Missiologinen symposiumi Haminassa Risto Jukko KUULEVATKO POHJOISEN KIRKOT ETELÄN KIRKKOJEN ÄÄNTÄ?

Transkriptio

1 1 Missiologinen symposiumi Haminassa Risto Jukko KUULEVATKO POHJOISEN KIRKOT ETELÄN KIRKKOJEN ÄÄNTÄ? Vuonna 1910 Edinburghin maailmanlähetyskonferenssissa kiinalainen kristitty Cheng Jingyi (C.Y. Cheng, ) sanoi: Kiinan kirkon edustajana puhun ainoastaan kiinalaisesta näkökulmasta.... Rehellisesti sanoen, me toivomme näkevämme lähitulevaisuudessa yhden yhdistyneen kristillisen kirkon ilman mitään tunnustuksellisia tuntomerkkejä. Tämä saattaa vaikuttaa teistä hiukan oudolta, ystävät, mutta älkää unohtako tarkastella meitä meidän omista lähtökohdistamme. Jos te ette tee niin, kiinalaiset tulevat aina olemaan teille salaperäinen kansa. Edinburghin maailmanlähetyskonferenssi 1910 oli ensimmäisiä tilaisuuksia, jolloin ns. etelän kirkot käsitteellä etelän kirkot tarkoitan ei-pohjoisamerikkalaisia ja eieurooppalaisia kirkkoja saivat ääntään kuuluviin. Kieltämättä ääni oli vielä aika heikko, koska Edinburghissa oli 1215 virallista osanottajaa, joista alle kaksi prosenttia oli ns. lähetysmaista. Edinburghissa ei pohdittu niinkään etelän kirkkojen asemaa tai tilannetta, vaan sitä, miten maailma oli jakautunut kristilliseen ja ei-kristilliseen osaan ja miten kristinusko on universaali uskonto, johon koko muu maailma tulisi kääntymään. Erityistä huomiota kiinnitettiin Aasiaan, ja siellä erityisesti Kiinan tilanteeseen. Me tiedämme hyvin, että maailma ei tullut evankelioiduksi silloisen eikä sitä seuraavankaan sukupolven aikana. Ei myöskään Cheng Jingyin ekumeenisesti koskettava toive toteutunut vielä v. 1922, kun Shanghaissa kristillisessä konferenssissa perustettiin Kansallinen kristillinen neuvosto (National Christian Council), mutta ei yhtä kiinalaista kansallista kirkkoa, vaikka kiinalaiset kristityt olivat ensimmäistä kertaa täysin samanarvoisia pohjoisen kirkkojen lähetystyöntekijöiden rinnalla. Mutta v järjestäytyi Kristuksen kirkko Kiinassa. Se käsitti noin kolmanneksen kaikista Kiinan ei-katolisista kristityistä, ja kirkon johdossa toimi juuri kyseinen Cheng Jingyi kuolemaansa asti v Edinburghin maailmanlähetyskonferenssi 1910 on modernin ekumeenisen liikkeen alku, ja lähetystyö näin ollen koko modernin ekumeenisen liikkeen moottori ja työntövoima. Toki tuossa työntöliikkeessä on tehty virheitä, mutta lähetystyön arvostelijoiden, ainakin kristittyjen sellaisten, kannattaisi pysähtyä joskus miettimään, miltä maailmanlaaja kristinusko näyttäisi tänä päivänä ilman lähetystyötä ja ilman Edinburghin maailmanlähetyskonferenssia Edinburghin konferenssi nimittäin asetti jatkotyöskentelykomitean, joka v järjestäytyi nimellä Kansainvälinen lähetysneuvosto (International Missionary Council, IMC), edustamaan koko protestantanttista maailmanlähetystä. Kansainvälinen lähetysneuvosto ei liittynyt heti v Amsterdamissa perustettuun Kirkkojen maailmanneuvostoon, vaan se piti tehtävänään huolehtia maailmanlähetyksen näkökulmista ja edustaa monia pieniä lähetystyön tuloksena syntyneitä etelän

2 2 kirkkoja, jotka eivät olleet joko riittävän suuria tai riittävän varakkaita voidakseen esiintyä itsenäisesti Kirkkojen maailmanneuvostossa. Se hieno asia oli kuitenkin jo toteutumassa 1950-luvulla, että kirkon ja lähetyksen elimellinen yhteys oli löytymässä, vaikka teologisesti asiaa ei ollut vielä työstetty juuri ollenkaan. Piispa Lesslie Newbigin kommentoi v näin: Näiden kahden asian [kirkon ja lähetyksen] erottamista, jotka Jumala on liittänyt yhteen, on pidettävä yhtenä lähetystyön historian suurista onnettomuuksista ja tämän erottautumisen korjaamista yhtenä oman aikamme suurista tehtävistä. Ghanan maailmanlähetyskonferenssi vuodenvaihteessa hyväksyi Kansainvälisen lähetysneuvoston liittämisen Kirkkojen maailmanneuvostoon, ja New Delhissä 1961 Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa hyväksyttiin Kansainvälisen lähetysneuvoston yhdistäminen KMN:oon erityisenä maailmanlähetyksen ja evankelioimisen osastona ja komissiona. Etelän kirkot kannattivat integraatiota, koska ne halusivat yhteyksiensä kulkevan Kirkkojen maailmanneuvoston kautta. Sen jäsenet olivat tasaveroisia, kun taas Kansainvälinen lähetysneuvosto edusti niille sellaista aikakautta, jolloin lähetysjärjestöillä oli lähetystyön tuloksena syntyneisiin kirkkoihin nähden ylivoimainen asema. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1971 etelän kirkkojen ääni kuului vahvasti kansainvälisessä lähetyskeskustelussa. Itä-Afrikan presbyteerikirkon tuolloinen pääsihteeri John Gatu sanoi, että kolmannen maailman kirkkojen ongelmat voidaan ratkaista vain, jos kaikki lähetystyöntekijät vedetään pois, jotta annetaan kullekin osapuolelle ainakin viisi vuotta aikaa ajatella ja hahmottaa sitä, mikä tulee olemaan niiden tuleva suhde toisiinsa. Tätä ajatusta kutsutaan nimellä moratorio. Sillä tarkoitetaan ehdotusta, jonka mukaan länsimaiset kirkot ja lähetysjärjestöt lopettavat sekä taloudellisen tuen antamisen että lähetystyöntekijöiden lähettämisen kolmannen maailman kirkkoihin, jotta nämä voisivat paremmin itsenäistyä. J. Andrew Kirkin mukaan tätä käsitettä käytti ensimmäisenä Ivan Illich jesuiittojen aikakauskirjassa America tammikuussa Illich väitti, että USA:sta Latinalaiseen Amerikkaan menevä katolisten lähetystyöntekijöiden hyöky esti etelän kirkkoja paneutumasta maanosan sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin. Moratorio-ehdotus synnytti laajan keskustelun lähetystyöntekijöiden asemasta etelän kirkoissa. Kärjistynein kritiikki voidaan nähdä iskulauseessa Lähde pois, lähetystyöntekijä. Joitakin kokeiluja lukuun ottamatta moratoriota ei missään toteutettu. Keskustelu sai huipentuman Kirkkojen maailmanneuvoston V yleiskokouksessa Nairobissa v Yleiskokouksen toisen jaoston raportti suositteli askeleita kohti suurempaa yhteisen toiminnan ja todistuksen astetta. Moratorio-keskustelun loppupisteenä oli vahvempi näkemys ensinnäkin siitä, että henkilöiden ja varojen lähettäminen ovat yhteisellä vastuulla, ja toiseksi siitä, että sellaisten perinteisten suhteiden, rakenteiden ja asenteiden, jotka synnyttävät riippuvuutta, täytyy muuttua lähetyksen itsensä ja nuorten kirkkojen itsenäisyyden vuoksi. Tähänastiset esimerkkini etelän kirkkojen äänistä saattavat tuntua kaukaisilta sekä ajallisesti että paikallisesti, ehkäpä vailla kosketuskohtaa tähän päivään ja Suomen tilanteeseen. Mutta jotain olennaisen

3 3 tärkeää jäisi sanomatta etelän kirkkojen äänestä, jos emme mainitsisi etelästä tulleita kristittyjä maahanmuuttajia. He ovat olleet jo pitkään läsnä Pohjois-Amerikassa ja muualla Euroopassa, ja heidän lukumääränsä kasvaa nopeasti myös Suomessa. Italiassa pelkästään Roomassa on arviolta filippiiniläistä, joista useimmat ovat kirkossa käyviä katolisia kristittyjä. Lisäksi kaupungissa on n Latinalaisesta Amerikasta tullutta kristittyä, jotka etsivät tukea paikallisista seurakunnista. Saksassa pelkästään Reinin-Ruhrin alueella oli v tutkimuksen perusteella 246 etnistä maahanmuuttajaseurakuntaa. Saksassa on vähintään 1100 vieraskielistä protestanttista seurakuntaa, joissa on n jäsentä. Ensimmäinen afrikkalaisperäinen kirkko perustettiin v Müncheniin (Nigerian Celestial Church of Christ). Hampurissa kirkkojensa sunnuntaijumalanpalvelukseen osallistuu enemmän etelän kristittyjä kuin luterilaisten seurakuntien jäseniä oman kotiseurakuntansa jumalanpalvelukseen. Suomen n :sta maahanmuuttajasta n. 2/3 on kristittyjä. Etelän kirkkojen ääni kuuluu vielä selvemmin siinä, että etelän kirkoista tulleiden kristittyjen maahanmuuttajien myötä pohjoiseen on tullut myös lähetystyöntekijöitä. Iso-Britanniassa arvioitiin olevan v n lähetystyöntekijää 50 eri maasta. Näistä monet ovat tulleet Afrikasta. Monella on tunne siitä, että he ovat kiitollisuudenvelassa maalle, josta on aikoinaan lähtenyt monta lähetystyöntekijää muihin maihin luvulla Walesin presbyteerikirkko lähetti työntekijöitä Mizoramiin, Koillis-Intiaan. V Mizo-kansa lähetti kaksi lähetystyöntekijää työhön walesilaisten pariin Walesiin. Kristittyjen maahanmuuttajien myötä on alettu puhua lähetyksen kääntyneestä suunnasta (reverse mission). Eteläisten maahanmuuttajien kotikirkot ovat usein konservatiivisia, ja niissä on vahva eskatologinen ja profeetallinen korostus. Maahanmuuttajat tuovat nämä piirteet mukanaan uusiin kotimaihinsa. Se johtaa monissa tilanteissa evankelioimistyöhön niin kristinuskosta vieraantuneiden pohjoisen ihmisten kuin pohjoisen ei-kristittyjen ihmisten parissa. Pohjoisten kirkkojen kristillisyys voi parhaimmillaan saada innostusta heidän läsnäolostaan ja hengellisyydestään ja oppia heiltä monia asioita. Maahanmuuttajakristittyjen läsnäolo, spiritualiteetti ja lähetysinnostus pohjoisessa antavat aihetta pohtia kriittisesti lähetyksen historiaa. Monet v Edinburghissa lausutut ennustukset jäivät toteutumatta. Tuolloin esimerkiksi ajateltiin, että Japanista ja Intiasta tulisi joukkokääntymisten kautta kristillisiä kansoja ja että Saharan eteläpuoleinen Afrikka oli kaikkein pimeintä ja pakanallisinta aluetta, jota tuskin otettiin huomioon. Helluntailiikettä ei käsitelty ollenkaan, ja kuitenkin se on tänä päivänä kaikkein nopeimmin kasvava kristillinen liike. Tutkimuksissa on todettu, että huolimatta kaikesta siirtomaavallan tukemasta lähetystoiminnasta, kirkot vanhoilla lähetysalueilla kasvoivat nopeammin siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen kuin ennen niiden itsenäistymistä. Tämän kaiken tulisi antaa meille pohjoisen kristityille ja lähetystehtävää toteuttaville kirkoille ja järjestöille ajattelemisen aihetta.

4 4 Kirkkojen maailmanneuvoston valmisteilla oleva ekumeeninen lähetysasiakirja Together towards Life painottaa etelän kirkoista tulleiden maahanmuuttajien merkitystä. Se kehottaa pohjoisen kirkkoja kuulemaan etelän kirkkojen äänen ja harrastamaan vieraanvaraisuutta. Uskon ja toivon, että kun asiakirja hyväksytään Kirkkojen maailmanneuvoston Busanin yleiskokouksessa Etelä-Koreassa syksyllä 2013, se tulee vaikuttamaan maailmanlähetyksen painotuksiin mielenkiintoisella tavalla. Maailmanlähetyksen murrostilanne ja etelän kirkkojen voimistuva ääni on tehnyt selväksi ainakin yhden asian: Suomen evankelis-luterilainen kirkko - ja pohjoisen kirkot yleensäkin - tarvitsevat uudentyyppistä ekumeniaa. Ns. klassinen ekumenia pohjoisten kirkkojen kesken, olipa se Kirkkojen maailmanneuvoston piirissä tapahtuvaa Faith and Order tai Life and Work tyyppistä ekumeniaa, ei enää riitä maailmanlaajan kristinuskon näkökulmasta, ottaen huomioon sen, että Kirkkojen maailmanneuvosto edustaa vain n. 25 %:a maailman kaikista kristityistä. Suurin kristillinen kirkko, roomalais-katolinen kirkko, ei ole Kirkkojen maailmanneuvoston jäsen, vaikka tekeekin sen kanssa paljon yhteistyötä. Kuten Edinburghin 1910 maailmanlähetyskonferenssi ja sen jälkeinen ekumeenisen liikkeen historia viimeisen sadan vuoden aikana on osoittanut, ekumeniaa ei voi erottaa missiosta, yhtä vähän kuin kirkkoa voi erottaa lähetyksestä. Tämän päivän tilanne osoittaa myös sen, miten ekumeeninen missiologia ja missiologinen ekumenia ja ekumeniikka tarvitsevat avukseen historiatieteitä, sosiologiaa, antropologiaa, kielitieteitä ja kulttuurintutkimusta jne. tuekseen. Kapseloituminen ja pirstaloituminen on saatava loppumaan niin teologiassa kuin kirkkojenkin elämässä. Me emme voi enää valita, haluammeko me kuunnella vai emme, vaan meidän on otettava etelän kirkkojen ääni todesta: 2/3 kristityistä asuu tänä päivänä etelässä, mutta moni heistä haluaa muuttaa pohjoiseen, on päässyt muuttamaan pohjoiseen, ja moni toimii aktiivisesti myös lähetystyöhön lähetettynä pohjoisella pallonpuoliskolla, myös Suomessa. Etelästä tulleiden kristittyjen on usein hyvin vaikea löytää paikkaansa olemassa olevista seurakunnista ja kirkoista. Syitä on varmasti useita, puolin ja toisin, mutta meidän pohjoisten seurakuntien ja kirkkojen sangen torjuva asenne etnisiä etelän kristittyjen ryhmiä kohtaan on ilmeinen. Me pohjoisen kristityt näemme itsemme mieluummin antavana osapuolena ja muualta tulleet mieluummin vastaanottavana osapuolena, emmekä näe, että antaminen ja saaminen on kahdensuuntaista. Tätä asennetta vahvistaa usein maahanmuuttajien heikompi asema yhteiskunnassa. Keskinäinen vuorovaikutuksemme on usein sangen ohutta. Kun etelän kirkkojen ääni kuuluu ekumeenisessa lähetysteologiassa entistä voimakkaampana, kun niiden edustajien kasvot katsovat meitä Helsingin metrossa ja toivottavasti myös kotiseurakuntiemme tiloissa, me joudumme kysymään itseltämme: kuulemmeko me etelän kirkkojen ja kristittyjen äänen? Onko se meille

5 5 kutsu itsetarkasteluun ja suunnanmuutokseen asenteissamme ja elämäntavoissamme, vai suljemmeko me vain silmämme ja korvamme? Olemmeko me pohjoisen kristityt liian itseriittoisia, kuten Ilmestyskirjassa mainittu Laodikean seurakunta (Ilm. 3:14-20)? Mitä lähetyksen Jumala meiltä tänään toivoo?