Keltaisten lehtien ja punaisten pihlajanmarjojen aika oli siltä syksyltä jo ohi. Yöt painuivat aikaisin kylmiksi. Raa`at syystuulet viilsivät paikoilleen pysähtyneet kuin raskaina olevat tummat pilvet valuttamaan vetensä kohmettuneeseen maahan. Yhtäläinen harmaus vallitsi niin ihmisissä kuin luonnossa. Odotettiin enää pelkkää pitkää pimeää. Ainoastaan taivas tarjosi iltaöisin värikkäämpää nähtävää. Kuu työnsi tieltään kostean tiheyden, mutta samalla se toi noustessaan kaiken lopunkin jäädyttävän kylmyyden. Revontulet, joita ei yleensä näillä main nähty, leimusivat verenkarvaisina yötaivaankannella. Uuden vuosisadan alku ei sittenkään näyttänyt muuttaneen mitään. Hetken jo oli luultu ja iloittu vapauden koittaneen. Mutta suuret lakot tulivat, pysähtyivät paikkakunnalle hetkeksi häipyäkseen sitten nopeasti jättäen jälkeensä vain alistunutta katkeruutta. Päät painuivat takaisin. Ne oli pakko painaa, ellei nöyrällä mielellä niin sitten isännät pitivät lopusta huolen. Olihan elettävä ja elätettävä, ja köyhän elämisen oppiin kuului myös unohtaminen. Isännät eivät unohtaneet. He muistivat hyvin kuka kenenkin väestä oli ollut mukana kiihotuskokouksissa ja lakkorettelöissä. Moni palkollinen joutui talvea vasten lähtemään pois talosta jota oli palvellut kenties pitkäänkin. Tulijoita riitti, niin sanottiin, varsinkin näin syksyllä. Kuka tahansa outo, joka vain pystyi jotenkin todistamaan, ettei ollut sekaantunut minkäänlaiseen työväenasiaan, pääsi palvelukseen. Sateen ja loskan pehmentämä tie kierteli pitkin metsiä, poikkesi välillä sivuamaan uutta peltoaukeamaa, joskus se osoittautui kyläkunnaalle. Talot olivat harvinaisia kaupunkiin vetävän tien varressa. Vasta lähempänä tehtaita kasvoi asutus.
Siinalla oli tarpeeksi tekemistä omassa olossaan kyetäkseen liiemmälti tekemään havaintoja maiseman vaihtelusta, ja olihan hän jo ennemminkin kulkenut tätä samaa tietä isän kanssa. Tänään hänen täytyi ilmoittautua Mattilassa, vanhassa kartanontapaisessa talonpoikaistalossa, jonne isä oli saanut hänet tutunkauppaa puhuttua piikomaan. Liian pienet kengät särkivät jalkoja, mutta poiskaan ei niitä tarjennut ottaa eikä Mattilaan voinut mennä paljain kurajaloin. Piianpaikka tyssäisi siihen. Hän oli jo aamuvarhaisesta saakka tehnyt matkaa. Pitäjän toiselta laidalta ei niin vain lennetty edes tänne saakka. Kaipa nyt viimeinkin tuon mutkan takaa aukeavat Mattilan vainiot? Hän ei kyllä nyt vähään aikaan ainakaan jaksaisi pitemmälle, olisi jossakin pakko levätä ja pitää sadetta. Vihdoin Siinan silmät ottivat suurehkon kyläaukean. Siellä täällä makasi siroteltuina asuinrakennuksia, pieniä muonamiesmökkejä, peltotilkkuja, harmaata, harmaata ja kaiken ympärillä karheat risuaidat. Siina seisahtui veräjälle. Hän laski nyyttinsä jossa oli koko hänen omaisuutensa, aidaksen päälle. Oli hyvä rauhassa silmätä tulevaa maisemaa. Aukeaman toisella laidalla pitkä koivukuja kääntyi kylätieltä johdattamaan ylvään kulkunsa peltojen keskellä kohoavalle kunnaalle huolella rakennettuun kartanomaiseen rakennusryhmään. Oli kuin koivutkin olisivat olleet oman lajisiaan, niissä riippuivat vielä syksyn värjäämät lehdet lämpimän hehkuvina. Mattilan kartanon takaa rinne vietti synkkään järvenlahteen. Tuuli kuljetti mädäntyneiden kaislojen pysähtyneen lemun tyttöä kohti. Yhtäkkiä Siinaa puistatti. Alakulo pyrki hiipimään puseroon. Yksinäinen sorsa lensi siivet viheltäen suuntaan, missä Siina tiesi kaupungin olevan. Parasta katsella muualle. Kai hän järveenkin tottuisi. Ainakin ensi kesänä, jolloin se ei olisi yhtä uhkaavan sävyinen. Mattilassa kävi kuulemma paljon hienoja kesävieraita. He hulluttelivat uimasillaan, hienot herrat ja frouvat yhdessä. Heistä hänelle kyllä olisi hupia, mutta miten hän muuten pärjäisi sellaisten kanssa?
Ei ollut helppoa köyhän elämä, mutta ei auta, nyytti olalle ja kulku kohti kohtaloa. Isä oli sanonut, pois saat tulla jos eivät pidä ihmisenä. Kyllä he tulevan talven selviäisivät vaikka Siina ei tienaisikaan, isä oli vielä lisännyt. Mutta siinä samassa paikassa Siina päätti, ettei palaa silmät vettä valuen. Täytyihän hänen itsenäistyä, kuten maakin kuuleman mukaan oli paraikaa tekemässä. Vaikka Siina oli jo pari, kolme kertaa aikaisemmin ollut piikomassa, tuntui hänestä, että vasta nyt hän oli pääsemässä oman elämänsä alkuun oikein toden teolla. Häntä jännitti. Ei tiennyt mitä elämällä oli hänelle varattuna. Kotiväki, isä, äiti ja pikku-elli, olivat pitäneet häntä liiankin hyvänä työnsaannin väliaikoina. Heillä jokaisella oli ikävä Franssia, josta ei ollut kuultu sen koommin kun tämä oli lähtenyt Ameriikanmaahan. Siinan lähtiessä aamulla Mattilaan äiti koetti piilotella ikäväänsä, mutta minne hänkään sen kätki. Onneksi Elli vielä jäi kotiin. Koivukujan alkupäässä seisova tienviitta ylvästeli Siinalle. Näki takojan olleen oikeita kaupungin ammattimiehiä. Jokainen koukero ja kruusaus istui paikalleen suunniteltuna. Uskalsiko tavallinen ihminen moiseen herrastaloon poiketa lainkaan? Kelpaanko minä kun näkevät minut? Ovat ikänsä tottuneet olemaan passattavina ja palveltavina. Päärakennus nökötti kopeana vanhana arvokkaana pitsikoristeisena rouvana valkeassa maalissaan. Talon ympäriltä olivat paikkansa hakeneet vanhan rouvan koko hovi, talousrakennukset, väentupa, tallit, kaikki tarpeellinen. Päärakennuksen vaaleus korostui toisten punamullalla sivellyistä pinnoista ja kylän asumusten säitten harmaannuttamista seinistä. Silmiä hiveli. Häikäisikin. Hän ei ollut tottunut tällaiseen. Vielä hän voisi kääntyä. Sisällä ei varmaankaan ollut huomattu hänen hidasta, empivää lähestymistään. Mutta pelloilla joku mies teki viimeisiä syystöitä. Kuului työkalujen kolahduksia niitten osuessa jäätyneeseen maahan. Siellä hänet kyllä oli huomattu, vaikka eivät sitä näyttäneetkään. Siina ymmärsi joka ainoan poikkeaman arkipäiväisestä olevan tervetulleen tilaisuuden hidastaa omaa työtään ja samalla lepuuttaa työn rasittamaa selkää.
Kuinka kenelläkään paikat saattoivat olla näin hienossa ja hyvässä tämmingissä? Jos hän joskus rikastuu, sitten hänelläkin Älä edes päästä mieleesi joutavia, Siina sähähti itselleen. Isä oli kertonut nuorena miehenä maailmaa kierrellessään nähneensä kuinka siellä herroilla kaikki kiilsi ja oli kovin puunattua ja puleerattua, Pietareissa ja muissa suurissa paikoissa, mutta että täällä, melkein kotona, oli tällaista elämän koreutta. Oliko kaikki täysin rehellistä peliä? Rakennukset aivan kuin tuntuivat vaistoavan hänen epäilynsä. Jälleen kävi tuuli äkkiä järveltä hänen kimppuunsa. Täytyi kietoa palttoota paremmin ympärille. Rahalla sai, se oli vanha totuus ja näkyi pätevän Mattilassakin. Jos isäntäväki ja toiset palkolliset olivat näitten rakennusten kaltaisia, kuinka hänen sitten kävisi? No, kävi kuinka kävi, nyt oli kyse hänen työpaikastaan. Niitä ei kasvanut joka oksalla. Hänen vain täytyi esiintyä reippaana vaikka kuinka olisi pelottanut ja sydän verta itkenyt. Yhden opin hän jo oli ehtinyt maailmalta saada, vieraisiin ei kannattanut liikaa luottaa. Sen kun piti mielessä, pärjäisi varmaan täälläkin. Mistä sen pehtoorinkin tähän hätään löytää? Rakennuksia vaikka kuinka paljon ja jokaisella tylyt ovet. Pihaan talon edustalle oli istutettu oikea puutarha. Kesällä se varmasti oli miellyttävä, sen oikein pystyi kuvittelemaan. Pensaissa marjoja, omenapuissa lehdet ja kukat, kukkivien istutusten tuoksu huumaisi pään. Kun sulki silmät, pystyi siirtymään kuivaan ja lämpimään vuodenaikaan. Heillä kotona kasvoi ainoastaan ennen aikojaan kuivettunut omenapuu, kasvoi ja kasvoi, kunhan nojasi eimihinkään juurellaan pari kituliasta marjapensasta. Ehkä täällä ei sittenkään tulisi niin kauheaa. Pihan perän pitkällä sivulla navetan ovi parahti auki. Sisältä tuprahti höyryä ja navetan lämmintä hajua. Pilvestä puskeutui huivipäinen tanakka nuori nainen. Parisen vuotta minua vanhempi, ehti Siina arvioida. Nainen laski ämpärin kädestään, pyyhkäisi kättään navettatakin liepeisiin ja asteli Siinan luo.
Tyyne oli uteliaasti katsellut navetan hikisen ikkunan läpi Siinan arkaa lähestymistä. Tulija vaikutti hänestä pienelle ja hennolle, sellaiselle ettei hänellä voinut olla kerta kaikkiaan mitään tekemistä Mattilan kaltaisen talon kanssa. Täällä oli totuttu raskastekoisiin palkollisiin, ja mitäs muutakaan väkeä tyttö olisi, ei herrasväkeen kuuluva ainakaan. Johan sen näki vaatteistakin, tavallisen köyhän ihmisen asu. Tyyne arvasi melko varmasti tulijan ja hänen asiansa. Hänen vain täytyi lähteä ulos ja varmistua. Tyttö täytyisi ottaa omien siipien suojaan. Ei Tyyne itsekään mikään vanha ollut, mutta hän tiesi kiertäneensä maailmaa riittävästi tunteakseen mikä se on oudolle, nuorelle tytölle. - Terve tuloo. Sää taidat ny olla se Siina? Arvasin. Tuut kuulemma uudeks sisäpiiaks. Oletkin juur sopivan koree Mattilan hoviin. Pas kattoen vaan ettei sulle käy kun sun edeltäjälles, Maarialle. Likka pantiin paksuks. Vaikkei se sullekaan lisä liha pahaa tekis, luittes päälle meinaan. Mistäs päin sää olet kun en ennen sua ole nähny? Siina ei ehtinyt vastata yhteenkään kysymykseen. Hän katseli silmät renkaina kuin ei olisi uskonut moista puhekonetta olemassa olevankaan. Häntä alkoi naurattaa, ja se Tyynen tarkoitus oli ollutkin. - Mes ny kumminkin ens töikses peseen naamas ennen kuin herrasväen puheille yrität. - Mihkä piruun se jäi kuppaan? Sua tarvitaan täällä ja vähän noileesti sittenkin. Jätä se likka rauhaan, Tyyne. Älä sitä heti pelottele. Kerkiät ehtoollakin uteliaisuutes tyydyttään. - En mää sua pelotellakseni morjestaan tullu. Tarttee mennä kun Iita kaipaa navetassa. Painelet vaan tosta ovesta sisään. Pehtoorin pitäis näihin aikoihin olla huoneessaan. Ei sitä kauheesti
tartte jännittää. Niin juu, mun nimi on sitte Tyyne, että terve vaan. Me ny jo. Siina katsoi Tyynen hänelle näyttämää rakennusta, jonka katolla hiljalleen kiepsahteli peltinen tuuliviiri. Hän säpsähti Tyyneä. Eikö nainen vielä ollutkaan mennyt omille töilleen? - Äläkä sitte pelkää yhtään. Pää pystyyn, likka! Ei se purematta niele. Ja muista ettei työkansa nöyristele! Lopun Tyyne sanoi hiljaa mutta vakavasti suhauttaen. Oli vaarallista niinä päivinä puhua moista. Ei Siina edes pitänyt tuon tyylisestä puheesta. Jo Frans aikoinaan meni piloille politikoimisensa takia. Minkä he asioille mahtoivat, tavalliset ihmiset. Hyvä jos olot säilyisivät edes ennallaan. Siina katseli jännittyneenä pehtoorin ovelle eikä huomannut milloin Tyyne lähti. Sydän takoi rinnassa ja polvia vapisutti. Tuntui kuin jokainen joka olisi halunnut, olisi pystynyt kuulemaan hänen sydämensä pajavasaran paukkeen. Muutama syvä hengenveto, päättäväinen ilme kasvoille kuin itseä narratakseen ja sitten vain sisään. Ei Tyynellä siihen aikaan päivästä navetassa mitään tähdellistä tekemistä ollut, ei sellaista, mikä ei olisi hetkeä voinut odottaa, mutta sitä ei passannut näyttää kenellekään. He olivat sopineet Iitan kanssa vetävänsä yhtä köyttä. Työväen ei parannut vetelehtiä. Jos heitä joku sivusta seurasi, luuli karjaa olevan vielä enemmän mitä Mattilassa olikaan. Niin oli hyvä. Jos löysä olisi havaittu, lisää työtä kyllä olisi heille järjestynyt nopeammin mitä arvasikaan. Kaikki pelkäsivät pehtooria ja isäntäväkeä, Tyynekin, vaikka hän tiesi, etteivät he suinkaan olleet työnantajien pahimmasta päästä. Kukaan ei koskaan ollut nähnyt rouvan astelevan hienoilla kiiltonahkakengillään navettaan. Toista oli pehtoorin kanssa. Se mies ei väistynyt pahaakaan paikkaa. Isäntäväki ja pehtoori edustivat valtaa, voimaa, omaisuutta ja kunniaa, aammen. Tyyne ja Iita katselivat kärpästen likaaman ikkunan läpi Siinan ensin aluksi hapuilevaa käyntiä, ja sitä kuinka tytön kulku yhtäkkiä vaihtui määrätietoiseksi rappusten nousuksi. Tyynen otsalle nousi mietteliäs ryppy. 10
He arvailivat kuinka tytön kävisi. Mikään ei nykyisin ollut varmaa ennen kuin pehtoori oli antanut arvionsa ja hyväksynyt uuden tulokkaan. Se oli samaa kuin jumalansana Mattilassa. Isäntäväkikään ei pannut hänen sanaansa koetukselle. Ja Siina joutuisi vielä menemään itse Isohirmun, navettapiikojen kauhun, emännöitsijän puheille, ennen kuin viimeinenkin epävarmuus hänen kohtalostaan häipyisi. Jonkin ajan kuluttua Siina hyppeli kuin lintu rappusia alas. Ei tarvinnut katsoa kahta kertaa tietääkseen. Siihen saakka kaikki oli hyvin. Navettapiiat kääntyivät omille töilleen. Heitä ei kukaan pääsisi yllättämään. 11
Ensimmäistä kertaa oikein virallisesti Mattilan palkollisena pihamaan yli. Kaikki oli varmaa, olihan pehtoori antanut siunauksensa. Vielä jännitti, mutta samalla tuntui juhlalliseltakin. Pehtoorin eteisessäkin oli tuoksunut aivan erilaiselle kuin kotona, lämpimälle, puhtaalle, kuivalle ja raikkaalle. Poissa oli isän kuivumaan levitettyjen kessujen kitkerä käry, kostean tuulikaapin tunkkainen lemu. Ja koko eteinen oli ollut valoisa. Millaista olisikaan herrasväen puolella? Hän tiesi jo väentuvan. Ystävällisen tuntuinen pehtoori oli neuvonut hänelle paikkoja ja näytellyt niitä ikkunoistaan. Pirtin kummassakin päädyssä oli oma sisäänkäynti ja katettu kuisti. Molemmat ovet houkuttelivat, mutta mikään ei sanonut hänelle, kumpi olisi hänen puolensa. Eihän hänellä ollut mitään menetettävää. Hän nousi raput, tarttui ovenripaan, vetäisi oven auki ja astui sisään. Päinvastoin kuin pehtoorilla, täällä oli hämärää eikä minkäänlaista sisäeteistä. Silmät jäivät pihalle. Siina tunsi huoneessa olevan ihmisiä. - Päivää. Missäs minun paikkani on? Kukaan ei vastannut hänelle. Kuului vain jotain kuhinaa ja vaatteitten kahinaa, mutta vähitellen eri puolilta huonetta alkoi kuulua ensin pidäteltyä, sitten jo täyteen ääneen naurua, hohotusta, hihitystä ja leveää hehetystä. Miehiä! Siina alkoi erottaa jo kasvojakin. - Tuus plikka tänne mun pritsille Kyllä noin nätti tyttö aina mun viereen pääsee Ei kun tuut tänne, hei tuleskin tänne Älä niitä kuuntele, ei nuorta neitoa passaa noitten kossien tykö laskee, tuu pannen mun viereen Pikku hiljaa huutelu vaimeni. Siina oli hetken epätietoinen, mutta hän tunsi, ettei kauaa auta näyttää outouttaan. Maailmalla 12
on pärjättävä. Eivätkä äänet kuulostaneet ilkeille tai pahoille. Hän asteli reippaasti kookkaan vanhan miehen eteen, heitti nyyttinsä, josta ei ollut vielä luopunut hetkeksikään, miehen vuoteelle, kellahti sille itsekin, mutta nousi saman tien pystyyn ja jalkeille. - Eihän teistä ole edes tällaisen pienen tytön paikallaan pitäjiksi, Siina naurahti. Vanha mies katsoi häneen hyväksyvästi, mutta samalla kuin pettyneenä ettei ollut saanut pitää häntä vierellään kauempaa. Siina käveli rauhallisesti ovelle mistä hän jäi katselemaan huonetta ja sen asukkaita. Poiskaan ei voinut heti lähteä. Leikki täytyi leikkiä loppuun. Ei häntä isommin harmittanut. Silmät olivat tottuneet jo huoneen iltapäivähämärään. Hän tarkasteli miehiä tarkemmin. Vanha lempeänmuotoinen ukkeli, jonka vierellä hän oli käynyt, naurahteli vilkuillen hyväntahtoisesti ympärilleen. Hän kohotteli kulmakarvojaan, jotka olivat tuuheat ja suuret kuin lepakonsiivet. - Sää oletkin aikas pakkaus. Sulla on ramakka luonto, niinkun olla pitääkin. Pirtin seinustoilla seisovilta sängyiltä kuului samantapaisia hyväksyviä murahteluja. Siina tunsi tulleensa paikkaan missä hänet hyväksyttiin hänenä itsenään, häneltä ei odotettu mitään ihmeellistä. Miehet alkoivat nousta kiskotellen ja venytellen, oikaisivat orjanmuotonsa ja lähtivät töilleen. Puolisen ja levon aika oli siltä erää ohi. Siina väistyi ovelta. Hän huomasi vanhan miehen jäävän vielä kuin asiaa tehden pirttiin. - Olekkos sää tullu tänne Mattilaan oikein hommiin? - Sisäpiiaks. Anteeksi se äskeinen, en minä pahalla teitin viereen tupannu. - Ei kun sillai sitä ihmisen pitääkin. Sällit olis vaan huurellu sulle jatkuvasti. Tehit ihan oikeen siinä. Munkin tarttee tästä lähtee. Poikkee ehtoolla meittiä kattoon kus kerkiät. Mikäs sun nimes on? Mää olen Iso-Roope vaan. Yhtä paljon kuin pehtoorin tapaamista, Siina jännitti emännöitsijän puheille menoa. Mutta näkisihän hän samalla tulevan työmaansa. 13
Nyt hän pääsisi tutustumaan jo itse päärakennukseen. Hän astui sisään keittiöpään rapusta, sen verran oli matkaan tarttunut sivistystä, ettei sentään paraatiovesta yrittänyt. Lämpimät huurut tulvahtivat eteisestä. Hän koputti arasti oveen. - Sisään! kuului tuikea käsky. Mitä asiaa? Siina tiesi heti edessään tomerana seisovan keski-ikäisen naisen Mattilan emännöitsijäksi. Juuri tuon näköisen sellaisen tulee ollakin, sopivan pullea mutta samalla tiukkailmeinen. Musta pitkä leninki puki naista, joka seisoi jämeränä kuumuuttaan hohkavan lieden edessä. Ikkunalasit hikoilivat vesihöyrystä. Siinan nenä ei kertonut mitä kattilassa keitettiin. Eihän hän tiennyt millaisia ruokia näin hienossa talossa, missä suuret sammiot kiilsivät raskaissa koukuissaan seinällä, syötiin. Emännöitsijä laski punertavassa kädessään pitelemänsä puukauhan liedellä kiehuvaan kattilaan ja alkoi hämmentää. Hän piti koko ajan katseensa tiukasti Siinassa. - Eikö hän saa suutaan auki? Mattilassa tarvitsee osata esittää asiansa ja heti. - Minä olen nyt se Siina, joka on palkattu tänne sisäpalvelijaksi. - Jassoo, vai hän se nyt sitten on. No, tervetuloa. Kai hän kävi jo pehtoorin tykönä? Että kaikki on sitten sitä myöten selvää? Minä kyllä kuulin uudesta tytöstä. Pehtoori oli taas itse yksin sopinut asiasta minua kuulematta, mutta mikäs siinä. Kai hän minua paremmin tietää keittiöasiatkin. No osaakos hän mitään? Onko ollut aikaisemmin herrasväissä? Että ei ole tullut oltua! Siitä se taas riesan lykkäsi. Ja sitä rataa se jatkui. Hyvä jos joka neljänteen kysymykseen Siina ehti vastata. Ja koko ajan liedellä kiehui kuin rokkapata olisi porissut. Tosin Siina ei ollut varma, vaikka äänenpitäjä olisi ollutkin emännöitsijä. Häntä huimasi ja pyörrytti toisen tiukkuus ja huoneen kuumuus, mutta pakko nyt oli vain yrittää kestää. Ei sitäkään loputtomiin voinut jatkua. Hän tiesi, ettei kannattanut olla ujoa, mutta minkä hän perusluonteelleen mahtoi. Jotenkin Siina pystyi karaisemaan itsensä jaksamaan. Eikä niitä työpaikkoja todellakaan kasvanut joka oksalla, ei ainakaan tällaisia. Ja oli emännöitsijällä hänelle miellyttävääkin asiaa. 14
- Mattilassa on tapana käydä pyhäaamuisin kirkossa, siis joka sunnuntai. Isäntäväelle on keitetty sillä aikaa kunnon kirkkokahvit kaikkine tykötarpeineen, mutta minä olen antanut tyttöjen mennä mukaan joka toinen pyhä jos haluavat. Kuinka on, haluaako Siina? Tottahan hän halusi. Pääsi edes hetkeksi pois Hirmun silmien alta, eikä hänellä kirkonmenoja vastaan mitään ollut. Kotoa vain ei ollut lähdetty kuin korkeintaan jouluisin kirkossa käymään. Nyt hänellä olisi mahdollisuus käyttää kaunista laulunääntäänkin. Emännöitsijä pudotti hänet nopeasti takaisin unelmista. - Katsoo kuinka tuon hunsvotin tuolla nurkassa, Jenny Maarian, on käynyt. Vatsa pystyssä! Hän saa opetella Jennyn kanssa työt. Katsotaan sitten kuinka oppii ja mitä alkaa ensin tehdä. Pitää huolen ettei käy samalla lailla! Ja nuoria miehiä ei talossa sisällä eikä pihassa puhutella, ei ainakaan isäntäväkeen kuuluvia. Se on täällä Mattilassa sääntönä. Eikä minun poikaani Mikaelia! 15