27). Otin väitteeni tueksi tekstejä joka puolelta Uutta testamenttia (tarkastelemme niitä luvussa 3). Puhuin sitten niistä, jotka pelleilevät Jumalan kanssa, koska ovat varmoja siitä, että heillä on lippu taivaaseen ja otin esimerkkinä kristityt, jotka jättävät aviopuolisonsa löydettyään jonkun toisen, asuivatpa he sitten tuon uuden kumppanin kanssa tai ottivat eron ja menivät uudelleen naimisiin. Monet heistä käyvät edelleen seurakunnassa, väittävät Jumalan siunaavan uutta suhdetta ja odottavat pääsevänsä kerran taivaaseen. Synti on kuitenkin edelleen syntiä, olipa se uskovissa tai niissä, jotka eivät usko. Ei Jumalalla ole suosikkeja. Meidät vanhurskautetaan uskosta, mutta tuomitaan tekojen perusteella. Lyhyt väitteeni aiheutti melkein mellakan! Eräs lavalla istuneista johtajista hyppäsi ylös puheeni lopussa ja huusi moneen kertaan: Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa ja kutsui muusikkoja johtamaan kaikki samaan kohtaan perustuvaan lauluun. Sitten eräs tilaisuuden pääsponsoreista johdatti rukoukseen minun ja vaimoparkani puolesta, koska David ei aina osu oikeaan. Tilanteen pelasti Roger Forster, joka otti mikrofonin ja sanoi, että pitäisi keskittyä sanaan eikä sanansaattajaan. Hän esitti ihmisille alttarikutsun, johon tuli valtava yleisön reaktio seitsemän kyynelissä olevan miehen johdolla. Sielunhoitajia ei ollut tarpeeksi, ja sielunhoidosta vastaava kertoi minulle 19
Ker ran pelastettu, aina pelastettu? Esipuhe myöhemmin, etteivät he olleet koskaan nähneet niin todellista parannuksentekoa sielunhoitohuoneessa. Puheeni nauhoituksen levitys kiellettiin, mutta sallittiin myöhemmin uudelleen monien vastalauseiden jälkeen kuitenkin vasta, kun nauhaan oli lisätty selventävä huomautus siitä, että ajan puutteen takia en ollut ehtinyt selittämään sitä mitä sanoin mikä ei pitänyt paikkaansa. Siihen loppui urani Spring Harvestissa! Se kaksoisisku, että olin kyseenalaistanut kerran pelastettu, aina pelastettu -ajattelun ja vielä syyttänyt puolisonsa hylkääviä kristittyjä synnissä elämisestä oli ollut liikaa. Tunsin tarvetta kirjoittaa kirjat, jotka käsittelevät näitä elintärkeitä uskon ja käytöksen asioita. Käsissäsi on niistä ensimmäinen. Kerran pelastettu, aina pelastettu on evankelikaalisissa piireissä kovin tuttu käsite, ja sitä näkee jopa otsikkona erilaisissa julkaisuissa (mukaan lukien kirjani, joka ehkä ensimmäisenä lisää siihen kysymysmerkin). Vaikkei kulunutta ilmaisua löydykään Raamatusta, sitä lainataan usein ikään kuin se olisi siellä. Sen käyttö on niin laajalle levinnyttä, että se on saavuttanut sananlaskun aseman (kuten hiljaa hyvä tulee ). Se ei ehkä ihan ole mini-uskontunnustus, mutta kuitenkin varma sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen. Se, ettei lausetta löydy Raamatusta, ei välttämättä tarkoita, että se olisi epäraamatullinen tai kenties jopa Raamatun vastainen. Lauseessa voi olla raamatullinen ajatus, vaikkeivät sanat sellaisinaan sieltä löytyisikään. Inhimillinen lausahdus voi sisältää jumalallisen totuuden. Tulee kysyä, onko kyseinen lause tarkka tai vähintäänkin riittävä tiivistelmä siitä, mitä Raamattu opettaa elintärkeästä aiheesta. Asiaa koskevia Raamatun kohtia täytyy lähestyä avoimesti ja ilman ennakkokäsityksiä. 20 Se on kuitenkin erittäin vaikeaa monistakin syistä, jotka liittyvät ihmisen mieleen, sydämeen ja tahtoon. Mieleemme on syöpynyt syvälle käsite ikuisesta pelastusvarmuudesta. Evankelistojen saarnojen epäsuora ja pastorien opetuksen suora vaikutus on yhdessä varmistanut sen, ettei meillä ole tulevaisuuttamme koskevia epäilyjä. Ei olekaan yllätys, että sanan pelastettu ajatellaan tarkoittavan samaa kuin turvassa. Lähes yleismaailmallista oletusta on syytä tutkia juurta jaksain. Haluan kuitenkin lisätä kaksi omista kokemuksistani nousevaa havaintoa ( jotka siis ovat vain havaintoja). Olen keskustellut asiasta monien kristittyjen kanssa vuosien varrella ja tehnyt kaksi hämmästyttävää huomiota. Useimmat elleivät kaikki, jotka uskovat kerran pelastettu, aina pelastettu näkemykseen, uskovat siihen, koska heidän on käsketty niin tehdä. He eivät keksineet sitä itse vaan kuulivat sen joltakulta toiselta. Heidän näkemyksensä pohjana ovat siis joidenkin Raamatun kohtien tietynlaiset selitykset eikä oma Raamatun tutkiminen. Toisin sanoen he lukivat Raamattua odottaen löytävänsä sieltä yllä mainitun näkemyksen ja siksi sen myös löysivät. Olen kysynyt saarnaajakollegoiltani, miksi he saarnaavat sitä, eikä kukaan ole sanonut koska se on Raamatussa. Poikkeuksetta jokainen on sanonut: Minulla on reformoitu (tai kalvinistinen) näkemys. Se paljastaa sen, että heidän näkemyksensä perusta on peräisin monta vuosisataa myöhemmältä ajalta kuin Uusi testamentti. Toisaalta jokainen tapaamani ihminen, joka on joutunut tutkimaan Raamattua ilman apua, on tehnyt sen johtopäätöksen, että täytyy pysyä kestävänä, jos aikoo lopulta saavuttaa taivaan. Se johtaa yleiseen pelkoon uskoontulleiden parissa, että he eivät ehkä pysykään lujana sitoutumisessaan. Ne neuvot, joita he sitten saavat, voivat johtaa vielä suurempaan hämmennykseen. Heille sanotaan, että Jumala varmasti pitää heistä kiinni, koska he 21
Ker ran pelastettu, aina pelastettu? Esipuhe kerran panivat luottamuksensa Häneen, tai että Jumala on kykenevä pitämään heistä kiinni, jos he jatkossakin luottavat Häneen. Näiden rohkaisun sanojen välillä on valtavan suuri ero. Näkemys on piirtynyt niin syvälle mieleen, että monille on mahdotonta edes harkita sen vaihtoehtoa. Pelkään niiden lukijoiden puolesta, jotka lukevat kirjaa vain arvostelumielessä. Vaikka he lopulta tulisivatkin siihen tulokseen, että olen väärässä, olisi rohkaisevaa, jos he aloittaisivat olettamalla edes mahdolliseksi sen, että he voivatkin itse olla väärässä. Ennakkoluuloisuus voi olla kuolettavan vaarallista. Sydän on todennäköisesti mieltäkin suurempi ongelma. Aihe on hyvin herkkä, ja herättää varmasti syviä tunteita. Se tekee neutraalin lähestymisen vaikeaksi ja kääntää objektiivisen väittelyn helposti subjektiiviseksi puolustautumiseksi. On ensinnäkin niitä, jotka ovat huolissaan itsestään. Jopa pelkkä puhe asiasta saa heidät tuntemaan itsensä uhatuiksi. Jotkut pelkäävät vuoropuheluun ryhtymistä sen takia, että epäilys voisi johtaa epätoivoon. Heidän varmuutensa on liian hauras haastettavaksi. Siinä, missä he olivat tunteneet olevansa turvassa, he vaistoavat nyt vaaran. Jos tämä kirja päätyy sellaisen ihmisen käsiin, kehotan häntä lämpimästi lukemaan sen kokonaan, erityisesti viimeisen luvun. Muistutan myös rakastavasti, että Raamattu kehottaa koettelemaan itseämme, olemmeko uskossa, tutkimaan itseämme (2. Kor.13:5). Apostoli Paavali ei pelännyt kysellä Korintin kristittyjen hengellisestä tilasta tai asemasta. Toiseksi on niitä, jotka ovat huolissaan toisista. Luopiot tuskin lukevat kirjaa, vaikka se olisikin todella tarpeellista. Heidän sukulaisensa ja ystävänsä saattavat kuitenkin lukea, ja alkavat pelätä pahinta. Seurakunta kantaa taakkaa siitä, että sadat tuhannet hylkäävät uskon, jonka he kerran saivat joko vastaamalla kutsuun evankelioimiskampanjan aikana tai liittymällä seurakunnan jäseneksi normaalin menettelyn mukaan. Jos kaikki olisivat pysyneet 22 uskovina, kristittyjen lukumäärä olisi paljon suurempi kuin se nyt on. Kysymys missä he nyt ovat? on jo riittävän kipeä ilman kysymystä siitä minne he päätyvät tämän jälkeen? Monista tuntuu sietämättömältä ajatella, että kukaan kerran kaitaa tietä elämään kulkenut saattaisi löytää itsensä uudestaan kadotukseen menevältä lavealta tieltä. Myös tahto tulee kuvaan mukaan. Liha on luonnostaan laiska. Laiskuus ja velttous on kuolemansynti. Ajattelemme taivasten valtakuntaa hyvinvointivaltiona, joka jakelee almuja. Välittömään tyydytykseen tottunut yhteiskunta vastaa välittömän armon viestiin. On helpompaa saarnata, että Jumala tarjoaa ilmaista lunastusta kuin sitä, että Hän vaatii vanhurskautta. Ajatus siitä, että pelastus vaatisi ihmiseltä minkäänlaista vaivannäköä hylätään halveksivasti tekojen ujuttamisena takaportista. Pelastuksen toteuttaminen nähdään pelastuksen ansaitsemisena. Olen kauan sitten tehnyt sen päätelmän, että ihmiset uskovat mitä he haluavat uskoa, riippumatta eteen tuodusta todistusaineistosta. Tällä kohtaa se näyttää olevan erityisen totta. Kumpi vaihtoehto miellyttää enemmän - jopa lunastettua ihmistä että iankaikkisen kohtalon ratkaisee hetken päätös vai elinikäinen kurinalaisuus? Mieli, sydän ja tahto voivat siis kaikki estää käymästä keskustelua ilman ennakkoluuloa (so. ennakkopäätöstä), erityisesti mitä Raamatun todistukseen tulee. Tärkeä tulkintaperiaate on jo kauan ollut se, että Raamatun sanat käsitetään niiden yksinkertaisimmassa ja selvimmässä merkityksessään, ellei ole selvästi osoitettu muuta. Pyrimme tekemään niin ja katsomaan, mitä tekstit omassa asiayhteydessään oikeasti sanovat. Emme myöskään leimaa löytöihimme sopimattomia jakeita ongelmakohdiksi, mikä on jo käytännössä valikoivaa tulkintaa. 23
Vielä kaksi kommenttia on paikallaan, ennen kuin lähdemme löytöretkellemme. Substantiivi kristitty ei näyttele kovin suurta osaa. Se oli ulkopuolisten keksimä ja käyttämä nimitys Uudessa testamentissa (Ap.t.11:26; 26:28; 1. Piet.4:16 asiayhteys viittaa myös ulkopuolisten taholta tulleeseen käyttöön). Nykykielessä se viittaa ihmiseen, joka on jotenkin päätynyt pelastettujen joukkoon tai ainakin ylittänyt rajan. Siinä on pysähtyneisyyden leima, eikä se viittaa etenemiseen. Alkuseurakunnan suosituin nimitys uskoville (katso Apostolien tekoja) oli opetuslapsi, mikä on paljon dynaamisempi sana ja viittaa ihmiseen, joka oppii jatkuvasti mestariltaan ja seuraa häntä. Siitä välittyy ajatus tien kulkemisesta rajan ylittämisen sijaan. On merkittävää, että ensimmäinen nimitys kristilliselle uskolle ja elämälle oli juuri tie (kts. jälleen Apostolien tekoja). Lukijalle olisi pitkästyttävää ja hankalaa lukea vähän väliä pitkä rimpsu kerran pelastettu, aina pelastettu. Niinpä tästä eteenpäin ilmaisun tilalla käytetään kirjassa lyhennettä KePAP. Entä mitä ihmiset sillä oikein tarkoittavat?