Millä ansioilla siniristin kantajaksi? Suomen lipunkantajat olympiakisojen avajaisissa

Matti Hintikka Millä ansioilla siniristin kantajaksi? Suomen lipunkantajat olympiakisojen avajaisissa Helsingin olympiakisojen avajaiset 19.7.1952 näyttäytyvät suomalaisen urheiluhistorian huippuhetkenä. Olympiatulen juoksi Stadionille Paavo Nurmi, ja olympiavalan vannoi viidensissä olympialaisissaan voimistelun kultamitalisti Heikki Savolainen. Kunnian kantaa Suomen lippua sai sen sijaan tuntemattomampi nimi, Väinö Suvivuo. Muistan hämmästelleeni nimeä jo aikaa sitten. Miksi keskitason aitajuoksija sai kansallisessa katsannossa ylittämättömän arvon toimia kotikisojen lipunkantajana? Vastauksen palaset alkoivat loksahdella paikoilleen lukiessani 2000-luvun alussa Antti Tuurin Rukajärvi-sarjaa, joka kertoo miesten kokemuksista jatkosodassa. Vuosia myöhemmin keksin tarkastella laajemmin Suomen joukkueen lipunkantajien taustoja, jolloin osoittautui, että lipunkantajien valinnoissa vuosina 1920 1952 oli käytetty kriteerejä, jotka johtivat minut takaisin Rukajärven tielle. 19

Menestyjiä, veteraaneja, nuoria toivoja Itsenäisyytensä aikana Suomi on osallistunut 23 kertaa kesä- ja 22 kertaa talviolympialaisiin. Lipunkantajaksi avajaisissa on valittu 41 kertaa mies ja neljä kertaa nainen. Kunniatehtävään näyttää tulleen valituksi henkilöitä kolmenlaisilla urheilu-uraan liittyvillä perusteilla. Ensinnä ovat aiemmissa kisoissa kunnostautuneet sankarit, toiseksi urheilijat, joilta odotetaan menestystä alkavissa kisoissa, kolmanneksi tehtävään on valittu useissa aikaisemmissa kisoissa Suomen edustaneita urheilijoita. Tokion avajaisissa 1964 siniristilippua kantoi edellisissä Rooman olympialaisissa Suomen ainoan kultamitalin voittanut voimistelija Eugen Ekman. Montrealissa 1976 lipunkantajana toimi Lasse Virén, jossa yhdistyivät sekä aiemmat saavutukset että alkaviin kisoihin kohdistuneet odotukset. Lippua kantaneista nuorista mitalitoivoista käyvät esimerkeiksi seiväshyppääjä Eeles Landström Melbournessa 1956, hiihtäjä Juha Mieto Sapporon talvikisoissa 1972 ja moukarinheittäjä Olli-Pekka Karjalainen Sydneyssä 2000. Pitkä olympiauran ansiosta tehtävään valituista ovat esimerkkejä kolmansissa olympiakisoissaan Münchenissä 1972 melonut Ilkka Nummisto, Calgaryssa 1988 neljättä kertaa olympialaisissa luistellut Pertti Niittylä sekä neljättä kertaa olympialaisiin osallistunut uimari Hanna-Maria Seppälä Lontoossa 2012. Marja-Liisa Kirvesniemi oli Lillehammerin talvikisojen avajaisissa 1994 kantanut lippua ensimmäisenä naisena. Kisat olivat hänelle jo kuudennet, ja lisäksi Kirvesniemi oli jo ennen Lillehammerin pronssejaan olympiahistorian menestynein suomalaisnainen. Oma poikkeuksensa Suomen lipunkantajien joukossa on kymmenottelija Akilles Järvinen, joka hoiti tehtävää peräti kolmissa kesäolympialaisissa peräkkäin 1928 1936. Berliinissä 1936 hän toki oli jo kaksinkertainen hopeamitalisti, mutta alkujaan meriitit lipunkantajaksi taisivat liittyä hänen taustaansa. Akilles Järvisen isä Verner oli ensimmäisen sukupolven suomalainen olympiaurheilija Ateenan välikisojen 1906 voitollaan. Lisäksi etunimi Akilles viittasi suoraan olympiakisojen myyttiseen perinteeseen eikä kymmenottelijan jäntevästä olemuksestakaan liene ollut haittaa. 20

Tyyli ja sotilaallisuus Suomalainen urheilumedia ei näytä kiinnittäneen lipunkantajien persoonaan sen kummempaa huomiota, riitti kun nimi ja laji mainittiin. Myöhemmin lipunkantajan ansiot on mainittu tiivistetysti tyyliin edellisten kisojen hopeamitalisti, neljänsissä olympiakisoissaan kilpaillut ja niin edelleen. Tapana oli korostaa lipunkantajan ryhdikkyyttä, kuten koko joukkueen mallikelpoista esiintymistä. Suomen Urheilulehden kuvaus Lontoon 1948 avajaismarssista on tyypillinen: Tulee Suomen vuoro. Ryhdikkäästi 10-ottelijamme Hannes Sonck kantaa lippua, yhtä ryhdikkäästi joukkue häntä seuraa. Saavutaan kuninkaan aition eteen. Sonck tekee kauniin lipputervehdyksen. Hallitsija vastaa ja samalla koko diplomaattikatsomo puhkeaa valtaviin suosionosoituksiin. Ne on kohdistettu kansaan, joka raskaiden koettelemusten jälkeenkin pystyy suurtekoihin urheilun mittelöissä. Sinitakkisten suomalaisten ohimarssi on kiistattomasti avajaisten paras. Helsingin kisojen aikaan lehdissä arvioitiin edelleen ajan hengessä joukkueiden tahtia ja ryhtiä avajaismarssilla. Urheilun Kuva-Aitan olympianumerossa 1952 Pentti Pirhonen viittasi avajaisista kertovassa artikkelissaan suoraan sotilaallisiin näyttöihin: Ja lieköpä Suomelle löytynyt vertaa marssin uhkeassa rytmissäkään. Väitettäköön millä maalla tahansa olevan sotilaallisuuden veressä, mutta kyllä ainakin meikäläiset marssimisen taidon osaavat. Urheilullinen menestys ei ollut kisoissa enää entisenlaisia, mutta tärkeää oli osoittaa, että sotilaallinen ryhti oli sentään tallella. Ei ollut sattumaa sekään, että suomalaisten olympiavoittojen kunniaksi alettiin Yleisradion lähetyksissä soittaa Porilaisten marssi ensimmäisistä sodan jälkeisistä olympialaisista, Sankt Moritzin talvikisoista 1948 lähtien. Idean kehittivät ja toteuttivat selostaja Pekka Tiilikainen ja ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoma. Epäilemättä kappalevalintaan vaikutti se, että kyseinen marssi oli ja on Puolustusvoimien kunniamarssi. 21

Lippu jääkärille Itsenäisen Suomen ensimmäiseen olympiajoukkueeseen Antwerpenissa 1920 kuului suurnimiä Hannes Kolehmaisesta lähtien. Lipunkantajan kunnian sai kuitenkin nykyaikaisessa viisiottelussa kilpaillut Emil Hagelberg. Hänen urheiluansionsa eivät huimanneet: uran merkittävimmäksi saavutukseksi jäi kyseisten kisojen seitsemäs sija. Sen sijaan titteli kytki hänet vasta itsenäistyneen ja sisällissodan läpikäyneen maan kovimpaan eliittiin: Hagelberg oli jääkärikapteeni. Belgialaisyleisö sen paremmin kuin maailmansodan ympärysvaltojen joukkueet tuskin tiesivät lipunkantajan taustaa. Taistelu Kuninkaallisen preussilaisen jääkäripataljoona 27 riveissä oli meriitti Suomessa, mutta ei Saksan miehityksestä kärsineessä Belgiassa. Sodan hävinneen ja siihen syyllisiksi julistetun Saksan ei sallittu osallistua Antwerpenin kisoihin. Antwerpenista kotiutuneelle Suomen voittoisalle (14 olympiakultaa) joukkueelle järjestettiin juhla Helsingin Pallokentällä. Kultamitalistien edellä Suomen lippua kantoi kisoissa lajissaan neljänneksi sijoittunut urheilija, Julius Saaristo. Hän oli voittanut kultaa ja hopeaa Tukholmassa 1912, mutta nyt valinta lipunkantajaksi oli tehty poliittis-sotilaallisin pe- 22 Suomen siniristilippu nähtiin ensimmäisen kerran olympiakisojen avajaisissa Antwerpenissa 1920. Lippua kantoi jääkärikapteeni Emil Hagelberg. (Kuva Suomen Urheilumuseo)

rustein. Jääkäriluutnantti Saariston näkyvä rooli korosti, että urheilulla ei vielä yritetty eheyttää sisällissodan jakamaa kansakuntaa. Vastakohdaksi Suomen kriteereille asettuu sodan voittajiin lukeutuneen Iso-Britannian ratkaisu, jossa otettiin kantaa suorastaan olympiarauhan hengessä. Antwerpenin avajaisissa lippua nimittäin kantoi Philip Baker, joka oli maailmansodan aikana pasifistina kieltäytynyt aseista ja sen sijaan järjestänyt rintamalle vapaaehtoisen ambulanssiyksikön. 1500 metrin juoksun hopeamitalin Antwerpenissa voittanut Baker toimi aktiivisesti Kansainliiton perustamisvaiheissa sekä myöhemmin YK:ssa. Vaimonsa kanssa yhteisen sukunimen Noel-Baker ottaneelle britille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1959. Sotasankareita, siirtokarjalaisia Kuten Antwerpenissa 1920, myös toisen maailmansodan jälkeen Suomen lipunkantajina nähtiin sotasankareita. St. Moritzin talvikisoissa 1948 lippua kantoi jo 37-vuotias hiihtäjä Pekka Vanninen. Hän kuului ennen sotia menestyneeseen urheilijasukupolveen, parhaina saavutuksinaan voitto Salpausselän kisoissa 1939 ja kakkossija vuotta aiemmin Holmenkollenilta. Vanninen oli johtanut pitkään Lahden vuoden 1938 MM-kisojen 50 km hiihtoa, mutta eksynyt ladulta ja joutunut keskeyttämään. Lipunkantajaksi Vannista pätevöittivät hiihtomenestyksen ohella myös sodan ajan tapahtumat. Luutnantti Vanninen oli toiminut arvostettuna komppanianpäällikkönä Adolf Ehrnroothin komentamassa Tyrjän rykmentissä (JR 7) ja haavoittunut kesäkuun 1944 rajuissa viivytystaisteluissa. Oma symboliarvonsa syntyi myös siitä, että Vannisen lapsuudenkoti Harlun Rautalahdessa, Laatokan rannalla, kuului luovutettuun Karjalaan. Urheiluansioidensa ohella Vanninen edusti siten niin suomalaisia reservinupseereita, sodissa haavoittuneita kuin siirtokarjalaisia. Lontoon 1948 avajaisissa Suomen lippua kantoi Hannes Sonck. Arkkitehdiksi opiskellut 28-vuotias Sonck kilpaili Lontoossa kymmenottelussa. Hän kuului sukupolveen, jonka parhaat urheiluvuodet olivat jääneet sodan jalkoihin. Talvikisojen avajaisissa Suomen lippua kanta- 23

neen Vannisen tavoin Sonck oli syntynyt luovutetun Karjalan alueella, Antreassa. Ennen sotia Sonck oli Viipurin Urheilijoiden poikaosaston tähtiurheilija ja samaa seuraa hän edusti koko uransa ajan. Vaikka mitään virallista, poliittista kannanottoa ei tietenkään esitetty, Suomen olympiajoukkueen johdon toiminnan St. Moritzin ja Lontoon olympiakisoissa 1948 voi tulkita hävittyä sotaa ja Karjalan menetystä koskevaksi mielenilmaukseksi. Näkyvimmällä kansainvälisellä foorumilla valittiin kansallislippua kantamaan urheilijat, joilla oli vahvat juuret sodan tuloksena Neuvostoliitolle luovutetussa Karjalassa. Suomen joukkueen ylijohtajana toimi 1948 ja 1952 sekä talvi- että kesäkisoissa Arvo Himberg. Oslon talviolympialaisten avajaisissa 1952 Suomen lippua kantoi yhdistetyn hiihtäjä Heikki Hasu. Valinnan voi katsoa urheilullisin perustein suoritetuksi, olihan Hasu tuonut Suomelle ainoan kultamitalin niin edellisissä talviolympialaisissa 1948 kuin hiihdon MM-kisoissa 1950. Sattui sopivasti, että kisat järjestettiin juuri Norjassa, jonka urheilijat olivat hallinneet yhdistettyä ennen Hasun valtakautta. 24 Heikki Savolainen vannoo olympiavalan Helsingin olympiakisojen avajaisissa 1952. Suomen lippua kannattelee Väinö Suvivuo. (Kuva Suomen Urheilumuseo)

Kuka oli Väinö Suvivuo? Helsingin kisojen virallisessa raportissa, Sulo Kolkan teoksessa XV Olympiakisat Helsingissä 1952, ei kerrota Suomen lippua avajaisissa kantaneen miehen nimeä, vaikka hän esiintyy tunnistettavana kuvissa. Olympiavalan vannojasta Heikki Savolaisesta mainitaan jopa oppiarvo: lääket. lis. Lipunkantajan nimettömyys tuntuu vihjaavan vaatimattomasti ja vieraanvaraisesti, että Suomen lippu oli yksi osallistujamaan lippu muiden joukossa vaikka sillä olikin näkyvä rooli olympiavalaa vannottaessa. Myös myöhemmissä kuvauksissa on niin ikään vain harvoin taustoitettu Suomen joukkueen lipunkantajia. Siniristilipun historiaa käsitellyt Suomen lippu kautta aikojen vuodelta 1983 sentään sisältää luettelon suomalaisista lipunkantajista olympiakisojen avajaisissa. Helsingin olympiakisoista valmistui niiden 50-vuotisjuhlaksi vuonna 2002 kaksi monipuolista kisamuistelua, Antero Raevuoren Viimeiset oikeat olympialaiset ja Mika Wickströmin Helsinki 1952. Kummassakin teoksessa kerrotaan Väinö Suvivuon kantaneen avajaisissa Suomen lippua. Raevuori mainitsee lisäksi lipunkantajasta, että hän on aitajuoksija ja 35-vuotias voimistelunopettaja. Vuonna 2007 ilmestyneessä Suomen Olympiakomitean historiateoksessa Sadan vuoden olympiadi Jouko Kokkonen tuo Helsingin olympiakisoja käsittelevän luvun kuvatekstissä esiin merkittävän lisätiedon lipunkantajasta. Suomen joukkueen lippua kantoi avajaisissa aitajuoksija Väinö Suvivuo, joka oli myös sotaveteraani. Sama tieto löytyy Antti Tuurin muotoilemista Rukajärven suunnan rintamamiesten muisteloista. Luutnantti Väinö Suvivuo palveli rintamanosalla jalkaväen joukkueenjohtajana, jota alaiset muistelevat myönteisesti vuosikymmeniä myöhemmin. Rukajärven erämaissa ei ollut yhtenäistä rintamaa, vaan puolustusasemat rakentuivat yksittäisistä tukikohdista. Yksi niistä oli nimetty päällikkönsä mukaan peitenimellä Suvi. Tämän vaikeasti puolustettavan tukikohdan neuvostojoukot valtasivat lokakuussa 1942. Juhannuksena 1943 Suvivuo voitti Rukajärvellä järjestetyissä kilpailuissa upseerien kolmiottelun. Juoksupainotteisen ottelun lajit olivat 100 metrin juoksu, pituushyppy ja 800 metrin juoksu. Seuraavana päivänä alkoi raju taistelu, jossa Suvivuo kunnostautui myös juoksuvoimansa an- 25

26 Väinö Suvivuo vuonna 1980 ilmestyneessä urheilukortissa. Suvivuo hyppäsi vauhdittoman kolmiloikan maailmanennätyksen 10,28 voittaessaan lajin viimeisen virallisen Suomen mestaruuden vuonna 1937.

siosta. Puna-armeijan joukot hyökkäsivät suomalaisten Pallo -tukikohtaan saaden aikaan melkoista pakokauhua. Suvivuo ei kuulunut pakoon juoksijoihin, vaan päinvastoin, kuten asetoveri muisteli: Ennen kuin uuteen hyökkäykseen ryhdyttiin, oli --- kerättävä kasaan pakokauhussa olevat joukot. Väinö Suvivuo erikoisesti kunnostautui joukkojen keräämisessä. Suvivuo oli juoksuttanut kolmeakymmentä poikaa takaisin linjoille niin, että pojat olivat luulleet olevansa matkalla linjoilta pois, mutta tykistön töpinässä [ruokahuolto] yksi alikersantti, joka oli ollut näiden pakokauhuisten mukana, oli huomannut, että nyt heitä vietiin vikasuuntaan. Alikersantti oli vetänyt kovat piippuun ja uhannut ampua Suvivuon, mutta juuri silloin tykistön keittiömies oli huutanut syömään, jolloin tilanne laukesi ja kaikki rupesivat aterioimaan. Syönnin jälkeen Suvivuo sanoi miehille, että nyt lähdettäisiin linjoille. Kaikki muut lähtivät, paitsi tämä alikersantti ja yksi sotamies. Heidät pidätettiin, muut tulivat Suvivuon mukana yksiköihinsä. (Antti Tuuri: Rukajärven aika, s. 458 459.) Myöhemmin samassa taistelussa Suvivuo haavoittui. Väinö Suvivuo (1917 1985) oli noussut yleisurheilun kansalliselle huipulle 20-vuotiaana voittamalla vuonna 1937 vauhdittomissa hypyissä kaikki kolme Suomen mestaruutta (korkeus, pituus, kolmiloikka). Vuosi oli viimeinen, jolloin kyseisistä mestaruuksista kilpailtiin. Arvokisalajeissa Suvivuo ehti voittaa ennen sotia 110 metrin aitajuoksun Suomen mestaruuden vuonna 1939. Sodan aikana järjestetyissä SM-kisoissa hän voitti kaksi pronssimitalia, vaikka harjoitteluolosuhteet Rukajärven korvessa olivat heikot. Lisäksi hän haavoittui. Sotien jälkeen Suvivuo palasi maan parhaaksi pika-aituriksi voittaen lajissa kuusi Suomen mestaruutta 1945 1953. Kansainvälisesti parhaaseen saavutukseensa hän ylsi Oslon EM-kisoissa 1946 aitomalla kolmanneksi. Toimiessaan voimistelunopettajana Tyrvään yhteiskoulussa Suvivuo juurrutti lentopallon myöhemmin lajissa menestyneelle seutukunnalle. Väinö Suvivuo edusti Suomen lipun kantajana monia ryhmiä. Hän kuului sotia edeltäneen ajan nuoriin urheilijoihin, joiden uralta sota söi parhaat kilpailuvuodet. Hän oli arvokisamitalisti ja voimistelunopettaja. Mutta ratkaiseva ansio lipunkantajaksi oli mitä ilmeisimmin se, että Suvivuo oli myös sodissa taistellut ja haavoittunut jalkaväkiupseeri. 27

Lähteet Kirjavainen, Jussi: Suomalaiset suurhiihtäjät Veli Saarisesta Eino Olkinuoraan. WSOY 1955. Kokkonen, Jouko: Kansakunta kilpasilla. Urheilu nationalismin kanavana ja lähteenä Suomessa 1900 1952. Lontoo 2016 Info. Matti Hintikka ja Vesa Tikander (toim.). Suomen Olympiakomitea 2016. Noponen, Paavo: Pekka Tiilikainen, pääselostaja. Sinivalkoisen äänen legenda 1945 1976. Gummerus 1987. Siukonen, Markku: Urheilukunniamme puolustajat. Suomen olympiaedustajat 1906 2000. Graface Oy 2001. Sadan vuoden olympiadi. Suomalaisen olympialiikkeen historia. Vesa Tikander ja Ossi Viita (toim.). WSOY 2007. Sotši 2014 Info. Matti Hintikka ja Vesa Tikander (toim.). Suomen Olympiakomitea 2014. Suomen liikunnanopettajat Finlands Gymnastiklärare 1973. Suomen liikunnanopettajain liitto ry 1974. Suomen lippu kautta aikojen. Caius Kajanti (toim.). Siniairut Oy 1983. Tuuri, Antti: Rukajärven aika. Otava 1991. Suomen Urheilulehden vuosikerrat 1920, 1948, 1952. Sotaveteraani 3/2004. Urheilun Kuva-Aitta 4/1952. 28

Liite Suomen joukkueen lipunkantajat olympiakisojen avajaisissa 1920 2016 (1908 ja 1912 Suomen joukkueen edellä kannettiin nimikylttiä) Kesäolympialaiset 1920 Antwerpen Emil Hagelberg nykyaikainen 5-ottelu 1924 Pariisi Elmer Niklander yleisurheilu, heitot 1928 Amsterdam Akilles Järvinen yleisurheilu, kymmenottelu 1932 Los Angeles Akilles Järvinen yleisurheilu, kymmenottelu 1936 Berliini Akilles Järvinen yleisurheilu, kymmenottelu 1948 Lontoo Hannes Sonck yleisurheilu, kymmenottelu 1952 Helsinki Väinö Suvivuo yleisurheilu, 110 m aidat 1956 Melbourne Eeles Landström yleisurheilu, seiväshyppy 1960 Rooma Eeles Landström yleisurheilu, seiväshyppy 1964 Tokio Eugen Ekman voimistelu 1968 Mexico Pentti Linnosvuo ammunta 1972 München Ilkka Nummisto melonta 1976 Montreal Lasse Virén yleisurheilu, pitkät matkat 1980 Moskova Peter Tallberg purjehdus 1984 Los Angeles Esko Rechardt purjehdus 1988 Soul Jouko Salomäki paini 1992 Barcelona Harri Koskela paini 1996 Atlanta Mikko Kolehmainen melonta 2000 Sydney Olli-Pekka Karjalainen yleisurheilu, moukarinheitto 2004 Ateena Thomas Johanson purjehdus 2008 Peking Juha Hirvi ammunta 2012 Lontoo Hanna-Maria Seppälä uinti 2016 Rio de Janeiro Tuuli Petäjä-Sirén purjehdus 29

Talviolympialaiset 1924 Chamonix Armas Palmros yhdistetty hiihto 1928 St. Moritz Esko Järvinen yhdistetty hiihto 1932 Lake Placid Ossi Blomqvist pikaluistelu 1936 Garmisch-Partenkirchen Sulo Nurmela maastohiihto 1948 St. Moritz Pekka Vanninen maastohiihto 1952 Oslo Heikki Hasu yhdistetty hiihto 1956 Cortina d Ampezzo Antti Hyvärinen mäkihyppy 1960 Squaw Valley Paavo Korhonen yhdistetty hiihto 1964 Innsbruck Veikko Hakulinen ampumahiihto 1968 Grenoble Veikko Kankkonen mäkihyppy 1972 Sapporo Juha Mieto maastohiihto 1976 Innsbruck Rauno Miettinen yhdistetty hiihto 1980 Lake Placid Heikki Ikola ampumahiihto 1984 Sarajevo Jorma Valtonen jääkiekko 1988 Calgary Pertti Niittylä pikaluistelu 1992 Albertville Timo Blomqvist jääkiekko 1994 Lillehammer Marja-Liisa Kirvesniemi maastohiihto 1998 Nagano Janne Ahonen mäkihyppy 2002 Salt Lake City Toni Nieminen mäkihyppy 2006 Torino Janne Lahtela freestylehiihto 2010 Vancouver Ville Peltonen jääkiekko 2014 Sotši Enni Rukajärvi lumilautailu 30