Erkki-Sakari Harju erkki-sakari.harju@kolumbus.fi

38 Vuosien 1776 1805 rekognosointikartoitukset Suomessa Maanmittaus 85:2 (2010) Historiallinen tietoisku Vuosien 1776 1805 rekognosointikartoitukset Suomessa Erkki-Sakari Harju erkki-sakari.harju@kolumbus.fi Suomessa suoritettiin vuosina 1776 1805 sotilaskäyttöön tarkoitettu maastokartoitus, ns. rekognosointikartoitus, jossa olemassa olevaa, siviilimaanmittareiden valmistamaa kartta-aineistoa täydennettiin sotilaallisesti merkittävillä tiedoilla. artoitettu alue ulottui Pohjanlahdelta Laatokalle ja Suomen etelärannikolta linjalle Pori-Tampere-Jyväskylä-uopio-Ilomantsi, pinta-alaltaan noin 110 000 neliökilometriä. artoitustyössä valmistettiin yli 1 300 lehtijaossa olevaa karttalehteä. Rekognosointikartoituksen taustasta Suomen rekognosointikartoitusta tunnetaan yllättävän vähän, vaikka kyseessä oli lähes 30 vuotta kestänyt systemaattinen, yhtenäiseen lehtijakoon tehty kartoitustyö. Siinä valmistettiin konseptiaineistot mukaan lukien yli 1 300 lehtijaossa olevaa karttalehteä. Rekognosointikartat olivat sotilaallisen luonteensa vuoksi salaisia. artat valmistettiin vain piirtämällä, varsinaisia karttasarjoja ei painettu, ainoastaan muutamia suurikaavaisia erilliskarttoja sotilaallisesti tärkeistä kohteista kaiverrettiin kupariin ja julkaistiin painettuna. Sotilaalliselta kannalta maastoa kuvaavat kartat olivat 1700-luvun lopussa tärkeä osa sodankäynnin valmistelua. arttoja tarvittiin puolustussuunnitelmien tekoon ja samalla niistä tulkittiin mahdollisia omia hyökkäysreittejä. Jatkuva sotilaallinen uhka Venäjän suunnalta oli lopullinen syy Suomen rekognosointikartoituksen aloittamiseen. artoituksesta ja karttojen laadinnasta vastasivat linnoitusupseerit, joiden koulutukseen myös maanmittauksen ja kartografian perustaidot kuuluivat. Paras ammatillinen oppi saatiin Saksasta ja Ranskasta. Suomesta valmistettujen rekognosointikarttojen malliksi määrättiin Saksasta, Pommerin alueelta valmistetut vastaavantyyppiset kartat. (Harju & Lappalainen 2010.) Rekognosointikartoituksen aloitus ja kenraali Stackelbergin ohjeistus ustaa III oli tehnyt vallankaappauksen 21. elokuuta 1772. Saman vuoden aikana hän oli pyytänyt Suomen ylipäällikköä, eversti Berndt Otto Stackelbergia laatimaan maalle puolustussuunnitelman. Seuraavana vuonna Stackelberg teki matkan Suomeen ja tutustui erityisesti Venäjän vastaisiin rajaseutuihin. Tämän matkan perusteella laadittiin kuninkaalle raportti, jossa hän perusteli sotilaallisiin tehtäviin soveltuvan kartaston laatimisen tärkeyttä ja Suomen rekognosointikartoituksen aloittamista.

Maanmittaus 85:2 (2010) 39 Ennen Stackelbergin tekemää esitystä oli Suomen puolustussuunnitelmaa käsitelty jo aikaisemmin. Suomeen oli nimitetty kenraalikuvernööriksi Gustaf Friedrich von Rosen 13. helmikuuta 1747. Hänelle annetussa ohjesäännössä käsiteltiin laajasti Suomen puolustuskysymystä mukaan lukien sotilaallisesti tärkeiden kohteiden kartoittaminen. (Juvelius 1921.) Ajankohta oli sopiva myös toiselta kannalta rekognosoinnin aloitukselle. Lokakuun 27 päivänä 1747 vahvistettiin maanmittausylitirehtööri Jakob Faggotin 10-kohtainen ohjesääntö Suomen kartoittamiselle (Gustafsson 1933, 101 105). Vuosien 1741 1743 sodan päätyttyä oli asetettu Suomen talouskomissio-niminen komitea, jonka tehtävänä oli mm. löytää keinoja sodista köyhtyneen maan avustamiseksi ja sen talouden parantamiseksi. Toimeksiannon suorittaminen vaati maan kartoittamista. Maanmittauskomissio oli suorittanut annettujen ohjeiden mukaisen työtään. artoituksen yhteydessä tuli kustakin pitäjästä laatia seikkaperäinen selitelmä, josta kävisi selville alueen maaperä, tuotteet ja osa luonnonhistoriasta, väestön lukumäärä, elintavat ja elinkeinot. artoitukset tehtiin pääosin mittakaavaan 1 000 kyynärää desimaalituumalle (1:20 000). aikkiaan kartoitettiin noin 90 000 neliökilometrin alue (Gustafsson 1933, indeksikartta s. 109). Vuonna 1776 siviilimaanmittareiden työ oli valmiina suurimmasta osasta Etelä- ja eski-suomea, ja rekognosoinnille sekä Suomen puolustussuunnitelman laatimiselle sopiva pohjakartta-aineisto oli nyt käytettävissä. Rekognosointikartoituksen aloitusmääräys tuli kuninkaan kirjeellä 7. elokuuta 1776. artat tuli valmistaa 1760-luvulla Pommerista laadittujen karttojen mukaisesti. Aloitusmääräykseen liittyi 23. lokakuuta annettu kahdeksankohtainen ohjeistus, jonka laati kenraali Stackelberg. Ohjeissa määriteltiin mm. tehtävässä käytettävä kartta-aineisto, kartaston esikuva, karttojen sisältö, kartoitusalueet ja valmiiden karttojen varastointi. (Wawrinsky 1931, s. 4 5.) Stackelbergin ohjesäännön sisällössä oli monta yhtymäkohtaa ylitirehtööri Faggotin vuoden 1747 mittauskomissiolle antamiin ohjeisiin. On huomattava, että ohjeistus koski ensisijaisesti eteläistä kartoitusaluetta. Pohjoisen kartoitusalueen eli Savon kohdalla Göran Magnus Sprengtporten oli jo aloittanut rekognosointikartoitukset käyttäen tähän työhön komennossaan olevan Savon prikaatin rekognosointitaitoisia upseereita. artoitusalueet Rekognosointikartoituksen alkaessa Suomi jaettiin eteläiseen ja pohjoiseen kartoitusalueeseen. Eteläisen alueen johtajaksi Helsingin piirustuskonttoriin nimitettiin eversti Fredrik Jacob Nordencreutz ja hänen alaisikseen neljä upseeria kenraali Axel Magnus von Arbinin päätöksen mukaisesti: majuri Carl Nathanael lerck, adjutantti Odert Albrecht Gripenberg, luutnantti Christian August Schürich ja konduktööri Nils Stenhoff (Wawrinsky 1931, s. 4). äytännössä toiminnan johtovastuu siirtyi hyvin pian majuri lerckin vastuulle, kun Nordencreutz sairastui ja palasi Tukholmaan. Pohjoisen alueen kohdalla työn alku oli erilainen. Eversti Göran Magnus Sprengtporten oli saanut Savon prikaatin alaisuuteensa 1775. artoituksesta ja

40 Vuosien 1776 1805 rekognosointikartoitukset Suomessa uva 1. Vuosien 1776 1805 rekognosointikartoitusalueet rekognosoinnista kiinnostunut Sprengtporten oli aloittanut yksikkönsä puitteissa pienimuotoisen rekognosointitoiminnan, ja kun määräys varsinaisen kartoituksen aloittamisesta tuli 8. elokuuta 1776, ustaa III edellytti, että Sprengtporten jatkaa jo aloittamaansa Savon ja arjalan kartoittamista. Tälle työlle hän oli laatinut omat ohjeistuksensa. (Sprengtporten 1798, s. 419 424.) Sprengtporten vastasi kuninkaalle kirjeellään 24 syyskuuta 1776 ja esitti, että varsinaisen lehtijaossa tapahtuvan kartoituksen sijaan keskityttäisiin detaljikartoitukseen ja kohdennettaisiin työ sellaisille alueille, joita vihollinen todennäköisimmin tulisi käyttämään hyökätessään. Tämä kuninkaan antama erivapaus Sprengtportenin toiminnalle eriytti eteläisen ja pohjoisen kartoitusalueen työskentelyn. Pohjoisen alueen piirustuskonttori oli aluksi Mikkelissä, mutta siirtyi jonkin ajan kuluttua Sprengtportenin virkaasuntoon Brahelinnaan, Ristiinaan. Samoin kuin eteläisen kartoitusalueen kohdalla kuningas ilmoitti Sprengtportenille, että kenraali von Arbin voi valita 3 tai 4 avustavaa upseeria kartoitustöihin. Tähän ei Sprengtporten tyytynyt, vaan esitti suurempaa avustajamäärää. aikesta päättäen Savoa pidettiin sotilaallisesti merkittävänä alueena ja kartoitusta tärkeänä, sillä Sprengtportenin päällikkyysaikana hänellä oli aluksi 9 ja lopuksi 11 avustavaa upseeria. (Wawrinsky 1931, s. 8.)

Maanmittaus 85:2 (2010) 41 Lähdettyään pitkälle ulkomaanmatkalle 1779 Sprengtportenin tehtävät siirtyivät hänen alaisuudessaan toimineelle kapteeni Wadmanille. Samalla kartoitusalueen piirustuskonttori siirrettiin uopioon. Suomen sotajoukkojen ylin johtaja, Stackelbergin seuraaja kenraali Fredrik Posse, esitti kuninkaalle tässä tilanteessa eteläisen ja pohjoisen kartoitusalueen yhdistämistä. Esitystään hän perusteli sillä, että huolimatta kuninkaallisen majesteetin antamista ohjeista eteläinen ja pohjoinen kartoitusalue tekivät työtään erilaisten ohjeiden pohjalta ja tämä aiheutti mm. sen, ettei pohjoisen ja eteläisen alueen karttoja voitu liittää toisiinsa. Posse epäili myös suhteellisen nuoren Wadmanin kykyä toimia vaikeiden alaistensa esimiehenä (Wawrinsky 1931, s. 9.) uningas päätti 14. joulukuuta 1780 yhdistää kartoitusalueet. Samalla päivämäärällä aateloitiin myös everstiluutnantti C. N. af lercker, joka sai aatelisarvon palkkiona hyvin johdetusta ja suoritetusta kartoitustyöstä. Eversti Nordencreutzin sairastuttua 1799 af lerckeristä tuli myös eteläisen ja pohjoisen kartoitusalueen päällikkö. Yhteisen kartoitusalueen piirustuskonttori tuli Helsinkiin. Rekognosointiin sisällytettiin vuonna 1791 rannikkoalueiden kartoittaminen. Alue ulottui idässä ymijoen suuhun Ahvenkoskelle ja lännessä saaristomerelle Utö:n saareen ja siitä pohjoiseen ustaviin (Tiilikainen & Harju 2009). Merialueiden kartoitusta hoitanut luotsilaitos alistettiin nyt rekognosointikartoituksen alaisuuteen. Neljäs alue, jossa tehtiin systemaattista rekognosointikartoitusta, oli Pohjanmaalla. Tarkoituksena oli kartoittaa Savon alueeseen yhdistyvät kulkukelpoiset vesireitit ja tiestö. Pohjanmaan kartoitukset eivät olleet lehtijaossa. Tiedustelukartoitukset Oma erikoisryhmänsä kartoituksissa olivat majuri Otto Carl von Fieandtin tekemät tiedustelukartat Venäjältä. ustaa III:n sodan jälkimainingeissa päätettiin 1790 perustaa rekognosointikartoituksesta täysin erillään oleva kahden upseerin ryhmä suorittamaan tiedustelukartoituksia Venäjällä. Tehtävään määrättiin kartoitustöissä erityisen hyvin kunnostautuneet O. C. von Fieandt ja luutnantti Ferdinand Ernst de Carnall. Tehtävänä oli valmistaa suurikaavaisia erikoiskarttoja Venäjän rajalla olevista vesistön kauttakulkupaikoista Savossa ja arjalassa sekä lisäksi Suomessa tai Venäjällä olevista taistelupaikoista, joissa joukot ottivat yhteen ns. ustaan sodan aikana 1798 1790. Af lercker ei tästä kartoitustyöstä pitänyt ja välit sekä von Fieandtin että töitä hallinnoivien ylempien virkamiesten kanssa kiristyivät. (Warwinsky 1931, s. 13.) reivi Nils Cronstedtin laatiman luettelon mukaan von Fieandtin ja de Carnallin valmistamia tiedustelukarttoja luovutettiin kuninkaan kartta-arkistoon 23 kappaletta (Cronstedt teoksessa Wawrinsky 1931). artoitustyön eteneminen Työt eteläisellä kartoitusalueella alkoivat syksyllä 1776. Majuri lerck ja adjutantti Gripenberg kartoittivat Helsingin ympäristöaluetta. Seuraavana vuonna alkoivat varsinaiset laajemmat rekognosointikartoitukset ymijoen länsipuolelta. Työ eteni nopeasti ja 1780 oli saatu valmiiksi maastotyöt ensimmäisen kartoitus

42 Vuosien 1776 1805 rekognosointikartoitukset Suomessa suunnitelman määrittelemältä alueelta. Pinta-alaltaan se oli noin 900 neliökilometriä. Näin oli ajankohdan käsityksen mukaan puolustuksellisesti tärkeimmät osat aakkois-suomea kartoitettu. Syksyllä 1779 oli everstiluutnantti lerck saanut valtaneuvos Sparrelta kuninkaan lähettämän ehdotuksen, että ensimmäisen kartoitusvaiheen valmistuttua työtä jatkettaisiin niin, että se käsittäisi koko Suomen. Tähän ehdotukseen lerck vastasi huomautuksella. että maanmittaustehtävistä vastaavalta tirehtööri af Wetterstedtiltä tulee saada maanmittareiden valmistamat geometriset kartat siitä osasta Suomea, josta rekognosointia ei vielä ole toteutettu. lerck sanoi pelkäävänsä, ettei varsinkaan Länsi Suomesta ollut soveliasta kartta-aineistoa saatavilla ja siksi hän pyysi sotamarsalkka Stackelbergia esittelemään tilanteen kuninkaalle ja toimimaan niin, että seuraavana kesänä maanmittarit tekisivät Etelä-Suomen alueella riittävässä määrin geometrisia kartoituksia ja ensi sijassa niissä pitäjissä, jotka seuraavaksi tultaisiin rekognosoimaan. (Wawrinsky 1931, s. 6.) Valitettavasti mitään erityistä geometrista kartoitusta ei eteläisen kartoitusalueen kohdalla tehty, vaan työssä jouduttiin pääsääntöisesti käyttämään isojakoa varten tehtyjä, mittakaavaltaan 200 ja 400 kyynärää desimaalituumaa kohden olevia karttoja. Pohjoisen kartoitusalueen kohdalla ensimmäiset suuret kartoituskohteet olivat Savonlinnaan johtavat vesireitit, seuraavina vuorossa olivat valtakunnan raja Savonlinnasta itään sekä ne merkittävät vesireitit, jotka johtivat arjalasta ja Savosta Pohjanmaalle (Lappalainen ym. 2007, s. 26). Maastotyö oli vaikeaa ja kartoittajat valittivat siitä: Yksin melkein asumattomassa maassa ja puolivillien ihmisten parissa he nopeasti olisivat voineet väsyä ja menettää intonsa. artoituksen vaikeutta muistettiin myös maastokartoituksen konsepteissa. Metsäalueet, joihin kartoittaja ei mennyt, saivat vain merkinnän: Maasto vaikeakulkuista, jyrkkiä rinteitä ja suuria lohkareita tai Maasto mahdoton jalkamiehen kulkea. On vaikea sanoa, oliko kyseessä kartoittajan väsymys vai maaston yleinen kulkukelpoisuusmerkintä sotaväkeä ajatellen. Vuonna 1780 eteläistä kartoitusaluetta laajennettiin Helsinki Hämeenlinna Turku-väliselle alueelle. artoitustyö jatkui, mutta tahti hidastui. Pohjoisen kartoitusalueen työt keskittyivät Päijänteen ympäristöön sekä Savon pohjoisosiin. Aikaisemmin af lercker oli antanut vuosittaiset työsaavutusraportit, mutta käytäntö loppui 1786. un ns. ustaan sota 1788 alkoi, muodostettiin kartoittajista af lerckerin johtama rekognosointiprikaati. Sen tuli huolehtia sodanjohdon tarvitsemista kartoista sekä kartoittaa ymenlaakson Venäjän puoleisia osia. Normaaliin käytäntöön palattiin sodan päätyttyä 1790. Työn jatkamisesta af lercker laati uudet suunnitelmat, jolloin kartoituksen pääpaino siirtyi rannikkoja merialueen kartoittamiseen. Ensimmäiset painopistealueet tulisivat olemaan Porvoon ja Emäsalon ympäristö, Viaporin edusta sekä Turun ja Utön välinen saaristo. un merialue olisi saatu kartoitetuksi, kartoitettaisiin vielä puuttuvat sisämaan alueet. Af lercker totesi vuoden 1794 raportissaan, että ainoa merkittävä kartoittamaton osa Manner-Suomesta oli okemäenjoen ja Turun välinen seutu. uninkaan käskyllä kaikki käytettävissä olevat voimat määrättiin merikartoitukseen 1795.

Maanmittaus 85:2 (2010) 43 Taulukko 1. Työn eteneminen. un pitäjän nimen jälkeen on merkitty / osa se tarkoittaa, että pitäjä on kokonaan kartoitettu, mutta eri vuosien aikana. Merkintä / vain osittain tarkoittaa, että kartoituksessa on aukkokohtia, tai että pitäjää ei ole kokonaan kartoitettu. Pitäjän nimi on esitetty suomenkielisessä muodossaan. Taulukon pitäjäjako perustuu S. G. Hermelinin vuoden 1799 Suomen kartastossa esitettyyn jakoon. ohdassa Päällikkö lyhenteet ovat seuraavat: N = Nordencreutz, S = Sprengtporten, W = Wadman, = lercker. Eteläinen kartoitusalue Vuosi Pitäjä Päällikkö 1776 Helsinki N 1777 Elimäki N Lapinjärvi Pernaja Pyhtää Iitti / osa 1778 Porvoo / osa N Orimattila / osa Myrskylä / osa Hollola / osa 1779 Porvoo / osa Mäntsälä / osa Orimattila / osa Myrskylä / osa Lammi / osa Hollola / osa 1780 Helsingin pitäjä / osa Tuusula Sipoo Mäntsälä / osa Nurmijärvi / osa Janakkala / osa Hollola / osa Vanaja / osa Lammi / osa Hattula / osa Hauho / osa 1781 Vanaja / osa Hattula / osa Pälkäne / vain osittain Hauho / osa Lempäälä / osa angasala / vain osittain Messukylä / vain osittain Pirkkala / vain osittain arkku Tottijärvi Vuosi Pitäjä Päällikkö 1782 irkkonummi Espoo Helsingin pitäjä / osa Vihti / osa Nurmijärvi / osa Loppi / osa Janakkala / osa Padasjoki Lammi / osa Hauho / osa uhmalahti Längelmäki / osa Orivesi / vain osittain Jämsä / vain osittain Sauvo / osa 1783 Inkoo Siuntio Vihti / osa Lohja arjalohja arjaa 1784 Somero / osa Tammela Loppi / osa Vanaja / osa Vihti / osa Tammisaari Tenhola Sauvo / osa 1785 Urjala / osa Sääksmäki / osa Hattula / osa Akaa / osa Vesilahti / osa Tyrvää / vain osittain iikala Uskela / osa Perniö / osa

44 Vuosien 1776 1805 rekognosointikartoitukset Suomessa Taulukko 1. Työn eteneminen (jatkoa). Vuosi Pitäjä Päällikkö 1786 Perniö / osa Uskela Halikko Marttila / osa Loimijoki Urjala / osa Punkalaidun / osa Lempäälä / osa Akaa / osa 1787 Pöytyä / osa Marttila / osa Loimijoki / osa Punkalaidun / osa Huittinen / osa Turku ja Turun eteläpuoli: Paimio 1787 1789 artoitukset Venäjällä: Pyhtää Anjala 1791 1792 1793 1805 Turun pohjoispuoli: Maaria, Raisio, Lieto Pitäjänrajoja ei ole kartalla okemäenjoen varsi: Pori Ulvila okemäki Pitäjänrajoja ei ole kartalla Eteläisen kartoitusalueen indeksissä on esitetty myös Turun ja Porin välinen rannikkoalue. Tätä ei rekognosoitu. artan indeksissä todetaan, ettei aluetta voitu kartoittaa puuttuvien mittausten (pohjakarttojen) vuoksi. Pohjoinen kartoitusalue Vuosi Pitäjä Päällikkö 1777 1778 Heinola / osa Mäntyharju / osa Iitti / osa Ristiina / osa Puumala Sulkava Rantasalmi / osa Joroinen / osa Juva S & W 1779 1780 Mäntyharju / osa Hirvensalmi Mikkeli angasniemi Pieksämäki Leppävirta / osa uopio / vain osittain 1781 Iitti / osa Sysmä Hartola Heinola / osa Mäntyharju / osa 1782 Jämsä / vain osittain Laukaa Rautalampi / osa Saarijärvi / osa 1783 Rantasalmi / osa Joroinen / osa uopio / vain osittain arstula 1784 Rantasalmi / osa Rautalampi / vain osittain Saarijärvi / vain osittain 1785 erimäki / osa itee / osa esälahti / osa Pälkjärvi Tohmajärvi / osa 1786 erimäki / osa itee / osa Tohmajärvi / osa 1787 erimäki / osa Liperi / vain osittain 1788 1790 artoitukset Venäjällä: Savonlinnan ympäristö Sääminki / vain osittain W Pohjoisen rekognosointialueen kartoitusindekseissä on esitetty myös osa Ilomantsin pitäjää. Tätä aluetta ei tiettävästi rekognosoitu.

Maanmittaus 85:2 (2010) 45 artaston geodeettinen runko ja projektio Rekognosointikartoille ei määritelty projektiota, vaan karttapiirrokset laadittiin suoraan sovittuun mittakaavaan suorakulmaiseen desimaalituumaruudustoon. Rekognosointikartaston geodeettisen rungon laatua arvioitaessa on muistettava se, että koko kartoitus perustui olemassa olevaan kartta-aineistoon. Rekognosoijat täydensivät työpohjaksi saamiaan karttoja ja suorittivat vain harvoissa tapauksissa lisämittauksia (Sprengtporten 1978, s. 419 422). Näin ollen kaikki olemassa olevan kartta-aineiston runkoon liittyvät virheellisyydet siirtyivät rekognosoiduille kartoille. Rekognosointityön alkaessa Suomen etelä- ja keskiosa jaettiin eteläiseen ja pohjoiseen kartoitusalueeseen kuvassa 1 olevan kartan mukaisesti. oko alueesta laadittiin lehtijakokartta alueen päällikön J. F. Nordencreutzin toimesta (Wawrinsky 1931, s. 3). Lehtijaon perusteella voidaan sanoa, että rekognosointikartasto toteutettiin omassa yhtenäiskoordinaatistossaan, jonka pohjoissuunta määräytyi alueen keskellä olevan pituuspiirin mukaisesti. Selvitysteni perusteella kyseinen pituuspiiri kulki Loviisan edustalla olevan Svartholman linnoituksen kautta. yseinen linnoitus olikin itä-länsi- suunnassa keskellä kartoitusaluetta. Näin tehtyä lehtijakoa noudatettiin säntillisesti eteläisen kartoitusalueen töissä. Pohjoisen kartoitusalueen kohdalla näin ei tehty. Joulukuussa 1780 koko kartoituksen johtajaksi nimitetty everstiluutnantti C. N. af lercker valitti, ettei pohjoisen rekognosointialueen johtaja eversti G. M. Sprengtporten noudattanut annettua lehtijakoa, vaan laati 1:20 000 mittakaavaisia rekognosointikarttoja pitäjittäin (Wawrinsky 1931, s. 19). Paitsi annetun lehtijaon noudattamatta jättämistä toimenpide aiheutti sen, että pitäjittäisten rekognosointikarttalehtien pohjoissuunta ei ollut virallisessa lehtijaossa määritellyn mukainen. un alueet 1780 tulivat saman johdon alaisuuteen, af lercker edellytti, että pohjoisen alueen kartoitukset saatetaan alussa määritellyn lehtijaon mukaisiksi. Merkittävin käytettävissä ollut kartta-aineisto rekognosointikartaston laadinnalle olivat maanmittauskomission 1:20 000-mittakaavaan laaditut pitäjittäiset kartoitukset (Wawrinsky 1931, s. 1). Näitä pienentämällä ja yhteen liittämällä muodostettiin laaja-alaisempia kokonaisuuksia. artat oli laadittu omaan paikalliseen koordinaatistoonsa, jonka runkona oli yleensä kartoitettavan alueen halki kulkeva mittalinja tai useamman mittalinjan muodostama verkko (Gustafsson 1933, s. 127) jotka saatettiin yhdistää toisiinsa graafisella kolmiomittauksella. Parhaita ja huolellisimmin mitattuja runkolinjoja olivat läänien ja pitäjien väliset rajat. un pitäjänkarttoja liitettiin toisiinsa suuremmiksi aluekokonaisuuksiksi, mitattiin tarvittaessa uusia mittalinjoja, joilla karttakohtaiset rungot saatiin sidottua toisiinsa. Lisäksi laajempien alueiden ollessa kyseessä havaittiin lisäksi suunnat ja niiden väliset kulmat selvästi näkyviin maastokohteisiin. Näin ollen rekognosointikartaston rungon muodosti graafinen monikulmio/kolmioverkko, jossa osa pisteiden välisten sivujen pituuksista tiedettiin kolmioiden kulmien lisäksi. un mainitun kaltaisen verkon havainnot tehtiin huolella, syntyi runko, jossa alueen päämuodot olivat paikallaan, mutta pienempien kohteiden sijainnissa saattoi olla suuriakin virheitä (akkuri 2010).

46 Vuosien 1776 1805 rekognosointikartoitukset Suomessa Rekognosointikartaston rungon virheistä Alfred A. Gustafsson mainitsee Maanmittauksen historiassa, että ylitirehtööri Wetterstedt aloitti Suomen maaherrakunnat käsittävän kartaston laadinnan 1776. Saadakseen siihen mahdollisimman luotettavan rungon Wetterstedt suoritutti 1775 runsaasti mittauksia eski-suomessa ja Savossa, erityisesti pitkin uopion läänin etelärajaa. Vuoden 1748 maanmittauskomission astronomiseksi havaitsijaksi nimitetty Jakob Gadolin teki lisäksi astronomisia napakorkeuden määrityksiä Pohjois-arjalassa (Gustafsson 1933, s. 117 ja 147). Hyvin todennäköisesti nämä mittaukset liittyivät Venäjän vastaisen rajan tarkan sijainnin määrittämiseen. Varsinainen rajankäyntimittaus tehtiin 1775. Tällöin läänin- ja valtakunnanraja toimivat mainiona runkona siitä pohjoissuuntaan mitatuille runkolinjoille. Venäjälle Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa menetettyjen alueiden kohdalla edellä kuvatun kaltainen runko oli luonnollisesti huomattavasti puutteellisempi. Tämä tulee selvästi esille 1:160 000-mittakaavaisen tiekartaston pohjalta tehdyn karttayhdelmän vertailussa tämän hetken karttoihin. Venäjään kuuluneella alueella kartan mittakaava kasvaa itää kohti mentäessä ja aiheuttaa sen, että arjalan kannas ja siitä pohjoiseen olevat alueet kuvautuvat liian laajoina. Rekognosointikartaston toinen selvä virhealue on hieman yllättäen Varsinais-Suomi. Tämä selittyy sillä, että käyttöön saatu kartta-aineisto oli vanhaa myös runkonsa osalta. Viimeisessä af lerckerin raporttikartassa mainitaan Varsinais-Suomen rannikkoalueen kohdalla, että rekognosointia ei ole voitu tehdä, koska tarvittavat mittaukset [kartoitukset] puuttuvat. artaston eski-suomea käsittävä osa sitä vastoin on rungoltaan yllättävän hyvä, sillä läänin- ja valtakunnanrajaan liittyvien mittausten lisäksi tällä alueella suoritettiin runsaasti runkolinja- ja sidemittauksia vuosina 1767 1780 (Gustafsson 1933, s. 139 ja 147). oska kartaston pohjana ei ollut maantieteellisiin koordinaatteihin sidottua runkoa, vaan pohjana olivat erillisjärjestelmissä olevat pitäjänkartat, oli perusteltua, ettei valmiisiin rekognosointikarttalehtiin merkitty maantieteellisiä koordinaatteja. arttojen rungon geometrinen laatu vaihteli suuresti, vaikka karttojen sisältö ja kuvaus oli hienosti toteutettu. oko kartoitusalueen osalta tarkasteltuna, runko on yllättävän hyvä. Yksittäisten karttalehtien puitteissa poikkeamat todellisesta sijainnista saattavat kuitenkin olla merkittäviä. Vaikka rekognosointikartasto oli omassa erillisjärjestelmässään, on silti ihmeellistä, ettei edes pienimittakaavaisiin indeksikarttoihin merkitty maantieteellisiä koordinaatteja. Rekognosointitaitoja linnoitusupseereille opettaneen Haapaniemen sotakoulun opetusohjelmassa oli 1700-luvun lopulla trigonometriaa, kolmiomittausten laskentaa ja astronomista paikanmääritystä (Tigerstedt 1919). Näiden taitojen opiskelu kertoi väistämättä uusille upseereille, että Suomesta tehdyn rekognosointikartaston rungon kohdalla kaikki ei ollut ihan oikein. Tilanteen teki erikoiseksi vielä se, että samaan aikaan Suomesta laadittiin vapaaherra Hermelinin kustantamana ja Carl Petter Hällströmin piirtämänä maantieteellinen Suomen suuriruhtinaskunnan kartasto, jossa oli ajankohdan parhaaseen käsitykseen perustuva geodeettinen runko ja maantieteellinen asteverkko (Strang & Harju 2005).

Maanmittaus 85:2 (2010) 47 uva 2. Ote runkolinjan mittauskartasta Ruovedeltä Päijänteelle 1776 (Finska rekognosceringsverket 411 Serie B, portfölj 25, rigsarkivet, Stockholm) Af Wetterstedtin samaan aikaan valmistamat maaherrakuntien kartat perustuivat myös maantieteellisistä koordinaateista määritettyyn runkoon. Merirekognosoinnin myöhempi aloitusajankohta vaikutti siihen, että tässä työssä käytettiin kolmiomittauksella määritettyjä runkopisteitä ja aivan työn loppuvaiheessa kartoille merkittiin myös maantieteelliset koordinaatit (Hydrographiska kartor, Litt.D (Finska viken), omslag D:4, Litt.B (Åbo skärgård), omslag B:4 och 5, rigsarkivet, Stockholm). Rekognosoinnissa käytetyt kartta-aineistot ja karttojen valmistus Rekognosoinnin periaatteen mukaan työn tuli perustua olemassa olevan kartta-aineiston täydentämiseen sotilaallisesti merkittävillä lisätiedoilla. Työtä varten tuli näin ollen saada tarvittava lähtöaineisto. Aloitusvaiheessa Tukholmasta kerättiin saatavilla olevat kartat (Alanen & epsu 1989, s. 7). Ne eivät juuri työtä auttaneet. Siksi määrättiin, että siviilimaanmittareiden tuli toimia yhteistyössä rekognosoijien kanssa. Maanmittaustehtävistä vastaava ylitirehtööri af Wetterstedt määräsi 2. Joulukuuta 1776, että Uudenmaan-, Hämeen ja Heinolan läänien maanmittareiden tuli luovuttaa silloin kun eversti Nordencreutz tai majuri lerck tilaavat hallussaan olevat maantieteelliset tai geometriset kartat sotilaskonttoriin Helsinkiin kopioitaviksi. Samanlainen käsky annettiin 20. helmikuuta 1777 Heinolan ja uopion läänien maanmittareille, joilta eversti Sprengtporten oikeutettiin tilaamaan karttoja. Hieman ennen tätä oli rekognosointiyksiköille annettu lainaksi vuoden 1748 maanmittauskomission maantieteelliset kartat valtakunnan rajaan rajoittuvista pitäjistä. (Gustafsson 1933, s. 153.)

48 Vuosien 1776 1805 rekognosointikartoitukset Suomessa Alfred A. Gustafssonin kirjassa Mittaus- ja kartastotyöt Suomessa on indeksikartta, joka näyttää vuosien 1737 1747 ja 1748 mittauskomissioiden aikana tehdyt, pääsääntöisesti 1:20 000-mittakaavaiset geometriset kartoitukset, pintaalaltaan noin 90 000 neliökilometriä. Nämä kartat olivat erinomainen pohja eski-suomen ja Savon alueen rekognosoinnille (Gustafsson 1933, s. 109). Työssä hyödynnettiin lisäksi siviilimaanmittareiden suorittamia runkolinjamittauksia, vesistökartoituksia sekä merkittävien paikkakuntien välisten teiden kartoituksia. Turun ja Porin läänissä sekä Uudellamaalla ja Hämeessä jouduttiin lähtöaineistona käyttämään myös isojakokarttoja. Ne oli laadittu kaavoihin 1 desimaalituuma 200 kyynärää kohden viljellyistä maista (1:4 000) ja 1 desimaalituuma 400 kyynärää kohden metsämaista (1:8 000). Nämä kartat jouduttiin pienentämään kaavaan 1 desimaalituuma 1 000 kyynärää kohden (1:20 000) ja asemoimaan kenttämittauskonsepteiksi. Tämä merkitsi suurempaa toimituksellista työmäärää piirustuskonttorissa ja samalla maastokartoitukseen käytettävissä olevan ajan vähenemistä. Lisäksi karttojen pienentäminen ja kokoaminen suuremmiksi lehdiksi aiheutti työhön virheitä. Alfred A. Gustafssonin antama kuvaus 1:20 000-mittakaavaisten pitäjänkarttayhdelmien valmistamisesta 1:4 000- ja 1:8 000-mittakaavaisista isojakokartoista sopii hyvin myös rekognosoinnin pohjakarttojen valmistukseen: Pienoiskokokarttoja (tarkoittaa pienennettyä karttaa) yhteen sovitettaessa kartat eivät kuitenkaan liittyneet virheettömästi toisiinsa, vaan sattuivat paikoittain reunoiltaan toistensa päälle tai muodostui karttojen väliin rakoja, kaikesta sovittelusta huolimatta. Tämä johtui osaksi kartta-aineiston virheellisyydestä, osaksi siitä että kartat olivat kutistuneet eri tavoilla. Monesti ei auttanut muu kuin leikellä palasiksi enimmin virheellisiksi otaksutut pienennykset ja pala palalta liittää ne viereisiin karttoihin. Sittenkuin kartografi oli saanut kaikki samaan pitäjään kuuluvien lohkokuntien kartat ja karttapalat parhaan ymmärryksensä mukaan paikoilleen asetetuiksi, liimattiin ne yhteen. (Gustafsson1933, 147.) Rekognosointikartaston perusyksikkö oli 1 000 kyynärää desimaalituumalle eli 1:20 000-mittakaavainen karttalehti, jolle oli konstruoitu suorakulmainen desimaalituumaruudusto. arttalehden koko oli ns. Imperial-arkki, 17 24 desimaalituumaa vastaten 50,5 71,0 senttimetriä. Seuraavat karttojen laadinnassa käytettävät mittakaavat olivat 2 000, 4 000 ja 8 000 kyynärää desimaalituumalle (1:40 000, 1:80 000 ja 1:160 000), jolloin pienempikaavainen karttalehti sisälsi aina 4 edellisen mittakaavan lehteä. Tämä helpotti karttojen valmistamista, sillä mittakaavamuutokset voitiin suorittaa vakiomenetelmillä. Myös karttojen arkistointi helpottui karttojen vakioidun koon ansiosta. Mittakaavasarjasta toiseen siirtyminen oli helppoa, koska 1 000 kyynärän karttojen lehtijako hakutunnuksineen piirrettiin kaikille pienempimittakaavaisille kartoille. Hakutunnus merkittiin itä länsi-suunnassa roomalaisin numeroin ja pohjois etelä-suunnassa latinalaisin numeroin Savonlinnan korkeudelta etelään ja suuraakkosin pohjoiseen.

Maanmittaus 85:2 (2010) 49 uva 3. Ote Hämeen härkätien kartasta vuodelta 1740 (Finska rekognosceringsverket 411, Serie B, portfölj 25, rigsarkivet Stockholm) äytännössä 2 000, 4 000 ja 8 000 kyynärän karttalehdet olivat kooltaan Imperial-arkin neljänneksiä eli 8,5 12 desimaalituumaa vastaten 25,3 35,5 senttimetriä. 200 ja 400 kyynärän erikoiskartat olivat kooltaan vaihtelevia täysin sen mukaan, minkä laatuinen oli kartoitettu kohde. Myös indeksikarttojen koot määräytyivät esitettävän kohteen laajuuden mukaan. Rekognosoinnin maastotyö suoritettiin konseptikarttaa täydentäen. artoittaja liikkui tavallisimmin ratsain ja merkitsi kenttäkonseptille täydennystiedot. Asutuksen ja lähinnä vesistöjen nimistöä täydennettiin, tässä käytettiin myös paikallisen väestön apua. aikkea täydennettävää ei tarkastettu paikan päällä, vaan vähemmän tärkeät kohteet kartoitettiin vain haastattelujen perusteella (Sprengtporten 1798, s. 421). artoitus tapahtui silmämääräisesti. Mikäli pohjakartassa havaittiin ilmeisiä virheitä pohjakuvioiden osalta, tarkistusmittauksia suoritettiin mittapöydällä ja mittaketjuilla. Tässä rekognosoija sai apua paikallisilta maanmittareilta tai pyysi paikallisia maanviljelijöitä avustamaan omissa mittauksissaan. enttäkonsepti piirrettiin puhtaaksi mittakaavaan yksi desimaalituuma 1 000 kyynärää kohden. Eteläisen kartoitusyksikön kohdalla kartat pienennettiin julkaisua varten mittakaavaan yksi desimaalituuma 2 000 kyynärää kohden. Pienentäminen tapahtui kahdella vaihtoehtoisella tavalla, ruutumenetelmällä tai pantografia käyttäen. Ruutumenetelmässä piirtäjä konstruoi silmämääräisesti ja suhdeharppia käyttäen kartan viivapiirroksen ja pistemäiset kohteet alkuperäistä pienikokoisempaan ruudustoon. Tässä hyödynnettiin alkuperäisen kartan desimaalituumaruudustoa. Oletettavasti rekognosoijilla oli piirustuskonttorissa käytössään myös mekaanisia piirtomuuntokoneita, pantografeja, pienentämistä varten (ryger 1767).

50 Vuosien 1776 1805 rekognosointikartoitukset Suomessa artan puhtaaksi piirtäminen tapahtui tussilla, jonka piirtäjä itse sekoitti kimröökistä (noki) ja shellakasta. Oikein tehtynä tussi antoi peittävän mustan viivan ja se juoksi hyvin piirtämiseen käytetystä sulkaterästä. Myös teräksestä valmistettuja teriä käytettiin. Piirrettäessä käytettiin apuna myös suurennuslasia pienimpien yksityiskohtien piirtämisessä ja nimien tekstaamisessa. arttapiirros väritettiin vesivärein, jotka piirtäjä itse valmisti. Väriaineet olivat luonnosta saatuja mineraalipigmenttejä. un karttapaperina oli lumppupohjainen neutraali paperi ja piirros valmistettiin itse tehdyllä tussilla ja vesiväreillä, oli lopputulos arkistointia erinomaisesti kestävä kartta. (Strang & Harju 2005, s. 8.) artastojärjestelmä ja karttojen mittakaavat Rekognosointikartasto rakentui joukosta erimittakaavaisia karttoja. äytetyt mittakaavat olivat samat, joita siviilimaanmittarit käyttivät. artaston suurikaavaisimpia karttoja kutsuttiin erikoiskartoiksi (Specialkarta). Näillä kartoilla kuvattiin erityiskohteita. Seuraava ryhmä olivat kohdekartat Taulukko 2. Rekognosointikarttojen nimitykset ja mittakaavat. Mittakaava artan nimitys yynärää desimaalituumaa Mittakaava metri- Sotilaskartta Siviilikartta kohden sessä järjestelmässä 200 1:4 000 Specialkarta / Erikoiskartta Lohkokunnan kartta peltokaavassa 400 1:8 000 Specialkarta / Erikoiskartta Lohkokunnan kartta metsäkaavassa 500 1:10 000 Rannikkokarttojen erikoismittakaava 1 000 1:20 000 Situationskarta / ohdekartta, maastokartta Pitäjänkartta, tunnetaan myös komissiokaavana 1 500 1:30 000 Sprengtportenin käyttämä erikoismittakaava 2 000 1:40 000 Situationskarta / ohdekartta, maastokartta 4 000 1:80 000 Situationskarta / ohdekartta, maastokartta ihlakunnan kartta 8 000 1:160 000 Generalkarta / Yleiskartta 16 000 1:320 000 Generalkarta / Yleiskartta 24 000 1:420 000 Relationskarta / Indeksikartta, raportointikartta 32 000 1:640 000 Relationskarta / Indeksikartta, raportointikartta Maaherrakunnan kartta

Maanmittaus 85:2 (2010) 51 Taulukko 3. Rekognosointikartoituksessa käytetyt pituusmitat. 1 kyynärä (aln) = 0,594 m 1 jalka (fot) = 0,297 m = ½ kyynärää 1 kortteli (kvarter) = 0,148 m = ¼ kyynärää 1 syli (famn) = 1,78 m = 3 kyynärää 1 peninkulma (svensk mil) = 10,688 km = 18 000 kyynärää 1 desimaalituuma (desimal tum, geometrisk tum) = 2,97 cm = 1/10 jalkaa (käytössä vuodesta 1733) (Situationskarta). Nykyterminologiassa tätä ryhmää vastaavat maastokartat. olmannen karttaosion muodostivat laajempia aluekokonaisuuksia kuvaavat yleiskartat (Generalkarta). Neljännen ryhmän kartat olivat voimakkaasti yleistettyjä indeksi- tai raportointikarttoja (Relationskarta). Rekognosointikarttojen mittakaavat ja eri karttalajien nimitykset mukaan lukien siviilikarttojen nimitykset käyvät ilmi taulukosta 2. Lihavoituna on esitetty ne kaavat, jotka ovat perusmittakaavasarjan ulkopuolella. Valmistetuista karttatyypeistä ja niiden lukumääristä Eteläiseltä kartoitusalueelta valmistettiin ensin 1:20 000-mittakaavaiset kartat ja niiden pohjalta lopulliset 1:40 000-mittakaavaiset kartat. Valmiita, lehtijaon mukaisia karttoja oli 330 lehteä, eli yhteensä 660 lehteä. Pohjoiselta kartoitusalueelta on Ruotsin sota-arkistossa vain 1:20 000-mittakaavaisia karttalehtiä. Osa on viimeisteltyjä, mutta valtaosa on jäänyt konseptiasteelle. un huomioidaan myös konseptiasteella olevat karttalehdet, on lehtijaossa rekognosoitujen karttojen lukumäärä pohjoisen kartoitusalueen osalta 298 kappaletta. Rannikkoalueelta valmistettiin 1:20 000-mittakaavainen rannikkokartasto. Tietosisällöltään täydelliset lehdet ulottuvat Ahvenkoskelta Porkkalan niemen länsireunalle. Ilman luotaustietoja olevat lehdet ulottuvat edelleen Hankoniemelle. onseptiasteella olevat lehdet kattavat saaristomerestä alueen, joka ulottuu Hangosta Utön saareen ja pohjoisessa ustaviin. un huomioidaan myös konseptiasteella olevat lehdet, on rannikkokartoituksessa rekognosoitujen karttojen lehtilukumäärä 142. oska kaikista merirekognosoinnin karttalehdistä valmistettiin myös 1:40 000-mittakaavaiset pienennökset, on lehtien kokonaismäärä on 284 kpl. oko kartoitusalueelta valmistettiin 1:160 000-mittakaavainen tiekartasto. Sen muodosti yhdeksän pellavakankaalle liimattua karttayhdelmää. Tässä kartastossa oli 64 karttalehteä. Yhteenlaskettuna lehtijaossa olevia karttoja laadittiin 1 306 kpl. oska yhtä karttalehteä valmistettiin vähintään kaksi kappaletta, nousee piirrettyjen karttojen kokonaismäärä noin 2 600 kappaleeseen. Näiden lisäksi valmistettiin 1:320 000- ja 1:640 000-mittakaavaisia karttoja työn raportointiin ja sisäiseen valvontaan. Oma karttaryhmänsä olivat suurikaavaiset 1:10 000 tai sitä suurempaan kaavaan laaditut erikoiskartat. Niitä valmistettiin tärkeinä pidetyistä kohteista, kuten

52 Vuosien 1776 1805 rekognosointikartoitukset Suomessa uva 4. Ote tiekartasta 1:160 000 (411 Finska rekognoscerngsverket, Serie A, Portfölj 154, kartta 1d, rigsarkivet, Stockholm) kasarmialueista ja sotilaallisesti merkityksellisistä paikoista. Näitä karttoja arvioisin Ruotsin sota-arkistossa olevan noin 100 kappaletta. Lehtijaon ulkopuolella laadittiin vielä 1:20 000 mittakaavassa marssikarttoja, rajakarttoja ja Pohjanmaan jokilaaksojen kartoituksia. Rekognosointikartoituksen henkilöstö Rekognosointiin osallistuneiden henkilöiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa. Jotain kuitenkin tiedetään. Varsinaisen kartoittamisen suorittivat linnoitusupseerit ja heillä oli mukanaan avustavia sotilaspalvelijoita. uten alussa mainittiin, määrättiin eteläiseen ja pohjoiseen kartoitusyksikköön molempiin neljä upseeria. Pohjoisen yksikön kohdalla luku oli kasvanut yhteentoista vuoteen 1779 mennessä. Laskettiinko Haapaniemen sotakoulussa opettajina palvelleet viisi upseeria rekognosoijien joukkoon, ei arkistolähteistä selviä. Se tiedetään, että he osallistuivat myös kartoitustehtäviin. ommentissaan af lerckerin 1797 antamaan selvitykseen kreivi Nils Cronstedt totesi, että ensimmäisen 10 vuoden aikana rekognosointiin osallistuneiden henkilöiden kokonaismäärä oli 111 ilman päälliköitä. (Wawrinsky

Maanmittaus 85:2 (2010) 53 1931, s. 16.) Tässä määrässä mitä todennäköisimmin on mukana myös avustava henkilökunta. Rekognosointikartoitukseen koko sen toiminta-aikana osallistuneista upseereista on Wawrinskyn tutkielmassa olevassa luettelossa 49 nimeä. Tämä luku tuntuu luontevalta, sillä vuosien mittaan oli kartoittajien kohdalla vaihtuvuutta. un huomioidaan merirekognosointiin osallistunut henkilöstö, arvioisin työhön 29 vuoden aikana osallistuneen henkilökunnan kokonaismääräksi noin 170. Hyvin tyypillinen piirre rekognosointiupseereiden kohdalla on se, että osa heistä teki työtä omalla kustannuksellaan. Esimerkiksi apteeni Claes Magnus Jägerhorn palveli pohjoisessa rekognosointiyksikössä vakinaisena työntekijänä vuodet 1781 1788 ja vuodet 1779 1780 omalla kustannuksellaan. Luutnantti Jakob Gabriel Houberg palveli samassa yksikössä vuodet 1779 1787 samaten omalla kustannuksellaan. (Wawrinsky 1931.) Palkaton työnteko selittyy sillä, että kilpailu upseereiden vakansseista oli kova. Saadakseen pysyvän vakanssin tarvittiin ansioita, joita oli mahdollista saada vain osoittamalla taitonsa johtamisessa ja erityistehtävissä, tässä tapauksessa rekognosoinnissa. (Lappalainen 2010.) Erikoista rekognosointikartoituksessa oli se, että työhön saatiin merkittävää apua siviilimaanmittareilta. Linnoitusupseerit saattoivat rajoituksetta hyödyntää maanmittareiden valmistamia karttoja ja tarvittaessa maanmittarit velvoitettiin avustamaan rekognosoijia. Valmiit rekognosointikartat sitä vastoin olivat äärimmäisen salaisia ja kartat siirrettiin heti valmistumisensa jälkeen joko piirustuskonttorin lukittuihin tiloihin tai lähetettiin Tukholmaan linnoituskonttoriin tai kuninkaan karttavarastoon sijoitettavaksi. Rekognosointikarttoja eivät siviilimaanmittarit saaneet hyödyntää. Yhteenveto Rekognosointikartoitus oli oman aikakautensa suurtyö. artoitusta johtivat ammattitaitoiset upseerit ja työ tehtiin ajankohdan parasta maastokartoitustekniikkaa soveltaen. Sotilaallisesti tärkeimmät alueet oli saatu kartoitettua. Toisaalta jälkeenpäin tarkasteltuna on myös todettava, että teknisesti maarekognosoinnin kartat eivät enää täysin täyttäneet ajankohdan vaatimuksia karttojen geodeettisen rungon ja karttakohteiden sijaintitarkkuuden suhteen ja työ oli näin ollen tullut teknisen elinkaarensa päähän. Myös af lercker totesi tämän seikan viimeisen raporttikarttansa selitteessä sanoessaan, ettei Turun ja Porin välistä aluetta voitu rekognosoida, koska mittaukset puuttuivat. Tämä tarkoitti sitä, että käytettävissä oli geometrisia karttoja, mutta ne eivät kelvanneet tehtävään. Suomen joutuminen Venäjän alaiseksi vaikutti osaltaan siihen, että salaisesta sotilaallisesta kartoituksesta ei juuri tiedetty. artat oli pääosin siirretty kuninkaan karttavarastoon Tukholmaan, osa oli tuhoutunut Haapaniemen sotakoulun palossa. Haminan rauhansopimuksessa edellytettiin, että Suomesta valmistetut sotilaallista tarkoitusta varten tehdyt kartat oli luovutettava Venäjälle. Luovutusta koskevat tiedot ovat ristiriitaisia. Joitakin karttoja varmasti luovutettiin, mutta merkittävä osa jäi Ruotsiin. artografinen tietämys menetetystä valtakunnan osasta jäi näin Tukholmaan. Mielenkiintoinen seikka on myös se, että Suomen sodan alkaessa 1808, joukkojen käyttöön hankittiin kenraali Gustaf Wilhelm af Tibellin toimesta

54 Vuosien 1776 1805 rekognosointikartoitukset Suomessa vapaaherra Samuel Gustaf Helmelinin 1799 valmistuttaman Suomen suuriruhtinaskunnan kartaston karttalehtiä, vaikka käytettävissä olisi ollut myös erinomaisia rekognosointikartoituksen karttoja (Lappalainen ym. 2007, s. 28). Suomen rekognosointikartoituksen karttakokoelmia säilytetään Ruotsin sota-arkistossa, Tukholmassa (rigsarkivet ra). okoelmassa 411 Finska rekognosceringsverket on 2 112 käsin piirrettyä karttaa. Aineisto on jaettu kahteen osioon, sarjoihin A ja B. Sarjassa A on pääosin valmiita karttoja ja sarjassa B työssä käytettyä lähtöaineistoa, enimmäkseen pitäjänkarttoja, kihlakunnankarttoja, vesistökarttoja ja runkolinjakarttoja. Aineisto on arkistoitu pitäjittäin kansioihin, portfolioihin, Suomen toista maailmansotaa edeltävän aluejaotuksen mukaan (Gäfvert 1998). un tähän karttakokoelmaan lisätään samaan ajanjaksoon ja osittain myös rekognosointiin liittyvät muissa kokoelmissa olevat muut käsin piirretyt kartat, nousee aiheeseen liittyvien karttojen kokonaislukumäärä noin 4 400:an (Förteckning 410 Finska handritade kartor, 708 kartor. Förteckning 409 Hermelinska samlingen 1598 kartor, rigsarkivet, Stockholm.) Se, että osa rekognosointikartoista siirrettiin heti valmistumisensa jälkeen Tukholman arkistoihin, on ollut karttojen säilymisen kannalta hyvä asia. artat ovat säilyneet erittäin hyväkuntoisina. Suomen rekognosointikartoitus on ollut Suomen maanmittauksen historiassa liian vähällä huomiolla. Työstä on tiedetty, mutta sen todellisesta laajuudesta erilaisine karttoineen ei olla vieläkään täysin selvillä. Tämän artikkelin aihepiiriä käsitellään laajemmin ja yksityiskohtaisemmin Erkki- Sakari Harjun ja Jussi T. Lappalaisen lokakuussa 2010 ilmestyneessä kirjassa uninkaan tiekartasto Suomesta 1790. irja on Suomalaisen irjallisuuden Seuran (SS) ja AtlasArtin yhteiskustanne. Lähteet Alanen, T. & epsu, S. (1989). uninkaan kartasto Suomesta 1776 1805, Tampere. Harju, E.-S. & Lappalainen J.T. (2010). uninkaan tiekartasto Suomesta 1790, Riika. Juvelius, E.W. (1921). Suomen puolustuskysymys vuosina 1741 1747, Porvoo. Gustafsson, A.A. (1933). Mittaus- ja kartastotyöt Suomessa 1633 1933, Porvoo. Gäfvert, B. (1998). rigsarkivet, Beståndsöversikt, del 9, artor och ritningar, Västervik. akkuri, J. (2010). Professori emer., Geodeettinen laitos.. eskustelu 16.6.2010. ryger, J.F. (1767). Om Charte-Transporteuren, ongl.vetenskapsacademiens Handlingar, Stockholm. Lappalainen, J.T. (2010). Professori emer. Turun yliopisto. Haastattelu 14.7.2010. Lappalainen, J.T., Wolke, L.E. & Pylkkänen A. (2007). Sota Suomesta, Hämeenlinna. Sprengtporten, G.M. (1798). Instruction för Recognoseurer, rigs-samlingar, Stockholm. Strang, J. & Harju, E.-S. (2005). Suomen karttakirja 1799. Porvoo.

Maanmittaus 85:2 (2010) 55 Tigerstedt, E.S. (1910). Haapaniemi krigsskola. Helsingfors. Tiilikainen, H. &. Harju, E.-S. (2009). uninkaallinen merikartasto 1791 1796, Porvoo. Wawrinsky, S. (1931). Finska rekognosceringsverket, manuscript, rigsarkivet, Stockholm. Maanmittausneuvos Erkki-Sakari Harju aloitti työuransa 1969 Maanmittaushallituksen kivipainossa. Valmistuttuaan diplomi-insinööriksi 1972 T:n maanmittausosastolta hän on toiminut kartografisissa tehtävissä Maanmittaushallituksessa, Finnmap Oy:ssä, arttakeskuksessa, Geodata Oy:ssä ja Genimap Oy/Affecto Finland Oy:ssä. Harju jäi eläkkeelle arttakeskuksen johtavan kartografin tehtävästä 2009. Hän on toimittanut ja kirjoittanut useita kartografian historiaan ja suomalaisten karttojen tuotantotekniikkaan liittyviä oppaita, kirjoja ja artikkeleita. Lisäksi hän on toiminut Teknillisen korkeakoulun kartografian erikoisopettajana lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. uva: Matti Tossavainen