Britannia päätti vuonna 2010 puolittaa Saksaan sijoitetut joukkonsa vuoteen 2015 mennessä ja vetää loputkin pois vuoteen 2019 mennessä.

Transkriptio

1 Britannia päätti vuonna 2010 puolittaa Saksaan sijoitetut joukkonsa vuoteen 2015 mennessä ja vetää loputkin pois vuoteen 2019 mennessä. Manner-Euroopan maat ovat yksi toisensa perään lakkauttaneet yleisen asevelvollisuuden ja siirtyneet palkka-armeijaan. Samalla ne ovat luopuneet oman maan puolustuksen suunnittelusta ja valmisteluista ja keskittyneet kriisinhallinnan valmiuksien kehittämiseen. Tämän kehityksen perustana on tilannearvio, että Eurooppaan ei tulevaisuudessakaan kohdistu sotilaallista uhkaa, tänne on puhjennut ikuinen rauha. Arvioon vaikuttaa se, että pääosa maanosamme väestöstä ei ole omakohtaisesti kokenut sotaa, onhan täällä Jugoslavian perimysselkkauksia lukuun ottamatta vallinnut pisin yhtäjaksoinen rauhan kausi Euroopan historiassa, kohta seitsemänkymmentä vuotta. Ukrainan kriisiä on kyllä vuolaasti päivitelty, mutta se ei näyttäisi lisäävän panostuksia puolustukseen, vaikka Yhdysvallat on tätä Nato-mailta vaatinut ja itse näyttänyt esimerkkiä miljardin dollarin panostuksella joukkojensa kierrätykseen kriisistä säikähtäneissä liittolaismaissa. Panostus on sadasosa Yhdysvaltain viime aikoina vuosittain Afganistanissa käyttämistä varoista. Joku tärkeysjärjestyshän sijoituksilla pitää olla! Pitäisikö Suomen viimein liittyä valtavirtaan, lopettaa yleinen asevelvollisuus ja keskittyä kriisinhallintaan? 12

2 I Luku Miten maailma makaa Yhdistyneiden kansakuntien 193 jäsenmaasta kolme erottuu omaan sarjaansa: Venäjä, Yhdysvallat ja Kiina. Niitä ei voida asevoimin vallata, kukistaa eikä alistaa. Niillä on niin vahvat ydinaseet, että ne pystyvät tuhoamaan minkä hyvänsä vastustajan, jos ne ajetaan seinää vasten. Venäjän turvana valloitusta vastaan on lisäksi sen suuri koko, Kiinan sen suuri väestö ja Yhdysvaltojen sen tekninen ylivoima. Nämä kolme ovat maailman politiikan keskeiset toimijat, subjektit, suurin osa muista jäsenmaista on pikemminkin objekteja, kohteita. Venäjää piinaa menneen suuruuden kaiho Neuvostoliiton hajottua Venäjä vaipui sekasorron tilaan. Valtion omaisuus siirtyi älykkäiden keinottelijoiden käsiin, jotka siirsivät siitä kelpo osan tileilleen ulkomaille. Kilpailukyvyttömät tehtaat näivettyivät ja työttömyys kasvoi. Valtion palkanmaksu kangerteli, sotilaatkin olivat kuukausikaupal- 13

3 la ilman palkkaa. Varuskunnissa viljeltiin maata ja myytiin polttoainetta hengen pitimiksi. Jättidevalvaatio 1990-luvun lopulla söi viimeisetkin säästöt kotitalouksilta. Kun Vladimir Putin nousi vuonna 2000 presidentiksi tähän svabodaan, sekasortoon, hänet koettiin pelastajana. Putin korvasi paikallisiksi satraapeiksi itsenäistyneet aluejohtajat Kremlin nimittämillä kuvernööreillä. Oligarkit pantiin verolle ja vedettiin vaivihkaa valtion valvontaan. Öljyn ja kaasun hinta nousi ja sen mukana bruttokansantuote. Valtion kassaan virtasi rahaa, palkanmaksu saatiin taas käyntiin ja erinäisiä kehitysprojekteja voitiin käynnistää. Putinin puolue hankki enemmistön duumassa, josta tuli hallituksen luotettava tuki. Sekavaksi koetun demokratian tilalle tuli turvallinen vakaa yksinvalta, johon venäläiset olivat kautta historiansa tottuneet. Siihen kuuluu tiedostusvälineiden tiukka valvonta; hallituksen kritiikin salliminen koettaisiin heikkoutena. Vaikka olot ovat vakiintuneet, kansantulo kasvanut ja elintaso noussut, jotain on jäänyt puuttumaan: entinen suuruus. Tsaarien Venäjä oli paljon laaja-alaisempi, puhumattakaan Stalinin Neuvostoliitosta, joka oli maailman toinen napa. Nyky-Venäjä ei taas ole globaali suurvalta, alueellinen kylläkin. Venäjän tilanne kylmän sodan jälkeen on hyvin samankaltainen kuin Englannin ja Ranskan oli toisen maailmansodan jälkeen. Ne joutuivat tuolloin luopumaan imperiumeistaan, sodassa heikentyneet voimat eivät enää riittäneet siirtomaavallan ylläpitoon. Kaukoidän läänitykset menivät Englannilta jo heti sodan päätyttyä. Suezin kriisi vuonna 1956 pani sitten pisteen suurvaltastatukselle. Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser oli kansallistanut eurooppalaisten rakentaman 14

4 Suezin kanavan. Englanti ja Ranska päättivät osoittaa, ettei tällainen kapinointi kerta kaikkiaan käynyt laatuun. Ne värväsivät Israelin apulaisekseen kanavan takaisinvaltaukseen. Todelliset suurvallat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat osoittivat silloin niille kaapin paikan. Neuvostoliitto uhkasi pommittaa tuhkaksi Lontoon ja Pariisin, elleivät miehittäjät vetäydy kanavalta. Nato-liittolaistensa yllätykseksi Yhdysvallat ei tukenut niitä, vaan yhtyi vaatimukseen välittömästä vetäytymisestä. Näin köpelösti päättyi voimanosoitus. Siirtomaat itsenäistyivät yksi toisensa jälkeen, ja imperiumeista jäi vain muisto jäljelle. Samantapainen on Venäjän tilanne tänään. Neuvostotasavallat, entisistä Euroopan satelliiteista puhumattakaan, ovat itsenäisiä valtioita. Valkovenäjä on niistä lähimpänä Venäjää; maitten hallitustapakin muistuttaa yhä enemmän toisiaan. Itsenäisten valtioiden yhteisön IVY:n puitteissa harrastetaan löyhähköä yhteistyötä eräiden muiden entisten neuvostotasavaltojen kanssa. Brittiläinen kansainyhteisö on sen lähin vastine länsimaailmassa. Erona on kuitenkin Venäjän politiikassa tunnettu käsite lähiulkomaat, joilla tarkoitetaan Neuvostoliittoon kuuluneita alueita. Niiden asioihin Venäjä haluaa säilyttää sanavaltansa ja tarvittaessa sotilaallisen toimintavapautensa. Tästä viimeisimpänä esimerkkeinä ovat Venäjän operaatiot Georgiassa ja Ukrainassa. Vaikutusvallan säilyttäminen lähiulkomaiden alueella on yksi Venäjän turvallisuuspolitiikan ehdottomia painopisteitä. Meidän suomalaisten kannalta on tietenkin keskeistä, lasketaanko meidän jotenkin kuuluvan tähän kategoriaan. Venäläisten itsetuntoa on pyritty kohottamaan monin keinoin. Asevoimia kunnostetaan sen minkä taloudelliset rah- 15

5 keet antavat myöten. Georgian vuoden 2008 sodan hieman nukkavieru venäläissotilas on kokenut muodonmuutoksen: Krimin sotilaiden varustus on viimeistä huutoa, vyötärö solakka ja palkka kolminkertainen. Mittavat sotaharjoitukset näkyvät ja kuuluvat. Suuri isänmaallinen sota on jälleen nostettu arvoonsa, sen muistoa juhlistetaan näyttävin paraatein. Stalinin hirmutekojen muistelo on jätetty hänen saavutustensa varjoon. Ulkopolitiikassa esiinnytään kuin supervalta ikään, pyrkien samaan sarjaan Yhdysvaltojen kanssa. Syy rian sisällissota tarjosi tähän kultaisen mahdollisuuden, onhan Syyria lähes ainut Venäjän naapuruston ulkopuolinen maa, jossa Venäjällä on sotilastukikohta ja jossa sen sana vielä painaa kuten entisinä supervalta-aikoina. Venäjä on ominut itselleen ulkovenäläisten asiamiehen roolin. Jopa me olemme saaneet tästä pienen tuulahduksen lapsiasiamiehen purkauksina. Lähes päivittäin puututaan venäläisten asemaan maissa, joissa on suuri venäjänkielinen vähemmistö kuten Latviassa, Virossa ja Moldovassa. Georgiassa ja Ukrainassa käytettiin peräti asevoimaa venäjänkielisten tueksi. Lukumääräisesti suurimmat vähemmistöt ovat Ukrainassa ja Kazakstanissa. Selkeästi tärkein on Ukraina. Sitä pidetään Venäjän kehtona, siellä syntyi yli tuhat vuotta sitten Kiovan Venäjä, nykyisen Venäjän kantavaltio. Se on entisistä neuvostotasavalloista väkirikkain ja sen asukkaat ovat slaaveja ja ortodokseja, kuten venäläisetkin. Ukrainalaisia pidetään veljeskansana, jopa samana kansakuntana. Yksi kansa, kaksi valtiota, sanoi Putin, kuten syyrialaiset suhteestaan Libanoniin. Venäjän eteläpuoliset entiset neuvostotasavallat kiinnostavat Venäjää lähinnä taloudellisesti. Neuvostoajan perintönä 16

6 niiden talous on monin tavoin sidoksissa Venäjään ja alueella on runsaita kaasu- ja öljyvaroja. Euraasian unionin kautta Venäjä pyrkii vahvistamaan sidoksia, mutta sillä tuskin on tavoitteena liittää näitä maita takaisin Venäjään. Useimmissa niissä on vakaa diktatuuri, jonka kanssa on turvallista asioida. Nyt Venäjään kuuluvat Tšetšenia, Ingušia ja Dagestan osoittavat, millaista harmia muslimimaista olisi pelättävissä, jos ne pakolla liitettäisiin Venäjään. Ukrainan itäosat ja Kiova kuuluivat tsaarien Venäjään vuodesta 1667 asti, länsiosat vuodesta Vallankumouksen jälkeen itsenäistynyt Ukraina oli Neuvostoliiton perustajatasavalta. Kokemukset yhteiselosta olivat vaihtelevia. Josif Stalinin maatalousuudistuksessa, jota Nikita Hruštšev johti 1930-luvun alussa, 6 7 miljoonaa ukrainalaista kuoli nälkään. Toisen maailmansodan aikana Stalin liitti Ukrainaan Puolan ja Tšekkoslovakian ukrainalaisalueet. Syntyään ukrainalainen Hruštšev taas liitti Krimin niemimaan Ukrainaan, ehkä jonkinlaisena hyvityksenä 1930-luvulla johtamistaan hirmutöistä. Ukrainan neuvostotasavallassa oli 52 miljoonaa asukasta, itsenäisessä Ukrainassa väkiluku on vähentynyt saman verran kuin Stalinin nälkäkuurilla, 7 miljoonalla, 45 miljoonaan. Väestöstä kolmekymmentä prosenttia puhuu äidinkielenään venäjää. Kuitenkin vain 17 prosenttia pitää itseään venäläisinä, loput 13 prosenttia ovat venäjää puhuvia ukrainalaisia. Maan hallitusmuotoa on osuvasti nimitetty rosvokratiaksi. Johto valitaan kyllä vaaleilla, mutta valituksi tulleet pitävät päätehtävänään kahmia mahdollisimman paljon varoja itselleen ja kavereilleen. Niinpä Ukrainan kansantuote ei olekaan kasvanut itsenäisyyden aikana. Samanaikaisesti on Venäjän 17