Laskiainen tuli takaisin Kuujärvelle 8 9. Koirien Kalevalaa luetaan lapsille ääneen Uhtualla 12. O.A. Hainari oli laukkukauppiaiden ystävä 4 7

Transkriptio

1 Laskiainen tuli takaisin Kuujärvelle 8 9 N:o Hinta 7 Koirien Kalevalaa luetaan lapsille ääneen Uhtualla 12 O.A. Hainari oli laukkukauppiaiden ystävä 4 7

2 N:o Kutsu Vuokkiniemiseuran vuosikokoukseen Vuokkiniemi-seuran vuosikokous on Rovaniemellä Karjalan Sivistysseuran Heimopäivien yhteydessä lauantaina klo 14. Kokouspaikka on Rovaniemen kaupungintalo, Hallituskatu 7. T Ä S S Ä N U M E R O S S A Kansikuva: O.A. Forsström-Hainari vienalaisten istuu portailla laukkukauppiaiden seurassa. Kuva Karjalan Sivistysseura Kokouksessa käsitellään seuran sääntömääräiset asiat, joita ovat mm. tilinpäätöksen ja vuosikertomuksen esittely, toimintasuunnitelman, tulo- ja menoarvion sekä jäsenmaksun vahvistaminen ja puheenjohtajan, hallituksen ja tilintarkastajien valinta. Tulkuah tervehenä! Vuokkiniemi-seuran hallitus Pohjois-Viena -seuran jäsentapaaminen Pohjois-Viena -seuran jäsentapaaminen järjestetään Karjalan Sivistysseuran Heimopäivien yhteydessä Rovaniemen kaupungintalolla la klo Tervetuloa! Johtokunta Rakennusliike RAKENNUSNELIÖ OY Helsingintie 9 A 1, SALO Puh , telefax Juuriltaan karjalainen yritys Martti Hovatta: Forsström-Hainari oli kansanopetuksen edistäjä s.4 Marjukka Patrakka: Kuujärven laskiainen s. 8 Senni Timonen, Unto Martikainen, Marjukka Patrakka: Kirja-arviot s. 10 Aila-Liisa Laurila::Koirien Kalevala sai hyvän vastaanoton s. 11 Aila-Liisa Laurila: Heli Kananen väitteli ortodoksien sopeutumisesta s. 12 Leena Joki, Marja Torikka: Kongressi Tverin Karjalassa s. 14 Aila-Liisa Laurila: Lesoset ja Kalervo Pälvi juhlivat syntymäpäiviä s. 16 Martti Pottonen: Anni Väisänen on poissa s. 18 Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti ja äänenkannattaja - Kieltä ja kulttuuria vuodesta Seura perustettiin 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto. Vuonna 1917 seuran nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. Seuran tarkoituksena on itä- ja rajakarjalaisen kielen ja kulttuurin vaaliminen sekä sivistystyön tekeminen. Seura pyrkii ylläpitämään karjalaista perinnettä ja heimohenkeä sekä lujittamaan karjalaista itsetuntoa. Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalais-kalevalaisen kulttuurin harrastajaksi. Lisätietoja seuran toiminnasta Aila-Liisa Laurila: Karjalan kielipesiin puhalletaan henkeä s. 18 Jukka Akimov: Oma moa mandžoi s. 21 Kari Kemppinen: Puheenjohtajan palsta s. 31

3 2011 N:o Helsingissä 5. helmikuuta 2011 Vuonna 1906 ilmestyi lehden ensimmäinen näytenumero nimellä Karjalaisten Pakinoita Toimitus Päätoimittaja: Aila-Liisa Laurila Puhelin: tai Sähköposti: paatoimittaja@karjalanheimo.fi Kirjeposti: Lapinkaari 20 B 23, Tampere Internet: Ulkoasu Taitto: Peter Bange Sähköposti: pbange@welho.com Ilmestyminen Lehti ilmestyy 6 kertaa vuodessa, kaksoisnumeroina. 92. vuosikerta. Ilmoitushinnat (2011) Takakansi 490, sisäkannet II ja III 450, 1/1-s. 430, ½-s. 300, 1 /3-s. 235, ¼-s. 185, 1 /6-s. 140, 1 /8-s. 115 Mediakortti (pdf) Ilmoitusaineiston toimitusosoite paatoimittaja@karjalanheimo.fi Lehden tilaaminen ja osoitteenmuutokset Karjalan Sivistysseura ry Osoite: Luotsikatu 9 D, Helsinki Puhelin: (09) Telefax: (09) Sähköposti: toimisto@karjalansivistysseura.fi Internet: Toimisto palvelee: ti ja to klo 10-15, heinäkuussa suljettuna. Tilaushinta / jäsenmaksu (2011) Lehden tilaushinta on 40 / vuosi. Yhdistyksen jäsenmaksu on 32 ja lehti sisältyy jäsenetuna jäsenmaksuun. Pankkiyhteys Sampo Pankki IBAN: FI BIC/SWIFT: DABAFIHH Toimitusneuvosto Senni Timonen, puheenjohtaja Max Arhippainen, Tapio Hämynen, Tuula Koski, Pekka Laaksonen, Aila-Liisa Laurila, sihteeri Julkaisija Karjalan Sivistysseura ry Internet: Painopaikka Libris Oy Oikeudet muutoksiin pidätetään. ISSN Tontti Karjalasta jää ehkä haaveeksi Suivaantunut Suomen ulkoministeriö intoutui lähettämään nootin Venäjälle tammikuun puolivälissä. Syyn tiedätte. Venäjä oli päättänyt vähän aiemmin tarkentaa vuonna 2001 annettua maalakia, jonka mukaan ulkomaalainen henkilö tai yhtiö ei voi omistaa maata raja-alueilla. Erilaiset yritykset voivat omistaa alueita venäläisten tytäryhtiöidensä kautta, mutta yksityiselle Suomen kansalaiselle tieto tuli kuin jääsuihkuna niskaan. Erilaisia karttoja julkisuudessa nähneet tietävät, että Venäjän hallinto on katsonut raja-alueen yllättävän laajaksi. Kostamuksen kohdalla se ulottuu Vienanmereen asti. Se tarkoittaa sitä, että Suomen kansalaisen on turha mennä katselemaan mökin paikkoja Mujejärveltä, Repolasta, Vuokkiniemestä, Uhtualta tai mistään noilta seuduilta. Kun itse kävin ensimmäisen kerran Venäjän Karjalassa vuonna 1990, ihastuin äitini kotimaisemiin kovasti. Aloimme enoni kanssa saman tien suunnitella tontin hankkimista jokirannasta, jossa kukkaniitty huojui tuulessa, aurinko kimmelsi sinisillä laineilla ja havupuumetsä humisi. Ajattelimme, että omassa rannassa voisimme käydä kesäisin vuorotellen ja kokea pieniä hetkiä samoissa maisemissa, joissa esivanhempamme aikoinaan elivät. Tiesimme, että pellot olivat viimeksi olleet kolhoosin käytössä. Tuohon aikaan Venäjä oli suuren hajaannuksen tilassa, mutta kauppoja olisi ehkä päässyt tekemään. Suurella riskillä tietenkin. Intomme alkoi kuitenkin hiipua ennen kuin ehdimme ryhtyä selvittämään omistussuhteita tai kauppojen tekoa yhtään tarkemmin. Syy ei ollut näissä nyt esillä olevissa asioissa, vaan siinä, ettemme uskoneet mökin säilyvän talvien yli ehyenä kauaakaan. Päätimme jäädä odottamaan Karjalan kehittymistä ja olojen rauhoittumista. Uusi raja-aluemääritys tuntuu kovalta kolaukselta kaikkia Suomessa asuvia karjalaisia kohtaan. On tullut tunne, että nyt on viety viimeinenkin oljenkorsi upealta mahdollisuudelta hankkia pala esi-isien perintöä. Kokonaan toinen juttu on vastavuoroisuus, josta Suomen ulkoministeri Alexander Stubb on puhunut. Vastavuoroisuuteen Stubbin mielestä kuuluu, että jos Suomesta voivat venäläiset ostaa tontteja, niin niitä pitää voida ostaa myös toiselta puolelta. Hyvä, mutta asia ei ole sama. Suomesta tontteja ostavat uusrikkaat venäläiset, jotka haluavat päästä omien meteliensä keskeltä rauhalliseen suomalaiseen luontoon lomailemaan. Suomessa on totuttu siihen, ettei mökkejä tarvitse ympäröidä muureilla eikä kaltereilla talveksi, ja yleensä ne säilyvät ehyinä, vaikka ovat kuukausia autioina. Tavallisella suomalaisella on yksi keino hankkia mökkitontti Karjalasta. Hän voi sen tehdä luotettavan ystävän kautta, joka ei ole Venäjällä ulkomaalainen. Häneltä maan saa vuokrata. Lisäksi kieltoalueen ulkopuolella ovat esimerkiksi Terijoki, Käkisalmi, Pitkäranta ja Salmi. Saa nähdä, herääkö uusi innostus. AILA-LIISA LAURILA päätoimittaja

4 N:o O. A. Forsström-Hainari oli Raja-Ka O. A. Forsströmin oli yksi Vienan Karjalaisten Liiton perustajista. Hän tuli vuonna 1906 valituksi liiton varapuheenjohtajaksi, mutta hänet muistetaan myös Raja-Karjalan ystävänä ja sivistäjänä. O. A. Forsström, vuodesta 1906 alkaen Hainari, kuului ns. Sortavalan kareliaaneihin ja toimi siellä vuodesta 1881 alkaen ensin 12 vuotta opettajaseminaarin ja myöhemmin joitakin vuosia lyseon lehtorina, jälkimmäisessä oppilaitoksessa myös rehtorina. Hän hoiti seminaarissa voimistelun ja terveysopin lehtorin virkaa, mutta opetti muitakin aineita, mm. Suomen historiaa. Hän väitteli historiasta tohtoriksi vuonna 1890 aiheenaan Inkerinmaan olot 1600-luvulla. Historiantutkijana ja koulumiehenä hänet sittemmin tunnettiinkin. Forsströmin kiinnostus Karjalaa kohtaan lienee virinnyt Kalevala-harrastuksesta, joka alkoi jo Hämeessä vie-

5 2011 N:o rjalan kansanopetuksen edistäjä tettyjen koulu- ja nuoruusvuosien aikana. Merkittävästi häneen vaikutti myös muutaman viikon kestänyt matka, jonka hän teki kesällä 1882 neljän muun nuoren miehen kanssa Salmiin ja Aunuksen Karjalaan. Virikkeen siihen hän sai sanomalehdentoimittaja A. V. Ervastin vuonna 1879 Vienan Karjalaan tekemästä retkestä. Yksi Forsströmin matkakumppaneista olikin tämän serkku, oululainen maisteri Hjalmar Basilier, joka myös oli Vienan kävijä. Matkan oli määrä olla kansatieteellinen, mutta sen tulokset muotoutuivat ideologisiksi Hannes Sihvon mukaan. Seisoessaan juhannuspäivän iltana Ra- Vienan Karjalaisten Liiton perustamiskokouksen osanottajat Tampereella elokuun alussa O. A. Hainari seisoo taaempana valkeahattuisen naisen takana. Kuva Karjalan Sivistysseura ry.

6 N:o Sortavalan kareliaanin kuolemasta jakonnussa Laatokan rannalla olevalla Variskivellä, toinen jalka Suomen, toinen Venäjän valtakunnan puolella, Forsströmkin totesi Ervastin tapaan rajan molemmin puolin asuvan samaa Suomen heimoa. Kieli ei erottanut suomalaisia ja itäkarjalaisia. Saman verran kuin karjalaisilla oli venäläisiä vaikutteita, oli taas suomalaisilla germaanisia lainoja. Itäkarjalaisiin hän näyttää tuolloin lukeneen myös rajan Suomen puolella asuneen ortodoksiväestön, sittemmin rajakarjalaisina tunnetut. Forsström oli tuolloin Laatokka-lehden päätoimittajana. Lehdessä julkaistiin matkakertomus useassa osassa vuoden 1883 aikana. Kertomuksensa alkupuolella hän luonnehti seuraavasti: Itäkarjalainen on varustettu erinomaisen runsailla luonnolahjoilla, mutta hän on tälle luonnonperäiselle kannalle jäänytkin. Hänen luonnonlahjansa ilmestyvät niin sanoaksemme raakaaineena, joka vielä kaipaa sivistyksen, valistuksen jalostuttavaa vaikutusta. Pian matkakertomuksensa jälkeen Forsström toistamiseen lehtikirjoituksessaan kiinnitti huomiota Raja-Karjalan ortodoksiväestön sivistämistarpeeseen tuoden samalla ilmi huolensa väestön vieraantumisesta muusta Suomesta. Tämä johtui mm. kulkuyhteyksistä, jotka pakottivat rajalaisia asioimaan enemmän Venäjän kuin Suomen puolella. Esimerkiksi suojärveläinen oli tottunut hakemaan ostoviljansa Petroskoista, minne hänen oli helpompi päästä kuin Sortavalaan tai muualle Laatokan rannalle. Aineellista yhteyttä seurasi henkinen yhteys. Uskonto oli merkittävin rajaseudun väestöä muusta Suomesta erottava seikka. Lutherinuskoista suomalaista rajakarjalainen piti muukalaisena kutsuen häntä ruotsiksi. Forsströmin mielestä ainoa keino lähentää rajakarjalaisia muuhun Suomeen oli perustaa kansakouluja, joissa oppilaat selvällä Suomen kirjakielellä saavat ammentaa kansallista sivistystä. Hän muistutti, ettei Raja-Karjalan väestöltään puhtaasti ortodoksisissa pitäjissä, Salmissa, Suojärvellä, Suistamolla ja Korpiselässä, ollut tuolloin ainoatakaan kansakoulua. Rajapitäjien köyhyyden vuoksi valtion olisi osallistuttava koulujen perustamisesta aiheutuviin kustannuksiin. Forsströmin akatemia oli myös jonkinlainen alku koko Suomen alakoulunopettajakoulutukselle. Kansakoulujen lisäksi tarvittiin jonkinlaisia alkeiskouluja kelvollisine opettajineen, sillä lukutaidottomat vanhemmat eivät pystyneet opettamaan lapsiaan. Forsström ehdottikin alustuksessaan kiertokoulun opettajien koulutuksen aloittamista Sortavalan seminaarin yhteydessä. Hän piti alustuksensa kesäkuussa 1884 Sortavalassa järjestetyssä kuudennessa kansakoulukokouksessa. Hänen tavoitteenaan oli saada opettajia Itä-Suomen kreikanuskoisten seurakuntien tarpeisiin. Seurakunnat oli velvoitettu jo edellisenä vuonna annetulla asetuksella perustamaan ja ylläpitämään lasten kouluja lukemisen ja uskonnon alkeisopetusta varten. Ehdotus sai kokouksessa laajaa kannatusta ja syksyllä 1887 alkoi yksivuotinen koulutus Sortavalassa Forsströmin toimiessa sen johtajana kuusi ensimmäistä vuotta. Tuona aikana hänen akatemiastaan valmistui yli 60 tiedon alkeiden jakajaa rajapitäjiin. Oppilailta edellytettiin ortodoksisen uskonnon lisäksi mm. luku- ja kirjoitustaitoa sekä paikallismurteen tuntemusta. Kiertokoulunopettajien koulutus, johon vuodesta 1893 lähtien otettiin myös luterilaisia oppilaita, jatkui Sortavalassa vuoteen 1917 saakka. Se oli Raja-Karjalan kannalta merkittävää sikälikin, että useat valmistuneista jatkoivat opiskelua kansakoulunopettajiksi. Forsströmin akatemia oli myös jonkinlainen alku koko Suomen alakoulunopettajakoulutukselle aiheesta väitöskirjan tehneen Tuula Hyyrön mukaan. Tätä ennen kiertokoulunopettajia olivat pääosin kouluttaneet yksityisesti jotkut kansakoulunopettajat lyhyillä kursseilla. Opettajakoulutuksen lisäksi valtio tuki Raja-Karjalan väestön sivistämistä vuodesta 1888 alkaen myös siten, että ortodoksisten seurakuntien palveluksessa oleville kiertokoulunopettajille maksettiin sen varoista markan vuotuisia apurahoja. Ensimmäiset kansakoulut rajapitäjien kirkonkyliin perustettiin 1880-luvun puolivälin jälkeen pääasiassa yksityisten toimesta. Forsström tuki tätä kehitystä avustaen koulujen perustajia neuvoillaan. Salmin Tuleman kansakoulu oli yksi, jonka alkamiseen hän vaikutti. Koulu siirtyi syksyllä 1886 kunnan ylläpidettäväksi vuoden toiminnan jälkeen. Tapahtuman merkitystä korostaakseen Sortavalan seminaarin opettajia ja oppilaita matkusti lokakuisessa myrskyssä laivalla Salmiin ja osallistui koulun avajaisjuhlaan. Sen yhteydessä vieraat esittivät kuorolaulua ja pitivät puheita rehtori Molanderin johdolla. Forsström selvitteli kansakoulun tarkoitusta toivoen samalla, että vanhemmat lähettäisivät lapsensa kouluun. Salmilaisista lausui muutaman sanan myös lähes 73-vuotias kauppias Feodor Hosai-

7 2011 N:o vuotta nov, joka oli yksi koulun perustamiseen vaikuttaneista henkilöistä. Hän kertoi olevansa tyytyväinen kansakoulun avaamisesta. Hän toivoi, ettei kasvavan polven tarvitse jäädä niin tuhmiksi musikoiksi kuin aikalaiset olivat. Tuleman kouluun otettiin tuona syksynä 66 oppilasta 90 halukkaasta, joten Forsströmin toive koulun suosimisesta näytti toteutuneen. Koulun opettajana aloitti Sortavalan seminaarista valmistunut Ivan Mihailov (myöh. Mikkola), joka toimi tehtävässä viidettäkymmentä vuotta. Moni muukin Forsströmin oppilaista teki sittemmin työtään opettajana rajakarjalaisten parissa innostaen väestöä perustamaan uusia kouluja. Kansakin vähitellen havaitsi, että koulu tarkoitti sen omaa hyvää. Näin Sortavalan seminaari toiminnallaan edisti kansakoulun leviämistä lähialueillaan. Kansakouluun liittyi Forsströmin toiminnasta myös se, että hän teki lukuisia niissä käytettyjä oppikirjoja niin historian, maantiedon kuin terveystiedon alalta. Nämä vuosikymmeniä käytössä olleet oppikirjat palvelivat tietysti koko maan kouluja. Raja-Karjalan joutuminen 1890-luvun lopulta alkaen venäläistämispolitiikan kohteeksi kosketti myös Forsströmiä. Hänen tarmokas toimintansa suomenkielisen kansanopetuksen puolesta ei ollut venäläistäjien mieleen. Hän oli perustamassa vuosisadan vaihteessa myös kansanopistoa Raja- Karjalaan. Hän toimi sen johtokunnan puheenjohtajana jonkin aikaa, kunnes hänen oli pakko siirtyä vuonna 1904 Sortavalasta Helsinkiin. Opisto päätettiin sijoittaa Impilahdelle, jossa se olojen hieman vapauduttua pääsikin aloittamaan toimintansa syksyllä Helsingistäkin käsin Forsström-Hainari pyrki vaikuttamaan Raja-Karjalan oloihin, mm. toimimalla valtiopäiväedustajana; hän osallistui niin säätyvaltiopäiville kuin yksikamarisen eduskunnan alkuvuosien toimintaan vanhasuomalaisen puolueen edustajana. Hainari oli mukana myös Viipurin läänin lahjoitusmailla ilmenneitä epäkohtia käsitelleen komitean työssä johtaen sen Raja-Karjalan oloja käsittelevää jaostoa. Hän oli näin vaikuttamassa siihen, että Suojärven ja Korpiselän pitäjiin perustettiin valtion avustuksella kunnallisrahastot, joiden tuotto oli käytettävä sivistyksellisiin ja yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Lisäksi Hainari oli aina rajakarjalaisten apuna, kun nämä tulivat lähetystöineen Helsinkiin. Esimerkiksi syksyllä 1907 hänen johtamansa maakuntalähetystö vetosi senaattiin rajapitäjien kouluolojen saattamiseksi ajanmukaiselle kannalle. Salmiin valmistuikin seuraavien vuosien aikana valtion avustusten turvin usealle jo toimivalle kansakoululle uusia koulurakennuksia. Näiden myötä paikkakunnan suomenkieliset koulut pystyivät paremmin kilpailemaan oppilaista venäläisten koulujen kanssa, kun niitä alettiin toden teolla perustaa 1910-luvun alussa. Hainarin kuollessa 53-vuotiaana vuonna 1910 Raja-Karjalan kouluolot oli- vat huomattavasti kehittyneemmät kuin 1880-luvulla. Kansakouluja oli jo hieman aikaisemmin yli 30 ja kouluikäisistä lapsista lähes puolet kävi koulua. Tämä oli kylläkin selvästi sen alle, mitä vuoden 1898 piirijakoasetus edellytti alueen kunnilta. Perustetuistakin kansakouluista monet jäivät yksityisten tahojen kannattamiksi 1920-luvun alkuun saakka; myös Tilma Hainari tuki miehensä kuoleman jälkeen useita kouluja vuosien ajan. Kareliaaneja on myöhemmin myös arvosteltu siitä, että he pyrkivät suomalaistamaan Raja-Karjalan. Forsström-Hainarinkin tavoitteena oli, että rajakarjalaiset tiedostaisivat paremmin suomalaisen identiteettinsä. Toisaalta hän Sortavalassa asuessaan tutustui monilla runonkeruu- ja metsästysmatkoillaan alueen kansaan ja sen elintapoihin. Näin karjalan kielikin tuli hänelle tutuksi ja hänen tiedetään rohkaisseen rajaseudulta tulleita oppilaitaan käyttämään omaa kieltään. Raja-Karjalan laajaa tuntemustaan hän toi esille teoksessaan Kuvia Raja-Karjalasta, jonka Kansanvalistusseura julkaisi vuonna MARTTI HOVATTA Lähteitä ja lisätietoa: Hyyrö Tuula: Alakansakoulunopettajien valmistuksen kehitys Suomessa vuosina Tampereen Yliopistopaino Oy 2006 ( fi/teos.php?id=10849). Laatokan Karjalan nousun vuosikymmenet, toim. Yrjö-Pekka Mäkinen. Pieksämäki Honka Aarne: O. A. Forsström-Hainari, Karjalan suuri ystävä ja valistaja. Jääskinen Arvo: Kansanopetuksen vaiheita. Sihvo Hannes: Karjalan kuva. Karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. Jyväskylä Laatokka-lehti

8 N:o Kuujärvi elvytti laskiaisjuhlan Laskiainen lyydiksi on pyhälask eli paastoon laskeutuminen. Kolhoosin aikana ei pyhälaskua pidetty, kun ei ollut kirkkoa. Ei ollut paastoakaan, eikä paaston alkua eikä paaston loppua pääsiäistä, joka on äipäiv (suuri päivä). Pahimpina kommunismin vuosina kolhoosissa oli pääsiäisenä lannanajo. Kahdesti on matkani Kuujärvelle sattunut laskiaiseksi, jota taas on kymmenisen vuotta sitten alettu viettää oikein kansanjuhlana kulttuurijohtaja Tatjana Kapukovan järjestämänä. Vanhat lyydit kertovat lapsuutensa laskiaisen rekiajeluista. Jos itse ei ole ollut mukana, niin ainakin on vanhemmil- ta niistä kuullut. Saaniin eli ajelurekeen koottiin lapsia, jotka ympäri kyliä ajettaessa lauloivat lyydiksi. Kellot kilisivät hevosen vempeleessä, ja värikkäät nauhat liehuivat. Ylimmäksi suuren kellon viereen oli sidottu käspaikka. Uskomusten mukaan käspaikka yhdistää meidät vainajiin ja vainajien uskottiin käspaikassa olevan mukana. Kukkahuivit kuuluvat laskiaiseen, mutta muulloin niitä ei juuri pidetä. Kevättä tervehtivät lyydit Maria Ignatšova ja Svetlana Nikolajevna Hevonen ja ajuri, talvinukke ja kesähevonen D ogensuun kylässä

9 2011 N:o Laskiainenhan oli kevään alkujuhla. Kevät liittyy hedelmällisyyteen, vainajat siunaavat kasvun. Viikkoa aiemmin lihapyhälaskun lauantaina oli käyty haudoilla viemässä vainajille ruokia. Muinoin uskottiin myös ihmisen hedelmällisyyden liittyvän maan hedelmällisyyteen, vatjalaisten vanha laskiaista merkitsevä sana on tšihlago (kihlaus). Laskiainen oli erityisesti naisten ja pellavankasvutaikojen juhla. Mäkeä laskettaessa meillä Suomessa huudettiin pitkiä pellavia. Myös Kuujärvellä on laskettu mäkeä suksin ja kelkoin sekä reellä. Kylät ovat rannoilla mäkien päällä. Mäeltä voi lasketella järven jäälle. Toinen pyhälaskuun liittyvä tapa on paistaa kyrziä, jotka ovat kaura- tai ohrajauhotaikinasta riehtilällä paistettuja ohuita kakkuja. Ne ovat pyöreitä kuin aurinko, joka tuo kesän. Ne pyöritettiin rullalle, katkaistiin ja kastettiin smetanaan, voihin tai hilloon. Nykyisin paistetaan vehnäjauhoista blinejä eli suuria ohukaisia. Myös juhlaruokaa keitinpiiraita tehdään sekä stipaniekkoja eli soikeita avoimia piirakoita. Laskiainen on herkuttelua, koska kirkollisen perinteen mukaan silloin alkaa paasto eli pyhä ja paastoruoka eli pyhäšyömine: kalad, suuringkuaššad, talkunkuaššad, huttud mard anke, kiiselid saharvedenke, kuaš pyhävoinke eli kalaa, suurimopuuroa, talkkunaa, jauhopuuroa marjan kera, kiisseliä sokeriveden kera, puuro öljyn kera. Laskiaisviikko on viimeinen viikko pyhäkeskessä, joksi sanotaan joulupaaston ja pääsiäispaaston välistä aikaa. Nykyinen Kuujärven laskiainen on venäläinen maslenitsa (masla = voi), mutta moni lyydi jo sanoo juhlaa maitopyhälaskuksi. Juhla vietetään puolilta päivin sunnuntaina kulttuuritalon pihalla, josta myöhemmin siirrytään sisätiloihin. Esiintyjät ovat pitkissä hameissa ja monilla on huivi päässä. Suuret huivit kuuluvat kevään juhlaan. Niin tytöillä kuin vanhoilla naisillakin on suuria kukkahuiveja, joita ei juuri muulloin pidetä. Portailla esiintyy koululaiskuoro laulaen venäjäksi keväälle ja auringolle. On tehty suuri nukke, joka kuvaa talvea. Se kannetaan suuren lautakasan päälle. Joku on naamioitunut hevoseksi ja tulee ryhmänsä kanssa esiintymään. Hevonen kuvaa aurinkoa, siis kevättä ja kesää. Suuressa piirissä kuin auringon pyörylässä pyörivät niin lapset kuin aikuisetkin auringolle laulaen. Kohta jo talvinukke on tulessa. Talvi ajetaan polttaen pois. Sitten seuraa lapsista riemastuttavin juhlan kohta: hevosajelu. Laskiaisena 2009 Nikolai Kiprušov ajelutti Kukuska-hevosen vetämässä saanissa ympäri D ogensuun kylää lapsia ja aikuisia. Vempeleessä oli paperikukkia. Maksoin lippuni, sata ruplaa, ja istahdin kyytiin. Oli ihanaa! En yhtään ihmettele, että jotkut lapset itkien halusivat aina uudelleen ja uudelleen kyytiin. Jotkut suuremmat pääsivät moottorikelkka-ajelulle. Kelkan perässä oli reki. Syrjäyttäneekö tämä kyyti joskus perinteisen hevosajelun? Kulttuuritalon eteisessä myytiin blinejä ja teetä. Myös piirakoita ja pullia sai ostaa. Väki kokoontui saliin, joka oli koristeltu huivein. Ohjelmassa oli kilpailuja, laulua, kauempaa tulleet kuorot esiintyivät. Kuujärven oma kuoro Pit k Randaazet tanssi Petroskoin tyttöjen kanssa Kuujärven katrillin. Lopuksi oli tunti tanssia. MARJUKKA PATRAKKA

10 N:o Karjalan-matka muuttaa mieskaksikon elämän 2011 Veikko Huotarisen vanhemmat tulivat Vienasta Suomeen 1920-luvulla, menivät naimisiin, ja kivijärveläissyntyinen isä Jafet Huotarinen perusti Suomussalmelle kaupan. Siellä monet vienankarjalaiset tapasivat toisiaan ja kertoivat tarinoitaan. Tähän tuttuun rajanläheiseen kasvuympäristöön perustuu Huotarisen monen kirjan näyttämö, uusimmankin. Siinä eletään nykyaikaa. Kyläkauppias, leskeksi jäänyt Ahtonen asuu äitinsä kanssa Havukan rajakylässä, ainoana ystävänään Keränen, työtön naistenmies, vienalaisäidin kanssa eläjä hänkin. Karjalan kieli soljuu, mahtava luonto hengittää ympärillä. Miesten unet ja haaveet ja pelot sekoittuvat toisiinsa. Veri vetää Venäjän Karjalaan. Kirjan alkuosa kuvaa ystävysten Karjalan-matkaa, joka muuttaa molempien elämän. Keränen tuhoutuu, Ahtosella alkaa uusi vaihe. Miesten keskustelut, mietteet ja kokemukset Karjalan metsissä, kylissä ja naisissa ovat hauskoja ja koskettavia. Teoksen toisen osan toinen päähenkilö on Ahtosen uusi ystävä Paavali, vienankarjalaisia hänkin. Tämä originelli elää Koppelovaaran kylässä yksin ja luonnon ehdoilla, mutta halliten niin auton- kuin talonkorjaukset, ja pitäen yhteyttä niin Ahtoseen, Jumalaan kuin Staliniinkin! Ahtosta kiehtoo mies, jonka mieli ylittää ajan ja paikan rajat. Talvisodan myytit ja karu todellisuus Neuvostoliittolaisen 44. jalkaväkidivisioonan sotilaat yrittivät murtaa 15. joulukuuta 1939 suomalaisten puolustuksen Kuivasjärven Kuomasjärven kannaksella. Eversti Hjalmar Siilasvuo sai käskyn lyödä rajalta Raatteentieltä Suomussalmelle pyrkivän joukon sen jälkeen, kun oli lyönyt 163. jalkaväkidivisioonan joukot Suomussalmella. Suomalaisjoukot tuhosivat tammikuun alussa vuonna 1940 tuon neuvostodivisioonan ja saivat sotasaaliiksi sen raskaat aseet ja kaluston. Näin syntyi sotahistoriamme myytti Raatteen tiestä. Talvisodan ihme on yhä kansakuntamme myyttinen sankaritarina. Sotahistorian ja sotataidonhistorian dosentti, filosofian tohtori Pasi Tuunainen on syventynyt ja tarkastellut Kuhmon ja Suomussalmen suunnan taisteluita. Tutkimuksen kohteina ovat kaksi erilaista sotilasjohtajaa, Alpo K. Marttinen ja Hjalmar Siilasvuo. Tutkimus valottaa Huotarisen kerronnassa vaihtelevat erilaiset tyylilajit. Kalevalaisromanttinen nostalgia: karjalainen Iro rinnastuu Inhan tunnettuun valokuvaan. Ihannenaiset nähdään Huotarisen tekstissä miesten nöyrinä palvelijoina ja hellinä hoitajina. Lyyrinen herkkyys: luonto ja miehen mielensisäinen maailma. Hartaus: rukoukset, tsasounakuvaukset. Realismi: miehisten virtsavaivojen ja seksikokemusten, talonkorjauksen ja metsästyknäitä kahta rintamaupseeria johtamistaidon, persoonallisten ominaisuuksien ja sotatapahtumien taktisen etenemisen ja niiden tulosten kannalta. Jos teoksen kuvitus on harvinaisen osuva ja havainnollinen, on historiantutkijalle harvinainen visuaalisen tarkkakerronta merkillepantavaa. Sodassa tapahtumat vyöryvät eteen ja voittaja on se, joka osaa reagoida nopeasti ja oikein. Nopeus ja tarkkuus tai viisas odottaminen ovat sodankäynnin valtteja. Mottitaistelut Pohjolan ankarissa oloissa ja mottien purkaminen luovat jännittäviä elementtejä. Ne vaativat sotilailta tarkkaa pelisilmää. Pasi Tuunaisen ansiokas teos ei jätä lukijaa kylmäksi eikä välinpitämättömäksi. Se muistuttaa, kuinka kallis hinta Suomen vapaudesta ja itsenäisyydestä on maksettu. Teoksen arvoa lisäävät huolellisesti piirretyt karttakaaviot, jotka ovat tasapainossa kirjan tekstin kanssa. Teos kuuluu jokaisen historian ja erityisesti sotahistorian ystävän hyllyyn. Saman tutkijan edellinen tutkimustyö liittyi rajakenraali Erkki Raappanan per- Hjalmar Siilasvuo (oik.) istuu poikansa Ensio Siilasvuon kanssa Kokkosalmella Sohjan ylityksen jälkeen. Kuva TK Uomala

11 2011 N:o sen tarkat selonteot. Absurdi komiikka: venäläisten huussien kuvaus. Lämmin huumori: Stalinin kanssa keskustelevan Paavalin muotokuva. Pippurinen kriittisyys: luonnonturmelijat, köyhän kansan polkijat, EU:n hallinto ja muut päättäjät molemmin puolin rajaa saavat kuulla kunniansa, välillä saarnaavinkin sävyin. Tyylinvaihteluilla on etunsa, jos haittansakin. Mutta kieli elää, vertaukset ja karjalaiset repliikit: Työttömän päiväraha on varpusenpaska. Kesä vesillä käymättä kuluu hukan kulkkuh. Kaupunkien rahajumalalle antautuneet opetuslapset ovat mittaamattoman kaukana siitä syrjäisestä luonnontodellisuudesta, jota Veikko Huotarinen kirjassaan puolustaa. SENNI TIMONEN Veikko Huotarinen: Kyläkauppias, Paavali ja Stalin. 188 sivua. Ilias Hinta 24 euroa. soonaan ja saavutuksiin. Vuonna 2007 julkaistu E.J. Raappana rajan ja sodan kenraali oli yhteistyö Jukka Partasen ja Juha Pohjosen kanssa. Parhaillaan Itä-Suomen yliopiston dosentti Pasi Tuunainen tutkii Suomen armeijan iskukykyä talvisodassa. UNTO MARTIKAINEN Pasi Tuunainen: Tahtojen taisto Alpo K. Marttinen ja Hjalmar Siilasvuo talvisodassa. 414 sivua. Otava Hinta 32,30 euroa. Muutto uusille asuinsijoille ja 1600-luvuilla Viime vuoden lopulla ilmestyi professori Veijo Saloheimon liki 30 vuoden tutkimusten tulos kirjana: Se selvittää ortodoksikarjalaisten ja inkeroisten poismuuttoa kotiseudultaan ja 1600-luvuilla. Saloheimo ilmoittaa esipuheessa, että kirja on tutkimuksen välivaihe, koska Tverin Vanhojen Asiakirjojen Arkiston kokoelmissa oleva vuonna 1712 koottu luettelo ei ole ollut käytettävissä. Venäjä ja Ruotsi pitivät rajakärhämää ikiajat, välillä leimusivat sodat ja ihmisiä pakeni tai siirrettiin pois asuinsijoiltaan. Saloheimo kertoo lyhyesti niistä tutkimuksista, jotka aiheen tiimoilta on eri vuosisatoina tehty. Näistä ortodoksien poismuutoista varsin kauaksikin ovat tutkijat hieman eri mieltä. Joku painottaa ortodoksien joutuneen uskonnollisesti ahtaalle, jotkut taas katsovat väestön lähteneen paremmille viljelymaille. Saloheimo kirjoittaa: Nykytiedoin voi seurata poismuuton voimaa ajassa ainakin viisivuotiskausin sekä paikallisesti pitäjittäin ja kylittäin. Niissä erottuvat katovuosien vaikutukset ajassa ja paikallisina ilmiöinä. Samoin tuntuu hallintotoimien vaikutus. Verotiedot kuvastelevat varallisuuden vaikutusta muuttoherkkyyteen. Väestön liikkuvuus edellyttää aina kahta tekijää: lähtöpäässä poismuuttopainetta ja tuloalueella vetoa, imua. Karjalaisten ja inkeriläisten lähtöpaineen syynä on pidetty vallan vaihtumista ja uuden esivallan outoja otteita, jotka tuntuivat toimeentulossa, yhteiskuntaelämässä ja kulttuurissa. Karjalaisille se merkitsi ankaraa verotusta, kaupan rajoituksia ja entisen uskonnon jäämistä läntisen kirkon jalkoihin. Tuloalue Venäjä taas tarjosi tutun hengellisen perinteen sekä valtavat, eri Veijo Saloheimo: Entisen esivallan alle, uusille asuinsijoille. Kustantaja: Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys, syistä autioituneet alueet. Tilaa vapautui tsaari Iivana IV:n kukistaessa maa-aatelin. Karkotetut aatelismiehet ottivat mukaansa perheensä lisäksi alustalaisensakin. Myöhemmin Saloheimo pohtii asiaa näin: Spontaanin muuton päätekijä on kuitenkin ihminen, perheenpää tai vastaava. Uskontokysymys ei ollut ongelma yhteisön ollessa sen suhteen homogeeninen. Se sieti vielä yksittäisen tulokkaankin, joka sulatettiin joukkoon. Mutta kun kotiseutu sai runsaan tulokasväestön, syntyi me ne toiset -asetelma: erot puheenparressa, tavoissa ja muissa kulttuurin osapiirteissä mukaan lukien uskontoaspekti, oli se miten pinnallinen tahansa. Riittien, mukaan lukien vainajien muistaminen, merkitys terästyi. Vähemmistöksi vaipuvan väestönosan pahanolon tunnetta lisäsi nimenomaan hengellisiin asenteisiin liittyvä muutosvastarinta. Uskontonäkökohdan merkitys vähenee melkoisesti, valitukset ruotsalaisen esivallan otteista samoin muistaen hataruuden otteen tehossa. Päätekijäksi jää Venäjän huutava väestönpuute ja tsaarinhuoneen monitahoiset toimenpiteet sen lieventämiseksi. Ruotsin alueelta Venäjälle muuttaneet luterilaisetkaan tuskin liikkuivat uskontosyistä, ja sama koski Aunuksesta ja Vienasta etelään muuttavia. On kuitenkin otettava huomioon, että hallitusten ja virkamiesten aikeet ja toimenpiteet olivat yksi asia, toinen asia taas miltä sen toimenpiteiden kohteeksi joutuneesta ihmisestä tuntui. Kirjassa on useita muuttoliikettä valaisevia karttoja: muuttoalue on laaja aina Vienan Kemistä Volgan alkulähteille ja Pihkovasta Vologdaan. 218 sivuun mahtuu paljon tietoa, paljon niin henkilöiden kuin paikkakuntienkin nimiä. MARJUKKA PATRAKKA

12 N:o Koirien Kalevalan vienannos käy hyvin kaupaksi Viime joulukuussa se vihdoin toteutui! Koirien Kalevala ilmestyi vienankarjalaksi 7. joulukuuta. Kirja on suora käännös Mauri Kunnaksen alkuperäisestä kuvakirjasta. Nyt Kalevalan tarina julkaistiin siis ensimmäisen kerran eepoksen alkuperäiskielellä. Vienasta tuli Mauri Kunnaksen kirjojen 30. käännöskieli. Käännöstyön teki Uhtualla asuva Nadežda eli Nadja Lutohina, joka on työskennellyt pitkään vuonna 2000 aloittaneessa lasten kielipesässä. Karjalan kielen vienankarjalainen muoto on Nadjan äidinkieli. Hän on opiskellut sitä myös Petroskoin valtionyliopistossa. Nadja Lutohina nähtiin syksyllä myös Helsingin kirjamessuilla lukemassa silloin vielä julkaisematonta käännöstään. Nadja kertoi Karjalan Heimolle, että työ oli ollut erittäin mielenkiintoinen, mutta melko vaativa. Erityistä siinä oli se, että hän teki käännöstyön melko nopeasti, koska kirja haluttiin saada jo viime joulun markkinoille. Päivät venyivät pitkiksi, hän kertoi. Valentina Saburova (vas.), Nadja Lutohina kertoivat vienankarjalaisesta Koirien Kalevalasta Helsingin kirjamessuilla viime syksynä. Koirien Kalevala -kirja on ollut myös osa Auta lasta oppimaan -projektia, jossa yksityishenkilöt, yhteisöt ja yritykset Suomessa ovat voineet lahjoittaa kirjoja Karjalan Sivistysseuran välityksellä edelleen toimitettaviksi. Kirjoja on viety erityisesti Karjalan tasavallan alueella sijaitseville kielipesien pienryhmille, koululuokille, kirjastoille ja muille oppilaitoksille. Tähän mennessä Koirien Kalevalaa on myyty ja lahjoitettu Karjalan Sivistysseuran kampanjassa yli 500 kirjaa ja lahjoitusprojekti jatkuu edelleen. Lahjoituksen tekeminen onnistuu helposti esimerkiksi täyttämällä lomakkeen Sivistysseuran nettisivuilla. Minun kirja jo on lainassa. Ja illalla tuli soitto. Ja kuulusti mukavalta, kun mummo oli koko illan lukenut tarinaa ja nauranut ja siitä koko perheelle kertonut. Niin, jotta se varmaan on suosittu sekä lapsille että vanhemmilleki, kertoi Valentina Saburova heti kirjan ilmestymisen jälkeen terveisiä Uhtualta. Myös Karjalan Sivistysseuran puheenjohtaja Kari Kemppinen on tyytyväinen. Koirien Kalevala -kirja on jo tähän mennessä ollut melkoinen menestys. Olemme erittäin iloisia, että Auta lasta oppimaan -projektimme idea ja ajatus kielen elvytyksestä on otettu innostuneesti vastaan. Kiitos kaikille kirjoja ostaneille ja lahjoittaneille. Toivon, että lahjoitusinto jatkuu edelleen ja vilkastuu kesäaikaa kohden, sillä mikä sen mukavampi matkatuliainen kuin Koirien Kalevala -kirja ja pari kahvipakettia, hän sanoo. Lisäksi hän muistuttaa, että kirjalla ei ole viimeistä käyttöpäivää. Koirien Kalevalaa on painettu eri kielillä yhteensä kappaletta. Se on Kustannusosakeyhtiö Otavan menestystuote. Koirien Kalevala muuntuu nyt myös nukketeatteriesitykseksi. Petroskoissa toimiva Nuori Karjala -järjestön Čičiliušku-nukketeatteri ottaa sen esitettäväkseen. Teatteriversion kääntämisestä vastaavat Natalia Antonova ja Olga Karlova sekä dramatisoinnista Jana Zhemoitelite. Kirjasta tehdään vienan- ja livvinkieliset versiot. Esityksen voi nähdä myöhemmin tänä vuonna myös Suomen kulttuuripääkaupungissa Turussa ja Helsingissä. AILA-LIISA LAURILA Kuva on otettu 22. tammikuuta Uhtualla tilaisuudessa, missä lapsille ja aikuisille luettiin Koirien Kalevalaa ääneen.

13 2011 N:o Ortodoksiväestö toi väriä luterilaiseen maahan Monet Suomen maalaispitäjät saivat värikkään lisän viime sotien jälkeen, kun kuntaan muutti joukko ortodoksiväestöä silloisesta itäisimmästä Suomesta. Viime sodissa Neuvostoliitolle luovutetun Karjalan ortodokseja sijoitettiin 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvun alussa muun muassa Kainuuseen, Keski-Suomeen, Pohjois-Karjalaan ja Pohjois-Savoon. Laatokan pohjoispuolisen Raja-Karjalan väestöstä noin oli ortodokseja. Yhteensä sotatoimialueilta evakuoitua siirtoväkeä oli noin Filosofian maisteri Heli Kananen on selvittänyt ortodoksisen väestön sopeutumista uusille asuinsijoilleen. Hänen Suomen historian väitöskirjansa Kontrolloitu sopeutuminen Ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa ( ) tarkastettiin 27. marraskuuta viime vuonna Jyväskylässä. Vastaväittäjänä toimi Itä-Suomen yliopiston professori Tapio Hämynen ja kustoksena professori Petri Karonen. Kanasen mukaan uuden asuinyhteisön sosiaalinen kontrolli oli tärkeässä roolissa siirtoväen sopeutumisessa. Esimerkiksi nimittelyin, häpäisyin ja karjalaisten isänmaallisuuden kyseenalaistamisella siirtolaisia mukautettiin hiljaisiksi sopeutujiksi. Kontrolli ilmentyi jopa asutusalueille rakennetuissa pyhäköissä, joista ei useinkaan välttämättä tunnistanut ulkoapäin, oliko se ortodoksinen vai luterilainen hengenhuone. Viime sotien jälkeinen aika oli paljon kipeämpää kuin nyt jälkeenpäin uskommekaan. Kaikki ymmärsivät tuolloin, että asiat on saatava nopeasti järjestykseen ja katsottava eteenpäin. Siksi vääryyksistä on vaiettu, mutta niitä ei ole unohdettu. Siirtoväen sopeutuminen oli huomattavasti moni-ilmeisempi prosessi Heli Kananen kirjoitti ylioppilaaksi Kiuruveden lukiosta keväällä Hän suoritti filosofian maisterin tutkinnon keväällä Kanasen väitöstilaisuus oli Jyväskylän yliopistossa (Suomen historia). kuin tähän saakka on osoitettu, Heli Kananen itse sanoo. Heli Kananen on kotoisin Kiuruvedeltä, minne asutettiin noin 2000 suistamolaista. Kiuruvesi oli yksi suurimmista asutuspitäjistä 1940-luvulla. Ortodoksiväestöä saapui läntisempään Suomeen myös esimerkiksi Korpiselästä, Salmista ja Suojärveltä. Kananen esittää väitöskirjassaan mielenkiintoisen luterilaisen väestön tuottaman sosiokulttuurisen toiseuskonstruktion. Se kokoaa yhteen yleiset ajatukset, joita luterilaisilla oli itsestään ja heidän kotiseuduilleen muuttaneesta ortodoksiväestöstä. Itseään luterilaiset pitivät oikeauskoisina, siisteinä, pätevinä ja suomalaisina. Ortodokseja he sen sijaan pitivät pakanoina, taikauskoisina, ulkokullattuina, sivistymättöminä, likaisina ja venäläisinä eli puheissaan ryssinä. Kiuruveden henkistä ilmapiiriä hallitsi tuolloin herännäisyys, jolla oli omat vaatimuksensa naisten pukeutumiseen. Naiset käyttivät valkoista huivia. Karjalaisemäntien värikkäät päähineet olivat yleinen kauhistelun aihe ja värikkyys leimattiin moraalittomuudeksi. Väitöskirjassa todetaan myös, miten ainoalaatuista nykyinen ekumenia luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välillä on. Tämä osoittaa omalta osaltaan, miten kehittyvä ja muuttuva Suomen luterilainen kansankirkko on. Toisaalta on käynyt niin, että ortodoksiväestö on omaksunut huomattavan paljon luterilaisia tapoja ja toimintamalleja. Vasta ja 1980-luvuilla tapahtui käänne, jolloin uusi ortodoksisuuden hyväksynnän kausi alkoi. Maalaispaikkakuntien jyrkkä kontrolli raukesi, kun suuri osa väestöstä muutti kaupunkeihin ja sai aiempaa vapaammin valita oman elämäntapansa. Uusi polvi oli myös muuttunut seka-avioliittojen kautta kahden uskonnon kasvattamaksi, moniarvoisuutta ainakin jollakin tasolla ymmärtäväksi sukupolveksi. Niihin aikoihin Suomeen alkoi tulla myös seuraavan aallon maahanmuuttajia, jotka toivat tullessaan taas jotakin aivan muuta.

14 N:o Tverinkarjalaiset elävät venäläisyyden puristuksessa Tverinkarjalaisten kulttuuriseura syntyi tasan 20 vuotta sitten. Sen jatkajaksi tuli vuonna 1997 Tverinkarjalaisten kansallinen kulttuuriautonomia. Tasavuodet olivat osa juhlan aiheista, kun Tverinkarjalaisten kulttuuriautonomia ja Tverin valtionyliopisto järjestivät kaksipäiväisen konferenssin lokakuun lopussa viime vuonna. Järjestelyistä vastasivat kulttuuriautonomian puheenjohtaja Nikolai Turičev, edellinen puheenjohtaja Zinaida Golovkina, Tverin valtionyliopiston dosentti ja Karielan Šana lehden toimittaja Ljudmila Gromova sekä kulttuuriautonomian komitean jäsen Zoja Turičeva. Konferenssin pitopaikkana oli vuonna 1870 perustetun Tverin valtionyliopiston kampus. Konferenssiin osallistui yhteensä yli 70 henkeä, paikallisten lisäksi muutama Karjalan tasavallasta tai muualta Venäjältä sekä useita Suomesta. Konferenssin kielinä olivat karjala, venäjä ja suomi. Lähes kaikki puheenvuorot tulkattiin joko suomeksi tai venäjäksi. Ensimmäisenä päivänä, perjantaina, lasten perinnemusiikkiesityksen jälkeen Zinaida Golovkina avasi tilaisuuden ja Nikolai Turičev piti kauniin puheen tverinkarjalaksi. Siinä hän kiitti nykyisiä ja entisiä toimijoita, ja myös suomalaiset karjalan kielen tutkijat ja tukijat saivat kiitoksen. Suomalaisten puolesta onnittelupuheen piti Tverinkarjalaisten ystävät ry: n puheenjohtaja Tapio Mustonen, ja yhdistyksen hallituksen jäsen Martti Malinen lahjoitti valokuvaa sisältävän levyn vapaasti tveriläisten käyttöön. Osa näistä Malisen otoksista, joiden keskeisenä kuvauskohteena ovat itse kylät ja tverinkarjalaiset, on kiertänyt näyttelyissä kuuden vuoden ajan ympäri Suomea, ja kuvia voi katsella myös internetissä. Perinteiseen tapaan onnittelupuheita seurasi kunniakirjojen jako; sellaiset saimme me suomalaisetkin. Kahden päivän aikana esitelmissä käsiteltiin tverinkarjalaisten historiaa, nykytilannetta ja tulevaisuutta. Perjantaina

15 N:o Konferenssi keräsi Tveriin yli 70 osallistujaa. Jelena Kiskina oli pukeutunut karjalaiseen juhla-asuun. Hän kertoi nuorten toiminnasta Tverissä. aamupäivällä pidettiin plenaariesitelmät ja lounaan jälkeen jakauduttiin kolmeen sektioon: historian, kielen ja kulttuurin ryhmiin. Lauantaina oli pelkästään plenaariesitelmiä. Me osallistuimme kielisektioon, jossa pidimme myös esitelmät: Marja Torikka kertoi Karjalan kielen verkkosanakirjasta keskittyen sen tverinkarjalan esimerkistöön, ja Leena Joki puhui Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tverinkarjalaisaineistoista. Professori Pekka Zaikov Itä-Suomen yliopistosta esitelmöi karjalan kielen opetuksesta Venäjällä ja Suomessa, ja professori Sergei Myznikov Pietarin kielentutkimusinstituutista puhui suomalais-ugrilaisten kielten vaikutuksesta venäjän kieleen. Lihoslavlin pedagogisen opiston johtaja Ljubov Mihailova kertoi, että opistossa voi opiskella karjalan kieltä nykyisin vain tunnin viikossa. Kuten Tverissä tapasivat toisensa Leena Joki (vas.), Irina Stroganova ja Marja Torikka. arvata saattaa, nuoria karjalan kielen tutkijoita Tverin alueella on varsin harvassa; heitä sektiossa edustivat Irina Novak ja Anastasia Runtova, jotka esittelivät Tolmačun murteista tekemiään opinnäytetöitä. Karjalan kielen opetus kouluissa on supistunut lähes olemattomiin: sitä opetetaan tällä hetkellä vain yhdessä koulussa, Kozlovassa. Koulun yhteydessä sijaitsevassa päiväkodissa aloitellaan kielipesää, mutta toistaiseksi varsin vaatimattomasti; lasten vanhemmat olisi saatava vakuuttuneiksi siitä, että karjalankielinen päiväkotitoiminta ei uhkaa lasten venäjän kielen oppimista. Karjalan Kielen Seuran toiminnanjohtaja Timo Munne esitelmöi kielipesätoiminnan ideologiasta ja karjalankielisten pesien tilanteesta Petroskoissa, Uhtualla ja Nurmeksessa. Toisena päivänä julkistettiin myös kolme uutta julkaisua. Anatoli Golovkinilta ilmestyi tverinkarjalaisten historiaa käsittelevä kirja Lähtivät, jotta voisivat palata. Kirjalle on tulossa vielä jatkoa. Veijo Saloheimon vuosikymmenten tutkimustyö karjalaisten muuttoliikkeistä Tverin alueelle ja 1600-luvuilla on nyt kaikkien luettavissa aivan viimeaikaista tutkimusta myöten hänen kirjastaan Entisen esivallan alle, uusille elosijoille. Kolmantena kirjana julkistettiin Karjalan Kielen Seuran toimittama tverinkarjalankielinen äänikirja Armaš miun randane, jonka runot ja proosan on Mp3-muotoiseen kirjaan lukenut Ljudmila Gromova. Toisena päivänä käytiin myös mielenkiintoinen ja vilkas keskustelu karjalan kielten yhteisestä kirjakielestä. Kysymyksen heitti ilmaan Anatoli Golovkin, ja professori Pekka Zaikov taustoitti tilannetta sekä otti kysymykseen selkeästi kantaa. Tällä hetkellä hänen mielestään on täysin mahdotonta saada karjalaa venäjän rinnalle viralliseksi kieleksi edes Karjalan tasavallassa, joten on parasta, että karjalan eri kielimuotojen puhujat viljelevät omaa kieltään sekä suullisesti että kirjallisesti, eikä yritetä kiirehtiä yhteisen kirjakielen luomisessa. Venäjän karjalankieliset ovat kaksikielisiä, ja vähemmistökielestä on helppo luopua, jos tutkijat painostavat keinotekoisen kirjakielen käyttöön. Ei pie rekie panna ennen hepoista. Kukaan yleisön joukosta ei vastustanut Zaikovin näkemystä. Ljudmila Gromovan esitelmän aiheena oli karjalankielisen median tulevaisuus. Karielan Šana on rahoitusvaikeuksissa, ja karjalankieliset radio ja tv-ohjelmat on lakkautettu. Gromova totesi, että nyt on ehdottomasti kerättävä voimat ja aloitettava intensiivinen yhteistyö, jotta karjalankielisellä medialla olisi tulevaisuutta. Vaikka karjala on Tverin alueella vielä uhanalaisempi kuin Karjalan tasavallassa, nuoret antoivat toivoa ja uskoa, ettei kieli ainakaan ihan heti pääse sammumaan. Nuorisojärjestössä on nyt kymmenkunta aktiivista jäsentä, ja heistä paikalla olivat Irina Stroganova ja Jelena Kiskina, joka kertoi nuorten toiminnasta. Petroskoilaisesta Nuori Karjala -järjestöstä oli paikalla puheenjohtaja Natalja Antonova. Hän kertoi muun muassa Petroskoissa pidettävistä etnoillatšuista, joissa harrastetaan nygyaigastu karjalastu kul tuurua. Antonova aikoo olla jatkossakin yhteydessä tverinkarjalaisten nuorten kanssa. Ehkäpä tästä viriää hedelmällinen yhteistyö Karjalan tasavallan ja Tverin alueen nuorten karjalaisten välillä. LEENA JOKI MARJA TORIKKA Kotimaisten kielten tutkimuskeskus

16 N:o Lesoset juhlivat syntymäpäiviä Ven Santeri ja Nina Lesonen juhlivat 50- vuotispraasniekkaa 11. joulukuuta Venehjärvellä Vienan Karjalassa. Santeri itse täytti 50 vuotta joulukuussa 2010 ja Nina tämän vuoden alussa, joten juhlat järjestettiin yhtä aikaa molemmille. Perhe kiittää kaikkia upeasta lahjasta! Paikalla oli noin 50 vierasta, joista vähän yli 10 oli Suomesta. Puheita pidettiin ja oli erilaisia esityksiä ja kilpailuja syömisen ja juomisen ohessa. Lopussa oli tanssia ja juhlat jatkuivat aamuyöhön! Santeri Lesonen on monille tuttu, mutta pieni kertaus lienee paikallaan. Santeri oli nelivuotias, kun Moskovasta tuli vuonna 1964 käsky tyhjentää perspek- tiivitön Venehjärven kylä. Asukkaat siirrettiin Ponkalahden kylään. Santerilla meni uusissa oloissa hyvin. Vuonna 1991 hän oli Vuokkiniemen kyläpäällikkö eli kunnanjohtaja. Menestyksestään huolimatta hän tarttui puhelimeen, soitti esimiehelleen Kostamukseen, sanoi itsensä irti ja palasi kaksi kättä, kaksi jalkaa ja pää pääomanaan Venehjärvelle. Hän koki tehtäväkseen autioituneen kylän elvyttämisen. Santeri tuntee alueen historian, luonnon ja entiset sodan taistelupaikat. Tarinoita riittää vierailijoille kerrottaviksi. Kansallispuistoakin hän on ollut yhdessä sukulaisensa, oululaisen Veikko Lesosen kanssa perustamassa.

17 2011 N:o ehjärvellä Pankki- ja urheilumies Kalervo Pälvi on isänsä puolelta karjalaista sukua. Kalervo Pälvi täyttää 75 vuotta Alavutelainen Kalervo Oskari Pälvi täyttää 75 vuotta 17. maaliskuuta. Pälvi tunnetaan etenkin Kainuussa viettämiensä työvuosien aikaansaannoksista. Hän johti Sotkamossa pankkia ja oli mukana huippu-urheilun tapahtumissa. Pälvi on ollut koko elämänsä ajan innokas urheilumies ja katseli tätäkin haastattelua tehtäessä hiihtokilpailuja televisiosta. Pälvi toimi urheiluseura Sotkamon Jymyn ylimmissä luottamustehtävissä, puheenjohtajana vuodet , ja huomasi, kuinka paljon panostusta vaatii kansallispelissä pääsy huipulle ja siellä pysyminen. Sotkamossa vauhtia antoi kainuulainen maakuntahenki. Pälvi on syntyisin Alavuden Jokivarrelta. Syksyllä 1957 hän lähti Etelä-Pohjanmaalta Kainuuseen, ja kaupan ja sähköyhtiön töiden jälkeen hän siirtyi pankin palvelukseen. Yksi alkuaikojen työpaikoista oli Eelis ja Herman Moilasen kauppa Suomussalmella, missä hän toimi myyjänä ja autonkuljettajana. Suomussalmella ollessaan Pälvi kävi kauppakoulun. Pankkiuransa hän aloitti Ämmänsaaren konttorissa vuonna 1967 pankkivirkailijana ja eteni toimistopäälliköksi ja pankinjohtajaksi. Alkuun työnantajana oli SYP ja sittemmin Merita, joka muuttui sitten Nordeaksi. Pälvi työskenteli pankissa ensin Suomussalmella ja sitten Sotkamossa. Työt Sotkamossa alkoivat kesäkuun alussa vuonna Kalervo Pälvin karjalainen tausta ei ole yhtä tunnettua, vaikka hän sanookin, ettei ole sitä koskaan salaillut eikä mitenkään häpeillyt. Päinvastoin, hän on ottanut sen puheeksi mielellään aina sopivan tilanteen tullen. En ole arkaillut sanoa sitä, että suonissani vitaa 50-prosenttinen viealainen veri, hän sanoo. Pälvin isä oli Stepan eli Teppo Filippov, joka oli syntyisin Kontokin Kenttijärvestä. Hän tuli Suomussalmelle parikymppisenä vuonna Hän kulki kauppiaana eri puolilla maata, kunnes päätyi Alavudelle. Isä kuoli vuonna 1969 vain 66-vuotiaana. Äiti oli pohjalainen talon tytär Alavudelta. Kostamuksessa syntynyt suuri kansankirjailija Jaakko Rugojev on Pälvin sukulaisia. Täysserkkuja ovat myös Lauri ja Nikolai Rugojev ja pikkuserkkuihin kuuluu muiden muassa Venäjän ja Karjalan kulttuurin edistäjänä tunnettu Tatjana Klejerova. Kalervo Pälvi kävi itse ensimmäisen kerran Venäjän puolella vuonna 1990 ja sen jälkeen useita kertoja. Etenkin Kostamukseen oli Sotkamosta helppo pistäytyä. Matkoilta on mielessä monia värikkäitä muistoja. Pankkityöt loppuivat vuonna 1995 ja vuonna 1997 Kalervo Pälvi jäi eläkkeelle. Seuraavana vuonna hän palasi Alavudelle. Poika asuu ja työskentelee edelleen Sotkamossa ja tytär Nummelassa. AILA-LIISA LAURILA

18 N:o Anni on saatettu Kajaanin kalmismaalle Kukitetun kummun äärellä lähiomaiset Karjalan kieltä t kielipesiin Aunu Anna Väisänen Kajaanissa Repolan Muujärvellä 29. syyskuuta vuonna 1905 syntynyt Anna (Anni) Väisänen nukkui ikiuneen Kajaanin Salmijärvellä itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta viime vuonna. Karjalan Heimon joulunumero kertoi hänen 105-vuotispäivästään. Anni siunattiin haudanlepoon Kajaanissa 18. joulukuuta läheisten saattelemana. Anni Väisänen (os. Ipatoff) sai elää pitkän ja rikkaan elämän. Iloa ja kiitollisuutta Anni saattoi kokea elämänsä aikana monista asioista. Äidin roolissaan hän seurasi tarkkaan ja kiinnostuksella tyttärensä lehtorin-uraa ja poikansa toimia yritysjohtajana. Pojan lapset ja lastenlapset neljännessä polvessa toivat Annille tyytyväistä ja hyvää mieltä viimeisiin elinvuosiin saakka. Myös sisarensa Nastin lapsiin Anni-tädillä oli pysyvät yhteydet. Murhetta ja suruakin mahtui Annin pitkään elämään. Otto-miehensä Anni menetti yli neljä vuosikymmentä sitten ja poikansa Kalevin kaksikymmentä vuotta sitten. Talvisodassa pommitettiin Kajaanin koti. Honkaniemen kesäpaikan talon tuli tuhosi kahteen kertaan. Anni Väisänen oli voimakastahtoinen karjalainen matriarkka. Hän oli selviytyjä. Hän jätti läheisilleen mallin, kuinka vaikeudet voitetaan, miten koettelemuksista noustaan uuteen elämään ja mitä suomalaisella sisulla voidaan saavuttaa. Annille Suomen itsenäisyys oli elämän tärkeitä asioita. Hän, jos kukaan, osasi arvostaa itsenäisyyttä ja vapaata isänmaata... Symboliikkaa on hänen poismenonsa päivämäärässä. Anni sai lähteä silloin, kun valtakunnassa oli itsenäisyyden juhlaliputus. Olemme serkkuni Anna-Liisan kanssa opiskelleet muinoin eri aikoina latinaa ja käyttäneet opiskellessamme jopa samaa kierrätettyä latinan oppikirjaa. Siitä kirjasta Annia ajatellen otan tähän hänen muistokseen seuraavan lauseen: Sit tibi terra levis. Lauseen voi tulkita Muujärven Annin lapsuuden kotikielellä näin: Olgot hälle kebiet muat. MARTTI POTTONEN Kirjoittaja on Annin sisaren poika Karjalan tasavaltaan kuuluvassa Aunuksen piirissä on meneillään selvitys uusien kielipesien avaamisesta. Hankkeen kansainvälinen työryhmä perehtyi joulukuussa noin viikon ajan päiväkoteihin Aunuksessa, Vitelessä, Kuittisissa ja Mäkriässä. Työryhmä järjesti Aunuksen hallintopiirissä myös tiedotusseminaarin kielipesistä päiväkotien johtajille, kasvattajille, karjalaisille aktivisteille ja itsehallintoelimien edustajille. Tarkoitus oli selvittää, onko päiväkodeissa ja yhteiskunnalla kiinnostusta, tarvetta ja resursseja esimerkiksi livvinkielisen kielipesän toiminnalle. Lisäksi kielipesä-hankkeen kansainvälisen työryhmän jäsenet keskustelivat joulukuun puolivälissä Petroskoissa Karjalan opetusministeriön, kulttuuriministeriön ja kansallisuuspolitiikan valtionkomitean virkailijoiden kanssa projektin toteuttamisesta. Suomalaisten asiantuntijain ryhmään kuuluvat Suomen kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjava, Helsingin yliopiston professori Janne Saarikivi, Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuurineuvos Maija Lemmenpuro ja hankkeen koordinaattori Annika Pasanen. Hankeen suomalainen koordinaattori Annika Pasanen aloitti kielipesätoiminnan Kalevalassa vuonna Silloin perustettiin Suomessa toimivan Uhtua-seuran myötävaikutuksella ensimmäinen kielipesä Kalevalan taajaman päiväkotiin. Eri-ikäiset lapset ja lastentarhanopettajat käyttivät keskenään puhuessaan vain karjalaa. Nuori Karjala -kansalaisjärjestön jäsenet ovat sen jälkeen tehneet aloitteen kielipesien perustamisesta myös Petroskoin esikoululaitoksiin. Aloitetta ovat kannattaneet niin Karjalan tasavallan opetusministeriö kuin Petroskoin kaupunki. Nyt Karjalan valtiollisen kasvatusopillisen akatemian asiantuntijaryhmä on laatinut esikouluopetuksen Kielipesä-konseptia ja esittelee sen ensimmäis-

19 ulossa lisää ksen piirissä N:o tä osaa toukokuussa 2011 Karjalan tasavallan opetusministeriölle. Jos ohjelma saa kannatusta, tarjotaan sitä varhaisiän lasten ryhmille. Jos halukkuutta uusien kielipesien perustamiselle ilmenee, ryhdytään hanketta toteuttamaan jo syyskuusta alkaen. Karjalan opetusministeriön mukaan aluetasavaltaan ollaan luomassa puitteita suomen, karjalan ja vepsän oppimiseksi ja lukemiseksi kaikilla tasoilla alkaen päiväkodista. Suomea on tähän mennessä opetettu Petroskoin kaupungin rahoituksella päiväkodissa numero 107 ja karjalaa lastentarhoissa numero 56 ja 20. Karjalan opetusta on ollut myös Aunuksen, Kalevalan ja Prääsän hallintopiirien muutamissa esikoululaitoksissa. Karjalan Heimon saamien tietojen mukaan suomenkielinen kielipesä Petroskoissa on päässyt vain vähäiseen alkuun kielen käyttämisessä. Kolme- ja neljävuotiaat lapset opiskelevat suomenkielisiä loruja, lauluja, runoja ja fraaseja, mutta eivät pysty toistaiseksi puhumaan oma-aloitteisesti suomea. Kanssakäyminen lasten kesken tapahtuu yleensä venäjäksi. Viime vuonna Petroskoissa aloittanut kansainvälinen kielipesähanke on saanut rahoitusta Suomen Kulttuurirahastosta. Rahoja ei käytetä suoraan kielipesien toimintaan, vaan menetelmän opetukseen. Kielipesien perustamista on valmisteltu myös Marin tasavallassa. Hanke on herättänyt kiinnostusta niin päiväkotien opettajissa kuin opetusalan virkamiehissä. Opetus- ja tietoministeriö on vakuuttanut, että kielipesät voisi avata Joškar- Olassa, piirikeskuksissa ja taajamien päiväkodeissa. Myös Mari Elissä on ollut riittävästi marin kieltä hyvin osaavia lastentarhanopettajia. Tällä hetkellä muutamissa päiväkodeissa kokeillaan kielikylpyopetusta, jonka tarkoitus on myös vahvistaa marin kieltä. AILA-LIISA LAURILA Jykserge tarkoittaa suomeksi joutsenpoikaa. Nukketeatterikeskus Poijun tuotanto voitti viime syksynä suomalais-ugrilaisen teatterifestivaalin kilpailun pääpalkinnon Mari Elissä Venäjällä. Poijun Joutsenpoika hurmasi teatterien kilpailussa Suomalainen nukketeatteriesitys voitti ensimmäistä kertaa suomalais-ugrilaisten teattereiden festivaalin pääpalkinnon Mari Elin tasavallassa Venäjällä viime marraskuun lopussa. Nukketeatterikeskus Poijun tuotanto, Anne Lihavaisen ja Teija Muurisen esittämä Joutsenpoika Jykserge lumosi sekä tuomariston että yleisön. Joutsenpoika Jykserge on Oili Sadeojan kirjoittama ja ohjaama nukketeatteriesitys, jonka nuket ja lavastus ovat Heini Maarasen käsialaa. Se sopii sekä aikuisille että lapsille. Esityksen lähtökohtana ovat suomalais-ugrilaisten luonnonkansojen maagiset käsitykset kaiken elollisen yhteydestä. Sen kieli soljuu kalevalaisena. Marilaiseen mytologiaan perustuvassa tarinassa Joutsenpoika elää kahden maailman välissä. Valkosiipinen Jykserge on puoliksi poika ja puoliksi joutsen. Hän kasvaa ja kohoaa siivilleen, mutta ei opi puhumaan ihmisten kieltä. Eläinten ja luonnon ääniä hän sen sijaan ymmärtää. Lopulta Jykserge harjaantuu elämään molemmissa maailmoissa. Tarina Joutsenpojasta on vahva kannanotto luonnon säilyttämisen ja kansallisen kulttuurin elvyttämisen puolesta. Näytelmän lähtökohtana ovat marilaisten ja muiden suomalais-ugrilaisten luonnonkansojen maagiset käsitykset kaiken elollisen yhteydestä. Anne Lihavainen kertoo, että idea esitykseen tuli kaksi vuotta sitten ryhmän vierailulla Joškar Olassa. Kävimme kansanmuseossa ja kuulimme sikäläisistä rituaaleista. Ne jäivät mieleen ja kotiin tullessamme mietimme, että olisi ihana esittää niitä. Valmista nukketeatterille sopivaa näytelmää ei kuitenkaan löytynyt, ja saimme Oili Sadeojan kirjoittamaan sellaisen. Tuomariston mukaan taruolentojen ja myyttien tulkitsijoina näyttelijät ovat syvästi sisäistäneet tulkitsemansa maailman. Festivaalilla nähtiin yhteensä 13 esitystä yhtä monella eri kielellä. Nukketeatteriesityksiä niistä oli vain kaksi. Festivaali järjestettiin kahdeksannen kerran. Joutsenpoika Jyksergen seuraava esitys on 20. maaliskuuta kulttuuritalo Stoassa Helsingissä. Nukketeatterikeskus Poiju järjestää myös monipuolisia alan kursseja ja koulutuksia ja kiertää eri puolilla maata.

20 N:o