Eero Huovinen Saarna Malmin kirkossa 27.1.2013 Jumala on hyvä "Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. 'Menkää tekin viinitarhaan', hän sanoi heille, 'minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.' Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.' "Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: 'Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.' Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.' Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: 'Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?' "Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi." (Matt. 20:1-16) Rakkaat malmilaiset, kaikki te, jotka asutte tai olette joskus asuneet Malmin seurakunnan alueella tai olette muuten vain kiintyneet tähän seurakuntaan. Älköön kukaan epäilkö kuulumistaan tähän joukkoon; nyt riittää pelkkä läsnäolo. Merkillisellä tavalla tämän pyhäpäivän evankeliumi sopii seurakunnan 60-vuotisjuhlaan. Jeesus kertoo työnantajasta, isännästä, joka palkkaa väkeä. Ensimmäiset tulevat kello kuusi aamulla, seuraavat kello yhdeksän, sitten kello kaksitoista ja kello kolme, viimeiset kello viisi, vain tuntia ennen työpäivän päättymistä. Aivan niin kuin Malmin seurakunnan historiasta. Yhdet ovat olleet mukana alusta alkaen, osa tullut vasta viime vaiheessa. Vertauksessa on 12 tunnin työpäivä, Malmilla 60 vuoden historia. Jos kirkkoherra Pertti Simola ja seurakuntaneuvosto päättäisivät jakaa ansiomitaleita Malmin seurakuntalaisille, niin luulenpa, että katse kääntyisi 60 vuoden taakse ja heihin, jotka ovat olleet mukana vuodesta 1953 alkaen. Ansioituneita ja palkittavia olisi varmasti monia. Ajattelen nyt vain muutamia, tänäänkin täällä kirkossa mukana olevia.
Ensin on Anna-Maija Laitinen, Suomen kirkkohistorian ensimmäinen nainen, josta tuli rovasti. Kun Malmin seurakunnan alkajaisjuhlaa vietettiin 1.1.1953 Pohjoisella kansakoululla, tuossa Kirkonkyläntien toisella puolella, Anna-Maija oli yksi puhujista. Paikalla oli 180 seurakuntalaista. Nyt kun Anna-Maija on täällä, läsnäolijoita on 800. Aikamoinen kehitys ja perusteltu ansioiden aihe. Kuinka monia Anna-Maija onkaan opastanut kristillisen uskon tiellä, aina iloisena. Toinen malmilainen, jota ajattelen, on Aarne Laurila, professori, kirjallisuudentutkija ja viisas helsinkiläisen elämänmuodon ymmärtäjä. Aarne Laurila, jos kukaan on Malmin grand man, herra Malmi, vaikka hän vaatimattomana miehenä varmaan vähän vierastaisikin tällaista ilmaisua. Jo omilta poikavuosiltani muistan hänen aktiivisen roolinsa seurakunnan elämässä. Tällä samalla paikalla sijainneessa Malmin vanhassa puukirkossa hän keskusteli elämän isoista kysymyksistä Frans Emil Sillanpään kanssa. Aarne Laurilan ja hänen kunnioitettujen vanhempiensa henki vaikuttivat vahvasti seurakunnan alkuvaiheisiin. Pyhiä muistoja. Sitten ajattelen opettaja Eeva Toiviota, Malmin ja erityisesti Tapanilan hengelliseen elämään paljon osallistunutta naista. Yhdessä miehensä kanslianeuvos Samuli Toivion kanssa he ovat olleet tärkeä aviopari niin seurakunnan perustamisvaiheissa kuin myöhemminkin. Ja sitten näen maalarimestari Reino Kuikanmäen, puistolalaisen luottamushenkilön, joka usein on koonnut seurakuntalaisia seuroihin ja Jumalan sanan ääreen. Iloinen evankelinen usko on tehnyt hänestä miehen, joka on aina ollut avulias ja toisia rohkaiseva. Ja voisinpa sitten muistaa monia jo ajan rajan yli siirtyneitä. Sallikaa minun tällä paikalla ajatella isääni Lauri Huovista, Malmin seurakunnan ensimmäistä kirkkoherraa, joka monta kertaa astui Malmin vanhan puukirkon saarnatuoliin. Ja aina häntä saattoi sama saarnavirsi, se virsi, jonka juuri äsken veisasimme (VK 326). Pisimpään vaikuttaneille kuuluu yleensä suurin ansio. Mutta myös niitä, jotka eivät ole olleet mukana alusta alkaen, on syytä kiittää. Olisi hauskaa kysyä, mistä alkaen itse kukin teistä kirkkovieraista voi kutsua itseään malmilaiseksi. Vain yksi otanta. Kun tämä Malmin uusi kirkko vihittiin vuonna 1981, silloin oltiin suurin piirtein seurakunnan tähänastisen seurakunnan iän puolivälissä. Ketkä teistä olivat silloin malmilaisia? Paljon muistoja, paljon rikkaita kokemuksia, paljon myös vaivannäköä - ja paljon myös kiitoksen aiheita, paljon ansioita. Monia mitaleita Pertti Simola ja neuvosto saisivat jakaa. Rakkaat kirkkovieraat. Jeesuksen vertaus isännästä ja työmiehistä pakottaa meidät miettimään, millä tavalla ihmisiä palkitaan. Outoa Jeesuksen vertauksessa on, että työtä antanut isäntä maksaa saman palkan kaikille, täysin riippumatta siitä, kuinka paljon työtä he ovat tehneet. Koko päivän raataneelle maksetaan sopimuksen mukaan täysi päiväpalkka, mutta yllätys tulee siinä, että sama raha annetaan niillekin, jotka ovat tehneet vain yhden tunnin työtä.
Ei ihme, että työntekijöiden kesken syntyy napinaa. Evankeliumin mukaan he "nostivat metelin". Ei voi olla oikeudenmukaista, että ne, jotka olivat tulleet viime tingassa, saivat saman palkan kuin ne, jotka olivat "kantaneet päivän kuorman ja helteen". Mekin sanoisimme: epäoikeudenmukaista! Liittyisimme varmasti vertauksen isäntää arvostelleiden joukkoon. Mitä siitä tulisi, jos soveltaisimme tuollaista palkkapolitiikkaa myös nykymaailmassa? Millainen meteli siitä mahtaisi syntyä, jos Malmin Prismassa kaikki myyjät saisivat saman palkan, vaikka yhdet olisivat olleet töissä koko pitkän päivän ja toiset vain lyhyen hetken ruuhkaapulaisina? Palvelualojen ammattiliitto, PAM, puuttuisi asiaan välittömästi ja asiasta seuraisi aikamoinen arvostelu, suuri PAM. Työnantaja joutuisi ankaran kritiikin kohteeksi. Ihmisten väliseen oikeudenmukaiseen elämään kuuluu se, että palkka ja mitalit jaetaan tehdyn työn ja suoritusten mukaan. Vertauksen isännän tyylillä ei työyhteisöjä voida johtaa. Toki koko yhteiskunnan velvollisuus on pitää kaikista jäsenistään huolta. Haavoittuvintakaan ihmistä ei saa jättää hunningolle. Mutta silti on niin, että palkka maksetaan työajan mukaan. Vanha viisaus on oikeassa: työmies on palkkansa ansainnut. Samasta työstä sama palkka. Rakkaat seurakuntalaiset. Jos on niin, että Jeesuksen vertaus ei kelpaa työmarkkinoiden ohjenuoraksi, niin mitä meidän Mestarimme sitten haluaa meille sanoa? Vaikka isäntä ei ole oikeudenmukainen, hänessä täytyy olla jotakin esimerkillistä, jonka vuoksi vertaus on kertomisen arvoinen. Tärkeää on muistaa vertauksen alku. Muistattehan vielä, mitkä olivat evankeliumin ensimmäiset sanat. "Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään." Vertauksen isäntää ei ole tarkoitettu esikuvaksi maalliselle työnantajalle. Vertauksen isäntä on taivaan valtakunnan isäntä, siis Jumala, Taivaan Isä, sama Jumala, jota me rukoilemme Isän meidän -rukouksessa ja jolta me pyydämme: "Tulkoon sinun valtakuntasi." Taivasten valtakunnassa vallitsevat erilaiset lait kuin ihmisten maallisissa valtakunnissa. Maallista yhteiskuntaa ohjaavat oikeudenmukaisuuden periaatteet, taivasten valtakuntaa Jumala hallitsee armolla. Jeesuksen vertauksessa kohtaavat kaksi erilaista maailmaa. Yhtäällä on työntekijöiden oikeudenmukainen maailma, joka edellyttää, että enemmän ja pitempään työtä tehneet saavat ansaitsemansa palkan. Napinoivat työntekijät olisivat oikeassa, jos vertauksessa olisi kysymys siitä, miten työt ihmisten kesken järjestetään. Mutta vertauksessa onkin kysymys taivasten valtakunnasta, jossa annetaan armoa ja hyvyyttä kaikille, täysin riippumatta siitä, millaisia heidän ansionsa ja saavutuksensa ovat. Maallisen valtakunnan ja taivasten valtakunnan ero tulee selvästi esiin, kun Jeesus vertauksen lopussa sanoo: "Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi." Tällainen
järjestys ei toimisi ihmisten kesken. Me tiedämme, ettei jonossa saa kiilata eikä etuilla. Mitä siitä tulisi, jos jääkiekko-ottelun lippuluukulla jonon ensimmäiset äkkiä siirrettäisiin joukon hännille? Jäisi ainakin ensimmäinen erä riidan vuoksi näkemättä. Jumalan valtakunnassa inhimilliset arvojärjestykset menettävät merkityksensä. Ne, joita maan päällä vähiten arvostetaan, he tulevat Jumalan silmissä ensimmäisiksi. Armon järjestys on toisenlainen kuin oikeudenmukaisuuden järjestys. Taivasten valtakunta on Jumalan valtakunta, "sinun valtakuntasi", niin kuin Isä meidän -rukous sanoo. "Tulkoon sinun valtakuntasi." Taivasten valtakunta on erilainen ja toimii eri tavalla kuin ihmisten valtakunnat toimivat. Ratkaisevaa taivasten valtakunnassa on, että sen isäntä on yksin Jumala ja siinä hallitsee yksin Jumala. Jeesuksen vertauksen ydin tulee esiin siinä, kun isäntä sanoo, millainen hän mieleltään ja sydämeltään on. Kun häntä arvostellaan lepsuilusta ja tuhlailevasta palkanmaksusta, hän vastaa yksinkertaisesti ja lyhyesti: "Minä olen hyvä." Kun arvostelijat moittivat isännän epäoikeudenmukaista palkkapolitiikkaa, hän vastaa: "Kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?" Jumalan valtakunnan salaisuus ja ydin on siinä, että Jumala on hyvä, ylenpalttisen ja kohtuuttoman hyvä, jopa epäoikeudenmukaisella tavalla hyvä. Kun ihmisten valtakunnassa kysytään, kuinka paljon olet saanut aikaan, mitä olet tehnyt ja millaisia tuloksia on syntynyt, niin Jumalan valtakunnassa riittää, että olet mukana. Jeesuksen vertauksessa on pieni yksityiskohta, joka puhuttelevalla tavalla kertoo isännän eli Jumalan hyvyydestä. Panitteko merkille sen erikoisen asian, että ne työmiehet, joita päivän aikana houkuteltiin mukaan viinitarhaan, olivat "joutilaita" ja "toimettomia". Isäntä on siis ollut niin hyvä, että hän ei näytä katsovan edes sitä, ovatko miehet työkykyisiä ollenkaan. Kunhan he vain tulevat mukaan. Jumalan valtakunnan peruspiirre ei ole se, että sinne kutsuttaisiin ensisijassa ja vain niitä, jotka ovat pyhiä, kunnollisia, hurskaita, ansioituneita tai pitkään mukana olleita. Jumalan valtakunnan häkellyttävä piirre on siinä, että mukaan haetaan niitä, jotka ovat "joutilaita" ja "toimettomia", vähän osaavia ja osaamattomia, jumalattomia, viime hetken viuhahtajia, sellaisia, joille tässä ihmisten maailmassa ei kuuluisi yhtään mitalia. Ja näin Jumalan valtakunnassa tapahtuu vain sen vuoksi, että Jumala on hyvä. Mahdammeko me seurakunnissamme ja kirkossamme muistaa tämän kaikkein tärkeimmän työtä ohjaavan periaatteen: Jumala on hyvä.
Rakkaat seurakuntalaiset. Muistatte varmasti Jeesuksen toisen vertauksen, kuvan Tuhlaajapojasta. Miten samankaltaisia nämä kaksi vertausta ovatkaan. Tuhlaajapoika-vertauksessa vanhempi poika raataa isänsä työmaalla vuosikaudet, nuorempi taas hukkaa kaiken omaisuutensa. Kun nuorempi palaa kotiin, Isä antaa hänelle kaiken sen saman, jonka vanhempikin veli on saanut. Kummatkin Jeesuksen vertaukset kertovat ensi sijassa siitä, millainen isäntä ja millainen Isä meidän Jumalamme on. "Minä olen hyvä." Jumalan hyvyys on sellaista hyvyyttä, jota ei voi järkisyillä perustella. Jumalan hyvyys on kohtuuttoman suurta hyvyyttä. On raamatunselittäjiä, joiden mukaan Jeesus tarkoittaa isännällä myös itseään. Kristus, Jumalan Poika, tuli tänne ihmisten maailmaan, ollakseen hyvä koko maailmalle, kaikille ihmisille. Kristus ei lajittele ihmisiä inhimillisten mittapuiden mukaan. Yksi ainoa peruste riittää: Kristus on hyvä. Jumalan armossa ja Kristuksen rakkaudessa on jotakin paljon enemmän kuin mitä ylevinkään oikeudenmukaisuuden vaatimus voi käsittää. Niin ei pidä ajatella, että oikeus ja kohtuus ihmisten kesken olisi Jumalalle vieras periaate. Omassa ihmisten maailmassa meidän on tehtävä kaikkemme, että ihmiset saisivat toimeentulonsa ja edellytykset hyvään elämään. Ihmisten kesken voidaan jakaa mitaleita, mutta ketään ei myöskään saa unohtaa. Mutta Jumalan armo on enemmän ja toisenlainen kuin palkkalaskelma tai työsopimus. Armo tuhlaa, armo ei mittaa, armo ei vertaa. Armo antaa kaikille, aivan jokaiselle. Panitte varmaan merkille, miten usein ja toistuvasti vertauksen isäntä lähtee liikkeelle hakemaan miehiä viinitarhaansa, viisi kertaa päivän kuluessa. Vertauksessa ei kertaakaan sanota, että isäntä olisi tarvinnut työmiehiä. Hän on kiinnostunut vain siitä, että mahdollisimman moni tulisi hänen viinitarhaansa. Viinitarha on vanhastaan ollut kuva Jumalan kansasta ja kirkosta, ensin Vanhassa testamentissa valitusta kansasta ja sitten Uuden testamentin jälkeen kristillisestä kirkosta. Voisimme sanoa, että tämä Malmin seurakuntakin on Taivaan isännän viinitarha. Vaikka Malmin seurakunnassa voidaankin - inhimillisessä mielessä - osoittaa erityistä kunnioitusta niitä kohtaan, jotka ovat 60 vuoden aikana nähneet eniten vaivaa, niin seurakunta on kuitenkin perusolemukseltaan sellainen viinitarha, jossa armo kuuluu kaikille. Seurakunta ei voi eikä saa olla keskinäisen vertailun, kateuden eikä kilpailun paikka. Vuonna 1953 mukaan tullut ei ole yhtään sen arvokkaampi kuin tänään ensi kertaa Malmin kirkkoon tullut. Olkoon tämä seurakunta vastaisuudessakin ja aina sellainen paikka, jossa kaikkein tärkeintä on se, että Jumala on hyvä, hyvä kaikille, aivan jokaiselle.