jas taa horisontin takaa ja Prager määritteli sijaintimme tähtien avulla. Kello 6.20 hän ilmoitti kannen alta, että olimme saapuneet saattueen arvi

11. luku Huhtikuun 24. päivänä 1943 sukellusvene U-230 makasi be to ni laitu rin suojissa köydet irti pollareista. Miehistö seisoi sen peräkannella riveissä kasvot kohti laiturilla seisovia hyvästelijöitä. Miehet olivat kiinnittäneet kukkasia lakkeihinsa tai oliivinvihreiden asujensa napinrei kiin. Heidän alapuolellaan aluksemme peruutusvaihteella pyörivät pot kurit hakkasivat öljyistä vettä. U-230 erkani varovaisesti betoni seinä mästä ja lipui perä edellä suojabunkkerin varjosta kirkkaaseen aurin gonvaloon. Samaan aikaan toinenkin sukellusvene, U-456, lähti liikkeelle toiselta laiturilta ja seurasi vanavedessämme. Molemmille aluksille oli annettu samat käskyt. Huomasin toisen sukellusveneen sillalla seisovan Forsterin, joka oli ollut usein seuranani Madamen luona, ja heilutimme toisillemme. Sitten alus jätti ystävät ja mantereen no peasti taakseen. Kun ohitimme lahden keskikohdan, sota valtasi jälleen koko aluksen; se hallitsi miesten toimia, puheita ja ajatuksia. Ikään kuin mitään satamaa, lomaa, leppoisia hetkiä Kasinobaarissa tai naisen sylissä vietettyjä öitä ei olisi ikinä ollutkaan. U-230 kiisi seitsemäntoista solmun nopeudella tyynellä merenpinnal la korkealla leijuvien pilvien alla. U-456 matkasi samansuuntaisella kurssilla viidensadan metrin päässä styyrpuurissa. Takanamme saat toalus hävisi horisontin taa ja edessämme harmaa taivas sekoittui meren vihreisiin aaltoihin. Jatkoimme matkaa ja pidimme koko ajan silmällä tutkanhavaintolaitetta. Sukellusveneeseen oli asennettu uudenlainen elektroninen laite, joka oli askel parempaan Biskajanrististä. Kömpelö risti oli pitänyt irrottaa aina ennen sukellusta, mutta Metoxin uusi pieni antenni oli hitsattu komentosillan reunaan eikä se vaikuttanut mitenkään hätäsukelluksiin. Havaitsimme heikkoja tutkaimpulsseja heti lähdön jälkeen. Ne alkoivat voimistua ja U-230 painui pinnan alle täydellisen hallitusti. U-456 seurasi vain muutaman sekunnin päässä. Samalla menetimme yhteyden U-456:een, joka jatkoi omalla määrätyllä reitillään vastuualuettamme kohti. 158

Auringonlaskun aikaan nousimme pintaan päästäksemme etenemään vauhdilla. Runko täynnä raikasta ilmaa ja dieselmoottorien la datessa akkuja U-230 kiisi eteenpäin. Yötaivaan äärettömyys ja kaikkialla ympärillä leviävä synkkä meri sulautuivat kaukaisuudessa yhteen ja loivat harhakuvan siitä, että purjehdimme avaruudessa. Taivaan ja meren välissä yksinäisen sukellusveneen tumma hahmo matkasi keskellä sen itse synnyttämää suurta, hohtavaa pyörrettä loistava maali tarkkaavaiselle lentäjälle. Dieselmoottorien vasaroidessa tasaiseen tahtiin laskin mielessäni minuutteja ennen kuin meidät pa ko tet taisiin takaisin sukelluksiin. Kului seitsemäntoista minuuttia. Sitten Metox havaitsi selvän tutkaimpulssin olimme paljastuneet. Sukel sim me välittömästi. Yöt muuttuivat päiviksi ja päivät öiksi. Aluksen rungon sisällä vietetyt tunnit kuluivat pimeydessä, jonka rikkoivat vain muutamat himmeät hehkulamput. Komentosillalla vietetyt yöt olivat sysipimeitä. Jatkoimme etenemistä korvat höröllä yläpuolelta iskevän vihollisen varalta ja silmät mustaan mereen liimautuneina, aina valmiina väis tele mään taivaalta huolestuttavan usein putoilevia pommeja. Päiväsaikaan matkasimme neljänkymmenen metrin syvyydessä ja kuun te limme potkurien, kaikuluotainten ja räjähtävien syvyyspommien etäisiä, mutta selvästi erottuvia ääniä. Huhtikuun vaihtuessa toukokuuksi saavuimme hornankattilaksi kutsutulle alueelle, jonne yksikään vihollisen lentokone ei vielä ollut päässyt. Tutkaimpulssit vaimenivat vähitellen ja uskaltauduimme pitkästä aikaa pysymään pinnalla auringon paistaessa. Kuusi yötä ja päivää kestäneen kissa ja hiiri- leikin sekä röyhkeiden brittien synnyttämän järkytyksen, epäuskon ja vihaisuuden jälkeen aurinko tuntui takaavan eloonjäämisemme. Sen valossa saatoimme nähdä selvästi ja kauas. Silmiemme ja Metoxin avulla toivoin meidän voivan havaita mustat täplät turvalliselta etäisyydeltä. Kun olimme ylittäneet viidennentoista läntisen pituuspiirin, ilmoitimme pääesikunnalle poistuneemme turvallisesti Biskajanlahdelta. Neljän tunnin kuluttua siitä, kun tukikohta oli ilmoittanut vas taanot ta neensa viestimme, Riedel sai ja purki uudet ohjeet: SIIRTYKÄÄ RUUTUUN BD 95. ODOTTAKAA ITÄÄN PÄIN MATKAAVAA SAATTUETTA. 159

Toiminta-alue oli kaukana pohjoisen myrskyisistä vesistä, missä olim me seilanneet talvikuukausien aikana. Ampumisolosuhteiden ja metsästysnopeuden piti nyt olla meille suotuisammat. Lahden ylityksen aikana kertynyt uupumus jäi pian unholaan usean kauniin päivän aikana, jolloin viholliskoneista ei näkynyt jälkeäkään. Toukokuun 2. päivä. Taivas oli pilvetön, meri tyyni ja kimalteleva. Kello oli 14.08, kun Riedel havaitsi nopeasti liikkuvan yksinäisen kohteen eteläisen horisontin takana. Matkasimme täyttä vauhtia kohti alusta. Kolmen tunnin takaa-ajon jälkeen pidimme aluksen edelleen turvallisen etäisyyden päässä horisontin takana ja sukelsimme hitaasti, sillä meillä oli runsaasti aikaa ennen kuin alus tulisi näköpiiriimme. Tuntia myöhemmin toiveet ensimmäisen torpedon laukaisusta murskau tuivat. Tunnistimme laivan ruotsalaiseksi rahtialukseksi. Se käytti niin kutsuttua Philadelphia-reittiä, joka oli taattu neutraaleille aluksille turvalliseksi. Päästettyämme ruotsalaisaluksen menemään nappasimme viestin eräältä toiselta sukellusveneeltä: SAATTUE RUUDUSSA AJ 87 KURS SILLA KOILLISEEN. UPOTETTU KAKSI YHTEENSÄ 13 000 TONNIA. PIDÄMME YHTEYTTÄ. U-192. Karttaruutu AJ 87 sijaitsi Newfoundlandin ja Grönlannin välissä kaukana meidän ulottuviltamme. Meidän oli pakko jättää saattue tuolla alueella parti oi vien susien kynsiin. Toukokuun 5. päivä. U-230 matkasi kohti määrättyä karttaruutua. Aamun aikana nappasimme viestin, joka vahvisti pahimmat pelkomme. Riedel ojensi minulle puretun viestin vaitonaisena: HÄVITTÄ- JÄ. HYÖKKÄYS. UPPOAMME. U-638. Tämä oli U-638:n viimeinen viesti. Aluksesta ei enää sen koommin kuulunut. Kaksi tuntia myöhemmin purimme nopeasti uuden hätäviestin: HÄVITTÄJÄT HYÖKKÄSIVÄT. SYVYYSPOMMEJA. JÄTÄMME ALUKSEN. U-531. Toinen huolestuttava viesti sai meidät tajuamaan, että saattueeseen kohdistuneisiin iskuihin oli vastattu epätavallisen voimakkailla puolustustoimilla. Toukokuun 6. päivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, kun vastaanotimme jälleen uuden viestin Atlantin toisella puolella olevalta taistelu kentältä: KORVETTI HYÖKKÄSI. UPPOAMME. U-438. Kolmas 160

viesti sai meidät vihaisiksi ja hämmentyneiksi. Mikä oikein aiheutti tämän yhtäkkisen, pelkästä kuolemasta kertovien viestien tulvan? Nappasimme jälleen yhden viestin: LENTOKONE. POMMEJA. HÄ VITTÄJÄ AJOI YLI. UPPOAMME. U-125. Neljäs uhri! Suuttumus vaihtui järkytykseen. Toukokuun 7. päivä. U-230 risteili äärimmäisen varovaisesti tähtitaivaan alla ja vastaanotti vielä yhden viestin: ILMAHYÖKKÄYS. UP PO AMME 47P 05L. U-663. Tarkistin uhrin sijainnin homeiselta me ri kartalta ja merkitsin tuhoutumispaikan keskelle Biskajanlahtea mustalla ristillä. Se oli viides alus, joka oli painunut pohjaan kolmen päivän sisällä. Seitsemän tunnin kuluttua jouduimme kuitenkin korjaamaan lukua, sillä U-192 ja U-531 eivät pääesikunnan toistuvista pyyn nöistä huolimatta ilmoittaneet sijaintiaan. Ne olivat kohdanneet loppunsa hyökätessään saattueen kimppuun Grönlannin koillispuolella. Toukokuun 10. päivä. Saavuimme meille määrättyyn karttaruutuun, joka oli pieni alue lähestulkoon tarkalleen Atlantin valtameren keskellä. Meidän oli tarkoitus iskeä aiemmin ilmoitetun saattueen kimp puun. Väijytykseen osallistui meidän lisäksemme kuusi muuta sukellusvenettä, ja moni muu alus matkasi partiomme ja Britteinsaarten välillä. Matkakumppaninamme Brestistä lähtien toiminut U-456 piileskeli jossakin horisontin takana. Ansa oli viritetty. Toukokuun 11. päivä. Jälleen uusi muistokirjoitus, taas Biskajanlahdelta: LENTOKONE HYÖKKÄSI. UPPOAMME. U-528. Olimme raivoissamme ja päätimme kostaa ystäviemme menetyksen sataker taisesti. Tuntia myöhemmin vastaanotimme ikään kuin lohdutuspalkintona hyökkäyskäskyt pääesikunnalta: KAIKKI SUKELLUSVENEET KART- TARUUTU BD:SSÄ HYÖKÄTKÄÄ ITÄÄN KULKEVAN SAAT- TUEEN KIMPPUUN RUUDUSSA BD 91. ÄLKÄÄ ODOT TA KO UUSIA KÄSKYJÄ. Muutimme U-230:n kurssia välittömästi ja lähdimme eteenpäin täyttä vauhtia; aluksen keula halkoi aaltoja kahdeksi kimaltelevaksi vesipatsaaksi. Valmistauduimme toimintaan, ja minä käskin tarkistaa läpikotaisin kaikki torpedot. Toukokuun 12. päivä. Nousin ylös neljältä tähystysvuoroni alkaessa, ja jännitys oli käsin kosketeltava. Kello 5.40 uusi päivä alkoi ka- 161

jas taa horisontin takaa ja Prager määritteli sijaintimme tähtien avulla. Kello 6.20 hän ilmoitti kannen alta, että olimme saapuneet saattueen arvi oi dulle reitille. Hiljensin vauhtia, käänsin U-230:n länteen kohti saattuetta ja lähdin etenemään varovaisesti. Idässä taivas muuttui verenpunaiseksi auringon valmistautuessa nousemaan horisontin päälle; vain pieni kaistale läntistä taivasta pysyi synkkänä. Kello 6.15: Aurinko nousi merestä kuin valtava tulipallo. Samalla hetkellä huomasin tahran lounaisessa horisontissa saattue! Kutsuin Siegmannin sillalle ja sanoin: Minulla on teille lahja, kapteeni. Kiitos, ensimmäinen perämies, vihdoinkin hyviä uutisia. Katsoimme kuinka tahra kasvoi suuremmaksi ja leveämmäksi. Pian kapteeni käänsi sukellusveneen perän kohti harmaita ja mustia savupilviä. Kolme mastonhuippua nousi hitaasti terävän horisontin takaa lännessä ja jatkoi kohoamista. Ne tulivat kokonaan esiin ja paljastuivat kolmeksi saattueen edellä kulkevaksi saattoaluksena toimivaksi raivaajaksi. Laivat liikkuivat lähemmäs epäsäännöllisellä kurssilla pomp pien sinne tänne kuin marionetit tyhjällä näyttämöllä. Ete nim me hiljalleen itää kohti ja pysyttelimme turvallisella etäisyydellä laivoista määritelläksemme saattueen tarkan kurssin. Kello 6.38: Mastojen huippuja ilmaantui runsaasti leveällä kais taleel la horisontin takaa. Niiden jälkeen ilmestyivät savupiiput. Ne kuuluivat rahtilaivoille, joita olimme etsineet. Mahtava kokoelma mastoja ja savupiippuja kohosi entistä ylemmäs merestä. Olimme melkein tarkalleen kulkueen edessä, loistavissa asemissa. Laskelmieni mukaan meillä olisi tunnin kuluttua kosolti maaleja ulottuvillamme. Kello 6.55: Siegmann aloitti hyökkäyksen. Tyhjentäkää komentosilta! Sukellusasemiin. Olin komentotornissa hälytyksen soidessa. Viisi minuuttia myöhemmin alus oli vakautettu ja kellui pinnan alla. Kapteeni istui periskoo pin ääressä ja kertoi miehistölle: Olemme havainneet erittäin suuren saattueen, mahdollisesti yli sata laivaa. Hyökkäämme sukel luksista. Teitä ei tarvitse muistuttaa siitä, että tämä ei ole mikään hu viristeily. Odotan kaikilta täyttä panosta, jotta hyökkäys onnistuisi. Sitten hän käynnisti periskooppia ohjailevat moottorit. Kello 7.05: Ei näköyhteyttä. Siegmann määräsi kaikki torpe do putket valmiiksi. 162

Kello 7.10: Ilmoitin U-230:n olevan taisteluvalmis samalla kun saattueen jyske levisi syvyyksissä. Kello 7.16: Äänitarkkailijan ilmoitus pilasi suunnitelman hyökätä sukelluksista: Saattue on ilmeisesti muuttanut kurssiaan. Äänilähde siirtynyt suuntaan 310. Kapteeni oli selvästi ärsyyntynyt odottamattomasta muutoksesta ja nosti periskoopin korkeammalle ilmaan nähdäkseen mahtavan kulkueen edes vilaukselta. Saattoalusten potkurien korkeat äänet kaikuivat vedessä, ja valtavan alusjoukon raastava melu iskeytyi aluksen runkoon kuin lukemattomien viidakkorumpujen pauke. Perhana minkä tekivät, Siegmann mutisi. Saattue kiemurtelee koilliseen. Styyrpuurin puolella on yli kymmenen korvettia. Saattue etääntyi meistä yhdentoista solmun nopeudella samalla kun U-230 kellui piilossa laivojen ulommalta puolustuslinjalta eikä voinut hyökätä ennen kuin pääsisi hävittäjäryhmän ohitse. Sadan potkurin tasainen meteli läpäisi aluksen paksun teräsrungon ja kimpoili sen sisällä. Kapteeni jätti paikkansa periskoopin ääressä ja ärähti: Ensimmäinen perämies, tulkaas katsomaan tätä. Jos meillä olisi nopeampi alus, nappaisimme saattueen helposti. Istuin periskoopin ääreen. Silmieni eteen avautui seitsemän meripeninkulman päässä paapuurin puolella oleva mahtava näkymä. Kaikkialla näköpiirissä horisontti oli täynnä aluksia, joiden savupiiput ja mastot muodostivat kokonaisen metsän. Ainakin kymmenen hävittäjää halkoi aaltoilevaa merta tyylikkäästi. Jopa kaksikymmentä kor vettia partioi saattueen reunamilla. Sanoin ihmeissäni: Melkoinen voiman näyttö. Tuo on varmaan kaikkien aikojen suurin saattue. Voi ollakin. Kunhan pääsemme laivaseinämän lähelle, emme voi ampua ohi. Ennen kuin uskalsimme nousta pintaan ja liikkua uusiin hyökkäysasemiin, meidän täytyi siirtyä kauemmas saattueesta. Potkurien suihke, mäntämoottorien jyske, turbiinien laulu ja kaikuluotainten pin gahdukset seurasivat meitä salaisella retkellämme. Lähes kahden tunnin ajan etenimme viistosti pois teräsjättiläisten ulottuvilta. Kello 9.15: U-230 nousi pintaan. Kiipesin komentosillalle, kun se oli vielä veden peitossa, ja tähysin ympärilleni hätäisesti. Kaukana koillisessa mastojen huiput ja savupiiput liikkuivat meren ja taivaan erot- 163

tavaa terävää linjaa pitkin. U-230 kynsi läpi aaltojen saattueen kanssa rinnakkaisella kurssilla ehtiäkseen sen eteen ennen auringonlaskua. Riedel lähetti viestin kontaktista pääesikunnalle ja muille väi jy tyksessä oleville susille: SAATTUE BD 92 KURSSI KOILLISEEN YKSITOIS- TA SOLMUA. VAHVA PUOLUSTUS. HYÖKKÄÄMME PINNAL- LA. U-230. Kello 9.55: Hätäinen huuto selkäni takaa: Flugzeug! Näin kaksimoottorisen lentokoneen ilmestyvän suoraan auringosta. Yllätys oli täydellinen. Hälyyyytys! Ryntäsimme komentotorniin pää kolmantena jalka na. Sukellusvene reagoi välittömästi ja syöksyi pinnan alle. Tämän äärimmäisen vaarallisen ja voimattomuuden täyttämän hetken aikana elämämme oli riippuvainen ihmeestä, yllättävästä käänteestä tai onnesta, joka oli tähän saakka säästänyt meidät kuolemalta. Neljä terävää ja raivokasta räjähdystä ravisutti merta yläpuolel lamme ja ympärillämme. Sukellusvene tärisi ja vajosi kohti pohjaa kuudenkymmenen asteen kulmassa. Vesi loiskui, teräsrunko ja sen tukirakenteet vaikeroivat, venttiilit murtuivat, lattialevyt pomppivat ja alukseen laskeutui täydellinen pimeys. Kun valot jälleen syttyivät, huomasin miesten selällään olevissa silmissä hämmästystä. Heillä olikin täysi syy olla ihmeissään: hyökkäys suoraan auringosta oli täysi mysteeri. Mistä pieni lentokone oli oikein tullut? Sen kantama ei riittänyt lentämään lähimmältä maakaistaleelta keskelle Atlanttia ja takaisin. Ainoa järkeenkäypä johtopäätös oli, että saattueella oli omia lentokoneita. Vaikutti erittäin todennäköiseltä, vaikka emme halun neet kaan sitä uskoa, että lentokoneet palasivat saattueen luo ja laskeutuivat lentotukialukselle. Ajatus saattueesta, jolla oli oma ilma puo lustus, tuhosi kokonaan käsityksen perinteisestä sukellusveneso dan käynnistä. Emme enää voisi tehdä yllätyshyökkäyksiä tai paeta paikalta ilman hengenvaarallisia vastaiskuja. Kello 10.35: U-230 nousi periskooppisyvyyteen. Tarkistimme ympäristön tavallista periskooppia muistuttavalla taivasperiskoopilla, mutta emme havainneet ainuttakaan lentokonetta. Nousimme pintaan vauhdilla. Metsästys jatkui. Painoimme itsepäisesti eteenpäin pelon kuris ta essa vatsaamme. Dieselmoottorit jyskyttivät kovaa ja työnsivät alusta 164

eteenpäin nopeasti. Vilkaisin silloin tällöin horisontissa näkyvää tiheää mastorypästä, mutta muuten suuntasin silmäni taivaalle. Paksunevat valkoiset pilvet kiisivät korkeuksissa navakan lännestä puhaltavan tuulen edellä. Tuuli nosti veden sukellusveneen kannelle ja pyyhkäisi aina välillä pärskeitä komentosillalle asti. Kello 11.10: Havaitsin pilvien seassa metallin välkähdyksen. Se oli pieni lentokone, joka valmistautui hyökkäykseen. Hälyyyytys! Viisikymmentä sekuntia myöhemmin neljä räjähdystä oli vähällä todistaa meille, että koneen lentäjä oli hyvin koulutettu pommittaja. Paineaallot heiluttivat sukellusvenettä ja sen miehistöä. Friedrich teki kaikkensa estääkseen aluksen uppoamisen. Hän sai sen pysäytettyä 120 metriin, vakautti sen ja nosti takaisin periskooppisyvyyteen. Kello 11.25: U-230 nousi pintaan. Jatkoimme eteenpäin ja pysyt telim me saattueen reunamilla armottoman päättäväisinä. Vaisto pakotti meitä eteenpäin, piti meidät liikkeessä yläpuolella piilevästä jatkuvasta uhasta huolimatta, sai meidät piittaamattomiksi jatkuvista räjähdyksistä. Kiidimme eteenpäin uhmaten sekä pelkoa että äkillistä tuhoutumista eteenpäin kohti saattueen kärkeä. Kello 11.42: Lentokone hälyyyytys! U-230 sukelsi syvyyksiin. Neljä räjähdystä väänsi aluksen runkoa sinne tänne, mutta se kesti rajut iskut. Odotimme koneen häipymistä sydän kurkussa. Kello 12.04: Nousimme jälleen entistä myrskyisämmän meren pinnalle, missä alus syöksyi eteenpäin pomppien ja täristen. Saattue oli kääntynyt kohti koillista, ja jatkuvasta häirinnästä huolimatta olimme onnistuneet saavuttamaan huomattavan etumatkan. Pilvet laskeutuivat alemmas ja tihenivät peittämään viimeisetkin taivaalla näkyvät siniset laikut. Kello 12.08: Huuto aluksen sisältä sai meidät sillalla olijat valpastu maan: Kapteeni sai juuri viestin: LENTOKONE HYÖKKÄSI. UP- POAMME. U-89. Mykistyimme jälleen kerran. Värähdin ajatellessani mitä meille tapahtuisi, kun aluksen runko murtuisi. Kello 12.17: Lentokone suoraan takana, hälyyyytys! U-230 sukelsi taas kerran nopeasti kohti pohjaa. Purin huulta ja odotin viimeistä räjähdystä. 45 sekunnin kuluttua neljä pamahdus- 165

ta sivalsi alusta mahtavalla voimalla. Jokainen sekunti, jona ehdimme paeta lähestyviä lentokoneita, vei meitä lähemmäs saattuetta ja menestystä. Mutta jos sukeltaisimme sekunninkin liian myöhään, pommit päättäisivät jahdin äkkikuolemaan. Kello 12.30: Nousimme takaisin pintaan. Tällä kertaa sillalle kipusi vain kolme miestä: kapteeni, ylimatruusi ja minä. Jatkoimme matkaa itsepäisesti samalla kun odotimme tuhoutuvamme tunnin sisällä. Kello 13.15: Kaksimoottorinen lentokone pudottautui yhtäkkiä matalan pilven suojista vain kahdeksansadan metrin päässä sukellusveneen takana. Oli liian myöhäistä sukeltaa. Jähmetyttyään paikalleen hirvittävän hetken ajaksi Siegmann huusi: Tiukasti oikeaan! Hyppäsin sillan takaosaan valmiina ampumaan samalla kun ylimatruusi tarttui toiseen tykkiin. Pieni lentokone kasvoi silmissämme pikavauhtia. Se syöksyi päällemme ja tulitti konekivääreillään sillan avointa peräosaa samalla kun alus kääntyi styyrpuuriin. Minä tai ylimatruusi emme onnistuneet ampumaan ensimmäistäkään laukausta; tykit olivat jumissa. Lentokone pudotti neljä pommia näin niiden tippuvan minua kohti ja kaarsi sitten niin läheltä siltaa, että tunsin sen moottoreiden pakokaasun poltteen kasvoillani. Neljä pommia räjähti rivissä tyyrpuurin puoleisten säiliöiden kohdalla. Neljä korkeaa vesipatsasta iskeytyi minun ja ylimatruusin päälle. U-230 pysyi edelleen pinnalla ja pyyhälsi eteenpäin vihreänä vellovassa meressä. Lentokone oli kuluttanut kaikki pomminsa, joten se kääntyi ja katosi saattueen suuntaan. Kello 13.23: Radisti toi kapteenille hätäviestin: LENTOKONE HYÖK KÄSI. EMME VOI SUKELTAA. UPPOAMME. 45 POHJOIS- TA 25 LÄNTISTÄ. APUA. U-456. Käskekää Pragerin tarkistaa sijainti, Siegmann huusi. Voimme ehkä pelastaa miehistön. Kapteenin päätös pelastaa toverimme saattoi olla yhtä hyvin silkkaa itsemurhaa. Olimme itsekin lähempänä kuolemaa kuin elämää. Avunanto meni kuitenkin kaiken muun edelle olisimme odottaneet samaa muilta. Hetkeä myöhemmin Prager ilmoitti, että U-456 oli vain kahdentoista meripeninkulman päässä viisitoista astetta styyr puu riin. Kapteeni muutti kurssia välittömästi. Kello 13.50: Huomasimme taivaalla kaartelevan lentokoneen nel- 166

jän meripeninkulman päässä. Sitten kiikareihin ilmestyi U-456:n keula, joka pisti esiin aaltoilevasta merestä. Miehet tarrasivat kiinni liuk kaaseen kanteen ja keulasta komentosillalle kiinnitettyyn teräskaape liin. Suurin osa seisoi rintaan asti vedessä. Lentokone kierteli uppoa van sukellusveneen päällä, joten lähemmäs meneminen olisi tyhmänrohkeaa. Toinenkin uhkatekijä esti pelastusyritykset: perässämme horisontin takaa nousi hitaasti esiin korvetti, joka oli selvästikin tulossa paikalle lentokoneen kutsumana. Nyt meidänkin henkemme oli vaarassa. Käännyimme pois lentokoneen, saattoaluksen ja U-456:n suunnasta ja pakenimme saattuetta kohti. Kello 14.22: Lentokone takana! Sukeltaminen oli tälläkin kertaa liian myöhäistä. Yksimoottorinen lentokone lensi matalalla suoraan vanavedessämme. Vedin tykin lii paisi mesta. Ase oli jälleen jumissa. Potkaisin lipasta, jolloin tukos selvisi. Sitten tyhjensin koko lippaan viholliskoneeseen. Ylimatruusinkin au to maattiase jylisi. Alus kallistui samalla styyrpuuriin, mikä pilasi pommituksen. Lentäjä lisäsi tehoa, kiersi meidät ja lensi sitten takaisin meitä kohti suoraan edestä. Koneen syöksyessä kohti sen moottori alkoi yskiä ja sammui sitten kokonaan. Lentokone rysähti toinen siipi edellä aaltoihin ja murskasi pudotessaan toisenkin siipensä aluksemme kansirakenteisiin. Ohjaamosta singahtanut lentäjä viittilöi käsillään apua, mutta sitten näin hänen räjähtävän kappaleiksi meille tarkoitettujen pommien lauetessa. Neljä voimakasta tärähdystä osui su kel lusveneeseen styyrpuurin puolella, mutta selvisimme hirvittävästä tapahtumasta ehjinä. Lentokoneen putoaminen ilmeisestikin sekoitti vihollisen lento ai kataulun. Minuutti toisensa jälkeen kului, eikä uusia hyökkäyksiä kuulunut. U-230 kulki täydellä teholla ja ennätti saattueen edelle. Noin tuntia myöhemmin lähestyimme paikkaa, jonne saattue laskel miemme mukaan pian saapuisi. Kello 15.45: Radioviesti palautti voittomme oikeisiin mittasuhteisiin: SYVYYSPOMMEJA KOLMESTA HÄVITTÄJÄSTÄ. UPPO- AM ME. U-186. Tämä uusin tappio oli yhdestoista partiomatkamme aikana. Näytti siltä, että tekeillä oli todellinen katastrofi. Emme kuitenkaan voineet jäädä suremaan kaikkia kuolleita miehiä, jotka olivat 167

kokeneet kohtalon, jota jokainen merisotilas mielessään ajattelee kerta toisensa jälkeen. Kello 16.00: U-230 leikkasi saattueen lasketulle reitille. Näin neljän laivarivistön lipuvan terävän horisontin yli lounaasta suoraan meitä kohti. Meidän täytyisi pysäyttää laivat, sytyttää palo niiden keskelle ja iskeä aukkoja niiden teräsmassoihin. Kello 16.03: Lentokone suunnassa 320. Syöksyimme syvyyksiin. Neljä räjähdystä, jotka kuulostivat yhdeltä ja samalta, painoi aluksen syvemmälle ja väänsi peräsimet ja vakaimet ääriasentoon. Muutaman minuutin päästä lähistöltä kuului lisää rä jähdyk siä, mutta Siegmann uhmasi hyökkääjiä ja määräsi sukellusveneen periskooppisyvyyteen. Hän nosti periskoopin ylös, mutta veti sen saman tien takaisin ja kirosi vihaisesti: Verdammt! Se kiusankappale pudotti savupommeja ja värjäsi veden keltaiseksi. Sukelluspaikan paljastavasta väristä välittämättä kapteeni käski aloittaa hyökkäyksen ennen kuin saattoalukset ehtisivät iskeä kimppuumme. Kaikuluotainten kimmahtelevat äänet, muhkeat räjähdykset ja sadan aluksen huumaava meteli tarjosivat hyökkäykselle synkkää taustamusiikkia. Kello 16.38: Periskooppi ylös. Sitten: Putket yhdestä viiteen valmiina. Putket yhdestä viiteen valmiina, vastasin viivyttelemättä ja pidätin henkeäni. Siegmann käänsi periskoopin ympäri tarkistaakseen vastakkaisen puolen tilanteen. Yhtäkkiä hän huudahti: Konemestari, viekää alus pohjaan, herran tähden, hävittäjä jyrää meidät pian! Alas kahteensataan metriin! Odotin hävittäjän keulan halkaisevan komentotornin minä hetkenä hyvänsä. Alus sukelsi nopeasti samalla kun hävittäjän moottorien ja potkurien kaamea ääni osui sen teräsrunkoon. Melu voimistui niin nopeasti ja kaikui niin huumaavan kovana, ettemme pystyneet liikahta maankaan. Vain alus liikkui painuessaan kohti pohjaa aivan liian hitaasti, jotta olisi voinut välttää iskun. Korvia huumaava pamahdus repäisi meren kahtia. Kuuden syvyyspommin rypäs nosti sukellusveneen, heitti sen pois vedestä ja jätti pin nalle neljän brittihävittäjän armoille. U-230:n potkurit pyörivät 168

täysillä kierroksilla ja ajoivat meitä eteenpäin. Sekuntien ajan vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sekuntien ajan britit olivat hämmentyneitä ja ihmeissään. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen keula painui alas, alus vajosi aaltoihin ja alkoi upota. Uusien räjähdysten sarja nosti aluksen perää mahtavalla voimalla. Sukellusvene oli karannut kokonaan käsistämme ja se sinkoutui kohti kahdeksan kilometrin syvyydessä odottavaa merenpohjaa. U-230 ehti vajota kuudenkymmenen asteen kulmassa 250 metriin ennen kuin Friedrich onnistui pysäyttämään aluksen. Kelluimme viimein 230 metrin syvyydessä mielestämme turvallisen matkan päässä vihollisen syvyyspommeista. U-230:tä valmisteltiin pikaisesti kestämään takaaajoa. Jälleen kerran meidät oli tuomittu odottelemaan syvyyksien musertavassa paineessa. Kello 16.57: Pinnalta kuuluvat selvät loiskahdukset kertoivat uudesta hyökkäyksestä. Kaksikymmentäneljä pommia räjähti perä tys ten. Mahtava pauhu iskeytyi vasten alusta. Räjähdykset painoivat sen taas terävästi alaspäin samalla kun niiden kaiku vyöryi syvyyksissä lop pumat tomana. Kello 17.16: Uusi pommi-isku tukki korvat ja pusersi ilman keuhkoista. Sukellusvene kallistui voimakkaasti mahtavan räjähdyksen voimasta. Teräs paukkui ja valitti, ja venttiilit vääntyivät itsestään auki. Putkien tiivisteet alkoivat vuotaa ja pian peräpilssin täytti jatkuva vesivirta. Pumput sylkivät vettä, periskoopin tuet löystyivät ja vettä valui sylintereihin. Vettä oli kaikkialla. Sen paino työnsi alusta entistä syvemmälle. Tällä välin saattue ryömi eteenpäin jyristen aluksen yläpuolella. Kello 17.40: Jyrinä nousi huippuunsa. Äkillinen loiskahdus paljasti meille, että kymmenen tai viidentoista sekunnin kuluttua joutuisimme kestämään jälleen yhden räjähdysten sarjan. Pommit laukesivat juuri ja juuri tappavan etäisyyden ulkopuolella. Vesimassojen aaltoilles sa räjähdysten voimasta saattueen pääosa kulki hitaasti etenevän teloituksen ohitse. Näin mielessäni rahtilaivat, jotka väistivät yläpuolelle kerääntyneitä hävittäjiä. En osannut sanoa, milloin raja tulisi vastaan, milloin aluksen runko vihdoin murtuisi. Kukaan ei osannut sanoa. Ne, jotka olivat saaneet sen selville, veivät tietonsa mukanaan merenpohjaan. Kärsimme tuntien ajan ja vajosimme vähitellen sy vem mälle. 169

Kahdenkymmenenneljän syvyyspommin sarjat hakkasivat alusta säännöllisesti kahdenkymmenen minuutin välein. Yhdessä vaiheessa luulimme jo voittaneemme. Saattoalukset jättivät paikkansa ja kiiruhtivat takaisin saattueen rinnalle. Toivo valui kuitenkin pian hukkaan. Metsästäjät olivat ainoastaan jättäneet armoniskun antamisen laivaryhmän perässä tulevien tappajien vastuulle. Kello 20.00: Uusi vihollisryhmä aloitti ensimmäisen hyökkäyksen, sitten toisen ja kolmannen. Kyyhötimme avuttomina 260 metrin syvyydessä. Hermot olivat katkeamispisteessä. Vartalot olivat kylmästä, stressistä ja pelosta jäykkinä. Odottamisen aiheuttama tuska sai meidät kadottamaan ajantajun ja nälän tunteen. Pilssit olivat täynnä vettä, öljyä ja virtsaa. Pesutilat olivat lukossa; niiden käyttäminen olisi tarkoittanut välitöntä kuolemaa, sillä aluksen ulkopuolella vallitseva valtava paine olisi päästänyt vesimassat aluksen sisään sen sijaan, että pönttö olisi tyhjentynyt. Miehet käyttivät tyhjiä purkkeja helpottaakseen oloaan. Jätteiden, hien ja öljyn lemuun sekoittui akkuhappojen löyhkä. Lisääntyvä ilman kosteus tiivistyi vedeksi kylmän teräksen pinnalle, tippui pilsseihin, valui putkista ja kasteli vaatteet läpi mä rik si. Keskiyöllä kapteeni tajusi, että britit eivät lopettaisi pommien pudottamista, ja käski jakaa kaliumkarbonaattikapselit hengittämisen helpottamiseksi. Pian kaikilla miehillä oli rintaan kiinnitettynä suuri metallinen laatikko, josta lähti kuminen putki suuhun ja puristin nenään. Odottaminen jatkui edelleen. Toukokuun 13. päivä. Yli kaksisataa syvyyspommia oli räjähtänyt yllämme ja ympärillämme yöllä kello yhteen mennessä. Olimme useaan otteeseen yrittäneet sännätä pakoon. Päästimme pintaan suuren määrän ilmakuplia aluksen ulkopuolella olevan venttiilin kautta. Ilmakuplat kelluivat pois merivirtojen mukana ja näyttivät kaikuluotaimen ruudulla suurelta yhtenäiseltä massalta. Saalistajamme menivät lankaan kuitenkin vain kaksi kertaa, ja jättivät molemmilla kerroilla paikalle ainakin yhden laivan, suoraan yläpuolellemme. Emme päässeet livahtamaan karkuun, joten annoimme periksi ja keski tyim me säästämään energiaa, paineistettua ilmaa ja hupenevia happi va ran to ja. Kello 4.00: Sukellusvene oli vajonnut 275 metriin. Hyökkäys oli kestänyt kaksitoista tuntia, eikä loppua näkynyt. Oli minun syn ty mä- 170

päi väni ja mietin jäisikö se viimeisekseni. Kuinka monta mahdollisuutta sitä saattoi oikein toivoa saavansa? Kello 8.00: Hyökkäykset jatkuivat edelleen täydellä teholla. Pilsseis sä vesi nousi lattialevyjen korkeudelle ja loiskui jaloissa. Pils si pumpuista ei ollut mitään hyötyä näin syvällä. Aina kun syvyyspom mi räjähti, konemestari päästi jonkin verran paineistettua ilmaa kel luntasäiliöihin pitääkseen aluksen vakaana. Kello 12.00: Alus oli kallistunut nopeasti alaspäin. Paineistettua ilmaa ei enää ollut paljon jäljellä, ja alus vaipui aina vain syvemmälle. Kello 20.00: Ilma oli sakeaa ja muuttui entistä paksummaksi hengit täessämme kuumien kapseleiden läpi. Paholainen tuntui kol kut tele van aluksen teräsrunkoa sen natistessa ja vapistessa suunnattoman paineen alla. Kello 22.00: Pommitus voimistui entisestään iltahämärän peittäessä merenpinnan. Lyhyin väliajoin tehdyt voimakkaat iskut viittasivat siihen, että vihollinen oli menettänyt malttinsa. Toukokuun 14. päivä. Keskiyön koittaessa olimme saavuttaneet aluksen ja sen miehistön rajat. Olimme vajonneet 280 metrin syvyyteen, eikä alus pysähtynyt vieläkään. Raahauduin käytävän poikki tuuppimassa ja ravistelemassa miehiä hereille. Kaikki eivät välttämättä enää heräisi kerran nukahdettuaan. Kello 3.10: Päällemme putosi jyrähtelevä syvyyspommien sarja, mutta ilman vaikutusta. Räjähtävien pommien sijaan oli toden nä köisem pää, että joutuisimme kasvavan paineen murskaamaksi. Viimeisen pom min räjähdyksen vähitellen hiipuessa kiinnitimme huomiota erääseen toiseen seikkaan. Kuulimme nimittäin etääntyvien potku rei den äänen. Kuuntelimme pitkän aikaa tuota heikkenevää ääntä; emme voineet uskoa, että britit olivat luopuneet jahdista. Kello 4.30: Emme kuulleet pihaustakaan yli tuntiin. Epäilimme onneamme koko ajan. Meidän täytyi varmistua asiasta, joten käyn nistim me makean veden suodattimen ja moottorit. Ylhäältä ei kuulunut minkäänlaista reaktiota. Konemestari onnistui viimeisten paineistetun ilman rippeiden ja akkujen avulla nostamaan ylikuormitetun aluksen ylös vähän kerrallaan. Sitten Friedrich ei enää kyennyt hillitsemään aluksen kohoamista vaan antoi sen nousta itsekseen ja huusi: Alus nousee nopeasti viisikymmentä metriä alus on pinnalla! 171

U-230 nousi takaisin ilmaan ja elämään. Ryntäsimme komentosillalle. Ympärillämme levisi yön, taivaan ja meren ääretön kauneus. Tähdet kimaltelivat kirkkaina ja meri aaltoili kevyesti. Uudelleensyntyminen tuntui uskomattomalta. Minuutti sitten emme uskoneet olevamme elossa; nyt emme voineet käsittää kuinka kuolema oli pidellyt meitä otteessaan 35 hirvittävän tunnin ajan. Äkkiä tunsin happipitoisen raikkaan ilman vaikutuksen elimistös säni. Olin vähällä menettää tajuntani; vaivuin polvilleni ja rojahdin sillan reunaa vasten. Pysyin paikallani kunnes olin saanut voimani takaisin. Kapteeni toipui pikaisesti onnittelimme toisiamme jälleen uudes ta ihmepelastumisesta. Sitten kapteeni antoi käskyn: Molemmat dieselit puolella teholla eteen. Kurssi 180 astetta. Tuulettakaa alus. Tarkastakaa kaikki asemat. Siegmann jatkoi metsästystä. Dieselmoottorit yskähtivät käyntiin. Koska saattue oli kadonnut aikaa sitten, matkasimme etelään kohti aikaisempaa sijaintiamme. Moottorit hyrräsivät turvallisen tuntuisesti, latasivat kuluneet akut ja työnsivät alusta kohti uutta auringonnousua. Pilssit tyhjennettiin vedestä, tunkkainen ilma ajettiin ulos aluksesta ja kerääntynyt jäte heitettiin yli laidan. Kun pimeys väistyi aamun kajastuksen tieltä, U-230 oli jälleen valmis taisteluun. Olimme vielä puuduksissa murhanhimoisesta hyökkäyksestä ja kankeita syvyyksien kylmyydestä, kun saimme uutisia laivastomme tuloksista. Ryhmästämme oli upotettu kolme sukellusvenettä. Ylitsemme oli pyyhältänyt reippaasti yli sata liittoutuneiden laivaa, emmekä olleet onnistuneet upottamaan yhtäkään. Nyt noin 700 000 ton nia sotatarvikkeita pääsisi turvallisesti perille Britteinsaarille. Se ei ollut kaunis ajatus. Päivästä näytti tulevan erittäin hyvä. Prager kampesi raskaan hahmonsa sillalle ja tarkisti kurssin muutamasta tähdestä ennen kuin aurinko valaisi taivaan. Sytytin savukkeen ja seurasin auringonnousua. Taivas muuttui tummansinisestä violetiksi, sitten purppuraiseksi ja lopulta verenpunaiseksi. Mieleeni muistui vanha sanonta: Punainen taivas aamulla tarkoittaa ennenaikaista kuolemaa. Se sai minut pohtimaan mitä päivä vielä toisikaan tullessaan. 172

Kello 7.10: Savupilviä suoraan edessä, ylimatruusi ilmoitti. Kaikkien kiikarit kääntyivät kohti lounaisen horisontin yllä leijuvaa tahraa. Olimme löytäneet toisen saattueen, siitä ei ollut epäilystäkään. Tajusin, että saattoalukset olivat jättäneet meidät rauhaan, sillä ne tiesivät meidän jäävän ennen pitkää niiden perässä tulevan saattueen hävittäjien kynsiin. Kello 7.20: U-230 sukelsi. Miehet, jotka eivät olleet nukkuneet ainakaan seitsemäänkymmeneen tuntiin, siirtyivät asemiinsa väsyneesti. Heidän poskensa olivat lommolla, kasvonsa kalpeat ja silmänsä punoittavat. Miesten harhailevat katseet paljastivat minulle, että he ymmärsivät tilanteen olevan nyt täysin erilainen, ja että he tiesivät olevansa lähempänä merenpohjaa kuin kotisatamaa. Kävelin sukellusveneen osastojen poikki, taputtelin olkapäitä, kerroin vitsejä ja onnistuin kuin ihmeen kaupalla lausumaan rohkaisevia sanoja. Kello 7.45: Ääni kantautui viestiputkesta: Potkuriääni vaeltaa styyrpuuriin. Vihollinen onkin matkalla itään eikä pohjoiseen. Kapteeni kirosi partaansa, tutkaili jälleen pintaa periskoopilla löytämättä mitään ja määräsi sitten aluksen pintaan. Huomasin äkkiä, että tilanne muistutti jossakin määrin kolmen päivän takaisia tapahtumia. Kello 7.50: Ryntäsin kapteenin kanssa luukusta komentosillalle, missä tarkkailimme taivasta ja havaitsimme saattueen. Kulkue oli selvästikin suorittanut aamuiset suunnanmuutoksensa ja matkasi nyt poispäin, juuri samalla tavalla kuin edellinenkin saattue. Helpolta vaikuttanut saalis olikin yhtäkkiä poissa ulottuviltamme. Sen enempää harkitsematta aloitimme metsästyksen. Kello 8.22: Lentokone suoraan auringosta! Nopea sukellus vei meidät kauas räjähtävien pommien ulottumattomiin. Konemestari nosti aluksen välittömästi takaisin ylös ja pian olimmekin jälleen periskooppisyvyydessä. Taivas oli tyhjä. Sekunteja myöhemmin Siegmann napsautti periskoopin ohjaimet ylös, nousi seisomaan sen laskeutuessa takaisin putkeensa ja kirosi vihaisesti: Piru periköön nuo linnut, lentokone pudotti savupommin. Nyt pois täältä, konemestari, pintaan ja nopeasti. Kello 8.32: U-230 kiiruhti kohti itää pois sijaintimme paljastavien paksujen mustien savupilvien läheltä. Kaukana takana styyrpuurin puolella laivaryhmän mastot ja savupiiput nousivat merestä. Korvetit 173

ja hävittäjät risteilivät ympäriinsä hämmästyttävän hyvin toimivassa yhteistyössä. Kello 8.55: Kaksimoottorinen lentokone hyökkäsi perästä päin. U-230 painui aaltoihin muutamassa sekunnissa. Neljä pommia repi merta. Kello 9.15: Nousimme pintaan ja jatkoimme vääjäämättä eteenpäin. Siegmannille tuotiin komentosillalle hätäviesti: ILMAHYÖK- KÄYS. UPPOAMME. U-657. Jälleen kerran miehet pohtivat, kuinka kauan vielä kestäisi ennen kuin me joutuisimme kohtaamaan Luojamme. Kello 10.05: Hälyyyytys! Lentokone oli ilmestynyt taivaalle kuin taikaiskusta. U-230 sukelsi ennätysnopeasti. Kun räjähdysten äänet vaimenivat, alus oli edelleen yhtenä kappaleena. Nousimme pintaan ja sukelsimme hätäisesti kerta toisensa jälkeen. Väistelimme iskuja, tärisimme, vapisimme ja heiluimme uskomat to mien raskaiden pommitusten alla. Sukellusvene hajosi pikkuhiljaa murhanhimoisten hyökkäysten voimasta. Aluksen liitokset murtuivat, mutterit irtoilivat, runko antoi periksi paineen alla ja kyljet painuivat kasaan, mutta vieläkin se totteli käskyjä ja kapteeni piiskasi sitä armottomasti kohti hyökkäysasemia. Auringon laskiessa Siegmannin peräänantamaton takaa-ajo näytti vihdoinkin onnistuvan: olimme saattoaluksilta piilossa maapallon kaare vuuden ansiosta ja ennätimme meripeninkulmien päähän saattueen edelle. Sitten yksi lentokoneista pakotti meidät kuitenkin takaisin pinnan alle. Samalla kun saattue keinahteli ja jatkoi matkaansa aaltojen halki, miehet ottivat nopeasti omat paikkansa kasvot jännityksestä kireinä. Valmistelin torpedot ja miehet pinnalla käytävään taisteluun tiukan määrätietoisesti. Toiveeni murskautuivat täydellisesti. Lähestyvän saattueen synnyttämän sekasorron ja metelin keskellä kolme saattoalusta oli jotenkin onnistunut huomaamaan sukelluspaikkamme. Siegmann huudahti yllättyneenä: Achtung! Sukeltakaa kahteensataan metriin! Valmistautukaa syvyyspommeihin! Sekunteja myöhemmin raivaajat lähettivät peräämme voimallisen lahjan. Mahtava syvyyspommien sarja räjähti uskomattomalla voimalla, joka jätti varjoonsa kaikki aikaisemmat hyökkäykset. Kauhistutta vaa 174

järistystä seurasi pimeys. Vedin itseni ylös periskoopin teräsvaije ri en avulla, suuntasin taskulampun syvyysmittariin ja huomasin kau hukseni kuinka sen neula heilui nopeasti. Näin kuinka kaksi matruu sia roikkui ohjaimista sekasorron vallassa, kuuntelin konemestarin epätoivoisia komentoja ja kuulin loiskuvan veden järkyttävän äänen. Näin päättyi jälleen yksi pitkäkestoinen metsästys täsmälleen samalla tavalla kuin vähän aikaa sitten kokemamme vaino. Iltahämärä laskeutui yläpuolella olevien saalistajien päälle, tuuli laantui päivän päättyessä ja meri tyyntyi. Samalla vihollisen iskut kiihtyivät entisestään. Raivokkaat pommitukset saivat meren myrskyämään ja jyrisemään. Tärisimme ja hikoilimme sukellusveneen sisällä; kärsimme samanaikaisesti kuumuudesta ja kylmyydestä lähestyessämme ihmiskehon sie tokyvyn rajoja. Yön tunnit vierivät ja akuistamme vapautui tap pa via kaasuja; olimme puoliksi myrkytettyjä ja lähes tajuttomia. Kun aurinko nousi valaisemaan hyökkääjiä, ne aloittivat uuden iskun yli kol mel lasadalla syvyyspommilla. Kaikki turhaan. U-230 pysyi tasapainossa 280 metrissä. Iltapäivällä tajusimme, että olimme tulleet viimeiselle rajalle; hengitysilma oli lopussa. Meidän täytyi siis valita itsemurhan ja antautumisen väliltä. Viimeisenä epätoivoisena yrityksenä välttää kuolema tai vankeus Friedrich vapautti paineistettua ilmaa sukellusveneen keskiosan kelluntasäiliöihin nostaakseen alusta. Sihisevä ääni kiinnitti saalistajien huomion. Raivokas räjähdys veti alusta ylöspäin. Säiliöissä oleva ilma laajeni, jolloin alus kohosi yhä nopeammin. Mutta sitten syvyyspommien sarja räjähti voimallisesti aluksen styyrpuurin puolella ja lähetti sen takaisin kohti pohjaa viimeistä puristusta varten. Ryö mimme keskikäytävää pitkin jakaaksemme painon tasaisesti vaikka olimmekin varmoja siitä, että tämä oli loppumme. Sitten U-230 saavutti tasapainon hitaasti lähes kolmessasadassa metrissä ja värähteli kouristuksenomaisesti viimeistä kertaa. Miehet purivat muovisia suukappaleita, vetivät keuhkoihin kuumaa ilmaa kaliumkarbonaatti säi liöis tä ja yskivät lakkaamatta. Kahdeksan minuuttia räjähdysten jälkeen kuusi syvyyspommia räjähti takanamme. Sen jälkeen hiljaisuutta kesti yli tunnin. Emme kuulleet yläpuolelta ainuttakaan kaikuluotaimen pin gahdusta, piipahdusta tai mitään muutakaan ääntä. Koska olimme kuluttaneet ilmavarannot viimeiseen pisaraan, hou- 175

kut telimme brittejä seuraavaan siirtoon paukuttamalla sukellusveneen runkoa vasaralla. Mitään reaktiota ei kuulunut. U-230 aloitti verkkaisen nousun. Kello 19.55: Komentosillalle johtavan luukun kansi paiskautui auki. Siegmann ja minä singahdimme komentosillalle aluksen sisälle syntyneen valtavan ylipaineen voimasta. Ulkona aurinko paistoi kirkkaasti. Ilmaa oli yllin kyllin. Vihollista ei kuitenkaan näkynyt missään. Styyr puurin puolella aluksen takaosassa oleva öljysäiliö oli revennyt kokonaan auki. Dieselöljy oli valunut ulos ja jättänyt kirkkaiden värien muodostaman jäljen vanaveteemme. Viholliselle suuri öljykaistale mer kitsi varmasti suoraa osumaa. Sen vuoksi britit olivat jättäneet meidät rauhaan. Alus oli kuitenkin huonossa jamassa: kaksi säiliötä oli revennyt, styyrpuurin puoleinen potkuriakseli oli taipunut ja dieselmoottorin jalusta murtunut. Lisäksi miehet ilmoittivat useista pienemmistä vaurioista. Olimme menettäneet suuren määrän polttoainetta. Tehtävän jatkaminen oli mahdotonta; paluu satamaankin oli jo epävarmaa. Kello 21.05 Riedel lähetti pääesikunnalle viestin, jossa kerrottiin tilanteestamme ja Atlantin keskellä olevasta massiivisesta ilmapuo lustuk sesta. Hän lisäsi viestiin vielä sen, että kaksi saattuetta oli päässyt karkuun meidän saamatta ammutuksi ensimmäistäkään torpedoa. Monet menetetyt tilaisuudet tappolistan kartuttamiseksi tuntuivat kuitenkin vähäpätöisiltä siihen verrattuna, että olimme yllättäen säilyneet hengissä. Vain jokin erityinen suojelus oli sallinut meidän elää niin monen muun menehtyessä. Toukokuun 15. päivän iltana saimme nelipäiväisen taistelun päätteeksi vahvistuksen siitä, että U-456 oli menetetty ja että kaksi muutakin sukellusvenettä oli vajonnut pohjaan. U-266 ja U-753 eivät koskaan vastanneet pääesikunnan kutsuihin. Taistelun tuloksena kuusi sukellusvenettä oli uponnut ja seitsemäs oli vaurioitunut niin pahasti, ettei se enää voinut jatkaa hyökkäystä. Tämä oli pahimman suuruusluokan katastrofi, ja se oli jo toinen toukokuussa. Liittoutuneiden vastahyökkäys merellä oli purrut meihin pelottavan voimakkaasti ja tarkasti. 176

U-230 nilkutti kohti itää Atlantin aavan valtameren poikki. Onnek semme emme nähneet yhtään lentokonetta kahteen päivään. Rauhallista etenemistä rikkoivat kuitenkin useat merihädässä olevien sukellusveneiden lähettämät epätoivoiset viestit. Kuolinviestien purkamisesta oli tullut osa aluksen jokapäiväistä elämää. Viestit kasaantuivat kapteenin pöydälle ja lukiessani niitä odotin puoliksi näkeväni U-230:n lähettämän viestin. LENTOKONE POMMITTI. UPPOAMME. U-463 MENETIMME YHTEYDEN. LENTOKONE HYÖKKÄSI. U-640 HÄVITTÄJÄT HYÖKKÄSIVÄT. UPPOAMME. U-128 HÄVITTÄJIÄ. LENTOKONEITA. EMME VOI SUKELTAA. U-528 LENTOKONE HYÖKKÄSI. UPPOAMME. U-646 Emme kuulleet enää mitään näistä sukellusveneistä. Tuhon uhka vainosi meitä, kun kuolinhuudot kantautuivat korviimme. Saattoi olla kyse enää tunneista tai korkeintaan päivistä, ennen kuin tappajat saavut taisivat meidät ja lähettäisivät meidät kuolemaan rauta-arkus samme. Toukokuun 18. päivä. Aamunkoitteessa meitä käskettiin tankkaamaan polttoainetta U-634:stä karttaruutu BE 81:ssä toukokuun 21. päivänä. Toukokuun 19. päivä. Britit olivat saaneet tililleen kaksi uutta osumaa. U-954 ja U-273 olivat joutuneet syvyyspommien uhreiksi ja uponneet lähestulkoon samaan aikaan. Niiden viimeiset viestit olivat identtisiä; vain kuolinpaikat erosivat toisistaan. Toukokuun 21. päivä. U-230 risteili tapaamispaikalla tuntikausia. Kello 13.15 aloimme jo epäillä U-634:n olemassaoloa, mutta sitten haukansilmäinen Borchert havaitsi aluksen. Neljänkymmenen minuutin kuluttua sukellusveneemme lipui sen vierelle. Huomasin, että aluksen kapteenina toimi Dahlhaus, joka oli vanha ystäväni mii nan raivaus päiviltäni Hollannista. Yhdistimme alukset kumiletkuilla toisiinsa samalla kun ajelehdimme rinnakkain tuulessa pumppujen siirtäessä viisitoista tonnia dieselöljyä säiliöihimme. Tankkaus kesti lähes kaksi tuntia koko sen ajan odotimme avuttomina, että lentokoneet syöksyisivät kimppuumme. Yhtään lentokonetta ei kuitenkaan näkynyt. Suunnattoman helpottuneina erkanimme U-634:stä, minkä jälkeen molemmat sukellusveneet suuntasivat kohti Brestiä. 177

Toukokuun 23. päivä. U-230 ylitti viidennentoista läntisen pituuspiirin, joka johti Biskajanlahden kiirastuleen. Kuulimme lisää huonoja uutisia. U-91:n lähettämän viestin mukaan lentokone oli hyökännyt U-752:n kimppuun ja tuhonnut sen; henkiinjääneitä ei ollut. Kello 10.40 sukelsimme hätäisesti Sunderland-lentoveneen alta. Emme olleet havainneet tutkaimpulsseja. Se oli selvästikin havainnut meidät ilman tutkaa. Tästä alkoi kuuden päivän painajainen. Pimeyden turvin U-230 aloitti epätoivoisen ryntäyksen säälittävällä kahdentoista solmun nopeudella. Sukelsimme seitsemän kertaa ja väistimme 28 pommin räjähdykset. Auringonnousun aikaan olimme pökerryksissä, korvamme olivat tukossa ja voimamme olivat huvenneet. Katosimme aaltoihin loppupäiväksi. Toukokuun 24. päivä. Britit olivat ilmeisesti tietoisia siitä, että kaksi sukellusvenettä yritti päästä takaisin satamaan; he näyttivät etsivän meitä jopa maalta käsin toimivien nelimoottoristen lentokoneiden avulla. Yöllä sukelsimme yhdeksän kertaa ja selvisimme yhteensä 36 pommista. Toukokuun 25. päivä. Kolme tuntia aamunkoiton jälkeen saavuimme vaarallisille metsästysvesille. Etenimme sukelluksissa rikkumattoman hiljaisuuden vallitessa ja onnistuimme livahtamaan loppu mat tomi en, julmien ja nälkäisten pingahdusten lomasta. Nousimme pintaan odottamaan väistämättömiä ilmahyökkäyksiä tuntia ennen keskiyötä. Ensimmäisen hyökkäyksen aikana neljä raivokasta räjähdystä vavisutti sukellusvenettä sen syöksyessä syvyyksiin. Yhtäkkiä ohjaamon takaosassa näkyi välähdys. Kapean tilan poikki ryöppysi kipinäsuihku, joka peitti meidät tukahduttavaan savuun. Alus oli tulessa. Näytti siltä, että kuolisimme ennen kuin ehtisimme nousta pintaan. Kahden lai pion pyöreät ovet paiskattiin kiinni ja osastot eristettiin toisistaan. Miehet yrittivät tukahduttaa paloa sammuttimilla. U-230 kohosi tiukassa kulmassa kohti pintaa, missä lentokone oli vain sekunteja aikaisemmin pudottanut helvetillisen tervehdyksensä. Paksu savu tukahdutti meidät. Liekit kohosivat aluksen molemmilla kyljillä. Painoin nenäliinan suutani ja nenääni vasten ja nousin kapteenin perässä ko men totorniin. Sukellusvene vakautui ja nousi pintaan. Kiiruhdimme komentosillalle. Joku heitti ammuslippaita kannelle. Paapuurin puoleinen dieselmoottori alkoi jyristä. Punaiset lieskat ja savu karkasivat luukusta. Matka- 178

simme pikimustassa yössä kuin jättimäinen soihtu kunnes miehet onnistuivat sammuttamaan tulipalon. Tuona yönä väistimme seitsemää hyökkäystä ja kestimme 28 pommin räjähdykset. Toukokuun 26. päivä. Tämä oli neljäs päivä, jona kamppailimme elämästä ja satamaan pääsystä. Kelluimme neljänkymmenen metrin syvyydessä ja kuuntelimme meripeninkulmien päässä lännessä räjähte leviä syvyyspommeja. Räjähdykset jatkuivat koko päivän. Nou simme takaisin pintaan kello 22.30. Yö oli sysipimeä. Emme havainneet tutka-aaltoja yli tuntiin. Lopulta huomasimme taivaalla kirkkaan va lopisteen, joka kasvoi järjettömän nopeasti. Pian komentosilta kylpi päivänvalossa emmekä me nähneet enää mitään. Nelimoottorinen Liberator-pommikone syöksyi taivaalta aseet rätisten. Sukellusvene kääntyi kohti nopeasti lähestyvää valonlähdettä. Jättimäinen kone pyyhälsi komentosillan ylitse ja ponnahti takaisin yötaivaalle; se täytti sillan kipinöillä ja kuumalla ilmalla. Neljä pommia räjähti mahtavalla voimalla. Jalat tärähtivät jokaisen räjähdyksen iskiessä. Hetkeä myöhemmin kannen alta kantautui viesti: Alus on tiivis, valmiina sukellukseen. Kun U-230 oli tasapainotettu turvalliseen syvyyteen, Siegmann ryntäsi radiohuoneeseen puhuttelemaan matruusia, joka ei ollut kertonut meille tutkahavainnosta. Kästner, mitä helvettiä? Oletteko te unessa? Melkein tapoitte meidät kaikki! Kapteeni, en havainnut impulssia, matruusi väitti vastaan. Laitteet ovat kyllä kunnossa. Kästner, älkää puhuko palturia, Siegmann karjui, koko miehistö on teidän käsissänne. Jos tämä toistuu, henkemme eivät ole puupennin kään arvoisia. Toukokuun 27. päivä. Nousimme pintaan akut ja ilma loppuun kulu tettuina. Jännitys oli huipussaan. Hermot nykivät ja kieli oli kuuma ja kuiva. Tajusin, ettemme selviytyisi, mikäli kimppuumme nyt hyö kät täisiin. Minuuttien aikana emme kuitenkaan erottaneet muuta kuin toisen dieselmoottorimme ja ilmapumppujen äänet. Tunnin armonajan jälkeen jouduimme jälleen pinteeseen. Komen tosillalle ilmestyi yhtäkkiä kirkas valokiila. Valo tuli takaamme styyr puurin puolelta. Jälleen kerran jättimäinen Liberator kaarsi meitä kohti; 179

sen aseista lähti pieniä punaisia liekkejä ja luodit pyyhkäisivät vain muutaman sentin etäisyydellä päistämme. Neljä pommia nosti ilmaan valtavat vesipatsaat. Alus tärähteli voimakkaasti, mutta selvisi hyökkäyksestä ilman suurempia vaurioita. Sukelsimme välittömästi. Ohittaessani nurkkauksessaan olevan kapteenin hän riisui parhaillaan suolan peittämää nahkatakkiaan. Hän vilkaisi ylös ja sanoi: Pakko myöntää, tutka-aaltoja ei ollut. Metox näyttää kyllä toimivan moitteettomasti. Britit ovat varmaankin keksineet uudentyyppisen tutkan. En keksi mitään muuta selitystä. Olimme ihmeissämme. Ensin lentotukialus. Sitten vielä tämä elektro ninen kikka, jonka avulla brittilentokoneet pystyivät löytämään meidät paljastamatta omaa sijaintiaan. Ei ollut enää mitään syytä mat kata sukelluksissa päiväsaikaan ja pinnalla öisin. Meidän oli pakko muuttaa taktiikkaa ja matkata päivällä pinnalla, jolloin voisimme havaita vihollisen paljain silmin. Taisteleminen päivänvalossa tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin räjähtäminen kappaleiksi yön aikana. Kello 7.20 nousimme pintaan. Viimeinen 170 meripeninkulman ryn täys satamaan ei näyttänyt lupaavalta. Näimme yhteensä neljä Sunder landia ja viisi Liberatoria. Yhdeksän kertaa syöksyimme pinnan alle ja saimme veret seisahduttavan kasteen. Yhdeksän kertaa nou sim me takaisin pintaan ja kynsimme eteenpäin. Saavuimme mannerjalustan kohdalle iltapäivällä. Auringonlaskun aikaan ilmoitimme pää esi kunnalle, että olisimme kohtaamispaikalla seuraavana aamuna kello 8. Sitten emme enää ottaneet riskejä muuttuneessa merisodankäynnissä ja sukelsimme. 180

Kirjoittaja U-230:n komentosillalla Pohjois-Atlantilla maaliskuussa 1943.

Toukokuun 13. päivä 1941. U-557 lähdössä Tirpitz-laiturilta Kielistä ensimmäiselle partiomatkalleen. Kirjoittaja nojaa eteenpäin. Ruokatarvikkeita lastataan U-557:ään ensimmäistä partiomatkaa varten 9. toukokuuta 1941.