Portugalin siirtomaavalta

Portugalin siirtomaavalta Tämän esitykseni tausta on sellainen, että kun vaimoni kanssa kävimme tutustumassa seuran kirjastoon, tulin Maija Katilalle maininneeksi, että olen historioitsija ja olen ollut Yleisradion radion historiatoimittaja lähes 30 vuotta. Maija totesi tällöin, että voisin ehkä kirjoittaa jotakin Suomi-seuran nettisivuille ja kertoakin jotakin historiaa seuran tapaamisissa. Aihe, joka heti tuli mieleeni ja joka itseänikin kiinnostaa, on Portugalin siirtomaavalta. Tämä esitys on luonteva aloittaa toteamuksella, että Portugalin siirtomaavalta on maailman vanhin ja myös maailman pitkäaikaisin aikajänne on lähes 600 vuotta. Portugalin siirtomaavalta päättyi vasta vuonna 1999, jolloin Portugal luovutti Kiinalle Macaon. Portugali oli siis ensimmäinen maa, joka alkoi meritse pyrkiä valtapiirinsä levittämiseen uusille tuntemattomille alueille. Luonnollista on, että portugalilaisten huomio kiintyi ensin Afrikkaan. Ei ole liioiteltua sanoa, että juuri portugalilaiset toivat eurooppalaisten näköpiiriin sekä Afrikan pitkän länsirannikon että myös Afrikan itärannikon. Portugalilaisten toiminta Afrikan suunnalla alkoi vuonna 1415, jolloin he valloittivat Gibraltarin salmen toisella puolella olevan Ceutan. Ceutan käskynhaltijaksi tuli yksi kuninkaan nuoremmista pojista, prinssi Henrik. Hän tuli tunnetuksi nimellä Henrik Purjehtija. Algarven Sagresiin hän perusti merenkulkua ja löytöretkeilyä tukevan tutkimuskeskuksen ja navigointikoulun. Voitaisiin hyvin puhua purjehdusakatemiasta. Sen tarkoituksena oli luoda edellytykset pitkille merimatkoille. Sagresin purjehdusakatemiaan tuli eteviä tähtitieteilijöitä, matemaatikkoja, kartanpiirtäjiä, laivanrakentajia ja aikansa parhaita navigoinnin taitajia. Sagresissa kehitettiin aiempaa purjehduskelpoisempi alus. Siinä otettiin käyttöön latinalaispurje ja latinalaispurjein varustettu alus saattoi luovia tuuleen, mikä siihen asti käytetyillä raakapurjeilla oli mahdotonta. Uuteen laivatyyppiin karavelliin tuli entistä kapeampi runko ja matalampi köli. Näin saatettiin purjehtia lähempänä rannikkoa, minkä vuoksi rannikkoalueita oli helpompi tutkia ja laivan miehistökin koki merimatkan aiempaa turvallisemmaksi. Aluksista tuli myös entistä puolustuskykyisempiä, sillä ne varusteettiin tykein. Sagresin akatemian ansiosta portugalilaiset saavuttivat purjehdustaidossa muihin verrattuna hyvinkin sadan vuoden etumatkan. Prinssi Henrik organisoi määrätietoisesti ja järjestelmällisesti sarjan löytöretkiä Afrikan länsirannikolle. Lagosin satamasta lähti sitten vuosikymmenten mittaan

merelle lukuisia retkikuntia. Lännestä löydettiin ja asutettiin Madeira ja Azorit. Madeiran olivat löytäneet aikaisemmin genovalaiset, mutta tämä löytö oli unohdettu ja portugalilaisten tullessa sinne vuonna 1419 Madeira oli asumaton. Azorit löytyivät kymmenkunta vuotta myöhemmin. Afrikan länsirannikolle lähti Lagosista yhä uusia retkikuntia. Miksi merimatkoille kohti tuntemattomia alueita niin innokkaasti lähdettiin? Tärkeimpiä olivat taloudelliset syyt. Portugalilaisten purjehdusten yhtenä motiivina oli saada kaupankäynti paremmin haltuun kiertämällä Afrikan länsirannikolle syntyneet vanhat kauppa-asemat, joita oli muodostunut karavaaniteiden päihin. Eli ohittamalla kauppaa harjoittavat välikädet. Erityisen tärkeä syy oli kullan himo. Euroopassa oli 1300-luvulla vallinnut kultakriisi. Kulta oli loppunut eikä Portugalissa lyöty kultarahoja 50 vuoteen. Tietysti ajateltiin myös itämaiden aarteita, silkkiä, jalokiviä ja mausteita. Purjehdustaidon kehittyessä tuli yhä tärkeämmäksi löytää meritie Intiaan, sillä idän kallisarvoisten tuotteiden kauppaa hallitsivat islaminuskoiset arabit ja maitse kaupankäynti itämaiden kanssa oli Euroopan lounaisimmassa kolkassa asuville portugalilaisille hankalaa. Jatkuvaa kaupankäyntiä maitse vielä vaikeuttivat ajoittain olleet vihollisuudet Espanjan kanssa. Mutta emme myöskään voi sivuuttaa aatteellisempia syitä ja motiiveja. Halu käännyttää pakanoita ja levittää kristinuskoa liittyi merimatkoihin alusta lähtien. Ristiretkiaate eli 1400-luvun alkupuolella vielä voimakkaana Iberian niemimaalla. Purjehdusakatemian perustaja prinssi Henrik oli itse syvästi uskonnollinen henkilö ja hänen kerrotaan palaneen halusta käännyttää pakanoita ja muslimeita kristinuskoon. Henrik oli Kristuksen ritarikunnan suurmestari ja matkaan lähteneiden karavellien purjeissa oli Kristuksen ritarikunnan punainen risti. Portugalilaiset lähettivätkin merimatkoille mukaan käännytystyötä tekeviä pappeja paljon enemmän kuin muut merenkulkijakansat. Afrikan länsirannikkoa pitkin purjehtiminen ei ollut niin helppoa, kuin voisimme ajatella. Parin vuosikymmenen ajan pyrittiin usein ja turhaan Kanarian saarten eteläpuolella Länsi-Saharassa sijaitsevan Kap Bojadorin niemen ohi. Se oli merikarttojen eteläisin kohta, ja monet retkikunnat olivat sillä kohtaa joutuneet kääntymään takaisin. Tähän sisältyi myös taikauskoa. Siitä etelään alkoi niin kutsuttu Pimeyden meri. Kap Bojador ohitettiin ensi kerran vuonna 1434 ja taikauskon kahlitsema tie Afrikan rannikkoa pitkin etelään saatiin avatuksi. Kun Henrik Purjehtija kuoli vuonna 1460, olivat portugalilaiset laivat päässeet jo Sierra Leonen alueelle ja tähän mennessä oli myös Senegal-jokea ja Gambia-jokea noustu sisämaahan päin. Näin päästiin tuottoisampaan kaupankäyntiin Afrikan sisäosien kanssa.

Portugalilaiset saivat 1450-luvulla itsensä paavin tuen valloitushankkeilleen. Tähän oli syynä turkkilaisten valtapiirin leviäminen Välimeren itäosassa ja Itä-Euroopassa. Se vaaransi vanhat kauppatiet kauemmas Itämaille. Konstantinopolin joutumista muslimien haltuun vuonna 1453 pidettiin osoituksena kristikuntaa uhkaavasta vaarasta. Tässä tilanteessa paavin bullat oikeuttivat Portugalin kuninkaan käymään sotaa vieraita kansoja vastaan käännyttääkseen ne kristinuskoon. Paavi valtuutti Portugalin kuninkaan myös hallitsemaan löydettyjä maita ja käymään kauppaa kohtaamiensa alkuasukkaiden kanssa. Paavi jopa kielsi kaikilta purjehduksen kaukomaille ilman Portugalin kuninkaan lupaa. Aseiden, raudan, laivojen ja mm. köysien myyminen alkuasukkaille oli kuitenkin kiellettyä, etteivät nämä voisi käyttää niitä sodassa kristittyjä vastaan. Vähän myöhemmin Portugalin kuninkaan käskynhaltija sai monopolin kaikkeen kaupankäyntiin Kap Verden eteläpuolella sillä ehdolla, että hän joka vuosi tutkisi rannikkoa eteenpäin. 1470-luvulla portugalilaiset ottivat haltuunsa Guinean lahden rantamaita, joihin rakennettiin tukikohtia ja linnakkeita. Sellaiset Guinean lahden rannikon alueet, joita meidän aikammekin kartoissa on esiintynyt, kuten Pippurirannikko, Kultarannikko, Norsunluurannikko ja Orjarannikko ovat peräisin tuon ajan portugalilaiskaupasta ja kuvaavat portugalilaiskaupan kauppatavaroita. Pippurirannikko. Nykyistä Liberian rannikkoa on kutsuttu Pippurirannikoksi. Kyseessä oleva mauste oli aidon pippurin korvike, jolla oli jonkin aikaa kysyntää Euroopassa, mutta joka ei pärjännyt kilpailussa Itä- Intian pippurin kanssa. 1400-luvun lopulla portugalilaiset laajensivat nopein askelin Afrikan länsirannikon tuntemustaan. Vuonna 1482 portugalilainen retkikunta purjehti Kongojoen suulle. Kongon kuninkaaseen ja hänen hoviinsa portugalilaiset loivat pian kiinteän suhteen, jonka tavoitteena oli muuttaa Kongo kristityksi liittolaisvaltioksi, ja tässä pyrkimyksessä puolittain ja pitkäksi ajaksi onnistuttiinkin. Kongon kuningas ja myös hänen seuraajansa antoivat kastaa itsensä kristinuskoon, kirkkoja ja kouluja perustettiin ja heimopäälliköiden pojat saivat Portugalissa eurooppalaista koulutusta. Sen seurauksena eurooppalaiset tavat ja oikeuskäsityksetkin alkoivat juurtua Kongoon. Lähetyssaarnaajat hyökkäsivät avoimesti väestön ikimuistoisia tapoja vastaan, etenkin monivaimoisuutta sekä sukulaisten avioliittoja vastaan. Lähetyssaarnaajat osallistuivat myös orjakauppaan siten, että he kastoivat orjat kristinuskoon ennen laivauksen tapahtumista. Lähetyssaarnaajat lupasivat vapahdusta ja autuutta kuoleman jälkeen ja myös lupasivat, että kristittyjen isäntiensä luona orjat saisivat paremmat olot kuin muuten tapahtuisi. Portugalilaisille kauppiaille ja alkuasukaspäälliköille orjakauppa tuotti hyvät tulot ja siihen osallistujat olivat jatkuvasti halukkaita jatkamaan kaupankäyntiään. Lisää orjia

hankittiin alituisesti veronperintäretkillä. Ennen pitkää orjakauppa aikaansai Kongossa myös kapinoita ja heimotaisteluja, jotka heikensivät keskushallituksen asemaa. Orjien kysyntä kasvoi koko ajan. Aluksi orjien vienti suuntautui portugalilaisten omille vihannes-, hedelmä- ja sokeriruokoviljelmille pieneen Sao Tomén saareen sekä Azorien ja Madeiran uusille sokeriruokoplantaaseille, joissa vallitsi työvoimapula. Orjakauppa kasvoi voimakkaasti jo 1400-luvun lopulla, mutta 1500- ja 1600-luvulla orjakaupalle tuli sitten lähes rajattomat markkinat Atlantin takana eli Länsi-Intian ja Brasilian sekä sittemmin myös Pohjois-Amerikan etelävaltioiden sokeriruokoplantaaseilla. Kongon ohella toinen paljon orjia portugalilaisille hankkinut maa oli Guinean lahden Orjarannikolla sijaitseva Benin, jonka kuninkaat kovin innostuivat orjakauppaan. Portugalilaisilta maksuksi saamiensa tuliaseiden avulla Beninin kuninkaat pystyivät ulottamaan orjienhankintaretkensä yhä kauemmas naapuriheimojen alueelle sisämaahan ja vangitsemaan niiden asukkaita, jotka sitten myytiin portugalilaisille orjiksi. Portugalilaisten suurta vaikutusvaltaa Kongossa kuvaa hyvin se, että Kongon kuningas osasi puhua portugalia vielä 1600-luvun puolivälissä ja vuoteen 1883 asti Portugali piti Kongoa liittolaisvaltionaan. Angola oli alun perin Kongon aluetta ja tällekin alueelle portugalilaiset olivat tulleet jo 1480-luvun alkuvuosina. Milloin lujemmin ja milloin löyhemmin ottein portugalilaiset pitivät Angolaa hallussaan lähes 500 vuotta. Angola Itsenäistyi vasta pitkällisen sodan jälkeen vuonna 1975. Mutta palataan 1400-luvun lopulle ja jatketaan suurten löytöretkien ajan tarkastelua. Aika merkillistä on, että löytöretkien ensimmäisessä vaiheessa ei aivan eteläistä Afrikkaa oikeastaan lainkaan tutkittu. Portugalilaiset lähettivät matkaan useita retkikuntia, mutta tavoitteena oli pelkästään Afrikan kiertäminen eikä nouseminen maihin sisämaan tutkimiseksi. Vuonna 1488 pääsi Bartolomeu Diazin johtama portugalilainen retkikunta Afrikan eteläkärjen, Myrskyjenniemen itäpuolelle asti. Tämä niemi sai sitten kannustavamman nimen Hyväntoivonniemi. Vuosikymmentä myöhemmin vuonna 1497 matkaan lähetettiin Vasco da Gama. Hän kiersi laajassa kaaressa Hyväntoivonniemen, jossa monet laivat olivat kärsineet haaksirikon. Kierrettyään niemen Vasco da Gama nousi maihin vasta kaukana itärannikolla Mosambiquen kaupungissa. Mosambiquessa portugalilaiset joutuivat alkuasukasväestön kanssa yhteenottoihin, samoin pohjoisemmassa Kenian Mombasassa, joka oli Mosambiquen liittolainen. Mosambiquestä Vasco da Gama jatkoi matkaansa Intiaan ja pari vuotta myöhemmin da Gama teki uuden matkan Intiaan. Mosambiqueen portugalilaiset rakensivat vahvan linnakkeen ja varsin

kovaotteisin menetelmin pakottivat väestön alistumaan Portugalin valtaan. Tarpeettoman kovaa väkivaltaa käytettiin siinä määrin, että se loi pysyvän perustan portugalilaisten maineelle Itä-Afrikassa. Portugalilaisille jaettiin Sambesin laaksosta laajoja maa-alueita plantaasiviljelyä varten, ja portugalilaiset säilyttivät lujan otteen haltuunsa saamillaan alueilla, joista kehittyi Mosambikin siirtomaa. Mosambikista tuli Kongon ohella merkittävä orjien hankinta-alue. Myös matkalla eteenpäin kohti Intiaa portugalilaiset perustivat kauppa-asemia, Adenin lahdelle ja erityisen keskeiseen paikkaan Persianlahden suulle Hormuzinsalmelle. Tämän salmen suun valloituksella portugalilaiset saivat haltuunsa Persianlahden meriliikenteen herruuden. Etelä-Intiaan portugalilaiset perustivat useampia kauppasiirtokuntia ja rannikkolinnoituksia. Suuri ansio Etelä- ja Kaakkois- Aasian linnoitettujen kauppasiirtokuntien hankkimisesta Portugalille kuuluu Alfonso de Albuquerquelle, joka oli taitava ja rohkea siirtomaasoturi ja todellinen siirtomaapoliitikko. Albuquerque oli pystyvä strategi, jonka tavoitteena oli suuren ja vahvan siirtomaavallan luominen Etelä-Aasiaan ja Kaakkois-Aasiaan ja kaupankäynnin haltuun ottaminen muslimeilta. Albuquerqen pyrkimykset Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa pitkälle onnistuivatkin. Tärkein ja pitkäaikaisin noista vahvasti linnoitetuista Portugalin hallitsemista alueista Intiassa oli Goa, joka Albuquerquen johdolla vallattiin vuonna 1509. Intiassa Portugali valtasi alueita hinduilta varsin kovakouraisin tavoin. Maa-alueita otettiin väkisin haltuun, hindutemppeleitä ryöstettiin ja tuhottiin. Runsaan sadan vuoden ajan portugalilaiset lisäksi pitivät hallussaan myös Ceylonia eli Sri Lankan saarta. Itä-Afrikassa Mosambik pysyi Portugalin hallussa melkein 500 vuotta eli aina 1970-luvun puoliväliin asti. Goankin Portugali pystyi pitämään hallussaan neljä ja puoli sataa vuotta, eli vuoteen 1961 saakka, jolloin intialaiset joukot valtasivat Goan ja pari muutakin Portugalin hallitsemaa paikkaa Intiassa.// Siirrytään sitten länteen yli Atlantin valtameren ja tarkastellaan Etelä-Amerikkaa suurten löytöretkien aikaan 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa. Espanjalainen Kolumbus oli löytänyt Amerikan vuonna 1492 ja kuusi vuotta myöhemmin Kolumbus kolmannella retkellään kävi Venezuelassa. Mutta portugalilaiset olivat samoihin aikoihin aktiivisia myös Etelä-Amerikan suunnalla. Portugalilainen tutkimusmatkailija Pedro Alvares Cabral saapui ensimmäisenä eurooppalaisena Brasilian rannikolle vuonna 1500 ja yksi portugalilainen retkikunta eteni kaksi vuotta myöhemmin niin pitkälle etelään, että se löysi La Plata -joen suun eli nykyisen Uruguayn ja Argentiinan rajan. Ensimmäisen siirtokunnan portugalilaiset perustivat Brasiliaan kuitenkin vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin. Paavi tunnusti portugalilaisten

esittämät Brasiliaan kohdistuvat vaatimukset. Brasilian rannikolle syntyi kuitenkin vain pieniä ja kaukana toisistaan olevia portugalilaisten perustamia siirtokuntia. Brasilia on muuten saanut nimensä voimakkaasti hehkuvaa hiillosta tarkoittavasta sanasta brasil, jota käytettiin kuvaamaan tämän maan erään puun puuainesta. Portugalilaiset löysivät tätä puuta runsaasti alueelta, jolle he antoivat nimeksi Hehkupuun maa eli Terra Brasil. Tämän puulajin ydinpuun puuaines on punaista ja kiiltävää. Brasilian rannikolla asuneet alkuasukkaat suurimmalta osalta siirtyivät pois rannikolta kauemmas sisämaahan Amazon-joen laajoihin sademetsiin. Kun portugalilaiset pystyivät siten vain vähäisessä määrin alistamaan intiaaneja orjikseen, he ryhtyivät tuomaan Afrikasta ajan mittaan vain yhä enemmän orjia. Suorastaan välttämätöntä tämä orjien tuonti Afrikasta oli sen jälkeen, kun intiaanien orjuus Brasiliassa kiellettiin vuonna 1758. On laskettu, että vuonna 1818 eli muutama vuosi ennen Brasilian itsenäistymistä neekeriorjia oli puolet koko Brasilian väestöstä. Selvää on, että afrikkalaisten orjien suurella määrällä oli suuri vaikutus brasilialaisten myöhempään verenperintöön. Mainittakoon, että Amerikan löytymisen jälkeen kului kolme vuosikymmentä ennen kuin espanjalaiset aloittivat maa-alueiden valtaamisen, ensin Meksikossa vuoden 1520 paikkeilla, ja sitten kymmenen vuotta myöhemmin Pizzarro ryhtyi valtaamaan Perun inkavaltiota. Kovin toisenlainen oli tilanne Pohjois-Amerikassa. Pohjois- Amerikka pysyi merkillisen kauan sivussa eurooppalaisten kaikista asuttamis- ja valtauspyrkimyksistä. Nimittäin vielä sata vuotta Amerikan löytämisen jälkeen ei mikään eurooppalainen valtio ollut käytännössä ottanut haltuunsa yhtäkään aluetta Meksikon pohjoispuolelta. Pohjois-Amerikka oli 1600-luvun alkaessa yhä täysin intiaanien hallussa. Sanoin edellä, että 1400-luvun puolivälissä paavi oli alkanut tukea portugalilaisten siirtomaavaltapyrkimyksiä. Paavi hyväksyi 1500-luvun alussa portugalilaisten esittämät Brasiliaan kohdistuvat vaatimukset. Tällä asialla oli suuri merkitys sen vuoksi, että vuonna 1494, eli kaksi vuotta sen jälkeen kun Kolumbus oli löytänyt Amerikan, oli Espanjan ja Portugalin kesken tehty nk. Tordesillasin sopimus. Sen tarkoituksena oli löytöretkien edelleen jatkuessa jakaa maailma sopimuksella Espanjan ja Portugalin etupiireihin. Kesäkuussa 1494 tehdyllä sopimuksella määrättiin, että maapallon halkaiseva rajalinja kulkee 1800 kilometrin päässä Kap Verden saarista länteen (46:s pituuspiiri). Linjan länsipuolella olevat alueet kuuluisivat Espanjalle, eli kuten sopimusta tehtäessä uskottiin uusi manner, Amerikka, jäisi kokonaan Espanjalle, ja Afrikka ja Aasia jäisivät Portugalille. Ei

tiedetty vielä, että Brasilia ulottuisi niin kauaksi itään, ja että Brasilian rannikkovyöhyke, vieläpä aika pitkälle kohti sisämaata, tulisi jäämään tuon jakolinjan itäpuolelle. Siten Brasilia tulikin jäämään Portugalin puolelle. Paavi uudisti ja vahvisti sopimuksen vuonna 1506. Myöhemmin Portugalin Brasilian rannikolle perustamat siirtokunnat olivat siis Tordesillasin sopimuksen mukaisia. Portugalilaisten pyrkimyksenä oli ollut päästä idässä Aasiassa niin kauas kuin pippuri kasvaa, eli saada maustekauppa käsiinsä. Se tarkoitti pääsyä Indonesian Maustesaarille, ennen muuta Borneon ja Uuden Guinean välissä oleville Molukeille. Maustekauppaan ja meritiehen Maustesaarille portugalilaiset pääsivät osallisiksi noin vuosisadan ajaksi. Mutta oikeastaan ainoa pitkäaikainen ja merkittävä portugalilainen kaupallinen keskus Kaakkois-Aasiaan syntyi Malakan niemimaalle Malakkaan, jonka Portugalilaiset valtasivat maa- ja meritaistelujen jälkeen jo edellä mainitun Albuquerqen johdolla vuonna 1511. Malakka ei kuitenkaan Portugalin vallan alla enää kukoistanut kauppakaupunkina samassa mitassa kuin aikaisemmin ollessaan Malakan sulttaanikunta, sillä muslimikauppiaat eivät enää saapuneet eurooppalaisten valtaamaan Malakkaan, vaan muslimikauppiaat hajaantuivat muihin Malaijien saariston satamakaupunkeihin. Malakan väestömääräkin romahti yhteen neljäsosaan aikaisemmasta väkimäärästä. Portugali sai kylläkin Espanjan ja Portugalin tekemällä sopimuksella (vuonna 1529) puoleksi vuosisadaksi hallinnan meritiehen Molukeille ja Filippiineille. Portugalin siirtomaavallan loistoaikaa oli 1500-luvun puolivälin tienoo. Siirtomaista tulleilla rikkauksilla rakennettiin paljon kirkkoja ja palatseja. Portugali oli silloin sekä Afrikan rannikoilla että Etelä-Aasian ja Kaakkois-Aasian rannikoilla yleisesti käytetty kaupan kieli. Vuosisadan puolivälistä alkoi kuitenkin Portugalin rappeutuminen. Alkoi inkvisiotion musta aika. Juutalaiset karkotettiin ja keskiluokan asema kaupankäynnissä romahti. Varallisuutta ei myöskään sijoitettu tuottavasti, vaan rahaa tuhlattiin paljon sotiin, paavin istuimen Vatikaanin hyväksi ja lähetystyöhön. Suuri käännekohta oli se, että Portugali menetti itsenäisyytensä vuonna 1580, jolloin se liitettiin Espanjaan. Silloin kaikki Portugalin Afrikassa, Amerikassa ja Aasiassa hallitsemat alueet siirtyivät Espanjan kuninkaan Filip II:n vallan alle. Portugalilaisten kaupallinen toiminta ja hallinto siirtomaissa tosin jatkuivat edelleen, mutta aiempaa epäitsenäisemmin. Espanja esimerkiksi ei sallinut enää hollantilaisten laivojen käyttää Portugalille kuuluvia satamia. Portugalin menetettyä itsenäisyytensä nousivat 1500-luvun lopulla hollantilaiset portugalilaisten ja espanjalaisten tärkeimmiksi kilpailijoiksi Kaakkois-Aasiassa ja Kauko-Idässä. Vuonna 1602 perustettiin Itä-Intian kauppakomppania hoitamaan hollantilaisten kaupankäyntiä

Kaakkois-Aasiassa. Englantilaiset saapuivat Kaakkois-Aasian vesille samoihin aikoihin hollantilaisten kanssa, mutta hollantilainen Itä-Intian kauppakomppania oli niin tehokas, että se pystyi voittamaan kilpailussa sekä englantilaiset että portugalilaiset. Malakka oli sitten portugalilaisten tärkein tukikohta Kaakkois-Aasiassa, kunnes hollantilaiset valloittivat sen vuonna 1641. Eli 140 vuoden ajan portugalilaiset pitivät Malakkaa hallusssaan. Portugalin kaukaisin kauppa-asema Kauko-idässä oli Kiinassa sijaitseva Macao, josta Portugali siis luopui kaikkein viimeisimpänä siirtomaaalueenaan vuonna 1999. Portugali sai itsenäisyytensä Espanjasta takaisin vuonna 1640. Pian Portugalin kaupankäynti - Malakan menetyksestä huolimatta - alkoi Itä-Intian eli Indonesian suunnalla viritä uudelleen - sen seurauksena, että Portugali otti vuonna 1642 haltuunsa Itä-Timorin (Portugalin Timori). Se pysyi yli 300 vuotta Portugalilla, kunnes Indonesia otti Itä-Timorin hallintaansa vuonna 1975. Portugalilaiset harjoittivat siten Kauko-Idässä monen vuosisadan ajan maustekauppaa ja silkin sekä posliinien kauppaa. Etelä-Intiasta tuotiin paljon timantteja ja safiireja, ja vuonna 1725 löydettiin timantteja myös Brasiliasta. Kultaa oli Brasiliasta löytynyt jo 1600-luvun lopussa ja 1700-luvulla Brasilia oli maailman suurin kullan tuottaja. Tästä suuresta kultamäärästä kuitenkin vain osa jäi Portugalille itselleen, sillä Portugali oli pahoin velkaantunut Englannille (mm. Englannin rahoittamien sotien, vuoden 1755 maanjäristyksen tuhojen korjaamisen vuoksi ja ranskalaisten karkottamisessa Englannin avulla Portugalista). Kulta päätyi siten suurelta osalta Lontooseen. Kullan lisäksi Brasiliasta tuotiin siis jalokiviä ja timantteja sekä brasil-puuta ja sokeria. Selvää on, että Lissaboniin kertyi paljon siirtomaista saatua varallisuutta. Mutta voidaan sanoa, että Portugaliin ei kuitenkaan muodostunut samanlaista yritteliästä ja vaurasta, runsaslukuista porvaristoluokkaa kuin Keski-Euroopan maihin Saksaan, Ranskaan ja Hollantiin. Paljon siirtomaista tulleesta varallisuudesta meni edelleen Vatikaaniin sekä maan kuninkaan hoviin ja palatseihin tai jäi harvalukuisten kaupanvälittäjien käsiin, samoin muun muassa timanttikauppaa harjoittaneille Lissabonista Amsterdamiin muuttaneille Portugalin juutalaisille. Jatkuvasti 1600- ja etenkin 1700-luvuilla kasvanut kauppamuoto oli orjakauppa, ja Portugalilaisten on arvioitu tuottaneen eli laivanneen lähinnä Afrikasta markkinoille noin neljä ja puoli miljoonaa orjaa, enemmän kuin minkään muun maan orjakauppiaat (2. sija Britannialla 2,5 miljoonaa orjaa, Espanjalla 1,5 miljoonaa). Portugalilaisten harjoittamasta orjakaupasta tulee vielä mieleen yksi asia. 20 vuotta sitten kävin Suomen Lähetysseuran arkistossa lukemassa radio-ohjelmasarjaani

varten ensimmäisten suomalaisten lähetyssaarnaajien Ambomaalta 1870-luvulla lähetysseuralle lähettämiä kirjeitä. Näissä kirjeissä nuo ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat kokivat syvää huolta siitä, että heimokuninkaat alkoivat ampumaaseita ja paloviinaa portugalilaisilta saadakseen myydä myös omia kansalaisiaan orjiksi portugalilaisille orjakauppiaille, jotka Angolan puolelta saapuivat Ambomaalle. Monet kuninkaat alkoholisoituivat täydellisesti ja noudattivat tätä julmaa tapaansa. Lähetyssaarnaaja Pietari Kurvinen kumppaneineen sai kuitenkin jotkut heimokuninkaat luopumaan orjakaupasta. Ehkä nuo lähetyssaarnaajat onnistuivat pelottelemaan Ambomaan heimokuninkaita sellaisilla kadotuksen kauhukuvilla, että kuninkaat alkoivat luopua kansalaistensa myymisestä. Mielenkiintoisena kuriositeettina voisi tässä yhteydessä mainita, että suomalaiset lähetyssaarnaajat olivat saavuttaneet alkuasukkaiden keskuudessa suurta kunnioitusta, koska he pian Ambomaalle tulonsa jälkeen ennustivat seuraavana päivänä tapahtuvan auringonpimennyksen. Kunnioitusta oli lisännyt myös se, että he olivat perehtyneet homeopaattiseen lääkintätaitoon ja kykenivät parantamaan kansaa, heimopäälliköitä ja kuninkaita, ja syrjäyttivät näiden omat poppamiehet. Sitten vielä lopuksi puhuisin Portugalin siirtomaavallan päättymisestä. Portugalin Intia eli Intiassa olevat alueet menetettiin 1961. Sen jälkeen käytiin Afrikassa pitkällisiä siirtomaasotia. Angolassa, Mosambikissa ja Portugalin Guineassa syntyi ajan mittaan yhä enemmän vahvistuneita itsenäisyysliikkeitä. Portugali ei kuitenkaan ollut valmis antamaan, toisin kuin muut siirtomaavallat, siirtomailleen itsenäisyyttä. Vuosikymmeniä maata hallinnut pääministeri Salazar kannatti lujasti siirtomaaimperiumin jatkamista aina eroonsa 1968 saakka, ja hallitus tukeutui siirtomaaimperiuminsa hyödyntämiseen siinä määrin, että maan oman teollisuuden kehittäminen laiminlyötiin. Salazaria seurannut pääministeri Caetano halusi jatkaa siirtomaasotia, kunnes siirtomaavallan päätepiste väistämättä tuli 1970-luvun puolivälissä. Portugalin kansan väsyminen siirtomaasotiin johti verettömään neilikkavallankumoukseen 1974 ja Portugalin Afrikan siirtomaille myönnettiin itsenäisyys 1975. Samana vuonna Indonesia valloitti Itä-Timorin. Kuin muistona Portugalin siirtomaaimperiumista on olemassa portugalinkielisten maiden yhteisö (perustettu 1996). Yhteisön 8 jäsenvaltiota ovat Angola, Guinea-Bissau, Kap Verde, Mosambik, Sao Tome ja Principe, Itä-Timor, Brasilia ja Portugali. Portugalin kieli on maailman kuudenneksi eniten puhuttu kieli. Väestömäärä portugalilaisten maiden yhteisössä on noin 250 miljoonaa ihmistä. Jorma Kallenautio