Lauri Ingman valtiollisena vaikuttajana, erityisesti vuoden 1917 aikana alustus Ingman seminaarissa Teuvalla

Transkriptio

1 Markku Suksi Lauri Ingman valtiollisena vaikuttajana, erityisesti vuoden 1917 aikana alustus Ingman seminaarissa Teuvalla Kun tänään vietämme Suomen satavuotisen itsenäisyyden juhlavuotta, tuntuu merkilliseltä, että joku olisi vuonna 1917 voinut olla niin varovainen, että olisi vastustanut tai jarrutellut itsenäistymisprosessia. Lauri Ingman oli kuitenkin henkilö, joka ei ollut joka suhteessa vakuuttunut siitä, että Suomen pitäisi aktiivisesti pyrkiä itsenäisyyteen. Kun muut olivat jo liikkumassa vahvasti itsenäisyyttä kohti, halusi Ingman vielä odotella otollisempaa ajankohtaa. Ingmanin varovaisuudessa oli paljolti kyse hänen hyvin varauksellisesta suhtautumisestaan äkillisiin ja äärimmäisiin reformeihin, erityisesti sellaisiin joita sosialistit esittivät. Osaksi siitä syystä oli sosialidemokraattien heinäkuussa 1917 läpi ajama valtalaki Ingmanille kauhistus: yht äkkiä kaikki valta yhteiskunnassa olisi eduskunnalla, ilman mitään tasapainottavaa valtakeskusta hallitsijan tai hallituksen taholla. Maalaisliiton ja sosialidemokraattien läpiajama päätös määrätä eduskunta tilapäisesti korkeimman vallan haltijaksi marraskuussa 1917 oli myös liian radikaali Ingmanille. Hän siis äänesti esityksiä vastaan sekä heinäkuussa että marraskuussa. Hänen valju suhtautumisensa valtiolliseen itsenäisyyteen jatkui joulukuulle, jolloin hän kuitenkin katsoi voivansa äänestää senaatin laatiman itsenäisyysjulistuksen puolesta, sillä ei-vasemmistolaiset puolueet kannattivat itsenäisyysjulistusta, kun taas sosialidemokraatit vastustivat. Käsittelen tässä esityksessäni kolmea eri teemaa. Ensiksikin pyrin selvittämään, mitä Lauri Ingman teki tasan sata vuotta sitten, elokuussa Toiseksi tarkastelen sitä, miten Lauri Ingman vaikutti Suomen itsenäistymisprosessiin erityisesti vuonna 1917, mutta jossain määrin myös sitä, miten hän osallistui yhteiskunnalliseen toimintaan vuosina 1918 ja 1919, eli välittömästi itsenäisyyden jälkeen. Kolmanneksi yritän tuoda esille, mitä Lauri Ingman sanoi valtiopäivillä silloin, kun Suomen valtiolliseen itsenäistymiseen liittyviä teemoja käsiteltiin vuonna Lähteinä käytän filosofian tohtori Vesa Vareksen erinomaista väitöskirjaa Konservatiivi ja murrosvuodet Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1922, joka julkaistiin vuonna 1993, eli jo neljännesvuosisata sitten. Käytän esitykseni lähteenä myös Vareksen väitöskirjansa pohjalta laatimaa hieman laajempaa esitystä Vanhasuomalainen Lauri Ingman 1

2 ja hänen poliittinen toimintansa vuodelta Vareksen kirjojen lisäksi olen käynyt läpi Eduskunnan pöytäkirjat vuoden 1917 ensimmäisiltä valtiopäiviltä ja vuoden 1917 toisilta valtiopäiviltä. Eduskunnan pöytäkirjoista olen poiminut valikoiman Lauri Ingmanin puheenvuoroja niiltä osin, kuin hän on esittänyt eduskunnassa näkökohtia Suomen valtiollisen aseman suhteen. Ingmanin valtiollinen toiminta tapahtui hyvin monitahoisessa ja vaikeaselkoisessa asiayhteydessä. Ensimmäinen maailmansota oli tuolloin käynnissä, ja vaikka Suomi ei ollutkaan sotatoimien näyttämönä eikä suomalaisia sotilasyksiköitä ollut olemassa, osallistui suomalaissyntyisiä sotilaita Venäjän keisarikunnan armeijan operaatioihin. Samalla Venäjän armeija oli sijoittanut huomattavan määrän sotilaita Suomeen ja varustanut Suomea Saksan hyökkäystä varten. Suomi oli tuolloin Venäjän keisarikunnan autonominen osa, oli ollut sellainen jo yli vuosisadan. Vuoden 1905 levottomuuksien jälkeen vuonna 1906 hyväksytty Venäjän ensimmäinen perustuslaki totesi 2. artiklassa, että Suomea hallitaan erityisten lakien nojalla säädetyn erillisen lainsäädännön pohjalta. Venäjän valtakunta jäi kuitenkin ilman hallitsijaa, kun keisari ja samalla Suomen suuriruhtinas Nikolai II syrjäytettiin n.k. porvarillisen vallankumouksen seurauksena Tämän jälkeen korkeinta hallitusvaltaa Venäjällä käytti Venäjän väliaikaishallitus, joka yritti kaikin tavoin vakauttaa tilannetta sekä sotanäyttämöllä että sisäpoliittisesti, muun muassa antamalla julistuksen, niin kutsutun maaliskuun manifestin, joka kumosi Suomessa perustuslainvastaisesti voimassa olleen venäläisen lainsäädännön. Kerenskin väliaikaishallitus joutui kuitenkin väistymään bolshevikkien vallankaappauksen seurauksena Koko vuosi 1917 oli siten kaikin tavoin hyvin sekava. Elintarvikepula, laaja työttömyys ja lakkoilu sekä venäläisen sotaväen kurittomuus ja punaisen järjestyskaartin toiminta johti viikko viikolta pahempaan kaaokseen. Yhteiskunnallinen levottomuus ja liikehdintä ei päättynyt itsenäisyyspäivänä , vaan jatkui ja syveni alkuvuodesta 1918 sisällissodaksi, jossa punaiset ja valkoiset olivat vastakkain. Valkoisten voitettua sisällissodan Saksan avustuksella ryhtyi eduskunta keskustelemaan Suomen valtiomuodosta ja eteni kuninkaanvaaliin tuolloin voimassa olleen vuoden 1772 hallitusmuodon pohjalta. Saksasta kutsuttu kuningas kuitenkin lykkäsi vastaustaan, ja kun Saksa sitten hävisi ensimmäisen maailmansodan, päätettiin Suomesta tehdä tasavalta, joka sai ensimmäisen täysin oman perustuslakinsa, hallitusmuodon, vuonna

3 Miten Ingman suhtautui näihin monimutkaisiin ja hämmentäviin tapahtumiin? Mikä oli hänen ohjenuoransa? Vaikuttaa kaiken Ingmanista lukemani perusteella siltä, että hänen ohjenuoransa oli laki ja järjestys. Ingman oli pappissäädyn valtiopäiväedustaja viimeisillä säätyvaltiopäivillä, eli vuosina , ja koki tuolloin mm. suurlakon, joka vaikutti hänen maailmankuvaansa. Vaikka Ingman asuikin Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla, valittiin hänet eduskuntaan ensimmäisistä eduskuntauudistuksen valtiopäivistä lähtien vuonna 1907 Turun läänin pohjoisesta vaalipiiristä, eli Satakunnasta (vasta niissä vaaleissa, jotka jäivät hänen viimeisikseen, oli hän ehdokkaana Uudenmaan vaalipiirissä). Hän toimi kansanedustajana kaikkiaan noin 19 vuotta, ensin vuodesta 1907 vuoteen 1919 ja sen jälkeen jälleen vuodesta 1922 vuoteen Hän oli vanhasuomalaisen eli Suomalaisen puolueen, joka joulukuusta 1918 muutti nimekseen Kansallinen kokoomus, jäsen ja puolueensa johtohenkilöihin kuuluva. Hän toimi myös pääministerinä ja ministerinä. Pääministerinä hän toimi kahdesti, yhteensä hieman alle 15 kuukautta, ja ministerinä noin 41 kuukautta. Hän toimi myös noin 2 kuukautta eduskunnan puhemiehenä ja useita kertoja eduskunnan varapuhemiehenä. Hän oli hyvin aktiivinen eduskunnan valiokuntatyössä, erityisesti perustuslakivaliokunnassa. Vanhasuomalaisena Ingman oli periaatteessa konservatiivi. Hänen kohdallaan konservatiivisuus tarkoitti erityisesti sitä, että hän oli antisosialisti, mutta myös sitä, että hän oli äkillisten muutosten vastustaja, poliittisesti maltillinen ja varovainen, ja esiintyi usein jarruttelijana ja estelijänä. Ingman oli poliittinen realisti, ei ideologisen politiikan tekijä. Sosiaalipoliittisesti hän piti kuitenkin tärkeänä vähävaraisten aseman parantamista, ja valtion virkamieslainsäädäntöä muutettaessa hän kannatti naisille ja miehille tasa-arvoisia mahdollisuuksia saada virkoja ja edetä virkauralla. Ingmanin konservatiivisuuteen kuului siten selkeästi progressiivisia, sosiaaliliberaaleja piirteitä. Vuonna 1917 hän, ehkä jossain määrin poliittisen tarkoituksenmukaisuuden motivoimana, jopa taipui kannattamaan sellaisia lakiehdotuksia, jotka saattoivat voimaan kahdeksan tunnin työpäivän ja uuden kunnallislainsäädännön. Vuonna 1918 Ingman kannatti suomen ja ruotsin kieliä koskevaa kielilainsäädäntöä, joka olisi taannut omakieliset kielelliset palvelut hallintoviranomaisissa ja tuomioistuimissa, päätökset asianosaisen omalla kielellä ja omakielisen varusmiespalvelun. Hän kannatti myös ruotsinkielisen hiippakunnan perustamista ja Vaasan läänin jakamista kielellisin perustein kahteen osaan. Vaikka kielilakia ei saatukaan hyväksyttyä vuonna 1918, toteutuivat Ingmanin kielipoliittiset näkemykset vuonna 1919 säädetyssä hallitusmuodossa ja 3

4 sen jälkeen säädetyssä kielilaissa, Vaasan läänin kielellistä jakamista lukuun ottamatta. Ingman vaikutti paljon kulisseissa ja erityisesti eduskunnan valiokuntatyössä, varsinkin perustuslakivaliokunnassa. Hän oli erinomainen päätösvaihtoehtojen ja kompromissien kehittäjä ja ehkä juuri siitä syystä kaikin puolin ärsyttävä kategorisemmille vastustajilleen. Vuoteen 1917 tultaessa hän oli politiikan vanha herra, jota nuoremmat ikäluokat arvostelivat. Varovaisuudestaan huolimatta Ingman oli sitä mieltä, että Suomen valtiollista asemaa tuli kehittää siten, että Suomelle tulisi yhä lisää päätösvaltaa. Hän lausui seuraavasti eduskunnan täysistunnossa , kun käsiteltiin Suomen autonomista asemaa Venäjän yhteydessä: Hallituksen esitys tarkoittaa tämän perussuhteen säilyttämistä toistaiseksi. Mutta Suomen sisäistä autonomiaa on laajennettava sen kautta, että annetaan säännöksiä siitä, että Suomen asiat vastedes yleensä ovat Suomen kotimaisten viranomaisten, Suomen senaatin ratkaistavat. Mutta eräät Suomen asiat, ne nimittäin, jotka ensimmäisessä pykälässä mainitaan poikkeuksena säännöstä, olisivat edelleen jätettävät korkeimman hallitusvallan ratkaistaviksi. Keisarin ja suuriruhtinaan syrjäyttämisen jälkeen maaliskuussa 1917 alkoivat levottomuudet laajentua suurimittaiseksi lakkoiluksi keväällä ja kesällä Sodan ja rautatieliikenteen vaikeuksien takia elintarvikepula paheni Suomessa ja venäläiset sotilasjoukkiot ammuskelivat kaupungeissa, niin myös punainen järjestyskaarti. Eduskunnassa oli vuoden 1916 vaalien seurauksena sosialidemokraattinen enemmistö. SDP sai koottua määräenemmistön ehdottamansa niin kutsutun valtalain (laki Suomen korkeimman valtiovallan käyttämisestä) taakse Valtalaki hyväksyttiin äänin , mitä ennen sen käsittely julistettiin kiireelliseksi äänin Ingman äänesti sekä valtalakia että sen kiireelliseksi julistamista vastaan. Ingman olisi halunnut, että Suomen valtiollisen aseman kehittämisen pohjaksi asetetaan menettely, joka perustuisi voimassa olleen hallitusmuodon, vuoden 1772 hallitusmuodon menettelysäännöksille. Ingmanin käsityksen mukaan Venäjän väliaikainen hallitus käytti tsaarille ja suuriruhtinaalle aiemmin kuulunutta valtaa myös Suomeen nähden. Ingmanille olisi riittänyt se, että Suomen valtiollinen asema rakentuu hyvin laajalle autonomialle, jolloin Venäjälle olisi kuulunut ulkosuhteet ja osa sotilasasioista sekä osa venäläisten oikeuksia ja laitoksia koskevasta lainsäädännöstä. Hän kuitenkin vastusti valtalakia myös sisällöllisin perustein, sillä valtalaki olisi hänen mielestään keskittänyt kaiken vallan, myös hallitusvallan, eduskunnalle. Hän lausui seuraavaa eduskunnan täysistunnossa : 4

5 Toiseksi eroaa suuren valiokunnan ehdotus, toisin sanoen perustuslakivaliokunnan enemmistön uusi ehdotus, perustuslakivaliokunnan ensimmäisestä ehdotuksesta siinä, että se hallitsijalle kuulunut valta, joka tulisi Suomessa käytettäväksi, ei tulisi kuulumaan senaatille vaan eduskunnalle. Eduskunta vahvistaisi ja voimaansaattaisi lait, eduskunta lopullisesti päättäisi myöskin kaikkien muiden Suomen asiain ratkaisusta, jotka hallitsija ennen on ratkaissut. Tätäkään muutosehdotusta en voi pitää onnistuneena; päinvastoin pidän välttämättömänä, että hallitusvallalla meillä niin kuin muuallakin on omat tehtävänsä, ja niihin kuuluu m.m. oikeus vahvistaa ja voimaansaattaa eduskunnan päättämät lait. Ingmanin valtalakiin suuntautuvaa vastustusta voidaan pitää hyvin perusteltuna, sillä vallanjako on edelleen kansanvaltaisen valtiosäännön kulmakivi. Venäjän väliaikainen hallitus eli Kerenskin hallitus ei kuitenkaan vahvistanut valtalakia, ja SDP sai eduskunnan lähettämään valtalain tiedoksi Pietariin. Viesti oli siis selvä: Suomi ei enää noudattaisi voimassa olleen perustuslainsäädännön määräyksiä. Tämän seurauksena Venäjän väliaikainen hallitus hajotti Suomen eduskunnan heinäkuun lopussa Vuoden 1917 ensimmäiset valtiopäivät toimivat siten Tasan sata vuotta sitten, elokuussa 1917, Suomessa valmistauduttiin uusiin vaaleihin. Hajotetun eduskunnan sosialidemokraattinen enemmistö ei kuitenkaan halunnut tunnustaa Venäjän väliaikaisen hallituksen hajotuspäätöksen vaikutusta, sillä senaatti ei ollut esitellyt hajotuspäätöstä eduskunnalle perinteisellä tavalla. Lisäksi senaatti oli hyväksynyt hajotuspäätöksen yhden äänen enemmistöllä, venäläisen kenraalikuvernöörin äänen ratkaistessa päätöksen. Siksi eduskunta yritti pitää SDP:n johdolla istunnon 29.8., mutta se estettiin viranomaisten ja niille lojaalin venäläisen sotaväen toimesta. Eduskunta kokoontuikin tuona päivänä epäviralliseen tapaamiseen, jossa käsiteltiin valtalakia ja eräitä muita lakeja. Tasan sata vuotta sitten, , Ingman todennäköisesti pohti osallistumista 29.8., eli kolme päivää myöhemmin koolle kutsuttuun eduskunnan istuntoon. Ingman tuli ehkä varsin helposti siihen lopputulokseen, että hän ei osallistuisi kyseiseen kokoukseen, jota hän varmaankin piti laittomana. Ingman ei myöskään osallistunut estetyn kokouksen jälkeen järjestettyyn epäviralliseen tapaamiseen. Elokuun aikana Ingman ilmeisesti suostui vanhasuomalaisen puolueen ehdokkaaksi lokakuun päivän eduskuntavaaleihin. Siksi on mahdollista ajatella, että vanhasuomalaisen puolueen ja myös Ingmanin vaalikampanja alkoi elokuussa Vaalikampanja sisälsi Ingmanin kohdalla kirjoituksia sanomalehtiin, sekä Uuteen Suomettareen ja vaalipiirin lehtiin, esimerkiksi Satakunnan Kansaan. Juuri niitä hän varmaan kirjoitti tasan sata vuotta sitten. 5

6 Syksyn 1917 aikana kaaos, epäjärjestys ja anarkia lisääntyi. Kuriton venäläinen sotaväki ammuskeli, lakkoja esiintyi eri puolilla maata ja elintarvikepula ja työttömyys yltyivät. Syksyn 1917 vaaleissa sosialistit menettivät yllättäen eduskuntaenemmistönsä ja oikeisto, keskusta ja vasemmisto olivat jossain määrin samanvahvuisia poliittisen merkityksensä kannalta. Ingmanin valju suhtautuminen itsenäisyyteen tuli esille lokamarraskuun aikana. Hänen mielestään vielä ei ollut oikea aika valtiolliselle itsenäisyydelle. Ingmanin mielestä korkein valta tulisi siirtää senaatille tai erillisille valtionhoitajille, tässä tapauksessa kolmen valtionhoitajan triumviraatille, joka ilmentäisi poliittista tasapainoa. Valtionhoitajuus olisi Ingmanin mukaan vuoden 1772 hallitusmuodon mukainen ratkaisu ja se tulisi sen takia toteuttaa. Hänen mielestään oli tärkeää päästä liikkeelle poliittisesta pattitilanteesta ja löytää hallitusmuodon mukainen laillinen polku eteenpäin Suomen aseman kehittämiseksi. Ingman lausui seuraavaa, myös mahdollisesti vasemmistoon vetoavaa, eduskunnan täysistunnossa : Ei ole siis kohtuullinen eikä oikeutettu se esitys, että tässä olisi kysymyksessä jokin vallankaappausyritys tai jotakin sellaista. Tässä on kysymys vain välimuodosta vanhan ja uuden välillä. Ja tämä ehdotus on tehty sovinnollisessa hengessä. Sitä on koetettu toteuttaa siten, että eduskunnan eri ryhmät olisivat tässä väliaikaisessa hallituksessamme tai hallituskunnassamme edustettuina. Tätä ei ole voitu toteuttaa, ja se on mielestäni erinomaisen ikävä seikka. Mutta minä kuitenkin toivon, että, eräissä tapauksissa, jonkun verran yksipuolisestikin kokoonpantu hallituskunta voi saavuttaa sangen laajaa kannatusta näinä lähimpinä viikkoina, nimittäin siinä tapauksessa, että se onnistuu todella saamaan aikaan jotakin kansan hyväksi. Erittäinkin tärkeänä pitäisin, että se onnistuisi hankkimaan kansallemme leipää. Minä en epäile, että se tulee siinä suhteessa ponnistamaan kaikki voimansa. Enempäähän ei voida vaatia. Mutta jos se sen rehellisesti tekee ja mikäli se siinä onnistuu, niin epäilemättä Suomen työtätekevä kansa tulee olemaan sille siitä kiitollinen. Lain ja järjestyksen ylläpitäminen kävi kuitenkin syksyn edetessä yhä vaikeammaksi. Pietarissa, eli aivan rajan takana, tapahtui niin kutsuttu Venäjän sosialistinen vallankumous Tässä bolshevikkien vallankaappauksessa Venäjän väliaikainen hallitus syrjäytettiin ja valtaan tuli epämääräinen joukko vallankumouksellisia, joiden valtiolliset päämäärät olivat aikalaisille paljon epäselvempiä kuin väliaikaisen hallituksen politiikka. Viikkoa myöhemmin, , eduskunta julisti itsensä Suomen korkeimman vallan haltijaksi äänin Tätä eduskunnan päätöstä voidaan jo pitää Suomen itsenäisyysjulistuksena, vaikka se ei tarkoittanutkaan perustuslain muuttamista (eikä sen siksi 6

7 tarvinnut täyttää 2/3 määräenemmistövaatimusta). Tämä oli Maalaisliiton kompromissiesitys tilapäisjärjestelyksi, kunnes hallitusmuotoa oli muutettu uuden tilanteen vaatimalla tavalla. SDP kannatti tätä esitystä, ja Ingman epäilikin, että tällä toimenpiteellä oli tarkoitus saattaa voimaan se valtalaki, joka oli kesällä jäänyt vahvistamatta ja joka ei ollut tullut voimaan. Ingman äänesti tätäkin eduskunnan päätöstä vastaan ja oli jälleen vähemmistössä, mutta suuremmassa vähemmistössä kuin kesällä. Ingman argumentoi vielä tässäkin yhteydessä vuoden 1772 hallitusmuodon sallimien toimenpiteiden puolesta ja katsoi, että valtionhoitajakunnan asettaminen olisi tässä tilanteessa parempi ratkaisu, kuten hän vielä eduskunnan täysistunnossa toi esille: Minä olen siis yhä sitä mieltä, että kansamme vapaus on toteutettava ja turvattava mahdollisimman laajassa mitassa. Minä olen myös sitä mieltä, että valtiosääntöämme ei pidä turmella eikä hallitusmuotomme muutoksia kytkeä yhteen pyrkimykseen turvata kansamme oikeutta ja vapautta. Paras väliaikainen ratkaisu olisi mielestäni yhä valtiohoitajakunnan vaali. Sitä ei nyt voida toteuttaa ja sentähden on puhemiehistö, äänestyksen jälkeen, tehnyt sen ehdotuksen, että kunnes eduskunnan päätös valtionhoitajakunnan asettamisesta toteutetaan tai eduskunta muuten toisin päättää, keisarin ja suuriruhtinaan vallan käyttäminen annetaan Suomen senaatin Talousosastolle. Hyväksymällä tällainen järjestely päästään luullakseni siltä paikalta, jolla nyt ollaan. Tällä pohjalla voidaan luullakseni saada aikaan hallitus, joka nauttii verrattain laajaa kannatusta ja joka kykenee maata hallitsemaan; tällä pohjalla voidaan myöskin heti päästä valmistamaan uutta hallitusmuotoa, ja saamme kansamme oikeuden ja vapauden turvatuksi. Ne, jotka eivät tähän tahdo mennä, kantakoot menettelystään edesvastuun. Minä aavistan, että se tulee kansan ja jälkimaailman edessä olemaan raskas. (Keskustasta: Ei! Oikeistosta: Hyvä!) Kun tässä tilanteessa sitten alettiin kokoamaan uutta hallitusta, niin kutsuttua itsenäisyyssenaattia , lausui Ingman Vesa Vareksen esittämien tietojen mukaan, että Ingman ei halunnut olla mukana sellaisissa lapsellisuuksissa. Ingman oli varmaan omasta mielestään kärsinyt vakavan tappion. Edellä mainittu Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti, jossa Ingman ei siis ollut jäsenenä, laati sitten itsenäisyysjulistuksen, jonka valmistelun aikana Ingman selitti, että julistus ei veisi itsenäisyysasiaa eteenpäin ja että se ei olisi tarpeellinen sisäpolitiikankaan kannalta. Senaatti toi julistuksen eduskuntaan ja esitteli sen eduskunnalle, minkä jälkeen eduskunta keskusteli tekstistä ja Suomen valtiollisesta asemasta. On huomionarvoista, että Ingman ei käyttänyt puheenvuoroa eduskunnassa itsenäisyysjulistuksen tiimoilta käydyissä keskusteluissa. Hän kuitenkin äänesti itsenäisyysjulistuksen puolesta, kun itsenäisyysjulistus 7

8 hyväksyttiin eduskunnassa äänin Tällä kertaa Ingman oli siis enemmistössä. Itsenäisyysjulistuksen hyväksymisen puolesta äänesti oikeisto ja keskusta, kun taas vasemmisto äänesti itsenäisyysjulistusta vastaan. Voidaan olettaa, että Ingmanille oli helpompi äänestää itsenäisyysjulistuksen puolesta siitä syystä, että eduskunnan sosialistit eivät eri syistä katsoneet voivansa kannattaa itsenäisyysjulistusta. Ingman ei aikaisemmasta varovaisuudestaan ja vastustuksestaan huolimatta näytä olleen täysin kylmä itsenäisyysajatukselle. Hän vaikutti pitäneen itsenäisyyden konkreettisena ilmentymänä sitä, että venäläinen sotaväki poistetaan Suomesta kotimaisen lain ja järjestyksen ylläpitämiseksi. Kun itsenäisyys sitten alkoi vakiintua ulkomaiden alettua tunnustaa Suomi itsenäiseksi valtioksi, alkoi myös Ingman uskoa itsenäisyyteen tosiasiana ja mukautui siihen. Sisällissota kuitenkin katkaisi positiivisen kehityksen. Sisällissodan aikana Ingman oli Helsingissä hiljakseen ja piileskellen. Hän puhui sisällissodasta vapaussotana ja tarkoitti sillä pyrkimystä saada venäläiset ja Venäjämieliset suomalaiset pois Suomesta. Vesa Vareksen mukaan Ingman kuitenkin torjui puhdasoppisen vapaussotatulkinnan. Suomi jäi sisällissodan jälkeen merkilliseen valtiolliseen tilanteeseen, kun vuonna 1917 valittu eduskunta kokoontui ilman vasemmiston kansanedustajia. Eduskunta oli oikeiston ja keskustan dominoima ja hallitusmuodon edellyttämän monarkin paikalla toimi valtionhoitaja, aluksi P.E. Svinhufvud. Sisällissodan epäselvässä jälkitilanteessa toimittiin vuoden 1772 hallitusmuodon periaatteiden pohjalta ja keskusteltiin siitä, olisiko itsenäisen Suomen uudesta hallitusmuodosta tehtävä monarkkinen vai tasavaltalainen. Niin kutsuttu tynkäeduskunta oli nähtävästi enemmän monarkian kannalla, mutta jos kansalta olisi kysytty, olisi vastaus todennäköisesti ollut tasavalta. Ingman halusi ratkaista kysymyksen Suomen valtiomuodosta siten, että ensin säädettäisiin uusi hallitusmuoto, joka määrittelisi Suomen monarkiaksi, jossa toimii eduskunnalle vastuunalainen hallitus, ja vasta sen jälkeen siirryttäisiin valitsemaan kuningasta. Samalla keskusteltiin kuitenkin myös tasavaltalaisesta hallitusmuodosta. Ingman oli keskusteluissa hyvin varovainen ja epäileväinen, eikä halunnut rynnätä kuninkaanvaaliin. Koska kysymyksen ratkaisu pitkittyi ja Suomen asema jäi epävarmaksi, muutti Ingman mielipidettään heinäkuun ja elokuun taitteessa vuonna 1918 ja alkoi aktiivisesti ajaa kuninkaanvaalia jättämällä kuninkaanvaalia koskevan aloitteen eduskunnalle. Ingman oli aloitteen ensimmäinen allekirjoittaja, mutta myös monet muut kannattivat 8

9 aloitetta. Ingman perusteli kantaansa sillä, että kuninkaanvaali oli vuoden 1772 hallitusmuodon mukainen ratkaisu silloin, kun valtaistuimelle ei ole miespuolista perillistä. Hän lausui seuraavaa eduskunnan täysistunnossa : Ed. Luopajärven lausunnon loppuosan johdosta tahdon sanoa, että minä olen kuulunut niihin, jotka eivät mielellään olisi halunneet ryhtyä tähän toimenpiteeseen. Vastenmielisyyteni ei ole perustunut siihen, että olin pitänyt sitä perustuslainvastaisena. Siitä minä olen kaiken aikaa ollut selvillä, että perustuslain mukaan se voidaan tehdä. Se on ollut minulle vähemmän mieluisa siitä syystä, että olisin halunnut, että kuningas olisi valittu sen jälkeen, kun kansanvaltaisempi hallitusmuoto olisi tullut ensin säädetyksi. Mutta nyt on kansanvaltaisemman hallitusmuodon säätäminen herrojen maalaisliittolaisten vastustuksen kautta käynyt mahdottomaksi. Minä olen sitä mieltä, että silloin täytyy ryhtyä tähän toimenpiteeseen, sillä maalaisliittolaisten vastustuksen tähden maa ei saa mennä perikatoon. Kuninkaaksi valikoitui saksalainen Hessenin prinssi Friedrich Karl, josta piti tuleman Suomen kuningas Väinö I. Ingman johti delegaatiota, joka lähetettiin Saksaan pyytämään prinssin suostumus kuninkaaksi ryhtymiselle. Prinssi lykkäsi vastauksen antamista niin kauan, että Saksan luhistuminen ensimmäisessä maailmansodassa teki saksalaisesta monarkista Suomelle sopimattoman. Ingmanille kuninkaanhakijan leimasta tuli poliittinen painolasti hänen myöhemmässä toiminnassaan, sillä häntä pidettiin sen jälkeen yleisesti vakaumuksellisena monarkistina ja hyvin saksalaismielisenä, vaikka ei välttämättä ollut kovin voimakkaasti kumpaakaan. Vaikuttaa nimittäin siltä, että Ingman ei mitenkään vieroksunut tasavaltalaista hallitusmuotoa, vaan sopeutui siihen hyvin, sillä hallitusvalta oli uudessa tasavallassa edelleen varsin vahva ja eduskunnan valtaa tasapainottava. Ingman ei myöskään näytä vieroksuneen parlamentarismia, vaan oli poliittisessa toiminnassaan täysin sen kannalla, että Suomen hallituksen on nautittava eduskunnan enemmistön luottamusta. Eräs Ingmanin valtiollisen toiminnan huippukohta oli kun hän sai tehtäväkseen muodostaa Suomen ensimmäisen hallituksen. Senaatin nimi muutettiin nimittäin hallitukseksi loppusyksystä Tiedettiin varmaankin jo hallitusta muodostettaessa, että Ingmanin ensimmäinen hallitus olisi varsin lyhytikäinen, sillä silloinen valtionhoitaja Mannerheim määräsi seuraavat eduskuntavaalit pidettäväksi maaliskuussa Ingman valittiin pääministeriksi marraskuussa 1918 siitä huolimatta, että hän oli ollut hyvin näkyvästi monarkismin linjalla elokuusta 1918 lähtien ja kokenut kuninkaanhakumatkan jälkeen Saksan häviöstä johtuneen epäonnistumisen. Kuningasseikkailu ja maan asioiden hoitaminen 9

10 pääministerinä lienevät osasyyllisiä sille, että Ingman hävisi eduskuntavaalit maaliskuussa 1919 ja putosi eduskunnasta. Hän ei myöskään ehtinyt kampanjoida Satakunnassa ja kärsi varmaan myös Suomalaisen puolueen eli tässä vaiheessa Kokoomuksen kannatuksen supistumisesta. Siksi Ingman ei suoranaisesti ollut mukana tasavaltalaisen hallitusmuodon säätämisen loppuvaiheissa. Ingmanin hallituksen jälkeen nimitetty Castrénin hallitus antoi tasavaltalaisen hallitusmuotoehdotuksen eduskunnalle , ja eduskunta hyväksyi sen pohjalta tehdyn erillisen ja jossain määrin muutetun ehdotuksen hallitusmuodoksi Eduskunnasta putoamisensa jälkeen Ingman oli läheisessä yhteydessä valtionhoitaja Mannerheimin kanssa ja vaikutti argumenteillaan siihen, että Mannerheim allekirjoitti ja vahvisti vuoden 1919 hallitusmuodon sen sijaan, että olisi lykännyt vahvistamista ja jättänyt Suomen valtiollisen elämän sellaiseen epävarmuuden tilaan, joka olisi mahdollistanut esimerkiksi Mannerheimin johdolla tehdyn sotilasvallankaappauksen. Laki ja järjestys voitti. Mielestäni Ingmanin varovainen ja jarrutteleva linja vaikutti tasapainoittavasti siihen, että Suomen valtiollinen asema vakiintui vuoden 1919 hallitusmuodon hyväksymisen ja voimaantulon jälkeen sellaiseksi, joka pääpiirteiltään vastasi Ingmanin käsitystä siitä, miten valtiota on hallittava. Eduskunnalla oli valta säätää lakeja, mutta eduskunnan asemaa tasapainotti verraten vahva presidentti valtaoikeuksineen. Niihin kuuluivat presidentin kautta tapahtunut hallituksen esitysten antaminen eduskunnalle ja presidentin mahdollisuus lain vahvistamisvaiheessa käyttää absoluuttista veto-oikeutta kuin myös presidentin keskeinen rooli hallituksen muodostamisessa. Voidaan sanoa, että Suomen valtiomuoto yhdisti tasavaltalaisen hallitusmuodon ja monarkin vahvat valtaoikeudet semipresidentiaaliseksi järjestelmäksi, jossa presidentillä oli mahdollisuus puuttua aktiivisestikin yhteiskuntapolitiikkaan. Tähän järjestelmään Ingmanin oli helppo mukautua ja sopeutua, sillä hallitusmuoto vastasi niitä periaatteita, joita Ingman oli tuonut esille. Ehkä Ingman saikin sitten loppujen lopuksi tahtonsa läpi valtiosäännön rakenteen suhteen. Samalla Ingman noudatti valtiollisena toimijana parlamentaarisen järjestelmän periaatteita ja alistui hallituksessa pääministerinä ja ministerinä eduskunnan tahtoon. En ole huomannut mistään Ingmania koskeneesta kirjoituksesta taikka hänen eduskunnan pöytäkirjoihin lausumistaan asioista, että hän olisi karsastanut parlamentaarista vastuunalaisuutta ja normaalin parlamentarismin pelisääntöjä. Valtiosäännön mukaiselle kansanvaltaisuudelle perustuva laki ja järjestys oli mielestäni hänen tärkein johtotähtensä. 10