Jääkäriliike 100-vuotta

Transkriptio

1 1 PARTIOPOJISTA KENRAALEIKSI Jääkäriliike 100-vuotta Jaakko Rinne LYHYESTI JÄÄKÄREISTÄ Ensimmäisen maailmansodan aikana Suomen itsenäisyyttä ajavia nuoria miehiä lähti Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Suomalaisista muodostettu ja koulutettu jääkäripataljoona osallistui osana Saksan armeijaa ensimmäisen maailmansodan taisteluihin Venäjää vastaan Riianlahden rintamalla. Suomeen palattuaan jääkärit muodostivat vapaussodassa valkoisten armeijan rungon sekä toimivat vielä talvi- ja jatkosodassa lähes kaikkien suurimpien yhtymien komentajina. JÄÄKÄRILIIKKEEN SYNTY Itävallan arkkiherttuan Franz Josefin ja tämän puolison murha kesäkuun 28. päivänä 1914 Sarajevossa johti I maailmansotaan. Saksan julisti sodan Venäjälle. Seuranneen marraskuun 17. päivänä julkaistiin suomalaisessa lehdistössä keisarin vahvistama niin kutsuttu marraskuun venäläistämisohjelma. Sen tavoitteena oli, kuten vuoden 1899 helmikuun manifestin, nyt vallitsevan sotatilan varjolla lopettaa Suomessa kansalliset laitokset ja kansalaisten erioikeudet sekä liittää autonominen Suomi Venäjän keisarikuntaan. Tämä sai ylioppilasaktivistit liikkeelle. Marraskuun 20. päivänä 1914 Helsingissä Pohjoispohjalaisen osakunnan talon, Ostrobotnian kassahuoneessa opiskelijanuorten pitämää salaista kokousta on pidetty varsinaisena sysäyksenä jääkärikoulutukseen johtaneelle toiminnalle. Opiskelijat päättivät lähteä selvittämään mahdollisuutta saada sotilaskoulutusta ulkomailla. Opiskelijat Walter Horn ja Bertel Paulig matkustivatkin joulukuun 1914 alussa Ruotsiin selvittelemään sotilaskoulutusasiaa. Suunnitelma perustui siihen mahdollisuuteen, että saksalaiset tulisivat lähiaikoina suorittamaan maihinnousun Suomeen ja koulutetuille tarjoutuisi tilaisuus toimia odotettavissa olevan venäläisvastaisen kansannousun johtajina. Horn ja Paulig tapasivat Tukholmassa vanhemman aktivistin, tohtori Herman Gummeruksen, joka vähää aikaisemmin oli palannut Berliinistä. Gummerus oli Berliinissä tutustunut siellä olevien suomalaisten aktivistien aloitteeseen itsenäistyä Saksan avulla. Tätä hanketta johti tuolloin Arvo Ylpön jälkeen suomalainen varatuomari Fredrik Wetterhoff. Gummerus, Paulig ja Horn laativat Saksan sotilasasiamiehelle Tukholmassa kirjeen, jossa he anoivat parille sadalle suomalaiselle ylioppilaalle tilaisuutta saada Saksassa uudenaikaista sotilaskoulutusta. Kirjelmä sai suosiollisen vastaanoton; suomalaisten vapaaehtoisten koulutuskysymys ratkaistiin Saksan sotaministeriössä pidetyssä kokouksessa. Saksa suostui vastaanottamaan neljä viikkoa kestäväksi aiotulle sotilaskurssille kaksisataa nuorta miestä, joiden tuli olla sivistyneitä ja lähtöisin hyvistä perheistä.

2 2 ENSIMMÄISET LÄHTIJÄT Tieto Saksassa tehdystä myönteisestä päätöksestä eteni nyt opiskelijapiireissä luotettavien henkilöiden keskuudessa suullisesti ja salaisesti. Tiedot kurssista ja sen sisällöstä olivat hyvin ylimalkaiset. Matkalle lähdettiin vähin äänin. Ulkomaanpassin sai tuohon aikaan helposti ja matkan syyksi viranomaisille ilmoitettiin yleisesti jatko-opiskelu ulkomailla. Myös Saksassa asuvia suomalaisia, lähinnä opiskelijoita, ryhdyttiin värväämään leirille. Suomessa värvärit antoivat lähtijöille matkaohjeet sekä rahallisen matka-avustuksen. Saksa oli lupautunut maksamaan matkaan lähtevien kustannukset kokonaisuudessaan. Useimmat siirtyivät Ruotsiin Haaparannassa tai syrjäisemmässä Karungin rajanylityspaikassa. Junamatkalla läpi Ruotsin pysähdyttiin Tukholmassa. Siellä kirjattiin muistiin lähtijän nimi ja tuntomerkit, jotka lähetettiin Saksan lähetystöön, missä heille valmistettiin saksalaiset passit. Oudot suomalaiset nimet muutettiin saksalaisiksi. Kaikista lähtijöiden vaatteista ja varusteista poistettiin merkinnät, mitkä viittasivat Suomeen. Trelleborgista siirryttiin lautalla Saksan puolelle. PFADFINDERKURSSI LOCKSTEDTISSA (helmikuu-elokuu 1915) Koulutuspaikaksi oli valittu Lockstedtin leirialue lähellä Hampuria Hollsteinissa. Se oli Saksan armeijan suurimpia koulutuskeskuksia. Kurssin johtajana ja suomalaisten vapaaehtoisten komentajana toimi alusta lähtien aina tammikuuhun 1917 saakka majuri Maximilian Bayer. Majuri Bayerilla oli laaja yleissivistys, hän oli kirjailija, tunnettu kaunopuhuja, musiikin tuntija ja nuorisokasvattaja. Hän oli Saksan partiopoikajärjestön perustajajäsen ja puheenjohtaja kuolemaansa asti. Kurssi oli naamioitu pfadfinder- eli partiokurssiksi suomalaisten suojaamiseksi. Syyllistyiväthän pfadfinderit Venäjän vihollismaan sotavoimiin liittymällä elinkautisella kuritushuoneella rangaistavaan tekoon. Ensimmäiset 55 vapaaehtoista saapui leirille Kurssi jaettiin kahteen komppaniaan, jotka puolestaan jakaantuivat joukkueisiin ja ryhmiin. Varsinaisina kouluttajina toimivat majuri Bayerin lisäksi kolme aktiiviupseeria, yksi reservinkapteeni, yksi sijaisupseeri, neljä vääpeliä ja noin 20 aliupseeria. Pfadfinderkurssia jatkettiin useamman kerran ja se kesti vuoden 1915 helmikuun lopusta seuranneen elokuun loppupuolelle asti. Kurssilla oli 189 suomalaista (3 muualta). Lähes kaikki eli 145 olivat ylioppilaita tai ylemmän tutkinnon suorittaneita. Aitoja maalaistalon poikia oli 22 ja työläiskotien poikia 17. Enemmistön (64%) äidinkieli oli ruotsi. Kurssilaisten keski-ikä saapuessa oli 23,7 vuotta. Vanhin kurssin loppuun suorittanut oli (Ernst Fabritius) 41 vuotta ja nuorin oli juuri täyttänyt 18 vuotta ( Ernst Lillbroända). Kurssin keskeytti sairauden tai muun omakohtaisen syyn takia 17 pfadfineriä.

3 3 MILLAISTA PFADFINDERIN ELÄMÄ OLI LOCKSTEDTISSA Kurssilaiset elivät, etenkin alussa, turvallisuussyistä ulkomaailmasta eristettyinä. Majoitusalue oli ympäröity piikkilanka-aidalla. Pfadfindereiden saamat asusteet; harmaa takki, polvihousut, vihreät säärystimet ja sotilaskengät, vihreä hattu, jonka oikea reuna oli ylös käännetty sekä vihreä väljä päällysviitta herättivät erilaisia mielipiteitä. Vaatekerran, jonka sotilaspukija lähinnä heitti vasten saajansa kasvoja, täytyi sopia, sillä vaihto-oikeutta ei ollut. Pfadfinderit olivat tulleet vapaaehtoisesti Saksaan ja olivat maassa vieraina. He eivät kuuluneet armeijaan eikä kouluttajilla ollut heihin nähden nuhtelua vakavampaa rangaistusvaltaa. Ns. sotilasäksiisi oli kielletty. Koulutuksesta ilman sotilaallista komentoa ei kuitenkaan tullut mitään. Myös kurssilaiset itse toivoivat sotilaallisempaa koulutusta; olivathan he tulleet Saksaan sitä saamaan. Hyvin pian siirryttiinkin vanhaan preussilaiseen sotilaskoulutukseen. Aliupseerien aikaisemmin käyttämä ja melko huonosti heidän suihinsa sopinut ilmaus Hyvät herrat vaihtui pian heille tutumpiin ilmauksiin kuten virnuilevat idiootit, elukat jne. Pfadfindereille varattu tiilikasarmi oli leirialueen parhaita. Tuvat olivat valoisia ja tilavia. Kurssilaisilla oli aluksi tupaa kohti neljä saksalaista sotilaspalvelijaa (ordonanssia) huolehtimassa vuoteiden sijaamisesta ja tupien siisteydestä. Kummallekin komppanialle oli järjestetty seurusteluhuone, joissa oli luettavaa ja seurapelejä. Päivän kolme ateriaa tarjoiltiin erillisessä kanttiinissa. Pöydillä oli valkoiset liinat ja astiatikin olivat varsin hienot. Valkoisiin takkeihin pukeutuneet sotilaspalvelijat hoitivat tarjoilun. Ruoka oli hyvää ja monipuolista. Aamiainen kello 7; kahvia maidon ja sokerin kera, nyrkinkokoinen leipä-sämpylä ja kipene voita. Maastoon lähdettäessä saatettiin antaa toisinaan juusto- tai kinkkusämpylä evääksi. Lounaaseen kuului tavallisesti jokin liha- tai kalaruoka perunain ja vihannesten kanssa, toisinaan myös jälkiruoka. Päivällisellä voitiin saada, kuten eräs pfadfinderi muistelee, hienosti katettujen pöytien ääressä hyvää puuroa tai velliä ja sitten saksalaista pihvipaistia, makkaraa, lihakääryleitä, paistettuja munia ja keitettyjä tai paistettuja perunoita. Pfadfindereiden sivistys- ja koulutustaso oli saksalaiselle melko sivistymätöntä rahvasta edustavalle alipäällystölle usein yllätys. Kun myöhempi eversti von Bonsdorf leirille ilmoittautuessaan ilmoitti ammatikseen paroni, lausui tietoa vastaanottanut vääpeli (Steinmüller) ainoastaan; vai niin. Kun seuraava ilmoittautumisvuorossa ollut ilmoitti ammatikseen metsänhoitaja sanoi vääpeli: Tiedättekös te, että metsänhoitaja on Saksassa korkea herra? Tähän sanavalmis Sulo-Veikko Pekkola vastasi: Niin se on Suomessakin. Myöhemmin kun pfadfinderi, koulutukseltaan maisteri Runar Appelberg esitelmöi kurssilaisille eräästä Napoleonin sotaretkestä, valvova aliupseeri keskeytti hänet sanomalla: Mutta herra Appelberg, mistä ihmeestä te tiedätte kaiken tuon, enhän minäkään sitä tiedä. Koulutusohjelma muotoutui pian jalkaväkisotilaan koulutusohjelmaksi. Koulutus voidaan

4 rinnastaa reserviupseerikurssiin, mutta siihen sisältyi jonkin verran yleisesikuntaupseerin ja joukko-osaston komentajan tehtäviin valmentavaa opetusta. Koulutus oli kovaa sekä pikkumaisen tiukkaa, mutta myös tarkoituksenmukaista ja tehokasta. Etusijalla olivat kivääriäksiisi ja ampumaharjoitukset, pioneerityöt, puolustus- ja hyökkäysharjoitukset sekä fyysinen valmennus. Marssiharjoituksia pidettiin kerran viikossa. Muutamina illan tunteina annettiin myös teoreettista opetusta taktiikassa, linnoitusopissa sekä huolto- ja etappitehtävissä. Koulutuskieli oli saksa, mitä useimmat pystyivät suurimmitta vaikeuksitta seuraamaan. Kasarmia ympäröivän piikkilangan ulkopuolella pfadfinderit pääsivät vain palvelusasioissa ja suljettuna osastona. Suomen kielen käyttö leirin ulkopuolella oli kiellettyä. Voidaan arvella, että sota-aikana partiopuvuissa marssivat aikamiehet, jotka näyttelivät mykkää tai puhuivat kankeaa saksaa, herättivät enemmän huomiota kun olisivat herättäneet tavallisissa saksalaisissa sotilaspuvuissa. Kurssinjohtajan majuri Bayerin partiohenkisiä määräyksiä, joilla pyrittiin estämään tai rajoittamaan alkoholin, jopa tupakan käyttöä, rikottiin kyllä yleisesti. Käyttäytyminen, joka sopi partiopojalle, ei välttämättä sopinut enää maisterille taikka tuomarille. Janoiset suomalaiset keksivät nopeasti keinon oluen ja jopa rommin saamiseksi; myötämieliset ja juomarahankipeät ordonanssit toimittivat juomia ja herkkuja kurssilaisille majuri Bayerin jyrkkiä kieltoja uhmaten. Kontakteja siviiliväestöön ei juurikaan ollut, mutta maaliskuun loppupuolella alettiin saada enemmän vapautta. Sunnuntaisin saatettiin tehdä patikkamatkoja lähikyliin ja -kaupunkeihin. Useimmille kohde oli noin viiden kilometrin päässä sijaitseva Kellingehus tai kahdeksan kilometrin päässä sijaitseva Izehoen kaupunki. Matka taitettiin luonnollisesti ns. apostolinkyydissä. Muutama lasi olutta viileässä kellarissa tai kuppi kahvia maukkaine Kucheneineen oli näitten usein pitkien kävelyjen aineellinen tarkoitus. Kellingehus oli myös valkean leivän ja oikeitten perhetuttavien saantipaikka ja leirin suomalaisnuorukainen olikin siellä harvoin yksin, muistele eräs jääkäri (Birger Lemberg). Samoin tehtiin isommissa ryhmissä upseerin johdolla retkiä Kieliin ja Hampuriin tutustumaan Saksan korkeaan kulttuuritasoon. Partiopukuiset aikamiehet herättivät luonnollisestikin uteliaisuutta. Kurssin jatkumisen suhteen kriittisinä kuukausina huhti-elokuussa 1915 varatuomari Wetterhoff suoritti tärkeimmän osuuden Suomen historiassa. Käyttäen hyväkseen mielikuvitustaan ja suorastaan satumaista rohkeutta, erottamatta juurikaan mielikuvituksen ja todellisuuden rajaa, muuttuen maailmanmieheksi ja diplomaatiksi, joka seurusteli kenraalien, ministerien, prinssien ja ruhtinaiden kanssa, hän sai kurssia useammankin kerran jatketuksi ja sittemmin laajennetuksi siitäkin huolimatta, että politiikan tekijämiehet Suomessa pitivät häntä epäluotettavana. Huhtikuun puolessa välin kurssin luonne muuttui sotilaallisemmaksi. Tupapalvelijoista luovuttiin ja pfadfinderit joutuivat nyt itse kantamaan likaämpärit ulos ja pesemään lattiat sekä sijaamaan vuoteensa. Samoin ruokajärjestys yksinkertaistui. Suomalaiset saivat nyt kolmikiloisen komissilimpun joka kuudes päivä. Aamukahvin kanssa ei enää tarjottu sämpylöitä eikä voita. Ruokasalikin vaihtui ahtaampaan. Ruoka oli 4

5 kuitenkin maukasta ja monipuolista sekä ennen kaikkea määrältään täysin riittävää. Päivittäinen palveluaika oli huomattavan pitkä: herätys klo 6 ja hiljaisuus klo 21. Koulutusta annettiin ja välisinä aikoina pääasiassa ulkosalla harjoitusten muodossa. Pfadfindereillä oli vain yksi vaatekerta. Kun ulkona satoi harva se päivä, kärsivät miehet vilustumisista ja moninaisista jälkitaudeista. Heinäkuun 24. päivänä1915 jääkärit saivat hiutuneiden ja eri värisillä kankaanpaloilla paikattujen partiopukujen tilalle tavalliset saksalaiset uniformut ja heistä alettiin käyttää saksalaisen jalkamiehen nimitystä musketööri. Pfadfinder sai päivärahaksi yhden Saksan markan. Siitä kuitenkin pidätettiin 20 pfennigiä juomarahoiksi ordonansseille ja yhteisten juhlien rahoittamiseen. Markka oli hiukan vähemmän kun kotijoukoissa palvelevalle saksalaiselle aliupseerille maksettiin. Se oli kuitenkin varsin monelle kotimaassa runsaampiin taskurahoihin tottuneelle pieni, etenkin kun vaatteiden pesu ei kuulunut pfadfinderin luontaisetuihin. Rahan ostovoima oli kuitenkin suuri kun savukkeet maksoivat 2 pfennigiä kappale, olut 20 pfennigiä pullo. Kinkkuleipä pikkukaupungissa maksoi 20, pieni viinaryyppy 5 ja suuri 10 pfennigiä. Jossain maaseudun Wirtschaftissa saattoi pfennigillä viettää kerrassaan iloisen illan. LOCKSTEDTIN KOULUTUSYKSIKKÖ (Syyskuu 1915 toukokuu 1916) Saksan keisari Wilhelm hyväksyi elokuun 1915 lopussa ( ) kurssin suurentamisen noin miestä käsittäväksi erillisjoukoksi, jonka nimeksi tuli Ausbildungstruppe Lockstedt. Suurin ansio kurssin jatkumisesta on annettava edellä mainitulle Fritz Wetterhoffille. Koulutuksen jatkuminen ja koulutettavien laajeneminen edellytti myös värväyksen laajentamista ja etappiteiden suunnittelemista. Kymmenkunta pfadfinderiä lähetettiin värväystehtävään Suomeen. Pyrkimys muodostaa keskitetysti johdettu värväysorganisaatio ei johtanut toivottuun tulokseen. Paikalliset värvärit joutuivatkin toimimaan sotatilaan julistetussa ja venäläisten tarkoin valvomassa maassa varsin itsenäisesti. Suurin osa heistä oli siviilejä ja ammattikunta oli kirjava. Santarmit valvoivat Suomessa liikkumista ja toimittivat usein tarkastuksia. Nuorilla miehillä ei ollut enää minkäänlaisia mahdollisuuksia ulkomaanpassin saamiseen. Pohjois-Suomeen syntyi monihaarainen etappiverkosto, joiden henkilöstönä olivat paikalliset asukkaat tai jääkärit. Tärkein etappitie johti Kemistä Haaparantaan. Tätä reittiä noudatti yli puolet Saksaan menijöistä. Värväreiden ja värvättyjen kohtaamispaikka oli usein Juho Heiskasen matkailijakoti Osula Kemissä. Osa lähtijöistä meni Tornion etapin kautta Ruotsiin. Tämän etapin paljastuttua hiihdettiin Pohjanmaan rannikolta Merenkurkun yli Uumajaan. Koko rannikon pituudelta oli venäläisiä vartiopaikkoja, joita jouduttiin väistelemään. Kun alokkaita ei saapunut riittävästi Suomesta, värvättiin heitä myös Saksaan internoiduista tai vankiloissa olevista merimiehistä. Jääkäreiksi tuli täten myös jonkin verran epämääräistä ainesta. Jotkut matkustivat Saksaan hyvien hankkeiden uskossa. Tarkastusmatkalla olleen saksalaisen kenraalin (v. Alten) kysyessä keväällä 1917 eräältä jääkäriltä syytä Saksaan tuloon, tämä ilmoitti: Kun sanottiin että täällä on niin pirun hyvät työmaat. Kenraalin 5

6 6 vieressä ollut suomalainen esimies (Gf P. O. Ekholm) käänsi sujuvasti lauseen jääkäreiden enemmistön kannan mukaiseksi: Olen tullut tänne taistellakseni isänmaan puolesta. Aikaisempien kahden kivääriosaston lisäksi perustettiin kaksi uutta kiväärikomppaniaa, kaksi konekiväärikomppaniaa, pioneerikomppania ja kenttätykistöpatteri. Vähitellen suomalaisista muodostui laajamittaisen värväyksen ansiosta kaikki aselajit käsittävä vahvennettu pataljoona. Nyt koulutettavat kuuluivat Saksan sotavoimiin ja sen sotaväen rikoslain alaisuuteen, eikä olleet enää siviilimiehiä. Saksalaiset kouluttajat ja pfadfinderit muodostivat uuden yksikön kaaderin. Pfadfinderkurssin päätyttyä oli kuusikymmentä jääkäriä ylennetty joukkueen- tai ryhmänjohtajaksi. Joukkueenjohtajiksi kiväärikomppanioihin nimitettiin Walter Horn ja Armas Ståhlberg (1.k) sekä Erik Jernström ja Runar Appelberg (2.k), pioneerikomppaniassa Rainer Mandelin sekä konekiväärikomppaniassa Gabriel von Bonsdorf. Perustettuihin viiteentoista ryhmänjohtajan tehtäviin nimetyistä on myöhemmin tulleet tutuiksi mm. Erik Heinrichs, Lauri Malmberg, Karl Lennart Oesch ja Harald Öhquist. Viidentoista ryhmän varajohtajaksi nimetyn joukkoon kuuluivat mm. Fagernäs, Hanell, O. Heinrichs, Hägglund, O. Lagus, Sarlin, A. Sihvo, Öhman ja Österman. Myöhemmissäkin ylennyksissä pfadfindereillä oli heitä myöhemmin leirille tulleisiin nähden selvä koulutusetumatka. Pfadfindereiden paremmat ylenemismahdollisuudet aiheuttivat myös kateutta ja korostuivat jääkäreiden keskinäisessä kilpailussa. Joillekin tuotti vaikeuksia tottua sotilaalliseen hierarkiaan, etenkin jos ylennetty oli alaistaan nuorempi. Suomalainen päällystö alkoi erottua muusta miehistöstä. He nauttivat huomattavan suuria etuja miehistöön nähden, eivätkä he tämän jälkeen olleet juurikaan vuorovaikutuksessa miehistöön. Heillä oli laajempi liikkumisoikeus ja jonkin verran parempi ravinto, jonka zugja gruppenfürerit saivat entiseen tapaan nauttia kanttiinissa. Myös heidän palkkaus oli parempi, minkä johdosta heillä oli mahdollisuus käyttää hyväkseen myös kanttiini- ja ravintolapalveluja. Tämä korostui erityisesti pataljoonan ollessa kasarmimajoituksessa ja Saksan yleisen elintarviketilanteen kiristyessä. Joukkue- ja ryhmänjohtajat asuivat erikseen ja vain kaikkein nuorimmat ryhmän- ja vararyhmänjohtajat asuivat yhdessä alokasmiehistön kanssa, hoitaen tuvanvanhimpien kunniatehtäviä. Ylennetyt viettivät vapaa-aikaansa keskenään seudun kahviloissa ja ravintoloissa, monesti myöhään yöhön asti. Koulutus oli edelleenkin tyypillistä jalkaväkisotilaan koulutusta. Vieraalla kielellä annettu koulutus latisti tunnelmaa, kun suuri osa alokkaista ei ymmärtänyt saksaa. Ummikkojen tai saksaa puutteellisesti ymmärtävien avuksi laadittiin syksyllä 1915 tulkkisanakirja, joka sisälsi pääasiassa komentosanoja ja tavallisia palveluksessa käytettyjä sanamuotoja. Suomalaisten esimiesten merkitys koulutuksessa luonnollisestikin kasvoi. Kun pfadfindereiden äidinkieli pääsääntöisesti oli ruotsi, joutui heidän puutteellinen suomenkielen taito usein miehistön pilailun kohteeksi.

7 7 Ajan myötä marssiharjoitukset, jotka uusille jääkäreille olivat aluksi lyhyitä ja suoritettiin ilman reppua, pitenivät ja olivat loppuaikoina noin 45 kiloa painavien täyspakkauksen ja kiväärin kanssa jopa 50 kilometrin pituisia. Myös erilaisia urheilulajeja harrastettiin; lajeina oli pilkkaan ampuminen, käsipommien heitto, viestijuoksu, köydenveto eri komppanioiden välillä sekä sotilasestejuoksu. Alokkaan päivärutiini alkoi herätyksellä kello 5.30, mitä seurasi tupien siivous. Aamu- ja päiväkahvi nautittiin tuvissa, jonne sen kantoi vesipalvelusvuorossa ollut jääkäri. Toisinaan sen yhteydessä saatiin hiukan maitoa, mutta ei sokeria. Leipäannos, kolmikiloinen limppu, annettiin kuudeksi päiväksi kerrallaan. Seurasi oppitunti kello 7-8 ja ulkoharjoitukset Tämän jälkeen kello 12 oli ruokailu, jonka useimmiten muodosti litran suuruinen keittolounas taikka silliä ja perunaa. Sunnuntaisin tämä ateria oli runsaampi ja herkullisempi. Jälkiruoaksi saatiin teetä, sekin ilman sokeria, sunnuntaisin kuitenkin usein jääkärien suuresti arvostamia, puolukkamehussa keitettyjä päärynöitä. Sen kuten illallisenkin joutui jokainen, myös ylentämättömät pfadfinderit, itse jonottamaan keittiön luukulta ja syömään omista kulhoista, joiden puhtaanapidosta heidän itse tuli huolehtia. Ulkoharjoitukset, jotka olivat vähän keveämmät ja vapaammat, suoritettiin kello Ohjelmaan kuului voimistelua urheilua ja pelaamista. Viimeiset parikymmentä minuuttia jopa leikittiin, tietysti sotilaallisen kovakouraisesti. Kukin ryhmä valitsi yhden miehen, jonka silmät peitettiin ja joka nosti takinliepeen sekä pyllisti. Tämän jälkeen toiset läiskäyttivät kämmenellä kireään paikkaan sokon koittaessa arvat, kuka lyöjä oli. Kello saatiin kahvia. Varusteiden tarkastus tapahtui kello 17. Saksan kielen oppitunti kello Asepuhdistus ja varustehuolto toimitettiin , jonka jälkeen oli käskynjako. Illallinen tarjoiltiin kello Siihen kuului vain teetä ja palanen juustoa, marmeladia tai hunajaa, joskus lisäksi keksejä. Joskus oli illalliseksikin silliä ja perunoita. Sunnuntaisin saatiin lisukkeeksi makkaraa ja margariinia. Hiljaisuus julistettiin kello 21. Ruoan niukkuus oli kuitenkin useimmille ongelma. Suomalaiset eivät olleet myöskään tottuneet saksalaiseen ruokaan ja monella oli ainainen nälkä. Jääkärit kävivätkin paljon leirin lähiympäristössä ostamassa taloista leipää ja saivat tämän johdosta kansan keskuudessa lisänimen Brotjäger. Marraskuun 6. päivänä 1915 ryhmän varajohtajaksi nimitetty Harald Hornborg, pfadfinder hänkin, kuvaa hyvin uuden jääkärin saamaa koulutusta, kun hän kertoo saamastaan tehtävästä: Tästä miestusinasta olin vastuussa sekä hyvässä että pahassa. Minun tuli; herättää heidät aamuisin, huolehtia, että jokainen peseytyi, harjasi hampaansa, että kaikki pukeutuivat kunnollisesti niin, ettei vain missään tapauksessa ainoakaan nappi eikä hakanen jäänyt auki, etteivät he sylkeneet lattialle, eivät menneet saapasjalassa vuoteelleen eivätkä tupakoineet olkipatjaansa tuleen; katsoa, että heidän aseensa pysyivät hyvässä kunnossa, että he paikkasivat rikkinäiset sukkansa, etteivät he ryypänneet itseään tukkihumalaan ja ettei heillä ollut rakkoja jaloissaan; opettaa heille saksaa, esimiesten kunnioitusta, tervehtimistä, paraatimarssia, käännöksiä, nenän siivoamista ja alallaan seisomista, laulamista, hurraamista ja ampumista. Totuttaa heidät siihen, ettei ruoantähteitä heitetä vuoteen alle, että nukkumaan on käytävä klo 9 illalla sekä ettei saa puhua valojen sammuttua. Ja kaiken tuon minä tein.

8 Koulutettavat joutuivat allekirjoittamaan asiakirjan, jonka mukaan he sitoutuivat kaikin voimin ja kaikkialla palvelemaan Saksan valtiota. Asiakirjan sisältö herätti monessa epäilyjä, mutta kaikki allekirjoittivat sen. Uudella tulokkaalla oli mahdollisuus päästä A-luokkaan. Tähän vaadittiin 8 viikon koulutus ja nuhteeton palvelus. Piti tuntea täydellisesti harjoitusohjesäännön tärkeimmät kohdat (149) samoin ampumaohje. (25 kohtaa). Lisäksi piti selviytyä saksan kielen ymmärtämiskokeesta. Eräs tarina kertoo kielikuulustelun edenneen seuraavasti: Luutnantti: Miten vanha olette? Alokas: Kahdeksan viikkoa, herra luutnantti. Luutnantti: Vai niin. Entä kauanko olette olleet täällä. Alokas: Kahdeksantoista vuotta. Luutnantti: Hyvä, jatkakaa. Joskin erään toisen lähteen mukaan luutnantin vastaus olisi ollut; Donnerwetter, mikä lienee uskottavampaa. Lähes poikkeuksetta tulokkaat läpäisivät testit. Päästyään A-luokkaan saivat he arvomerkit, vihreät nyörit olkapäihinsä ja mikä tärkeintä, oikeuden mennä kylille ilman holhoojaa. Kaupunkilomia varten miehet saivat sunnuntaisin lomapuvut, jotka seuraavana päivänä luovutettiin varastoon piinallisen tarkkaan puhdistettuna. Syyskuun lopussa saivat A- luokkaan kuuluvat jääkärijoukon arvon mukaisen vihreän asetakin B-luokkalaisten kantaessa edelleen kiväärimiehen harmaata pukua, jonka sopivuudesta ei välitetty. Väinö Valve, jonka kookkaana oli vaikea saada sopivia asusteita, on kertonut laittaneensa epäsopivan harjoituspuvun takin taskuun leivänmurua, jolloin rotat söivät reikiä taskuun ja takki mukisematta vaihdettiin. Hygienian taso oli hyvä. Alusvaatteet vaihdettiin kerran viikossa. Lakanat vaihdettiin nekin usein. Suihkussa käytiin kerran viikossa. Tästä huolimatta koko Saksassa oloajan jääkäreitä kiusasivat täit. Vaikka vaatteita kuumennettiin ns. täisaunassa, joutuivat jääkärit alinomaa riisumaan vaatteensa ja puhdistamaan niitä täistä. Aluksi sairaanhoito Lockstedtissä oli ollut saksalaisen lääkintähuollon varassa, minkä lisäksi pataljoonan miehistössä oli lääketieteen lisensiaatti Yrjö V. Salminen, jonka varaan terveydenhuolto kuitenkin suureksi osaksi jäi. Pfadfindereille aikaisemmin maksettu 80 pfennigin päiväraha laski rivimiehen osalta 33 pfennigiin. Ryhmän varajohtaja sai 38 pfennigiä, ryhmänjohtaja 1,12 markkaa ja joukkueenjohtaja 1,90 markkaa. Päivärahat maksettiin joka kymmenes päivä. Matti Laurilan mukaan palkkapäivänä käytiin jos mahdollista ravintolassa ja juotiin olutta. Palkalla sai pienen karahvin konjakkia ja lämmintä vettä, vähän sokeria ja räiskäleen. Jääkäripataljoona oli nyt kuin pienoiskuvaus Suomen miehistä. Suomesta lähti Saksaan sotilaskoulutukseen kaiken kaikkiaan 1895 miestä. Ylivoimaisesti valtaosa oli Pohjanmaalta. Jääkäreiden keski-ikä nousi selvästi. Kaikista jääkäreistä 3 prosenttia oli naimisissa. Olipa joukossa 19-vuotias suutarikin, joka ennätti palvella kuusi vuorokautta ennen kun hänet todettiin palvelukseen kelpaamattomaksi puujalkansa vuoksi. Siitäkin huolimatta, että hänen takana oli muun muassa hiihtomatka Merenkurun yli. Mies olisi saattanut kelvata 8

9 rintamalla, mutta kun hän ei pystynyt tekemään riittävän terävästi käännöksiä häntä pidettiin Saksan armeijaan sopimattomana. Vanhin jääkäriluetteloon merkitty oli lääkärin tehtävässä toiminut vuonna 1868 syntynyt tohtori Valter Osvald Sivén, (Bobi Sivènin ja Paavo Susitaipaleen isä). Hän oli liittyessään 49 vuotias. Leonard Grandell kertoo, että ollessaan vuorossaan vastaanottamassa Sassnitzissa lautalla Trelleborgista tulevia jääkäreitä, vaikutti eräällä kerralta siltä, ettei aluksella olisi ollut leirille tulokkaita. Lautalta maihin noustuaan pieni pojan naskali oli nykäissyt hihasta ja tiedustellut, oliko hän Grandell. Poika kertoi tulleensa Närpiöstä yksin ja omin nokkineen Uumajaan, josta oli saanut ohjeet matkustaa Sassniziin. Hän oli nuorin jääkäri Oskar Wilhelm Lindqvist (Albert Penttilä, ) joka oli juuri täyttänyt 15 vuotta (s ). RINTAMAVASTUUVAIHE Kevääseen 1916 saakka oli suomalaisten mieliala Saksassa hyvä. Sen jälkeen alkoi joukoissa kuitenkin syntyä levottomuutta. Osa oli ollut jo vuoden leirillä. Jääkärit tiesivät, ettei paluuta entisenlaiseen Suomeen ollut. Toimintahalut olivat kovat ja palvelu alkoi tuntua yksitoikkoiselta. Ennen pitkää harjoittelu muuttui kuitenkin kovemmaksi kun saatiin varma tieto rintamalle lähdöstä. Kaikki varusteet uusittiin. Venäläinen sotasaaliina saatu vanhentunut aseistus muuttui saksalaiseksi. Toukokuun 2. päivänä 1916 suomalaispataljoona mobilisoitiin. Tieto mobilisaatiosta otettiin innostuneena vastaan. Mahdollisuus konkreettisen taistelukoulutuksen saamisesta kohotti selvästi mielialaa. Toukokuun 31. päivänä jätti nyt vihreää jääkäripukua kantava pataljoona Kuninkaallinen Preussilainen jääkäripataljoona 27 nimisenä Lockstedtin leirin tuoreita syreeninkukkia päähineissään, kiväärinpiipuissa ja näpinlävissä. Kylän asukkaat heiluttivat valkoisia liinoja ikkunoista. Kolmeen junaan lastattuna pataljoona matkasi hurraten kohti rintamaa. Pataljoona osallistui kesäkuu maaliskuu 1917 välisenä aikana 1. maailmansodan taisteluihin Riianlahden rintamalla; ensin Misse-joen varrella, sitten Riianlahden rantakaistaleella sekä lopuksi Aa-joella. Taistelut, joihin jääkärit osallistuivat, eivät sanottavasti vaikuttaneet yleiseen sotilaalliseen asemaan. Pikemminkin ne olivat paikallisia ja enimmillään taktista laatua. Silti ne saattoivat olla hyvinkin ankaria ja niiden merkitys Saksan puolustukselle oli tärkeä. Venäläisten toimien johdosta oli värväystoiminta Suomessa syksyllä 1916 vaikeutunut niin, että rintamalle siirtyneen pataljoonan ei juurikaan saanut täydennystä. Värväystä varten lähetettiin Suomeen elo- syyskuun vaihteessa 1916 hyvin varustettu komennuskunta, jonka toimesta Suomeen avattiin kaksi etappitietä, läntinen ja itäinen. Itäisen reitin kuuluisin keskus oli Hyrynsalmen Hallan erämaatalo. Sen isäntä oli etappi- ja aseenkuljetustoiminnan voimahahmo, maanviljelijä, tervanpolttaja ja poromies Juho Heikkinen eli Hallan ukko. Hän oli erinomaisen lahjakas ja hyvin omituinen mies, joka 9

10 käytti latinaa keskustellessaan ulkomaalaisten kanssa tai ollessaan heidän kanssaan kirjeenvaihdossa. Hänen aviopuolisonsa, ruotsinkielinen Hallan akka Lici Sund puolestaan ansaitsee kunniapaikan etapppiemäntien toiminnassa. Etappiketjujen toimintaan eri puolella Suomessa osallistui arviolta viitisensataa emäntää, tytärtä, opettajatarta ja piika, muodostaen läpileikkauksen Suomen naisista. Paitsi värväys- ja etappitoimintaan komennettuja jääkäreiden lisäksi liikkui Suomessa komennuksilla ryhmiä, ns. pommareita, joiden tehtävänä oli sabotoida venäläisiä sotatarvikevarastoja, kuljetuslaitoksia ja merivoimia. 10 Läntisen etapin johtaja Aarne Sihvo kohtasi Jyväskylässä Juho Heiskasen ja Ilmari Relanderin, jotka olivat saapuneet Ruotsista ja olivat pommareina matkalla eteläsuomeen. Kolmen aseveljen istuessa lokakuun 2. päivänä 1916 hotelli Monopolin (nykyään Nikolainkulma) kulmahuoneessa, joutuivat he Heiskasen ja Relanderin jäljillä olleiden suomalaisten poliisimiesten piirittämäksi ja kiinniottamaksi. Misse Kesäkuun 12. päivänä 1916 pataljoona otti rintamavastuun 4 kilometrin levyiseltä rintamanosalta Saksan itärintamalla Kuurinmaassa, lähelle Riianlahtea. Pataljoonan vastuualue oli yhtenäistä suomaata ja niin pehmeää, että kulkuväyliksi oli rakennettu ristiin rastiin kapulasiltoja. Ampuma- ja juoksuhautoja ei ollut, ainoastaan hirsistä ja maakerroksista maan pinnalle rakennettu ampumavalli sekä selkäsuoja. Asuntoina olevat korsut sijaitsivat etulinjan takana olivat matalia hirsimajoja permantona paljas maa, sekin kostea ja sadeaikana veden varassa. Rakenteeltaan ne olivat heikkoja eivätkä läheskään aina kestäneet edes kevyen tykistön täysosumia. Venäläiset viholliset olivat metrin päässä ja välissä oli ei kenenkään vyöhyke, missä virtasi Misse-joki. Silloin tällöin viuhahti ilmassa paitsi venäläisten myös suomalaisten ampumat luodit sekä kranaatit. Tykistökeskitykset jatkuivat lähes päivittäin puolin ja toisin. Todellisen tulikasteensa pataljoona sai kuitenkin juhannuksena Juhannusyönä oli kaksi jääkäriä siirtynyt venäläisten puolelle. Kumpikin (Gruppenfürer Tuominen ja Hilfsgruppenfürer Vikström) olivat tulleet värvätyiksi saksalaisesta vankileiristä. Asia herätti hämmennystä ja häpeää. Ja illalla kohdistui suomalaisten asemiin karkureiden ohjaamana poikkeuksellisen ankara tykistötuli. Seuraavana päivänä karkurit huutelivat jääkäreille kehotuksia siirtyä rintamalinja toiselle puolelle, missä leipää saisi niin paljon kun tahtoi. Suomalaiset vastaus kehotuksiin oli kivääreillä ammuttu yhteislaukaus. Juhannuksen jälkeen elämä palautui hyvin pian vanhoihin uomiinsa. Korjailtiin kapulateitä, kaadettiin honkia asemien takaa, jotka kannettiin miehissä yön pimeydessä etulinjaan. Samoin korjattiin sekä vahvistettiin korsuja ja juoksuhautoja. Myös suomalainen sauna rakennettiin. Asuntojen rakennustyöt keskeytyivät nekin usein venäläiset tykistötuleen. Partioita lähetettiin puolin ja toisin, tavallisesti ilman suomalaisia tappioita.

11 Suurin kiusa Misse-joella olivat kuitenkin sääsket, jotka vaivasivat jääkäreitä öin ja päivin. Märät olosuhteet ja epäterveellinen ilmasto levittivät sairauksia kuten malariaa ja punatautia sekä reumaa. Alun niukkuuden jälkeen myös suomalaiset saivat samat muona-annokset kuin saksalaiset rintamasotilaat, jolloin tilanne jonkin verran helpottui. Sen jälkeen kun saksalaiset aliupseerit alkoivat huolehtia muonituksesta, annokset niukkenivat. Syynä olivat varastelevat saksalaiset aliupseerit. Lähes jokainen tunsi itsensä jatkuvasti nälkäiseksi. Missen asemissa tehty raskas linnoitusten varustelutyö vaati runsasta ravintoa. Päivälliseksi tarjottu soppa oli ainoa lämmin ruoka päivässä ja sekin oli huonoa. Leipäannos oli suomalaisten tottumuksen mukaan liian pieni. Eräs jääkäri (Hackzell) ampui paistin toivossa haikaran. Sen liha oli maistunut sammakolta. Jääkäri joutui teostaan kiinni ja sai ankarat nuhteet sekä joutui rangaistukseksi seisomaan ns. kovennettua eli asennossa täysissä varusteissa kahden tunnin ajan. Haikaraa pidetään nimittäin Saksassa lähes pyhänä lintuna. Arjen lomassa vietettiin joskus juhlia. Suomalaisilta oli alkoholin käyttö kiellettyä. Kielto ei kuitenkaan koskenut viinejä, jota jaettiin viikoittain tietty määrä. Muutakin alkoholia oli mahdollisuus hankkia salaisia teitä pitkin. Jääkärien historiaan on voimakkaasti jäänyt kaksi naista, sairaanhoitajattaret vapaaherratar Ruth Munck (everstinna Eduard Ausfeld 1918-ero1921) ja neiti Saara Rampanen. He toimivat molemmat Saksassa sairaanhoitajina ja saatuaan kuulla suomalaispataljoonasta he kumpikin anoivat ja pääsivät sotilassairaalaan Mittaun kaupunkiin, Munch lokakuussa 1916 ja Rampanen marraskuussa. He liikkuivat pataljoonan mukana sekä vastasivat koko loppuajan myös suomalaisten jääkäreiden terveydenhoidosta. He kohosivat arvoon arvaamattomaan. Omaa kieltä puhuvina ja saman aatteen elähdyttäminä he vieraalla maalla tulivat terveille ja sairaille sekä haavoittuneille jääkäreille sellaiseksi tueksi ja turvaksi, jonka merkitystä ei voida kyllin korkeasti arvostaa. Riianlahti Pataljoona siirtyi Misseltä Riianlahdelle rannikkovartiointiin Kneisin autioon kylään. Palvelus oli helppoa, harjoitusta oli vähän. Kalastuskomennuskunta kalasti ja jääkärit saunoivat, uivat ja istuskelivat rannalla. Saksalainen rintama oli viiden kilometrin päässä eikä tappioita tullut. Syyskuun 14. päivänä 1916 pataljoona otti varsinaisen rintamavastuun n. 2,5 kilometrin matkalla Riianlahden rannalla. Olosuhteet olivat Misseä paremmat ja asemat sijaitsivat honkametsän peittämissä hietakummuissa. Palvelus oli täälläkin hyvin samanlaista; vartiointia, partiokahakoita ja varustuksien korjailua yöaikaan. Taistelutoiminta oli kuitenkin Misseä vilkkaampaa; tykistötulta etenkin öisin sekä kiivasta ammuskelua päivin ja öin vastapuolen näköetäisyydellä oleviin asemiin. Tieto kotoa ja kotimaasta kulki huonosti. Sanomalehtiä saatiin vain silloin tällöin. Tyytymättömiä oltiin tiukkaan kuriin, toimimattomaan ruokahuoltoon ja esimiesten ymmärtämättömyyteen. Syyskuun lopulla, kun venäläisten hyökkäykset pataljoonaa vastaan kävivät yhä 11

12 12 uhkaavimmiksi, esitettiinkin vakavia mielipiteitä siitä, että pataljoonaan käyttäminen hyökkäystehtäviin ei ollut Suomen edun mukaista. Suoranaista kapinahenkeä alkoi ilmaantua. Syyskuun 1916 levottomuudet jatkuivat puhutteluista ja rauhoitteluista huolimatta. Levottomuuden johdosta toimitetussa äänestyksessä kuitenkin pataljoonan suuri enemmistö halusi jatkaa rintamalla. Tyytymättömien enemmistö rauhoittui suomalaisten esimiesten tyynnyttelyihin. Levottomuuksia seurasivat kurin kannalta välttämättömät rangaistustoimet. Palveluksesta kieltäytyneet joutuivat sotaoikeuteen ja pakkotöihin. Tottelemattomista osa komennettiin siviilitöihin Saksassa ja osa Bahrenfeldin vankileirille. Kolmas ryhmä kuutisenkymmentä miestä sai tehostettua kuria ja koulutusta rangaistuskomppaniassa. Neljännen ryhmän muodosti tienrakennuskomennuskunta. Miesvahvuuden kasvun johdosta laajennettiin päällystön arvoasteikkoa. Joulukuun 6 päivänä 1916 perustettiin pääjoukkueenjohtajan (Hauptzugfürer) vakanssi, joka vastasi pataljoonan komentajaa ja ylijoukkueenjohtajan (Oberzugfürer) arvo, joka vastasi komppanianpäällikköä, mutta molemmat vain maanmiehilleen. Pääjoukkueenjohtajaksi nimitettiin Erik Jernström, joka toimi lähinnä suomalaisena adjutanttina. Hän toimi pataljoonan korkeimpana suomalaisena johtajana sen hajottamiseen saakka. Jernström täytti tämän pääjoukkueenjohtajan erinomaisen vaikean ja edesvastuullisen toimen varsin ansiokkaalla tavalla, saavuttaen miehekkäällä, sotilaallisella olemuksella ja harkitulla, tyynellä esiintymisellään miehistön jakamattoman luottamuksen. Hän tasoitti ristiriitoja ja vaikutti kokoavasti ja yhdistävästi ristiriitojen ja tyytymättömyyden aikakautena, joita ilmeni pataljoonan myöhemmissä vaiheissa. Oberzugfüreriksi nimitettiin jokaisen komppanian vanhin joukkueenjohtaja (( K.A. Stålberg ( 1.k), Runar Appelberg (2.k), Harald Öhquist (3.k), Valter Horn (4.k), Gabriel von Bonsdorf (kkk) ja Karl Rainer Mandelin (Pionk). )) Asemasota jatkui joulukuun puoleenväliin saakka, jonka jälkeen pataljoona seitsemän kuukauden rintamalla olon jälkeen siirrettiin rintaman selustaan Libauhun lepoon. Puoli vuotta kestäneen rintamalla olin jälkeen vaihdos oli tervetullut. Jääkärikomppaniat majoitettiin kasarmeihin ja suomalaiset joukkueenjohtajat porvariskoteihin. Joulu ja uusi vuosi vietettiin iloisissa merkeissä joulukuusin koristelluissa majoitustiloissa, kahviloissa ja ravintoloissa sen tiedon varassa, ettei pataljoonaa vietäisi enää rintamalle. Aa-joki Tammikuun 5. päivänä 1917 jätti Bayer hyvästit jääkäreille. Hän oli saanut oman rykmentin. Edellisenä yönä oli kuitenkin lumipukuinen venäläinen osasto onnistunut tunkeutua saksalaisten asemiin Aa-joen varrella ja tilanne alkoi käydä kriittiseksi. Armeijakunnan johto joutui panemaan liikkeelle kaikki ulottuvilla olevat reservinsä. Vapaapäivää kaupungilla viettänyt pataljoona koottiin ja se lähti komentajakseen uudelleen määrätyn Bayerin johdolla ensin junalla ja lopuksi marssien kohti rintamaa. Suomalaisjoukkoja ei lopultakaan pantu varsinaisesti tulilinjoille, vaan se pysäytettiin

13 13 taaemmaksi reserviin. Tammikuun 11. päivänä majuri Bayer jätti lopullisesti jääkäripataljoonan ja hänen tilalleen tuli kapteeni Knaths. Tilanne rintamalla jatkui sekavana. Korkealla taholla oltiin ilmeisesti epätietoisia pataljoonan käyttämisen suhteen. Olihan päätetty, että suomalaispataljoonan sai liittää rintamajoukkoihin vain siinä tapauksessa, että jääkäreille voitaisiin osoittaa jokin tarkoitus, joka edistää heidän pyrkimyksiänsä ja vastasi mahdollisia uhreja. Tammikuun 19. päivänä saatiin käsky muodostaa 500 miehen vahvuinen hiihtojoukko, jonka oli määrä tunkeutua vihollisen selustaan ja ryhtyä siltä käsin häiritsemään vihollisen toimintaa. Myös muun osan pataljoonaa tuli seurata rintamalle. Aa-joen sotaretki uhkasi saattaa pataljoonan alttiiksi suurtenkin tappioiden vaaralle. Saksalaisten suurhyökkäys kuitenkin tyrehtyi ja suomalaisen hiihtojoukkueen käyttö selustassa jäi suorittamatta. Koulutuksena ja kokemuksena retki oli kuitenkin arvokas. Rintamalla taistelleista jääkäreistä iäkkäin oli v syntynyt Karl Takkula, joka tammikuussa 1916 saapui Lockstedtin leirille mukanaan 16-vuotias poikansa Yrjö Takkula, sittemmin eversti. KOULUTUSVAIHE LIBAUSSA Rintamalta palannut hajallaan ollut pataljoona koottiin ja siirrettiin maaliskuun lopulla (Tukkumista) Libauhun, ja siitä tuli jälleen harjoitusjoukko, jota koulutettiin ja säästettiin omaan tehtäväänsä varten. Pataljoona oli Libaussa, joka oli entinen venäläinen varuskuntakaupunki (maaliskuu 1917 helmikuu 1918 välisen ajan eli) yhdentoista kuukauden ajan rantavartiossa ja täydennyskoulutuksessa aina Suomeen siirtymiseensä saakka. Libau lienee valittu sijoituspaikaksi sijaintinsa vuoksi, kun pataljoona saattoi sieltä nopeasti ja huomaamattomasti siirtyä Suomeen. Libau tarjosi myös valmiine laitteineen hyvät mahdollisuudet teknisen koulutuksen tehostamiseen ja monipuolistamiseen. Maaliskuun 16. päivänä 1917 saatiin tieto Venäjän vallankumouksesta. Tieto otettiin ensin epäluuloisesti, sitten ilomielin vastaan. Jääkäriliike lakkasi olemasta valtiopetoksellinen yritys ja se tuli historiallisesti ja poliittisesti hyväksytyksi. Tätä jääkärien viimeistä Libaun aikaa voidaan pitää erittäin merkittävänä. Sen kestäessä käsitys jääkärien tulevista tehtävistä vähitellen selkiytyi ja valmistautuminen sai määrätietoisemman ja tarkoituksenmukaisemman luonteen. Koulutus oli todellista johtajakoulutusta ja spesialistikoulutusta vastaten Suomessa odotettavissa olevia tehtäviä ja maastollisia olosuhteita. Saksalaiset komppanianpäälliköt siirtyivät taka-alalle ja vastuuta annettiin suomalaisille Oberzugfürereille. Pataljoonan yhteyteen perustettiin ratsuosasto. Edelleen yhteensä 110 kokeneimpaa ja luotettavimpaa miestä lähetettiin Polangenin kalastajakylään saamaan paitsi asekoulutusta myös tutustumaan erilaisiin käyttötavaroiksi naamioituihin sytyttimiin ja pommeihin, joita viimeksi mainittuja leppoisissa koulutusoloissa kokeiltiin hyvällä menestyksellä kalastuksen Itämeren aalloissa.

14 14 Muista kursseista mainittakoon rautatierakennus-, moottoripyörä-, vene-, radiolennättäjä-, autonkuljettaja-, kengitysseppä-, aseseppä-, puhelinmiehistö-, kenttäsähköttäjä- ja elintarvikevarikkokurssit. Alijohtajakoulutusta saivat kaikki ne, jotka eivät ottaneet osaa muihin kursseihin. Perusmiehistön kannalta aika muodostui kuitenkin raskaaksi ja ikäväksi. Kotiin pääsyä odotettiin innokkaasti, etenkin Venäjän vallankumouksen jälkeen. Monet olivat sitä mieltä, että värvärit olivat johtaneet heitä harhaan. Legendaarinen Nikke Pärmi, sittemmin jääkärieverstiluutnantti, kuitenkin sanoi, että: duoda duoda, voihan saadana, lähdedäään sidde vasda pojad livohkaan kun ne alkaa meidä hirddämään. Ruoan suhteen oli edelleen ongelmia. Tilanne parani kun suomalainen henkilökunta pantiin huolehtimaan muonituksesta. Muonitukseen kuuluvat viina-annokset vaihdettiin maaseudulla voihin, muniin ja leipään, mikä kohensi myös terveydentilaa. Saadut munat käytettiin yleensä seuraavasti; kaksi tai useampi jääkäri lyöttäytyi yhteen ja vispasi vuoron perään valkuaista suurella vadilla, kunnes se paisui tarpeeksi ja tuli kiinteäksi, jolloin mukaan lisättiin hienoa sokeria ja vielä keltuaiset ja kaikki vispattiin taas kertaalleen. Ruoka oli valmis kun lusikka pysyi pystyssä tekeleessä. Paitsi jonkin verran palveluksessa, niin etenkin palveluksen ulkopuolella jätti monen jääkärin käyttäytyminen Libaussa toivomisen varaa. Suomalaiset olivat hyvin oppineet saksalaisten sotilaiden suosiman sananparren: Dienst ist Dienst und Schnaps ist Schnaps Alkoholin käyttö muodosti pataljoonassa kroonisen, mutta silti toisarvoisen probleeman. Pataljoonan moraali laski arveluttavasti Libau-kaudella. Varastaminen lisääntyi huomattavassa määrin. Erikoisvärinsä Libaulle antoi vilkas liike-elämä, joka oli pääasiassa valtaväestönä olevien juutalaisten käsissä, joiden liikemiesmoraali ei ilmeisesti ollut kovin korkea. Kun jääkäreiden rahat loppuivat, he myivät juutalaisille halvalla ja ostivat heiltä kalliilla. Myös jääkärit pyrkivät puolestaan huijaamaan juutalaisia monella eri tavalla. Miehistöä vaivasi tietämättömyys siitä, miten pataljoonaa käytettäisiin Suomessa. Päällystöä alkoi kiinnostamaan myös oma virkaura Suomessa. Suomen itsenäisyysjulistuksesta saapui tieto muutamassa päivässä. Se ei näyttänyt tekevän jääkäreihin suurtakaan vaikutusta. Aselevon solmimisen jälkeen joulukuun alussa tuntui mahdottomalta, että Saksa auttaisi venäläisten karkottamisessa Suomesta. Tehtävä näytti jäävän yksin suomalaisten tehtäväksi. LÄHTÖ SUOMEEN Tieto vapaussodan alkamisesta tuli kehnosti Saksaan. Tilanteen alettua kotimaassa hahmottua odottivat miehet kuumeisesti pääsyä Suomeen. Tammikuussa jääkärit saivat takaisin siviilivaatteensa, joista olivat luopuneet Lockstedtiin leirille saapuessaan. Suurin osa ei saanut omia vaatteitaan takaisin. Heille annettiin paperista tehdyt siviilivaatteet, jotka eivät kestäneet monenkaan päivän kulutusta. Venäjän armeijassa palvellut ja saksalaisten vangiksi joutunut everstiluutnantti Wilhelm Thesleff saapui Libauhun ottaakseen pataljoonan johtaakseen. Samana päivänä

15 tapahtui jääkärilipun naulaaminen. Lipun olivat lahjoittaneet Berliinissä asuvat suomalaiset naiset. Jääkärit allekirjoittivat Suomen hallituksen kanssa sopimuksen ja astuivat Suomen armeijan palvelukseen. Samalla jääkärit ylennettiin ns. Libaun listassa upseereiksi ja aliupseereiksi. Erik Jernström oli toimittanut perusyksiköitten päälliköiden laatiman ehdotuksen ylennyksistä everstiluutnantti Thesleffille, jonka hyväksymä lista oli kuitenkin huomattavasti anteliaampi. Majureiksi ylennettiin 12 miestä; (( G. Von Bonsborf, N. Gadolin, A.E. Heinrichs, B. Homen, E. Jernström, L. Malmberg, K.R. Mandelin, M.L.H. Savonius, K.A. Ståhlberg, J.G.G. Taucher, H. Öhquist ja H. Österman,)) kaikki pfadfindereitä. Kapteeneiksi 41, yliluutnanteiksi 66, luutnanteiksi 126, vänrikeiksi 157, vääpeleiksi 50, varavääpeleiksi 188, aliupseereiksi 423 ja jefreittereiksi 66. Thesleffin suorittamat ylennykset herättivät runsaasti kummastusta ja närkästystäkin. Suurin osa jääkäreistä kuitenkin suoriutui vapaussodassa kaikella kunnioituksella sotilasarvonsa mukaisista tehtävistä, moni muutaman kuukauden aikana tuntuvasti yleten. Virallisesti pataljoona hajotettiin helmikuun 13. päivänä Komentaja, kapteeni Ausfeld luki virallisen hajotuskäskyn ja everstiluutnantti Thesleff otti pataljoonan vastaan Suomen hallituksen nimissä. Samana päivänä jääkärit vannoivat Trinitatis- eli Pyhän Kolminaisuden kirkossa sotilasvalan Suomen lailliselle hallitukselle. Etukomennuskunta, 100 miestä oli lähtenyt Suomeen jo (majuri Öhquistin johdolla). Pääosa miehistä lähti Suomeen 14. helmikuuta 1918 rahtilaiva Castorilla ja matkustajalaiva Arcturuksella. Ja kuten tunnettua, pääjoukot saapuivat Vaasaan Kaiken kaikkiaan jääkäriksi lähti oli 1886 miestä. Tulilinjoilla kaatui 13 ja haavoittui 46 jääkäriä. Lähinnä Misse-joen kosteista oloista peräisin olleisiin keuhkotauteihin kuoli 13 ja muihin tauteihin 5 jääkäriä. Oman käden kautta siirtyi ajasta iäisyyteen kaksi ja yksi jääkäri ammuttiin kurinpidollisesti. Altona Bahrenfeldin työosastoon joutui 216 jääkäriä palvelukseen kelpaamattomana. Tammikuun 15 päivä 1918 kuoli junaonnettomuudessa Saksassa 12 lomalle menossa ollutta jääkäriä. Ehkä merkittävin menetyksistä oli Runar Appelberg, hänkin pfadfinderi. Hän sai Aa-joen taistelujen aikana keuhkopussintulehduksen, joka paheni ja kehittyi keuhkotaudiksi, jonka seurauksena hän kuoli Tukkumissa Appelberg oli suuri isänmaanystävä, esikuvallinen sotilas, toveri ja esimies sekä pataljoonan todellinen henkinen johtaja. 15 JÄÄKÄRIT SUOMESSA Paitsi vapaussodassa, oli jääkärien osuus etenkin talvi- ja jatkosodassa ratkaiseva. Suomen armeijassa palveli kaikkiaan jääkäriä. Sotiin osallistui sotilastehtävissä 730 jääkäripataljoona 27:n miestä. Suomen armeijan ylin johto oli paljoltikin jääkärien vastuulla. Armeijakuntien ja divisioonien komentajat olivat talvisodassa kaikki jääkäreitä, lukuun ottamatta sodan loppuvaiheessa perustetun 21. D:n komentajaa eversti Hersaloa. Jatkosodan alkaessa kenttäarmeijan 18 divisioonasta ja niihin verrattavien yhtymien johdossa oli 15, ajoittain 16 jääkäriä.

16 Kenraalikuntaan yleni 49 jääkäriä. Heistä 24 oli pfadfindereitä. Kuudesta täyskenraalista kolme eli Axel Erik Heinrichs, Aarne Sihvo ja Alonso Sundman olivat pfadfindereitä. Pfadfinderkurssin päätyttyä Lockstedtiin saapuneet Kalle Heiskanen, Taavetti Laatikainen, Armas-Erkki Martola, Oiva Olenius, Paavo Talvela ja Väinö Valve ylenivät hekin täyskenraaleiksi. Muiden pfadfindereiden sotilasurista todettakoon, että 89 everstistä 30 oli pfadfindereitä, 106 everstiluutnantista 26 ja 152 majurista 38 oli pfadfindereitä. Kaikkien sotien aikana kaatui 223 jääkäriä. Ensimmäinen oli Missellä kesäkuun 13. päivänä 1916 kaatunut rivimies Aalfred Hyytinen ja viimeinen Kannaksella elokuun 45. päivänä 1944 kaatunut kenraalimajuri Einar Vihma. Suomen kansan parhaiten tuntema jääkärin kaatuminen lienee Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kapteeni Kaarnan kaatuminen. Kaarnan selkeä esikuvahan on ollut jääkärikapteeni Toivo Kärnä. UNOHDETUT PFADFINDERIT Saattaa herätä kysymys, miksi Erik Jernström, joka oli pfadfinderi ja suomalaisista sotilasarvoltaan ylin eli Hauptzugfürer (ja joka kuoli vuonna 1971), ei ole nimenä noussut esiin talvi- ja jatkosodan yhteydessä. Syynä on se, että hän vapaussodan sodittuaan jäi armeijan palvelukseen, mutta siirtyi mm. Ruotsin sotakorkeakoulun käyneenä everstinä vuonna 1924 siviilitehtäviin. Suhteellisen korkeasta iästään huolimatta (53 v. synt.1886) Jernström kuitenkin toimi talvisodan aikana suojeluskunnan piiripäällikkönä ja jatkosodassa sotilasläänin komentajana. Jääkäriliikkeen syntyyn alussa kerrotuin tavoin vahvasti vaikuttanet Bertel Paulig kaatui yliluutnanttina vapaussodassa Viipurissa. Eversti Valter Horn (ministeri Tankmar Hornin isä) puolestaan teki merkittävän uran armeijassa sekä kenttäupseerina että myöhemmin sotilasasiamiehenä. Muista ensimmäiseksi ylennetyistä pfadfindereistä todettakoon, että K.A. Ståhlberg, jolla ilmeisesti olisi ollut menestyksekäs sotilasura edessään, kaatui majurina vapaussodassa. Hänen ansiokseen Saksan ajalta on luettava hänen johdollaan laadittu suomenkielinen ohjesääntö ja komentokieli. LOPUKSI Helsingin yliopiston luonnontieteiden professori Elving valitteli myöhemmin, että Saksaan lähteneiden joukossa oli kaksi professorinalkua; Kaarlo Kalervo Kari ja Karl Lennart Oesch. Sam. Sihvon laulunäytelmän Jääkärin morsiamen päähenkilön Martti nimisen jääkärin esikuvana on ollut jääkärikapteeni Kaarlo Kari. Harald Öhquista on pitänyt Karia jääkäreistä ehkä lahjakkaimpana. Kari kuoli toukokuussa 1918 haavakuumeeseen. Mutta on tämä toinenkin professorinalku eli Oesch hänkin ollut esikuvana; nimittäin Jalmar Finnen kirjoittaman Kiljusen perheen poikien Mökön ja Lurun esikuvina ovat olleet juuri K.L. Oesch ja hänen veljensä. Pfadfindereiden lähtiessä Saksaan heillä ei juurikaan ollut käsitystä siitä, millaista eläminen ja koulutus siellä tulisivat olemaan. Johtavana ajatuksena oli Suomen vapauttaminen. Jääkärikenraaliluutnantti Lauri Malmberg on kertonut Saksaan lähtemiseensä syyksi, että 16

17 vaisto vei. Toinen pfadfinderi, Lapin keisarina sittemmin tunnetuksi tullut jääkärieversti Oiva Willamo on omasta lähtöpäätöksestään kertonut, että Kysyin itseltäni, onko sinulla Oiva Johannes antaa kuusi viikkoa elämästäsi isänmaalle? Sitten lähdin Saksaan koulutukseen. Sotilaskurssin nimeäminen pfadfinderkurssiksi kuvaa tahattomasti mutta erinomaisesti suomalaisten pfarfindereiden tehtävää; he etsivät ja löysivät polun, joka johti Suomen itsenäistymiseen. Pfadfinderit, jos sitten jotkut, olivat Isänmaan asialla. 17