Wikingin toiminta Tšerkassyssa

HITLERIN VIIKINGIT Wikingin toiminta Tšerkassyssa Saksan itärintaman joukot työnnettiin joulukuun puoliväliin 1943 mennessä länttä kohden mahtavalta Dneprjoelta rintaman koko pituudelta. Poikkeuksen muodosti lyhyt kaistale lähellä Tšerkassyn ja Korsunin kaupunkeja. Wiking oli tasan kaksi ja puoli vuotta aiemmin edennyt sodan ensimmäisessä suurhyökkäyksessään täsmälleen saman alueen läpi matkallaan ylittämään Dnepriä tarkoituksenaan edetä yhä kauemmas itään. Operaatio Barbarossan alkuaikoina Wiking oli määrällisesti koko Waffen-SS:n vahvin divisioona, johon kuului satoja pohjoismaalaisia. Joulukuun loppuun 1943 mennessä Wiking oli muuttanut täydellisesti luonnettaan. Se oli muuttunut yhdeksi Wehrmachtin kolmestakymmenestä täydestä panssaridivisioonasta. Koko panssarirykmenttiä komensi Wikingissä palvellut SS-eversti Johannes-Rudolf Mühlenkamp, vaikkakin sillä hetkellä käytössä oli ainoastaan yksi pataljoona. Rykmentti oli niittänyt mainetta erinomaisista sotilaallisista suorituksistaan ja urheudestaan taistelutilanteissa. Siihen liitettiin vuoden 1943 Waffen-SS:n uudelleenjärjestelyn yhteydessä yksi uusista SS-rynnäkköprikaateista, jotta käyttöön saatiin lisää iskuvoimaa. Wikingin tapauksessa rynnäkköprikaatiksi tuli 5. vapaaehtoinen SS-rynnäkköprikaati Wallonien [5. SS-Freiwilligen Sturmbrigade Wallonien], jota komensi entinen Belgian armeijan upseeri, SS-everstiluutnantti Lucien Lippert. Nederland- ja Wallonie-rynnäkköprikaatien ohella perustettiin kaksi muuta prikaatia, joista ranskalainen SS-Frankreich toimi unkarinsaksalaisen SS-Horst Wessel -divisioonan kanssa. Vastaavasti flaamilainen SS-Langemarck toimi Das Reich -divisioonan kanssa. Felix Steiner oli siirtynyt komentamaan armeijakuntaa ja hänen seuraajakseen oli tullut Wikingin aiempi tykistökomentaja, erittäin laajan taistelukokemuksen omannut ja monin kunniamerkein palkittu SS-kenraali Herbert Otto Gille. Hän oli pitkä, silmälasipäinen ja harmaatukkainen mies, jota alaiset kunnioittivat. Jotkut komentajista saattoivat kyseenalaistaa Gillen taktisen osaamisen divisioonatasolla, mutta hänen rohkeuttaan ei epäillyt kukaan. Divisioona ei kuitenkaan ollut enää sama monikansallinen yksikkö, jollaiseksi se alkujaan perustettiin. Useimmat pohjoismaalaiset ja hollantilaiset oli siirretty edellisvuonna Nordlandiin ja Nederlandiin, ja heidän tilalleen oli tullut syntyperäisiä saksalaisia. Yksikössä oli tästä huolimatta edelleen reilusti toistatuhatta ulkomaalaista vapaaehtoista, joista sadat olivat pohjoismaalaisia. Wiking ei edustanut enää yksistään pohjoismaalaisia SS-joukkoja, mutta sen tarina on joka tapauksessa erottamaton osa nimenomaan pohjoismaalaisten SS-joukkojen tarinaa. Uusi Stalingrad? Ei armonaikaa saksalaisille, kuului STAVKAN uusi tunnuslause. Puna-armeija alkoi nopeasti hallita nykyaikaisen motorisoidun sodankäynnin hienouksia, jota varten sillä 182

1944 oli käytössään ennennäkemättömät voimavarat. Sodan siinä vaiheessa puna-armeijan doktriinissa painotettiin tauotonta pienten ja suurten hyökkäysten sarjaa rintaman laajuudelta, sekä aloitteen säilyttämistä. Doktriiniin sisältyi myös se, ettei Saksan itärintaman joukoille saanut missään vaiheessa antaa aikaa kerätä voimia tai tilaisuutta vaihtaa joukkoja toisen rintamalohkon kanssa. Koska Hitler vaati jääräpäisesti Wehrmachtia säilyttämään puolustuslinjan Dneprjoella ja suunnittelemaan täysin epätodennäköistä tulevaa hyökkäystä venäläisiä vastaan, puna-armeija sai kuin tarjottimella mahdollisuuden motittaa huomattavan osan Eteläisen armeijaryhmän joukoista jokea vasten. STAVKAssa tarkasteltiin Dneprin penkereelle työnnettyjä yksiköitä peittelemättömän vahingoniloisesti, sillä venäläiset arvelivat tilanteen muodostuvan Stalingradin toisinnoksi. Uhattuina olivat kenraali Hans-Valentin Huben johtaman 1. panssariarmeijan XI armeijakunta sekä jalkaväenkenraali Otto Wöhlerin 8. armeijan XLII armeijakunta. Neuvostotiedustelu oli sillä kerralla kuitenkin täysin hakoteillä. Kummankin armeijakunnan taisteluvahvuus saattoi näyttää vaikuttavalta paperilla, mutta todellisuudessa ne olivat pelkkiä haamuarmeijoita. XI armeijakuntaan kuuluneen baijerilaisen Wehrmachtin 57. jalkaväkidivisioonan komentaja, eversti Schmidt totesi: Kuukausien mittaisiksi venyneet taistelut mies- ja kalustomääräisesti voimakkaampaa vihollista vastaan ovat heikentäneet divisioonan taisteluvahvuutta. Jalkaväkipataljoonien vahvuus on vain 20 30 prosenttia alkuperäisestä, ja miesten taistelumoraali on romahtanut. Yksikössä vallitsee apaattisen välinpitämättömyyden tila. Joukot ovat joutu- Wikingin krenatöörejä sekä muutama harvoista divisioonan käytössä olleista PzKpfw IV (Ausf. J) -panssarivaunuista etenemässä syrjäisellä Tšerkassyn alueella 1944. 183

HITLERIN VIIKINGIT Vasemmalla: Uupunut Wiking-divisioonan norjalainen aliupseeri varustautuneena asianmukaisesti Tšerkassyn pakkasiin talvella 1944. Oikealla: Herbert Otto Gille toimi alkujaan Wikingin tykistökomentajana, sen jälkeen koko divisioonan komentajana ja viimein IV SS-armeijakunnan komentajana. Hänellä oli aina mukanaan kävelykeppinsä. Wiking-divisioonan PzKpfw IV (Ausf. J) -panssarivaunu Tšerkassyssa. Malli oli Tšerkassyn taistelun aikaan jo vanhentunut, mutta siitä huolimatta Wehrmachtin panssarimuodostelmien todellinen työmyyrä. Vaunun sivuille lisättyjen panssarilevyjen tarkoituksena oli suojata sitä panssarintorjuntakranaateilta. 184

1944 neet elämään olosuhteissa, joissa ei ole tietoakaan elämän perusedellytyksistä Joukot käyttävät kovaa ja katkeraa kieltä, eivätkä enää osoita luottamusta pääesikuntaa kohtaan. Wehrmachtin joukoista ainoastaan Wiking (joka kuului jälleen XI armeijakuntaan) oli siinä vaiheessa edes periaatteessa täysivahvuinen, mutta senkin miesvahvuus oli pudonnut 14 000 sotilaaseen. Merkittävämpää oli, että SS-eversti Johannes-Rudolf Mühlenkamp oli muualla muodostamassa toista panssaripataljoonaa, joten Wikingdivisioonassa ei ollut kuin kaksikymmentäviisi PzKpfw IV Ausf. J -panssarivaunua, tusinan verran vanhentuneita PzKpfw III -panssarivaunuja sekä kuusi SS-majuri Hans Köllerin alaisuudessa toiminutta rynnäkkötykkiä. Neuvostosuunnitelmissa aiottiin motittaa yli 100 000 saksalaissotilasta, kun luku oli todellisuudessa lähempänä 56 000:tta. Huolellisten tulivalmistelujen jälkeen ukrainalaiset 1., 2., 3. ja 4. rintama aloittivat täysimittaisen hyökkäyksen jouluaattona 1943 pohjoisen Ovrutšista aina etelän Zaforožjeen. Saksalaisten linjoja möyhensi arviolta 29 000 tykkiä sekä 2 360 lentokonetta. Ne raivasivat tietä 2 365 000 jalkaväkisotilaalle, jotka hyökkäsivät kaivautuneiden Wehrmachtin Eteläisen armeijaryhmän yksiköiden ja niiden 1 760 000 jalkaväkisotilaan kimppuun. Saksalaisrintama murtui muutamassa päivässä, minkä seurauksena yli 2 000 puna-armeijan panssarivaunua pääsi murtautumaan linjojen läpi aiheuttaen kaaosta, yrittäen saartaa Wikingin sekä sen rinnalla taistelevat joukko-osastot. Wiking ja kaksi armeijaa jäävät mottiin Tammikuun 28. päivään mennessä Neuvostoliiton 6. panssariarmeijan sekä 5. kaartin panssariarmeijan miehet kättelivät toisiaan pienen Gniloi Tikitš -joen rannalla sijaitsevassa Žvenigorodkassa, jolloin Wiking-divisioona jäi saarroksiin. Wiking sekä flaamilainen SS-Wallonien-yksikkö sekä puolenkymmentä Wehrmachtin jalkaväkidivisioonaa muodostivat virallisesti Osasto Stemmermannin, joka nimettiin paikalla olleen vanhimman komentajan, tykistökenraali Wilhelm Stemmermannin mukaan. Marsalkka Ivan Konjevin ja jalkaväenkenraali Nikolai Fjodorovitš Vatutinin sotilaat etenivät kunnioitettavalla nopeudella muodostaen kaksi saartorengasta, joista ulompi estäisi mahdolliset ulkopuoliset iskut ja sisempi rengas pyrkisi estämään mahdolliset murtautumisyritykset. Neuvostoliiton 27. ja 52. armeija hyökkäsivät piiritettyjä rivimiehiä sekä SS-krenatöörejä vastaan samanaikaisesti idästä ja lännestä massiivisen tykistötulen tukemana. Stalingradin muistaen Hitler kielsi kenraali Stemmermannia vetäytymästä, ja vaati lähetettäväksi apujoukkoja. Hitler ei kerta kaikkiaan halunnut päästää käsistään viimeistä puolustuslinjaa Dneprin rannalla. Eteläistä armeijaryhmää komentanut sotamarsalkka Erich von Manstein käynnisti 1. helmikuuta hätäisesti suunnitellun kaksihaaraisen hyökkäyksen, johon osallistui pääosa viidestä panssaridivisioonasta (on otettava huomioon, että sotamarsalkka von Mansteinin koko armeijaryhmässä ei ollut Wiking mukaan lukien enää kuin yhdeksän panssaridivisioonaa). 185

HITLERIN VIIKINGIT Kahta vuotta aiemmin sellainen armeija olisi murskannut puna-armeijan, mutta nyt se kykeni puolustautumaan vain kuuden panssariarmeijakunnan, yhden motorisoidun armeijakunnan sekä neljän jalkaväkiarmeijakunnan voimin. Hyökkäys pysähtyi viikossa, vaikka samanaikaisesti Wiking sekä Wallonien käytännössä puskettiin pois Dneprjoelta. Wallonien-yksikön veteraani, SS-upseerioppilas Raymond Lemaire oli vastikään ehtinyt palata yksikköönsä suoritettuaan pioneerikurssin Dresdenissä: Me pioneerit jouduimme jalkaväen töihin, jotta linjat saatiin pidettyä hallussa. Useiden taisteluiden päätyttyä olin joukkueeni ainoa elossa ollut aliupseeri. Neuvostojoukot iskivät uudelleen rintamalohkoamme vastaan 30. tammikuuta. Onnistuimme torjumaan hyökkäyksen kahden tunnin mittaisen lähitaistelun jälkeen. Haavoituin sen aikana vakavasti kranaatinsirpaleista molempiin jalkoihin, ja koska en muutaman tunnin kuluttua kyennyt enää kävelemään, minut evakuoitiin motista lentokoneella. Lemaire oli harvoja onnekkaita, sillä hänen kahdestatuhannesta asetoveristaan vain 632 selviytyi motista hengissä, eikä Wikingin pohjoismaalaisten tilanteessa ollut juuri enempää kehumista. Jäljelle jääneistä, krenatöörikomppanioihin ja niistä erityisesti Germaniaan keskitetyistä tanskalaisista, norjalaisista ja ruotsalaisista kaatui tai haavoittui venäläisten toistuvissa hyökkäyksissä kymmeniä. Mutta taistelut eivät muodostaneet ainoaa haittatekijää, sillä säätilakin oli niin järkyttävä, että kaikki SSveteraanit tuovat asian aina esiin muistellessaan. Ukrainan suojattomilla aroilla puhalsi jäinen myrskytuuli, ja pakkasta oli kaksikymmentä astetta. Aivan kuten Demjanskissa kaksi vuotta aiemmin, punailmavoimat yritti tuhota kaikki rakennukset ja niihin motitetut sotilaat. Ja kuten ennenkin, Luftwaffen ylityöllistetyt Junkers Ju 52 -kuljetuskoneet joutuivat laskeutumaan väliaikaisille kiitoradoille tuodakseen mottiin tarvikkeita ja viedäkseen pois haavoittuneita. Yhdeksäntoista taistelupäivän aikana Junkersien avulla lennätettiin mottiin miltei 868 tonnia ampumatarvikkeita sekä 377 000 litraa polttoainetta ja kuljetettiin pois 4 161 haavoittunutta sotilasta. Kymmenien lentokoneiden menetys miehistöineen oli vakava takaisku Luftwaffen muutoinkin rajalliselle, jäljellä olleelle ilmakuljetuskapasiteetille. Belgialainen Wallonien-rykmentin vapaaehtoinen ja ennen sotaa Cristus Rex -puolueen lupaavana johtajana toiminut Léon Degrelle kirjoitti: Joka päivä meidän Junkers-kuljetuskoneitamme ammuttiin alas vain muutaman minuutin lennon jälkeen, jolloin ne putosivat liekehtien. En voi koskaan unohtaa haavoittuneiden tuskanhuutoja heidän palaessaan elävältä. Lumimyrskyjen tauottua alkanut suojasää muutti muutoinkin heikkokuntoiset tiet mutavelliksi. Panssarivaunut vajosivat pehmeään maahan kylkien lisäpanssarilevyjä myöten, jääden jumiin kuin konsanaan kärpäspaperiin. Muuan täydennysjoukkoihin kuulunut Leibstandarten sotilas totesi: Taistelut käynnistyivät sananmukaisesti polvensyvyisessä liejussa. Painava ukrainalainen maa-aines oli sekoittunut lumeen, jolloin tuloksena oli tahmeaa velliä. Vaikka yöllä val- 186

1944 litsi vain heikko pakkanen, ajoneuvot jäätyivät kiinni liejuun eikä niitä saanut millään irrotettua. Jopa telaketjuajoneuvot jäivät jumiin laavamaiseen liejuun. Mikäli sotamarsalkka von Mansteinin täydennysjoukkojen tilanne oli heikko, olosuhteet motissa olivat toisen taisteluviikon lopulla vielä paljon pahemmat. Degrelle kertoo toivottomasta tilanteesta: Panssarivaunut eivät saapuneet avuksi. Piiritetyt joukot pitivät puoliaan niin pitkään kuin oli toivoa, mutta nyt kaikki toivo alkoi olla mennyttä. Meillä oli käytössä viimeiset lippaat eikä huoltopäälliköllä ollut enää muonaa. Haavoittuneita menehtyi sadoittain kylmyyteen ja verenhukkaan. Olimme tukehtua vihollisen paineen alla. Viimeinen taisto Sotamarsalkka Erich von Mansteinin joukot eivät suostuneet antautumaan, vaan päättivät pistää kaiken peliin. Von Manstein kokosi käytettävissä olleet 1., 3., 11., 13., 14., 16. ja 17. panssaridivisioonat sekä 1. SS-panssaridivisioona Leibstandarten ja lähetti ne hyökkäämään koilliseen, Lisjankaa ja Gniloi Tikitšin tärkeää siltaa kohti. Wehrmachtin tykistökenraali Wilhelm Stemmermann siirsi samaan aikaan kaikki joukkonsa lounaaseen liikkuvan saarekkeen muodossa. Ne asettuivat Šanderovkan kylään ja pysyivät siellä sitkeästi asemissa, odottaen murtautumiskäskyä. Ennen pitkää kylästä ympäristöineen tuli varsinainen helvetti, joka oli ääriään myöten täynnä epätoivoisia sotilaita, yli 2 000 haavoittunutta ja ukrainalaisia pakolaisia. Kaikki hajoavan armeijan tunnusmerkit olivat nähtävillä. Wikingin 5. viestipataljoonan [SS- Panzer Nachrichtung-Abteilung 5] SS-alikersantti Schorsch Neuber muisteli viimeisiä päiviä: Olimme nälän riivaamia, eikä meillä ollut päiväkausiin lumen lisäksi mitään syötävää. Viimeinen saamamme ruoka-annos oli naurettavan vähäinen pieni, umpijäinen riisimöykky kahdeksaa sotilasta kohden. Apu oli vihdoin saapumassa kolmen viikon katkerien taistelujen jälkeen Eteläisen armeijaryhmän panssarijoukkojen saavuttaessa Tšerkassyn motin. Joukot joutuivat etenemään karmivissa olosuhteissa valtavaa ylivoimaa vastaan. Samat Junkersit, jotka toimittivat tarvikkeita mottiin, lensivät nyt melkein maanpinnan tasalla ja pudottivat täydennysjoukoille 225 litran polttoainetynnyreitä lumeen ja liejuun, jotta panssarivaunut pystyisivät jatkamaan etenemistään. Motin sisällä vallitsi täysi toiminta divisioonien siirtyessä ja valmistautuessa siirtymään länttä kohti. Stemmermann asetti Wikingin ainoana käytössään olleena panssaroituna yksikkönä kärkijoukoksi. Von Mansteinin panssarijoukkojen ollessa 16. helmikuuta alle viiden kilometrin etäisyydellä hän antoi hyökkäyskäskyn. Sitä ennen hän antoi toisen käskyn, jota kaikki komentajat kammoksuivat: Jättäkää haavoittuneet oman onnensa nojaan. Muuta ei ollut tehtävissä, vaikka jokainen sotilas vihasi sellaista ratkaisua saattoihan kuka hyvänsä heistä haavoittua, ja sitä paitsi haavoit- 187

HITLERIN VIIKINGIT tuneethan olivat heidän asetovereitaan. Jokainen Saksan itärintaman sotilas pelkäsi, mitä tapahtuisi jos he joutuisivat puna-armeijan sotavangeiksi. Etenkin haavoittuminen koettiin kuolemantuomioksi. Useimmat yksiköt, Wiking mukaan lukien, eivät noudattaneet määräystä. Wikingin ylin lääkintäupseeri, tohtori Thon siirrätti yli 130 vaikeasti haavoittunutta sotilasta venäläisten aroponien vetämiin rekiin siirrettäväksi länteen. Ahdistettujen krenatöörien ja heidän tulevien pelastajiensa väliin jäi kukkula, jonka rinteet olivat pitkät ja loivat. Sitä kutsuttiin korkeutensa mukaisesti nimellä Kukkula 239, ja sen hallinta oli elintärkeää. Jos kukkula oli saksalaisten hallussa, mottiin jäänyt Osasto Stemmermann saattoi vetäytyä suhteellisen turvallisesti Lisjankaan ja sen tärkeälle sillalle. Muussa tapauksessa kaikkien olisi yritettävä murtautua venäläisjoukkojen tuliseinämän läpi. Wehrmachtin kenraalimajuri Walter Scherffin johtama 1. panssaridivisioonan pieni taisteluosasto onnistui valtaamaan kukkulan uhkarohkealla hyökkäyksellä, mutta ikävä kyllä kukkula menetettiin pian uudelleen, koska jäljellä olleen muutaman Tiger-panssarivaunun ja krenatöörien voimavarat eivät riittäneet kukkulan puolustamiseen ylivoimaisia neuvostojoukkoja vastaan. Stemmermannin sotilaille menetys merkitsi teurastusta. Saatuaan käskyn Tunnussana vapaus, Wikingin jäljellä olleet panssarivaunut ja rynnäkkötykit hyökkäsivät Šanderovkasta kaakkoon tarkoituksenaan muodostaa vetäytymiskäytävä. SS-majuri Köllerin johtamat joukot mursivat ensin suunnatonta rohkeutta osoittaen aukon venäläisrintamaan ja palasivat sen jälkeen mottiin suojaamaan saksalaisjoukkojen vetäytymistä. Ainutkaan sen panssarivaunuista ei palannut omille linjoille. SS-everstiluutnantti Léon Degrelle, joka palkittiin rautaristin ritariristillä Tšerkassyn taistelussa osoittamastaan rohkeudesta, oli paikan päällä todistamassa täyskäännöstä: Nuoret panssarisotilaat näyttivät hienoilta. Pää ja olkapäät näkyivät vaunujen torneista ja mustissa asetakeissa erottuivat hopeiset tunnukset. Nuo miehet tiesivät pian kuolevansa, ja moni heistä kantoi ylpeästi kaulassaan trikolorinauhaa sekä kookasta mustahopeista ritariristiä. Se oli viholliselle kuin kiiltävä maalitaulu. Lähes 45 000 Wehrmachtin ja SS-joukkojen sotilasta suoranaisesti rynnisti muutaman kilometrin matkan Lisjankan tarjoamaan suojaan. Puna-armeija tajusi kuitenkin saksalaisten yrittävän paeta ja siirsi alueelle valtavia määriä panssarivaunuja, ratsuväkeä, tykistöä sekä jalkaväkeä. Hieman yli vuorokaudessa tuhansia saksalaisia teurastettiin alle neljän neliökilometrin kokoisella alueella. Neuvostopanssarivaunut tuhosivat hurjina riehuen kaiken, mikä liikkui. Ne murskasivat jopa ambulansseissa ja rekikuljetuksissa olleet haavoittuneet, eikä saksalaisilla ollut käytännöllisesti katsoen mitään, millä puolustautua. Puna-armeijan 5. kaartin ratsuväkiarmeijakunnan ratsumiehet liittyivät mukaan ja metsästivät joelle epätoivoisesti pyrkineitä saksalaisosastoja. Syntyneessä silmittömässä kaaoksessa kaikki johtosuhteet katkesivat, eikä kukaan sen kokenut saata sitä koskaan unohtaa. Léon Degrelle oli itse paikalla: 188

1944 Neuvostopanssarivaunujen aalto tavoitti saksalaisosaston ensimmäiset ajoneuvot ja piiritti puolet saattueesta. Sen jälkeen panssarivaunut murskasivat kuljetusreet silmiemme edessä yksi kerrallaan kuin tulitikkurasiat. Telaketjujen alle jäivät sekä haavoittuneet sotilaat että kuolevat ponit Saimme hetken hengähdystauon panssarivaunujen jäädessä jumiin telaketjujen alle rusentuneiden satojen ajoneuvojen hylkyihin. Tohtori Thon sekä Wikingin haavoittuneet kuuluivat kyseiseen osastoon, eikä heistä jäänyt henkiin kuin reilut kymmenen. Jopa venäläisten sanotaan olleen kauhuissaan veritekojen silmittömästä mittakaavasta. Marsalkka Ivan Stepanovitš Konjevin esikuntaan kuulunut majuri Kampov kirjoitti: Sadat ja taas sadat ratsusotilaat hakkasivat saksalaisia sotilaita sapeleillaan ja teurastivat heitä ennennäkemättömällä tavalla. Sotavankien ottamiseen ei ollut aikaa. Teurastus oli sitä luokkaa, ettei sitä pystytty lopettamaan ennen kuin kaikki olivat menettäneet henkensä. Vaikka olin itse ollut Stalingradissa, en ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa niin pienellä maa-alalla. Jotkut Osasto Stemmermannin joukoista onnistuivat pääsemään Lisjankaan ja sen tavoitellulle sillalle, mutta useimmat eivät päässeet. Loput huomasivat olevansa väärällä puolella voimakkaasti virtaavaa, jääkylmää kahdeksan metrin levyistä Gniloi Tikitš -jokea. Niiden joukossa, jotka eivät päässeet sillalle, oli 4 500 miehen vahvuista Wikingin osastoa sekä samalla useita muita osastoja johtanut SS-kenraali Herbert- Otto Gille, joka sai ajatuksen helpottaa joen ylitystä ajattamalla jokeen panssaroidun miehistönkuljetusajoneuvon eräänlaiseksi aallonmurtajaksi. Virta oli kuitenkin niin voimakas, että ajoneuvo huuhtoutui sen mukana. Kenraali Gille ei antanut periksi, vaan järjesti ihmisketjun, jota vahvisti muutamilla hevosilla. Jokivartta turkismantteli päällä ja kävelykeppi kädessä tarponut kenraali miehineen sai sotilaansa pysymään järjestyksessä ja rohkaisi heitä niin, että valtaosa miehistä onnistuttiin jotenkin saamaan turvaan joen länsirannalle. Myöhemmät seuraukset Tšerkassyn motista paenneiden valuessa Lisjankaan he saivat tervetulleen vastaanoton 1. panssariryhmän ja Leibstandarten asetovereilta. Välitöntä lepoa ei kuitenkaan ollut tiedossa, sillä heidän oli jatkettava saman tien länttä kohden liejuisissa ja märissä univormuissaan, jotka alkoivat tämän vuoksi jäätyä ihoon kiinni. Sillanpääasema oli liian heikko ja täydennysjoukot joutuivat pian perääntymään. Motista selviytyneet olivat jo olleet siinä uskossa, että pahimmat koettelemukset olivat takanapäin, joten heidän pettymyksensä oli käsin kosketeltavaa. Kaikesta huolimatta kymmenettuhannet saksalaissotilaat välttyivät joutumasta 189

HITLERIN VIIKINGIT kuoleman kitaan tai sotavangeiksi. Tšerkassyn piirityksen alkuvaiheen 56 000 saksalaissotilaasta vain hieman yli 40 000 onnistui pääsemään piiritysrenkaasta joko Junkersien kyydillä tai jalkaisin. Heidän komentajansa, monokkelia käyttänyt Wehrmachtin tykistökenraali Wilhelm Stemmermann ei lukeutunut joukkoon. Ulosmurtautumista varten hän oli ottanut käyttöönsä Wiking-divisioonan esikunta-auton, jota ajoi SS-korpraali Klenne. Autoon osuneen panssarintorjuntatykin kranaatin sirpaleet surmasivat Stemmermannin välittömästi. Neuvostojoukkojen löytäessä hänen ruumiinsa he kuvailivat häntä pieneksi, vanhaksi harmaatukkaiseksi ukoksi. Kenraali, kreivi Georg Graf von Rittbergin komentamasta baijerilais-itävaltalaisesta Wehrmachtin 88. jalkaväkidivisioonasta oli jäljellä enää 3 280 sotilasta, eikä kenraaliluutnantti Kurt Krusen komentamasta hesseniläisessä Wehrmachtin 389. jalkaväkidivisioonassa ollut enää kuin 1 932 miestä. Kaikkien haavoittuneiden evakuoinnin jälkeen Wikingin miesluku lähes puolittui 8 278 sotilaaseen. Lukumäärään sisältyivät SS-Wallonien-yksikön rippeet, muttei kuitenkaan sen komentaja SS-majuri Lucien Lippert, joka sai surmansa venäläisen tarkka-ampujan vatsaan ampumasta luodista Novo Budan kylän taisteluissa. Pohjoismaalaisista sotilaista kolmelle norjalaiselle aliupseerille, Germania-divisioonan SS-alikersantti Alf Fjeldille ja SS-korpraali Helge Tollefsenille sekä Westlanddivisioonan SS-alikersantti Inge Martin Bakkenille myönnettiin ensimmäisen luokan rautaristi osallistumisestaan taisteluun. Myös useat tanskalaiset kunnostautuivat, mukaan lukien talvisodan veteraani Robert Hansen, joka ylennettiin taistelun jälkeen komppanianpäälliköksi sekä tanskalainen SS-luutnantti Søren Kam, jolle myönnettiin yhtenä kolmesta tanskalaisesta rautaristin ritariristi. Tšerkassyn mottitaistelu oli ohitse. Saksan itärintaman joukot olivat pystyneet estämään uuden Stalingradin motin muodostumisen, mutta ne olivat menettäneet tuhansia sotilaita sekä suunnattoman määrän kalustoa. Eteläinen armeijaryhmä oli työnnetty yhä lännemmäksi, mutta mikä vielä pahempaa, sen panssarivoimat oli tuhottu lähes kokonaan. Von Mansteinin komentama panssariryhmä ei ollut vielä siihen mennessä toipunut edellisen kesän Kurskin panssaritaisteluista, ja nyt se menetti jälleen yli kolmesataa kallisarvoista panssarivaunua, jotka lojuivat romuna Korsunin, Šanderovkan ja Lisjankan alueilla. Taistelusta muodostui sotamarsalkka Erich von Mansteinin lähes viimeinen voimannäyttö. Hän onnistui mestarillisesti pelastamaan kenraali Hans-Valentin Huben komentaman 1. panssariarmeijan täydelliseltä tuholta sen jouduttua maaliskuussa saarroksiin Kamenets-Podolskissa, minkä jälkeen Hitler sai tarpeekseen von Mansteinista, joka kieltäytyi jääräpäisesti hyväksymästä Hitlerin jokaista idioottimaista päähänpistoa. Lopulta kävi niin, että Saksan vuonna 1940 Ranskan Maasjoella saavuttama voitto, Sevastopolin laivastotukikohdan valtaus 1942, Donetsin ihme 1943 ja Tšerkassyn ja Kamenets-Podolskin mottien pelastaminen eivät merkinneetkään Hitlerille tuon taivaallista. Ylipäällikkö ilmoitti Von Mansteinille muutama viikko myöhemmin, ettei hänen palveluksiaan enää tarvittu. Niinpä hän ei enää sen koommin näytellyt minkäänlaista osaa toisessa maailmansodassa. 190

1944 Tanskalainen ritariristillä palkittu Søren Kam juhlii kunniamerkkiään maljan ääressä. Kam taisteli talvisodassa ja Frikorps Danmarkissa ennen siirtymistään Wikingiin. Hänelle myönnettiin ritariristi vuonna 1945 osoittamastaan urheudesta Wikingin käymissä Puolan niin kutsutun verisen kolmion taisteluissa Varsovan edustalla. (James Macleod) Kovaa peliä Kovelissa Samaa ei voinut sanoa Wikingin pohjoismaalaisista sotilaista, joille, toisin kuin saksalaisille aseveljilleen, myönnettiin lyhyt kotiloma Tšerkassyn motista selviytymisen jälkeen. Poikkeus herätti divisioonan muissa sotilaissa suurta närää, mutta rintamatilanne oli niin vakava, ettei pahasti siipeensä saanutta Wikingiä pystytty lähettämään länteen uudelleenmuodostamista varten. Sen sijaan Wiking siirrettiin Puolaan, Neuvostoliiton rajan lähelle Lublinin kaupungin pohjoispuolelle. Sieltä se lähetettiin suoraan itään Pripjatin soille, neuvostoliittolaiseen Kovelin kaupunkiin, jossa se joutui puolustamaan kaupunkia etenevää puna-armeijaa vastaan. Suurin osa Wikingin panssarirykmentistä sekä kaksi panssaroitua jalkaväkipataljoonaa olivat olleet Tšerkassyn aikaan uudelleenvarustettavana muualla. Nyt ne siirtyivät kiireesti itään asetoveriensa tueksi. Samaan aikaan SS-kenraali Herbert-Otto Gille siirsi jäljellä olleet, ankarasta miespulasta kärsineet krenatööripataljoonansa riskialttiiseen Koveliin. Gillelle myönnettiin Tšerkassyn jälkeen miekat ritariristiin, ja ennen pitkää hänestä tuli koko Wehrmachtin 27. sotilas, jolle myönnettiin lisäksi timantit. Ainoa toinen Waffen-SS:n sotilas, jolle myönnettiin timantit, oli SS-kenraali Sepp Dietrich. Gille suunnitteli puolustavansa Kovelia idän puoleisen puolustuslinjan avulla ja 191

HITLERIN VIIKINGIT pelaavansa aikaa, jotta Wikingin raskaat yksiköt ehtisivät paikalle. Onni ei kuitenkaan ollut myötäinen, sillä puna-armeija eteni liian nopeasti ja Wiking huomasi saapuessaan joutuneensa jälleen kerran itse piiritetyksi. Gillen esikuntaan kuulunut SSkapteeni von Westphal todisti Stemmermannin kuoleman motissa ja onnistui itse pakenemaan uimalla Gniloi Tikitšjoen yli. Hän tarkkaili tilanteen kehittymistä: Illan hämärtyessä tajusimme pikku hiljaa olevamme kaupungissa, jota vihollinen piiritti kaikilta ilmansuunnilta. Saksalaisten panssarivaunujen saapuessa myöhässä SS-luutnantti Karl Nicolussi- Leck johti 30. maaliskuuta upouuden Panther-panssarikomppaniansa piiritetyn kaupungin porteille. Vaikka hän sai määräyksen perääntyä vihollisen raivoisan vastarinnan takia, hänen joukkonsa hyökkäsivät venäläisten kimppuun silmittömällä voimalla ja onnistuivat pääsemään piiritettyjen asetoverinsa luo. Nicolussi-Leckille myönnettiin erinomaisesta johtamistaidosta ja urheudesta ritariristi. Hyökkäys ei kuitenkaan ratkaissut kokonaistilannetta, sillä kaupunkia piiritettiin edelleen. Wikingille jouduttiin jälleen toimittamaan tarvikkeita ilmateitse. Tyyntä myrskyn edellä Wiking puolusti Kovelia sinnikkäästi lähes seuraavat kolme kuukautta yhdessä Wehrmachtin 4. ja 5. panssaridivisioonan osien sekä 131. jalkaväkidivisioonan osien kanssa. Neuvostojoukkojen Ukrainassa suorittama hyökkäys oli iskenyt Saksan itärintaman joukkoihin valtavan kiilan, jota Hitler pelkäsi käytettävän lähtöpaikkana venäläisten kesähyökkäykselle. Se saattaisi yltää pohjoiseen Itämerelle ja katkaista yhteydet sekä Keskustan armeijaryhmään että Pohjoisen armeijaryhmään sotahistorian suurimmassa piirityksessä. Jos niin tapahtuisi, sota olisi ohitse jouluun mennessä ja Saksa olisi lyöty. Kovel sijaitsi alueen pohjoislaidassa ja OKW halusi pitää sen hinnalla millä hyvänsä, jotta voitaisiin iskeä hyökkäävän puna-armeijan haavoittuvaan sivustaan. Wikingille toimitettiin sen kipeästi tarvitsemaa kalustoa suunniteltua hyökkäystä varten, ja samalla lähes kaikki Saksan itärintaman jäljellä olleet panssarivaunut keskitettiin lähistölle valmiuteen. Saksalaiset tekivät kuitenkin vakavan virhearvion. Venäläiset eivät hyökänneetkään etelässä Ukrainassa, vaan heikentynyttä Keskustan armeijaryhmää vastaan Valko-Venäjällä. Wikingille ei jäänyt lopulta muuta mahdollisuutta kuin seurata kauhuissaan sivusta, kuinka puna-armeija repi kappaleiksi neljänneksen Kolmannen valtakunnan sotilaallisesta kokonaisvoimasta. Siinä vaiheessa kun STAVKAn operaatio Bagrationin koko laajuus selvisi, OKW siirsi alueelle Pohjois-Ukrainan armeijaryhmän yksiköitä, jotka pyrkivät pysäyttämään venäläiset. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että Eteläinen armeijaryhmä oli siinä vaiheessa jaettu kenraali Walther Modelin komentamaan Pohjois-Ukrainan armeijaryhmään sekä sotamarsalkka Ferdinand Schörnerin komentamaan eteläpuoliseen Armeijaryhmä A:han. Jako heikensi olennaisesti Pohjois-Ukrainan armeijaryhmää juuri kun marsalkka Ivan Stepanovitš Konjev aloitti 192

1944 todella vahvan 1. ukrainalaisen rintaman voimin hyökkäyksensä. Venäläiset iskivät Wikingin ja muiden saksalaisyksiköiden kimppuun 1 600 panssarivaunun voimin, joita tuki 15 000 tykkiä sekä 2 800 lentokonetta. Saksalaisilla oli käytössään vain noin puolet venäläisten vahvuudesta. Maciejov ja Ulf-Ola Olin Etulinjassa valtava määrä neuvostopanssarivaunuja työntyi länttä kohden Kovelista Puolan rajalle. Saavuttuaan Maciejovin pikkukylään Bugjoen rannalle, venäläiset noudattivat doktriiniaan ja lähettivät ryhmän T-34-panssareita tiedustelemaan, olisiko alueella mahdollisesti saksalaisia väijyksissä. Venäläiset olivat täysin oikeilla jäljillä, sillä heidän edessään odotti Wikingin Pantherein varustettu panssarikomppania. Sitä komensi eräs Waffen-SS:n viimeisistä suomalaisista, SS-luutnantti Ulf-Ola Olin, jonka panssarivaunut oli sijoitettu suojaa antaneeseen maastoon siten, että niiden tornit tuskin näkyivät. Samalla Panthereiden pitkäputkiset ja suuritehoiset 75 mm:n tykit saattoivat ampua esteettä edessä levittäytyviä neuvostojoukkoja. Oltiin tilanteessa, jossa tuntikausien tiivis panssarivaunukoulutus harjoitusalueilla maksoi itsensä takaisin. Olin antoi Panther-miehistöille käskyn päästää tiedustelu-t-34:t läpi ja odottaa panssarivoimien pääosan saapumista Wikingin panssarivaunujen tykkien ulottuville. Pääjoukon T-34-vaunumiehistöt olettivat, ettei alueella ollut lainkaan Saksan armeijan joukkoja, joten ne saapuivat suurilukuisina Maciejovista jatkaakseen etenemistään luoteeseen, vain joutuakseen yllättäen suoraan Wikingin väijytykseen. Olinin antaessa tulikomennon Pantherien tykit alkoivat jyskyä. Venäläisvaunuun toisensa jälkeen osui, monesta irtosi torni, ammukset räjähtelivät ja miehistöt säntäsivät huutaen liekehtivinä soihtuina ulos vaunuista. He kärsivät hirvittävän kuoleman palavan öljyn peittämällä ruohikolla. Koska neuvostopanssarivaunuissa ei ollut yhteysradioita vaan kaikki viestitys tapahtui merkkilipuin kuin konsanaan entisajan sotalaivoilla, vaununjohtajat olivat voimattomia kutsumaan apuvoimia järisyttävässä kranaattisateessa. Olinin komppaniaan liittyi panssarivaunuja myös Wehrmachtin 4. ja 5. panssaridivisioonista ja venäläiset moukaroitiin yhteisvoimin armotta maan tasalle. Myös Wikingin tykistö kutsuttiin antamaan tulitukea ja varmistamaan, ettei venäläisten vetäytymisestä vahingossakaan tulisi mitään, joten puna-armeijan hyökkäysvoimat kyettiin repimään muutamassa tunnissa palasiksi. Muutama T-34 onnistui pakenemaan takaisin itään, mutta suurin osa lojui liekehtivinä hylkyinä Maciejovin tasangolla. Taistelu lukeutui Saksan asevoimien ampumataidon ja suomalaisen komentajuuden mestarinäytteisiin, onnistuihan Olin miehineen tuhoamaan pääosan puna-armeijan kokonaisesta panssariryhmästä, uskomattomat 103 panssarivaunua. Kaiken kaikkiaan ainakin 295 punaista panssaria tuhottiin niiden yrittäessä ylittää Bugjokea. On silti kylmä tosiasia, että saksalaiset eivät enää tuona kesänä pystyneet vastaaviin suorituksiin kuin ani harvoin. 193