Martti Seeslahti. Muisteluksia

Transkriptio

1 Martti Seeslahti Muisteluksia Masan muistelmat_final10.indd :38:09

2 Martti Seeslahti: Muisteluksia Toimitus: Martti Seeslahti ja Tuomo Tormulainen Taitto: Tuomo Tormulainen Paino: Grano Joensuu 2014 Verkkoversio osoitteessa: Kannen kuva: Tervauurossa ongella joskus 2005 Masan muistelmat_final10.indd :38:09

3 Saatteeksi 3 Aluksi 3 1 Lapsuudesta, nuoruudesta ja kaupanteosta 4 Korven kansa arkea ja kujeita 4 Sonnisista Seeslahdeksi 7 Töistä kotiin reppuselässä 8 Kaupan pitoon Pihlajaharjuun 9 Ukko Pekka 10 Reisbakan Suli 10 Julius ja Lempi Venäjällä 11 Hujasen Antin kaalinkerät 12 Veksi voitti kumiterillä 12 Virsulle muna päähän 12 Yleislakko ei ollut turha 13 Koulusta kauppaan ja kauppakouluun 13 Armeijassa simputusta, lahjontaa ja muuta kujeilua 14 Veksi ja Matti 16 Jawa, Pobeda ja Letukka 17 Talousosuuskassa 18 Verkot väärillä vesillä 19 Pirkon kanssa naimisiin 20 Rakennuksilta ja rakentajista 21 Arvo Kiljanderin oppiin 21 Laakkosen Tatu Göteborgin satamassa 21 Hengen lähtö lähellä 22 Minnan patsaalla 22 Simon Mosse 23 Surunvalittelukäynti 23 Rakentamisen oppikoulu Helsingissä 23 Muistoja monilta työmailta 24 Antti ja Antin desantit 25 Ministeriltä ohjeet Kontiolahdelle 25 Paritalo ilta- ja viikonlopputyönä 26 Kahdeksankymmenluvun alkupuolen hommia 27 Aliurakoitsijalla huono tuuri 27 Pallukka 27 Valu Nupposen talolla 28 Mestarien mustalle listalle 28 Perhospuutarhassa taidonnäyte 29 Kehityskeskustelu työmiesten tapaan 29 Matkoilla maailmalla 30 Stalinin vainot ja Kizhin ikonit 30 Aino Kosken tarina 31 O.W.Kuusisen avustaja 31 Tusina lääkäreitä junassa 32 Autoseikkailu Odessaan 32 Liiton valtuuskunta Moskovassa 34 Lomamatka Sotshiin 35 Lakritsi kelpasi Ludvikassa 35 Lehmolaiset Moskovan reissulla 35 Kiertomatka: Tashkent, Alma Ata, Dushambe, Leningrad 36 Rakennusosaston matka Vilnaan 38 Liiton matka Tallinnaan ja vastavierailu 39 Lomamatka Intian Goassa 40 Tehyn matkalla Pekingissä 42 Masan muistelmat_final10.indd :38:09

4 2 Ammatillisessa ja poliittisessa työväenliikkeessä 44 Lehmon yhteiskunnallinen korkeakoulu 44 Naapurin ministeri ei kiinnostanut 44 Kentän ääntä liittovaltuustoon 45 Lakkoavustuksista melkoinen ruljanssi 45 Uittoperinnettä talteen Ristisaaren Savotassa 46 Hätäaputyömaat Kissalan Jenkassa Harwardin yliopistoon saakka 47 Penttilän sahan viimeinen päivä ja muita tarinoita 48 Pekkaset on aikanaan maksettu 49 Sorsalle ei kelvannut yhteinen Vappu 49 Kun rappuset putosivat 49 Painiopit käyttöön harjakaisissa 50 Mies varjoista 51 Ehdokkaiden takapiruna ja ehdokkaana 51 Pelloperälle maalaiselämään 53 Aitamurto lainataan 55 Neuvostoliitto kohti loppuaan 55 Kirjoittajaksi Kansan Sanaan 56 Suurmielenosoitus ja karvalakkilähetystöjä 57 Rakentajan toimitusneuvostossa 58 Lama maksatettiin työtätekevillä ja pienyrittäjillä 58 Kontiolahdella, kontiolahtelaisista 60 Valtuustoon 1992 vaaleissa 60 Pohjaton rahanreikä - ampumahiihtokeskus 61 Muisteluksia kunnanjohtajista 62 Kuka päättää kunnassa? 63 Avioliitto hajoaa 63 Puusepänkurssilta kalusteet kotiseutukeskukseen 65 Projektilla töitä työttömille 65 Kontiolahti-seuran johtokuntaan 67 Kolmen sepän patsaalla 67 Mitäpä jäi käteen? 67 Tiihosen Manu 69 Kyläkirjan kiemuroita 71 Kaarinan kanssa 71 Laajojen sukujen jäseniä 73 Lopuksi 74 Kuvia 75 Maalauksia 79 Masan muistelmat_final10.indd :38:09

5 3 Saatteeksi Olen kirjoitellut näitä muisteluksiani parin vuoden ajan. Kysymys varmaan kuuluu, miksi kirjoitan? En ole elämässäni ollut missään niin merkittävässä tehtävässä että muistelmien kirjoittamiseen olisi aihetta. Kirjoitan näitä oikeastaan vanhempieni takia, koska en heidän elämästään ennen syntymääni paljoakaan tiedä. Arkipäivä lapsuuteni ja nuoruuteni aikoina taisi olla niin työntäyteinen ja huolten täyttämä, että kertomukset isän ja äidin nuoruudesta, heidän vanhemmistaan, suvusta ja suvun vaiheista, jäivät hyvin vähäisiksi. Muistikuvissani isä oli hiljainen, joskus omissa oloissaan viihtyvä mies, johon sota oli jättänyt lähtemättömän jäljen. Isä istui usein keittiön pöydän ääressä ja rummutti sormillaan pöydän kantta, näytti siltä että hän oli silloin ihan omissa maailmoissaan. Äidin käyttövoimana oli uskonto, syvä usko Jumalaan ja sen mukanaan tuoma usko pelastuksesta ja tuonpuoleisesta elämästä. Muistikuvissani äiti istui työpäivän päätteeksi usein kiikkutuoliin virsikirja sylissään ja saattoipa hän joskus veisatakin virren tai pari. Yritän kertoa näissä muisteluksissani jotain itsestäni, siitä miten olen elänyt, mitä kokenut, mitä on vuosien varrella tapahtunut ja miten olen maailman nähnyt. Kirjoitan näitä muistelujani lapsilleni, kertoakseni, ainakin osan siitä, mikä on jäänyt puhumatta. Omistan nämä muistelukseni lapsilleni, Katjalle, Tanjalle ja Sallalle, sekä lapsenlapsilleni Sara Sofialle ja Ella Olivia Evitalle. On tarpeen esittää kiitokseni niille ihmisille jotka ovat auttaneet minua näiden muistelusten aikaansaamisessa. Vaimoni Kaarina yllytti minua kirjoittamaan ylös ne tarinat, mitä hänelle olen vuosien varrella kertonut kokemuksistani ja kuulemistani jutuista rakennustyömaiden ruokatuvissa. Matti Ronkainen luki käsikirjoituksen ja ammattitoimittajana korjasi huomaamansa virheet. Tuomo Tormulainen taittoi käsikirjpoituksen painettavaan kuntoon. Molemmille lämmin kiitos. Aluksi On 14 päivä syyskuuta kello on 11 ja näen ensimmäisen kerran yli 70 vuotta kestäneen elämäni aikana taivaalla liitelevän maakotkan. Vähän myöhemmin vaimoni Kaarina sanoo: Katso taivaalle mitä siellä menee? Hanhia satapäinen aura, joka muuttaa muotoaan koko ajan. Aikaisessa ovat. Tuo enteilee aikaista, pitkää talvea. Olen ollut yli kuusi vuotta koekaniinina amerikkalaisessa kolesterolilääketutkimuksessa. Sitä johtaa Juha Mustonen, kovasti arvostamani kardiologi ja Pohjois-Karjalan keskussairaalan sisätautiosaston ylilääkäri. Kävin hiljattain Juhan vastaanotolla. Hän hieman ihmetteli, näin sen käsitin, että selvisin hengissä kesällä minua kohdanneesta keuhkokuumeesta. Se oli kova koettelemus. Olin neljä vuorokautta hengityskoneessa, kolme vuorokautta äly nummella eli nukutettuna. Piru vissiin houkutteli luokseen. Olin 10 vuorokautta keuhkoteholla, jossa on todella huippuammattitaitoinen henkilökunta. He pitivät minut hengissä. Pyysin Juha Mustosta välittämään kiitokseni porukalle siitä, että olen vielä olemassa. Jälkeenpäin olen ajatellut että vissiin sosialistien helvetissä oli silloin tungosta, kun en sopinut sinne. Tarinan kuulin Ruotsissa, Ludvikassa, Taalainmaalla. Olimme siellä kuntaretkeilyllä kesällä Oppaana oli inkeriläissyntyinen mies, elämässään paljon nähnyt ja kokenut ihminen. Hän halusi kertoa vitsin nimenomaan minulle, kun olin SKDL:n edustajana matkalla. Jutun hänelle oli kertonut joku suomalainen kommunisti. Kuollut mies ei päässyt taivaaseen vaan Pyhä Pietari passitti hänet helvettiin. Helvettiin tultuaan mies huomasi, että siellä oli omat helvettinsä porvareille ja sosialisteille. Mies koputti ensin porvarien ovelle. Kun porvarien piru aukaisi oven mies kysyi millainen kohtelu siellä on? Porvarien piru vastasi että vettä ja leipää on ruuaksi ja kaksi kertaa päivässä virutetaan naulasella laudalla. Tuon kuultuaan mies päätti käydä kysymässä sosialistien pirulta miten siellä kohdellaan. Sosialistien piru sanoi samat sanat, vettä leipää on ruuaksi ja kaksi kertaa päivässä virutetaan naulasella laudalla. Tuon kuultuaan mies päätti mennä porvarien helvettiin ja kääntyi jo mennäkseen, kun sosialistien piru taputti häntä olkapäälle ja sanoi: Kuule toveri, toisena päivänä meillä on lautoja, mutta ei nauloja, kun taas toisena päivänä meillä on nauloja, mutta ei lautoja. Piti matkustaa syvälle Taalainmaan suomalaismetsiin tuon jutun kuullakseen. Sairaalareissun jälkeen piti opetella uudelleen kävelemään. Näin isomahaiselle on ainut lohtu, ettei tarvinnut opetella konttaamaan. Se olisi varmaan ollut yhtä helvettiä. Masan muistelmat_final10.indd :38:09

6 4 Lapsuudesta, nuoruudesta ja kaupanteosta Alkakaamme alusta. Olen syntynyt , näin papinkirjat väittävät. Äitini Tyyne Maria Sonninen sittemmin Seeslahti, omaa sukua Riekkinen tosin sanoi että olen syntynyt ja että papinkirjoissa on vuorokauden virhe. Voisi tietenkin kuvitella että äidilläni Tyyne Marialla olisi ns. ensikäden tietoa milloin olen syntynyt. Synnytys on tapahtunut Antikkalan talon yläkerrassa Kuopion Peipposenrinteellä. En tiedä, mutta oletan, että synnytyksessä on ollut avustamassa diakonissa Tuula Hyvönen, tämä Peipposenrinteen hyvä haltia, joka oli aina siellä missä tarvittiin, oli yö tai päivä. Isäni Viljam Sonninen sittemmin Seeslahti, oli tuohon aikaan Sissipataljoona 1:n mukana valtaamassa Karhumäkeä. Se vähä mitä isä sotahommistaan kertoi liittyi osaltaan siihen, millä kyydillä hän oli tullut Karhumäestä Lieksaan saatuaan loman joskus joulukuussa Kyyti oli ollut kylmä. Hän oli päässyt kuorma-auton lavalle, kuorman päälle istumaan. Kuormassa oli kaatuneita suomalaisia sotilaita, joita oltiin viemässä Lieksaan kaatuneiden evakuointikeskukseen huoltoa ja tunnistamista varten. Yhden kerran isä tästä puhui. Sanoi istuneensa kuorman päällä konepistooli sylissä, siltä varalta että sattuisi venäläisten partioita liikkumaan tien varressa. Siitä miten hän pääsi Lieksasta Kuopioon, ei ollut puhetta. Minulla on kolme muistikuvaa sota-ajasta, ne ovat hataria mutta ovat kuitenkin. Ensimmäinen on siitä, kun olimme äidin kanssa, Kuopion rautatieasemalla. Muistikuva liittyy harmaisiin miehiin. Todennäköisesti olimme saattamassa isääni, hänen lähtiessään uudelleen rintamalle kesäkuun alkupuolella Toinen muistikuva liittyy ilmeisesti Kuopion pommituksiin syyskesällä Menimme piiloon Inkilänmäenrinteessä olevien kolmen ison kuusen alle. Siitä on vuosia kun olen käynyt Inkilänmäellä. Inkilänmäki on myllerretty perinpohjin, mutta ne kuuset olivat vielä silloin pystyssä. Kolmas muistikuva liittyy saksalaisten lähtöön Kuopiosta. Minun muistikuvani mukaan seisoimme Masan, minua kahdeksan vuotta vanhemman veljeni kanssa, vanhan kallantien pohjalla, se tie oli uuteen, kolmekymmenluvulla rakennettuun Kallantiehen nähden vähän korkeammalla Peipposenrinteessä. Muistikuvani mukaan saksalaisten kolonna tuli Kuopiosta päin matkalla pohjoiseen. Siinä minun ja Masan kohdalla pyöräili joku nainen myös kohden pohjoista. Ensimmäinen saksalaisten autoista ajoi sen naisen yli. Se nainen kerrotun mukaan kuoli siihen heti. Yksikään niistä saksalaisten autoista ei pysähtynyt katsomaan miten naisen kävi. Olen kysynyt veljeltäni, millainen muistikuva hänellä on tapahtuneesta. Ei minkäänlaista. Olen ajatellut että muistikuvani on harhaa. Räisän Jorman kirja Lapsuuteni Peipponen ilmestyi aikanaan, siinä on ihan lyhyt maininta tapahtuneesta. Voi olla että en muistele harhoja. Minuun se jätti sellaisen jäljen että en pystynyt vuosikymmeniin hyväksymään mitään mikä oli saksalaista. Se oli yksinkertaisesti mahdotonta. Sitten ilmestyi Riekkisten sukuseuran julkaisema kirja Mun muistuu mieleheni nyt, sukututkimus josta kävi heti selville, että äitini puolen suvun ensimmäinen tiedetty esi-isä oli Saksasta suomeen ajautunut Johan Grekin. Voi perkele. Minussakin saattaa siis olla ainakin itikan vitullinen saksalaista verta. Niinpä minäkin ajelen nykyään, parikymmentä vuotta vanhalla, ruostuneella volkkarilla. Että silleen. Korven kansa arkea ja kujeita Sukututkimus on kaiken kaikkiaan mielenkiintoista puuhaa, kenen humeetti vain kestää kohdata ne kaikki hullut, umpihullut ja kierot oman edun tavoittelijat, joita jokainen suku on tulvillaan. Isän puolelta ensimmäinen esi-isäksi mainittava on Tammelan pappi Johannes Mulli, elänyt 1500 luvun alkukymmenillä. Tein joskus 1970 luvulla silloiselle Joensuun Yliopiston rehtorille Heikki Kirkiselle, pientä remonttia hänen ja vaimonsa Mairen asuntoon. Heikki Kirkinen kysyi jossain vaiheessa, että mistä nimi Seeslahti on kotoisin. Koetin parhaani mukaan, selvittää hänelle mistä olen kotoisin. Kirkinen sanoi ykskantaan, että se Sonnisten suku on vanhaa rantarosvojen sukua Länsi Suomesta ja että heidät on kruunun toimesta karkotettu asuttamaan Kainuuta. Ja todella. Paltamosta löytyy yksi kappalainen 1600 luvulta joka on suoraan alenevassa polvessa Johannes Mullin jälkeläisiä. Isäni isä Aabel Sonninen oli huutolaispoika joka iän myötä yleni loiseksi. Elätti itseään ja pesuettaan sekalaisilla töillä, mitä sattui olemaan. Aabel ja vaimonsa Eeva saivat kymmenen lasta, joista viisi kuoli lapsina. Eloon jäivät tätini Lyydia, setäni Pekka, Aapeli, Ville ja isäni Viljam. Setäni Ville Sonninen oli armoitettu tarinankertoja, jonka tarinoiden kuunteleminen oli silläkin tavalla mielenkiintoista, että setä Villellä oli yläpuolella väljät tekarit, jotka poikkeuksetta, hänen nauraessaan omille jutuilleen, loksahtivat alas. Se oli kohtalaisen hurja näky, kun hän nauroi jutuilleen, suu auki ja hampaat vastakkain. Tämä näky oli varmaan se, minkä takia setä Villen jutut tuli kuunneltua tavallista tarkemmin. Mieleen on jäänyt tarina, joka sijoittuu ilmeisesti vuoden 1918 kevättalveen. Ukki Aabelin mökistä oli ruoka loppunut tyystin. Siinä Aabel Sonnisen lähellä oli Tynnörimäen talo, pitäjän napa, jonka isäntä oli köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtaja, jonka vallassa oli jauholappujen jakaminen kunnan köyhille. Sinnepä Aabel Sonninen hiihti hädissään ja perille päästyään esitti asiansa Tynnörimäen isännälle. Tarinan mukaan Tynnörimäen isäntä halusi tarkistaa, että Aabelillla oli tosissaan hätä ja käski Aabelin heittää hosut puolikinttuun, Tynnörimäen suuressa tuvassa kaikkien Masan muistelmat_final10.indd :38:09

7 5 piikojen ja renkien läsnä ollessa. Aabel teki työtä käskettyä ja isäntä tutki, hän työnsi sormensa Aabelin peräaukkoon, eikä siihen sormeen mitään jäänyt, jolloin isäntä loihe lausumaan Kun minulla on niin lyhyet sormet että ei niillä kunnon tutkimusta saa aikaiseksi, on sinun hiihdettävä Varpaisjärven kirkolle, siellä lääkärillä on pitkät sutjakat sormet joilla hän voi tehdä tarkemman tutkimuksen tarvitsetko sinä jauholappua vai et. Niinpä Aabel hiihti parikymmentä kilometriä Varpaisjärvelle, pääsi lääkärin vastaanotolle, jossa tutkimusmetodi oli sama kuin Tynnörimäen tuvassa, sillä erolla että lääkärin kynnen alle jäi yksi akana, jolloin hän sanoi että et sinä vielä pariin viikkoon mitään jauholappua tarvitse. Ville sedän kertoma tarina on rankka ja varmaan liioiteltu, mutta se olen tarkastanut Varpaisjärven pitäjä historiasta, että keväällä 1918 Lapinlahden asemalle tuli kaksi vaunullista viljaa jaettavaksi tarvitsijoille. Mutta asioista vastaavat isännät eivät jakaneet viljaa, antoivat ihmisten kärsiä nälkää ja häpäisivät heitä kukin tavallaan. Tähän tarinaan liittyy pieni episodi. Pekka setä kuoli joskus 1970 luvun alkupuolella, veljeni Matti meni hautajaisiin. Masa kertoi kuinka hän hautajaisten jälkeen istui Pekan mökin pihalla penkillä kun siihen tuli joku mies ja kysyi Masalta, että kuka hän on? Masan kerrottua syyn paikalla oloonsa oli tämä mies sanonut, että kyllä ne Sonniset olivat sitten köyhistä köyhimpiä. Masan kysyttyä kuka hänen keskustelukumppaninsa oli, mies oli ilmoittanut olevansa Tynnörimäen isäntä. Masa oli sanonut sille että etkö ole vielä kerennyt kiusamaan tarpeeksi, vieläkö piti tuo tulla hautajaisiin sanomaan. Tähän köyhyyteen liittyy varmaan myös se, kun näin isän suuttuvan perusteellisesti. Tämä tapahtui yhtenä päivänä siinä meidän kaupassa. Muuan rouva sanoi isälle että isä oli myynyt hänelle eilisen leivän. Silloin isä karjaisi sille rouvalle: Perkele, jos olisit syönyt yhtä paljon pettua kun minä olen syönyt et tulisi valittamaan minulle eilisestä leivästä. Se rouva lähti niin että oven lasit vain helisivät. Sanoin isälle että tais yks asiakas kadota. Isä sanoi että menköön, hän ei jaksa kuunnella tuollaista. Se rouva tuli kuitenkin seuraavana päivänä ja sanoi isälle että työ olitta oikeessa. Ukkokin heltyi niin paljon että antoi kahvipaketin sovinnon merkiksi sille rouvalle. Kun olen kirjoitellut, muistini mukaan, näitä isoisästäni ja isästäni kertovia juttuja, taustalla on soinut Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia. Minulle siinä sinfoniassa soi suomalainen kevättalven korpimetsä, Tapiolan riihenpuinti. Kaikkine sävyineen, jossa kuolema on aina läsnä. Olen monesti ajatellut, että ukkini ja mummoni ovat kuulleet sen soiton korvissaan, haudatessaan pieninä kuolleita lapsiaan. Sitä, mitenkä ja mistä Sibelius on sävellykseensä tavoittanut tämän korven kansan arkipäivän, en tiedä. Minulle se soi alastomana, kuitenkin kirkkaana ja toivoa täynnä olevana musiikkina. Isän veljet Pekka ja Aapeli jäivät etäisiksi. Aapeli kävi meillä muistini mukaan pari kertaa, hänen nuorin poikansa Martti piti meillä opiskeluaikanaan kortteeria jossain vaiheessa. Pekka setä kävi kerran, kun isä oli jo viimeistä reissuaan sairaalassa. Se on jäänyt Pekka sedän vierailusta mieleen, kun kyyditsin häntä meidän farmari Mossellamme Kuopion halki kaupungin sairaalaan ja takaisin Pihlajaharjuun, hän pelkäsi kyydissä silminnähden, sanoi monta kertaa: Älä aja noin kovasti. Ville sedän luona Varpaisjärvellä kävimme melko usein. Setä Villellä ja vaimollaan oli viisi poikaa, Matti, Paavo, Erkki, Risto ja nuorin jonka nimeä en muista. Yhdellä reissulla kävimme myös isän vanhempien haudalla. Heidät oli haudattu Varpaisjärven hautausmaalla sinne kiviaidan taa, köyhien puolelle. Se käynti on vaikuttanut minun ajatteluuni kirkosta ja yhteiskunnasta hyvin voimakkaasti. Ilmeisesti näiden uskovaisten taivaassakin köyhät pidetään kiviaidan takana, kuuntelemassa kun parempi väki pimputtelee harppua iäisyydestä iäisyyteen. Isän sisar Lyyti täti asui miehensä Aapeli Heikkisen kanssa Lapinlahden Myllykoskella. Myllykoski oli hyvin viehättävä paikka. Siellä käydessämme sain ratsastaa Ressulla, pyöreällä Suomen hevosella. Aapeli nosti minut selkään ja Ressu kiersi Äitini veljensä Paavo Riekkisen perheen luona kyläilemässä. (äiti takana tietyn lenkin pitkin metsäpolkuja ja toi keskellä) sitten pihaan, yritti sitä ohjastaa tai ei. Masan muistelmat_final10.indd :38:10

8 6 Kerran Aapeli toi Lyyti tädin silmälääkäriin Kuopioon. Heinänteko aikana heinä oli pistänyt tätiä silmään ja siihen oli alkanut kasvaa kaihi. Aapeli kertoi lääkärissä käynnin jälkeen, mitä lääkäri oli hänelle sanonut. Kun Lyyti täti oli ollut jonkun aikaa lääkärin vastaanotolla, oli lääkäri tullut vastaanottohuoneen ovelle ja vinkannut Aapelin sormea koukistamalla luokseen ja sanonut sitten Aapelille: Jos heinä olisi pistänyt lehmää silmään tuolla tavalla, olisi eläinlääkäri kutsuttu heti paikalle, mutta kun heinä pistää akkaa silmään, tehdään ensin pariviikkoa heinätöitä ja lähdetään sitten lääkäriin ja nyt minun pitäisi tehdä tästä sinulle näkevä akka. Isä on syntynyt ja hän kuoli Äiti on syntynyt ja hän kuoli Äiti syntyi Paavo Riekkisen ja vaimonsa Leenan os. Hakkarainen seitsemäntenä lapsena. Muita lapsia olivat: Paavo, Selma, Hilja, Juho Heikki, Väinö ja Anna Lydia. Äidin sisarista näin Selman yhden kerran, kävimme Halolanniemessä, Jumisen rannalla, missä hän asusti miehensä Pekka Rusasen kanssa. Siinä tätilässä oli matala hiekkaranta, sain siitä lahnan paljain käsin heitettyä kuivalle maalle. Anna Lydian näin muutaman kerran, kun kävimme Varpaisjärvellä, jossa hän asusti ilmeisesti kunnalliskodissa. Hilja tädin luona Koivusaaren Särkijärvellä kävimme joka kesä, heinänteon aikaan. Hiljan ja Oton lapsista vanhin oli Unto, minua seitsemäntoista vuotta vanhempi, siitä huolimatta olimme kuin veljeksiä. Rissalassa oli lapsuuteni aikoina 10 hehtaaria peltoa jonka Otto ja Hilja olivat raivanneet. Hiljalla ja Otolla oli kolme lasta, yksi poika ja kaksi tytärtä, Unto, Eila Eini. Muutaman kilometrin päässä Väänälänrannassa asusti muuan Eskelisen perhe jossa oli yksi tyttö ja kaksi poikaa, Enni, Eino ja Toivo. Ne Rissasten ja Eskelisten nuoret menivät keskenään naimisiin. Rissalaan kuljettiin mm. Riistavesi laivalla Väänälänrantaan ja siitä kävellen Rissalaan, matkaa en muista, ehkä kymmenisen kilometriä. Siihen aikaan sen tien varsilla kasvoi mesimarjoja, jos satuttiin kulkemaan niiden kypsyttyä, niitä kerättiin isän tekaisemaan tuokkoseen. Yhden kerran sen vähän yli kolmekymmentä kilometriä mikä Rissalaan oli Kuopiosta matkaa, istuin isän polkupyörän tarakalla ja ainakin yhden kerran kuljettiin ns. sekajunalla, linja-autolla jossa oli iso hytti ja lava ja voimanlähteenä häkäpönttö. Sen muistan että jossain ylämäessä noustiin pois kyydistä, tyhjänä se linjuri pääsi sen mäen päälle. Paavo-enoa en koskaan voinut nähdä, hän on kuollut vuonna 1942, Juho Heikki on kuollut jo yksitoistavuotiaana Väinö-eno kävi meillä kerran, Peipposenrinteellä, joskus viisikymmentä luvun alussa sillä hän on kuollut Väinö-enosta, hänen tekemistään kepposista on muistissa pari tapausta. Väinö osasi lauluäänellään matkia silloista Varpaisjärven kirkkoherraa, rovasti Hyvämäkeä ja niinpä hän ajellessaan hevosellaan pitäjän syrjäseuduilla, lähestyessään jotakin tienvarren asumusta, kajautti Hyvämäen äänellä ilmoille jonkun Siionin virsistä. Kun virrenveisuu tavoitti asumuksen asukkaat, olivat nämä, poikkeuksetta, panneet kahvipannun tulelle ja olivat tienvarressa vastaanottamassa pitäjäläisten suuresti kunnioittamaa rovasti Hyvämäkeä. Kun tienmutkan takaa sitten ilmestyi Väinö Riekkinen hevosineen ja kärryineen, oli mökin asukkaiden pettymys käsin kosketeltavissa ja Väinö sai joskus kuulla hyvinkin sapekkaita kommentteja virsiensä veisaamisesta. Mutta anteeksiantoa ehkä vähän helpotti se, että Väinöllä, niin kuin suvun muillakin miehillä oli jakaus keskellä päätä ja muutkin körttiläisen vetimet yllään. Toisen jutun Väinö-enosta kertoi Kuopiossa Puijonkadun ja Asemakadun kulmassa olevan kerrostalon talonmies. Talon alakerrassa oli KOP:n Puijonkadun konttori jossa asioimme isän kaupan tiimoilta joskus kuusikymmentäluvun alussa. Tämä talonmies oli kova juttelemaan moikatessamme, kun hän oli tekemässä talonmiehen askareitaan siinä kadulla. Kerran puhuimme sota-ajasta, tai hän puhui ja minä kuuntelin. Hän kertoi millaisia konsteja käytettiin mustanpörssin kaupassa. Hän kertoi muutamasta varpaisjärveläisestä maanviljelijästä, joka myi varpuluutia Kuopion torilla. Sen isännän luudat menivät heti kaupaksi kun hän tuli niitä myymään. Syynä oli luutiin piilotettu puolenkilon voi nyssäkkä. Talonmies kertoi että tämä samainen isäntä toi kerran kokonaisen halkaisemattoman sianruhon Kuopioon huolimatta Sikolanrinteessä olleesta sotapoliisin ratsiasta. Isäntää varoitettiin ratsiasta jossakin Kettulalahden tienoilla. Isäntä puki sianruhon ylle kelsiturkin, nosti kaulukset pystyyn, kietoi potsivainajan pään yli huivin niin että se peitti kärsän, komensi hevosen raviin ja kun tulivat sotapoliisien ratsian kohdalle huusi: Mummo pitää saada lääninsairaalaan äkkiä, muuten se kuolee. Sotapoliisit antoivat miehen jatkaa matkaa ja potsi vainaja tuli Kuopioon ravia juoksevan hevosen reessä ja kelsiturkki yllään. Kysyin tiesikö tämä talkkari kuka tämä isäntä oli? Tiesi toki, Väinö Riekkinen. Hän kysyi minulta miksi olen kiinnostunut isännän nimestä. Sanoin hänelle että kuulostaa ihan Väinö-enolta. Kun siinä vielä vähän aikaa juteltiin minulle tuli selväksi että puhuttiin Väinö-enosta. Masan muistelmat_final10.indd :38:10

9 Sonnisista Seeslahdeksi Isäni Viljam Sonninen ja äitini Tyyne Maria Riekkinen on vihitty avioliittoon Kuopiossa. Sisareni Toini Irene syntyi ja veljeni Matti Vanhempieni ensimmäinen yhteinen asuinpaikka on ollut Tolvasen talo Linnanpellolla jonne Toini on syntynyt. Linnanpellolta vanhempani ovat muuttaneet Kemilänmäelle, Kemilänmäen taimistolle josta molemmat ovat ilmeisesti saaneet myös työpaikat, äiti puutarhatyöntekijänä ja isä hevosmiehenä. Kemilänmäen taimisto on sijainnut n. puolitoista kilometriä Kuopion torilta Puijolle nousevan tien alkupäässä. Kemilänmäki on paikka jossa yksi Suomen taiteen kultakauden mestareista, Juho Rissanen aikanaan on asustanut. Matti on syntynyt Kemilänmäelle. Kemilänmäeltä vanhempani ovat muuttaneet Peipposenrinteelle Hartikaisen taloon ja siitä sitten Antikkalan talon yläkertaan jonne minä olen syntynyt. Vanhempieni -30 luvun elämänvaiheista en oikeastaan tiedä mitään, Toinilla ja Matilla on jonkunlaisia muistikuvia, sellaisia jotka jäävät lasten mieliin. Talvisota katkaisi muutoin rauhallisen elämänrytmin. Teimme isän kanssa 7 vuotta porukassa töitä isän kaupassa. Harvoin puhuttiin menneestä. Isä oli joutunut, muiden tavoin, ensin ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja sitten rintamalle, jonnekin Kollaanjoen tienoille. Yksi kyläreissu jonkun isän puolen sukulaisen luokse Mölymäelle, Keskuskentän lähelle, on jäänyt mieleen. Isän keuhkosyöpä oli jo varsin pitkällä. Tämän kyläpaikan isäntä kysyi isältäni, mitenkä isän valmistautuminen tuonpuoleiseen on sujunut, onko isä katunut syntejään ja mitä isä ajattelee helvetistä? Isä vastasi sille tenttaajalle suunnilleen näin: Minä koin helvettini Talvisodassa, kun venäläisten kanssa tapettiin toisiamme. Missäs sinä olit silloin? Taisit päästä Lääninsairaalaan töihin sopivasti silloin kun sota alkoi. Miten lie sattunutkin. Elä tule kyselemään minulta helvetistä, minä olen sen kokenut, sinua se vielä odottaa. Sitten lähdettiin siitä kyläpaikasta. Sitä en muista kuka tämä tenttaaja oli, mutta kaitpa hän sai vastauksen kysymyksiinsä. Isä ja äiti saivat ns. asevelitontin Peipposenrinteeltä, Peipposentie 17:sta. Isä on päässyt ilmeisesti siviiliin keväällä 1942, jolloin vanhempia ikäluokkia kotiutettiin suorittamaan siviilipuolen töitä. Todennäköisesti vanhempani ovat aloittaneet rakennushommat heti tontin saatuaan. Muuttamaan uuteen mökkiin on päästy ilmeisesti alkuvuodesta Tiihosen Manu sanoi minulle kerran että olemme tunteneet toisemme vuodesta 1944 alkaen. Varmaan se noin on. Sen muistan että leikittiin ihan pikkupoikina Tiihosen pihassa olleessa hiekkalaatikossa. Noilta ajoilta on jäänyt mieleen myös se tuutulaulu jota Toini ja Masa minulle joskus lauloivat jouduttuaan lapsen likaksi. Sävel oli Lapin äidin kehtolaulusta, mutta sanat omintakeiset: Äiti lastaan tuudittaa kirveen hamaralla, jos et nuku jumalauta kuolet nuorena. Tietysti vähän toisella kymmenellä olevilla, olisi ollut muutakin parempaa tekemistä, kuin pikkuveljen vahtiminen. Minulla on hämärä muistikuva siitä, kun meidän mökin yläkertaan tehtiin huone ja Alvi Judinin perhe muutti sinne asumaan. Todennäköisesti Alvi Judin opiskeli Kuopiossa veturinlämmittäjäksi. Sodan jälkeen asunnoista oli armoton pula. Masa kertoi kuinka tämän Judinin perheen rouva olisi tullut meille ja puhunut vanhempani ympäri, jotta mökin yläkerrassa olevaan tyhjään tilaan tehtäisiin huone heille asunnoksi ja että Judineilla oli sen verran rahaa että he pystyivät rahoittamaan tarvikkeidenhankinnan etukäteisvuokrana. Olen kuullut tapahtuneesta myöskin sellaisen versioin että isä olisi ottanut tämän perheen kamat Kuopion rautatieasemalta hevosensa kärriin ja tuonut heidät Peipposenrinteelle ja että huoneen rakentaminen olisi aloitettu saman tien. Joka tapauksessa Judinit asuivat yläkerrassa jonkun aikaa. Kerron tuon episodin siksi että täällä Kontiolahdella on Kari Judinilla maansiirtoliike. Kysyin kerran Karilta onko hän sukua Alvi Judinille. Oli. Alvi Judin oli Karin setä. Kerroin tuon huoneenrakentamisen Karille ja sain hänen myöhemmin toimittamastaan murskekuormasta satasen alennuksen. Myöskin isien tekemät hyvät työt palkitaan. Toini ja Matti ovat joskus kertoneet miten heitä kiusattiin Sonninen sukunimen vuoksi. Toinin kohdalla jopa iltakauppakoulun opettaja oli kutsunut Toinia sonniksi. Matti sanoi joutuneensa Männistön koululla systemaattisen kiusaamisen kohteeksi. Masa sanoi ruvenneensa käymään Riennon nyrkkeilyharjoituksissa ja opittuaan nyrkkeilemään lyöneensä pahinta kiusaajaansa niin että tämä kovis oli parahtanut itkemään. Lopputulos oli että opettaja oli ollut Masan kimpussa ja pannut hänet seisomaan arestia tyttöjen luokkaan. Isä oli sitten puuttunut asiaan ja ottanut tämän opettajan puhutteluun niin että asia oli ruvennut selviämään. Nämä kaikki tapahtumat johtivat siihen että perheen piirissä ruvettiin vakavasti pohtimaan nimen vaihtoa. Vanhemmat olivat ottaneet yhteyttä Suomalaisuuden liittoon, josta oli tullut tietoja vapaista sukunimistä, joista Seeslahti oli miellyttänyt eniten. Ei Toini eikä Matti, ei kumpikaan, muista tarkalleen koska nimenvaihto uuteen on tapahtunut. Se on ilmeisesti tapahtunut aikavälillä Menin kansakoulun alaluokille syksyllä 1948 ja olin sukunimeltäni silloin Seeslahti. Peipposenrinteellä on ollut muutamia ihmisiä jotka eivät tätä nimenvaihtoa hyväksyneet. Isä oli ilmoittanut heille ykskantaan että entisen nimen käyttö heidän taholtaan johtaa automaattisesti raastupareissuun. Vein kesällä 1988 Rakennusliiton lomavaltuuskunnan Tallinnaan. Kun olin Georg Otsin vastaanotossa selvittelemässä ryhmän papereita, viereeni ilmestyi Matti Hoffren, entisiä Peipposen poikia. Hän sanoi minulle että mitä Sonninen. Pidin Matille pienimuotoisen puhuttelun nimestäni ja kysyin ihan ystävällisesti häneltä tahtoiko hän turpiinsa ja että sitä lajia olisi tuolla nimien sotkemisella saatavissa. Hän hölmistyi aika pahoin, mutisi jotain ja häipyi. 7 Masan muistelmat_final10.indd :38:10

10 8 Töistä kotiin reppuselässä Peipposen rinne, vastapäätä Puijon peipposta, pari kilometriä Kuopion torilta Kallantietä pohjoiseen, on länteen avautuva aurinkoinen rinne, jonka korkein kohta on Inkilänmäki. Itään päin Peipposenrinne laskeutui Lihavin kukkulan juurelle lähelle Pappilanlammin itäpäätyä, siitä pohjoiseen oli Pitkälampi, sitten Patakukkula ja Rahusenlampi. Peipposenrinteen eteläpäässä oli suuri Inkilän taimisto, vissiin satoja omenapuita käsittävine puutarhoineen. Inkilänmäellä oli tätilä, Ruotsalaisten sisarusten maatila jota nämä kolme naista, Maija, Anni ja Hanna viljelivät yhden rengin avustamana. Isällä ja äidillä oli Inkilänmäen vieressä olevat Jussilan pellot n.2 hehtaaria vuokralla ilmeisesti Kuopion Maaseurakunnalta. Jussilan pellot ovat olleet, varsinkin sota-aikana, meidän perheen vilja-aitta, tuki ja turva, joka teetti, isän ollessa rintamalla, äidillä helvetisti työtä, Toinin ja Matin auttaessa niin paljon kun senikäiset lapset voivat auttaa. Kun Toini täytti 80 vuotta, käytiin syömässä sisarusporukalla. Masa ja Kirsti, Toini ja myö Kaarinan kanssa. Siinä syödessä Masa kertoi, kuinka isä sodasta siviiliin päästyään oli mennyt mökin kellariin, katsellut ja sanonut: Eihän tässä hätäpäivää, laari on täynnä viljaa ja hinkalo täynnä perunoita. Elettiin kai aika pitkälti omavaraistaloudessa, meillä oli jokunen kana, kaneja, lammas ja pässi ja ainakin jossain Matin kanssa kannon nenässä Peipposenrinteen mökin pihalla. Takana Vihosen raken- vaiheessa lehmä tai kaksi. Peipposenrinteen mökin ympärillä oleva tontti oli kokonaan hyötykäytössä, niin kuin muillakin Peipposenrinteen asukkailla. teilla oleva talo. Kuva vuodelta Meitä luvun vaihteessa Peipposenrinteelle syntyneitä pojankolleja, oli itseni lisäksi naapurin Tiihosen Antero ja Mauno eli Antti ja Manu, Kolehmaisen Veikko, eli Veksi, Jääskeläisen Asko eli Ake, Kinnusen Veli, Vartiaisen Matti, Ruohopuron Jorma, eli Jorkki ja Hoffrenin Seppo ja kumppanit Puijon Peipposen ylärinteellä. Paloperän Raimo ja Reino olivat siirtolaispoikia jotka kelpuutettiin mukaan ilman sen kummempia ihmettelyjä. Kinnusen Kallen pojat Heimo, Timo ja Väinö, eivät yleensä olleet mukana yhteisissä riennoissa. Läheisimmät minulle olivat Tiihosen Manu ja Antti, Kolehmaisen Veksi, Vartiaisen Matti, Kinnusen Veli ja Jääskeläisen Asko. Se mitä sodanjälkeisestä Peipposenrinteestä ja sen asukkaista muistan, liittyy siihen yleiseen epävarmuuteen ja pikkuhiljaa hellittävään puutteeseen, missä elettiin. Isällä oli sodan jälkeen hevonen, jolla hän yritti tienata elantoa perheelleen, lisäksi hän teki kaikenlaisia hommia mitä sattui löytymään. Muistan kesältä 1952, kun Helsingissä oli ne olumpialaiset, isän olleen Kuopion maaseurakunnan hommissa. Pappila piti vuorata. Siihen tarvittava puutavara, ulkovuorauslaudat, höylättiin pappilan pihaan tuodulla höylällä. Oltiin yhden Tapanisen Ekon kanssa taaplaamassa niitä höylättyjä lautoja. Saatiin 60 markkaa tunnilta. Muistan hyvin sen kun meitä Ekon kanssa suoraan sanoen vitutti, kun ne kaksi naista, jotka syöttivät puutavaraa höylän kitaan, jota isäni hallinnoi, saivat 80 markkaa tunnilta ja minun ja Ekon mielestä pääsivät helpommalla kuin me. Oli se sen verran rankkaa hommaa että isä joutui työpäivän päätteeksi kantamaan minut reppuselässä kotiin. Ei se sen helpompaa ollut muillakaan. Virityksiä pienen lisäansion saamiseksi oli aina olemassa. Kerättiin alvejuuria ja käpyjä. Yhtenä talvena tehtiin Kolehmaisen Veksin kanssa valmiiksi kaadetuista ohuista koivuista halkoja, pätkittiin ne ja aisattiin, 180 markkaa motti. Oisko myö muutama motti saatu aikaiseksi, kun todettiin työ liian raskaaksi. Kun Halosen kauppaan tuli lämmityksessä käytettyjä kuruja, myö pikkupojat kannettiin ne liiteriin tikkunekku palkalla. Muita karamelleja ei siihen aikaan nähtykään. Kaveripiiri, joka sodan jälkeen muodostui, kesti 1950-luvun loppupuolelle saakka, jolloin alkoi niitä tyttöystäviä tulla itse kunkin kuvioihin. Se oli aikaa jolloin tämän päivän itsestään selvyyksinä pidettäviä sosiaalietuuksia ei edes kuviteltu olevan olemassa. Jokainen tuli toimeen niin kuin parhaaksi taisi. Tuki ja turva oli lähinnä naapureissa, siinä yhteisössä joka koetti tulla toimeen niillä eväillä joita kulloinkin ja kullekin oli tarjolla. Tiihosille tuli Savo lehden lisäksi Kansan Sana ja Neuvostoliitto lehti. Näiden lehtien näkökulma yhteiskuntaan ja ympäröivään maailmaan oli hieman erilainen kuin Savon tai Savon Sanomien. Se mitä näiden lehtien lukeminen vaikutti minun ajatteluuni yhteiskunnasta, voi arvailla, mutta luulen että se oli samansuuntainen kuin käynti ukin ja mummin haudalla Varpaisjärvellä, siellä kiviaidan takana, köyhien puolella. Masan muistelmat_final10.indd :38:10

11 9 Kaupan pitoon Pihlajaharjuun Isän selkä oli ruvennut reistaamaan perusteellisesti ja jos en väärin muista, äidillä oli ensimmäinen ja aika paha sydäninfarkti kesällä Toini oli töissä Miettisen kangaskaupassa ja Masa Widkopin pyörä korjaamolla. Jossain vaiheessa, ilmeisesti Toini pani sen alulle, tuli keskustelun aiheeksi oman kaupan perustaminen. Josko sen avulla olisi turvatumpi toimeentulo? Pihlajaharju oli uusi omakotialue nelisen kilometriä Kuopion torilta pohjoiseen. Siellä oli lisäksi Rahusenkangas ja Kuivinniemi asumuksineen. Pihlajaharjusta löytyi pieni mökki jonka pihassa oli sopivan kokoinen ulkorakennus, johonka sen aikaisen mittapuun mukaan voisi laittaa sekatavarakaupan pystyyn. Kauppa avattiin Ensimmäisen päivän kassa oli markkaa eli vajaa kaksikymmentä euroa tämän päivän rahassa. Silloin rahan arvo oli toinen. Ei se myynti iso ollut, mutta se oli kuitenkin alku sille elämänmuutokselle joka oli varmaan ratkaiseva Seeslahden perheen elämälle monin tavoin. Isän selkä leikattiin Tilkassa eli sotasairaala N:o 3:ssa Leikkaus onnistui hyvin ja isä kotiutui aikanaan, sitä milloin, en muista. Masa lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan , Lappeenrantaan KTR 3:een. Joskus joulun alla meille tuli sellaista tietoa Lappeenrannasta, että Masa oli särkenyt jalkansa pahasti, hän oli kaatunut ja oikea jalka jäänyt 6-tuumaisen tykin lavetin pyörän alle ja että jalka olisi mahdollisesti amputoitu. Tämän amputaatio viestin tuojana toimi Matti Hyvönen, joka toi tämän perättömän tiedon meille sen verran tehokkaasti että äidille tuli lievä aivoverenvuoto, hän sairasti ensin kotona ja siirrettiin sitten kaupungin sairaalaan. Ei se mieli silloin paljon mettä keittänyt, mutta jotenkin siitä selvittiin, isä toipui leikkauksesta ja Toini hoiteli kauppaa yksikseen. Jossain vaiheessa viisikymmenluvun alkupuolella, meidän mökin ympärillä rupesi pyörimään muuan kiharatukkainen nuorimies ja pyörähtelikin siihen malliin että Toini ja Pauli Ruotsalainen kävivät maistraatissa kesällä 1953 ja perustivat kotinsa Pihlajaharjuun sen kaupan pihapiirissä olleeseen mökkiin Peipposenrinteen mökki myytiin kesällä Toini ja Pauli muuttivat vuokralle ja myö äiti, isä, Masa ja minä muutettiin siihen huoneen ja keittiön mökkiin. Isä korjautui pikkuhiljaa työkuntoon, mitään raskaampaa hän ei voinut nostaa, joten ne hommat hoidettiin iltaisin Masan tultua töistä ja pikkuhiljaa ne jäivät minun hotteilleni. Siinä ulkorakennuksessa sitä kauppaa pidettiin ja kauppa kävi sen verran että hengissä pysyttiin. Kesällä 1954 kun pihaan, siihen kohtaan missä piha rupesi nousemaan pieneksi rinteeksi, ruvettiin kaivamaan monttua johon tulisivat sauna ja kellari. Masa, Pauli ja Isä laudoittivat siihen muotin. Seinät ja holvi tehtiin valamalla betonista, sementtiä sai jo siihen aikaan. Siitä bunkkerista tuli kaksiosainen sisältäen kellarin, kellarin eteisen, saunan ja saunan pukuhuoneen. Bunkkerin seinät ulkopuolelta ja holvi päältäpäin piettiin ja soraa paksu kerros päälle. Saunan piippu törötti sorapatjasta ylöspäin. Sora muotoiltiin niin että kaato tuli molemmille sivuille ja multaa päälle. Ei se katto vuotanut milloinkaan. Kun tämä rakennus oli valmis, tuli Kuopion kaupungilta kirje, että Pihlajaharjuun ruvetaan laatimaan asemakaavaa ja asemakaava-arkkitehti Kai Michael tulee pitämään katselmuksen jo olemassa olevista rakennuksista. Isä oli vähän hermona siitä Michaelin tulosta, kun ei ollut tullut kyseltyä rakennuslupaa sen kellarin rakentamiseen. Michael tuli, katseli paikat, kävi siellä kellarissa ja saunassa ja sanoi isälle että onpa fiksu ratkaisu, pitääpä merkata tuohon asemapiirrokseen kun on siitä unohtunut pois. Kun Michael oli lähtenyt, isä sanoi että harvoin näkee noin ammattitaitoista ja mukavaa arkkitehtiä tammikuussa isä osti kaupungin huutokaupasta Harjulan sairaalan saunarakennuksen. Se oli kahden kokokiven seinät omaava tiilirakennus jonka päässä oli 16-paikkainen puinen käymälä. Saunan purkutyöt aloitettiin maaliskuussa samana talvena, purkuhommissa oltiin isän kanssa kahdestaan. Masa kävi auttelemassa iltaisin. Polkupyörällä kuljettiin Harjulaan ja takaisin Pihlajaharjuun. Siitä saunasta lähti ehjänä kappaletta pääosin käsinlyötyjä tiilejä, huippuluokan tavaraa, jotka oli muurattu joko kalkki tai savilaastilla, kohtalaisen helppoja puhdistaa. Sen saunan yläpohja oli tehty ratakiskojen väliin. Kiskot olivat n. metrin välein ja muuraus tehty holvaamalla. On jäänyt mieleen että kun yritin särkeä holvia ylhäältä päin isolla lekalla lyömällä, ei siitä mitään tullut, kun sitten alhaalta päin sain lyötyä rautakangilla reiän, rupesi holvi purkautumaan. Isä myi ne ratakiskot Romujannelle eli Janne Hyväriselle ja sai niistä sellaisen hinnan että se riitti kattamaan isän koko saunasta maksaman kauppasumman. Saunan sokkelit oli tehty järeistä hakatuista graniitin lohkareista, ne isä myi jollekin kiviveistämölle. Saunan yläpohja oli eristetty paksulla purukerroksella, purut säkitettiin ja otettiin talteen. Muuan Niilo Karhu niminen Harjulan asukas kysyi tiilen putsaustyötä ja isä pestasi hänet hommiin. Karhu putsasi tiilejä päivän aikaan sen verran kun jaksoi ja huvitti. Suurimman osan hän niistä putsasi. Karhu kävi meillä Pihlajaharjussa kylässä joskus sunnuntai aamuisin, kävelemällä Harjulasta ja sittemmin Jukolan B mielisairaalasta, minne hänet oli jossain vaiheessa siirretty. Hänelle tehtiin aina pikku paketti, kahvista, sokerista ja jostain pikku purtavasta. Vierailut jatkuivat vielä jonkun aikaa isän kuoleman jälkeen, kunnes ne yhtäkkiä loppuivat, syytä en tiedä. Savolaisen Ollilla oli Kuopion ensimmäinen vaihtolava-auto, vanha Austin, jolla tiilet ajettiin Pihlajaharjuun. Olli oli reipasotteinen kaveri. Se Austin otti suosiolla päälleen kuorman jossa oli n.800 kappaletta näitä viisi kiloa kappale painavia tiilejä. Masan muistelmat_final10.indd :38:10

12 10 Kerran kun Olli oli lähdössä viemään kuormaa hän sanoi minulle ja Masalle että saatte lastata sillä aikaa kun hän vie kuorman niin paljon kuin ehditte. Olli viipyi ja myö Masan kanssa lastattiin vaihtolavalle 1500 kpl tiilejä. Olli tuli aikanaan. Austinin pensapumppu oli ryppyillyt, sen takia hän viipyi. Olli katseli kuormaa ja sanoi että kun tuli luvattua, hän vie. Kun tiilikuorma oli siinä vetovaiheessa, että se ei ollut vielä kokonaan Austinin rungon päällä eikä ottanut enää tukea maastakaan, nousi Austinin keula ilmaan, en valehtele jos sanon että pitkälti toista metriä ja sitten kun kuorma tuli rungon päälle Austinin keula rämähti alas. Olli kiroili kopissa hatuttomin päin, mutta ei se auto kuitenkaan särkynyt. Minä läksin kyydissä Pihlajaharjuun. Kun tultiin työmaan alapuolella olevaan jyrkkään nousuun Olli tyrkkäsi synkronoimattoman ykkösen silmään ja sanoi että ei tarviis olla kun tyhjät rukkaset lavalla kun voima ei enää riittäisi. Siinä kuusitoistapaikkaisessa käymälässä oli tammiset makkiastiat, ne olivat tyhjiä ja myö vietiin jäiden sulettua Savilahteen huuhtoutumaan. Kiviä pohjalle ja tynnörin puolikkaat veteen. Niissä käymäläkopeissa oli paksusta ponttilaudasta tehdyt ovet, ne otettiin talteen ja siinä olivat valmiit teline laakongit työmaata varten. Kun muurarit sitten kesällä rupesivat muuraamaan, sanoivat etteivät ole ikinä saaneet tammipaljusta laastia ottaa. Äiti ja isä Pihlajaharjun mökin pihalla. Isällä yllään tuiki tarpeellinen valkoinen takki, jota ilman ei kaupassa siihen aikaan voinut olla töissä. Kesän ja syksyn aikana 1958 talo saatiin kattopäälle. Minä pääsin kauppakouluun samana syksynä, käyvä junttasin koulua, auttelin kaupanpidossa ja rakennuksella. Keväällä 1959 rakentaminen jatkui ja syksyllä päästiin muuttamaan. Yläkertaan tuli kaksi asuntoa, alakertaan kauppa ja varastotilat. Siihen yläkerran pienempään asuntoon muutti kesällä 1958 avioitunut Masa Kirstinsä ja keväällä syntyneen Tuijan kanssa. Rakentamisen ajan myö isän ja äidin kanssa asuttiin Toinin ja Paulin omakotitalon alakerrassa. Sen he rakensivat Reisbakan Suli Paulin jatoinin talon tekoon liittyen on jäänyt mieleen yksi tapaus. Rakennukseen tarvittiin sahanpurua täytteeksi, sitä tavaraa siihen toimitti Reisbakan Suli, Pihlajaharjussa asuva iso ja romuluinen hevosmies, joka tunnetusti oli päissään ollessaan pahapäinen. Oltiin Laitisen Lassin kanssa iltalenkillä kun Suli oli tuomassa yhtä kuormaa säkitettyjä sahajauhoja. Se kuorma oli tosi iso eikä se Sulin hevonen jaksanut vetää sitä Rahusentien alussa olevaa jyrkkää mäkeä ylös. Mäen alla Suli pieksi hevostaan ja Lassi sanoi ohikulkiessamme että: Tuossa ei tarvita piiskaa, vaan poliisia. Silloin repesi. Suli heitti ohjat maahan, veti puukon tupesta ja karjaisi : Mitä ne lättähatut vittuiloo? Myö ei jääty odottelemaan, lähettiin juoksemaan, Suli perässä, juostiin Laitiseen ja saatiin ulko-ovi lukkoon, eikä Suli saanut revittyä sitä auki. Suli oli puolittanut sitä kuormaa ja sai vietyä sen kuorman työmaalle. Työmaalla meni lankuista tehty laakonki sisälle rakennukseen, ja velipoika tuli pahaksi onneksi Sulia vastaan siinä laakongilla. Suli oli tyrkännyt pahaa aavistamattoman Masan alas siltä lankulta. Isä oli nähnyt mitä tapahtui ja löi Sulia ikkuna-aukosta kakkosnelosen pätkällä selkään, niin että Sulikin putosi lankulta alla olevaan monttuun. Sieltä montusta käsin Suli oli huutanut isälle Ville, myö ei tapella. Seuraavana iltana Suli tuli käymään meillä ja asiat sovittiin, eikä tapahtuma häirinnyt meitä enempää kuin Suliakaan sen jälkeen. Kun kesällä 1958 kaivettiin, käsipelissä, sen uudisrakennuksen perustuksia, Sulo Reisbakka oli meillä hommissa. Työmaan vastaavana mestarina oli Mikko Kukkonen, joka oli muutamaa vuotta aikaisemmin ollut mestarina Kuopion Kauppaoppilaitoksen uudisrakennustyömaalla. Siellä oli sattunut, ilmeisesti betonin jäätymisestä johtunut sortuma. Tämän johdosta Mikko oli hyvin tarkka poika kaiken rakentamisen suhteen. Niinpä meidänkin työmaalla perustuksiin tulevat muutamat pilarianturat kaivettiin routarajan alapuolelle eli yli kahteen metriin. Sulin kanssa oli saatu kaksi tuollaista monttua kaivettua valmiiksi. Siihen rakennuksen pohjalle oli jostain ilmestynyt iso kivi, niin iso että sitä ei Sulin kanssa kahdestaankaan jaksettu nostaa. Suli sanoi että pyöräytetään kivi pilarimonttuun ja pannaan soraa päälle. Kivi pyöräytettiin monttuun. Just sillä hetkellä pyyhälsi työmaan vastaava mestari kupla volkkarillaan työmaalle, käveli kuin kassalleen sen pilarimontun luo ja sanoi: Ottakee tuo kivi pois tuolta pilarimontusta. Siinä piti sitten kaivaa sitä monttua isommaksi että sovittiin lekan ja meisselin kanssa särkemään se kivi pienemmäksi. Kysyin siinä kaivellessa Sulilta oisko hänellä muita hyviä ideoita sille päivälle. Eipä satu olemaan vastasi Suli. Masan muistelmat_final10.indd :38:10

13 Kun muuraushommat alkoi ja päästiin telinekorkeuteen, ruvettiin tiilejä kantamaan jäniksellä selän mukaan tehdyllä kantotelineellä, jossa oli olkapään yli ulottuvat sarvet, joista voi pitää kiinni. Isä teki, tai hommasi jostakin niitä pari kappaletta. Jänikseen mahtui kerralla, jos sen latoi täyteen 18 kappaletta näitä n. viisi kiloa kappale painavia tiilejä. Kertakuormana n. 90 kg. Kun niitä päivän kanteli, tiesi töissä olleensa. Suli oli helvetin kova työmies. Ei sitä turhaan sanoneet, kun Suli talvisaikaan kuskasi halkoja hevosellaan ja istui kuorman päällä, että kun Suli tuli kadunkulman takaa, niin ensin tulivat esiin huopatossun käret, sitten hevosen pää ja sitä mukaa Suli ja kuorma. Suli ei ollut mikään nöösipoika. Hän sai jossain vaiheessa puolentoista vuoden linnatuomion kahden poliisin pieksämisestä. Mikä lie miehen mielen rikkonut niin että se räjähti herkästi? Sota? Sulin ja vaimonsa Annan poika, Heikki Reisbakka teki elämäntyönsä säteilyturva -keskuksessa, vastuualueenaan radontutkimus. Ukko Pekka Naapurissamme Pihlajaharjussa asui muuan Julius Penttinen vaimonsa Lempin kanssa. Heillä oli senaikainen puolitoista kerroksinen omakotitalo, pihapiirissä saunamökki, jossa yksi asuttava huone. Siinä huoneessa asui Ryynäsen perhe, Ukko Pekka vaimoineen ja kolmine poikineen. Pojat olivat sellaisia laitapuolen kulkijoita, elättivät itseään pienellä elleskaapilla ja pikku rötöksillä. Ukko Pekka oli juhlinut jotain ja sammui yhtenä talvipäivänä siihen kaupan eteen. Huomasin Ukko Pekan köllöttelevän siinä hangella ja menin hänen luokseen, nostin hänet olkapäälleni ja kannoin kotiinsa, jossa paikalla oli mummoksi kutsuttu Ukko Pekan vaimo, hieno ihminen, joka piti muutoin ontuvaa huusholliaan pystyssä ehdottomalla rehellisyydellä. Jos mummo sanoi että hän maksaa vastakirjalaskunsa sinä ja sinä päivänä, voi olla ihan varma että markat myös tulevat sovittuna päivänä. Kysyin mummolta mihin Ukko Pekan laitan, hän näytti sänkyä siinä huoneessa ja laskin Ukko Pekan varovasti siihen sänkyyn nukkumaan. Seuraavana päivänä oli mahdoton lumimyräkkä ja onnistuin jotenkin jäämään auton kanssa kiinni lumihankeen. Ryynäsen veljekset sattuivat tulemaan siihen paikalle, olivat menossa kotiinsa, he nostivat autoni pois siitä hangesta ja sanoivat että: Nyt ollaan sujut, sinä kannoit eilen Ukko Pekan kotiin ja he nostivat nyt autosi nietoksesta. Herrasmiehiä. Köyhän velka ei kauaksi jouda! Julius ja Lempi Venäjällä Jossakin toisessa jutussa jo mainitsin Penttisen Juliuksen, naapurimme Pihlajaharjusta. Kolmikymmenluvun alussa Julius oli lähtenyt vaimonsa Lempin kanssa Neuvostoliittoon paremman elämän toivossa silloin laman pahoin runtelemasta Suomesta. Matkallaan he olivat päätyneet Petroskoihin jossa heille oli sanottu että Ukrainasta mustan mullan alueelta löytyisi työtä. Julius sanoi että se oli Juhannuksen aatto kun he nousivat Petroskoissa junaan, jonka piti viedä heidät ja muut junan matkustajat Ukrainan viljaville mustan mullan alueille töihin, jossa heille aukeaisi uusi, puutteesta vapaa elämä. Julius sanoi että kun he olivat matkustaneet pari vuorokautta, hän rupesi ihmettelemään, miksi junan konduktöörillä oli huopatossut jalassaan. Ihmettely loppui kun he pariviikon junamatkan jälkeen pysähtyivät määränpäähänsä, jonkun suuren joen rantamille Siperiassa, pakkotyöleiriin, jossa työnä oli hiilimiilun polttaminen. Julius kertoi kuinka jossain vaiheessa vartiomiehen koira pääsi irti ja tuli miilunpolttajien päälle. He tappoivat koiran ja junttasivat sen miiluun kypsymää. Julius sanoi että miilussa vuorokauden hautunut koira on suorastaan herkullista, kun on oikein helvetin kova nälkä. Lempi oli joutunut noin kymmenen kilometrin päähän naisten leirille. Julius kertoi kuinka hän ja toinen suomalainen onnistuivat pakenemaan leiriltä ja kävivät hakemassa Lempin sieltä naisten leiriltä mukaansa. Julius sanoi että hän ja Lempi ovat kävelleet halki Neuvostoliiton takaisin Suomeen ja se vei heiltä kaksi vuotta. Sitä mitä sille toiselle miehelle tapahtui Julius ei kertonut. Tämän mitä nyt kirjoitan Julius kertoi kun kävin hänen syntymäpäivillään onnittelemassa meidän, isän, äidin ja itseni puolesta kuusikymmentä vuotta täyttävää miestä joskus kuusikymmenluvun alussa. Julius sanoi että häntä ei elävänä Venäjälle viedä. 11 Masan muistelmat_final10.indd :38:10

14 12 Hujasen Antin kaalinkerät Joskus viisikymmenluvun loppupuolella isä vuokrasi Kuopion kaupungilta Antikkalan rinteen alapuolelta, läheltä vanhaa ruutikellaria, pienen peltotilkun, siinä ruvettiin kasvattamaan perunaa kaupan tarpeisiin. Naapuri palstalla Antti Hujanen kasvatti kaalia. Yhtenä kesänä, syyskesän puolella kun kaalinkerät rupesivat olemaan jo jonkun kokosia, niitä alkoi hävitä. Yhtenä iltana kun isä ja Antti olivat pellolla askareissaan, he huomasivat isokokoisen naarashirven pellon laidassa katselemassa pellolle päin. Siinähän se kaalivaras on, päättelivät ukot, taittelivat itselleen tukevat karahkat ja läksivät yksissä tuumin kulkemaan kohti hirveä, tarkoituksena ajaa se tiehensä. Kun isä ja Antti olivat kulkeneet jonkun matkaa hirveä kohti, hirvi läksi tulemaan vastaan ja pisti pian juoksuksi. Ukot kääntyivät pakosalle, heittivät karahkat maahan ja juoksivat niin paljon kuin kintuista lähti kohti vähän matkan olevaa Kallantietä. Päivärannan bussi sattui kulkemaan Kuopiota kohti, sen bussin kuski näki kun ukot juoksivat hirveä pakoon, hän pysäytti bussin ja avasi bussin oven valmiiksi niin että hirven häätäjät pääsivät bussiin turvaan tienlaitaan pysähtynyttä hirveä. Kun isä kertoi tapahtuneesta, hän sanoi että ei siinä muu keljuta kuin se että se bussi ei päässyt vähään aikaan lähtemään, kun se bussikuski röhötti rattiaan vasten ja nauroi katketakseen. Kun hän sai viimein hillittyä nauruaan, hän oli sanonut että ei ole eläissään nähnyt niin hurjaa näkyä, kuin nämä hirven ajamat miehet. Sillä hirvellä oli vasa mukanaan, siitä se vihanpito. Veksi voitti kumiterillä Pitää kirjoittaa muutama rivi lapsuus- ja nuoruusajan kaverista, Kolehmaisen Veikosta eli Veksistä. Puijon Peipposelle nousi lyhyt, jyrkkä kadunpätkä, Tiaisenpolku, jonka varrella oli iso kaksikerroksinen puutalo, jonka kellarikerrokseen tehdyssä huoneen ja keittiön asunnossa Kolehmaisen perhe asui. Isä Otto, Nolla Otoksi kutsuttu, oli jonkunlainen urakoitsija, teki tai teetti remonttihommia ja pieniä rakennusurakoita. Veksi oli vuotta minua vanhempi ja hän oli huippunopea juoksija. Se oli varmaan keväällä 1955, kun Kuopiossa oli kansakoulujen mestaruus kilpailut yleisurheilussa, isot kilpailut joka tapauksessa. Kilpailut pidettiin Väinölänniemen urheilukentällä, osanottajia oli ympäri maan. Veksi osallistui näissä kisoissa 60 metrin juoksuun. Olin katsomassa sitä loppukilpailua, johon karsintojen kautta oli päässyt 8 poikaa. Muilla kilpailijoilla oli piikkarit ja muut urheilu vetimet yllään. Veksillä verryttelyhousut ja kumiteräsaappaat joiden varret oli taitettu kaksinkerroin, jalassa. Yleisö vähän naureskeli Veksin varusteille, mutta kun juoksu, jonka Veksi voitti ylivoimaisesti, oli ohi, ei kuulunut naurun tyrskähdyksiä. Ihmiset olivat ihan hiljaa. Näkivät ilmeisesti jotain sellaista, mitä eivät olleet ennen nähneet. En ole ihan varma, oliko se sen päivän ilta, kun kolme Sisu Veikkojen puuhamiestä kävi Kolehmaisilla puhumassa Otolle, että antaisi pojan heille valmennettavaksi ja että Suomi saisi Veksistä huippuluokan sprintterin. Veksin puheiden mukaan Nolla Otto vastasi näille kyselijöille että meidän Veikko ei juokse porvarille metriäkään. Eikä juossut. Jotenkin minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että Otto olisi sota-aikaan kuunnellut Moskovan Tiltua ja joku oli polttanut hänet siitä kuuntelusta ja Ottoa oli pidetty putkassa jonkun aikaa ja Otto oli käärmeissään kohtelustaan lopun ikäänsä. Virsulle muna päähän Kävin senaikaiset jatkoluokat Valkeisen koululla. Virtaniemi, eli Virsu oli opettajana ihan eri tyyppi, kuin aikaisempi opettajani Asemakoululla, Niilo Näykki, jostain päin Karjalaa Kuopioon siirtolaisena kulkeutunut opettaja, joka meille pojille oli enemmän isä kuin opettaja. Kun Näykin tunnit aikoinaan alkoivat, hän sanoi ensitöikseen: Pojat, minä olin seminaarin mestari painissa. Kun meitä pojankoltiaisia oli kolmekymmentä kuusi samassa luokassa, tuppasi nuo Näykin sanat joskus unohtumaan. Kun näin kävi, Niilo Näykki arvio tilanteen ja kutsui sen pojan jonka katsoi häiriötä aiheuttaneen luokan eteen, laittoi takkinsa huolellisesti tuolin selkänojalle ja sanoi Pojat, minä näytän teille muutaman painiotteen. Ja näytti kanssa. Hänen kunniakseen on sanottava että hän ei satuttanut ketään koskaan, vaan osoitti vaan missä siinä luokassa kaappi seisoo. En ole varma, mutta luulen, että Niilo Näykki kävi jokaisen oppilaansa kotona, katsomassa mitenkä sodasta toipuminen ja sotakorvausten maksaminen sujuu itse kultakin perheeltä. Niilo Näykki oli hieno ihminen ja loistava opettaja, joka siinä evankelisluterilaiseen harmauteen tönkkösuolatussa kansakoulussa teki kaikkensa meidän, oppilaidensa eteen. Niilon tunneilla minäkin opin painimaan, taito josta vuosien varrella on ollut runsaasti hyötyä. Eihän kahta samanlaista ihmistä ole. Jatkoluokkiemme opettaja, Virtaniemi Virsu oli ihmisenäkin ihan erilainen kuin Niilo Näykki. Hän jäi etäiseksi. Sitten muuan tapaus joka sattui myöhemmin keväällä. Masan muistelmat_final10.indd :38:10

15 Jatkoluokkien opetusohjelmaan kuului myös kotitaloutta, opeteltiin laittamaan ruokaa. Se kotitalousluokka oli toisessa kerroksessa, koulun länsisivustalla. Kuopion kaupungilla oli tapana tuoda puiston penkkejä siihen koulun seinustalle, siinä oli hyvä ottaa aurinkoa. Meidän luokalla oli yksi Ruotsalaisen Api, vähän sellainen pirun riivaama koijari, joka teki kepposia aina kun se oli mahdollista. Se Valkeisen koulu oli kahden kokokiven seinillä muurattu, paksuseinäinen koulu, jossa ikkuna-aukkojen sisäpuolella oli leveät ikkunapenkit. Api oli saanut tehdäkseen kaakkutaikinan, jota hän vispasi tällaisella ikkunapenkillä. Särki kananmunia kulhoon ja vispasi niitä. Ikkuna oli auki ja Api oli huomannut ikkunan alla olevalle penkille auringon ottoon tulleen täysin kaljupäisen herran. Ilmeisesti se kalju kiilteli niin houkuttelevasti, että Api ei voinut vastustaa kiusausta, vaan pudotti kananmunan kohti kaljua ja saikin aikaan täysosuman. Api siirtyi vähin äänin muualle ja muulle porukalle yllätys oli melkoinen kun munan päähänsä saanut herra, luokanopettaja Virsu ja koulun johtaja opettaja ilmestyivät kotitalousluokkaan. Meillä oli kotitalousopettajana nainen, joka nähtyään herran päässä roikkuvat munan rippeet parahti itkemään. Kuulusteluissa ei selvinnyt munan pudottaja ja tuomio oli selvä, koko luokalle arestia kaksi tuntia joka päivä viikon ajan. Seisottiin ensimmäistä kahden tunnin satsia kun minulle tuli kramppi jalkaan. Sanoin siitä arestia valvovalle Virsulle, hän kävi kokeilemassa pohkeesta, että puhuin totta ja sain istua. Sen jälkeen minulla kramppasi aina kun oltiin seisottu aikamme. Se oli lauantaipäivä, ruvettiin seisomaan viimeistä kahden tunnin arestia, kun luokkakaverit sanoivat minulle: Seeslahti, jos sinulle tulee tänään suonenvetoa jalkaasi, niin saat turpiisi. Sitä joutui seisomaan sen kaksituntisen. Kukaan ei usko, jos ei ole kokenut miten rankkaa, pulpetin vieressä asennossa seisominen kahden tunnin ajan on. Yleislakko ei ollut turha Tuolta ajalta on jäänyt mieleen erikoinen tapahtuma, yleislakko maaliskuussa Siitä yleislakon vaikutuksista muistan, miten tiukoille ihmiset sen kolmen viikon aikana joutuivat. Isän kaupan tavaraostot muuttuivat vekselivetoisiksi, kun asiakkaat eivät pystyneet maksamaan ruokalaskujaan. Isän mielestä ihmisiltä ei saanut kysellä, milloin he pystyvät laskunsa maksamaan. Se vei monilta varmaan vuoden, ennen kuin muutoinkin tiukoilla ollut talous oli jotenkin tasapainossa. Sanotaan että inflaatio söi kolmessa kuukaudessa ne palkankorotukset, jotka lakko toi. Vähemmän on puhuttu siitä, minkälaisen poliittisen kehityksen yleislakko sysäsi liikkeelle. Vuoden 1958 vaaleissa SKDL:stä tuli eduskunnan suurin puolue ja vaalikaudella säädettiin lait työttömyyskassoista, työeläkkeistä ja vuosilomista, kaikki ratkaisevia lakeja hyvinvointivaltion perustana. Yksi pieni episodi liittyy tähän yleislakkoon. Kuopion vanhan linja-autoaseman alapuolella, Puijonkadun varrella oli Shellin huoltoasema. Linja-auton kuljettajat eivät osallistuneet lakkoon ja lakkolaiset yrittivät estää linja-autojen tankkaamisen siinä asemalla, ostamalla bensiiniä limonadi pulloihin. Onnistuivatkin siinä aika hyvin. Koulusta kauppaan ja kauppakouluun Kansakoulusta pääsyn jälkeen heti töihin. Isän sekatavarakaupassa oli tekemätöntä työtä paikat täynnä. Kesäaamuisin ajoin polkupyörällä OY Gust Raninin jäävarastolle, lähelle Kuopion laivarantaa, hakemaan jäitä. Pyörän tarakalla oli puulaatikko, jonka otin täyteen jääpaloja ja läksin polkemaan Pihlajaharjuun. Näillä jäillä jäähdytettiin maitotonkkia kaupan maitopuolella. Hommiini kuului myös tilattujen tavaroiden kuskaaminen asiakkaille ympäri Pihlajaharjua ja Rahusenkangasta. Kun kauppa avattiin elokuussa 1953, kahvi oli vielä kortilla. Sen syksyn ajan, muistaakseni lokakuulle saakka, koulusta päästyäni, kävin viemässä näitä kahvinostokuponkeja kansanhuollon konttoriin Kauppakadun ja Puistokadun kulmassa. Laskut käytiin maksamassa tukkuliikkeiden konttoreille pitkälle viisikymmenluvun loppupuolelle saakka, kunnes niitä ruvettiin maksamaan pankkien kautta. Savo-Karjalan Osuusteurastamolla, sittemmin Lihakunnalla oli teurastamo ja makkaratehdas Likolahdessa. Sieltä käytiin hakemassa makkarat myyntiin, kunnes joskus -50 luvun loppupuolella rupesi Lihakunnan myyntiauto kiertämään pari kertaa viikossa. Meille se tuli ensimmäisenä lenkillään, heti viiden jälkeen aamulla. Syksyllä 1958 pääsin kauppakouluun. Menin sinne vähän niin kuin keittiön oven kautta. Joku oli sanonut, että jos vie koulun hakemuskaavakkeen suoraan rehtori Korhosen käteen, sisäänpääsy on varmaa. Niinpä seisoin yhtenä kesäisenä päivänä Niiralan kulman suuren kerrostalon yläkerrassa hakemuspaperi käsissäni ja soitin rehtori Korhosen ovikelloa. Itse rehtori avasi oven, käski sisälle ja minä esitin asiani ääni vapisten. Pääsin opiskelemaan kunnianarvoiseen Kuopion Kauppaoppilaitokseen, mitä sen todistuksen perusteella, mikä minulla kansakoulusta oli, hieman epäilin. 13 Masan muistelmat_final10.indd :38:10

16 14 Mitä sen koulun anti minulle oli? Opin pelaamaan shakkia, kirjoittamaan koneella, kirjanpidon alkeita ja muutaman sanan Ruotsia. Siitä shakin pelaamisesta sen verran, että osallistuin heti ensimmäisenä vuonna oppilaitoksen shakkimestaruus turnaukseen. Ensimmäinen vastustajani oli edellisen vuoden mestari, ylimielinen kaveri, joka rupesi lukemaan lehteä minua vastaan pelatessaan. Avasin pelin kolmen siirron koulumattia varten, eikä tämä kaveri lehden lukemiseltaan kiinnittänyt pelin avaukseeni huomiota ja hävisi pelin kolmella siirrolla. Rehtori Korhonen oli luvannut pelata sen illan voittajia vastaan simultaani shakkia. Hän näki sen meidän pelin. Harvoin olen kuullut sellaista kirjakielellä suoritettua vittuilua kuin tämä pelikaverini joutui kuuntelemaan Rehtori Korhosen suusta. Sitä oli sivustakin kamala kuunnella. Paloperän Ramin kanssa nähtiin yhtenä iltana kaupungilla kolari, jossa toisena osapuolena oli tuttu kaveri. Niinpä sitä sitten yhtenä päivänä seisottiin leivättömän pöydän ääressä todistajina. Oikeuden puheenjohtaja esitti kolme kysymystä: Nautinko kansalaisluottamusta? Kyllä. Tunnenko liikennesäännöt? En. Haluanko todistajan palkkion? Kyllä. Kun päästiin raastuvasta ulos, todistajan palkkiot taskussa, suunnistettiin suoraan torin varrella olevaan kapakkaan, Kestikievariin. Tilattiin pullo viiniä ja ruvettiin odottelemaan kello 15. jatkuvan koulun alkua. Meillä oli opettajana muuan Paavo Merivirta, opetti kauppaoppia ja oikeutta. Hän istuskeli kievarissa yksikseen ja kun huomasi meidät tuli meidän pöytään istumaan. Tarinoitiin ja juotiin niitä meidän todistajan palkkioita pois. Koulun alettua oli Merivirran tunti ensimmäisenä. Hän palautti kokeita. Minulla oli siihen aikaan paha tapa kirjoittaa sukunimeni Seeslahti niin että ne kakski eetä olivat kuin yksi u. Kun Merivirta oli kokeiden palauttamisessa tullut minun kohdalleni, hän sanoi Suslahti. Enhän minä ollut kuulevinanikaan. Hän toisti Suslahden pari kolme kertaa ja sanoi sitten Seeslahti. Kun menin hakemaan koepaperia, Merivirta sanoi että pitäisi opetella kirjoittamaan nimensä. Vastasin hänelle, että minä opettelen kirjoittamaan heti, kun maisteri opettelee lukemaan. Merivirta käski minut rehtorin puheille. Kun olin esittänyt asiani Korhoselle, Korhonen sanoi minulle, että Seeslahtihan tuntee oppilaitoksen säännöt, ja että meidän tiemme nyt valitettavasti eroavat. Sanoin Korhoselle että tunnen oppilaitoksen säännöt ja silloinhan myös oppilaitoksen ja lehtori Merivirrankin tiet eroavat. Korhonen kysyi että kuinka niin? Sanoin että Kestikievarissa istuttiin ja meidän pullosta juotiin ja että todistaja löytyy. Korhonen sanoi että menkääpä Seeslahti takaisin tunnille ja eipä puhella tästä tämän enempää. Menin tunnille ja sanoin Merivirralle, että pelastin sulle äsken työpaikan. Pätevä se Merivirta opetuksessaan oli. Kun valmistauduimme kauppaoikeuden lopputenttiin, Merivirta sanoi, että jos hän sattuisi tentissä kysymään, mikä vekseli on ja jos teistä joku vastaisi siihen, että vekseli on sellainen paperi, että panipa siihen nimensä pitkin tai poikin, niin aina on kusessa. Hän hyväksyy sellaisen vastauksen. Eletty elämä on osoittanut että Merivirta oli täysin oikeassa. Kuulin että hän myöhemmin kuusikymmenluvulla olisi ollut Lieksan kauppaoppilaitoksen rehtorina. Armeijassa simputusta, lahjontaa ja muuta kujeilua Kauppakoulusta päästyäni sovittiin isän ja äidin kanssa, että menen syksyllä 1960 armeijaan, on sekin velvollisuus sitten täytetty. Lokakuun 15 päivänä 1960 astuin palvelukseen erillisessä panssaritorjunta pataljoonassa Hämeenlinnassa. Menin palvelukseen vapaaehtoisena. Se ERPSTP olikin aika veikeä paikka asevelvollisuuden suorittamiseen. Kuri oli kova eikä simputtamista säästelty. Herroilta oli jotenkin jäänyt huomaamatta muuan pikkuseikka, alokkaana oli muuan Arpola Raumalta joka oli jotenkin lähisukulainen silloisen puolustusvoimien komentajan, kenraali Simeliuksen kanssa. Kun Arpola pääsi ensimmäisen kerran lomalle, hän matkusti suoraan Simeliuksen luokse. Pian sen jälkeen tuli panssarirykmentin komentaja, täydellinen kusipää, eversti Karttunen, komppaniaan. Mokut pantiin jonkin korpin komennossa kiertämään saunalenkkiä. Olin siinä vaiheessa jo komppanian kirjuri, olin toimistossa ja kuulin sen huudon jonka eversti Karttunen aloitti: Hän haukkui ensin pataljoonan komentajan, joka haukkui komppanian päällikön, joka haukkui pienemmät herrat sitä mukaa kun he paikalla olivat. Simelius oli ottanut yhteyttä rykmentin komentajaan ja käskenyt lopettamaan simputuksen. Ja loppuihan se. Komppanian päällikkö Jussi Riistelä siirrettiin muihin hommiin ja tilalle tuli yliluutnantti Kolkka, rauhallinen ja jämpti mies, jonka komennossa hommat rupesivat sujumaan kaikin puolin hyvin. Minä pääsin kirjuriksi vähän sattuman kautta. Entinen kirjuri sammui yhtenä lauantai päivänä punkkaansa ja vääpeli Nortesuo kyseli illalla käskynjaolla konekirjoitustaitoisia miehiä. Ilmoittauduin ja homma jäi minulle. Se oli maanantai aamu, kun ilmoittauduin Nortesuolle komppanian toimistossa. Minulta oli jäänyt asetakin ylimmäinen hakanen auki, joten menin uuteen palveluspaikkaani alipukeutuneena, melkeinpä alasti, niin kuin vääpeli Nortesuo asian ilmaisi ja lyötätti minut maihin siihen toimiston lattialle. Siitähän se kirjurin ura urkeni. Nortesuo kertoi myöhemmin, että hänen vaimonsa oli kotoisin Kuopiosta. Kun pääsin joulukuussa ensimmäistä kertaa lomalle, soitin kotiin ennen lomalle lähtöä ja pyysin äitiä tekemään ison kalakukon. Äiti teki niin kuin pyysin, niinpä minulla oli loman jälkeisenä maanantai aamuna kalakukko kainalossa kun menin toimistoon, pyysin Nortesuota antamaan kalakukon vaimolleen ja kertomaan terveisiä Kuopiosta. Tämä klassinen lahjonta tepsi, Nortesuon kanssa ei ollut ongelmia enää milloinkaan palveluksen aikana. Masan muistelmat_final10.indd :38:10

17 Hoitelin asioita melko suvereenisesti. Makselin alokasaikaan kertyneet kalavelat korkoineen muutamille alikessuille. Eräskin alikessun retale, jonka hampaissa alokasaikaan jatkuvasti olin, oli kahdeksan viikonloppua joko vartiopäällikkönä tai päivystävänä aliupseerina, häneltä paloivat sunnuntailomat sitä mukaa. Sitten se onneton tuli kantelemaan kohtelustaan komppanian vääpelille, Nortesuo lyötätti häntä maihin toimiston lattialle ja ajoi sitten ulos. Nortesuo käski minun näyttää hänelle vartio ja päivystys vuorolistan, katseli sitä ja sanoi että eihän tästä saa saatanakaan mitään selvää. Sanoin vääpelille että se lista ei aukene muille kuin mulle. Vääpeli sanoi että en enää saa polttaa sen alikessun lomia. Kun menin iltasella kämpille tämä alikessu tuli minuun kiinni. Silloin oli ne Niilo Näykin opettamat painiotteet tarpeen. Kaatu siinä pari kerrossänkyä, mutta se alikessu löysi itsensä tuvan ulkopuolelta, komppanian käytävältä sen rytäkän päätteeksi. Sen jälkeen sain olla rauhassa. Kukaan ei tullut hipelöimään minua eikä kamppeitani. Yksi esimerkki sen simputuksen eri muodoista oli esimerkiksi se että iltaisella ei saanut olla pitkällään sängyssään ennen hiljaisuuden huutamista, oli miten väsynyt tahansa. Rykmentin komentaja eversti Karttunen piti yhden kerran yllätystarkastuksen komppaniassa. Yksi meidän tuvan miehistä oli nukkumassa manttelitelineen alla ja tämä herra eversti löysi hänet sieltä. Mies sai 8 vuorokautta putkaa siitä hyvästä, että oli niin väsynyt päivän rääkin jälkeen että ei pysynyt tolpillaan. Pari viikkoa ennen joulua vääpeli käski minun ravistella kaikki komppaniaan tulevat siviilipaketit, jos niistä kuului kilahduksia, ne minun piti pistää erilleen. En minä niitä erilleen pistänyt, vaan pistin nimet ylös ja kiersin jouluaattona listan kanssa komppaniassa ja sanoin miehille että sinulla on pullo piilossa, otetaanhan joulun kunniaksi ryyppy. Hiihtohuopakengistä ne pullot yleensä löyhtyivät. Kevättalvella -61 oli Parolassa panssarirykmentin ampumahiihdon mestaruus kilpailut. Pari viikkoa ennen kilpailuja vääpeli Nortesuo sanoi minulle että lyödään vetoa kilpailu sijoituksesta, hävinnyt tarjoaa sotilaskodissa kahvit. Hän sanoi että hänellä on kahdet Järviset ja monot, joita hän lainaa minulle, että varusteiden puolesta ollaan samanveroiset. Veto lyötiin. Olin lähtövaatteen alla kun Nortesuo tuli suksenpuolikas kainalossa metsästä, näki minut ja huusi: Seeslahti kuudelta sotilaskotiin kahville. Kyllä tulen herra vääpeli. Kahvilla ollessa vääpeli sanoi että hänen suksirikostaan huolimatta olisin voinut hiihtääkin. Se hiihtolenkki kulki panssarivaunuhallien ohi. Hallien ympärillä oli kaksinkertainen verkkoaita. Aitojen välissä juoksenteli muutama susikoira vartiohommissa. Siinä polteltiin muutama sätkä ja härnättiin niitä koiria. Sen takia se hiihtoaika venyi, vaikka oli niillä ammunnasta tulleilla sakkominuuteillakin oma osuutensa. Toisen komppanian päällikkönä oli muuan kapteeni Räsänen, sodan käynyt mies. Jostain syystä olin muutaman kerran lainassa toiseen komppaniaan, kannoin jollain jotoksilla Räsäselle hänen käytössään ollutta radiota, Panujako ne nyt olivat, raskaita kapineita. Se Räsänen ryyppäili joskus toimistossaan, kutsui meidän komppaniasta pari alikessua ja minut seurakseen. Hän tarjosi tupakat, istuttiin ja kuunneltiin hänen tarinoitaan. Kapteeni Räsäsestä, hänen sota-aikaisista hommistaan on kirjoitettu kirjakin, luin sen aikanaan, mutta en enää muista edes kirjan nimeä. Jos en ihan väärin muista, niin Räsänen olisi toiminut sota-aikana sotasaalis Sotkista, eli T 34 panssarivaunuista muodostetun komppanian päällikkönä. Kerran illanistujaisten aikana Räsänen otti työpöytänsä laatikosta ison paperipussin, kumosi sen sisällön, erilaisia prenikoita, pöydälle ja kysyi meiltä: Tiedättekö mikä Riistelän Jussia vituttaa? Jussia vituttaa se kun minulla on näitä, mutta Jussilla ei. Riistelä oli ensimmäisen komppanian entinen päällikkö, joka siirrettiin muihin hommiin simputusjupakan takia. Siviiliin päästiin kesäkuun 8 päivänä Lähtöjuhla oli Parolan sotilaskodissa. Siellä meidän piti saada sotilaspassit, mutta se rykmentinkomentaja Karttunen poltti vähät päreensä siellä sotilaskodissa, meidät komennettiin ulos ja se eversti piti meille sulkeiset siinä sotilaskodin kentällä. Siltä Karttuselta oli ilmeisesti syntymästä lähtien jääneet lääkkeet ottamatta. Kaitpa armeija oli hänelle hullujen huoneen ohella ainoa paikka missä hän voi olla. Sulkeisten jälkeen mentiin takaisin Suomen kasarmille, saatiin passit ja siviilit päällemme ja päästiin lähtemää. 15 Masan muistelmat_final10.indd :38:10

18 16 Veksi ja Matti Veksille, niin kuin monelle muullekin, sen aikaiset hätäaputyömaat tulivat tutuksi, kunnes sitten armeijasta tulon jälkeen Veksi sai paikan Aerolta. Hän kuului siihen porukkaan joka lastasi rahdin lentokoneisiin. Näin Veksiä 1982 Kuopion torilla. Jutellessamme hän kertoi että Finnairiksi muuttunut yhtiö saneerasi lentokenttä toimintojaan ja siinä yhteydessä myös hän oli menettää työpaikkansa. Veksi sanoi että kun irtisanomisaika oli mennyt umpeen, hän meni joka päivä työmaalleen ja hoiti hommansa niin kuin ennenkin. Oli kulunut pari viikkoa, kun lentoaseman päällikkö oli tullut Veksin luo ja sanonut että kun Kolehmaisesta ei näytä pääsevän eroon, niin jatketaanpas sitten entiseen malliin. Muistan kun Veksi sanoi silloin, kun hän Aerolle pääsi, että nyt on sellainen työpaikka, että häntä ei saa sieltä kirveelläkään pois. Jos Veksin kertoma tarina pitää paikkansa, hän myös piti puheensa. Olin mukana Peipposen poikien tapaamistilaisuudessa kesällä 2005 tätilässä. Tässä tilaisuudessa kuulin että Veikko Kolehmainen oli kuollut. Kerrottiin että Veksi olisi dementoitunut pahasti ja viettänyt viimeiset aikansa entisessä Tarinaharjun parantolassa, joka on muutettu muistisairaiden hoitolaitokseksi. Kevyet mullat Veksi. Tuossa samassa tätilän tilaisuudessa tapasin Vartiaisen Matin, jonka kanssa olin aika paljon tekemisissä lapsuudenajan Peipposenrinteellä. Meillä oli Matin kanssa ainakin ampuma- ja kummituskerhot. Tuo kummituskerho piti yhtenä kesänä sisällään silloin viattomalta tuntuneen tyttöjen pelottelun, mutta näin jälkeenpäin ajatellen vaarallisenkin puuhan. Pitkänlammin uimarannalle kulki Peipposenrinteeltä polku Kainulaisen lehmihaan läpi, Jussilan pellon alalaitaa myötäillen. Siinä polun varrella kasvoi suuri pitkäoksainen koivu. Matin kanssa hommattiin jostakin peltinen sanko ja köyttä. Sanko täytettiin pienillä kivillä ja vedettiin köydellä polun yli ylettyvän oksan varaan roikkumaan. Kun Peipposen tytöt iltasella menivät uimaan, Matin kanssa lymyttiin pusikossa, piettiin kiinni sankoon menevästä köydestä ja pudotettiin sanko niiden likkojen eteen. Säikähtihän ne perusteellisesti. Kun sitä temppua oli muutaman kerran uusittu, ilmestyi Uuno, Matin isä, yhtenä iltana meidän lymypaikkaan ja tämä rikospuolen komissaario käski meidän lopettaa tyttöjen säikyttelyn. Sattui niin, että polkua pitkin tuli muutaman tytön porukka, uimaan menossa, huolettomasti kikatellen. Silloin uuno sanoi meille: Antakaas kun minäkin kerran ja pudotti sen sankon tyttöjen eteen. Kun tytöt olivat juosseet karkuun, Uuno sanoi meille että kerätkää sanko ja köysi pois, tuo leikki pitää lopettaa, hänelle on valitettu siitä. Peipposenrinteen asutuksen pohjoispäässä oli metsäaukiolle tehty jalkapallokenttä, maalikehät ja kaikki Kenttä oli muuten hyvä, mutta kentällä oli iso kanto. Nolla Otolla, Jaskan ja Veksin isällä, oli ilmeisesti lupa räjäytys töihin. Yhtenä lauantai iltapäivänä Jaska toi sinne kentälle muutaman kantopommin ja isommat pojat asettelivat ne siihen kannon ympärille ja sitten jysähti. Kanto hävisi, mutta tilalle tuli poliisi Lappalainen, joka oli jysähdyksen sattuessa pyöräilemässä kotiaan kohti pitkin Kallantietä. Lappalainen vei kaikki isommat pojat mukanaan Kuopion poliisilaitokselle. Siellä oli vastaan tullut komissaario Vartiainen, joka oli kysellyt Lappalaiselta syytä Peipposen poikien tuloon poliisilaitokselle. Lappalaisen selitettyä tilanteen, Uuno oli käskenyt hänen mennä kotiinsa, ja vienyt pojat työhuoneeseensa, oli kysellyt aikansa ja yhden version mukaan sanonut: Kun seuraavan kerran raivaatte kenttä, kutsukaa minutkin mukaan, että saadaan tehdä hommat rauhassa loppuun. Sitä en tiedä, millaisen puhuttelun Uuno on Nolla Otolle pitänyt. Pikkupoikana leikittiin joskus rosvoa ja poliisia niin kuin asiaan kuuluu. En ollut siinä leikissä mukana, joka oli käynnissä Vartiaisella. Matti oli löytänyt isänsä virka-aseen ja osoitteli sillä Miettisen Veskua, joka oli leikissä rosvon osassa. Leikki eteni siihen että Matti painoi liipasinta ja ase laukesi. Vesku sai luodin mahaansa, se oli kulkenut pari senttiä selkärangan vierestä ja kertoman mukaan osui ikkunalaudalla olleeseen kelloon ja siitä seinään. Vesku oli kuukausi kaupalla sairaalassa, selvisi hengissä, samoin Matti, joka oli pitänyt viedä sairaalaan että saivat pojan rauhoittumaan. Uunolta oli jäänyt panos piippuun, vaikka lipas olikin tyhjä. Vahinko josta sekä Vesku että Matti selvisivät jotenkin. Myöhemmin, kun vartuttiin Matti rupesi seurustelemaan Ullansa kanssa. Ulla meni jossain vaiheessa Helsinkiin töihin. Siihen aikaan puhelut toiselle paikkakunnalle piti tilata. Olin kerran käymässä Matin luona. Oli tullut puhelinlasku. Matti oli taitellut laskun auki keittiön pöydälle, se oli markkamäärältään iso. Matti oli tilannut Ullalle salamapuhelun, joka oli kaikkein kalleinta lajia ja puhunut tunnin ja minuutin. Uuno tuli töistä, katsoi laskun sanaakaan sanomatta, otti pöydällä olleen herätyskellon ja heitti sillä Mattia mutta ei osunut. Mitä Uuno sitten sanoi, en viitsi toistaa. Kerran, nuorina miehinä, oltiin menossa Puistolan lavalle tansseihin, Matti, Hoffrenin Seppo ja minä. Matti otti pieniä näkäräisiä mennessämme ja nukahti menomatkalla olleen kauppias V.Piston puutarhaan. Matilla oli treffit Ullan kanssa Puistolassa. Kun Sepon kanssa päästiin perille, niin Seppo huusi Ullalle, joka oli siellä naisten puolella: Ulla! Matti sammu vikapiston perunapeltoon, se tulloo sieltä aikanaan! Matti eli Ullansa kanssa Ullan kuolemaan saakka. Se oli lähes eliniän pituinen rakkaustarina. Pari vuotta tätilässä tapahtuneen tapaamisen jälkeen, Matti oli menehtynyt. Matti asui koko ikänsä vanhempiensa rakentamassa talossa ja sikäli kun tiedän Matin ja Ullan poika asuu siinä nykyisin. Masan muistelmat_final10.indd :38:10

19 17 Jawa, Pobeda ja Letukka Keväällä 1960 suoritin henkilöauton ajokorttiin oikeuttavan tutkinnon. Autokoulun kävin Torvisella, jossa opettajakseni sattui Kupiaisen Antti, naapurin poika, minua paljon vanhempi, Peipposen rinteeltä. Olin joskus 1958 talvella Antilla apumiehenä kun hän ajoi Naukkarisen Kallen Studebakkerilla filleriä Hietasalosta Kuopioon, jonnekin Mölymäellä olleeseen laaniin, josta sitä kesän aikaan myytiin käytettäväksi rappauslaastissa. Muutaman kerran sain ajaa sillä Hietasalon ja Kuopion välisellä jäätiellä sitä Studebakkeria, ovet auki, jos rupeaisi jää alla ritisemään. Autokoulussa kun lähdettiin ajelemaan kouluautolla, Antti otti Savon Sanomat, rupesi lukemaan sitä ja sanoi ajelehhan jossakin. Kyllä hän sen homman osasi, jos tyrin jossain, tuli palaute äkkiä ja jyrkästi. Kun sain ajokortin piti sitä varten käydä valokuvassa. Kun vein kuvan Antille, hän sanoi että noin rumaa naamaa ei Torvisen antamissa ajokorteissa ole ollut ennenkään eikä ole nytkään, käy otattamassa uusi kuva ja yritä olla ihmisen näköinen. Sain minä sen kortin. Lankomiehelläni Ruotsalaisen Paulilla oli 150 kuution Jawa moottoripyörä, jolla Pali kulki töihin ala-carlsonille ja takaisin. Palin ajoreitti Pihlajaharjusta kulki Kallantietä myöten rikkaiden rinteelle ja siitä Maaherrankatua myöten Kauppakadulle josta teknillisen koulun kohdalta alaspäin kohti satamaa jonka tyvessä ala-carlson sijaitsi. Yhtenä aamuna Palin ajellessa töihinsä ja kääntyessään Maaherrankadulta Kauppakadulle siinä teknillisen koulun kulmassa, Palin sanojen mukaan, joku nainen rynnisti siihen suojatielle ja kun Pali yritti häntä väistää, moottoripyörän jalkatappi osui teknillisen koulun nurkalla olleeseen rännin syöksyputkeen joka putosi tämän suojatielle ryntäilleen nais-ihmisen päälle. Pali sai, näin sen käsitin ja muistan, siinä vaiheessa moottoripyöräilystä tarpeekseen. Ostin sen pyörän lankomieheltäni vanhalla markalla. Laitisen Lassi, yksi naapurin pojista Pihlajaharjusta, rassasi sen Jawan ajokuntoon ja rupesin sen avulla toimittelemaan kaupan asioita, se oli paljon helpompaa kuin polkupyörällä ajelu. Sitten yhden kerran se Jawa teki tenän kun olin toimittelemassa asioita Kuopiossa. Se ei lähtenyt käyntiin millään. Työnsin sen siinä rikkaiden rinteen itäpäässä olleen Luuperinmäen päälle, josko saisin sen mäkistartilla käyntiin. Ei lähtenyt. Yritin siellä mäen alapäässä hypätä pyörän selästä juostakseni siihen lisää vauhtia. Housun lahje oli kuitenkin jotenkin mennyt sen käynnistinpolkimen ympärille ja kun hyppäsin siitä pois, pyörä kaatui ja minä menin turvalleni siihen asfalttiin. Siinä tuli sitä asfaltti-ihottumaa sen verran että kun sain sen rakkineen työnnettyä Pihlajaharjuun, päätettiin isäukon kanssa että seuraavana aamuna mennään ja yritetään vaihtaa se autoon. Laitisen Lassi sen sorkkasi käyntiin ja myö isä Viljamin kanssa ajeltiin seuraavana aamuna Kuopion Auto-Kauppaan ja vaihdettiin se pyörä -51 mallin Pobedaan. Siitä se autoilu alkoi. Se Pobeda oli sen aikaiseksi autoksi paljon ajettu, melkein kilometriä, mutta sillä toimitettiin niitä kaupan tiimoilta välttämättömiä ajoja toista vuotta. Isä ajoi ajokortin silloin syksyllä 1960 ja tottui ajelemaan tällä kohtalaisen rauhallisen menon Pobedalla. Kun sitten syksyllä 1961 ostettiin yhtä vanha Chevrolet, jossa oli melkein sadan hevosvoiman kuusisylinterinen kone, oli ensimmäinen isän ajotapahtuma sillä autolla ihan oma lukunsa. Käytiin hakemassa Lihakunnalta makkaralasti. Isä sanoi että hän haluaisi opetella ajamaan myös tällä autolla. Niinpä vaihdettiin kuskia. Oli ensimmäiset liukkaat. Pobedassa sai kaasun painaa pohjaan heti kättelyssä, se lähti omia aikojaan. Kun isä teki tämän saman siinä letukassa, meiniki oli ihan toinen. Siinä oli kesärenkaat alla ja kuin ukko painasi kaasun pohjaan, letukka alkoi pyöriä kuin karuselli siinä Lihakunnan parkkipaikalla ja hirmuinen määrä perkeleitä täytti letukan ohjaamon. Sain jossain välissä sanottua isälle että löysää kaasua ja kun auto siitä asettui hän sanoi että tuon perkeleen rattiin en ikinä koske. Mutta kyllä hän ajoi. Olimme joskus 1962 tällä Chevroletillä käymässä Oulussa. En muista ihan tarkkaan sitä tilannetta, mutta jossain välissä, kun lähdettiin tulemaan takaisin Kuopioon, meidän kyytiimme ilmestyi Matti Hyvönen, äidin puolen sukulainen Kuopion Peipposenrinteeltä. Kun isä ja äiti olivat edellisenä kesänä tehneet reissun Pobedalla Varpaisjärvelle sukulaisiin, oli Matti Hyvönen ollut kyydissä. Kun isä oli ohittanut jonkun polkupyöräilijän oli Matti Hyvönen sanonut että päästiinpäs tuosta ohi. Se oli jäänyt isää kaivelemaan. Kun lähdettiin ajamaan takaisin Kuopioon sieltä Oulusta isä sanoi minulle että anna hän ajaa. Ja ajoi kanssa. Se silloinen 320 kilometriä tultiin pikkuisen yli kolmessa tunnissa Kuopioon. Pitää ottaa huomioon että Iisalmen ja Kuopion välillä siihen aikaan maantie meni kahdeksan kertaa radan yli, eikä mitään puomeja tai varoituslaitteita ollut. Mutta ei se Matti Hyvönenkään sanonut kertaakaan että päästiinpäs tuosta ohi. Masan muistelmat_final10.indd :38:10

20 18 Talousosuuskassa Joskus kuusikymmenluvun alkupuolella meillekin ilmestyi juttelemaan matala, pyöreä ja kuutamokasvoinen mies, ajeli Roverilla ja puheli kauppiaiden ja muiden pikkuyrittäjien välisestä yhteistyöstä. Hän oli Tuomaisen Topi, sittemmin tunnettu Rauni Mollbergin monien elokuvien näyttelijänä ja tv:stä Mustan Pörssin mainoksista. Topi oli siihen aikaan Suomen Yksityisten Vähittäiskauppiaiden keskusliiton Kuopion läänin toiminnan johtajana. Mentiin touhuihin mukaan. Ensimmäinen kontakti valtaapitäviin oli varmaan kesällä 1962 kun pyydettiin audienssi Reino R. Lehdon virkamieshallituksessa valtionvarainministerinä olleen Osmo P. Karttusen luokse. Hän oli pudjettipäällikkönsä kanssa valmistelemassa seuraavan vuoden budjettia kesäasunnollaan Kuopion Kumpusaaressa. Audienssi saatiin ja meitä meni puolenkymmentä pikkuyrittäjää puhumaan Karttuselle siitä minkälaista vahinkoa suunniteltu liikevaihtoveron kantamisen siirtäminen tukkuportaasta vähittäisportaaseen saisi aikaan. Meidän arviomme oli että useita tuhansia pikkuyrityksiä joutuisi lopettamaan toimintansa, kun niillä ei ollut minkäänlaisia valmiuksia ryhtyä perimään ja tilittämään liikevaihtoveroa. Esitimme asiamme. Karttunen vastasi että jos yrityksiä loppuu, se on kokonaan meidän huolemme, ei hänen. Kun lähdettiin ulos Karttusen huvilasta kaivoi Penttisen Armas lompakostaan Kokoomuksen jäsenkirjan, repi sen siinä Kumpusaaren rappusilla ja sanoi: Tämä on tyhjä paperi. Se Karttunen meni kai omasta aloitteestaan tähän Raaka Rollen rosvokoplaksi nimettyyn Reino R. Lehdon virkamieshallitukseen. Siitä se alkoi. Sitä puuhailtiin kaikenlaista, joka meidän mielestämme olisi helpottanut näiden tuhansien ja taas tuhansien pikkuyrittäjien ja ammatinharjoittajien elämää ja toimeentuloa. Sitä, saatiinko mitään aikaan, en pysty arvioimaan. Se oli varmaan 1963, kun Topi esitti ensimmäisen kerran ajatuksen pienyrittäjien hallinnoimasta osuuskassasta, kassasta josta saataisiin lyhytaikaista lainaa akuuttiin tarpeeseen. Siihen aikaan lainan saanti oli kiven takana. Sen aikaiseen kaupankäyntiin tukkureiden kanssa kuului ns. kassaalennus jonka sai jos pystyi maksamaan laskunsa eräpäivänä. Tämän lisäksi tukkureilla oli käytössä vuosi alennus, jonka sai eräpäivänä maksetuista laskuista. Kyse oli merkittävistä summista, voisi sanoa että puhuttiin esim. sekatavara kauppojen osalta siitä katteesta joka kauppiaalle jäi tulokseksi tehdystä työstä. Silloin elettiin vielä monen elintarvikkeen osalta hintasäännöstelyn aikaa, jolloin myyntikatteet olivat todella pieniä. Topin esittämä idea ei tuntunut hullummalta. Se taisi olla syksyllä 1963 kun SAK sai toimiluvan omalle osuuskassalleen, osuuskassa Yhteistuelle. Jotenkin minulle on jäänyt mieleen että se toimilupa, joka saatiin syksyllä 1964 Kuopion Talousosuuskassalle, tuli tavallaan kylkiäisenä tämän osuuskassa Yhteistuen tiimoilta. Suomen Yksityisten Vähittäiskauppiaiden Liiton toiminnanjohtaja Arvo K. Miettinen oli, käsitykseni mukaan, ollut sota-ajan jälkeen yhteistyössä Johannes Virolaisen kanssa karjalaisten asutusasioissa. Virolainen oli kuusikymmenluvun alkupuolella OKO:n eli Osuuskassojen Keskusliiton hallintoneuvoston puheenjohtaja ja vaikutti ilmeisesti melko ratkaisevasti Talousosuuskassan toimiluvan saantiin. Olen vuosien varrella hävittänyt kaikki Talousosuuskassan vaiheisiin liittyvät paperit ja kirjoittelen näitä muistini mukaan. Osuuskassan toimipiste avattiin Minna Canthin kadun varrelta vuokratuissa tiloissa syksyllä Pankinjohtajaksi pestattiin Toivo Tuomainen ja palkattiin kaksi pankkivirkailijaa. Homma lähti käyntiin. Olin aluksi hallintoneuvoston jäsen, mutta valittiin johtokuntaan v.1965 alussa ja olin johtokunnan varapuheenjohtaja. Johtokunnan puheenjohtaja Arvo Lievonen, Toivo Tuomainen ja minä, kiersimme ympäri maakuntaa esittelemässä osuuskassan toimintaa eri tilaisuuksissa ja vuosi 1965 tuotti jo voittoa 5000 markkaa. Pankin idea oli rahoittaa pikkuyrittäjien rahantarvetta lyhytaikaisilla luotoilla ja se toimikin hyvin kesällä OKO:sta annettiin käsky palkata ammattijohtaja pankkiin. Sehän meinasi sitä että piti palkata joku agrologi tai vastaava. Hehän olivat pääasiallisia kassanjohtajia osuuskassaliikkeessä.. Näin tehtiin. Palkattiin tasan tarkkaan OKO:n meille esittämä ehdokas. Hän oli oikea pilkun ja pisteen viilaaja, mutta lunasti tammikuussa markan katteettoman shekin yhdeltä Glubokow nimiseltä helsinkiläiseltä huijarilta. Nykyrahassa noin puolitoista miljoonaa euroa. Sittenhän se oli vientiä. Kävin silloin päivällä pankissa, vahinko oli jo tapahtunut, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kuulin tapahtuneesta illan radio uutisista. Olin kuullut mitenkä kylmät väreet saattavat kulkea selkäpiitä pitkin, nyt sain kokea sen ihan omakohtaisesti. Pari päivää tapahtuneen jälkeen meidät johtokunnan jäsenet kutsuttiin aamulla klo 8.00 hotelli Kuopion kabinettiin, jossa kaksi OKO:n lähettämää tuomaria pani meidän eteemme markan summalle kirjoitetun vekselin ja sanoivat että pankaahan nimenne tuohon. Sanoin ensimmäisenä että sitä päivää ei tule että panisin nimeni tuohon vekseliin. Eikä ole tullut laajensin isän kuoleman jälkeen hotteisiini jäänyttä kauppaa, siitä tehtiin sen ajan mittapuulla nykyaikainen valintamyymälä. Laina minulla oli tietysti Talousosuuskassasta. Se laina sanottiin irti seuraavana aamuna niiden tuomarien tapaamisen jälkeen. Sitten kyyti oli kylmää. Kaikkea en muista enkä halua muistaa. Kun se revohka oli ohi minulla ei ollut mitään, jos sitä helvetinmoista kokemusta mikä siinä tuli, ei lasketa jonkunlaiseksi pääomaksi. Meistä johtokunnan jäsenistä yksi lähti Amerikkaan, yksi tappoi itsensä ja me muut selviydyimme kukin tavallaan. Masan muistelmat_final10.indd :38:10

21 Kun oli eletty vuoden 1968 elokuuhun, olin myynyt kaiken mitä minulla oli. Kaupan ja Pihlajaharjun talosta osuuteni. Kun joutuu sellaiseen nahnikkaan kuin olin joutunut menee kaikki alle torihintojen. Minulle jäi kaikesta huolimatta vielä velkaa ja tämä velka oli vekselivetoisena Kuopion Osuuskassassa. Oli edellisen kerran vekseliä uudistettaessa sovittu, silloisen osuuskassan johtajan Teuvo Kallion kanssa, että maksan tällä kertaa vekselin pois. Teuvo Kalliohan oli joskus -90 luvulla vähän aikaa valtakunnan sovittelijana. Olin jotenkin saanut raavittua vekselin uusimiseen tarvittavat korkorahat kasaan ja menin Kallion puheille aikalailla jännittyneissä tunnelmissa. Varsovan Liiton maat olivat silloin edellisenä yönä miehittäneet Tshekkoslovakian. Kun menin Kallion juttusille, hän ensitöikseen kysyi olenko kuullut uutisista mitä on tapahtunut. Hän oli aivan kuohuksissaan, kuin poissa tolaltaan tapahtuneen vuoksi. Sain jossain välissä mainituksi vekselini, hän huitaisi kädellään ja sanoi että tytöt hoitaa. Kun läksi osuuskassasta ulos, heitin ilmaan pienen toivomuksen, joku hässäkkä taas kolmen kuukauden kuluttua olisi varmaan tarpeen. Tuohon Tshekkoslovakian miehitykseen liittyy myös seuraava muistikuva. Teimme Kortelaisen Lassin kanssa keväällä 1972 yhdelle Rissalan hävittäjälentäjälle omakotitalon kattopäälle Siilinjärvelle. Tämä lentäjä sanoi että sinä yönä, kun Tshekkoslovakia miehitettiin, Rissalan taivaalla lenteli 15 Mig hävittäjää, vaikka Karjalan lennoston koneet olivat kaikki maassa. Liekö totta? Siihen miehitykseen liittyi myös muuta, mikä pani ajattelemaan. SKDL ja SKP olivat ainoa suomalaiset poliittiset puolueet jotka yksiselitteisesti tuomitsivat tämän Neuvostoliiton masinoiman provokaation Tshekkoslovakiaa vastaan. Muut poliittiset puolueet olivat hiljaa kuin kusi sukassa. Olisiko se ollut sitä suomettumista? 19 Verkot väärillä vesillä Se oli varmaa jotain kuusikymmenluvun puolenvälin tienoita, talvella, kun pantiin pystyyn kalastusporukka. Siihen kuuluivat veljeni Matti, lankoni Pauli, Kauko Räisänen, Tauno Ryynänen, Arvo Hyvönen ja minä. Ruvettiin pitämään verkkoja Puutossalmen maisemissa. Sitä kuka meistä kuului siihen paikalliseen kalastuskuntaan, jonka vesillä kalastettiin, en muista. Yksi kalareissu on jäänyt erityisesti mieleen. Minulla oli kaksi 50 metriä pitkää, kolmemetriä korkeaa, 55 millin silmällä olevaa verkkoa, jotka laskettiin kahden saaren väliseen salmeen. Verkot uitettiin uittolaudan avulla jään alle. Yhtenä sunnuntaina oltiin Räisäsen Kaukon kanssa kahdestaan kokemassa niitä verkkoja, muu porukka kävi läpi muita verkkoja jotka oli laskettu lähemmäs Puutossalmen lossia. Kuopiossa oli siihen aikaan riistapoliisina Kari Leimu niminen poliisimies, hänellä oli ylen äijän vittumaisen miehen maine, hän kurmootti kuullemma ihmisiä oli syytä tai ei. Ne minun verkot olivat, se tiedettiin, lähellä naapurikalastuskunnan vesiä, joskus epäiltiin että mahtavat olla vähän naapurinkin puolella. Niitä ei siirretty kuitenkaan sen takia että ne kalastivat kohtalaisen hyvin ja senkin takia että niissä verkoissa oli joka kerta kaksi kuhaa, aina samassa päässä verkkoa, lähimpänä saaren rantaa olevassa verkossa. Kuhilla lienee ollut ikiaikainen vaellusreitti niissä maisemissa. Sekin tiedettiin että riistapoliisi Kari Leimulla oli kesämökki siinä lähimmässä saaressa. Sinä sunnuntaina kun oltiin Räisän Kaken kanssa kokemassa niitä verkkoja ja saatiin hyvin kalaa, mm. yli nelikiloinen hauki, läksi sieltä saaren rannasta mies susikoiran kanssa kulkemaan meitä kohti. Kake katseli tulijaa ja sanoi: Leimu, perkele. Oli saatu sen ison hauen lisäksi ne pari kuhaa ja mateita. Yhden matikan Kake työnsi jalassaan olleiden mopoilijan suojalahkeiden alle, sanoi että ei se perkele kaikkia kaloja vie, jää ainakin keittokala. Leimu tuli koiransa kanssa ja sanoi että meidän pitäisi siirtää pyyntöjämme joku satametriä etelää kohden, pois naapuri kalastuskunnan vesiltä, että ei tule mitään sanomista. Kaken kanssa sanottiin hänelle että kävisikö seuraavana viikonloppuna, kun ei ole nyt uittolautaa mukana. Leimu sanoi että kyllä käy, kunhan vain siirrätte. Kaken suojalahkeessa ollut matikka tuli niihin aikoihin, lämpimässä, tolkkuihinsa ja potkaisi oikeinkovasti. Silloin Kake löi nyrkillään reiteensä ja sanoi: Mitä hulmuat, viime yönä vasta sait. Kun se riistapoliisi älysi että miehellä on kala mopoilijan suojalahkeissa, hän räjähti nauramaan, sanoi että ota pois se kala sieltä lahkeesta, ei hän teidän kaloihin tai pyyntöihin puutu, kun vaan siirrätte pyyntönne niin kuin on sovittu. Masan muistelmat_final10.indd :38:10

22 20 Pirkon kanssa naimisiin Syksyllä 1962 tapasin jossain tanssipaikassa Pirkon, tumman, minun silmissäni erikoisen kauniin naisen. Kuljettiin se syksy ja alkutalvi yhdessä, kunnes hän muutti Valkeakoskelle hoitamaan jonkin lääkäriperheen lasta. Kirjoiteltiin talven ajan, sitten se hiipui. Syksyllä 1967, kun minun siihenastinen maailmani oli romahtanut totaalisesti, ryhdyin etsimään Pirkkoa ja sain häneen yhteyden. Hän oli töissä Kuusankosken aluesairaalassa. Olimme ilmeisesti molemmat jotenkin vereslihalla siinä vaiheessa, eikä siinä mennyt kuin pari kuukautta kun meidät vihittiin ortodoksisessa kirkkomuseossa Kuopiossa. On sanottava että en varmasti kertonut Pirkolle, että hän ei nainut mitään miljonääriä, pikemminkin päinvastoin. Elämäni oli hakoteillä, ei siinä ole mitään selitettävää. Syksyllä 1969 Pirkon veli Eero Töntsi osti Virtasalmelta Kanta Kauppa nimisen kaupan ja Pirkon kanssa mentiin sinne töihin. Minä rupesin ajamaan myymäläautoa. Ei siitä ole paljon mieleen jäänyt. Yhden tapauksen muistan. Jossain Haukivuoren puolella, missä ajettiin syrjäkylien perukoita, kapeita kärriteitä myöten, oli asiakkaana muuan yksinäinen mies. Olisiko ollut poikansa huushollissa syytinkiläisenä. Kun torstaisin ajettiin se lenkki, hän oli tienposkessa kasseineen odottamassa. Kahdeksan pulloa keskikaljaa, se oli hänen viikon annoksensa. Joskus keväällä, kun oli jo lämmintä, ei sitä miestä näkynyt pysäkillä jossa hän yleensä ostoksensa suoritti. Katselin ympärilleni ja huomasin että mies oli nukahtanut maantienojaan pysäkin kohdalle. Kassi tyhjine pulloineen oli hänen vieressään. En raskinut herättää miestä unestaan, vaan panin ne kahdeksan keskikaljapulloa hänen kassiinsa, kassin hänen viereensä ja jatkoimme matkaa. Kun viikon kuluttua ajoimme samalle pysäkille, oli mies kasseineen ja pulloineen odottamassa meitä. Hän sanoi minulle: Kyllä teit miehen työn viime viikolla. Kukaan ei usko miten hyvälle kalja maistui, kun heräsin siitä ojasta. Luulen että lunastin ainakin pienen siivun taivasosuuttani tällä pienellä teolla. Pauli Ruotsalainen ja Unto Rissanen käyneet ongella. Kuva Rissalan aitan edestä. Kuva on varmaan kesältä Olin ostanut Paulilta hänen moottoripyöränsä ja Pauli oli ostanut Moskvist 407 h-auton jolla muistini mukaan oltiin tuolla Rissalan reissulla. Masan muistelmat_final10.indd 22 Tätini Lyyli Heikkinen miehensä Aapelin kanssa. Kuva Peipposenrinteeltä.Tämä ei ole se reissu, kun Aapeli tätiä silmälääkärissä käytti, päätellen siitä että tädin ja Aapelin takana kukkii Puijo omenapuu. Heinätöissä Rissalassa Vasemmalta Enni, Toivo, Otto, Hilja, isä, minä, Unto ja äiti. Tyttöjen nimiä en muista :38:11

23 Rakennuksilta ja rakentajista Arvo Kiljanderin oppiin 21 Olin tutustunut Eero Virkkuseen ja Hilkka Pomeliin joskus kuusikymmenluvun alkupuolella. Ystävystyttiin, oltiin aika paljon yksissä. Kun aikanaan rakensin laajennusta kauppaan Eero kävi auttelemassa. Kesäkuussa 1970 Eero aloitti omakotitalon rakentamisen Siilinjärvelle. En minä mitään tiennyt omakotitalon rakentamisesta, mutta kun Eero ja Hilkka pyysivät, läksin töihin heidän rakennustyömaalleen. Eero oli palkannut kolme ammattitimpuria työmaalleen, minä olin apupoika, hommiini kuului tarvikkeiden hommaaminen työmaalle muiden aputöiden ohella. Siitä alkoi 38 vuotta kestänyt ura rakentajana, kirvesmiehenä. Olen ollut ja olen kiitollinen Eerolle ja Hilkalle siitä että he pestasivat minut silloin työhön omakotirakennukselleen. Sen työmaan nokkamiehenä oli Arvo Kiljander, mies joka tiesi rakentamisesta ilmeisesti kaiken tietämisen arvoisen. Hänen lisäkseen töissä olivat Erkki Repo ja Lassi Sormunen. Arvo ja Erkki olivat sodan käyneitä miehiä. Arvo sanoi joutuneensa Pärmin pataljoonaan lyötyään joukkueensa johtajana ollutta luutnanttia, periessään häneltä saataviaan. Hän oli sittemmin ollut mukana Tornion valtauksessa ja myöskin siinä porukassa joka valtasi saksalaisten varastot, joissa oli suuret määrät erilaisia alkoholijuomia. Arvo sanoi että hänellä oli repussaan viisi pulloa konjakkia kun hän Tornion taikayön jälkimainingeissa juoksi saksalaisten konekivääri suihkuun. Hän näytti ne arvet mahastaan, viisi kappaletta. On sanottava että jos kissalla on yhdeksän henkeä, niin oli myöskin tällä miehellä. Arvo kertoi mitenkä ne konjakkipullot, kuin ihmeen kaupalla säilyivät ehjänä ja kun hän muutaman viikon kuluttua tuli älyihinsä Seinäjoella sotasairaalassa, oli reppu sängyn alla ja pullot siellä. Arvo sanoi että niille sairaalan hoitajille oli ainainen ihmettelyn aihe se, kun siinä huoneessa missä hän makasi leijaili lievä konjakin tuoksu. Revon Erkki oli asemasota vaiheen aikana harjoittanut kirjeenvaihtoa parinkymmenen naisen kanssa ja lomille päästyään vieraillut näiden kirjeenvaihto ystäviensä luona. Erkille oli tapahtunut se väistämätön, hän oli saanut tippurin joltakin naisystävältään. Erkki oli saanut vaivaansa hoitoa ja sotilaslääkäriltä paketin varmuusvälineitä ja kehotuksen käyttää niitä. Erkki kertoi kuinka hän kuitenkin sai tippuri uudelleen, meni sotilaslääkärin vastaanotolle ja lääkäriksi sattui sama lääkäri joka oli antanut ne varmuusvälineet hänelle. Lääkäri oli heti Erkin nähtyään karjaissut: Nenääsikö sinä, perkele ne kortongit työnsit? Virkkusen Eeron vanhemmat omistivat osuuden Snelmanninkatu kolmesta, ihan Väinölänniemen tyvessä olevasta korttelin kokoisella tontilla olevasta, useamman asunnon käsittävästä puutalosta. Eeron isän kuoltua Virkkusten osuus jäi perikunnalle. Siitä talosta omisti osuuden joku varatuomari ja hän vaati kesällä 1970 yhteisomistuksen purkua, joka tapahtuisi siten että kiinteistö myytäisiin huutokaupalla ja saatu kauppasumma jaettaisiin osuuksien mukaan omistajille. Yhtenä aamuna Eero tuli työmaalle, antoi minulle perikunnan nimissä tehdyn avoimen asianajovaltakirjan ja sanoi että huutokauppa alkaa kello hotelli Kuopion kabinetissa ja minun pitäisi mennä perikunnan valtakirjalla tekemään perikunnan puolesta se kauppa. Mullehan oli sama mitä teen ja niinpä istuin kello hotelli Kuopion kabinetissa ja myin Virkkusten perikunnan puolesta Snellmanninkatu kolmen korkeimman tarjouksen tehneelle rakennusliike Veikko Hiltuselle. Eero ja Hilkka pääsivät muuttamaan uuteen taloonsa helmikuussa Sen jälkeen he suuntasivat matkan Lappiin ja solmivat siellä lopulta, noin 15 vuoden seurustelun jälkeen avioliiton. Laakkosen Tatu Göteborgin satamassa Kesällä 1971 olin töissä Vuorelan Rakennuksella. Rakennettiin Vuorelaan firman johtotroikalle kolme n. 600 m2 omakotitaloa. Työkaveriksi minulle sattui Laakkosen Tatu, arvioni mukaan silloin noin viisikymppinen rakennusmies, paljon elämää ja maailmaa nähnyt, jolla oli tapana, jos sattui olemaan erimieltä pomon kanssa, sanoa että hän tuo seuraavana aamuna työmaalle Elman, vaimonsa, joka haukkuu pomoa niin kauan että pomo tulee samoihin aatoksiin Tatun kanssa. Ei sitä Elmaa työmaalla koskaan nähty, pelkkä uhkailu ilmeisesti riitti. Tatu kertoi kuinka hän kesällä -52 kun Helsingissä oli ne olumpialaiset, yhden kaverinsa kanssa lähtivät etsimään töitä Ruotsista. Pääsivät Turusta rahtilaivalla, työtä vastaan, Göteboriin. Siellä heitä neuvottiin kysymään lastaustöitä satamasta, ainakin siihen saakka kun pääsevät hieman vakiintumaan uuteen ympäristöön. Niinpä he aikaisin aamulla suunnistivat satamaan kyselemään töitä. Siellä oli pitkä jono miehiä samoissa aikeissa. Jono kulki hiljalleen työhön ottajan luokse, joka Tatun mukaan oli helvetin iso ruotsalainen mies joka esitti työhön pyrkijälle kaksi kysymystä: Mistä maasta? Tämä kysymys varmaan sen vuoksi että sodanjälkeinen Eurooppa oli kulkijoita tulvillaan eri maista. Jos toiseen kysymykseen: Osaatko lastata? vastasi myöntävästi sai laivan numeron ja lapun laivapomolle vietäväksi. Tatu sanoi että kun hänen vuoronsa tuli, toinen kysymys hieman muuttui: Mistä maasta? Suomesta. Pystytkö humalassa töihin? Kysymys tuli selvällä Suomen kielellä. Se työhönottaja oli ilmeisesti ollut tekemisissä suomalaisten kanssa aiemminkin, hän ei epäillyt sitä osaamista. Masan muistelmat_final10.indd :38:11

24 22 Hengen lähtö lähellä Perhe kasvoi. Katja syntyi ja Tanja Tanjan syntyessä asuttiin Vuorelassa. Anoppini Veera Töntsi osti osakkeen Kuopiosta Tiihottarentie 4:stä ja me muutettiin siihen asumaan. Talven 1972 olin töissä Lujabetonilla. Asuntomme lähelle Tiihottarentielle oli rakenteilla iso, kahdeksankerroksinen, lähes yhdeksänkymmentä asuntoa käsittävä vanhusten talo. Se oli täyselementti talo. Olin sen elementtiasennusporukan fakki miehenä, eli panin nosturin koukkuun aina sen elementin minkä porukan nokka oli asennuslistaan merkinnyt. Siinä hommassa olin päästä hengestäni, kun neljätonnia painavasta ulkoseinä elementistä katkesi nostokoukku, nosturin vetäessä sitä ylös fakista. Kuulin sen napsahduksen ja heittäydyin mahalleni niiden fakissa olleiden elementtien päälle. Toivasen Ville, nosturin kuski tuli alas tornistaan ja sanoi että se oli korkeintaan viisi senttiä kun se irti lauennut nosturin koukku kulki pääni yli. Villen kanssa tutkittiin sitä elementin nostokoukkua ja huomattiin että se oli katkennut jo tehtaalla, oli hitsattu siellä ja siitä hitsatusta kohdasta revennyt uudelleen. Pomo tuli siihen ja kysyi ensimmäiseksi että särkyikö elementti. Sitä sen onnettoman ei olisi kannattanut kysyä. Ville sanoi että hän ei nosta yhtään elementti ennen kuin ollaan varmoja että ne kestää nostaa. Eikä nostanut, joka helvetin elementti siitä fakista käytiin melkeinpä suurennuslasin kanssa läpi. Meni siinä pari päivää. Se pomo sanoi että hän on pahoillaan siitä että kysyi ensin että särkyikö elementti, mutta kun hän näki että olen tolpillani, se tuli ensin hänen mieleensä. Sitten hän sanoi että kun minä en käytä kypärää. Sanoin sille pomolle että jos minulla olisi ollut kypärä päässä ei minulla olisi päätä enää, se kypärä olisi nostanut minun nuppiani sen puuttuvan senttimäärän ylöspäin ja pääparka olisi siitä laakista irronnut varmasti. Eihän se tapahtuma sen pomon vika ollut yhtään, hän vain joutui puun ja kuoren väliin tahtomattaan, niin kuin siinä ammatissa usein käy. Ei se ainoa elementti ollut joka sillä työmaalla särkyi. Kevytseinä elementtejä hajosi noston aikana useampia, hajosivat ilmassa. Pahimmista jäi vain raamiraudat tähteiksi. Oli enemmän kuin ihme että vakavia onnettomuuksia ei sattunut. Kun elementit oli asennettu pääsin mukaan urakkaporukkaan tekemään vesikattoa. Felix Isotalo, Lujabetonin perustaja oli vielä silloin aktiivisesti mukana yrityksensä toiminnassa. Hän ajeli sinisellä Volvo Amazonilla ja hänellä näytti olevan tapana kierrellä työmaan ympäri katselemassa ovatko miehet pudotelleet nauloja maahan. Huovan alle tuleva raakapontti naulattiin kiinni venäläisillä kahden ja puolentuuman nauloilla. Niitä oli nostettu katolle kahden sadan litran puutynnörillinen. Ihan hyviä nauloja muuten, mutta olivat ottaneet pikkuisen ruostetta. Kun lautapoika toimitteli niitä nauloja timpureille, niin yhdellä kourallisella sieltä tynnöristä nousi enemmän nauloja kuin naulapussiin sopi. Sanoivat että Lujabetoni oli ostanut niitä nauloja miljoona kiloa. Se oli sitä bilateraalisen kaupan aikaa. Muutaman kerran kun nähtiin Isotalon auton lähtevän nousemaan Tiihottarentietä työmaata kohden, sanottiin lautapojalle että otappas pomolle huudot. Hän meni, otti tynnöristä kourallisen nauloja, pudotti ne maahan ja jäätiin odottamaan tuloksia. Yleensä alhaalta kuului kiukkuista noitumista. Sitten tuli pomo katolle ja sanoi että voitaisiinko sopia, että ette pudottele niitä nauloja, hän ei jaksaisi kuunnella sitä huutamista mikä siitä aina syntyy. Niin sovittiin. Minnan patsaalla Joskus seitsemänkymmenluvun loppupuolella pidettiin Kuopiossa rakentajien kesäpäivät. Kesäpäiviin kuuluvien urheilukilpailujen ja kulttuuritapahtumien jälkeen oli hyvin ansaittujen illanistujaisten vuoro. Tällä kertaa hotelli Puijonsarven ravintolassa. Illanistujaisiin osallistui myöskin puolenkymmenen joensuulaisen timpurin porukka. Yhdelle heistä iski illan loppuvaiheessa mahdoton naisen tarve. Niinpä hän, kun myöhemmin kertoi illan menoista, suunnisti askeleensa Snelmannin puiston alalaidassa Maaherran kadulla olevalle taksiasemalle, sanoi taksikuskille että vie minut Kuopion kovimman naisen luo. Taksikuski tempaisi taksin takaoven auki ja auttoi asiakkaansa autoon, hyppäsi rattiin, teki Maaherrankadulla u- käännöksen, ajoi noin puoli kilometriä Maaherrankatua pohjoiseen, pyöräytti Minnan puistoon, Minna Canthin patsaan eteen, hyppäsi autosta ulos, tempasi takaoven auki ja sanoi tälle joensuulaiselle timpurille: Tämän kovempoo ei Kuopiosta löyvy, tämä on pronssista. Masan muistelmat_final10.indd :38:11

25 Simon Mosse Viisikymmenluvun loppupuolella alkoi myöskin rakentajille ilmestyä autoja, moottoripyörien tilalle työmatkojen kulkemista varten. Simo oli isokokoinen, romuluinen timpuri, kova kiroilemaan ja ennen kaikkea, kova lyömään lautaa valumuottien laudoitukseen. Simo oli ostanut Moskvist merkkisen henkilöauton ja säilytti sitä omakotitalonsa kellarikerroksessa olevassa autotallissa, jonne pääsi luiskaa myöten ajamaan. Yhtenä lauantaina, saunanlämmityksen aikaan, Mosse seisoi ulkona. Simo oli ottanut siitä etupenkin irti, jotta vaimonsa voi ottaa penkistä mitat ja ommella siihen istuinsuojat. Taivas alkoi tummua ja Liperin puolelta nousi musta pilvi joka enteili ukkosta. Mossehan kastuu, se pitää ajaa autotalliin. Simo haki keittiöstä tuolin, asetteli sen etuistuimen tilalle, aukaisi autotallin ovet, alkoi peruuttaa Mossea luiskaa pitkin autotalliin. Luiskan jyrkimmässä kohden tuoli kuitenkin kaatui, Simo lensi selälleen Mossen lattialle ja Mosse törmäsi autotallin oven pieleen. Simo selvisi isoksi mieheksi äkkiä autosta ulos, kiiruhti kotiinsa ja karjaisi vaimolleen: Perkele, vieläkö se miten kauan kestää se mittojen ottaminen siitä penkistä? Joskus seitsemänkymmentä luvun alussa Simo oli porukoineen töissä Ukkolan sahalla Uimaharjussa, jotain remonttihommia. Mosse oli vielä kulkuvälineenä noilla Ukkolan keikoilla.yhden kerran kun Simo porukoineen oli tulossa töistä ja ajelivat kohti Joensuuta, Simon edelle ajoi joku mies Vauxhall merkkisellä henkilöautolla ja jäi sitten kuppaamaan Simon eteen. Kun Simo yritti Mosse vanhuksella mennä ohi tämä edessä nuokkuja löi tallan lavaan niin että Simo ei päässyt edelle, ja jäi sitten taas kuppaamaan Simon eteen. Näin tultiin Uuroon, viisitoista kilometriä Joensuusta pohjoiseen. Uurossa oli siihen aikaan Unionin huoltoasema, jonnekka tämä Vauxhallin kuljettaja kurvasi Simo perässään. Simo ajoi Mossen sen miehen auton viereen, nousi autosta, Meni sen Vauxhallin luo, aukaisi kuskin oven ja sanoi: Otahan lasit pois silmiltäsi. Se kuski teki työtä käskettyä, jolloin Simo löi sitä nyrkillä otsaan ja sanoi: Sinä vissiin tiijät mistä hyvästä tämä tuli. Surunvalittelu käynti Se oli seitsemänkymmenluvun puolenvälin tienoilla, kun yhtenä perjantai iltana menin asioimaan Joensuun keskustassa silloin toimineseen Centrumin tavarataloon. Tavarataloon sisääntulon vieressä oli heti kemikalio osasto ja huomasin työkaverini Antin olevan asioimassa siellä. Menin lähemmäksi tervehtiäkseni Anttia ja kuulin sen keskustelun mitä hän kävi myyjänä olleen nuoren viehättävän naisen kanssa. Antti oli vailla mustia varmuusvälineitä, niitä ei kuitenkaan sillä hetkellä tuntunut olevan myytävänä ja tämä nuori myyjätär kuului kysyvän Antilta että eikö joku muu väri kävisi? Tähän Antti vastasi melko sanatarkaasti näin: Kuule, miun kaikkein paras kaverein on kuollut ja mie olen menossa lesken luokse surunvalittelu käynnille. Ymmärräthän sie, tyttö hyvä, että eihän sellaiseen tilaisuuteen käy muu kuin musta kortonki. Rakentamisen oppikoulu Helsingissä Kesän -72 aikana kehittyi viiden timpurin porukka. Tehtiin omakotitaloja Puijon länsirinteelle. Syksyllä arkkitehtitoimisto Kai Michaelista otettiin yhteyttä ja kysyttiin lähdettäisiinkö rakentamaan Helsingin Marjaniemeen iso 560 m2 omakotitalo, ainakin kattopäälle. Vesa Kauhanen Michaelin toimistosta toi ne talon piirustukset. Ne kuvat olivat niin mielenkiintoiset, että tehtiin päätös että kolme siitä viiden timpurin porukasta lähtee Helsinkiin tekemään sen talon ja kaksi jää lopettelemaan Kuopioon ne meidän porukan kohteet valmiiksi. Niinpä Kumpulaisen Reino, Heiskasen Helge ja minä lähdettiin Helsinkiin töihin ja tehtiin tämä avattua haitaria pohjaltaan muistuttava talo katto päälle. Sanoivat että se oli ensimmäinen talo Suomessa missä oli tietokoneella lasketut lujuuslaskelmat. Ainakin se vanhahko helsinkiläinen raudoittaja joka sen holvin raudoitti, sanoi että kyllä sen huomaa että tietokoneella on laskettu, kun hommassa ei ole mitään järkeä. Myö kuviteltiin hankkivamme hyvin, kun saatiin suunnilleen kolmikertainen palkka Kuopion taksoihin verrattuna, mutta kun muurarit tulivat muuraamaan väliseiniä ja vetivät meihin nähden noin kolminkertaista palkkaa, ei auttanut muu kuin todeta että meitä maalaispoikia oli kustu silmään. Se työmaa oli kuitenkin erinomainen oppikoulu rakentamisen saralla kaikkine erikoisine ratkaisuineen, kuten puolikuun muotoinen uima-allas, jonka muotissa ei saanut käyttää minkäänlaisia surreja, vaan se piti saada pysymään valunajan kasassa pelkästään tukemalla. Toinen oli uima-altaan pohjalta lähtevä n. metrin halkaisijaltaan oleva ontto pyöreä pilari, jonka olohuoneen puoleinen sivu oli auki ensimmäisestä kerroksesta ylöspäin. Pilariin tuli takat molempiin kerroksiin. Pilaria kiersi kierreportaat toiseen kerrokseen. Siinä raapaistiin niskaa toisenkin kerran ennen kuin uima-altaan ja pilarin muotit rappuineen oli tehty ja pysyivät vielä kasassa valunajan. Ensimmäisen ja toisen kerroksen väliseen holviin piti jättää täsmälleen sen uima-altaan muotoinen ja kokoinen aukko, siinäkin taisi päästä pari perkelettä ilmoille ennen kuin se oli luodattu just kohdalleen. 23 Masan muistelmat_final10.indd :38:11

26 24 Meiltä meni kolme kuukautta sitä kohdetta tehdessä, katto päälle ja seinä elementit paikoilleen ja väliseinät muurattuna. Jatkosta ei päästy työnantajan kanssa sopimukseen. Asuttiin Puotinharjussa vanhan omakotitalon alakerrassa. Viikonloppuisin käytiin kotona. Katja ja Tanja olivat pieniä. Pirkolle se elämänmuoto oli varmaan aika rankkaa vuoden alussa Pirkko sai työpaikan Joensuusta Päiväkoti Pääskyn johtajana. Pirkon veli Raimo Töntsi oli ortodoksi pappi, hän oli virassa Joensuussa. Raimo lienee ollut ratkaisevassa osassa sen päiväkodin perustamisessa, kuin myös Pirkon valitsemisessa päiväkodin johtajaksi. Muutto Joensuuhun tapahtui 1973 alussa. Ensimmäinen asunto oli puisen omakotitalon alakerrassa Otsonkadulla, siinä asuttiin vähän aikaa, kunnes vuokrapääskystä vapautui kolmio. Minun ensimmäinen työmaani Joensuussa oli invalidien palvelutalon työmaa, olin siinä muurarien mittamiehenä, kunnes työnantajien julistama työsulku alkoi toukokuussa Muistoja monilta työmailta Tutustuin arkkitehti Vilho Suonmaahan, kun Joensuun ortodoksinen seurakunta ryhtyi rakentamaan Särkijärven leirikeskuksen kappelia, jonka hankkeen Raimo Töntsi oli masinoinut ja Vilho Suonmaa suunnitellut. Kappeli tehtiin talkootyönä. Suonmaa, Palviaisen Erkki, minä ja yksi Lakan Betonilla työssä ollut monitaitoinen kaveri, jonka nimen olen unohtanut, oltiin kai ne kantavat voimat talkoissa. Pirkko, Raili Töntsi, Rimma Hämäläinen ja Maire Kirkinen olivat siellä huoltopuolella ne kantavat voimat. Vilho Suonmaa oli samoihin aikoihin suunnitellut Oskolan hovin remontin. Siitä oli tarkoitus tehdä jonkunlainen korpihotelli. Näköaloiltaan paikka olisi ollut siihen tarkoitukseen hyvinkin sopiva. Se päärakennus oli rakennettu Erikoista siinä oli että vesikaton kannattajat, eli takstoolit oli tehty tapittamalla, kämmenykseen, ei yhtään naulaa. Sitä kohdetta rakenneltiin koko kesä, syksyllä se sitten lopetettiin. Liekö rakentajan rahat loppuneet. Myöhäissyksyllä 1973 Tervo Oy:lle, rakennettiin Merimiehenkadun varteen Merimiessolmu nimiselle taloyhtiölle nelikerroksinen kerrostalo. Tavanomainen työmaa jossa pomona oli ensin Esko Pennanen ja sitten Pehkonen Outokummusta. Sillä Pehkosella oli tapana aamuisin, kun hän tuli ulos toimistostaan päästää ilmoille pitkä litania saatanoita ja perkeleitä. Sanoin hänelle kerran että voisithan sinä sanoa ensin huomenet ja sitten vasta kiroilla. Sitä ei olisi pitänyt sanoa. Sen jälkeen kuului aina: Huomenta Seeslahti. Ja sitten litania saatanoita ja perkeleitä. Se rupesi särähtämään korviini. Sillä työmaalla oli töissä muuan Ottavaisen Antti, Antin kanssa paneloitiin siihen kerrostaloon tulevat saunat. Siitä työmaasta on jäänyt mieleen pari kaveria jotka ennen vappua olivat ostelleet Alkosta Sorpusta, sanojensa mukaan 70 pulloa, tarkoituksena tehdä bisnestä Mutalassa janoisten kustannuksella Vappupäivänä. Kysyin Vapun jälkeen, mitenkä bisnekset olivat sujuneet. Sanoivat että heillä oli jo Vappuaattona niin paljon kavereita että Sorbus loppui kesken, myyntiin ei jäänyt yhtään pulloa. Sen työmaan valmistuttua tehtiin Antin kanssa omakotitaloja. Kolmanneksi mieheksi tuli Antin entinen työkaveri Einari Karhu. Kolmestaan töitä tehtiin sitä mukaa kun töitä löydettiin. Einari oli entinen SKDL:n Pohjois-Karjalan piirisihteeri. Mukava mies ja erittäin paljon tietoinen politiikan kiemuroista. Eikan siivellä sitä poliittista leimaa tuli vähän itse kullekin. Kun rakennettiin taloa kansanedustaja Aune Mänttärille, kävi niin että piti rakentaa kierreportaat alakerrasta asuinkerrokseen. Aunen talo oli Suonmaan Villen suunnittelema ja niinpä soitin Villelle, että tekisikö hän jonkunlaiset kuvat niistä kierreportaista. Ville sanoi että hän tekee jos niistä maksetaan. Sovittiin että Ville käy työmaalla ja selvittää millaiset portaat hän on ajatellut tehtäväksi. Ville tuli ja piirsi timpurinkynälläni betoniseinään hahmotelmaa rappusista. Seisoin vieressä, nojasin seinään ja katsoin mitä Ville oli rappujen suhteen meinannut. Aune Mänttäri kulki ohi ja ärähti minulle: Sinäkin pystymahanen kommunisti siinä vain seinään nojailet. Ville piirsi suunnitelmansa loppuun ja läksi. Menin Aunen luo ja sanoin että siinä haukkumisessa oli se pystymahanen liikaa. Pyysi se anteeksi. Aune Mänttäri sanoi kehuneensa Paavo Aitiolle, joka oli siihen aikaan eduskunnan puhemies, että hänellä on Pohjois- Karjalan kovimmat kommunistit rakentamassa hänelle taloa. Niin se mainen maine ja kunnia kasvaa! Se Aune Mänttäri oli armottoman kova tekemään työtä. Kun talon perustuksien anturoita valettiin, Aune myllytti massan yksinään, yli kymmenen mottia, myö miehet kärrättiin ja valettiin ne massat anturoihin. Se homma olisi monelta mieheltä jäänyt tekemättä. Masan muistelmat_final10.indd :38:11

27 Antti ja Antin desantit Syksyllä 1979 rakennettiin Ottavaisen Antin kanssa paritalo Iiksenvaaraan. Kun talo oli kattopäällä ruvettiin Antin kanssa puhelemaan työnantajille vanhasta rakentajien tavasta pitää rakennuksen harjannostajaiset. Yhtenä perjantai iltapäivänä nämä kaksi pariskuntaa, rakennuttajat, tulivat työmaalle mukanaan kolmenkymmenen litran kattila täynnä hernekeittoa, laatikollinen vodkaa ja kolme koria nelosolutta ja sanoivat nyt pojat. Meitä oli silloin työmaalla minun ja Antin lisäksi Lankisen Uti putkimiehenä ja Terävän Kalle, joka oli meillä lautapoikana. Sillä Terävän Kallella oli hyvä lauluääni ja hän osasi kaikki Tapio Rautavaaran suosikkikappaleet ulkoa. Se ilta eteni niin että syötiin ja juotiin. Kalle lauloi Rautavaaraa kunnes kaatui saappaat jalassa. Minun ei passannut ottaa ja illan mittaan käänsin vanhan Skodan kohti Lehmoa, talutin Antin kyytiin ja lähdettiin. Kun maanantai aamuna mentiin työmaalle, huomattiin että loput hernekeitot, oluet ja viinat oli jätetty sinne. Ottavaisen Antti oli lähtenyt 18 vuotiaana vapaaehtoisena jatkosotaan, oli joutunut Kaskanan korpeen jahtaamaan desantteja. Aina kun harjakaisia tai muita juhlia vietettiin ja näkäräisiä otettiin, Antti rupesi jossain vaiheessa jahtaamaan desantteja Kaskanan korvessa. Ei hän koskaan puhunut siitä, mitä oli Kaskanassa joutunut kokemaan, jotain sellaista mikä oli hirttänyt hänen mielensä päälle. Kun silloin maanantaina kello rupesi lähestymään aamun kahvituntia Antti sanoi minulle: Masa, minä menen kahvitupaan keittämään kahvit. Kun menin kahville, alkoi desanttien jahtaaminen melko pian. Siinä taisi se viikko mennä ennen kuin viinat ja kaljat oli juotu ja desantit jahdattu loppuun. Ministeriltä ohjeet Kontiolahdelle Talvella -79 olin rakentamassa Kontiorannan varuskuntaan uimahallia. Ohisalon Kauko oli sen timpuriporukan nokkamiehenä, tuntitöinä se tehtiin mutta vauhti oli kuin olisi urakalla painettu. Koistisen Auliksen kanssa lauotettiin sen ison uima-altaan muotti, neljäkymmensenttinen valu. Hyvin se muotti sen valun ja kovan täryttämisen kesti. Seuraavana talvena rakennettiin varuskuntaan iso varusvarasto, se saatiin kattopäälle ennen kesän tuloa, jolloin työmaa pantiin kesäksi seisomaan. Se työmaa oli valtion työllistämistyömaa, niin kuin uimahallikin. Sen takia sille työmaalle olisi luullut että palkattaisiin ammattirakentajia joita Kontiolahdella oli sinä talvena yli kuusikymmentä työttömänä. Työmaalle tuli kuitenkin Kontiolahden työnvälitystoimiston kautta hiljaisempaa aikaa viettäviä maanviljelijöitä. Varmaan heillekin tienestit olivat tarpeen, mutta niin ne olisivat olleet näille työttömille ammattirakentajille. Viimeinen niitti tässä hommassa oli muuan mönniläinen isäntä. Romppasen Veikko oli työmaan luottamusmies. Veikolla oli uuden miehen tullessa työmaalle tapana tarkastaa onko mies Rakennustyöläisten Liiton jäsen. Kun Veikko kysyi tältä Mönnin isännältä jäsenkirjaa, tämä isäntä sanoi, että ei ole eikä tule olemaan sillä Rakennustyöläisten Liitto on pitkä ja kylmä kuin Venäjän raja. Veikko sanoi sille miehelle että hän kysyy huomenna kello uudelleen. Kun se aika tuli tämä isäntä lateli samat sanat pöytään kuin edellisenäkin päivänä. Silloin Veikko pyysi Ohisalon Kaukon mukaansa, he menivät työmaan vastaavan mestarin, Lavikaisen luokse ja kysyivät häneltä: Rakennatko sinä tämän varusvaraston tuon Mönnin isännän kanssa, vai rakennatko sinä sen meidän kanssamme. Päätä nyt. Jos rakennat sen tuon Mönnin isännän kanssa, me muut kerätään kamppeemme ja häivytään. Lavikainen oli silloin soittanut työvoimatoimistoon Vattulaiselle ja sanonut että saat yhden miehen takaisin kortistoon, äläkä lähetä tänne muita kuin ammattirakentajia silloin kun miehiä tarvitaan. Kontiolahdella työnvälittäjänä toimineen Aarne Vattulaisen toimet hommassaan ärsyttivät niin paljon että asia otettiin esille ammattiosaston kokouksessa, jossa tehtiin päätös lähettää Vattulaisen toimista kantelu silloin työvoimaministerinä olleelle Arvo Aallolle. Kirje lähetettiin Rakennusliittoon Arvo Elfille ja pyydettiin viemään kantelu ministerille käteen, että ministeriön kepulainen kansliapäällikkö ei voi heittää sitä roskakoriin. Heikkisen Topi täytti keväällä -80 kuusikymmentä vuotta ja me Romppasen Sepon kanssa mentiin ammattiosaston puolesta onnittelemaan Topia. Topi oli ollut perustamassa aikoinaan Kontiolahdelle Suomi-Neuvostoliitto seuran osastoa ja Aarne Vattulainen oli Topin syntymäpäivien aikaan osaston puheenjohtaja ja niissä merkeissä onnittelemassa Topia. Kun Aarne Vattulainen näki minut ja Sepon Topin luona hän sanoi kovalla äänellä: Näitten poikien kanssa minulla hyvin pyyhkii. Arvo Aalto kävi keväällä -80 Joensuussa, siinä tilaisuudessa häneltä kysyttiin että saiko hän kirjeemme? Sanoi saaneensa ja lähettäneensä Vattulaiselle henkilökohtaisesti ohjeet työvoiman palkkaamiseksi valtion työllisyystyömaille. Siellä varusvaraston työmaalla sattui tapaus joka vähän huvitti. Toisen kerroksen holviksi tuli ontelolaatat. Ne tulivat Lahden suunnalta rekalla joka ajettuaan työmaan vierelle upposi syvälle pehmeään maahan. Sen rekan kuski poltti päreensä perusteellisesti, se perkeleiden ja vittujen paljous mitä hän suustaan lateli riitti täyttämään koko työmaan alueen. Vastaava mestari Lavikainen kävi sanomassa miehelle, että outahan vähän, meni koppiinsa ja soitti jonnekin, jonka jälkeen työmaalle ilmestyi T54 panssarivaunu eli Nikita, ne panssarimiehet panivat sinkin sen rekan keulaan ja kysyivät että minne asti se kuski haluaa että he sen rekan vetävät. Ei se rekka näyttänyt siinä Nikitan perässä paljon painavan, vaikka se ontelo kuorma oli vielä päällä. 25 Masan muistelmat_final10.indd :38:11

28 26 Paritalo ilta- ja viikonlopputyönä Vuokra Pääsky jossa asuimme oli kohtalaisen iso vuokrataloyhtiö Kauppakadun ja Pohjoiskadun kulmassa Joensuussa. Se on tai ainakin oli, Ortodoksisen seurakunnan hallinnoima. Meidän asuntomme oli Pohjoiskadun puolella kolmannessa kerroksessa. Kerrosta alempana, samassa rapussa asui Larissa ja Immo Mustosen perhe. Kyläiltiin toistemme luona. Jossain vaiheessa syntyi ajatus omien asuntojen rakentamisesta. Jonkunlaisen etsimis- ja suunnitteluvaiheen jälkeen päädyttiin siihen että voitaisiin rakentaa paritalo jos sopiva tontti löytyisi. Tontti löytyi Kontiolahden Lehmosta. Suunnitelmat teetettiin ja anottiin vielä siihen aikaan käytössä ollutta Arava lainaa. Immon kanssa käytiin juttelemassa ja esittelemässä suunnitelmiamme Kontiolahden kunnassa kunnanjohtaja Puruskaiselle ja rakennustarkastaja Aimo Väätäiselle. Molemmat sanoivat että kunta on meidän Arava anomuktanja ja Katja leikkipuuhissaan Savottatien pihalla kesällä semme takana. Kun Aravan kielteinen päätös sitten tuli oli päätöksen ensimmäinen perustelu, että kunta ei ollut puoltanut hakemustamme. Se oli ensimmäinen kosketus Kontiolahden kunnan virkamiehiin, joista jäi melko erikoinen kuva, eikä sen kuvan muuttamiseen ole vuosien varrella erikoisempaa syytä ilmennyt. Joensuussa toimi siihen aikaan idänkauppaan erikoistunut Karelia Export, joka toi mm. rakennustarvikkeita Neuvostoliitosta. Panimme Mustosten kanssa rahamme yhteen syksyllä 1975, tontin vuokrauksen jälkeen ja ostimme Karelia Exportilta kappaletta kalkkihiekkatiilejä ja 7000 kappaletta poltettuja julkisivutiilejä. Se lasti maksoi tontille ajettuna hieman yli 8000 markkaa, eli oli sekin ajan mittapuulla hyvin edullista. Tontilla kasvoi petäjikköä, ne ostettiin kunnalta pystyyn, kaadettiin ja sahuutettiin kattotuolitarpeiksi. Syksyllä 1975tontti tasattiin ja Immon kanssa naputeltiin talven aikana kattotuolit kasaan. Sahauksesta tähteeksi jääneet pintalaudat otettiin talteen, ne kuorittiin ja höylättiin talven aikana saunan sisustuksessa käytettäviksi. Kun se aravan kielteinen päätös tuli tehtiin siitä huolimatta päätös että talo rakennetaan. Meillä Pirkon kanssa meni tilit Suomen Työväen Säästöpankkiin ja niinpä menin pankin silloisen johtajan luokse kyselemään lainaa. Hän melkeinpä nauroi minut ulos. Läksin kanssa ja lopetin oman tilini saman tien. Käveli kadun yli Helsingin Osakepankin konttoriin ja sen pankin johtaja myönsi markan lainan ensi kättelyllä. Ei se summa suuri ollut senaikaisenkaan mittapuun mukaan, mutta kahden perheen hartiapankki oli se pankki mistä loput revittiin. Sokkelin valamisen ja muottien purkamisen jälkeen vuorossa oli täyttö ja täytön täryttäminen, jonka jälkeen kaivettiin anturat väliseinien alle. Siitä tuli täystiilitalo. Meininki oli ensin että tulisijoja ei tehdä, mutta kun yhtenä iltana menin työmaalle, oli sinne tulisijojen ja piipun pohja valettu. Pirkko oli kesälomalla ja tullut tulisijojen kohdalla toisiin aatoksiin. Naapuriin rakentava Pennasen Esko oli antanut suunnitteluapua, minkälaisen pohjan uuni, takka ja piippu tarvitsevat. Kantavat seinät myö muurattiin itse. Kun vesikatto saatiin päälle palkattiin Raatikaisen Imppo muuraamaan julkisivut. Olisi ne varmaan osattu muurata itsekin, mutta oli jo myöhäissyksy ja talvi enteili tuloaan. Impolta meni vissiin pari viikkoa kun hän muurasi julkisivut, ne 7000 punatiiltä. Ne olivat kennotiilejä ja hyvin ovat näköjään aikaa kestäneet. Me muutimme aikalailla keskeneräiseen asuntoon ennen joulua Kävimme muuttopäivän aamuna liimaamassa maton keittiön lattiaan. Muihin huoneisiin tuli neulehuopamatot, ne asennettiin kun jo asuttiin. Makuuhuoneiden kaapit tein lastulevystä, nekin sitten kun jo asuttiin. Työt tehtiin iltaisin ja viikonloppuisin. Mustosen Immollla oli parin kaverinsa kanssa kodinkoneliike Joensuussa, Larissa oli Venäjänkielen lehtori yliopistolla, Pirkko päiväkodissa ja minä tuonne marraskuun loppuun rakennuksilla. Siinä taisi olla parin kuukauden työttömyysjakso, kunnes tuli komennus Lihakunnan makkaratehtaan uudistus ja laajennustyömaalle. Se oli silloin tarkan pelin aikaa. Tuula Kinnunen, Rakennustyöläisten Liiton työttömyyskassan täkäläinen hoitaja soitti ja kysyi olenko minä työttömänä ollessani laittanut matot asuntomme lattiaan. Sanoin että olin. Sitä ei olisi saanut tehdä, koska olin saamassa työttömyyskassalta päivärahaa. Sanoin että en ollut perillä siitä asiasta ja sovittiin että seuraavaan päivärahahakemukseen pistän kaksi päivää työpäiviksi, eli sen ajan mikä minulla niiden mattojen asentamiseen meni. Joku ammattiveli, ammattitoveri ei missään tapauksessa, oli soittanut Tuulalle ja kannellut asiasta. En tiedä kuka lie. Toivottavasti helpotti hänen elämäänsä. Masan muistelmat_final10.indd :38:12

29 Kahdeksankymmenluvun alkupuolen hommia Se oli kesä 1980 kun Romppasten veljesten Sepon ja Teuvon kanssa tehtiin ensimmäinen omakotitalo porukassa. Sen jälkeen niitä tehtiin kymmenkunta, Ruolalle parin kerrostalon rungot, Immoselle kolme rivitaloa ja Meca koneen halli. Seppo oli veljeksistä sanavalmiimpi huumorimies jonka tempauksille sai joskus nauraa maha kippurassa. Paras esimerkki näistä tempauksista on ehkä se mitä tapahtui kun sovittiin Immoselle rakennettavien rivitalojen urakkaa. Siihen asti urakat neuvotteli ja sopi työmaan vastaava mestari, mutta näihin aikoihin Immoselle palkattiin työpäällikkö, joka sitten lopullisesti hyväksyi ja allekirjoitti tehdyn sopimuksen. Vastaavan mestarin, Sivosen Tarmon eli Tarssin kanssa, oli neuvoteltu könttäurakka niiden rivitalojen teosta. Se urakka piti sisällään myös lautapojan palkan. Meidän alkuperäinen hintapyyntö siitä hommasta oli markkaa josta hinnasta Tarssi oli tinkinyt pois 7000 markkaa. Kun sopimuksen allekirjoittamisen aika tuli Tarssin piti lähteä jonnekin asioille ja uusi työpäällikkö Reino Sihvola tuli allekirjoittamaan sopimuksen. Tarssilta oli jäänyt se meidän alkuperäinen tarjous siihen pöydälle, Sihvola otti sen ja kysyi: Tämäkö se hinta on ? Seppo sanoi siihen heti että niin on.sopimus allekirjoitettiin. Tarssi tuli asioiltaan, vilkaisi sopimusta, meitä ja Sihvolaa ja sanoi: Vai niin. Ei muuta. Huhtikuun 10 päivänä 1981 meille tuli perheenlisäystä. Syntyi kolmas tytär, joka sai kasteessa nimen Salla Maria. Olin mukana synnytyksessä ja olen siitä lähtien katunut, että en ollut läsnä kun Katja ja Tanja syntyivät. Sallan syntymän aikoihin aloiteltiin Kalle Kähkösen omakotitalon rakentamista ylämyllyn Lautasuolle. Silloin ei ollut kännyköitä eikä työmaalla puhelinta. Kun Pirkko alkoi olla viimeisillään, tuli aika usein käytyä Ylämyllyllä, kuppilassa soittelemassa kotiin. Onneksi kaikki meni hyvin. Kalle Kähköselle rakennettava omakotitalo oli pohjaltaan noin 150 m2 talo. Kalle oli ostanut Penttilän sahalta Venäjän sumassa olleita ylisuuria tukkeja. Ne olivat n, 5.7 metriä pitkiä, suurin oli tyvestä 128 cm halkaisijaltaan ja ohuin latvapäästä 58 cm. Niitä tukkeja oli 9 kappaletta ja niistä sahatusta puutavarasta se talo tehtiin. Punahonkaa. Yhdestä tukista laskettiin 370 vuosilustaa, sitten ne lustat meni niin tiheiksi että ei niistä selvää saanut. Se oli koko kesän ja syksyn työmaa. Kalle Kähkönen oli työnantajana asiallinen ja rehti mies. Tästä varmaan johtui, kun homma saatiin valmiiksi ja loppulitviikkiä ruvettiin tekemään, Romppasen Seppo otti ohjat käsiinsä. Meille kolmelle jäi siitä urakasta yhteensä 8000 markkaa pohjia. Kalle oli varmaan käsittänyt väärin. Hän kaivoi esille helvetin suuren lompakon, luki siitä Sepon eteen kahdeksantuhatta ja rupesi sitten lukemaan minulle tai Teuvolle, en muista kummalle, samaa summaa. Silloin Seppo sanoi: Kalle, panehan rahat lompakkoon. Lasketaan ensin, montako kertaa kolme menee kahdeksaan tuhanteen. Kalle oli vähän hölmistyneen näköinen: Eikö se ollutkaan miestä päälle? Ei ollut. Muutamaa vuotta myöhemmin tein Kallen pojalle Kyöstille talon siihen Kallen naapuriin. Aliurakoitsijalla huono tuuri Kevättalvella -82 Romppasen veljekset pyysivät mukaansa Ruolalle rakennettavien kahden kerrostalon urakkaan. Kun ne rakennukset alkoivat olla hahmollaan piti työmaan vastaava mestari saunaillan. Saunailtaan osallistui myöskin muuan aliurakoitsija. Hänellä oli illanvietossa huonoa tuuria, sillä hänellä olleita varaosia rupesi illanmittaan putoilemaan. Ensin tekohampaat ja sitten silmäproteesi, lasisilmä. Kun sitten yöllä lähdettiin taksilla kohti Lehmoa, otettiin tämä mies samaan kyytiin. Taksikuski ei ensin suostunut ottamaan häntä kyytiin, oli se kaveri sen verran kärsineen näköinen. Romppasen Seppo sanoi silloin: Ota vain hänet kyytiin, ihminen se on, siltä on hävinnyt vain osia. Pallukka Kevättalvella 1982 tehtiin kaupat Pallukasta, pienestä saaresta Oriniemen ja Teerisaaren välisestä salmesta Höytiäisellä. Myyjänä oli Hyttisen Uri vaimoineen. Siinä saaressa oli pikkuinen osittain veden päälle tehty mökkirakennus. Se oli tehty kokonaan filmivanerista. Aika kolhon näköinen. Ennen kuin kaupat tehtiin, soitin Polvijärven kunnan rakennustarkastajalle ja kysyin saako sen rakennuksen peruskorjata. Hän sanoi että peruskorjaa vaan. Kun kaupat oli tehty, ryhdyttiin hommiin. Se entinen mökki purettiin ja rakennettiin toiseen päähän sitä pientä saarta uusi, joskus -60 luvun alussa haetun rakennusluvan mukainen mökki. 21 m2. huone, nukkumasyvennys ja löylyhuone. Kun sen joskus loppukesästä saimme valmiiksi, kutsuin Polvijärven kunnan rakennustarkastajan pitämään katselmuksen mökillä. Tämä sulalla varustettu lierihattu päässään oleva mies tuli Pallukkaan, katseli ja sanoi: Ei sitä tämän perusteellisemmin voi korjata. Minä hoidan paperisodan tältä osin kuntoon. Tämä mökki on paljon parempi ja paremmassa paikassa kuin se entinen. Hoiti kanssa. Siinä oli ammattimies, ilmankos hänet potkittiin pois hommastaan. Pallukassa käytiin viikonloppuisin. Reitti kulki Polvijärven kautta, Oriniemestä oli muutaman sadan metrin soutumatka. Kesällä-82 ostettiin puolikannellinen vene ja ruvettiin kulkemaan Tammalahden kautta, jonne maantiematka oli puolta lyhyempi kuin Oriniemeen. Se vene haettiin Juuan Larinsaaresta. Vene oli tuotu jostakin länsirannikolta, mereltä Larinsaareen. Se että kaupat siitä veneestä tehtiin, johtui sen perässä olleesta n. 40 tuntia ajetusta 25 hv:n Evinrudesta, uutta vastaava moottori. Se vene oli mahonkilautainen puolikannellinen vene josta kaksi pohjalautaa oli muhinut aika pahasti. Soitin juukalaiselle venemestarille ja pyysin hinta-arvion kahden laudan uusimisesta. Hintapyyntö oli noin kolmekertainen sen veneen ja moottorin hintaan nähden. Ei tullut kauppoja. 27 Masan muistelmat_final10.indd :38:12

30 28 Ottavaisen Antin vävypojalla oli veneliike Joensuun Hasaniemellä. Kävin hänen juttusillaan, sain tarvikkeet ja ohjeet kohtuu hintaan ja laminoin sen veneen pohjan. Hyvä siitä tuli. Muutamana kesänä sillä ajeltiin Pallukkaan ja takaisin, kunnes tuli se mantamyrsky. Vene pääsi irti siinä myrskyssä, ajautui naapurin veneen perään ja hieroi kylkensä naapuriveneen moottorin kalarautaan, niin että kylkeen tuli n.40 cm:n pyöreä reikä, ja vene upposi Tammalahteen. Pitihän se hinata sieltä ylös. Se vene myytiin ja tilalle ostettiin Kuopiosta Tuusport 520 lasikuituvene, ihan hyvä vene, mutta ei läheskään sen mahonkilautaisen puolikannellisen veneen veroinen. Pallukka myytiin pois kesällä 1992 Valu Nupposen talolla Kesän -82 aikana rakennettiin Sepon ja Teuvon kanssa omakotitalo Kulhon Mäntysärkkään. Siellä oli sokkelia muuraamassa Konstikin Teuvo. En ollut nähnyt häntä kesän -74 jälkeen jolloin hän oli muuraamassa sairaalapastori Silvosen talon kellarikerroksen seiniä. Silvonen tarjosi Karhun Einarille, Ottavaisen Antille ja minulle sen talon rungon ja kattorakenteiden tekoa. Kesä -74 oli hyvin sateinen. Kun menimme yhden ruokatunnin aikana katsomaan sitä hommaa, vettä tuli taivaan täydeltä. Työmaan pihamaalla oli teltta, josta sekä pastori Silvonen ja muurari Konstik ryömivät ulos. Ulos päästyään Konstik sanoi: Kyllä on saatanan aikaansaamaton pappi. Seitsemästä lähtiin on rukkoiltu polovillaan että herkeisi satamasta, mutta ei tämä saa mitään aikaiseksi. -83 kesällä rakennettiin Ohisalon Kaukon ja Jouhkin Taiston kanssa kultaseppä Olavi Nupposen talon sokkelit, uimaallas ja kassaholvi. Se oli Suonmaan Villen suunnittelema talo, sen mukainen vinkura, pyöreät nurkat jne. Eniten siitä on jäänyt mieleen se valupäivä. Lämmintä oli yli kolmekymmentä astetta, sen piti olla pumppuvalu, mutta Olli oli ruvennut liian myöhään pumppua varailemaan eikä saanut sitä. Tilalle tuli melko hengetön autonosturi, joka juuri ja juuri yletti viemään kuupan etäisimpään nurkkaan. Kaiken kukkuraksi hydraulisuppilo, johon autot betonin kippasivat, sippasi kesken päivän. Kun soitin Lakkayhtiöön siitä, se puhelimeen vastannut, ilmeisesti joku kuljetuspäällikön tapainen, rupesi ynähtelemään. Löin sille luurin korvaan ja soitin Ahti Lakalle, firman omistajalle ja sanoin että suppiloon jämähtää 4 kuutiota massaa, tehkää mitä tykkäätte, täältä ei soitella enää. Ei siinä mennyt varmaan kuin parikymmentä minuuttia, kun Ahti Lakka tuli kolmen asentajan kanssa työmaalle ja rupesivat korjaamaan sitä suppiloa. Sen omakotitalon koosta antaa jonkunlaisen kuvan se betonin määrä mitä sokkeleihin meni, 100 mottia. Valu aloitettiin seitsemältä aamulla ja saatiin loppumaan kymmeneltä illalla. Saattoi olla elämäni rankin työpäivä. Mestarien mustalle listalle Lihakunnan Joensuun makkaratehtaan remonttityömaa oli omituinen paikka. Työmaa oli kolme kuukautta myöhässä aikataulustaan ja vastaava mestari juopotteli päivittäin. Minä tein yhden Venäläisen Ekon kanssa parina töitä. Hommiimme kuului hissikuilun oviaukkojen laudoittaminen valukuntoon. Edellä kulki piikkari, joka piikkasi entiset oviaukot suuremmiksi. Joku näistä aukoista oli piikattu ahtaaksi ja myö yritettiin timpurin vasaralla hakata betonia pois jotta saataisiin muotti sopimaan. Eko sai siinä hommassa betoninsirpaleen silmäkulmaansa. Mentiin pomon toimistoon etsimään sidetarpeita ja sain paikattua Ekon silmäkulman. Mentiin jatkamaan hommiamme ja pian ilmestyi työmaan vastaava mestari luoksemme vahvasti päissään ja rupesi vittuilemaan kuinka pieniä naarmuja aikamiehet viitsivät paikkailla, ollaanko sitä kirvesmiehiä vaiko miehiä ja kirveitä jne. Sanoin Ekolle että meidän ei tarvitse kuunnella tuollaista, hyppäsin autoon ja kävin Rakennusliiton toimistolta hakemassa aluesihteerin työmaalle. Se vastaava mestari valehteli liiton miehelle ummet ja lammet. Olin pukilta käsin laudoittamassa oven yläkamanaa kun minulla kiehahti. Hyppäsin pukilta alas että vedän sitä mestaria turpiin. Se aluesihteeri pääsi siihen väliin että en saanut tintattua. Erkki Ruuhiala oli Lihakunnan puolesta työmaan kontrollimestarina, hän oli myös työmaalla ja näki sen kahakan. Kun se tilanne siitä rauhoittui ja pomo meni koppiinsa nukkumaan, Ruuhiala tuli minun luokseni ja sanoi: Oli se vahinko että tuo Haatainen pääsi siihen väliin, se mestari ois nyt saanut sitä mitä se on koko talven kerjännyt. Työmaan porukka ilmoitti sen rakennusliikkeen johtajalle että hommat ei jatku ennen kuin pomo vaihtuu. Minun kohdalla tämä kahina johti siihen, että jouduin Rakennusmestari yhdistyksen mustalle listalle, en saanut sen homman loputtua töitä mistään. Olin yli kahdeksan kuukautta työttömänä. Kun v.1986 rakennettiin Kontiolahdelle Vapaaaikataloa, Ratilaisen Pena joka oli siinä vastaavana mestarina, kysyi minulta kerran miten olen joutunut Rakennusmestari yhdistyksen mustalle listalle, niin arvelin tuon Lihakunnan työmaan tapahtumien vaikuttaneen siihen. Kinnusen Jarin kanssa tehtiin v.-85 omakotitalo silloiselle Karjalaisen toimitusjohtajalle Antero Junttilalle. Junttila oli palkannut Erkki Ruuhialan valvovaksi mestariksi työmaalleen. Yhtenä päivänä Junttila tuli työmaalle ja häntä huvitti jokin asia perusteellisesti. Hän kysyi minulta tunnenko Erkki Ruuhialan? Sanoin tuntevani sillä tavalla, että olen ollut joskus sellaisella työmaalla, jossa Ruuhiala on ollut kontrollimestarina. Ruuhiala oli sanonut Junttilalle että: Kyllä tuon Seeslahden kanssa pärjää. Sille pitäis vaan laittaa lappu perspuoleen että käsiteltävä varovasti. Silleen. Sen Lihakunnan työmaan jälkeinen talvi meni työttömänä. Lopetin tupakan polton ja kävin hiihtelemässä, Tanja aloitteli koulunkäyntiä, Katja oli jo toisella luokalla. Masan muistelmat_final10.indd :38:12

31 Perhospuutarhassa taidonnäyte Kesäkuun kolmantena päivänä 1992 saatiin valmiiksi Perhospuutarhan laajennus, Kiinalainen puutarha. Sillä työmaalla meni yhteensä lähes kaksi vuotta.. Tämän projektin toteuttaja ja ideanikkari oli Kari Heimonen. Kun syksyllä 1990 menin aloittelemaan perhospuutarhan rakentamista, kysyin Heimoselta piirustuksia. Vastaus oli että kuvia kyllä on, mutta et sinä niitä tarvitse. Työkaveriksi sain Veli Astaljeffin, hirmu hiljaisen mutta huipputaitavan kaverin, jonka kanssa ensin perhospuutarha ja sitten lohikäärmepuutarha tehtiin. Minun kisällin näytteeni, Heimoselle oli aikaisemmin rakennetun myymälärakennuksen takana olleen kymmenen metriä leveän ja kaksikymmentä metriä pitkän muovisen kasvihuoneen siirtäminen uuteen paikkaan kokonaisena. Heimonen käski purkaa kasvihuoneen, sanoi että uudet muovit siihen maksavat markkaa. Sanoin Heimoselle, että anna minulle kaveri ja pari päivää aikaa, siirretään kasvihuone kokonaisena. Ei hän oikein uskonut että se onnistuisi, mutta antoi minulle nuoren tytön kaveriksi, jonka kanssa reivattiin kasvihuone, että se kestää noston ja tehtiin kasvihuoneen harjalle nostopalkki kakkoskuutos lankuista. Kolmannen päivän aamuna pyysin tilaamaan autonosturin, irroitettiin kasvihuone pohjasta ja kun nosturi tuli, aukastiin muovia harjalta neljästä kohtaa että saatiin liinat palkista kiinni. Varttitunnin kuluttua kasvihuone oli uudella pohjallaan kokonaisena paikallaan. Romppasen Seppo tuli siihen lohikäärmepuutarhan rakentamiseen kolmanneksi mieheksi. Lohikäärmepuutarhaan tehtiin mm. kahdeksan vesitiivistä allasta, vaikka minkälaisia vänkyröitä, ilman piirustuksia. Aamulla katsottiin Heimosen päätä kuin kristallipalloa ja ruvettiin töihin. Astaljeffin Velillä oli kai aina jonkinlainen kuva siitä mitä Heimonen tahtoi. Väestönsuojasta, mikä tuli pihamaalle, oli piirustukset, mutta ei siitä ihan kuvien mukaista tehty. Tämän projektin rahoittajana toimi Joensuun Tekniikkatalot Oy eli siinä pelattiin kaupungin rahoilla. Tekniikkatalojen puolesta työmaan kontrollimestariksi oli palkattu Erkki Ruuhiala, joka koetti puuttua havaitsemiinsa muutoksiin rakentamisessa. Ruuhiala ja Heimonen ottivat yhteen tavan takaa. Nämä yhteenotot johtivat poikkeuksetta siihen että työmaan pihaan kurvasi kaupunginjohtaja Aaro Heikkilän kuskin ajama musta Ford ja Heikkilä tuomaroi aina Heimosen ja Ruuhialan riidan Heimosen hyväksi. Romppasen Seppo sanoi että kyllä hän nauttii, kun Ruuhiala saa suusanallisesti turpiinsa. Seppo oli ollut joskus Ruuhialan työmaalla ja saanut lopputilin, jouduttuaan oikaisemaan omaa, väärin laskettua tiliään. Silleen sitä mentiin. Ruuhialakin sai lopulta riitelystä tarpeekseen ja sanoi työmaalla käydessään: Täällä sitä vaan rakennetaan, eikä puuttunut sitten enää mihinkään. Kehityskeskustelu työmiesten tapaan Kun rakentelin niitä taloja myyntiin, minulla oli kaksi todella taitavaa rakentajaa kaverinani, Eikka ja Hemi, siinä rakentelun loppuvaiheessa. Kun olin mukana Kontiolahden kunnanvaltuuston työskentelyssä ja kun näillä kunnan palveluksessa olevilla ihmisillä oli ihan omat kiemuransa työnteossa, niin minunkin päähäni iskostui sellainen käsite kuin kehityskeskustelu, joita kuulemma piti käydä työnantajan ja työntekijän välillä. Kun en käsittänyt mitä merkitystä tuollaisella kehityskeskustelulla saattaisi olla minun yrityksessäni, päätin järjestää tällaisen tilaisuuden, johon kutsuin molemmat työntekijäni. Tilaisuus järjestettiin Tervauuron rantasaunassa,minnekä Eikka ja Hemi tulivat yhtenä perjantai-iltana varustettuna litran pullolla kovaa pontikkaa. Kylvettiin, ryypättiin ja grillattiin. Siinä se illan ohjelma pääosin oli. Eikan vaimo kävi hakemassa Eikan suoraan saunan lauteilta kotiin. Hemin kanssa mentiin meille ja soitettiin vaimolleni Kaarinalle nelikätisesti Lutoslawskin pianokonsertto omana sovituksena. Hemi lähti sen jälkeen osautumaan kohti kotiaan Ylämyllylle, mutta eksyi matkalla ja kun sitten, noin viikon kuluttua saapui kotiinsa, vaimonsa sanoi hänelle että sinä et asu enää täällä. Minulla oli sikäli parempi tuuri että jouduin ainoastaan Tikkamäelle haimatulehduksen takia ja pääsin parinpäivän päästä kotiin. Kun jonkun aikaa tuon tapahtuman jälkeen valtuustossa joku alkoi taas puhua näistä kehityskeskusteluista, käytin tätä tapahtumaa esimerkkinä, miten kehitys saattaa kehittyä kun perusteellisesti kehityskeskustellaan. Pitää sanoa että kaikkea sitä näitten kunnan töissä olevien ajankuluksi kehitetäänkin. 29 Masan muistelmat_final10.indd :38:12

32 30 Matkoja maailmalle Stalinin vainot ja Kizhin ikonit Kesällä 1974 teimme ensimmäisen ulkomaanmatkan. Se suuntautui Neuvostoliittoon, Petroskoihin. Matkan järjestäjänä oli Suojärvi seura ja matkakumppanit entisiä suojärveläisiä. Linja autolla Leningradiin ja sieltä junalla Petroskoihin. Meillä oli mukana Maire Kirkisen antama paketti vietäväksi Helmi ja Viletti Heinon perheelle Petroskoihin. Pienen etsiskelyn jälkeen heidän asuntonsa löytyi, ja saimme paketin toimitettua perille. Kävimme muistini mukaan heidän luonaan pari kertaa ja kuuntelimme heidän elämäntarinoitaan. Helmin isä oli lapualaisten toimesta muilutettu rajalle ja pakotettu kävelemään rajan yli Neuvostoliiton puolelle. Hän kun porvarien ja muiden lapualaisten mielestä oli peräti vaarallinen ihminen, ihan Limingan työväenyhdistyksen rahaston hoitaja. Viletin vanhemmat olivat Amerikan suomalaisia jotka kolmekymmenluvun laman aikaan päättivät lähteä rakentamaan sosialismia Venäjälle. Helmin isä oli kolmekymmenluvun alussa kutsunut perheensä luokseen Petroskoihin. Kun Stalinin vainot Suomalaisia kohtaan olivat huipussaan v.1937, katosivat niin Helmin kuin Viletinkin isät. Helmi sanoi että kun he Suomessa joutuivat sisällissodan melskeissä pakenemaan, se tapahtui hevosen vetämällä reellä. Petroskoissa, kun heille annettiin kansanvihollisina se 24 tuntia aikaa häipyä asunnostaan, sekin tapahtui reen avulla. Ero Suomeen nähden oli siinä että Suomessa rekeä veti hevonen, Petroskoissa äiti. Viletti ja Helmi Heino miniänsä ja pojantyttären seurassa kotinsa rappusilla Petroskoissa. Amerikan suomalaisten perustama Hiilisuon farmi, oli se paikka jonne nämä asunnoistaan häädetyt kansanvihollisten perheet saattoivat päästä töihin jos oli hyvä tuuri. Yhtä hyvin joku metsätyömaa tai kalkkikivi louhos tarjosi jonkinlaisen mahdollisuuden henkiriepunsa säilyttämiseen. Tällä matkalla kävimme myös Kizhin museosaarella. Siellä paikallinen opas sanoi meille, kun tiesi että olimme Joensuusta, että joensuulainen pappi Erkki Piiroinen oli sota-aikana ollut varastamassa Kizin pääkirkon ikonostaaseja, eikä niitä siihen mennessä oltu saatu takaisin. Kun joskus -70 luvun loppupuolella tein ortodoksisen seurakunnan omistamalla Valkeavaaran tilalla vanhoista leveistä lattialankuista seinänvierus penkkejä, rovasti Erkki Piiroisen toimeksiannosta, kerroin hänelle tuon mitä se Kizhin opas sanoi. Piiroinen sanoi olleensa asiantuntijana kun suomalaiset evakuoivat ikonostaasit. Siitä suojärveläisten porukasta yksi aviopari oli saanut puhuttua jonkun paikallisen taksikuskin käyttämään heidät Suojärvellä. Kun he palasivat, heillä oli helkkarinmoinen lasti vodkaa mukanaan, lahjaksi saatua. Pirkon kanssa oltiin Helmin ja Viletin luona kylässä, eikä osallistuttu niihin juominkeihin jotka tämä aviopari tultuaan järjesti. Yhdentoistamaissa illalla lähti juna kohti Leningradia. Sillä päivän ryypänneellä porukalla alkoi olla vähän laskuhumalan puoli. Muuten se vaunu oli täynnä suomalaisia, mutta yksi neljän saksalaisen miehen porukka oli saanut yhden hytin käyttöönsä siitä vaunusta. Heillä oli juhlat käynnissä. Yksi mies meidän ryhmästä rupesi kiertämään suomalaisten keskuudessa ja sanoi ettei millään jaksaisi kuunnella sitä huutoa ja laulua varsinkin kun se tapahtui Saksaksi. Ryhmästä löytyi nainen joka osasi Saksaa, hänet otettiin tulkiksi ja meitä meni kymmenkunta enemmän tai vähemmän kärsineen näköistä miestä saksalaisten hytin ovelle, tempaistiin se auki ja sanottiin niille saksalaisille että turpa kiinni tai heitetään ulos junasta. En tiedä käänsikö tulkki meidät sanatarkasti, mutta saksalaiset esittivät vain yhden kysymyksen: Mistä maasta. Suomesta. Laulu ja huuto loppui siihen. Toisen kerran kävin Petroskoissa huhtikuussa Se oli Rakennustyöläisten Liiton Pohjois-Karjalan aluejärjestön matka. Kävimme tutustumassa paikallisen tietokonekeskuksen rakennustyömaahan. Tällä matkalla kävin myös tapaamassa Helmiä ja Vilettiä, he asuivat vielä samassa asunnossa kuin 14 vuotta aiemmin, vanhassa puutalossa lähellä Petroskoin keskustaa. Jutellessamme Helmi sanoi että Neuvostoliitossa on laki, joka sallii sinne poliittisena pakolaisina tulleiden palata takaisin kotimaihinsa. Paluun ehtona on että saa muukalaispassin joka maksaa yhden ruplan. Jotta passin saa on voitava todistaa, että on itse tai vanhempansa joutuneet tulemaan poliittisina pakolaisina Neuvostoliittoon. Sanoin Helmille että jos voin heitä siinä asiassa jotenkin auttaa, teen sen mielelläni. Kotiin tultuani sain Helmiltä kirjeen, jossa hän selvitti isänsä henkilötiedot, muilutuksen ajankohdan ja keiden toimesta muilutus tapahtui. Näiden tietojen pohjalta lähetin Oulun tuomiokuntaan tiedustelun ja muistaakseni, laitoin mukaan kirjeen jossa selvitin mihin tarkoitukseen näitä tietoja tarvitaan. Sain Oulusta melko nopeasti vastauksen, joka sisälsi näiden Helmin isän muiluttaneiden maajussien kuulustelupöytäkirjat, jotka oli tehty vasta Oulun maaherran käskystä, paikallinen nimismies ei ilman käskyä niitä kuulusteluja tehnyt. Lähetin nämä kuulustelupöytäkirjat, samoin kuin maaherran määräyksen kuulustelujen toimittamisesta, Helmille muutamassa erässä, niitä oli kuusi sivua. Masan muistelmat_final10.indd :38:12

33 Viletti ja poikansa Vitja kävivät kesällä 1990 Suomessa, olivat yötä meillä. Helmi ja Viletti saivat muukalaispassit ja he muuttivat Suomeen, Liminkaan, Helmin synnyinseuduille syksyllä Puhuin Helmin kanssa puhelimessa viimeisen kerran syksyllä Hän sanoi että he saavat Viletin kanssa toimeentulotukea, tulevat sillä toimeen ja ovat onnellisia saadessaan viettää lopun elämäänsä Suomessa. Hän kertoi että hänen isänsä muiluttajista oli vielä elossa kaksi, mutta hän ei halua nähdä heitä. Kaksi heidän pojistaan oli muuttanut myös perheineen Suomeen, mutta eivät viihtyneet ja palasivat takaisin Venäjälle, Petroskoihin. Aino Kosken tarina Tuohon Petroskoin matkaan liittyy vielä muutama muisto. Olin jo ennen lähtöä sopinut yhden Petroskoissa ilmestyvän Suomenkielisen kulttuurilehden, Punalipun, toimittajana työskennelleen naistoimittajan, Laine hän oli sukunimeltään, kanssa, että kävisin jututtamassa Aino Koski nimistä ihmistä hänen vaiheistaan Suomessa ja sittemmin Neuvostoliitossa. Aino Kosken tarina on omalla tavallaan tyypillinen tarina -30 luvun Suomesta, siitä että vasemmistolaiseksi tai peräti kommunistiksi leimatulla ihmisellä, ei ollut mitään oikeuksia eikä juurikaan keinoja puolustaa itseään, sitä hallinnon sekä fasististen järjestöjen harjoittamaa, näihin ihmisiin kohdistuvaa mielivaltaa vastaan. Aino Koski pidätettiin kesällä 1933 kommunistisen kirjallisuuden hallussapidosta sekä huoneen vuokraamisesta kommunistille. Hän sai vuoden vankeustuomion näistä rikoksista. Istuttuaan puolet tuomiostaan, hän pääsi vapaaksi voidakseen valittaa tuomiostaan. Heti vapaaksi päästyään hän pakeni Ruotsin kautta Neuvostoliittoon, Petroskoihin, jonne hänen miehensä ja tyttärensä olivat paenneet jo aiemmin. Aluksi kaikki meni hyvin mutta 1937 Ainon mies pidätettiin ja katosi. Vuonna 1956 Aino Koski sai dokumentin jossa hänen miehensä maine puhdistettiin ja todettiin syyttömäksi niihin rikoksiin joita häntä vastaan oli esitetty, syytetty ja tuomittu. Aino Koski sai kahden kuukauden palkkaa vastaavan ruplamäärän, nahkarahat. Siinähän se on ihmisen hinta määritelty. Valtion hallinnon papereissa voidaan ihmisen maine puhdistaa, mutta mitenkä koettu vääryys voidaan puhdistaa ihmisen mielestä? Aino Koski anoi viisumia Suomeen 1967, käydäkseen tervehtimässä sukulaisiaan. Viisumi evättiin, kun puolet v.1933 mätkäistystä tuomiosta oli kärsimättä. Suomessa ei poliittisten luokkatuomioiden rehabilisoimista ole ainakaan kommunistien kohdalta tehty. Miten lienee näiden isänmaallisten ihmisten kohdalla? Aino Koski kertoi sota-ajasta sen verran että he joutuivat jatkosodan alettua evakuoimaan karjan, ilmeisesti satoja lehmiä korpien halki Arkangeliin. Hän sanoi että he lähtivät reissuun joskus heinäkuun alussa ja olivat Arkangelin lähellä joskus joulun alla, jolloin suurin osa karjasta oli jo kuollut rehun puutteeseen. Aino sanoi että he jättivät eläimet siihen kaupungin lähelle ja läksivät kulkemaan takaisin Petroskoita kohden. Hän sanoi että mitkään selitykset karjan menehtymiselle eivät olisi kelvanneet ja että he suorastaan pakenivat säilyttääkseen henkensä. Petroskoihin hän sanoi tulleensa vasta sodan jälkeen. O.W.Kuusisen avustaja Sillä samalla Petroskoin reissulla oltiin Hämäläisen Ossin kanssa menossa Petroskoissa olevaan suomenkielistä kirjallisuutta myyvään kirjakauppaan, kun sen ovella meiltä äkkiä kysyttiin, olemmeko suomalaisia? Kysyjä oli harmaaseen ulsteriin pukeutunut, ujosti hymyilevä pieni vanha nainen. Vastasimme myöntävästi ja rupesimme juttusille naisen kanssa. Kirjakaupan edessä, kadulla käydyn lähes tunninmittaisen keskustelutuokion aluksi esittelimme itsemme. Keskustelukumppanimme nimi oli Alli Airola. Hän kertoi syntyneensä Kotkassa ja tulleensa viisivuotiaana 1918 äitinsä kainalossa Pietariin. Hän kysyi Ossi Hämäläiseltä oliko Ossi sukua miehelle nimeltä Aku Hämäläinen, jonka oppaana Alli Airola sanoi olleensa Aku Hämäläisen matkalla Stalingradiin. Aku Hämäläinen oli kertonut olleensa sota-aikana Pärmin pataljoonassa ja että saksalaisten tappio Stalingradissa aiheutti sen että Pärmin pataljoonassakin saattoi selvitä sodan loppuajan hengissä. Ei Ossin ja Aku Hämäläisen väliltä löytynyt sukulaisuussuhdetta. Kysymykseeni sota-ajasta Alli Airola vastasi olleensa O.W.Kuusisen lehdistöavustajana, suurimman osan ajasta Moskovassa, mutta tulleensa sodan loppupuolella Petroskoihin ja toimineensa Suomen kielen opettajana. Tällä ihmisellä olisi varmaan ollut paljon mielenkiintoista kerrottavaa. Kysymykseeni Terijoen hallituksesta hän vastasi jotenkin siihen malliin, että eikös se Terijoen hallitus saanut suomalaiset tappelemaan kovemmin kuin kukaan pystyi edes kuvittelemaan. Mitä lienee tarkoittanutkin. Alli Airola mainitsi nimen Aku Hämäläinen ja kertoi hieman Aku Hämäläisen kohtaloista. Kotiin tultua kirjoitin Kansan Sanaan jutun tästä kohtaamisesta Petroskoissa ja kysyin siinä jutussa että tunteeko joku Aku Hämäläisen. Pari päivää lehden ilmestymisen jälkeen soi puhelin. Soittaja oli Elina Hämäläinen, sanoi olleensa jo edesmenneen Aku Hämäläisen vaimo. Tämä puhelu johti siihen että kävin kolme kertaa Elinan luona Helsingissä, ja nauhoitin hänen kertomansa tarinat hänen itsensä ja miehensä elämän kohtaloista mm. pitkistä linna ja turvasäilö tuomioista kolmekymmentäluvun ja sota-ajan Suomessa. Kirjoitin Kansan Sanaan kolmiosaisen jutun Elinasta. Nämä Elinan tarina nimellä olevat jutut julkaistiin heinä-elokuussa Masan muistelmat_final10.indd :38:12

34 32 Tusina lääkäreitä junassa Sillä Petroskoin reissulla sattui pari tapausta joita pitää tässä vielä muistella. Menomatkalla kävimme Viipurissa Berjoskassa ostamassa juomia. Siellä oli valuuttakauppias. Vaihdoin häneltä 100 markkaa kolmeenkymmeneen ruplaan. Pyysin häntä antamaan rahat, setelin kerrallaan tekstipuoli ylöspäin, nähdäkseni että rahat ovat oikeita. Kun sitten matkustimme junalla Leningradista kohti Petroskoita, vertailtiin tietysti ruplan vaihtokursseja. Kekaraisen Eerik kehui saaneensa satasella 50 ruplaa ja kun kerroin oman vaihtokurssini, Eerik sanoi että kyllä noita yksinkertaisia jymäytetään. Seuraavana aamuna mentiin Eerikin kanssa ostamaan kaupasta Wilsonin pintaa, ankarasti suolattua läskiä, parasta krapulalääkettä mitä maa päällään kantaa. Kun Eerikin piti maksaa ostoksensa ei hänen rahansa kelvanneetkaan. Ne olivat Jugoslavian drakmoja, arvottomia paperinpaloja. Teki mieli sanoa vaikka mitä, mutta kun miehellä puski hiki pintaan jo muutenkin, olin hiljaa ja maksoin hänenkin ostoksensa. Toinen tapaus mikä siltä reissulta on jäänyt mieleen, sattui junassa matkalla Petroskoista kohti Leningradia. Muuan matkalla mukana ollut nosturikuski oli saanut päähänsä, että tässä yöjunassa olisi ravintolavaunu ja lähtenyt sitä etsimään. Niissä venäläisissä vaunuissa ne päätyovet ovat aika raskaita ja tämä kaveri oli jotenkin onnistunut jättämään peukalonsa oven väliin. Se peukalo, kun hän hoiperteli sieltä tuskissaan vaunuumme näytti roikkuvan nahanriekaleiden varassa. Haataisen Ossi joka oli siinä matkanjohtajana, meni vaunupalvelijan luokse, tämä kuulutti junan keskusradiolla, olisiko junassa lääkäriä. Niitä tuli siihen meidän vaunuun 12 kappaletta, joista yksi, nainen, oli ortopedi. Hän operoi sen nosturikuskin peukalon niillä välineillä ja tarpeilla joita junasta löytyi, ilman mitään puudutusaineita. En ole nähnyt kenenkään selviävän kolmen vuorokauden kännistä niin nopeasti kuin tämä nosturinkuski selvisi. Mahto sillä pojalla olla kovat tuskat. Leningradissa hänet vietiin sairaalaan jossa peukalo operoitiin uudelleen. Se oli vaatinut useamman kuvauksen. Pääsimme lähtemään joskus illalla kohti Suomea. Näin sitä nosturinkuskia joskus heinäkuussa Joensuussa, hän heilutti minulle peukaloaan. Siihen oli Leningradissa laitettu terästappi pitämään luun sirpaleet kasassa. Tappi oli Tikkamäellä otettu pois. Hän sanoi että se naislääkäri siellä junassa pelasti hänen peukalonsa ja loppujen lopuksi koko käden, näin olivat keskussairaalan lääkärit arvelleet. Tämä samainen nosturinkuski kehui kerran yhdellä työmaalla että hänellä on Liperin viisain koira. Kun kysyttiin perusteluja, hän sanoi että kun muut koirien omistajat heittelevät koirilleen kapuloita veteen, koirat käyvät uimalla ne kapulat hakemassa. Hänen koiransa istuu rannalla ja odottaa että laineet tuovat kapulan rantaan. Autoseikkailu Odessaan Keväällä 1978 Ottavaisen Antti, Karhun Einari ja minä saatiin Tohmajärven Vatalasta aika iso homma tehdäksemme. Siihen kuului uuden omakotitalon rakentaminen, entisen remontti, suuren laakasiilon ja sen päälle tulevan ison korsirehuvaraston teko. Koko kesän homma, pitkälle syksyyn. Minä olin heinäkuussa kolmisen viikkoa lomalla, sillä olimme talvella varanneet leirintämatkan Odessaan ja takaisin. Lähtö tapahtui heinäkuun alussa. Reitti kulki Terijoelle, sieltä Novgorodiin, Kaliniin, Moskovan ohi Oreoliin, Kiovaan ja sitten Odessaan. Autona meillä oli v.1973 mallin Ford Capri, johon meidän nelihenkinen pesue lisättynä anopilla, Veera Töntsillä, just mahtu. Yötä oltiin Inturistin teltoissa tai mökeissä leirintäalueilla. Matkaa Odessaan kertyi lähes 2500 kilometriä. Elintarvikkeet ostettiin tienvarren kaupoista. Säilykkeitä meillä oli mukana omasta takaa. Käytiin joissakin tienvarren ravintoloissa syömässä, joissa ruoka oli hyvää ja halpaa. Anoppini Veera Töntsi, joka oli sota-aikana tehnyt pari evakkoreissua, ei kaikin ajoin ollut tyytyväinen näkemäänsä. Kun päästiin perille Odessaan menin Inturistin toimistoon selvittelemään majoitustamme. Odotellessani vuoroani katselin ympärilleni ja huomasin siinä pöydällä kartan johon oli merkitty majan numero ja majoittujien nimi. Sen verran osasin silloin Venäjää että huomasin majan n:o 87 olevan meidän nimellemme varatun. Kun siinä odottelin vuoroani paikalle tuli valkoisella Volgalla ilmeisesti joku puoluepamppu, joka etuili ja vaati saada majoituksen itselleen ja seurueelleen. Siinä vaiheessa vastaanotto virkailija kysyi minulta puhunko Venäjää? En. Puhunko Ranskaa? En. Puhunko Saksaa? En. Sitten meidän nimemme yli vedettiin mökin n:o 87 kohdalle ruksit ja tämä ilmeisesti leningradilainen puoluepamppu sai sen. Kun sitten vuoroni tuli, keräsin koko kielivarastoni ja kerroin sille vastaanoton tytölle, että me, vaimoni ja minä, kaksi pientä lasta ja vanha mummo olemme matkustaneet 2500 kilometriä halki Venäjän nauttiaksemme kolme päivää Odessan vieraanvaraisuudesta ja nyt te annatte meille varatun mökin toisille. Se tyttö lehahti ihan punaiseksi kasvoiltaan, sanoi moment ja meni jonnekin ja tuli leirintäalueen johtajan kanssa luoksemme. He olivat hirmuisen vaivautuneita. Saimme kaksi vierekkäin olevaa tilavaa mökkiä käyttöömme ja se leirintä alueen johtaja kävi ainakin kerran kysymässä onko meillä kaikki hyvin? Masan muistelmat_final10.indd :38:12

35 Siinä mökkien lähellä oli saslikkipaikka. Mentiin sinne ja syötiin saslikit. Kujan toisella puolella oli vodkan myyntikoju, ostin sieltä ihan piripintaan täytetyt vodkalasit meille aikuisilla. Kun ne oli juotu, anoppi sanoi: eihän tämä hassumpi paikka taida ollakaan. Se oli sunnuntai aamu kun lähdettiin ajelemaan kotia kohden. Ensimmäinen etappi oli Kiova. Parikymmentä kilometriä Odessan ulkopuolella oli suurehko huoltoasema ja rupesimme jonottamaan saadaksemme auton tankattua. Se olikin ainoa kerta kun polttoainetta jonotettiin. Siinä meidän takana jonossa oli uudehko 1600 Lada jonka kuskin kanssa yritettiin vaihtaa mielipiteitä. Tämä mies oli reissussa n. 10 vuotiaan pojan kanssa. Saimme auton tankattua ja läksimme ajelemaan. Ajoimme ehkä parikymmentä kilometriä ja rupesimme tienvarressa juomaan aamulla termokseen keitettyä kahvia. Se mies sieltä huoltoaseman jonosta ajoi poikineen ohitsemme. Vilkuteltiin siinä puolin ja toisin. Kun matkaa jatkettiin, en osaa sanoa minkä verran, kun oli tapahtunut kolari. Siitä tuhatkuussatasesta Ladasta oli peräkontti tähteenä, muu sirpaleina tienvarrella. Isä ja poika huovalla peitettynä siinä tienvieressä. Se tapaus kuvasti sitä liikenne kulttuuria, mikä siellä maanteillä vallitsi. Ohi piti päästä, tuli sieltä joku vastaan tai ei, sillä ei niin suurta väliä. Tiet olivat kohtalaisen hyväkuntoisia, mutta mustan mullan alueella, kun päällyste loppui oli se sitten asfalttia tai betonia, alkoi musta multa heti, ja se oli hirmuisen liukasta. Jos sinne vetopyörä luiskahti, niin sieltä ei ilman vetoapua päässyt pois. En muista varmasti oliko se meno- vai tulomatkalla, kun Kiovan leirintäalueen toimistossa oli vastaanottovirkailijana nainen, joka riemastui meidän tulostamme. Finlandii hän hihkui ja olisi varmaan likistänyt minut henkihieveriin. Hän oli kotoisin Leningradista ja hänen mielestään naapurin tyttö oli tavannut naapurin pojan jossain helkkarin kuusessa, kaukana kotoa. Kun seuraavana aamuna läksimme jatkamaan matkaa, se matkanteko tyssäsi leirintäalueen portille. Meillä oli jo passit, ne haettiin Inturistin toimistosta. Meillä olisi pitänyt olla joku propuska siitä, että olemme luovuttaneet petivaatteemme. Ei sellaista oltu missään vaadittu. Siinä portilla oli kaksi miestä, iso ja pieni. Sen isomman mielestä meidän olisi pitänyt saada jatkaa matkaa, mutta se pienempi ei antanut periksi, hän hoki vaan sitä propuskaansa. Minä poltin päreeni, hyppäsin autosta ulos, menin sen pienemmän toverin eteen ja karjuin niin kovaa kuin suusta lähti kaikki suomalaiset kirosanat ja elinten nimet. Silloin rupesi kampi pyörimään ja puomi nousemaan ja matka saattoi jatkua. Tulomatka kulki muutoin menomatkan reittiä, mutta pois tullessa oltiin yksi yö Moskovassa Putovin leirintäalueella. Käytiin illalla ajelemassa Moskovan keskustassa, katseltiin vähän mistä päästäisiin Leningradin valtatielle. Moskova joen takana, Kremliä vastapäätä, en osaa tarkemmin selvittää, pysäköitiin ja katseltiin vähän ympärillemme. Siinä huomattiin kauppa ja päätettiin ostaa mitä tarvitaan, että ei seuraavana päivänä tarvitse kauppaa etsiä. Se kauppa oli nykyaikainen valintamyymälä, tavaraa joka lähtöön. Meitä yritettiin hätistellä sieltä kaupasta ulos. Me kerättiin kuitenkin mitä tarvittiin, maksettiin ja lähdettiin. Se oli joku puolue eliitin kauppa, jonne tavallisella venäläisellä rutnikalla ei ollut mitään asiaa. Me saatiin ne ostokset tehtyä kun ne tajusivat että olemme turisteja. Se siitä luokattomasta yhteiskunnasta. Seuraavana aamuna lähdettiin ajoissa liikenteeseen, ajettiin keskustaan josta meillä oli edellisenä iltana katsottu reitti Leningradin valtatien alkuun. Käytiin vielä hotelli Rossijan alakerrassa olleessa suuressa Berjoskassa. Kun lähdettiin jatkamaan matkaa, huomattiin että keskustan liikenne oli pantu seis. Siellä oli jonkun ministerin hautajaiset ja liikenne ohjattiin jollekin sivukadulle. Kesti aikansa ennen kuin taksimiesten opastuksella löydettiin Leningradin valtatien alku. Meillä oli toiseksi viimeinen yöpaikka Novgorodin leirintäalueella. Emme olisi halunneet mennä sinne, sen epäsiisteyden takia, mutta suora ajo Terijoelle ei käynyt laatuun. Kun olimme majoittuneet Novgorodin leirintäalueelle, kävin ostamassa pullon Kubanskaja vodkaa ajatuksella että sen avulla yön yli selvitään. Lähdettiin Katjan ja Tanjan kanssa katselemaan sitä leirintäaluetta, siellä minulle yhtäkkiä sanottiin: Sinä kun olet suomalainen, niin neuvo meille missä täällä on Inturistin toimisto. Käännyin katsomaan. Kysyjinä olivat nuoret suomalaiset, mies ja nainen. Neuvoin heille missä Inturistin toimisto sijaitsee ja kysyin sitten että mistä he tiesivät että olen suomalainen? Tuosta käynnistä arvelimme, ei siinä voinut erehtyä, siinä on suomalainen lievässä myötätuulessa, vastasi mies. Onhan se hyvä että on varmat tuntomerkit mistä maanmiehen tunnistaa vieraalla maalla. Se vähän yli kaksiviikkoinen matka oli hyvin mielenkiintoinen. Mittariin tuli lähes 5000 kilometriä Neuvostoliiton puoleisilla teillä. Hampaan koloon ei jäänyt mitään. Ihmiset olivat ystävällisiä ja neuvoivat auliisti jos oli tarvis, kaupoista sai sen mitä tarvittiin, leirintäalueet Novgorodia lukuun ottamatta siistejä, liikenne etupäässä kaoottista ja hintataso meikäläiseen nähden hyvin halpa. 33 Masan muistelmat_final10.indd :38:12

36 34 Liiton valtuuskunta Moskovassa Vuonna 1979 minulla ja Pirkolla oli mahdollisuus päästä mukaan Rakennustyöläisten Liiton järjestämälle matkalle Moskovaan. Lapset Katja ja Tanja vietiin Rissalaan, serkkuni Unton ja vaimonsa Ennin hoiviin, niiksi noin kymmeneksi päiväksi jonka meidän matkamme kesti. Se oli sellainen puolivirallinen valtuuskunta, joka liittyi Suomen Rakennustyöläisten Liiton ja Neuvostoliiton vastaavan organisaation tekemään sopimukseen lomavaltuuskuntien vaihdosta. Sillä matkalla meitä kohdeltiin kuin piispaa pappilassa. Isäntänä tällä matkalla oli suuri muovialan tehdas Macc Plast Stroi, tehtaan puolesta oppainamme ja isäntinämme olivat Sergei ja Vladimir. Minulla on valokuva albumissa heidän nimensä kokonaan, mutta sukunimistä en saa tolkkua. Sergeillä oli ranteessaan kiinni nahkainen pussi joka oli täynnä ruplia ja joka aukesi aina kun tarve vaati. Kun esim. Ostakinon tv tornissa noin 336 metrin korkeudessa sijainneessa kuubalaisessa ravintolassa haluttiin juoda kuubalaista rommia ja polttaa havannalaiset sikarit, oli Sergein pussi avoinna siinä baaritiskillä. Tutustuimme myöskin sikäläisen rakennustyöläisten ammattiliiton tiloihin, jossa meidät otettiin kunniajäseniksi Neuvostoliiton rakennustyöläisten ammattiliittoon. Saatiin jäsenyyttä osoittavat pinsetit. Se on vieläkin tallella ja onkin ainoa rintamukseen kiinnitettävä merkki mitä minulla on. Mieliin painuvin tapahtuma tällä matkalla, oli käynti tuntemattoman sotilaan haudalla. Se on jäänyt mieleen varmaan sen vuoksi että haudalle mentiin Kremliä kiertävän Moskovan sisemmän kehätien yli. Siinä tiessä on varmasti pitkälti yli kymmenen kaistaa ja liikenne kovaa jo siihenkin aikaan. Miliisit panivat liikenteen poikki kumpaankin suuntaan ja meidän mannet kävelivät autojen muodostamaa kujaa myöten, seppeleen kanssa siihen haudalla. Vähän niin kuin paremmatkin porukat. Jossain vaiheessa kävimme lähellä Punaista toria olevassa vanhassa hotelli Berliinissä, sitä että miksi kävimme en enää muista. Siinä hotellin vastaanotto tiskillä oli paksu nippu Tiedonantaja lehtiä. Haataisen Ossi otti sen nipun siitä, jakoi ne lehdet meille ja kun mentiin ulos pantiin Tiedonantajat lähimpään roskikseen. Se oli sitä kansandemokraattisen liikkeen osapuoli jakoa. Olimme majoittuneena lähellä Kutuzovin panoraaman rakennusta pienessä, ammattiliittojen omistamassa hotellissa. Aamupalat syötiin siellä ja sitten lähdettiin reissuun. Lounas ja päivällinen syötiin aina eri ravintoloissa, eri puolilla Moskovaa. Se Kutuzovin panoraama on näkemisen arvoinen paikka, 150 metriä pitkä, katsomoterassia kiertävä maalaus Borodinon taistelusta. Tulkkeina meillä oli matkan ajan aviopari Nina ja Eugen Zernianzki. Eugen Zernianzkia sanottiin Moskovan satakieleksi. Hänen sanottiin pystyvän tulkkaamaan 18 eri kieltä, Suomi ja Ruotsi niiden mukana. Hän sanoi olleensa sota-aikana tulkkina kun Stalingradissa antautunutta italialaisen armeijaryhmän komentajaa kuulusteltiin. Kun kysyin Eugenilta, miten on mahdollista omaksua niin monta kieltä, hän vastasi käyttäneensä kaiken ajan mitä oli opiskeluun, esim. bussilla kuljetut työmatkat jne. Ruotsia hän sanojensa mukaan puhui paremmin kuin Suomea. Tällä matkalla oli mukana myöskin Leppäsen Esko, muurari. Esko halusi käydä tervehtimässä vanhaa kaveriaan, Jouko Korhosta, joka oli asunut Moskovassa jostakin kuusikymmentä luvulta lähtien. Kävimme jonkun kerrostalolähiön parkkipaikalla, jossa Jouko Korhonen meitä odotteli. Näin Jouko Korhosen silloin ensimmäisen kerran. Hänestä myöhemmin lisää. Matkan loppupuolella meidän majapaikkamme muuttui, meidät majoitettiin Mitiziin, noin 40 kilometriä Moskovan keskustasta johonkin suuntaan. Siellä oli meidän isäntänämme toimivan yrityksen lomanviettopaikka. Sanottiin että siellä olisi uima-altaat ja pelit. Allas oli mutta se ei pitänyt vettä ja muutenkin paikka oli hieman rapistunut. Kun isännät sitten illallisella kysyivät mielipidettämme paikasta, käytti Väinö Ronkainen, entinen Rakennusliiton aluesihteeri puheenvuoron ja sanoi että ystävien kesken ei ole tapana valehdella ja että kysymykseen suora vastaus. Paikka on kiireisen remontin tarpeessa. Isännät eivät vastauksesta oikein pitäneet ja Väinö oli vähän, ei paljon, sen verran, että sen saattoi joskus huomata, persona non grata se loppumatkan ajan. Muuten matka sujui erinomaisesti. Viimeiselle illalliselle Moskovassa tuli isäntä tehtaamme, n 7000 ihmistä työllistävän Plast Macc Stroin varapääjohtaja. Hän oli myöhässä tullessaan ja joutui ottamaan venäläisen tavan mukaan kiinniottoryypyn. Se oli iso lasillinen vodkaa, minkä tämä toveri joi kerralla, napsautti hieman suutaan ryypyn päälle ja se oli siinä. Eikä hän näyttänyt edes pahemmin humaltuvan siitä paukusta. Myö Romppasen Martin kanssa oltiin vähän isompia kuin muut siinä meidän porukassa, niinpä meidän ryyppylasitkin olivat tällä lähtöillallisella isommat kuin muilla, miestä myöten, niin kuin isännät sanoivat. Kun seuraavana päivänä noustiin junaan isännät antoivat muutaman pullon vodkaa meille mukaan ja sanoivat että pitäkää krapula Suomen puolella. Meillä oli koko matkan ajan valokuvaaja mukanamme ja saimme läksiäislahjaksi valokuva-albumin varustettuna isäntien, oppaiden ja tulkkien nimikirjoituksilla. Hieno lahja. Masan muistelmat_final10.indd :38:12

37 Lomamatka Sotshiin Kesällä 1980 matkustimme Sotshiin. Ensin bussilla Leningradiin ja sieltä lentäen Sotshiin. Olimme pari viikkoa, koko perhe. Sotsi on kaunis kaupunki, mutta siihen aikaan täynnä turisteja. Asuimme hotelli Zemzuzinassa eli Helmessä. Siitä käsin tehtiin retkiä mm. Ahu vuorelle, Ritza järvelle, Gagraan ja Suhumiin.Ritza järvellä meillä piti olla moottorivene ajelu järvellä, mutta niille venekuskeille oli tullut erimielisyyttä jostakin ja kun meitä kuljettanut linja-auto kurvasi siihen rantaan, niin näiden kuskien nyrkit heiluivat kuin pajavasarat, vetelivät toisiaan turpiin oikein olan takaa. Ei menty sekaan, vaan lähdettiin laskeutumaan sitä helvetinmoista vuoristotietä alaspäin, joka jo tulomatkalla pelotti, joissain pahimmissa mutkissa linja-auton takapää oli tyhjän päällä. Äänimerkin käyttö oli siellä kielletty kivivyöry vaaran takia. Olin yhtenä aamuna kävelyllä siinä hotellin lähellä, kun minulle tultiin tarjoamaan Moskovan olympialaisten kunniaksi lyötyjä olympiarahoja, ruplan kolikoita. Ostin rahat. Juuri kun kauppa oli saatu tehtyä, näkyviin ilmestyi miliisin Volga. Se kauppalanko hävisi yhtäkkiä jonnekin, en tiedä minne. Hän oli vissiin harjoitellut sitä katoamistemppua, ei se muuten olisi niin salamannopeasti olisi onnistunut. Ne miliisit ajelivat ohi, ei siinä sen kummempaa. Kotiintulomatka Suomeen sujui muuten hyvin, mutta Leningradin lentokentällä jouduttiin odottamaan meitä noutamaan tulevaa linja-autoa peräti 8 tuntia. Soitin kotoa Lomamatkojen silloiselle toimitusjohtajalle ja sinuttelin hänet perusteellisesti. Nolo loppu muuten mukavalle matkalle. Lakritsi kelpasi Ludvikassa Kevätkesällä 1982 minulle soitettiin ja kysyttiin, olisinko valmis lähtemään kuntaretkeilylle Kontiolahden silloiseen ystävyyskuntaan Ludvikaan, Ruotsin Taalainmaalle. Ludvikan Vänsterpartie oli esittänyt toivomuksen että yksi vasemmistolaisen työväenliikkeen edustajan olisi hyvä olla mukana. Niinpä sitä sitten lähdettiin, Pentti Lappalainen matkanjohtajana, Eero Sorsa, Osmo Turunen, Heikki Kettunen, Heikki Turunen ja minä. Taksilla Helsinkiin ja siitä laivalla Tukholmaan, josta henkilöautoilla Faluniin, jossa oli Taalainmaan maaherran vastaanotto jossakin ravintolassa. Siellä kysyttiin suoraan että kuka teistä on se kommunistien edustaja? Minähän sitä markkeeraan. Sitten sanottiin että sinulle on järjestetty majoitus naisen luokse Ludvikassa. Selvähän se. Tilaisuuden jälkeen sanoin muutamille matkakumppaneille, jotka olivat ostelleet laivalta varmuusvälineitä, että kahtokee pojat, meistä pietään huolta, mäntiin myö minne tahansa. Sanoin sen ihan piruuttani, kun tiesin että nämä suuret naistenmiehet joutuivat majoittumaan paikallisten pappien luona, ruustinnojen helmoissa. Minulla ei ollut harmainta aavistusta millaiseen perheeseen joudun majoitetuksi. Ostin laivalta perheen isännälle litran pullon Koskenkorva vodkaa, rouvalle pullon lakkalikööriä ja mahdollisille lapsille ison pussin lakritsipatukoita. Se nainen minkä luokse minut majoitettiin, oli hänellä aviomieskin, olivat syntyperäisiä suomalaisia Oravaisista, eivät puhuneet sanaakaan Suomea, lapseton pariskunta, absolutisteja, mies Ludvikan raittiusyhdistyksen puheenjohtaja. Eivät ottaneet niitä tuliaispulloja vastaan, lakritsit kyllä kelpasivat. Sanoivat jopa kaivanneensa Suomalaista lakritsia. Tuloiltana oli pienimuotoinen tervetuliaisjuhla, jonka jälkeen isäntäväkeni vei minut kiertoajelulle autollaan kaupungille. En enää muista miten Eero Sorsa tuli siihen samaan kyytiin, mutta niin vain hän istui auton takapenkillä kanssani. Eero oli jostain saanut päähänsä että minä osaisin Ruotsia, niinpä jouduin kääntämään hänelle ne isäntäväkeni meille kertomat huomiot kaupungista. Sitten kun minun olisi pitänyt kääntää Ruotsiksi sen mitä Eero sanoi, tuli tenkkapoo vastaan. Kun sanoin Eerolle että en osaa Ruotsia, niin hän kysyi, mitenkä pystyin kääntämään ne isäntäväen jutut hänelle. Sanoin että se oli ihan helppoa, voin puhella mitä tahansa. Se Sorsa suuttui minun päälleni. Jostain syystä. Kolme päivää siellä pataroitiin. Matkanjohtaja häipyi omille teilleen, nähtiin vasta lähtöpäivänä. Tukholmassa jouduttiin laivan lähtöä odottelemaan tuntitolkulla. Pyörittiin siinä Tukholman rautatieaseman nurkilla, kun siihen tuli nuori suomalaistyttö tarjoamaan seksipalveluja. Sanoin sille laivalta ostoksia tehneelle kaverille että nyt, aikaa on, käytä hyväksesi. Kun se rupesi ämpyilemään sanoin sille että jos se on rahasta kiinni, niin kun meitä kunnan päättäjiä on tässä, niin tehdään päätös että kunta maksaa sen kolmekymppiä mitä se tyttö tahtoi ja pääset eroon niistäkin varmuusvälineistä, et tarvitse vaimollesi viedä. Minulle reissu oli niitä alkuaikojen kosketuksia näihin Kontiolahden päättäjiin, eikä silloin muotoutunut kuva ole paljon siitä vuosien saatossa muuttunut. Lehmolaiset Moskovan reissulla Kesällä 1982 tehtiin isolla lehmolaisten porukalla matka Moskovaan. Meitä oli 61 henkilöä sillä matkalla. Rahaa tämän matkan rahoittamiseksi tehtiin talkoilla, mm kahden omakotitalon rungot ja puulelujen myynnillä. Muikun Kalevi, elokuvateatteri Tapion vahtimestari järjesti meille joulun -81 alla myyntipaikan Tapion sisäänkäynnin syvennykseen, päiväsaikaan, silloin kun esityksiä ei ollut. Se olikin hyvä paikka. Lelut menivät hyvin kaupaksi..moskovassa tutustuttiin pioneeripalatsiin, Ostankinon 540 m korkeaan tv-torniin, Borodinon taistelua kuvaavaan 150 m pitkään maalaukseen, eli Borodinon taistelupanodraamaan, Moskovan eläintarhaan, Moskovan sirkukseen ja balettikoulun harjoituksiin, sekä Kremliin. Mukana oli yksi Mustosen Unto joka siellä Kremlissä väitti meidän oppaillemme että Kremlin muurin tiilet on purettu Kiinan muurista. Se oli tiukka väittely, eikä Unto antanut periksi. Liekö siitä tullut lisänimi Kiinanmuuri Mustonen. 35 Masan muistelmat_final10.indd :38:12

38 36 Sillä matkalla näin millaisen jäljen sota-aikaiset tapahtumat, kodin jättäminen ja evakkoreissut, jättävät ihmisen mieleen. Kun juna kulki halki Karjalan kannaksen, hyttikaverin padot murtuivat ja vuosien katkeruus ja patoumat pääsivät valloilleen: Perkeleen ryssät, veitte miulta kodin. Jos sellaista tapahtumaa ajattelisi omalle kohdalleen sattuneeksi, niin eihän tuollaisessa purkauksessa ole mitään ihmettelemistä. Reissun jälkeen, syksyllä järjestettiin Varparannan leirikeskuksessa rantakalailta. Ostettiin muutamia kymmeniä kiloja muikkuja, puhkastiin ne ja keitettiin rantakala. Esiintymään saatiin Mauri Antero Numminen ja Pedro Hietanen. Kun siinä näiden musikanttien kanssa sitten lusikoitiin rantakalaa, kysyin Mauri Anterolta, mikä on hänen mieliin painuvin keikkansa siihen mennessä. Hän sanoi että sellaista menestystä hänellä ei koskaan muulloin ole ollut kuin Bukarestin nuorisofestivaaleilla. Hän sanoi että siihen saliin sopi yli kaksituhatta kuulijaa ja se oli lähes täynnä. Hänellä oli esiintymisasuna silinterihattu, frakin takki, pussihousut ja jatsarisaappaat. Sanoi että kun hän kiekaisi ensimmäisen lieblaulun, mitä ne lienevätkään, se laulu kesti noin kolme minuuttia. Kun hän lopetti, ei salissa ollut muita kuin M.A.Numminen ja Pedro Hietanen rantakalaillassa Varparannalla kesällä järjestysmiehet. Mauri Antero sanoi että hän ei voi mitenkään ymmärtää, miten ja mistä lävestä ne ihmiset pääsivät niin äkkiä ulos. Sen keikan menestyksen Mauri Antero sanoi olevan vielä ylittymättä. Kiertomatka: Tashkent, Alma Ata, Dushambe, Leningrad Kesällä -83 tehtiin Pirkon kanssa kilometrimääräisesti pitkä kiertomatka Neuvostoliittoon. Leningradista Tashkenttiin, sieltä Alma Ataan ja sitten Dushambeehen, Tadzhikistaniin josta sitten Leningradin kautta kotiin. Menomatkalla Leningradissa vaihdoin Pirkon tälle matkalle ostamat Umbertot, helkkarin hyvät kengät, yhden tarjoilijan kenkiin. Sain 70 ruplaa väliä ja sellaiset kengät joilla ei voinut kävellä. Läksin seuraavana aamuna kaupungille, tarkoituksena ostaa kengät, mutta kaupat olivat kiinni. Yhdellä matkatoverilla, Heikillä, oli ylimääräiset lenkkarit mukanaan. Hän ei suostunut myymään niitä, vaan vuokrasi ne lenkkarit minulle. Vuokra oli konjakkipullo päivässä. Lento Tashkenttiin, Uzbekistanin pääkaupunkiin, lähti joskus iltapäivällä ja olimme perillä kun aurinko oli siellä laskeutumassa. Mieleen on jäänyt, miten se lämpö iski vasten kasvoja kun koneesta mentiin ulos. Jätin ne vaihdossa tulleet sianpotkasu kengät koneeseen, ajattelin että sinne ne häipyy. Kun olimme saaneet itsemme majoitettua hotelliin, mentiin syömään illallista hotellin ravintolaan. Siinä syönnin aikana meidän matkanjohtajamme Ahti Ilvonen toi minulle muovikassin. Siinä oli ne kävelykelvottomat kengät, jotka olin jättänyt koneeseen. Olivat tuoneet ne taksilla hotelliin. Taisin siinä päästää pari perkelettä niiden kenkien päälle. Seuraavana aamuna panin ne kengät hotellin roskakuiluun, eikä niitä ole sen jälkeen näkynyt. Tadzikistanin TV:n kuvausryhmä tekemässä haastattelua matkanjohtaja Ahti Ilvosesta Varzoskojen vuorensolassa kesällä Pojat olivat myöhässä kun pensa oli lopahtanut heidän Ladastaan. Mutta eihän meillä ollut minnekkään kiirettä, valmiissa maailmassa. Tashkenttia katseltiin pari päivää, ajeltiin metrolla, jossa ihmiset olivat todella kiinnostuneita siitä mistä olemme. Kun menimme Heikin kanssa paikalliseen makasiiniin ostamaan kenkien vuokrapulloa, oli siinä ennen meitä muutama venäläinen mies. Heille ei myyty mitään, vaan ajettiin ulos. Meille ne myivät sen konjakkipullon. Neuvostoliitossa paljon ylistettiin sitä kansojen välistä ystävyyttä, mutta kyllä se taisi ruohonjuuritasolla ontua aika pahoin. Se kengänvuokrausfirman perustanut Heikki oli joskus niin jalomielinen, että tarjosi ryypyn siitä kengänvuokraus pullosta. Tashkentista lennettiin Alma Ataan, Kazakstanin silloiseen pääkaupunkiin. Kaunis, siihen aikaan melko matalasti raken- Masan muistelmat_final10.indd :38:13

39 nettu kaupunki. Kun illalla menimme sillä jo vakiintuneella viiden hengen porukalla ulos kaupungille, hotellin lähellä olevaan puistoon ja istahdimme puiston penkeille, oli meidän ympärillämme pian suuri joukko kiinnostuneita, ystävällisiä ihmisiä. Mistä tulemme, keitä olemme? Kysymysten tulva oli loputon. Siinä olisi jonkun maailmankielen taito ollut tarpeen. Myöhemmin illalla mentiin koko retkue istumaan hotellin alakerrassa olevaan yökerhoon. Siellä matkanjohtajamme vaihtoi kaikenlaisella rihkamalla kuohuviiniä pöytäämme, sitä taisi tulla peräti kuusitoista pulloa. Minäkin innostuin siitä menosta niin paljon että lauloin Tahvanaisen Hemin Kalle Väänäsen runoon tekemän sävellyksen: Se runo alkaa näin: Piika aitas nukkuu, levveet lihat lyllyy, russakka se rukireeroo pitkin piian pyllyy. Jne. Tarjoilijat tulivat sen esitykseni aikana ja keräsivät ne pullot pois pöydästä. Kun lopetin laulamisen ja he varmistuivat että en laula enää, he toivat pullot takaisin pöytään. Olen tämän Kalle Väänäsen runon osannut ulkoa pikkupojasta lähtien. Kinnusen Paulilla, muutamaa vuotta minua vanhemmalla Peipposenrinteen pojalla, oli tapana lausua tätä runoa ja se jäi minunkin muistiini. Kun vuotta aiemmin olimme tulossa kotiin junalla siltä Moskovan turneelta lehmolaisella porukalla, rupesi ihmisten aika käymään pitkäksi, halusivat jotenkin viihdyttää itseään. Kun ohjelma oli edennyt siihen pisteeseen että ruvettiin laulamaan työväenlauluja, minä matkanjohtajana käytin valtaani: Humalassa ei työväenlauluja lauleta. Niinpä, jotta rauha ja yhteisymmärrys säilyisi, kirjoitin nämä ulkoa osaamani Kalle Väänäsen runon säkeet paperille ja julistin sävellyskilpailun. Siihen tuli kaksi osanottajaa, Romppasen Veikko ja Tahvanaisen Heimo. Veikko oli ostanut pojalleen tuliaisiksi Moskovan keskustassa sijaitsevasta Lasten taivas tavaratalosta pienen pianon. Sen avulla sävellystyö lähti käyntiin. Veikko nukahti ennen kuin sai sävellystään valmiiksi, Hemi pisti koko luovan kapasiteettinsa käyttöön ja tekikin ihan kelvollisen sävellyksen Kalle Väänäsen runoon. Sitä on esitetty eri tilaisuuksissa vuosien ajan ympäri maan. Kun Hemi muutama vuosi sitten esiintyi Joensuun kirjaston Muikku-salissa, oli osa sinne tulleesta yleisöstä ilmoittanut tulleensa paikalle vain siksi että kuulisivat tämän Kalle Väänäsen runon laulettuna. Alma Atasta lensimme Dushanbeen, Tadzhikistanin Neuvostotasavallan pääkaupunkiin. Se oli siihen aikaan Neuvostoliiton islamilaisuuden keskus. Päällimmäisenä muistona roskakasoja kaduilla. Dushanbestä meille järjestettiin retki Varzoskojen, eli Marmorivuorten vuorensolaan, noin 50 kilometriä jonnekin päin Dushanbestä. Se oli luonnoltaan ikimuistoinen paikka, jyrkkiä, pystysuoraan nousevia kallion seinämiä, joissa joillekin tasanteille oli kehittynyt sen verran multaa että pähkinäpensaat saattoivat siellä menestyä. Solan pohjalla kiemurteli maantie ja joki joka oli suomenkieliseltä nimeltään Raju. Eikä syyttä. Ennen reissuun lähtöä söimme aamiaisen hotellissa. Aamiaisena oli öljyssä paistettuja kananmunia. Pirkko varoitti minua että älä syö niitä, mutta olen aina ajatellut että maassa maan tavalla, myös ruuan suhteen. Kun linja-automatkan jälkeen pääsimme Varzoskojen vuorensolaan, minulla oli helvetinmoinen mahatauti. Kun nousimme autosta ulos huomasin jollekin kallionkielekkeelle parkkeeratun, siirrettävän mehiläisyhdyskunnan ja siitä ehkä parikymmentä metriä vasemmalle, tuuhean pähkinäpensaan. Tuonne, tuon pensaan taakse, minun on päästävä, tyhjentämään itseni. Läksin könyämään rinnettä ylöspäin. Kun olin muutaman metrin päässä siitä pähkinäpensaasta, ne perhanan mehiläiset häiriintyivät minun liikkeistäni. Oisko niitä ollut kymmenentuhatta tai miljoona, jotka kiersivät rinkiin pääni ympärillä, kun yritin olla liikkumatta siinä kallion päällä. Oli selvää, että jos niistä yksikin pistää niin huonot on housussa, eikä minkäänlaisia vaihtovehkeitä ollut mukana. Aikansa ne siinä pörräsivät ja häipyivät sitten. Siinä vaunun ympärillä pyöri pari naista mehiläisenhoitajan vetimet yllään ja katselivat minua, oiskohan niitä vähän huvittanut? Käynti pähkinäpensaan takana helpotti ja loppumatka meni siltä osin ilman ongelmia. Tämän matkan ajan meitä seurasi Tadzhikistanin TV:n kuvausryhmä, tekivät vissiin juttua paikallisiin uutisiin tästä etäältä tulleesta turistiryhmästä. Ei minulle ainakaan ole jää nyt muistikuvaa, että ne olisivat kuvanneet pähkinäpensaan taakse kiiruhtavaa turistia, varsinkin sen vuoksi että tämä kuvausryhmä oli unohtanut tankata käytössään olleen farmari Ladan, ja heiltä loppui bensiini matkan varrella, olivat aika lailla myöhässä tullessaan luoksemme paikkaan, jonne hotellista mukanamme tullut henkilökunta järjesti picnic aterian, sen rajusti virtaavan joen partaalle. Vuorensolan pohjalla kiemurtelevaa tietä kävellessäni, huomasin jonkun paikallisen kuorma-autonkuljettajan ryhtyneen teenkeitto puuhiin siinä tien varressa. Hänellä oli pieni spriikeitin jolla hän keitti vettä pienessä kattilassa. Menin tämän miehen luo, kaivoin mukanani olleen paikallista punaviiniä sisältäneen pullon kassistani. Näytin sitä hänelle, korkkasin sen ja joimme maljat, hän käytössään olleesta emaljimukista ja minä pullon suusta. Hän puhui omaa kieltään ja minä Savon murretta, jota suurin osa maailman ihmisistä ymmärtää. Söimme hänellä eväänä olleesta, ohuesta, hyvin maukkaasta leivästä palaset. Kun erosimme, hän laittoi kätensä olkapäälleni, tein samoin, laitoin käteni hänen olkapäälleen. En tiedä kuka hän oli, eikä hänkään tiedä kuka minä olin, mutta oli hienoa että tavattiin, se oli yksi matkan kohokohdista. Lähtöpäivänä jouduttiin odottelemaan koneen lähtöä pari tuntia Dushanben lentokentällä. Lämmintä oli kentän seinään kiinnitetyn mittarin mukaan 68 astetta, hiki valui virtanaan. Menimme lentokentän ravintolaan juomaan jotakin. En ollut siihen mennessä nähnyt missään aseistettuja tarjoilijoita niin kuin nyt näin. Jokin reikärauta kotelossa vyöllään ne naiset sitä työtään tekivät. Se Afganistanin sota taisi olla aika kiihkeässä vaiheessa. Leningradissa yövyttiin vanhassa hotelli Europeiskajassa. Kun linja-auto jätti meidät siihen hotellin eteen, siihen tuli taksi, josta nousi kolme miestä. Ne miehet pyörivät siinä meidän ympärillämme ja häipyivät. Niin häipyi ryhmässämme olleen jo iäkkäämmän isäntämiehen lompakko. Seuraavana aamuna matkanjohtaja ja tämä ryöstön kohteeksi joutunut isäntä menivät oppaan avustuksella tekemään miliisille ilmoitusta tapahtuneesta. Miliisit olivat sanoneet että mies on ryypännyt rahansa. Eivät tutki. 37 Masan muistelmat_final10.indd :38:13

40 38 Se isäntä ei juuri ryyppäillyt. Alma Atassa käytiin tutustumassa viini- ja shamppanjatehtaaseen. Siellä oli järjestetty maistiaiset tehtaan tuotteista ja tämä isäntä vaimoineen istuivat samassa pöydässä, minua ja Leppäsen Erkkiä vastapäätä, kun tehtaan tuotteita ryhdyttiin maistelemaan. Kun isännän vaimo poistui asioilleen pikkulaan, tämä isäntä sanoi että ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen ottanut tippaakaan. Vaimo ei siedä ryyppäämistä. Maistiaislasilliset tuotiin pöytään ja myö Erkin kanssa kilistettiin vastapäisen pariskunnan kanssa. Rouva ei maistellut, mutta kun kaikkia yli kymmentä viinilaatua oli maisteltu, isännän posket alkoivat pikkuhiljaa punoittaa. Seuraavana aamuna istuttiin taas vastakkain aamiaispöydässä tämän pariskunnan kanssa, jolloin isäntä nousi seisomaan, nojasi pöytään ja sanoi minulle: Sainpas eilen piettyy humalan. Sillä matkalla oli mukana muuan Ilmari Immonen, matkan aikaan jo 86 vuottaan täyttänyt mies. Hänen kanssaan istuimme Taskentissa yhden iltayön ja keskustelimme maailman menosta ja kertoilimme myös itsestämme. Ilmari oli ensimmäisen maailmansodan aikana, Suomen keisarillisessa suuriruhtinaskunnassa,istunut vankilassa puolitoista vuotta, aseista kieltäytymisen takia. Hän oli vakaumuksellinen pasifisti. Kun Alma Atassa meidät vietiin tutustumaan paikalliseen sotilashautausmaahan, jonne oli haudattu sen Kazakstanilaisen armeijaryhmän sotilaita, jotka pysäyttivät saksalaiset joukot Moskovan edustalle toisessa maailmansodassa, Ilmari ei suostunut tulemaan hautausmaalle. Sanoi että ei halua olla missään tekemisissä minkään sotilaisiin tai sotaan liittyvän asian tai henkilön kanssa. Kun matkustimme kohti kotia, huomasin kuinka Ilmarin voimat alkoivat ehtyä, se helvetillinen kuumuus Tadzhikistanissa oli hänelle varmaan liikaa. Kun Leningradista läksimme linja-autolla kohti Suomea, kävin Berjoskasta ostamassa pari pulloa Pater Nosteria, yrttilikööriä ja juotin sitä Ilmarille pieninä paukkuina koko matkan ajan. Ilmaria oltiin vastassa Saaren pitäjän Saaren kylässä. Se oli sunnuntai ilta kun tulimme kotiin. Ilmari oli menehtynyt tiistaita vasten yöllä. Häneltä jäi jo maksettu matka Naurusaarille tekemättä, matka jota hän kovasti odotti. Silloin Taskentin yössä kerroin oman näkemykseni Ilmarille Neuvostoliiton ja laajemminkin sosialismin tulevaisuudesta. Muistan ennustaneeni että kymmenen vuoden kuluttua silloisella tavalla toteutettua sosialismia ei ole olemassa. Ilmari totesi siihen että olisi mukava elää niin kauan että näkisi mitä sen jälkeen seuraisi. Ei hän tätä aikaa nähnyt jossa nyt elämme. Rakennusosaston matka Vilnaan 1984 kesällä järjestettiin osasto 27:n matka Vilnaan, Liettuan Neuvostotasavallan pääkaupunkiin. Olin sillä matkalla matkanjohtajana yhdessä Veikko Kukkosen kanssa. Kevätkesällä näiden vilnalaisten delegaatio vieraili Joensuussa, silloin tavattiin näitä vilnalaisia Harilan leirikeskuksessa järjestetyssä illanvietossa. Matkamme Vilnaan kulki Leningradin kautta, linja-autolla Leningradiin ja sieltä lentämällä Vilnaan. Kaunis vanha kaupunki. Olimme majoitettuna hotelli Vilniukseen. Siitä hotellista käsin tehtiin retkiä ympäri kaupunkia. Toisen matkanjohtajan, Kukkosen Veikon tehtävänä oli soittaa aamulla herätykset meidän porukalle. Romppasen Sepon kohdalla se tuotti yhtenä aamuna ongelmia. Kun Veikko soitti Sepon huoneen numeroon sieltä vastattiin Venäjää muistuttavalla mongerruksella, jolloin Veikko arveli soittaneensa vika numeroon ja pyöritteli Sepon huoneen numeron uudelleen. Sama juttu. Siansaksaa tuutin täydeltä. Veikolta oli päässyt jo pari perkelettä ennen kuin hän pani luurin kiinni ja kun hän soitti kolmannen kerran Sepon numeroon sieltä sanottiin että elä Veikko kiroo nuin paljon kun herättelet ihmisiä. Vilnassa tutustuttiin yhteen kerrostalo työmaahan. Siellä rungot tehtiin valamalla lekasorabetonista, Noin 40 senttinen valu. Kaitpa se heidän ilmastossaan oli riittävä paksuus lämmöneristykseen. Heillä oli käytössään Saksalaiset teräsmuotit, muuten hyvät mutta työtasoja niissä ei ollut. Valuporukalla oli turvavyöt jotka oli kiinnitetty riimulla muottiin. Sanottiin sille työmaan vastaavalle mestarille että Suomessa pääsisit tuollaisesta, ilman työtasoja teettämästäsi työstä, lukemaan tiilenpäitä. Meille esiteltiin myöskin Liettua uusi kansallisteatteri, josta isäntämme olivat silminnähden ylpeitä. Yhden kaverin kanssa otettiin taksi ja käytiin katsomassa muutaman kymmenen kilometrin päässä Vilnasta oleva Tervehdin Liettuan kansallisteatterin johtajaa kesällä 1984 Vilnassa. Hänen nimensä olen onnistunut unohtamaan. Trakain linna, päällisin puolin vain, se taksikuski ei vienyt meitä sinne linnaan sisälle vaikka se oli auki. Ennen pois lähtöä minut pyydettiin hotellin alakertaan, siellä oli pienimuotoinen hääjuhla menossa. En tiennyt minne minut haettiin, joten menin tyhjin käsin ja olin kyllä aika nolona. Sain korjattua tilannetta kun annoin morsiamelle sata markkaa Suomen rahaa. Minulle lahjoitettiin tilaisuuden kunniavieraalle annettava kunnialiina, heidän tapojensa mukaan. Silloin kevätkesällä, kun se vilnalainen porukka kävi Joensuussa, sovittiin yhden Kaunasista kotoisin olevan opettajan kanssa että soitan hänelle, kun olemme tulleet Vilnaan. Yritin soittaa hänelle useamman kerran, mutta aina kun puhelimeen vastattiin, se katkesi. Pyysin myös Leningradista mukaamme tullutta opasta soittamaan antamaani numeroon. Sama juttu. En saanut siihen kaunasilaiseen miesopettajaan yhteyttä. Ehkäpä hän juuri sen vuoksi pyysikin soittamaan, että saisimme käsityksen heidän olojensa vapaudesta. Masan muistelmat_final10.indd :38:14

41 39 Liiton matka Tallinnaan ja vastavierailu Keväällä -88 osasto 27:n osalle tuli tilaisuus kerätä porukka omasta keskuudestaan Liiton lomavaltuuskuntaan, matkakohteena Tallinna. Olin osaston puheenjohtaja ja siinä ominaisuudessa matkanjohtajan tehtävät lykättiin minulle. Heinäkuun alussa tämä parikymmentä henkeä käsittävä lomanvietto porukka matkusti Helsinkiin ja sieltä Georg Ots laivalla lahden yli Tallinnaan. Tallinnan satamassa meitä olivat vastassa Viron Rakennusliiton ihmiset puheenjohtajansa Elmar Lindin johdolla. Heti meitä noutamaan tulleeseen bussiin noustuamme ja Elmar Lindin toivotettua meidät tervetulleiksi Tallinnaan, hän sanoi meille, että koko Viron Rakennusliiton henkilökunta, myös venäläiset, ovat Viron itsenäisyystaistelun takana. Sitten meidät vietiin elokuvateatteriin, jossa esitettiin kovasti isänmaallinen elokuva, jossa Gustav Ernesaks johti Tallinnan Laulurinteellä tuhatpäistä isänmaallisia virolaisia lauluja laulavaa kuoroa. Minulle se oli aikamoinen pläjäys tietoa senhetkisestä tilanteesta Virossa. Olin siinä suhteessa informoinut huonosti itseäni tulevasta matkakohteesta. Viron Rakennusliiton puheenjohtaja Elmar Lind oli oikea herrasmiehen perikuva, kohtelias ja huomaavainen, hyvin tarkasti perillä Suomesta ja olosuhteista meillä. Varmaan hän piti minua mitään tietämättömänä tomppelina, kun en ollut perillä siitä mitä Virossa tapahtui. No, meidän vierailumme eteni isäntien laatiman järjestyksen mukaan, kävimme Tallinnan vanhassa kaupungissa tutustumassa arkeologisiin kaivauksiin, vierailimme Tallinnan lähellä olevassa kotiseutumuseossa ja tuloiltanamme järjestetyssä tulojuhlassa, jossa laulettiin jotain heijalaulua ja heijattiin tuoleilla sivusuunnassa niin voimakkaasti että allani ollut tuoli hajosi kappaleiksi ja lensin pyrstölleni lattialle. Seuraavat päivät matalalentoa ympäri Viron maan, Punaseen Kundaan, Pärnyyn ja Tarttoon. Punasessa Kundassa meidän piti tutustua sementti tehtaaseen, mutta se peruttiin ja tilalle käytiin kävelemässä luontopolku, noin kolme kilometriä suolle rakennettuja pikospuita pitkin. Suon keskellä oli lintutorni. Virolaiset elivät silloin kuivaa kautta, heitä opetettiin veli venäläisen tavoin hyväksymään Perestroikka, eli olemaan ryyppäämättä, vähän niin kuin kieltolain aikaan Suomessa. Tiesimme Virossa vallitsevasta kuivasta kaudesta ja varustauduimme erilaisilla juomilla mennessämme heidän luokseen ja sikäläisistä Berjoskoista turistit saattoivat täydentää varastojaan. Tämän luontoretken aikana se meidän juoma-annos oli minun kannettavanani. Kun käveltiin niitä pitkospuita pitkin niin virolaiset isännät seurasivat minua yhtenä miehenä ja kerääntyivät ympärilleni heti kun marssitauko pidettiin. Aika äkkiä se kassillinen siinä hupeni ja jutut erilaisista elämänkokemuksista saivat yhä syvemmän luonteen. Suolta päästyämme kävimme tutustumassa johonkin saksalaisten aikanaan omistamaan kartanoon, jonka salongeissa saimme käsityksen siitä miten tämä yläluokka oli aikanaan elänyt. Tartossa tutustuimme paikallisen Ehitustrustin toimitiloihin ja sitten meidät vietiin heidän kesänviettopaikkaansa. Tämän Ehitustrustin johtoporukka oli naisvaltainen. Kesänviettopaikassa meitä odotti lämmin sauna ja kylmällä vedellä täytetty pieni allas, johon voi löylyn jälkeen pulahtaa. En sopinut ensimmäiseen saunan lauteille ahtautuneeseen lössiin ja kun he olivat saaneet löylyä tarpeekseen ja tulivat saunasta ulos, menin löylyyn. Siellä istuivat osaston sihteeri Teuvo Koljonen ja Ehitustrustin työsuojelupäällikkö jonka nimen olen unohtanut. Kun oli aikani siinä istunut sanoin Teuvolle että josko ruvettaisiin ottamaan löylyä. Silloin Teuvo otti käteensä n. kolme litraa vetävän kipon, joka oli täynnä vettä ja heitti sen veden kiukaalle. Se kiuas oikein jyrähti ja helvetinmoinen kuumuus levisi ympäri löylyhuoneen. Se virolainen ei jäänyt sinne norkoilemaan vaan lähti kuin kuppa töölöstä ovi vain heilahti kerran. Lauteilla oli niin kuuma, että Teuvon kanssa laskeuduttiin lattialle ja kyykittiin siellä pahimman kuumuuden ajan. Kun tultiin pois sieltä löylyhuoneesta ja pulahettiin siihen kylmään veteen, niin se virolainen työsuojelupäällikkö katseli sitä touhua silmät pyöreinä. Illalla isännät lastasivat meidät linja-autoon ja läksivät viemään meitä kohti Tallinnaa. Ne naiset panivat siinä autossa jonkun leikin pystyyn, jossa kävi niin että olin selälläni linja-auton lattialla ja pari, kolme naista istui kahareisin päälläni. Kun pääsin siitä ahdingosta, sanoin meidän tulkille, että minulle meinasi äsken käydä kuin sille entiselle Tenon lohelle. Hän kysyi heti että miten sille lohelle kävi, jolloin kerroin jutun vanhasta saamelaispariskunnasta, jotka saivat hirmuisen ison lohen Tenosta, saivat vedettyä lohen rantaan, jossa saamelaisnainen hyppäsi kahareisin lohen päälle istumaan jotta se lohi ei pääsisi karkuun. Sen aikaisilla naisilla ei ollut pikkupöksyjä ja se lohi oli niin iso ja voimakas, että se puisteli itsensä vapaaksi, sukelsi jokeen, nousi keskellä Tenoa pintaan ja aivasti. Kun tulkki oli kääntänyt tämän kertomani jutun näille virolaisille naisille, he sanoivat minulle: Kohta aivastat. Pärnussä meille oli järjestetty illallinen ensimmäisessä yksityisessä ravintolassa Neuvosto- Virossa. Ruokana oli kiovalaisia kotletteja. Pärnuun mentäessä meille oli järjestetty tutustuminen 1800 luvun loppupuolen asuun kunnostettuun virolaiseen kartanoon, jossa kaikki toimi samalla tavalla kuin 1800 luvun lopulla. Siellä oli järjestetty kansantanssi esitys johon tanssijat hakivat meikäläisiä mukaan. Meidän seurueeseemme kuului muuan timpuri, joka sanoi olevansa Joensuun komein mies. Minua tämä kaveri otti päähän ylimielisen käytöksensä vuoksi. Sattui niin että tämä komein mies, tietysti, haettiin kansantanssiin mukaan ja hän joutui tanssin pyörteissä nostamaan partneriaan ilmaan. Sitä ei tämän Joensuun komeimman miehen perspuolessa oleva kurenaru kestänyt, vaan tältä Masan muistelmat_final10.indd :38:14

42 40 kaverilta meni siinä nostossa paska housuun. Tanssin loputtua hän meni pesemään takapuoltaan ja housujaan maatilan läpi virtaavassa leveässä purossa. Kun näin hänet siellä, kuiski piru korviini vaikka minkälaisia herkullisia herjoja, mitä voisin hänelle sanoa, mutta tyydyin sanomaan vain: Paska housuissa,vai kuinka? Se oli sunnuntai aamu, kun Elmar Lindin kanssa mentiin Pärnussä puistoon, jossa oli suuri maailmanpyörä. Tämän vehkeen kuljettaja oli paikalla ja niinpä Elmarin kanssa noustiin kyytiin ja pyörä lähti natisten liikkeelle. Tämän maailmanpyörämatkan aikana Elmar kertoi hieman siitä millaista elämä Neuvosto-Virossa oli. Hänen suurin huolenaiheensa oli hänen poikansa, joka palveli puna-armeijassa Vladivostokissa, toisella puolella laajaa neuvostomaata. Kysyin miten hän on sinne asti joutunut? Elmar sanoi että se on systeemi. Sijoitetaan asevelvolliset ihan toiseen ympäristöön, sellaiseen johon heillä ei ole mitään sidettä. Jos tulee kansalaisten taholta jotain liikehdintää, nämä asevelvolliset pannaan sammuttamaan se ja sen he tekevät mitään kyselemättä. Se ei kosketa heidän läheisiään. Ajoimme maailmanpyörällä muutaman kierroksen, hyvästelimme kuskin ja läksimme viettämään päivää Pärrnussä. Tulomatkalla, kun tulimme Tallinnaan, meille kaikille annettiin taskurahaa 40 ruplaa pieniä tuliaisia varten. Lähtöpäivänä Elmar pyysi että järjestäisin jäljelle jääneiden ruplien takaisin keräyksen, kun ruplia ei saanut viedä maasta. Delegoin homman Erkki Rädylle. Meille kahdellekymmenelle oli tullessamme annettu yhteensä 800 ruplaa. Lähtökahvit juotiin Piritalla olleessa ravintolassa ja oli sovittu että siellä palautetaan tähteeksi jääneet ruplat. Katsoin kun Erkki keräsi ruplia pois. Pian hänellä oli paksu nippu ruplia kourassaan. Annoimme ne Elmarille ja hän laski ne. Siinä oli tuplasti se ruplamäärä, mikä meille oli annettu. Sanoin Elmarille että pojat on tehneet pientä äfääriä joutessaan. Elmar oli hieman hämillään, mutta luulen hänen keksineen ratkaisun ylimääräisille ruplille. Virolaiset isäntämme ilmaisivat matkamme aikana selvästi olevansa Viron itsenäisyyskamppailussa mukana. Kun poislähtöpäivänä juttelin Elmarin kanssa, kysyin voimmeko olla jotenkin avuksi? Elmar sanoi että he tarvitsevat rakentamisessa tarvittavia käsityökaluja. Niistä olisi suuri apu heidän jälleenrakennustyössään. Soitin kotiin tultuamme Rakennusliittoon Raimo Pannilalle, joka hoiteli Liiton kansainvälisiä yhteyksiä, kerroin matkastamme ja myöskin nämä Elmar Lindin terveiset. En tiedä, johtiko tämä pyyntö tulokseen. Seuraavana kesänä virolaiset rakentajat olivat meidän vierainamme vuorokauden verran. Saimme Varparannan leirikeskuksen käyttöömme. Hommasimme sinne muutamia asuntovaunuja lisä yöpymistiloiksi. Silloin tapahtui ensimmäisen kerran että ammattiosaston rahoilla ostettiin alkoholia. Tämä tehtävä annettiin Seppo Romppasen ja Leevi Lankisen suoritettavaksi. Miehet menivät Kauppakadun varrella sijainneeseen Alkoon, jossa kaupankäynti siihen aikaan vielä tapahtui tiskin yli. Sepon ja Leevin kauppalangoksi sattui nuori harjoittelija tyttö, joka hyvin kohteliaasti kysyi mitä saa olla? Kaksi laatikkoa vodkaa. Silloin tämä tyttö sanoi että eihän niin paljoa saa ostaa. Seppo sanoi että kyllä saa. Käyhän hakemassa myymälän johtaja tänne. Tyttö kävi ja toivat kaksi laatikkoa vodkaa. Saako olla muuta? Neljä koria nelosolutta. Silloin se tyttö kysyi, millä te aiotte maksaa? Johon Seppo, että kävisivätkö viissataset? Saako olla muuta? Neljä koria lonkeroa. Saako vielä olla muuta? Silloin Seppo sanoi: Perhana jos sattuu krapula tulemaan, niin otanpahan kuusi pulloa Ginilemonia. Silloin naapuri jonossa asioinut mies rupesi taputtamaan käsiään: Nyt olen nähnyt oikean ryyppyveikon. Vietetttiin mukava ilta saunoen ja vaihtaen kuulumisia kuvankauniin Höytiäisen kimalluksessa. Virolaiset jatkoivat matkaa seuraavana aamuna Kolille ja sieltä kiertämään ympäri Suomea. Se meidän vierailumme Virossa ja heidän vierailunsa täällä meillä, avasi ehkä jonkun verran ainakin minun silmiäni, siihen miten virolainen veljeskansamme eli. Voi olla että näissä muisteloissa on ajan tuomaa patinaa, mutta se vaikutelma mikä virolaisista heidän maassaan Virossa jäi, oli oman kansallisen kulttuurin vaalimisen tärkeys. Se varmaan antoi heille voimaa tehdä Virosta jälleen itsenäinen valtio. Jos heidän kansallinen kulttuurinsa olisi sekoittunut tuontitavaraan, miten siinä olisikaan käynyt? Lomamatka Intian Goassa Vuodenvaihteessa matkustimme Pirkko, Salla ja minä pariksi viikoksi Intian Goaan. Se oli mielenkiintoinen ja silmiä aukaiseva matka. Kun 14 tunnin lennon jälkeen, yksi välilasku Dubaissa, laskeuduimme Goan lentokentälle, katselin ympärilleni aikalailla hämmästyen. Goan lentokenttä on samalla sotilaskenttä, jossa näimme siihen aikaan huippumoderneja, paikaltaan ilmaan nousevia englantilais-valmisteisia Harrier-hävittäjiä. Paljon puhuttiin siihen aikaan entisen Neuvostoliiton tullimuodollisuuksien kankeudesta, mutta ne olivat pelkkää pyhäkoulupoikien puuhastelua Intian tulliin nähden. Sain reissuun lähdettäessä Kansan Sanalta lainaksi sen aikaisen, hyvän järjestelmä kameran, ottaakseni kuvia reissulta, olin luvannut kirjoittaa jonkunlaisen matkakertomuksen Kansan Sanaan. Intian tullissa tämän kameran jokainen osa ja liitososa numeroineen pantiin ylös, viivyin sen naistullivirkailijan huoneessa yli tunnin, muun porukan odottaessa linja-autossa matkan jatkumista kohti hotellia. Kerroin matkanjohtajalle viipymiseni syyn, hän neuvoi minua pitämään visusti huolta kamerasta ja kaikista sen osista, joista numerot oli otettu muistiin, tai olisin pois lähtiessämme kusessa. Masan muistelmat_final10.indd :38:14

43 Kun päästiin lentokentältä ulos kaupunkiin, niin ensimmäinen näky, mikä on syöpynyt mieleen, oli se luurangon laiha mies, joka istui yhtä laihan härän vetämissä, puupyöräisissä vankkureissa, heti lentokentän portin ulkopuolella. Kontrasti niihin lentokentän moderneihin hävittäjiin nähden oli aivan uskomaton, en muista että olisin moista ennen sitä tai jälkeen nähnyt. Matka jatkui siitä kentältä Margaon kaupungin halki kohti Goan rantoja, jossa hotellimme Averina sijaitsi. Kun tulimme hotelliimme, nuori mies vei laukkumme huoneeseemme. Minulla ei ollut muuta rahaa kuin USA:n dollareita, eikä niissäkään viitosta pienempää. Dollarit olivat siellä käypää valuuttaa ja niinpä annoin laukkumme kantaneelle nuorelle miehelle viisi dollaria hänen palveluksestaan. Ei sitä silloin tiedetty että se oli hänelle noin viiden päivän palkka. Saimme kyllä siellä oloaikanamme vastineen sille rahalle. Tämä kaveri järjesteli kaikkea mitä hyvinvointiimme kuului. Kun menimme rannalle, siellä oli auringonvarjo odottamassa, kun kerran jätin kameran varjon alle ja läksimme kävelemään rannalle, hän vahti sitä kuin silmäteräänsä jne. Siellä rannalla kulki juomakauppias, jolta ostimme olutta ja limpparia, siellä kulki hedelmäkauppias jolta ostettiin hedelmiä, aina samoilta kauppiailta. Se johti esim. tämän juomakauppiaan kohdalla siihen, että jos ei oltu juuri silloin rannalla kun hän kävi, hän jätti pullon olutta ja pari pulloa Fantaa siihen varjon alle, jonka se meidän lahjomamme kaveri oli aina samaan paikkaan pystyttänyt ja kävi ne juomat jossain vaiheessa rahastamassa. Se hedelmäkauppias taas harmitteli sitä, kun emme tinkineet hänen hinnoistaan, muutamasta rupiasta, jotka hän hedelmistään pyysi. Ne olivat mielestämme lähes ilmaisia, mutta tinkiminen kuului sikäläiseen kulttuuriin ja tinkiä olisi pitänyt. Pääsin oppaamme välityksellä haastattelemaan hotellimme Averinan laajennustyömaan projektipäällikköä, vastasi varmaan meikäläisen työmaan vastaavaa mestaria. Juttutuokio tämän mr. Deebac of Bathin kanssa oli monella tapaa mielenkiintoinen. Kyselin ja hän vastaili. Ensiksi, siellä tällaiset isommat urakat tehtiin projekteina. Tilaaja tilasi suunnitelmat ja konsulttifirma jolle homma jäi, hoiti rakentamisen käytännön puolen, jota projektipäällikkö valvoi. Kysymykseeni työpäivän pituudesta sain vastaukseksi, auringon noususta, auringon laskuun, eli 12 tuntia päivässä, seitsemänä päivänä viikossa, ympäri vuoden, yksi palkaton vapaapäivä, joku uskonnollinen juhla, katkaisi tämän raatamisen. Kysymykseeni työsuhdeturvasta, sain vastakysymyksen, mitä se merkitsee? Kerroin meikäläisen käytännön. Heillä työsuhde päättyi silloin kun naama herkesi miellyttämästä, tai muuten kun työ väheni, heti. Työsuojelun kanssa sama vastakysymys, mitä se merkitsee? Mitään työsuojelua ei ole, jokainen tekee työtä omalla vastuullaan. Meininki oli samanlaista kuin Suomessa sata vuotta sitten. Ammattimiehet sai palkkaa kuusi markkaa päivässä, joillekin kivimiehille, jotka pystyivät raakakivestä tekemään marmorilattioita, saatettiin maksaa jopa yhdeksän markkaa päivältä. Vertailun vuoksi, pullo sikäläistä rommia maksoi neljä markkaa. Näillä konsulttifirmoilla tuntui olevan vakioporukat, jotka kulkivat työmaalta toiselle pitkin Intiaa, sinne missä työtä oli. Työnantaja antoi heille rakennustarpeet tilapäisten asumusten rakentamiseen. Sellainen oli kyhätty myöskin Averinan laajennustyömaan lähelle. Siinä nämä työntekijät asuivat perheineen. Turismi oli, ainakin siihen aikaan, Goan tärkein elinkeino. Arabianmeren upeat rannat tarjosivat tälle elinkeinolle hienot puitteet, hotelleja oli lähes vieri vieressä. Margaon kaupungissa oli käynnissä suuret viemäröintityöt ja hotellin lähellä olevaan kalastajakylään vedettiin vesijohtoa. Ymmärtääkseni turismin tuomat rahavirrat mahdollistivat tämän kaiken. Tiet siellä olivat kapeita liikenteen määrään nähden. Kerran mentiin linja-autolla Margaon kaupunkiin. Siinä linjaautossa oli kolme työntekijää, kuljettaja, rahastaja ja pillipoika joka sulloi matkustajia auton täyteen ja kun sisäpuoli oli täynnä, varmisti että ulkopuolella olevilla roikkujilla oli tukeva ote autosta, puhalsi sitten pilliinsä ja matka jatkui. Pois tullessamme päätimme ottaa taksin. Pari tuntia oli se maksimimäärä minkä siellä kaupungilla saattoi kerralla olla. Kerjäläiset olivat jatkuvasti kimpussa, lapsia joiden iho kuulti kuin posliini. Ei heille voinut mitään antaa, jos yhdelle annoit olisi pitänyt antaa myös kaikille muille, se oli mahdotonta. Kun katselimme taksiasemalla, mihinkä niistä uskaltaisi nousta, päädyimme vanhemman miehen kuljettamaan taksiin, joka oli malliltaan kuin viisikymmenluvun puukenkä Austin. Sitten alkoikin kiivas ajo kohti hotelli Averinaa, jonne oli matkaa parikymmentä kilometriä. Se kuski ajoi varmasti niin kovaa kuin se auto vähänkin kulki, torvi soi lakkaamatta ja puikkelehtiminen muun liikenteen seassa onnistui niin kauan kunnes vastaan tuli rekka. Olin varma että nyt rysähtää, mutta se kuski sai sen auton hyppäämään penkalle, pois rekan alta ja pysähtymään penkalla seisovan pyhän lehmän viereen. Päästiin sillä taksilla ehjinä hotellille, mikä oli kyllä pienoinen ihme. Ne pyhät lehmät menivät kyllä yli minun ymmärrykseni. Kun tällainen lehmänkanttura seisoi keskellä tietä poikkiteloin, liikenne seisoi, kukaan ei mennyt hätistelemään sitä lehmänkantturaa pois, se lähti sitten kun se sattui mieleen juolahtamaan. Sanottiin että jos sellaisen lehmän päälle ajaa saa noin vuoden tuloja vastaavan sakon. Niille lehmille oli yöksi navetat missä ne hoidettiin. Samanaikaisesti kerjäläiset saivat tulla kaduilla toimeen niin kuin taisivat. Heille ei uskontokuntien tai yhteiskunnan toimesta ollut mitään. Siinä hotellimme vieressä oli Lila Beach niminen hotelli jossa asui pääsääntöisesti italialaisia turisteja. Sen hotellin lähellä oli jonkunlainen kauppakeskus, pieniä myymälöitä. Yhdessä sellaisessa myytiin italialaisen Benettonin valmista- 41 Masan muistelmat_final10.indd :38:14

44 42 mia asusteita. Satuttiin yhden kerran siihen myymälään, kun siellä oli näitä italiaanoja. Myymälässä oli vain yksi myyjä, nuori mies, jonka kimpussa oli kaksi italialaista, olisivatko oikaisseet laskua tai jotain, pulina oli hirmuista ja kädet huitoivat laajoja kaaria. Samanaikaisesti osa tästä italialaisesta porukasta sulloi sovituskopeissa tavaraa kasseihinsa ja kun saivat ne täyteen, häipyivät maksamatta, samoin kuin ne laskun selvittäjät. Se Intialainen miesmyyjä oli ihan pois tolaltaan, heidän uskontonsa kieltää varastamisen. Seuraavana päivänä kauppa oli kiinni, eikä sitä taidettu avata siellä olomme aikana. Goan rannat olivat väljät, siellä ei tarvinnut olla muiden turistien kanssa vieri vieressä, ilmat kuin täällä heinäkuussa, tasaisen lämmintä mutta ei kuumaa. Hotelli Averinen aulassa oli mattomyymälä. Kun tulimme siihen hotelliin se kauppias huusi meille: Riti rati rallaa. Kun lähdettiin pois hän osasi sanoa myöskin: Tuli talvi halla. Sillä meidän limpparikauppiaan veljellä oli myöskin mattokauppa siinä rannan lähellä, käytiin siellä ja ostettiin pieni silkkinen rukousmatto. Maksettiin se matto Visalla, arveltiin että noinkohan siitä laskua tulee. Kyllä se oli postilaatikossa odottamassa kun kotiin tultiin. Ruoka oli hyvää. Sitä oli miedommin ja voimakkaammin maustettuna, sekin miedompi meikäläisittäin aika voimakkaan makuista. Kun tultiin Suomeen meillä oli liput Joensuun yöjunaan. Kun asetuttiin vaunuosastoon, minulta pelmahti ne parin viikon mausteet kerralla ilmoille. Pirkko ja Salla yrittivät saada jostain raitista ilmaa, kun paikalle tuli junan konduktööri. Enpä ole kenenkään nähnyt haukkovan henkeään niin tiuhaan, kuin se konnari teki leimatessaan lippujamme. Sain minä hänelle jotain sanottua Intiasta ja mausteista, mutta ei hän jäänyt kuuntelemaan. Tehyn matkalla Pekingissä Talvella 1993, helmikuun alussa matkustimme Pirkon kanssa Pekingiin. Se oli ammattiliitto Tehy:n järjestämä matka, jonka aikana turistinähtävyyksien lisäksi tutustuttiin sairaaloihin ja Pekingin vanhaan apteekkiin. Peking oli siihen aikaan 11 miljoonan asukkaan suurkaupunki, jonka mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä olivat keisarin yksinvaltiutta korostamaan rakennetut kokonaisuudet, kuten Taivaan temppeli, Kielletty kaupunki, kesäpalatsi ja Taivaallisen rauhan aukio. Kaikki rakennustaiteellisia muistomerkkejä. Näiden lisäksi meille esiteltiin kaupungin asukkaiden taannoinen talkootyö. Kaupungin alle on kaivettu laaja tunneliverkko väestönsuojaksi kaupungin asukkaille. Työ oli alkanut 1969 ja kymmenessä vuodessa tunneleja oli kaivettu niin paljon että niihin mahtui koko silloinen kaupungin väestö. Näin meille sanottiin. Siitä korttelista, josta me menimme maan alle, tunnelia oli kaivettu 10 kilometriä kahteen kerrokseen. Kävelimme hyvin valaistussa ja ilmastoidussa tunnelissa vajaan kilometrin ja tulimme matkamuisto myymälään. Meille sanottiin että tunnelit johtavat ulos kaupungista, maaseudulle. Toinen, aikanaan varmasti maailman suurin rakennustyömaa, jossa kävimme, oli Kiinan muuri. Tämä tyvestä seitsemän ja ylätasanteelta kuusi metriä leveä ja kahdeksasta kuuteentoista metriä korkea pituudeltaan lähes 6000 kilometriä pitkä muuri, on varmasti suurin ihmisen koskaan rakentama yhtenäinen varustus. Jonkinlaisen kuvan sen pituudesta saa, kun vertaa sitä Helsingin ja Pekingin välisen lentomatkan pituuteen joka on n kilometriä. Muurin läntisen ja itäisen päätepisteen välimatka on linnuntietä 1900 kilometriä ja muuri kiemurtelee aina maaston hankalimmassa kohden, joko vuoren tai harjanteen päällä. Muurin seinät on rakennettu joko hakatusta kivestä tai poltetusta tiilestä, seinämien väli on täytetty juntatulla maa-aineksella, joka on päällystetty kolmella, hakatulla luonnonkivi kerroksella. Kiinalaiset sanovat että muuri on liitä pitkä, eli se on niin pitkä että sitä on mahdotonta käsittää. Perimätiedon mukaan muurin rakentaminen on vaatinut runsaasti kuolonuhreja, kokonaisia maakuntia on tyhjentynyt ihmisistä, heidät oli pakotettu muurin rakennustyömaalle. Enimmillään muuria oli rakentanut yli miestä kymmenen vuoden aikana keisari Shin valtakaudella. Me tutustuttiin muuriin Juyongguan solassa noin 70 kilometrin päässä Pekingistä. Paikka oli näköaloiltaan upeaa vuoristoseutua ja muuri taitavasti entisöity. Pekingissä kävimme silkkibasaarissa katselemassa olisiko jotain sopivaa ostettavaa. Rupesin hieromaan kauppoja silkkisestä ulkoilupuserosta ja tingin niin perusteellisesti, että maksoin siitä pusakasta todennäköisesti enemmän kuin se kauppias pyysi, päätellen siitä että kun seuraavana päivänä kuljimme sen puodin ohi, se kauppias, minut nähdessään, kumarteli syvään ja melkeinpä takoi päätään tiskiin. Kävimme tutustumassa myös Pekingin vanhaan apteekkiin, josta on jäänyt mieleen erikoisesti se että siinä oli kaksi sisäänkäyntiä, joiden välissä oli kaksi lasikoppia, joissa molemmissa istui lääkäri. He kirjoittelivat reseptejä apteekkiin tuleville asiakkaille, ilmeisesti pieniin vilustumis- ja yms. vaivoihin. Näppärän oloista touhua. Muutamana iltana, kun olimme lähdössä sirkukseen, kerääntyi hotellin ohi kulkevan leveän kadun varrelle istutettujen jo melko suurten lehtipuiden juurille miesjoukkoja. Kyselimme oppaalta, että mistä on kyse? Opas sanoi että Peking on hakenut olympialaisia ja niiden saamisen ehtona on, että se katu muutetaan moottoritieksi, kun se johti Pekingin lentokentälle. Opas sanoi että miehet siirtävät puut pois moottoritien alta, se laidoille. Kun tulimme joskus puolenyön maissa takaisin, puut oli siirretty, he tekivät sen miesvoimin ja lapiopelissä, ei siinä koneita näkynyt, mutta miehiä sitä enemmän. Masan muistelmat_final10.indd :38:14

45 43 Vaikutelmaksi Pekingistä jäi tavaton väenpaljous, toimeliaisuus, kaupungin siisteys ja ihmisten hillitty ystävällisyys. Aamuisin kun oli muutama aste pakkasta, kaupungissa ilma oli ruskean sävyistä, sen sanottiin johtuvan lämmityksessä käytetyn ruskohiilen polttamisesta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli runsaasti tarjolla. Minulle sattui pieni kommellus lähtöpäivän aamuna. Hotellimme vieressä oli Lufthansan tavaratalo, josta kävin ostamassa tuliaisia. Asuimme hotelli Great Wallissa, joka oli siihen aikaan, näin kerrottiin, Pekingin parhaimpia. Hotellin alakerrassa tehtiin jotain remonttia ja paikkoja siistittiin edustuskuntoon. Hotelliin oli tulossa vierailulle Espanjan silloinen pääministeri Felipe González ja asianmukainen punainen matto oli jo levitetty kadulta hotellin siihen osaan, missä vastaanoton piti tapahtua. Tulin Lufthansan tavaratalosta molemmissa käsissä muovikassit ja kompastuin sen punaisen maton reunaan ja lensin turvalleni siihen matolle, niin että kuului vain helkkarinmoinen pullojen kolina niistä kasseista. Siinä hotellin ovella oli joku tulipunaiseen frakkiin pukeutunut, ainakin kaksi metriä pitkä kiinalainen, joka riensi auttamaan minua. Muuten se meni hyvin, mutta se kiinalainen purskahti vähän väliä nauramaan ja pyyteli naurunsa välissä anteeksi sitä, että nauroi, kun hän auttoi minut ylös siitä punaiselta matolta ja kun keräsimme kilisten pitkin katua vieriviä riisiviinapulloja takaisin kasseihin. Onneksi se Gonzales ei siihen revohkaan ennättänyt, ois se saattanut ihmetellä, että mille se kiinalainen nauraa? Kun nyt, jälkeenpäin, vertailen näitä kahtena peräkkäisenä vuonna tehtyjen matkojen jättämiä mielikuvia, jotka jäivät Intiasta ja Kiinasta mieleen, päällimmäiseksi nousee se, että kiinassa ei kerjäläisiä näkynyt, siellä sai rauhassa kävellä ja katsella ympärilleen. Siitä on yli kaksikymmentä vuotta. Sen jälkeen, mikäli tiedotusvälineisiin on luottamista, kiinalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut iso muutos. Se on läpikapitalisoitunut kommunistien johdolla. Se onkin sitten se kiinalainen juttu. Pekingin lähellä olevan valtiontilan vanhainkodin pihalla Tämä papparainen oli valmis kuvattavaksi, kuka vain halusi samaan kuvaan hänen kanssaan. Yli kahdeksankymppinen, hillitty herrasmies. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

46 44 Ammatillisessa ja poliittisessa työväenliikkeessä Lehmon yhteiskunnallinen korkeakoulu Osallistuminen Lehmon Demokraattisen Yhdistyksen toimintaan, oli minulle eräänlainen yhteiskunnallinen korkeakoulu. Opettajina pitkän päivätyön suomalaisen työväenliikkeen perustasolla tehneet ihmiset, työmiehet ja -naiset joilla kaikilla oli runsas kokemus kamppailusta paremman elämän puolesta. Näitä olivat Kauko Ohisalo, Mauri Kinnunen, Toivo Heikkinen, Romppasen veljekset: Onni, Ville, Seppo ja Teuvo ja monet muut. Yhdistyksen toiminta oli siihen aikaan hyvinkin vilkasta, kokoonnuttiin kerran kuussa, aina jonkun kotona, keskusteltiin kunnan ja muun yhteiskunnan asioista ja otettiin joskus hyvinkin kipakasti kantaa eri asioihin, enimmäkseen ne kannanotot koskivat kansandemokraattisen liikkeen kahtia jakoa. Se ei meillä mennyt aina jakeluun, miksi saman puolueen jäsen on se pahin vastapeluri. Karhun Einari oli kannassaan järkkymätön, änkyrät pitäisi putsata pois liikkeestä. Mitä nopeimmin sen parempi. Minulle nämä asiat olivat sen verran tuntemattomia, että en aina tiennyt miten tuohon kahtiajakoon pitäisi suhtautua. Pikkuhiljaa se, että Einari taisi olla oikeassa, rupesi valkenemaan. Lehmolaisten keskuudessa kahtiajakoa ei ollut. Asioista keskusteltiin ja päätökset tehtiin porukassa. Vuoden 1979 alussa tulin valituksi Rakennustyöläisten Liiton os.27 sihteeriksi. Sitä hommaa hoidin 1984 alkuun, jolloin alkoi vissiin kahdeksan vuotta kestänyt osaston puheenjohtajan ja kauden loppupuolella myöskin osaston pääluottamusmiehen hommat. V.1978 alussa tulin valituksi myöskin Lehmon Demokraattisen Yhdistyksen puheenjohtajaksi, jota hommaa hoidin myöskin vuoden 1984 alkuun. Ensimmäisen kerran olin ehdokkaana kunnallisvaaleissa v.1980 syksyllä. Tuloksena oli toisen varavaltuutetun paikka ja sitten jäsenyys vielä siihen aikaan toimineessa kuntasuunnittelu toimikunnassa. Tämä kuntasuunnittelu toimikunta oli kunnan hallituksen apuelin, jossa oli edustettuna kaikki valtuustossa vaikuttavat puolueet. Sen tehtävänä oli arvioida tulevaa kehitystä noin 5 vuoden päähän ja antaa nämä arvionsa kunnanhallitukselle päätösten pohjamateriaaliksi. Näin hienosti voinee sanoa. Kunnanjohtajana oli silloin Alvi Puruskainen, kunnansihteerinä Osmo Turunen ja kuntasuunnittelu sihteerinä Rauno Männistö. Velkaa Kontiolahden kunnalla oli 2700 markkaa asukasta kohden, asukkaita noin kymmenentuhatta. Yksi tapaus, joka ehkä kuvastaa silloista päätöksen tekoa, on jäänyt mieleen. Alvi Puruskainen jäi eläkkeelle ja vuoden 1982 alusta kunnanjohtajana aloitti Aimo Ahti. Puruskainenhan oli puoluekannaltaan sosiaalidemokraatti ja Aimo Ahti kepulainen. Kun kunnanjohtajan puoluekanta myllähti demareiden kannalta epäedulliseen suuntaan, heidän piti saada siitä hyvitystä. Se tapahtui niin, että kunnansihteerin, tässä tapauksessa sosiaalidemokraatti Osmo Turusen virka muutettaisiin hallintojohtajaksi asianmukaisin palkankorotuksin. Kunnalla oli siihen aikaan oma puhelinvaihteen hoitaja, jota hoiteli tilapäisesti palkattu henkilö. Kun tämä kunnansihteerin viran muuttaminen hallintojohtajan viraksi oli esillä kuntasuunnittelu toimikunnassa, esitin että kunnansihteerin virka säilytettäisiin ennallaan, säästyttäisiin palkankorotukselta ja sillä säästyneellä rahalla vakinaistettaisiin se puhelinvaihteen hoitajan toimi. Silloin keskustan Jussi Puhakka pyysi puheenvuoron ja sanoi: Kun tuolla Neuvostoliitossa se sihteeri on isompi herra kuin johtaja, niin Seeslahti varmasti tämän takia ehdottaa tämän virkanimityksen jäädyttämistä. Silleen. Tuon lausahduksen jälkeen Jussi Puhakka kaikkine kunnallisneuvoksen titteleineen, on ollut minun asteikossani sille kuuluvalla paikalla, siellä missä sanoin kuvaamaton tyhmyys tiivistyy. Naapurin ministeri ei kiinnostanut En muista tarkemmin niitä tuon ajan tapahtumia. Ohisalon Kauko ja Tormulaisen Tarja olivat kunnanvaltuutettuina ja yrittivät siinä hommassa varmasti parhaansa. Minä olin kuntasuunnittelutoimikunnan lakkauttamisen jälkeen sen verran mukana että olin yhden kauden rakennuslautakunnan varajäsen ja sitten kahdeksankymmen luvun loppupuolella yhden kauden kunnan hallituksen varajäsen olin tässä kunnanhallituksen varajäsenen ominaisuudessa vastaanottamassa Neuvostoliiton Karjalan tasavallan työministeriä, yhdessä Rauno Männistön kanssa. Työministeri seurueineen tuli tutustumaan Kontioniemessä silloin toimineeseen Tietopesäkkeeseen. En muista tilaisuudesta paljoakaan, mutta sen muistan että varsinaisilla kunnanhallituksen jäsenillä ei ollut haluja olla vastaanottamassa naapurimaan, Pohjois-Karjalan raja naapurina olevan hallintoalueen ministeriä. Niillä senaikaisilla kunnan hallituksen jäsenillä eikä kunnan johtavilla viranhaltijoilla tainnut olla ihan kaikki kotona, niin kuin sanotaan. En minä muuksi sitä käytöstä voinut enkä voi tulkita. Mistähän moinen naapurimaan ministerin tapaamisen vieroksuminen mahtoi johtua? Oliko se pelkkää tyhmyyttä? Venäjä on ollut ja tulee aina olemaan tuossa rajanaapurina, haluttiin sitä tai ei. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

47 45 Kentän ääntä liittovaltuustoon Vuoden -83 alusta minut valittiin Rakennustyöläisten Liittovaltuuston jäseneksi. Siitä alkoi 8 vuotta kestänyt kurkistus ammattiliittojen ylätason päätöksentekoon. Tuohon aikaan liiton puheenjohtajana oli varatuomari Aarno Aitamurto, pystytukka, niin kuin sanottiin. Rauhallinen ja jämpti mies. Liittovaltuusto kokoontui pari kertaa vuodessa. Tärkeimpinä tehtävinä talousarvion ja tilinpäätöksen hyväksyminen sekä liiton harjoittaman työehtosopimuspolitiikan linjaaminen. Liittovaltuusto toimi samalla rakennusalan työttömyyskassan hallintoneuvostona, niissä merkeissä päätöksiä tehtiin isoistakin summista. Työttömyyskassan johtajana oli Seppo Niininen, huippuammattitaitoinen kaveri, joka luotsasi kassan toimintakunnossa läpi -90 luvun laman läpi. Esimerkiksi vuonna 1992, joka oli rakennusalalla pahin lamavuosi, Rakennusliiton työttömyyskassa maksoi työttömyyskorvauksia yli 2 miljardia markkaa, ei mitään pikkusummia. Liittovaltuustossa oli kansandemokraateilla enemmistö, mutta en muista että siellä olisi äänestetty, siellä tehtiin työtä rakennustyöläisten työehtojen puolesta. Kiperin paikka oli varmaan keväällä Se oli sellainen työtaistelujen, työsulun ja lakkojen kevät. Kamppailun keskiössä ei niinkään olleet palkat kuin työolot, lähinnä sosiaalitilat. Tarvitseeko rakennustyöläinen WC:n ja käsienpesutilat, sekä tilat työvaatteilleen erillään ruokailutiloista vai pitääkö hänen kuivattaa likaiset haalarinsa ruokapöytien päällä. Näistä asioista sinä keväänä oli kyse. Ensin työt menivät jumiin etelä Suomessa työnantajien julistaman työsulun vuoksi, sitten alkoivat lakot, jotka levisivät ympäri Suomen. Se oli toukokuuta, sunnuntaipäivä, kun liittovaltuusto piti ylimääräisen kokouksen Lappeenrannassa työtaistelutilanteen vuoksi. Heti kokouksen alussa liiton puheenjohtaja Aitamurto sanoi että työnantajaliitto on ilmoittanut että neuvottelut jatkuvat vasta sen jälkeen kun rakennustyöläiset poistavat neuvottelukunnista kentän miehet ja että he jatkavat neuvotteluja vain liiton toimitsijoiden kanssa. Liiton työehtosopimuksissa oli 14 sopimusalaa, kirvesmiehet, muurarit, maalarit, jne ja jokaisen sopimusalan neuvottelukunnassa oli kentän miehet ratkaisevassa asemassa, heidän työehdoistaanhan siellä neuvoteltiin, ei toimitsijoiden. Aitamurron puhe aiheutti vilkkaan keskustelun, jonka kuluessa esitin että jos neuvottelut eivät jatku tiistaiaamuun klo mennessä, poistetaan neuvottelukunnista kaikki toimitsijat ja kentän miehet neuvottelevat sopimukset. Se esitys tuli liittovaltuuston päätökseksi. Aitamurto ilmoitti sen välittömästi Rakennusteollisuusliiton puheenjohtajalle. Neuvottelut alkoivat tiistaiaamuna klo 09.00, neuvottelutulos oli valmis kolmen aikaan keskiviikon vastaisena yönä, tuloksesta järjestettiin viikonloppuna jäsenäänestys, neuvottelutulos hyväksyttiin ja työt lähtivät käyntiin. Olin koko sen vuoden rakentamassa vapaa-ajan taloa Kontiolahden kunnalle. Urakoitsijana oli Joen Rakennus ja työmaan vastaavana mestarina Ratilaisen Pena. Vapaa-aikatalossa oli muistini mukaan noin 78 kulmaa ja sen mittaaminen oli melko työlästä puuhaa. Kun näytti ilmeiseltä että lakot leviävät myös Pohjois-Karjalaan, niin Laakkosen Olli, Joen Rakennuksen toimitusjohtaja tuli juttelemaan kanssani ja sanoi että työmaan aikataulu on niin tiukka että minkäänlaiseen myöhästymiseen hänen firmallaan ei ole varaa. Sanoin Ollille että työtaistelut koskevat vain Rakennusteollisuusliiton jäsenyrityksiä ja jos haluat välttää työmaan lakkoon joutumisen, eroa firmoinesi Rakennusteollisuusliitosta. Seuraavan päivänä Olli näytti paperin jolla hänen firmansa erosi Rakennusteollisuusliitosta. Lakkoavustuksista melkoinen ruljanssi Se kevät 86 oli aivan kauhea. Kun työsulut maaliskuussa alkoivat, rupesi etelä Suomessa töissä olleita osaston jäseniä tulemaan kotiseuduilleen ja osaston piti hoitaa heille lakkoavustusten maksu. Kaksseiskassa oli pari vuotta aikaisemmin tehty iso hankinta, ostettiin osastolle oma kesänviettopaikka, Seitaranta ja osaston rahat olivat kiinni siinä. Niinpä kun ensimmäiset lakkoavustukset piti maksaa, menin paikalliseen Työväen Säästöpankkiin ja tein omalla nimelläni 5000 markan vekselin, jotta lakkoavustukset saataisiin maksettua. Maksoin vekselin pois heti kun ensimmäiset liitolta tulleet lakkoavustukset saatiin osaston käyttöön. Minulle tuli osaston ja lakkotoimikunnan puheenjohtajana noin markkaa Lehmon postiin henkilökohtaisella vastuulla. Ohjeena oli että maksettujen lakkoavustusten ja saadun rahasumman pitää täsmätä pennilleen. Ei meillä ammattiosastossa ollut minkäänlaisia valmiuksia ryhtyä maksamaan noin 700 lakkolaiselle lakkoavustuksia, kun minkäänlaisia konttoriteknisiä valmiuksia ei ollut. Se ensimmäinen lakkoavustusten maksaminen meinasi loppua heti kättelyssä. Avustusten maksaminen oli ilmoitettu alkavaksi yhtenä perjantaina klo Torikatu 5 joensuussa. Kun menin ennen neljää rahat salkussa Torikatu viiteen, oli Torikadulla parisataa metriä pitkä jono lakkoavustuksia hakemaan tulleita rakentajia. Jonon etupää oli jo sisällä osaston kerhohuoneessa. Kun tulin paikalle minulle ruvettiin soittamaan suuta, oli kiire itse kullakin jonnekin. Sanoin niille, että te ette ole panneet tikkua ristiin sen hyväksi että saisitte lakkoavustuksia tai mitään muutakaan ja että minä en kuuntele vittuilua ja lakkoavustusten maksaminen loppuu tähän, ja että milloin niitä yritetään maksaa seuraavan kerran, siitä ilmoitetaan erikseen. Silloin niiden pahimpien maakareiden ääni muuttui kellossa: Masa, elä viiti, myö huolehittaan siitä että Masan muistelmat_final10.indd :38:15

48 46 kukaan ei soita suutaan, ruvetkaa vain jakamaan avustuksia, myö katotaan että kaikki männöö hyvin. No, sitten aloitettiin lakkoavustusten maksaminen, siinä oli viisi kassaa jotka sen hoitivat. Eihän se pennilleen mennyt. Kun se muutaman viikon kestänyt revohka oli ohi, me osaston taloudenhoitajan Seppo Asikaisen kanssa istuttiin ainakin viikon ajan kerhohuoneella joka ilta, yrittäen saada selville mistä se noin neljänsadan markan virhe mikä tilityksessä oli, johtui. Löytyihän se. Pari kaveria oli onnistunut nostamaan muutaman päivän avustuksen kahteen kertaan. Toinen oli rehellinen mies, palautti liian pois. Toinen piti hyvänään. Sitä en muista potkittiinko hänet pois liiton jäsenyydestä. Minun kohdallani tämän kahakan lopputulos oli että olin pari vuorokautta Tikkamäellä, pumppupuolen valvonta osastolla, mutta selvittiinhän siitäkin. Se tuli, ainakin minulle, silloin selväksi, että on hyvin pieni se joukko, joka ajaa ihan oikeasti oman ammattikuntansa asioita, silloin kun niitä pitää ajaa. Osasto 27 kohdalla se meinasi sitä, että tulessa oli kansandemokraattinen ryhmä lisättynä demareiden Laakkosen Lassilla. Minulle oli jatkuvan ihmetyksen aihe, mitenkä Lasi viitsi olla mukana siinä mitääntekemättömien demareiden porukassa. Se oli hänen valintansa se. Änkyröitä näissä karkeloissa ei juuri Kukkosen Veikon lisäksi näkynyt, he olivat yleensäkin virittäytyneet sinne uhon ja suunsoiton puolelle, ihan niin kuin muuan Timo Soini porukoineen näinä päivinä. Käytännön toimet, lakkoavustusten maksamisen lisäksi, olivat sen työtaistelun aikana melko vähäisiä. IVO:n (Fortumin) turvevoimala oli rakenteilla Iiksenniityllä. Mentiin sinne katsomaan, tehtäisiinkö siellä lakonalaista työtä. Meno tyssäsi portille, siinä oli pari jonkun vartioimisliikkeen aseistettua karjua vastassa. Siinä syntyi suukopua. Toinen niistä vahdeista oli hyvinkin aggressiivinen. Hän kehui olevansa jonkun SAK:laisen ammattiliiton jäsen. Sanoin sille karjulle että et ole kauan minkään ammattiliiton ja työttömyyskassan jäsen, sinun jäsenyytesi loppuu kun pääsen puhelimen ääreen. Otin hänen rintalapustaan ylös kuka hän on ja minkä firman palveluksessa. Siinä vaiheessa hän vähän löysäsi kantaansa, lopetti mm. poliiseilla uhkailun. Olisi ollut mielenkiintoista katsoa, mitenkä pitkälle nämä vartiointiliikkeen palkkarengit olisivat menneet jos olisi menty portista sisälle työmaalle. Meitä oli kymmenkunta miestä, mutta porukalla pidetyn tuumailun perusteella päätettiin katsella siitä portilta, ja härnäiltiin sitä vartiossa ollutta kuumakallea. Uittoperinnettä talteen Ristisaaren Savotassa Kahdeksankymmentä luvun alkupuolella, kun Romppasten veljesten kanssa ruvettiin porukassa tekemään töitä, oli ruokatuvissa usein puheenaiheena Ristisaari, Ristisaaren erottelutyömaa, jossa kaikki Romppasen veljekset olivat olleet töissä kesäkaudet. Niitä tapahtumia ja tarinoita, joita ruokatuvissa kerrottiin veljesten ja muiden Ristisaaressa töissä olleiden rakentajien kesken oli hirmuiset määrät. Niitä tarinoita oli mukava kuunnella. Niihin aikoihin perustettiin Lehmossa Kansan Sivistystyön Liiton Kontiolahden opintojärjestö. Se taisi olla tämän järjestön ensimmäisiä hommia, kun perustettiin opintokerho keräämään muistitietoa Ristisaaren erottelusta. Ostettiin kannettava c-kasetti nauhuri, jonka kanssa rupesin kiertelemään entisten uittomiesten luona haastattelemassa ja keräämässä valokuvia kevättalvelle tultaessa materiaalia oli jo niin paljon kasassa että tehtiin päätös pienen kirjan julkaisemisesta. Kirjoittajaksi ja toimittajaksi saatiin Matti Ronkainen, joka muun työn ohella tutki Pohjois-Karjalan Uittoyhdistyksen vuosikertomukset ja pöytäkirjat asiatiedon pohjaksi. Ristisaaren Savotta niminen kirja julkaistiin marraskuussa Se julkistamistilaisuus oli Lehmon työväentalolla, jonne kutsuttiin kaikki ne entiset uittomiehet, jotka olivat tarinansa nauhalle kertoneet ja joidenka perusteella Matti sen kirjan kirjoitti. Se oli oikeastaan aika juhlallinen tunne, kun kävin ne vastapainetut kirjat hakemassa Kansan Voiman kirjapainosta. Tuhat kappaletta. Siinä ne olivat meidän olohuoneen lattialla, laatikoissa odottamassa ostajiaan. Rahoitusta kirjojen painattamiseen saatiin mm. Kontiolahden kulttuurilautakunnalta jonkinlaisen tappelun jälkeen. Pirkko oli silloin kulttuurilautakunnan jäsen ja sanoi kokouksesta tultuaan, että jotkut lautakunnan jäsenistä panivat hanttiin ihan tosissaan. En muista enää ketkä, mutta arvaan. Kunnalta saatiin 4000 markkaa, muutamilta ammattiosastoilta sitovat kirjatilaukset, joiden turvin painotyö uskallettiin antaa halvimman tarjouksen tehneelle Kansan Voimalle. Kirjaa saatiin myytyä kaikille tieteellisille kirjastoille, eduskunnan kirjastoon useampi kappale ja lähes kaikkiin Pohjois-Karjalan kunnankirjastoihin. Kun kirjan ilmestymisestä oltiin saatu muutamiin lehtiin juttuja, alkoi tilauksia tulla meille kotiin ja myöskin lisää materiaalia jota kirjan teossa olisi voinut käyttää. Mm dosentti Matti Haolta Helsingistä päiväkirja työvelvollisten poikien oloista sota-ajan Ristisaaressa. Nauhat ja muu materiaali lähetettiin Kansan Arkistoon säilytettäväksi. Materiaalia lainattiin sitten Elämän ja Leivän Ristisaari kirjan kirjoittajalle. Ristisaaren Savotta on tietysti vaatimaton kirja sen työmaan merkitykseen nähden, mutta on sillä se merkitys että sen sivuilla tarinoitaan kertovat ne ihmiset joita ei enää Elämän ja Leivän Ristisaari kirjan tekoaikoihin ollut olemassa. Kirja menikin sen verran hyvin kaupaksi että laskut painotalolle saatiin maksettua ja suunnilleen vuosi ilmestymisensä jälkeen Ristisaaren Savotta oli loppuunmyyty. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

49 47 Hätäaputyömaat Kissalan Jenkassa Harwardin yliopistoon saakka Seuraava perinteen tallentamisen kohde olivat jutut hätäaputyömailta. Niitä tarinoita kerrottiin työmaiden ruokatuvissa paljon. Näiden tarinoiden tallentamisen aloitin vuoden -84 aikana. Materiaalia kertyi, mutta rahoituksen saaminen kirjan julkaisemiseksi oli vaikeaa. Matti Ronkainen lupasi tehdä kirjoitustyön. Kirjan rungoksi pyydettiin ja saatiin Veikko Romppasen riimittelemä ja säveltämä Kissalan Jenkka joka kertoo matkasta hätäaputyömaalle. Kun jututin ihmisiä ja nauhoitin näitä juttuja hätäaputyömaista, tuli vastaan aika usein yksi nimi Jouko Korhonen, hyvin tunnettu nimi hätäaputyömailla olleiden miesten keskuudessa. Olin tämän, jo silloin täysin sokean miehen nähnyt hetken aikaa rakentajien Moskovan matkalla v.-79. Rupesin ottamaan selvää hänestä. Jouko oli ollut mm. Koveron ratatyömaan pääluottamusmiehenä ja järjestänyt muutamia työtaisteluja olojen korjaamiseksi tällä hätäaputyömaalla. Sain Leppäsen Eskolta Joukon osoitetiedot Moskovassa, sain häneen puhelinyhteyden, hän suostui haastatteluun ja niinpä Pirkon ja Sallan kanssa matkustimme Moskovaan keväällä Olin sopinut Joukon kanssa että tultuamme Moskovaan soitan hänelle ja sovitaan miten kuljen hänen luokseen. Kun kirjauduimme hotelliin minulle oli vastaanotossa viesti, Jouko Korhosen asuintalossa oli puhelimet mykkinä, mutta Suomea taitava opas olisi seuraavana aamuna klo odottamassa minua hotellin aulassa. Niin oli. Inturistin Moskovan suomenkielisen osaston päällikkö Oktjabrina Roganovan kanssa matkustettiin metrolla toiselle puolelle Moskovaa, päästiin ihan Jouko Korhosen asuintalon nurkille. Kun tapasin Joukon, kerroin hänelle mitä teemme, mihin tarkoitukseen hänen haastattelunsa tulee. Se oli aika pitkä pätkä minkä Joukon tarinoita nauhoitin ja melkoinen osa niistä on Kissalan Jenkassa. Kun kirja -86 julkaistiin kävimme Pirkon kanssa uudelleen Moskovassa, vein kirjan Joukolle. Vein samalla ne kaksi tuotetta joita hän erityisesti Suomesta kaipasi, paketin Pauligin kahvia ja tuubin Turun sinappia. Jouko oli ruvennut sokeutumaan ja joskus -60 luvulla päässyt hoidattamaan silmiään moskovalaiseen silmäsairauksien hoitoon erikoistuneeseen sairaalaan. Siellä rakastui sairaanhoitajaan, menivät naimisiin ja Jouko jäi asumaan Moskovaan. Työpaikan hän sai sokeille järjestetystä, polkupyörän osia valmistavasta tehtaasta. Neuvostoliitossa työ oli jotenkin normitettua. Jouko sanoi käyttävänsä automaattisorvia jolla valmistettiin pyörän pinnat vanteisiin kiinnittäviä pieniä muttereita. Jouko sanoi että hän tekee päivän norminsa neljään tuntiin, joka oikeutti täyteen palkkaan, Hän ei lähtenyt pois töistä normin täytyttyä, vaan teki toisen normin mukaisen määrän sen kahdeksantuntisen työpäivän aikana mihin hän oli Suomessa tottunut. Jouko oli kaksinkertainen työnsankari. Sanoi että työkaverit olivat hänen kimpussaan siitä että hän tekee liikaa työtä, sanoi että oli hyvä ettei saanut turpiinsa. Kun ulkoministeri Andrei Kosygin oli käynyt kiinnittämässä toisen Joukolle myönnetyn työnsankarin arvomerkin hänen rintaansa, oli vittuilu loppunut siihen. Soitin noin vuoden kuluttua käyntini jälkeen Joukolle Moskovaan. Hän sanoi että Kissalan Jenkka on käännetty Venäjäksi ja siitä sokeiden pistekirjoitukselle ja julkaistu Neuvostoliitossa ilmestyvässä pistekirjoituksella toimitetussa, sokeille tarkoitetussa lehdessä jatkokertomuksena. Jouko sanoi että voin olla varma että Kissalan Jenkka on ainoa suomenkielinen kirja, joka siinä lehdessä on julkaistu. En usko että Jouko olisi puhunut omiaan. Miksi olisi puhunut? En ole varma, mutta Jouko oli tietääkseni Neuvostoliiton Kirjailijaliiton jäsen, häneltä on julkaistu ainakin kolme kertomuskokoelmaa Suomeksi. Minulla oli ne Joukon kirjat, mutta jossain muutossa ne hävisi. Oli miten oli. Syksyllä 2011 joulukuussa yhtenä aamuna soi puhelin. Naisääni puhelimessa kysyi olisiko minulla kirjaa Kissalan Jenkka? Hän oli Paraisilla toimivan kirjanvälitysfirman, Tipo tradingin palveluksessa ja heiltä oli tämän niminen kirja tilattu Harvardin Yliopiston kirjastoon. Yritin olla hämmästymättä. Sanoin että oma kappale löytyy. Sovittiin että lähetän sen ja hän sanoi että lasku mukaan, johon sanoin että jos kirja menee todella Harvardin Yliopiston kirjastoon, voin sen lahjoittaa. Hän vakuutti asian olevan niin kuin oli sanonut ja niinpä minä paketoin Kissalan Jenkan ja lähetin sen matkaan kohti Harvardia. Pirunmoinen epäilys vaivasi kuitenkin, ajattelin että joku pelleilee kustannuksellani. Soitin professori Simo Sepolle ja kerroin mitä oli tapahtunut. Simo sanoi soittavansa pian ja kun soitti sanoi että kyllä se firma tekee mitä ovat sanoneet tekevänsä. Olisihan se aika jännää jos Kissalan Jenkka olisi Harvardin Yliopiston kirjastossa. Vaimolleni Kaarinalle olen muutaman kerran, hyvin vaatimattomasti,maininnut Kissalan Jenkan ja Harvardin Yliopiston kirjaston. Soitin Ronkaisen Matille ja yhdessä äimistelimme Kissalan Jenkan kohdalle sattunutta tilausta. Matilta löytyi vielä muutama Jenkka. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

50 48 Penttilän sahan viimeinen päivä ja muita tarinoita Tuosta työväen perinteen keräämisestä vielä muutama juttu. Vartiaisen Topi perusti Kontiolahden Romolle, pihapiiriinsä, ulkorakennukseen putkimuseon. Tämä kotimuseo oli lajissaan ainutlaatuinen hanke. Kuopiolainen putkimies Pertti Räsänen, joka oli ja ilmeisesti on, innokas videokuvaaja tuli yhtenä viikonloppuna vaimonsa Leenan kanssa meille, mentiin Topin putkimuseolle ja Pertti kuvasi museosta videon. Kun keväällä 1988 Penttilän saha lakkautettiin, sovittiin sahan pääluottamusmiehen Pauli Suvannon kanssa, että yritetään siitä Penttilän sahan viimeisestä päivästä tehdä video. Piiroisen Väinöllä Lehmossa oli tarvittavat vehkeet ja tarvittava taito kuvauksen tekemiseen. Pauli ei saanut kuitenkaan lupaa, että olisimme voineet kuvata raamin pysähtymisen sahalaitoksen sisällä. Kuvaus tehtiin Penttilän sahan kohdalta Pielisjoen toiselta puolelta, niin että sahalaitos kaikessa komeudessaan näkyi Paulin taustalla, kun hän kertoi niistä vaiheista joissa hän sahan pääluottamusmiehenä oli ollut mukana, kun he olivat yrittäneet kääntää omistajien päät, jotta sahan toiminta Joensuussa voisi jatkua. Kesken kaiken sahan pilli vihelsi kuolinvihellyksensä Paulin kertomuksen päälle. Se ilmeisesti tapahtui silloin kun viimeinen tukki kulki raamin läpi. Vein sen videon Kuopioon Räsäsen Pertille, hän editoi sen ja tiedän että sitä videota on esitetty mm. SAK:n hallitukselle ja muille silmäätekeville. Se on tämän päivän tarina eräänlaisesta Don Qujotesta, joka käy taistelua tuulimyllyjä vastaan, säilyttääkseen ihmisille työpaikkoja. Samalta se näyttää tänään, 25 vuotta myöhemmin, kun globalisaation nimissä siirretään työpaikkoja sinne missä työtä voidaan teettää orjatyövoimalla. Tuohon aikaanhan sitä suurta rakennemuutosta aloiteltiin ja työpaikkojen häipymiselle orjatyövoiman maihin ei loppua näy. Nämä muutamat työväenperinteen tallentamisyritykset johtivat siihen että Harjunimen Matti, nykyinen Rakennusliiton puheenjohtaja, joka oli siihen aikaan liiton Siikaranta opistossa opettajana, pyysi minua Siikarantaan kertomaan kokemuksistani, miten olen tallentamistyötä tehnyt ja mitä on julkaistu. Siikarantaan oli järjestetty kurssi aiheesta. Menin sinne. Kurssin osanottajina oli vanhoja työväenliikkeen veteraaneja ja minusta rupesi tuntumaan että evääni olivat aika vähäiset näiden veteraanien edessä. Onneksi mukana oli tämä Pääluottamusmiehen yksinpuhelu Penttilän sahan viimeisenä päivänä, nimetty video jonka esittämisen avulla selvisin siitä pälkähästä. Komea nimi videolle, eikö vain? Jätin tämän editoidun kappaleen videosta Pauli Suvannon haltuun. Pauli oli kohdannut matkansa pään muutama vuosi sitten Pyhäselän jäällä, ajettuaan moottorikelkalla sulaan. Yksinäinen mies kun oli, siitä mitä hänen jäämistössään olleelle videolle on tapahtunut, ei ole tietoa. Noihin aikoihin Rakennustyöläisten Liitto järjesti rakentajien muistitiedon keräämiseen tarkoitetun kampanjan. Pyydettiin keräämään talteen tapahtumia, juttuja ja tarinoita. Minäkin osallistuin niihin talkoisiin ja haluan kertoa tässä yhden silloin minulle kerrotuista tarinoista. Kertojana oli vanha kaivinkoneen kuski, joka oli ollut töissä jollain näistä pohjoisen jokien voimalaitostyömaista, sitä en muista millä. Mutta tapahtui näin: Näillä voimalaitostyömailla oli töissä satoja miehiä, jotka asuivat työmaan lähelle rakennetuissa parakkikylissä. Siihen aikaan tehtiin vielä lauantaisin kuuden tunnin työpäivä, mutta sitten kun vapaa-aika alkoi, saattoi meno parakkialueella olla joskus aika vilkastakin. Työmaalle valittiin nuori luottamusmies, joka aikansa menoa katseltuaan, päätti yrittää tehdä asialle jotain. Työnantajan kanssa neuvotellessaan he tulivat siihen tulokseen, että pitäisi saada viikonlopuiksi jotain toimintaa tai järjestää esityksiä. Niinpä päätettiin tilata Tampereelta kiertävä teatteriseurue, joka voisi esittää näytelmänsä ruokalaan tehdyllä näyttämöllä. Seurue tuli ja sunnuntaina keskellä päivää oli ensimmäinen esitys. Se oli kolminäytöksinen näytelmä, jonka viimeisessä näytöksessä, sen lopussa, näytelmän sankaritar lepää lattialla polvillaan olevan sankarin käsivarsilla kuolleena ja tämä sankari lausuu: Voi tätä elämän surkeutta ja kovuutta. Silloin katsomosta kuuluu pitkän puutteen karhentama miesääni, joka sanoo: Nai sitä, ennen kuin jäähtyy. Toteamus sai katsojat purskahtamaan nauruun ja aiheutti pientä hulinaa. Teatteriseurueen naispuoliset jäsenet loukkaantuivat moisesta ja ilmoittivat luottamusmiehelle, etteivät esitä näytelmää toista kertaa, jos luottamusmies ei pysty takaamaan että heille ei huudella hävyttömyyksiä näytelmän aikana eikä sen jälkeen. Sen aikaisilla isoilla työmailla oli oma poliisi järjestystä valvomassa. Hänen luokseen luottamusmies kiiruhti ja kertoi jo vanhemmalle päivälevolleen asettuneelle poliisille mitä oli tapahtunut. Poliisimies kirosi kaikenmaailman turhat kotkotukset kuumimpaan helvettiin, mutta läksi virkansa velvoittamana valvomaan järjestystä teatteriesitykseen. Kaikki meni hyvin ja rauhallisesti, kunnes tultiin näytelmän loppu- huipennukseen, jossa sankari lausuu: Voi tätä elämän surkeutta ja kovuutta. Silloin eturivissä istunut poliisi pomppasi pystyyn, veti pampun vyöstään ja karjaisi: Jos siellä katsomossa nyt joku saa päähänsä huutaa että nai sitä ennen kuin jäähtyy, niin minä tulen ja lyön sitä huutajaa pampulla päähän. En tiedä miten näitä keräystuotteita on Rakennusliitossa hyödynnetty, tai tullaan hyödyntämään. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

51 49 Pekkaset on aikanaan maksettu Kevättalvella 1984 osasto 27 juhli kuudennettakymmettä ikävuottaan. Juhlatilaisuus pidettiin musiikkiopiston juhlasalissa Joensuussa. Juhliin kutsuttiin kaikkien joensuulaisten ja lähikuntien alueella toimivien rakennusliikkeiden edustajat. Ainoa joka tuli oli Tervo OY:n perustaja ja omistaja, sittemmin vuorineuvos Sulo Tervo. Hän tuli kun juhlat alkoivat ja istui seurassamme koko päivän. Sanoi puheessaan että ilman teitä, rakennustyöläisiä, hän ei ole mitään. Muut joensuulaiset ammattiosastot tulivat ihan kiitettävästi juhlimaan kanssamme. Mm. muurareiden onnittelut tuonut Leppäsen Esko, kehui ammattiosastojemme hyvää yhteistyötä. Vastasin Eskon puheeseen, että onhan se ihan luonnollista, koska kaikki timpurit joilta näkö on ruvennut huononemaan on koulutettu muurareiksi. Esko sanoi muistavansa sanani, eikä sitä kauan tarvinnut odottaa. Vappumarssilla Esko tuli kysymään vieläkö pystyn kävelemään ilman opaskoiraa. Vähän myöhemmin kutsuin Eskon meille, josko hän muuraisi uuden hellan ja uunin Pellonperän mökkiin. Esko sanoi silloin että hän ei ainakaan rupea tekemään hellanalusleivinuunia ja kun kysyttiin Pirkon kanssa että miksi ei, Esko sanoi minulle että kun eukkos joutuu kyykistelemään sen hellanalusleivinuunin takia, hänestä tulee takapillunen ja että minä syytän siitä sitten Eskoa. Silloin minä ajattelin että olisin voinut pitää suuni kiinni, kun Esko muurarien puolesta meitä onnitteli. Sinä keväänä työehtosopimukset tehtiin metsäteollisuusliiton puheenjohtajan Matti Pekkasen nimiin. Palkankorotukset myytiin ns. Pekkaspäiviä vastaan. Näinä aikoina, syksyllä 2013, kun kuuntelee noita tiedotusvälineitä, tulee niitten viesteistä sellainen kuva, että nämä pekkaspäivät olisivat jotkut ylimääräiset vapaapäivät, jotka työnantajat ovat hyvää hyvyyttään joskus ammoisina aikoina työläisille antaneet. Pöty puhetta. Kyllä niistä päivistä on täysi hinta aikanaan maksettu. Sorsalle ei kelvannut yhteinen Vappu Vappuaattona sinä keväänä istuskelin kotona kun puhelin soi. Soittaja oli SKDL:n piirisihteeri Asko Järvinen joka kysyi voisinko seuraavana päivänä, Vappuna, pitää Joensuun torilla pienen, tilaisuuden lopettajaispuheen SKDL:n Vappujuhlissa. Enempää miettimättä lupasin. Kirjoittelin siinä illanmittaan ranskalaisilla viivoilla jäsennellyn puheen, jonka aioin seuraavana päivänä pitää. Siihen kevääseen saakka oli pidetty demareiden kanssa yhteiset Vappujuhlat Joensuun torilla, joiden järjestelyistä vastasi Joensuun Ammatillinen Paikallisjärjestö. Vapuksi -84 demarit olivat saaneet Joensuun torin Vappujuhliin itsensä Kalevi Sorsan, tämä ainakin omasta mielestään Jumalan virkaa suomalaisessa työväenliikkeessä edustavan toverin. Tälle herratoverille ei sopinut yhteinen esiintyminen kansandemokraattien kanssa samassa Vappujuhlassa samalla torilla. Niinpä molemmat työväenpuolueet järjestivät omat juhlansa, samalla torilla mutta eri aikaan. Mikäs siinä. Menin torille ja pidin jonkunlaisen puheen SKDL:n toritapahtuman lopuksi. Se on jäänyt mieleen, että ajattelin voivani puhua ilman paperille kirjoitettua tekstiä, mutta kun näin sen ihmispaljouden, jotka katselivat minua ja arvelivat varmaan mielessään, että mikähän tyyppi tuokin on, minulta meni jauhot suuhun. Piti kaivaa se puhe povitaskusta ja pitää se ääni vapisten. Se hyvä puoli siinä vapussa toki oli, että olen sen jälkeen sanonut että se oli se Vappu, kun oltiin Sorsan Kalen kanssa puhumassa Joensuun torilla. En siitä Vappujuhlan järjestelyistä ole viitsinyt sen enempää puhua. Sellainen lopputulema niillä erillisillä Vappujuhlilla oli että Rakennusliiton osasto 27 jätti sen jälkeen maksamatta jäsenmaksunsa Joensuun Ammatilliselle Paikallisjärjestölle, noin 8000 markkaa vuodessa, sen verran sen herratoverin käynnille on tullut hintaa. Minä olin 1996 viimeisen kauden kaksseiskan peräsimessä. Ainakin siihen asti se maksuboikotti piti. Kun rappuset putosivat Sen kevättalven -84 olin töissä Pohjois-Karjalan Rakennustyöllä, eli reppu ja rukkasella. Tehtiin Mäntylään, Joensuuhun, viisikerroksista opiskelija asuntolaa. Kun menin sille työmaalle, siellä ei ollut työmaan luottamusmiestä ja kun siitä tuli puhe, miehet valitsivat minut siihen hommaan. En olisi ruvennut jos olisin tiennyt millaisen lauman kaitsijaksi joudun. Muuten kaikki meni hyvin, mutta kun kevät tuli ja valut suli, niin yksi rappusyöksy toisen ja kolmannen kerroksen väliltä putosi alas. Sen rappusyöksyn alapää ei ylettänyt aukon alareunassa olevan järeän kulmaraudan päälle, niin kuin olisi pitänyt. Siinä oli joko mittamiehelle tai topparin asentajalle tullut kolmen sentin mittavirhe. Onneksi siinä ei käynyt kenellekään mitenkään. Panin luottamusmiehenä ne rappuset käyttökieltoon. Tehtiin parvekkeelta parvekkeelle menevät tilapäiset rappuset kulkemista varten, jotta voitaisiin tarkastaa että samaa virhettä ei ole tapahtunut muiden aukkojen kohdalla. Niiden muiden rappusyöksyjen alapäät piikattiin auki ja katsottiin että ylettääkö rappuelementtien alapäät kulmaraudan päälle niin kuin pitää. Kaikki muut olivat oikein mitoitettu, siinä yhdessä oli tullut virhe jostain syystä. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

52 50 Joensuun kaupungin rakennustarkastaja Unto Jaatinen tuli työmaalle ja sanoi minulle että kun työmiehillä ei ole mitään vastuuta. Sanoin Untolle että eikös sinun pitäisi jo rakennuslupaa myöntäessäsi katsoa että kolme sentin mittavirheen takia ei rappusyöksyt putoile alas. Unto sanoi minulle että olen samanlainen kuumakalle kuin entinen Rakennusliiton aluesihteeri Väinö Ronkainen ja että minun kanssani ei pysty keskustelemaan mistään. Unton kanssa huudettiin naamat punaisina toisillemme, kunnes hän lähti työmaan pomon, Taisto Ahteen kanssa kahville Männikön baariin. Kun tulivat sieltä, asioista keskusteltiin ihan rauhallisesti ja sovittiin miten virhe korjataan. Minullehan siinä kävi niin, että yhtenä päivänä tuli mittamies ja sanoi että hän ei saa tuoda minulle mittoja, sitten tuli lautapoika ja sanoi että häntä on kielletty kantamasta minulle tavaraa. Menin pomon, Taisto Ahteen luo ja kysyin mitä hän meinaa. Taisto sanoi että ei ole hänen keksintöään. Firman johto oli antanut määräyksen. Sanoin ruokatunnilla sille porukalle että jos te annatte kohdella luottamusmiestänne, niin kuin minua on nyt kohdeltu, ette te mitään luottamusmiestä tarvitse nyt ettekä tulevaisuudessa. Haluamatta millään tavalla loukata naisia, sanoin niille että en ole moista ämmälaumaa ikänäni tavannut. Siinä meni kuukausi kaiteeseen nojatessa, sitten tuli Kähkösen Kyösti ja tarjosi omakotitaloaan tehtäväksi ja läksin Kyöstin hommiin, tein se talon kattopäälle, josta hänen appiukkonsa teki sen valmiiksi. Kun Kyöstin homma tuli valmiiksi rupesin kyselemään töitä. Soitin Perusyhtymän paikallispomolle ja kysyin häneltä hommia. Iiksenniitylle oli alkamassa turvevoimalan rakentaminen ja se perusyhtymän pomo sanoi minulle että mene sinne. Tein työtä käskettyä, menin työmaan vastaavan mestarin luo, sovittiin palkat ja päivä milloin aloitan, kun hän vielä kysyi nimeäni ja kun sen sanoin homma tyssäsi siihen. Reppu ja rukkasella tein silloin keväällä virheen. Minun ei olisi pitänyt puuttua siihen rappusen putoamiseen. olisi pitänyt antaa rakentajien kulkea niitä rappuja myöten, putosi ne tai ei. Mitä se minulle kuului. Kun näin Ahteen Taistoa, kysyin oliko hän pannut sanan kiertämään että minua ei saa ottaa töihin. Taisto kielsi sen jyrkästi ja minä uskon häntä. Takapiruna oli varmasti se sama Kettunen joka oli kieltänyt minulta käytännössä työnteon siellä kerrostalotyömaalla. Nimensä mukainen mies. Kesän -84 aikana tehtiin Mahosen Ollin kanssa ns. italialainen Simo Sepon ulkorakennukseen. Eli ulkokuori pysyi muuten ennallaan, Simo oli hakenut luvan ulkorakennuksen julkisivun muutokseen yhtä ikkunaa ja uutta isompaa ovea varten. Julkisivu pysyikin muutoin entisellään. Ulkorakennuksen sisälle tehtiin täydellinen yksiö. Tämän keikan jälkeen tehtiin remontti Paavo Rennon ja vaimonsa Vienon omakotitaloon Mutalassa. Siitä työmaasta on jäänyt mieleen, mitä Vieno Rento kertoi harjannostajaisista. Sanoi että kaiken muun hän niistä pirskeistä ymmärtää, mutta yksi asia meni vähän yli. Rentojen talon ympärillä oli korkea orapihlaja-aita, johon oli sisääntuloa varten jätetty muutaman metrin kokoinen aukko. Paavo oli seisonut siinä aukossa ja pikkupaavo oli unohtunut ulos sepaluksen aukosta. Naapurin vähän hienompi rouva oli kulkenut siitä ohi ja Paavo oli hänelle kohteliaasti sanonut että me on vähän juhlittu. Vieno arveli että se rouva olisi kyllä sanomattakin huomannut että on vähän juhlittu. Painiopit käyttöön harjakaisissa Itsenäisyyspäivänä -84, kun jatkosodan päättymisestä oli kulunut neljäkymmentä vuotta, suomalaiset tekivät suurimman siihen mennessä suoritetun turistiryntäyksen Leningradiin. Sanoivat että meitä suomalaisia oli Leningradissa silloin n Kyllä se siltä vaikuttikin. Ne linja-auto jonot esim. Nuijamaalla olivat pitkiä kun mentiin ja pitkiä kun tultiin. Sillä reissulla käytiin tutustumassa Piskarjevin hautausmaahan jonne suurin osa Leningradin piirityksen uhreista on haudattu. Sanottiin että siellä on yli kuudensadan tuhannen ihmisen viimeinen leposija joukkohaudoissa. Siellä soi taukoamatta Soshtakovitsin seitsemäs eli Leningrad sinfonia. Mykistävä paikka, joka pani miettimään tätä ihmisten hulluutta. Käytiin tutustumassa päällisin puolin myöskin Aleksanteri Nevskin luostariin. Siellä näin jonkun kulkueen, jossa oli mukana muuan Jumalan tähden houkka, kuin suoraan Repinin maalauksesta Ristinsaatto Kurskissa. Illalla mentiin tätä luostaria vastapäätä olleen hotelli Moskovan yökerhoon. Siellä oli helkkarinmoinen tungos. Kun viimein pääsin baaritiskin ääreen, pyysin omintakeisellani venäjän kielellä ison lasin vodkaa. Baarimikko otti hyllyltä kukkavaasin, pyyhkäisi sen puhtaaksi, kaatoi siihen pullollisen Stalisnajaa, ojensi sen minulle ja kysyi Suomeksi: Riittääkö? Syksyllä aloitettiin arkkitehtipariskunta Hakalan ostaman kaksikymmenluvulla rakennetun huvilan muutostyöt omakotitaloksi. Se oli mielenkiintoinen työmaa. Sinä talvena oli kovat pakkaset monta viikkoa. Kahtena aamuna yli neljäkymmentä astetta. Ladassa ei ollut lohkolämmittäjää, mutta joka aamu sillä töihin lähdettiin. Työmaalla oli kolme virtarosvoa, joiden avulla sisäpuolen lämpötila saatiin pysymään alle kahdenkymmenen pakkasasteen. Se oli koko talven työmaa jossa ohjeena oli että ei tarvitse olla millilleen kunhan on justiin. Keväällä Karjalaisen toimitusjohtaja Antero Junttila tarjosi tehtäväksi omakotitalonsa rakennustöitä ja myö Kinnusen Jarin kanssa ruvettiin sitä tekemää. Mahosen Olli jäi silloin eläkkeelle. Vähän ennen vuodenvaihdetta -85, Junttilan talon valmistuttua, minulle tarjottiin mittamiehen paikkaa Kontiolahden kunnan rakennuttamalta vapaa-aika talolta. Sitä urakoi Joen Rakennus ja vastaavana mestarina oli Pentti Ratilainen, eli Pikku Pena, joka oli Masan muistelmat_final10.indd :38:15

53 huippukova ammattimies, hallitsi hommansa viimeistä piirtoa myöten. Ei siitä muuten mitään olisi tullutkaan, sillä rakennus oli täynnä erikoisia ratkaisuja. Harjannostajaispäivä on jäänyt mieleen. Sillä työmaalla oli puolenkymmentä työllistettyä nuorta miestä, jotka harjannostajaispäivänä, korkin päälle astuttuaan, rupesivat nujakoimaan keskenään, sen verran pahasti siinä yhtä kaveria käsiteltiin, että piti mennä väliin. Sanoin sille pahimmalle pukarille että menisi ulos tuulettumaan. Silloin tämä onneton otti minua kauluksesta kiinni ja sanoi että hän ei minun käskystäni lähde minnekään. Otin silloin, kansakoulussa Niilo Näykiltä, saamieni oppien mukaan hänestä vyötärö otteen ja junttasin hänet betonilattialle, istahdin koko ruhoni painolla hänen rintamuksilleen, haistatin nyrkkiä ja kysyin: Otatko tästä vai menetkö ulos? Siihen hän vastasi että viimeksi mainittu vaihtoehto. Kun nousimme ylös ojensin käteni ja kysyin jäikö jotain hampaankoloon? Ei jäänyt ja kättä paiskattiin päälle. Siinä kun nujuttiin, kulki kunnan rakennusten vastaanottolautakunta kierroksellaan, katselemassa millainen rakennuksesta tulee. Heille pomo Pena kuului sanovan: Isä Martti siinä kaitsee laumaansa. Maanantaiaamuna kun mentiin töihin kyselin pojilta, mitenkä se pyhänseutu meni. Sanoivat vuokranneensa yksiön Suvantokatu kuudesta. En ihan heti tajunnut mitä se tarkoitti, mutta selvisihän se. Olivat olleet putkassa, koko lössi. 51 Mies varjoista Se oli joko 1995 tai 1996 kun Jyväskylässä oli Rakennusliiton Talvipäivät. Se oli hotelli Laajavuori mihin meidät oli majoitettu.illalla kun mentiin siihen hotellin ravintolaan istumaan iltaa, huomattiin että siinä ravintolassa oli kymmenittäin silloisen Merita pankin pankkivirkailijoita, lähinnä naisia, viettämässä jotain heidän etuihinsa tai velvollisuuksiinsa kuuluvaa iltaa.ravintolan baarissa heille oli piikki auki. Muuan Seppo joka oli siihen aikaan Rakennusliiton liittotoimikunnan jäsen, eli oli liiton korkeimmassa päättävässä elimessä, liiton hallituksen jäsen, oli illan istujaisiin tällännyt itsensä liituraita pukuun ja jo ennestään harmautuneen tukkansa kammannut nuoruusaikojensa kiharoille. Kun Seppo huomasi että näille Meritan naisille oli baarissa piikki auki, hän meni baarimikon luokse, esitteli itsensä, sanoen olevansa Meritan Itäsuomen aluejohtaja ja tarjoavansa läsnä oleville Meritan työntekijöille, kuin myös Rakennusliiton johtoporukalle muutamat näkäräiset. Baarimikko oli vastannut että ole hyvä vaan. Kun ne Meritan naiset saivat tietää että Meritan Itä-Suomen aluejohtaja on heidän seurassaan, olivat sanoneet että eivät he ole tienneetkään että tällainen aluejohtaja on olemassa, Seppo oli sanonut että hän on hiukan kuin se mies varjoista, hän tarkkailee miten pankilla menee. Sen jälkeen hän sai rauhassa tarjoilla paukkuja meille rakentajille Meritan laskuun. Seuraavana päivänä koetettiin saada Seppoa asioimaan uudestaan siihen baarin, mutta ei hän suostunut. Sanoi että se baarimikko kysyy varmasti että mitenkä se Meritan Itä-suomen aluejohtaja nyt veljeilee noitten rakennusjätkien kanssa, eikä hänellä ole siihen valmista vastausta. Kysyin Sepolta, mitäpä arvelet, jos Merita lähettää sinulle sen muutaman tonnin laskun minkä teit siihen baariin. Seppo sanoi että hän sanoo Hiljalle, vaimolleen, että teeppä, kulta, piirakoita, ennen kuin tulee mökistä lähtö. Ehdokkaiden takapiruna ja ehdokkaana Kahdeksankymmentä luku oli vilkkaan touhun aikaa myöskin puoluepolitiikassa. Erilaisia kissanristiäisiä oli joka lähtöön. Vuonna 1983 oli eduskuntavaalit, joihin Lehmon Demokraattinen yhdistys asetti oman ehdokkaansa Kauko Ohisalon, jonka vaalivastaavaksi rupesin. Se homma oli erilaisten tilaisuuksien järjestämistä, pidettiin iltamia. Tähän ehdokasrinkiin tulivat myöskin professori Simo Seppo Joensuusta, sairaanhoitaja Maire Kirjavainen Lieksasta ja pääluottamusmies Viljo Määttä Outokummusta. Matti Ronkainen oli siinä kaverina käytännön järjestelyissä. Matti tunsi Pohjois-Karjalan alueen paljon paremmin kuin minä. Matin kanssa käytiin jututtamassa Joensuuhun muuttanutta Jaakko Teppoa, kuplettilaulajaa ja suurta humoristia, jonka Työttömän laulu oli nostanut jo melkoiseen maineeseen. Jaskan kanssa päästiin nopeasti yhteisymmärrykseen keikkojen hinnasta, joka oli minimaalinen, 350 markkaa keikalta. Jaska sai vissiin just ja just bensarahat, ei muuta. Ensimmäiset iltamat olivat Lehmon työväentalolla, Ohisalon Kaukon kotikulmilla. Työväentalo oli täynnä porukkaa. Kun Jaska pääsi esityksessään vauhtiin, tuntui että työväentalon katto nousee ilmaan pelkästään naurun voimasta. Yleisö suorastaan räjähti nauramaan parhaissa kohdin, siinäkin kun anoppia haudattiin ja hautajaisväki taputti arkun ylös haudasta kahdeksan kertaa. Enpä ollut moista ennen nähnyt tai kuullut. Jaska hallitsi hommansa pienintä piirtoa myöten, ne hänen laulunsa ja vitsinsä menivät tavallisen ihmisen huumorintajuun munaskuita myöten. Niitä iltamia järjestettiin kahdettoista, ympäri maakuntaa. Liperissä oli toiset, heti Lehmon jälkeen. Sinne ei tullut kuin parikymmentä ihmistä, kuuntelemaan Jaskan esitykset. Kun iltamat oli ohi ja maksoin Jaskalle esiintymispalkkion, Jaska sanoi että mennään Liperhoviin ja juodaan se palkkio pois. Niin tehtiin. Kun Liperhovista lähdettiin, Jaska sanoi että jos hänen poikansa on vielä valveilla kun hän menee kotiinsa, niin poika sanoo että isi haisee laululle. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

54 52 Minulle on mieleen jäänyt erikoisesti iltamat jotka järjestettiin Tyrjän maamiesseuran talolla, Ilomantsin ja Enon rajamailla. Niissä iltamissa oli pääpuhujana professori Simo Seppo. Jaska esitteli ehdokkaat, keitä oli paikalla. Simo Sepon kohdalla Jaska sanoi että Simo on hänen opastuksellaan ja johdollaan päässyt niin pitkälle kuin on päässyt, ja että kun Simo on kaljupäinen, hän voi selvittää teille hyvät kuuliat, miten Simolta tukka lähti. Se lähti silloin kun Simo opiskeluaikanaan oli Maaningan koe-eläinlaitoksen sikalassa karjuna, ja sikala oli niin matala, että Simon pää otti laipioon kiinni kun hän toimitti niitä karjun askareitaan. Yleisö kuunteli ihan hiljaa, se hiljaisuus oli ihan täydellinen, kunnes katsomosta joku mies räjähti nauramaan ja muu porukka mukana. No, iltamat saatiin loppuun ja kun lähdettiin sieltä pois, Simo Seppo kysyi Jaskalta: Etkö sinä perkele tiennyt, että minulla on mökki täällä ja nämä ihmiset tuntevat minut, eihän ne voineet käsittää sitä mistä sinä heitit huulta. Jaska sanoi että ei tiennyt. Eihän niissä vaaleissa hyvin käynyt, SKDL menetti ainoan kansanedustajansa Pohjois-Karjalasta. Sitä hommaa oli hoitanut Pauli Puhakka, metsätyömies, jonka kanssa minulla oli napit vastakkain siitä lähtien kun tulin mukaan Lehmon Demokraattisen yhdistyksen toimintaan. Pauli Puhakan kunniaksi on sanottava, että ne asiat joita tavalliset kansalaiset hänelle ajettavaksi antoivat, ne asiat hän hoiti aina sen toimeksiantajansa etua ajatellen ja hyvin. Meidät erotti kansandemokraattisen liikkeen kahtiajako, jota en aina ymmärtänyt vaaleissa olimme Tahvanaisen Heimon kanssa lehmolaisina ehdokkaina. Tepon Jaska oli silloinkin mukana, esiintyi iltamissa joita järjestettiin. Hemi oli siihen aikaan lukkotehtaan päätoiminen työsuojeluvaltuutettu ja minä olin Pohjois-Karjalan suurimman ammattiosaston puheenjohtaja. Kampanja käytiin. Meillä oli mukana siinä kampanjassa kaksi myös ehdokkaana ollutta nuorta naista, autettiin heitä siinä heidän ehdokkuudessaan. Ne iltamat rahoitettiin siten että vaimoni Pirkko teki lanttukukkoja, ne olivat arpajaisten palkintoina niissä iltamissa ja ne tuottivatkin hyvin. Meille jäi 500 markkaa ylijäämää, joilla rahoilla pidettiin vaalikampanjan lopettajaiset Seitarannassa. Mielenkiintoista oli se että niissä iltamissa puheet pidin minä, Hemi soitti haitaria ja ne tytöt olivat vain tyttöjä ja Jaska hoiti hommansa taattuun tyyliinsä. Vaalien tulos oli sitten se, että Hemi sai eniten ääniä sillä haitarin soitolla, tytöt pärjäsivät sillä että olivat tyttöjä ja minä vähiten joka yritin selvittää ihmisille miten meidän mielestämme asioita pitäisi hoitaa. Ilmeisesti en osannut sanoa sanottavaani. Ottihan se koville. Joskus vaalien jälkeen olin menossa Joensuun Kauppakatua jonnekin, kun vastaan tullut, minulle täysin tuntematon mies kohdalle tultuaan sanoi: Mitä ääniharava. Silloin otti päähän, myönnän sen, mutta itsepähän olin siihen revohkaan lähtenyt. Toinen, ehkä vielä enemmän harmittanut tapaus sattui samoihin aikoihin. Olin tankkaamassa autoa huoltoasemalla, ja olin maksamassa ostoksiani kassalla kun siihen tuli minulle tuttu putkimies ja kysyi minulta ehtisinkö käyttää häntä Alkossa, kun hänen autonsa on huollossa eikä ehdi valmistua ennen Alkon sulkeutumista. Sanoin että hyppää kyytiin. Kun lähdettiin ajelemaan niin hän sanoi: Minäkin onneton äänestin sinua ja se ääni meni harakoille. Koetin lohdutella häntä sanomalla että minut hän tunsi, tiesi mitä mieltä maailman menosta olen. Siitä Tepon Jaskasta vielä. Joskus kahdeksankymmen luvun loppupuolella Jaska rupesi rakentamaan toista kerrosta omakotitaloonsa, se entinen oli matalamallinen rakennus jonkun lammen rannalla Liperin Ylämyllyn kankaalla. Meitä oli vissiin kymmenkunta lehmolaista timpuria kun mentiin Jaskalle talkoisiin. Tehtiin siihen taloon toisen kerroksen runko ja kattotuolit. Homman jälkeen Jaska piti harjannostajaiset. Istuttiin alakerran terassilla ja syötiin ja juotiin harjannostajaiseväitä. Mukana talkoissa oli sellaista taiteilijanimeä kuin Viimeinen Jätkä käyttänyt Miettisen Olli, haitarin soittaja jumalan armosta, soitti haitaria vaikka rukkaset kädessä. Jaskan naapurina asui Sulo Turunen, tunnettiin sora keisarina. Joskus yöllä joku sai päähänsä että Sulo Turuselle pitää käydä soittamassa Vapaa Venäjä ja niin sitä mentiin Turusen talon nurkalle ja Olli soitti hanurillaan Vapaan Venäjän oikein komeasti. Ei Turusella verhokaan edes heilahtanut. Vuosi pari myöhemmin, meillä soi puhelin. Jaska oli toisessa päässä. Siinä Jaskan ja vaimonsa Irmelin talon edessä lammessa oli pikkuinen saari, jonka keskellä kasvoi yksi koivu. Sorakeisari Sulo Turunen oli tuottanut pitkällä puomilla varustetun, ison kaivinkoneen lammen rannalle omalle tontilleen ja ruopannut Jaskan mökin edestä sen pienen saaren jonka keskellä kasvoi se pieni koivu, helvetin kuuseen. Jaska kyseli minulta, että mitä hän voisi tehdä? En siihen osannut muuta sanoa kuin että jos kävisit vetäisemässä Turuselle Vapaan Venäjän. Siitäköhän tuo suuttui arveli Jaska. Koetin neuvoa Jaskaa parhaani mukaan, kerroin kenen puoleen hänen mielestäni tulisi kääntyä. Ei Jaska mistään apua saanut. Saari häipyi historiaan ja Jaska muutti pois, sanoi kyllästyneensä kalkitsemaan Liperin isäntien peltoja verorahoillaan. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

55 53 Pellonperälle maalaiselämään 1983 syksyllä kävimme katsomassa myyntiin tullutta pientilaa Lehmossa, Pellonperää, Huotarilantiestä erkanevan, noin 400 metriä pitkän tienpäässä olevaa puolen hehtaarin paikkaa. Paikka oli omalla tavallaan viehättävä, mutta ulkorakennukset huonossa kunnossa. Se oli varmaan tyypillinen pika-asutustila, sellainen joita Suomeen syntyi sotien jälkeen kuin sieniä sateella. Se alkuperäinen talo oli sisältänyt huoneen ja keittiön ja yläkerrassa huoneen tapaiset, huonossa kunnossa. Siihen oli jossain vaiheessa tehty ns. elintasosiipi joka piti sisällään sisäänkäynnin, olohuoneen, WC:n takkahuoneen, pesuhuoneen ja saunan. Oma kaivo oli, mutta vesi ruosteista, viemärivedet menivät saostuskaivoihin ja niistä imeytykseen. Ulkorakennuksina olivat iso navetta, sauna, aitta ja maakellari. Pellonperästä sovittiin kaupat, Savottatien paritalon puolikas saatiin myytyä ja Pellonperälle muutettiin joulukuun alussa. Edessä oli pari yllätystä. Tilasin ennen kaupantekoa Pellonperän rasitustodistuksen, mutta se ei tullut ennen kaupanteko päivää. Virallisena kaupanvahvistajana Kontiolahdella oli silloin Kontiolahden osuuspankin johtaja ja hän vakuutti tuntevansa Pellonperän asiat niin hyvin että mitään rasitteita tilalla ei ole. Rasitustodistus tuli postissa kaupantekoa seuraavana päivänä ja sen mukaan Pellonperää rasitti markan kiinnitykset kantatilaan. Soitin Pellonperän myyneelle pariskunnalle, mies vakuutti että heillä ei ole aavistustakaan kiinnityksistä, olivat luottaneet samaisen kaupanvahvistajan vakuutukseen että rasitteita ei ole. Otin rokuilia töistä ja läksin Joensuuhun selvittelemään asioita. Menin Joensuun Osuuspankin konttoriin, sain siellä audienssin pankin notaarin juttusille. Hän kaiveli Pellonperän paperit esille, sieltä löytyi kiinnityksiä markan edestä, olivat kantatilan lainan vakuutena ja yksi markan kiinnityspaperi oli Kontiolahden Osuuspankissa samaisen kantatilan lainan vakuutena. Soitin siitä notaarinhuoneesta sille Osuuspankin johtajalle joka sen kaupan vahvisti ja kysyin häneltä arviota siitä että mitä tapahtuu jos minä teen tästä hänen hommastaan ilmoituksen käräjäoikeuteen. Tulee yksi entinen kaupanvahvistaja. Hän pyyteli anteeksi ja pyysi että antaisimme kaksi viikkoa aikaa, jossa ajassa hän lupasi kuolettaa Pellonperää rasittavat kiinnitykset. Niin sovittiin. En uskonut että hän pystyy kahteen viikkoon hoitamaan sitä kuoletus asiaa, mutta kyllä se vaan hoitui. Herrojen tekemät häikäilemättömät virheet korjataan nopeasti. Toinen yllätys kehittyi talven tulon myötä. Sovittiin naapurissa asuneen maanviljelijän kanssa että hän linkoaa meille Huotarilantiestä erkanevan tienpätkän. Se talvi oli hyvin paksuluminen, eikä tämä naapurin isäntä sanojensa mukaan oikein joutanut lupaamaansa hommaa hoitamaan. Sellainen mielikuva minulle on jäänyt että oltiin muutama päivä vähän eristyksissä jolloin piti uppuroida hankien läpi kouluun ja työhön. Se pulma ratkesi, kun ajoin linja-autolla kaupunkiin, menin senaikaisen Hankkijan käytettyjen traktoreiden myyntihalliin ja ostin -61 mallin Fordson Majorin ja siihen Patu-merkkisen korkealla torvella olevan lingon. Sen muistan että yhden tuiskun jälkeen, kun tieura oli täynnä lunta, se saatiin auki siten että Pirkko ja Katja loivat rintausta lapioilla matalammaksi ja minä peruutin traktoria aina lingon mitan taaksepäin ja linkosin sen mitallisen kerrallaan. Sitä 400 metriä mentiin vissiin nelisen tuntia ennen kuin ura oli ajettavassa kunnossa. Jos en ihan väärin muista, niin sillä Fordson Majorilla lingottiin Huotarilantien tienhoitokunnan alaiset tiet ainakin parina talvena. Naapurissa asunut Romppasen Keijo oli siinä hommassa kaverina. Se Major oli avotraktori ja kyyti joskus hyytävän kylmää. Niin se meidän perheen maaseutuelämä alkoi. Seitsemän vuotta kestänyt jatkuva purkaminen, uuden rakentaminen ja remontti. Ensimmäiseksi tein siihen vanhaan navettaan hevoselle tallin. Hevonen ostettiin Kallion Maijan ratsastus tallilta, se oli Suomen hevosen ja lämminverisen risteytys, Proffa nimeltään, vanha ja viisas hevonen. Minäkin ratsastin Proffalla. Sitä hevosta piti lahjoa sokerilla aina vähän matkan päästä, muuten se rupesi köhimään ja pärisyttämään turpaansa. Olin vissiin sen hevosen mielestä liian painava hänen selkäänsä, mutta sokeripalojen avulla aina pieni lenkki heitettiin. Seuraavana kesänä hankittiin lisää eläimiä, vuohi ja kili, viisitoista kalkkunaa, koira ja sika. Siinä oli helkkaristi puuhaa niiden elikkojen kanssa, varsinkin kun sitä kokemusta moisesta hommasta ei ollut. Sen koiran, Remi oli nimeltään, opetin ajamaan vuohen ja kilin luokseni, silloin kun ne oli karkuteillä ja siellähän ne olivat melkein aina. Yhden kerran oli taas sellainen tilanne että sanoin Remille että haeppas vuohi ja kili, viedään ne navettaan. Remi meni, muitta se vuohen ketale sai puskettua sitä sarvillaan mahan alle ja se koski tietysti kovasti ja Remi lopetti ajamisen siihen. Muutamaa päivää myöhemmin oli samanlainen tilanne, lähetin Remin paimentamaan vuohta ja kiliä navettaan. Remi meni ja nuolaisi sitä vuohta turvasta: Ollaan kavereita. Kukaan ei usko minkälaiset karkelot se vuohi järjesti minulle ennen kuin sain sen kiinni ja vietyä navettaan. Vuohi on kaikkein pirullisin eläin, mitä maa päällään kantaa, varsinkin jos sitä ei osaa käsitellä. Se syö irti päästyään kaikki tielleen sattuneet istutukset ja päkättää päälle. Pellonperällä touhuttiin kaikenlaista. Siellä oli pikkuinen pellon pläntti joka oli ensin heinällä, mutta joka yhtenä keväänä kynnettiin, muokkasin sen kynnöksen puutarhajyrsimellä tasaiseksi ja kylvin siihen vehnää. Vehnä kasvoikin hyvin. Pölösen Oiva kävi sen puimassa leikkuupuimurillaan. Jyviä tuli 600 kiloa. Kävin ne kuivaamassa Pyytivaaralla Pessin Pertin lavakuivurilla ja Laatikaisen Jorma vei ne omien jauhettaviensa kanssa Polvijärvelle vehnämyllyyn. Saatiin monta säkillistä vehnäjauhoja suurimoita ja leseitä. Pari sikaa kasvatettiin lähes joka kesä. Pirkko toi työpaikaltaan jäteruokaa, tein yhdelle maanviljelijälle hänen ostamaansa viljankuivuriin jonnekin kymmeneen metriin kohoavat portaat. Maksuksi otin n. 900 kiloa ohraa jota tämä lypsykarjatilallinen ei itse tarvinnut, niitä jauhettiin sioille sapuskaksi. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

56 54 Lehmossa asunut Arolan Reino kävi hoitamassa teurastukset syksyisin. Yhtenä syksynä pantiin lehteen ilmoitus että myydään hevonen. Sunnuntaiaamuna aikaiseen tuli muuan mies ja ruvettiin hieromaan kauppaa. Koko päivä sitä hierottiin ja iltapäivällä kaupat tehtiin. Saatiin muutama tonni rahaa ja seitsemän ruskeaa lammasta ja karitsaa. Kun ne lampaat sitten aikanaan myytiin Lihakunnalle, niin huomiota kiinnitti se että siinä tilityksessä mikä Lihakunnalta tuli, oli tukiaisten osuus suurempi kuin se lihasta maksettu hinta. Asuinrakennuksessa tehtiin ensimmäiseksi vesikaton uusiminen ja yläkerran huoneiden remontti. Jossain vaiheessa keittiön hellaleivinuuni yhdistelmä purettiin. Se tapahtui yhtenä iltana Pirkon ja tyttöjen toimesta, minä olin töissä sen illan. Muurasin sen tilalle Tiilikeskuksen uuninteko-ohjeiden mukaan pikku leivinuunin, kunnes se purettiin ja tilalle tuli vuolukivileivinuuni kevättalvella purettiin se navetta. Kinnusen Jorma ja Jari olivat siinä ainakin yhden päivän talkoissa, taisi olla se vaikein vaihe eli kattorustinkien purku. Siitä lähti paljon puutavaraa, kaikki käyttökelpoinen otettiin talteen ja putsattiin. Arkkitehti Martti Hakala suunnitteli sen navetan paikalle 78m2 suuruisen luhtityylisen ulkorakennuksen, johon tuli kaksi autotallia, varasto ja puuvaja alakertaan ja yläkertaan todella väljät säilytystilat. Pellonperä on paksun sinisen saven aluetta. Niinpä Nevalaisen Lassi kaivoi vähän yli rakennuksen alan olevan metrin syvyisen montun, savet pois. Kun se monttu oli valmis, viikonloppuna tuli kaatosade. Pölösen Oiva naapurista sanoi että hänen sademittariinsa tuli vuorokaudessa vettä 115 milliä. Jos se olisi tullut lumena, sitä olisi kertynyt metri viisitoista senttiä. Se monttu oli laitojaan myöten täynnä vettä. Kävin konevuokraamosta pumpun ja letkua, niiden avulla sain vedet pumpattua keskellä Lehmon peltoja kulkevaan valtaojaan. Sen pumpun teho oli 600 litraa minuutissa ja se pyöri koko päivän. Kun se monttu saatiin vedestä tyhjäksi, laiton pohjalle 50 mm. styroxit ja soraa metrin pankki päälle. Sora juntattiin, valettiin anturat ja muurasin harkkosokkelin, jonka ympärille vielä styroxista routatyynyt. On se pysynyt paikoillaan. Se aitta. Aitan runko tehtiin puretusta navetasta irrotetusta ja putsatusta puutavarasta, ulkovuoraukseen ostettiin uutta lautaa ja rimaa. Peltikatto päälle. Taisi siinä se kesä ja seuraavan talven illat mennä siinä projektissa. Siinä pihapiirissä oli ulkosauna, jokseenkin huonoon kuntoon päässyt.1989 keväällä purin sen. Siinä oli vielä ehjiä hirsiä niin paljon että niistä saisi kasattua uuden löylyhuoneen. Ongelma oli se että hirret olivat sisäpuolelta mustuneet ja ne oli sitten paneloitu ja kun purin ne paneeliseinät, hirsiin jäi kiinni lukematon määrä pieniä ruosteisia nauloja joita oli mahdoton nyppiä hirsistä pois. Tein sellaisen tempun että höyläsin niiden hirsien ulkopuolen puhtaalle puulle, varasin ne hirret uudelleen, tein uudet nurkkasalvokset ja kasasin niistä löylyhuoneen. Pohjan sille rakennukselle tein harkoista siten että viimeinen harkkokerros tuli kaksikymmentä senttiä lattialaatan yläpuolelle, josta läksin asentelemaan hirsiä. Löylyhuoneen lisäksi siihen rakennukseen tuli pukuhuone ja yhdeltä sivultaan auki oleva iso terassi. Ne tehtiin normaalilla pystyrungolla. Siihen terassille muurasin hellan. Se oli varmaan huhtikuun alkua kun olin höyläämässä niitä hirsiä, siinä hommassa meni muuten kaksi sähköhöylää sököksi, siihen työmaan nurkalla olevaan koivuun pyrähti kottarainen. Se vislaili siinä aikansa, ikään kuin olisi morjestanut minua. Se tuntui silloin helkkarin mukavalta. Se kottarainen viipyi pihapiirissä muutaman päivän ja läksi sitten hakemaan muun porukan pesimistantereilleen. Pellonperän pihapiiriin oli joku asukas asentanut puolenkymmentä kottaraisen pönttöä. Putsailin ne keväisin. Niissä oli joka kesä asukkaat. Ne tulivat aikaisin keväällä, pesivät ja häipyivät joskus juhannuksen tienoilla jonnekin, tulivat elokuussa, istuskelivat aikansa sähkölinjojen päällä ja läksivät sitten muuttomatkalleen. Sain Laatikaisen Jormalta ostettua lepästä höylättyä panelia ja kakkosnelosta. Panelista tein löylyhuoneen laipion ja pukuhuoneen sisustuksen. Kakkosnelosesta lauteet, lattiat laatoitettiin. Varusteiksi tuli jatkuvalämmitteinen kiuas ja Kota pata. Se oli joskus syksyllä, kun siinä saunassa ensimmäiset löylyt otettiin ja vaikka itse kehunkin, siinä saunassa oli helvetin hyvät löylyt. Pihapiirissä oli myös aitta, jota routa oli nostellut pahanpäiväisesti. Se aitta purettiin ja kasattiin uudelleen. Aitan eteläpäätyyn tuli viidentoista neliön lämpöeristetty huone. Sinne sopi kahdet kangaspuut. Toiseen päähän aittaa tuli veneelle suoja. Sitten oli vuorossa pihamaan teko johon joku Joensuun kaupungin puutarhuri teki suunnitelmat. Nevalaisen Lassi kippasi kuorman tai kaksi kiviä pihamaalle. Niitä asenneltiin kynnet verillä koko kesä, katseltiin ja kitkettiin kivien välejä yksi kesä ja ruvettiin sitten purkamaan pois. Kesällä -91 talo maalattiin punaiseksi ja ikkunan pielet, karmit ja pokat valkoisiksi joihin valkoista maalia meni enemmän kuin punaista seiniin. Sittenhän se Pellonperä olikin siinä kunnossa että jouti ruveta myymään avioeron tiimoilta pois. Siihen oli minun laskujeni mukaan laitettu rahaa, ostamiseen ja remontteihin sekä uuden rakentamiseen n markkaa. Kun sitä eroa hierottiin se-90 luvun lama oli päällä, mökistä saatiin markkaa. Siitä helvetinmoisesta työmäärästä mitä Pellonperällä tehtiin, ei jäänyt muuta kuin muistot. No saatuahan se on sekin. Ne muistot. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

57 55 Aitamurto lainataan Se oli varmaan 1987 kun Rakennustyöläisten Liiton silloinen puheenjohtaja Aarno Aitamurto lainattiin Suomen Kommunistiselle puolueelle sillä meiningillä, että hän näyttäisi näille puolueessa hääräileville stalinisteille heidän paikkansa. Toukokuussa -87 oli liittovaltuuston kevätkokous Siikarannassa. Kevätkokouksen jälkeen syötiin illallista ja siellä oli läsnä Ranskan rakennusliiton edustajat. Minä istuin siihen aikaan liittovaltuuston kokouksissa kahden naisen, Savolaisen Hennan ja Hämäläisen Marjan välissä. Ennen illalliselle menoa nämä naiset sanoivat minulle, että he eivät ota pisaraakaan, vaan he antavat minulle sen mitä siellä tarjotaan, jos kelpaa. Niinhän siinä kävi. Kun Aitamurto oli pitänyt jäähyväispuheensa, minun piti ihan välttämättä vastata Aarnon puheeseen, vaikka ei mitä ilmeisemmin olisi pitänyt. Sanoin Aarnolle: Sinä menet nyt sellaiseen hommaan, että muista, ettei sinulle käy kuin sille entiselle kirvesmies Nomennolle, joka sairastuttuaan sai riesakseen papin, joka tenttasi Nomennon elämän vaiheita ja kysyi mm. että onko Nomento nuoruudessaan tehnyt jotain, jota on myöhemmin katunut. Nomento vastasi että kyllä tuli tehtyä. Läksin aikoinaan kylätappelusta karkuun, vaikka halkopino oli vieressä. Sitä olen katunut kaikki nämä vuodet. Sanoin Aarnolle että me tavalliset jätkät olemme se halkopino johon voit turvautua jos sellainen paikka tulee. Tulkki käänsi sen minun puheeni ranskalaisille. Se kävi heidän huumorintajuunsa ja sain heiltä sen illan aikana enemmän kuin yhden konjakki paukun. Eihän se Aarnon SKP:lle lainaaminen mitään auttanut. Olin keväällä 1990 Kulttuuritalolla mukana kokouksessa jossa SKP lakkautettiin. Se oli aikainen kevät silloin kun hyvin suuri osa suomalaista työväenliikettä haudattiin. Lapin mies Aatami Heikkilä sanoi minulle kokouksessa: Masa, mitä arvelet jos myö pystytettäs muuri Lapin rajalle, suatas olla rauhassa näistä lantalaisista. Arvelin sen olevan ainakin teoreettisella tasolla mainion ajatuksen. Huomasin hiljattain Kansan Uutisissa Risto Korhosen kirjoittaman muistokirjoituksen Aatami Heikkilän muistolle. Suomessa on yksi ajattelija vähemmän. Kevyet mullat. SKP:n arkun ympärillä ei juuri surijoita ollut. Olisi pitänyt olla, sen eletyt vuodet ovat osoittaneet. Meiltä häipyy työ sinne missä sitä voidaan teettää orjatyövoimalla, samalla lailla kuin Suomessa yli sata vuotta sitten, ennen työväenliikkeen syntyä. Tavallisen työllään toimeentulevan ihmisen pitäisi luopua eduistaan, pitäisi tehdä pitkää päivää tuotannossa ja olla valmis tinkimään ylityökorvauksistaan jne. Kaikki tämä samaan aikaan kun maassa raharikkailla ei näytä olevan minkäänlaista huolta yritystensä kilpailukyvystä, he mittaavat sumeilematta sen toisten tekemän työn tuloksen taskuihinsa. Ne summat joita nämä jo ennestään raharikkaat käärivät taskuihinsa ovat käsittämättömän suuria, näyttää siltä että heillä ei ole minkäänlaista häpyä. Näitten esi-isiäköhän ne rahanvaihtajat aikoinaan olivat, joidenka pöytiä se nasaretilaisen puusepän poika aikoinaan käänteli nurin ja joutui siitä hyvästä ristille roikkumaan. Näin Aarno Aitamurtoa viimeisen kerran työttömien suurmielenosoituksessa syksyllä 1993 eduskuntatalon edessä. Tervehdys oli tavan mukainen: Mitä Jojensuun mies, onko halkopinot järjestyksessä? Neuvostoliitto kohti loppuaan Romanian suurlähetystö järjesti joskus -80 luvun loppupuolella, Nikolai Ceausescu oli vielä vallassa, Siikarannassa valokuvanäyttelyn Romaniasta. Upeita värikuvia. Niissä valokuvissa esiintyi tehdas- ja maatyöläisiä Romanian eri puolilta. Kaikissa kuvissa oli myöskin Nikolai Ceausescu ja aikalailla etualalla. Valokuvanäyttelyssä oli myöskin kuva Romanian valtion sirkuksen trapetsitaiteilijasta, joka seisoi kiikkerän trapetsinsa päällä teltan yläilmoissa. Sitä näyttelyä oli katselemassa joukko, ilmeisesti Romanian suurlähetystön henkilökuntaan kuuluvia ihmisiä ja Rakennusliiton kansainvälisistä suhteista vastaava Raimo Pannila. Kysyin Pannilalta oliko trapetsilla keikkuva mies Causescu, kun hän oli mukana kaikissa muissakin kuvissa. Sanoin Pannilalle, että kunhan ei putoaisi, vanha mies ja taittaisi niskojaan kun on noin korkealle kiivennyt. Siinä oli joku romanialainen lähellä, hän kysyi Pannilalta jotain, johon Pannila tuntui vastaavan selittämällä jotain. Sitten Pannila hieman nuhteli minua. Ei tällaisessa tilaisuudessa saisi tuollaista kysellä. Se oli 1988 keväällä kun Suomen Pankissa Neuvostoliiton kaupan asiantuntijana työskennellyt Pekka Sutela piti liittovaltuuston kokouksessa esitelmän Neuvostoliiton taloudellisesta tilasta. Sitä esitelmää oli kutsuttu kuuntelemaan myöskin Neuvostoliiton kaupallisen edustuston henkilökuntaa. Sutelan esitelmä Neuvostoliiton sen hetkisestä taloudellisesta tilanteesta oli hyvin suorasukainen, suorastaan synkkä. Minut oli niihin aikoihin valittu Suomi-Neuvostoliitto Seuran Pohjois-Karjalan piiriin perustetun kaupallis- taloudellisen jaoston puheenjohtajaksi. Jaoston yhtenä visiona oli yrittää tutkailla mahdollisuuksia rajakaupan elvyttämiseksi. Jaoston jäseninä oli silloiset Ilomantsin ja Lieksan kunnanjohtajat, Joensuun kaupungin edustaja, yksi entinen kansanedustaja, sanomalehti Karjalaisen päätoimittaja sekä asiantuntija jäsenenä Pohjois-Karjalan Kauppakamarin toimitusjohtaja. Jaoston sihteerinä toimi SNS-seuran paikallinen toiminnanjohtaja Seppo Mustonen. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

58 56 Jaoston toiminnan luotsaaminen edes jonkunlaiseen järkevään toimintaan osoittautui heti alkuun mahdottomaksi muutamasta eri syystä. Kauppakamarin toimitusjohtaja Esa Komulainen, joka toimensa vuoksi jo muutoinkin reissusi Leningradissa usein, sanoi että Leningradin päästä ei enää löydy neuvottelu kumppania, sellaista joka voisi myös esitellä tai päättää asioista. Kukaan ei enää päättänyt mistään. Toinen homman mahdottomaksi tehnyt seikka oli että jaostossa oli kaksi miestä, joiden ainoana tehtävänä oli tehdä jaoston sihteerin Seppo Mustosen elämä helvetiksi niissä jaoston kokouksissa jotka pidettiin. Siinä hommassa nämä vanhat työväenliikkeen konkareina itseään pitäneet toverit onnistuivatkin erinomaisesti. Seppo Mustonen ei osannut laittaa kirjoittamiinsa jaoston kokouspöytäkirjoihin edes yhtään pilkkua tai pistettä oikeisiin paikkoihin niin, että se olisi näille herratovereille kelvannut. Kaikkea sitä on tämän pitkän elämänsä aikana nähnyt, mutta näiden herratovereiden käytös sikamaisuudessaan ylitti kaiken sen, mihin itseään kunnioittava tavallinen ihminen voi langeta. Ei sen jaoston toiminnasta mitään tullut, ajatuksena hyvä, mutta myöhään syntynyt. Olin omassa mielessäni hieman ihmetellyt sitä kuulemaani Pekka Sutelan suorasukaista esitelmää Neuvostoliiton tilasta. Sutela oli oikeassa siinä esitelmässään, sen myöhemmät tapahtumat osoittivat. Sen kevään aikana kuulin myöskin toisen suorasukaisen esityksen Neuvostoliiton taloudellisesta tilasta, jonka jälkeen sen Sutelan esitelmän ihmettely kyllä loppui. Sen esityksen piti Neuvosto- Karjalassa ilmestyvän Neuvosto-Karjala lehden päätoimittaja. Tämä harmaisiin pukeutunut, muistaakseni lehteensä taloudesta kirjoittanut mies, sanoi puheensa aluksi, että hän esittää käsityksensä Neuvostoliiton taloudesta lyhyen kaavan mukaan. Hän veti housujensa oikeanpuoleisen taskun esille, se oli tyhjä, hän sanoi että siinä taskussa on kaikki se mitä Neuvostoliitto nyt pystyy kansalaisilleen antamaan. Sitten hän veti esille housujensa vasemman taskun, jossa oli ammottava reikä ja hän sanoi että siitä taskusta Neuvostoliitto avustaa liittolaismaitaan. Hän kysyi meiltä olisiko kysyttävää? Ei siinä tilaisuudessa keskustelua juurikaan syntynyt. Kirjoittajaksi Kansan Sanaan Kesällä 1987 Kansan Sanan silloinen päätoimittaja Eero Karttunen vieraili Pohjois-Karjalassa. Kontioniemeen jonkun ammattijärjestön saunalle oli järjestetty saunailta. Olin vuosien varrella kirjoitellut Kansan Sanan lukijat palstalle, erilaisia kommentteja lehmolainen nimimerkillä. Saunaillan kuluessa Eero Karttunen kysyi, rupeaisinko kirjoittelemaan pieniä juttuja Kansan Sanaan esim. parin viikon välein. Näin sovittiin. Kirjoitin n.5 vuotta juttujani Kansan Sanaan, parin viikon välein, yhteensä vähän yli sata juttua eri aiheista. Olen ylpeä siitä, että sain kirjoitella tähän perinteikkääseen työväenlehteen, jossa työmiehen ja -naisen äänet kuuluivat kaikkein korkeimmalla. Kansan Sanan loppumisen jälkeenhän sitä ääntä ei ole missään kuultukaan. Vuosien kuluessa olin lopulta Kansan Sanaa julkaisevan Savon Sanan hallituksen jäsen, niihin aikoihin kun kansandemokraattinen liike lakkasi olemasta ja tilalle tuli Vasemmistoliitto. Vasemmistoliiton saama lehdistötuki ohjattiin Kansan Uutisten ilmestymisen turvaamiseksi, muille lehdille se tiesi loppua. Kansan Sana järjesti keväällä 1991 lukijamatkan Prai Da Rochaan Portugaliin. Olimme Pirkko, Salla ja minä mukana sillä matkalla. Muuten ihan kelpo matka, mutta yksi tapahtuma oli pilata sen matkan täysin. Teimme retken Praia Da Rochasta Sevillaan Espanjan puolelle linja-autolla. Siihen autoon tuli jostakin matkan varrelta kyytiin uusnatsien valtakunnan johtaja Pekka Siitoin. Pitää heti sanoa että moista sikaa en ollut ennen nähnyt. Tai olinhan minä sikoja nähnyt mutta en moista. Hänellä oli nainen mukanaan, ilmeisesti naisystävä, jota hän kutsui lehmäksi. Kun Siitoinin kyytiin tulon jälkeen olimme matkustaneet muutaman kilometrin, tämä valtakunnan johtaja alkoi kierrellä autossa jakamassa kyydissä olleille naisille kortonkeja, jotta nämä voisivat käyttää niitä ehkäisyyn kun heidät Espanjan puolelle tultuamme raiskataan. Tämä jaon tullessa vaimoni Pirkon ja juuri kymmenen vuotta täyttäneen tyttäreni Sallan kohdalle, puutuin asiaan. Sanoin sille valtakunnan johtajalle, että jos jatkat tuota touhuasi, niin minä heitän sinut ulos autosta, eikä kuski hiljennä vauhtia sen ulos heiton takia. Hänellä oli ranteessa olevassa ketjussa kiinni stiletti ja hän näytti sitä minulle että hänellä on tällainen. Sanoin sille että alahan availla, minä en sano asiasta toista kertaa, seuraavasta kortongin esittelystä lennät ulos. Uskokaa tai älkää, tämä valtakunnan johtaja pisti turpansa kiinni. Kun tultiin Portugalin ja Espanjan väliselle rajajoelle, se kusipää oli heiluttelemassa Hitler-tervehdyksiään niille rajamiehille. Sevillassa istuttiin Pirkon ja Sallan kanssa puiston penkillä kun Siitoin tuli selvittämään jotain. Sanoin sille että nyt ei näe kukaan miten sinun käy, jos et häivy ja häipyihän se. Tuli se silloin selväksi että Suomessa mielenterveystyö on pahassa jamassa, kun Siitoinin kaltaiset hullut voivat kulkea vapaana häpäisemässä Suomea ja suomalaisia. Sillä Sevillan reissulla ajettiin paikallisella vossikalla ison puiston ympäri. Sen verran sen vossikkakuskin kanssa saatiin toisistamme tolkkua, että se hevonen oli ensimmäistä päivää siinä hommassaan ja että se kuski oli itse sen hevosen kouluttanut. Saimme myöskin solkattua että meilläkin on hevonen, jolloin se kuski lykkäsi ohjat kouraani, sain hetken ohjastaa sitä vossikkaa Sevillan kadulla. Olenkin siitä lähtien sanonut että se oli silloin kun ajoin vossikkaa Sevillassa. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

59 57 Suurmielenosoitus ja karvalakkilähetystöjä Syksyllä 1993 oli se suuri työttömien mielenosoitus Helsingissä eduskuntatalon edessä. Kun nyt parikymmentä vuotta tapahtuman jälkeen sitä muistelee, niin siinä kyllä oli loppujen lopuksi aika kiperät paikat. Meistä noin viidestätoista tuhannesta ihmisestä suurin osa otti homman rauhallisesti, mutta noin isossa porukassa on aina mukana kuumakalleja, joilla on vaikeuksia hillitä itseään. Jos joku näistä kolmesta, pääministeri Esko Aho, valtionvarainministeri Iiro Viinanen tai työministeri Ilkka Kanerva olisi tullut eduskuntatalon rappusille näyttäytymään tälle porukalle, epäilen että rauhallinen mielenosoitus olisi muuttunut hulinaksi. Onneksi älysivät olla näyttäytymättä. Järjestystä valvomassa olleet poliisit hoitivat hommansa suurella ammattitaidolla, kuin myös ne kymmenet ammattiliittojen toimitsijat, jotka olivat järjestysmiehinä, eikä Finlandia talon takana odottaneille ratsupoliiseille tullut hommia. Saavutettiinko tällä mielenosoituksella jotain? Sitä on vaikea arvioida, mutta ainakin jahti ammattiliittojen työttömyyskassoja vastaan loppui ja ne pystyivät hoitamaan hommansa tämän vaikean ajan yli. Seuraavissa vaaleissa Esko Aho, tämä onneton tunari, joutui väistymään pääministerin paikalta, mikä homma oli nostanut kusta hänen päähänsä enemmän kuin sinne mahtui. Esko Ahon hallituksen visio oli lopettaa ammattiliittojen hallinnoimien työttömyyskassojen toiminta. Suomessa olisi pitänyt siirtyä ansiosidonnaisesta päivärahasta johonkin maatalon emäntien saaman työmarkkinatuen kaltaiseen systeemiin. Tämän hallituksen ministerit olivat täysin irrallaan siitä todellisuudesta missä kansa eli. Esim. Pohjois-Karjalassa siihen aikaan kaikesta täällä liikkuvasta rahasta, 60 prosenttia tuli tähän maakuntaan työttömyyskorvauksina, eläkkeinä, valtion viranhaltioille maksamina palkkoina ja maataloustukiaisina tai muina yhteiskunnan maksamina avustuksina. 40 prosenttia täällä liikkuvasta rahasta tuli täkäläisestä, yrittäjyyteen perustuvasta toimeliaisuudesta. 60 prosenttia täkäläisistä yrityksistä tuotti siihen aikaan palveluja. Kysymys kuuluu, mitä näille palveluja tuottaville yrityksille olisi tapahtunut, jos Ahon hallitus olisi onnistunut ajamaan ammattiliittojen työttömyyskassat nurin ja maksetut työttömyyskorvaukset olisivat olleet noin kolmasosa ansiosidonnaisiin nähden. Millä parikymmentä prosenttia Pohjois-Karjalaisista työikäisistä ihmisistä olisi ostanut yrittäjien tuottamia palveluja? Ei millään. Toinen kysymys kuuluu, mitä olisi tapahtunut pohjoiskarjalaisten kuntien veropohjalle, joka oli jo muutoinkin rapautunut laman seurauksena. Saman ongelman kanssa painittiin kunnissa ympäri maan. Tulin olleeksi tämän työttömien suurmielenosoituksen lisäksi mukana parissa ns. karvalakkilähetystössä, joita vielä kahdeksankymmenluvun alkupuolella järjestettiin siinä toivossa, että niillä jotain vaikutettaisiin. Syksyllä 1983 olin mukana siinä useamman kymmenen miehen lähetystössä joka oli kokoonpantu Itä ja Pohjois-Suomen rakentajista. Jakaannuttiin kolmeen ryhmään, jokaisella pari, kolme käyntikohdetta. Olin mukana ryhmässä, joka kävi silloisen valtionvarainministerin Ahti Pekkalan luona. Olimme ministeriössä, ministerin vastaanottohuoneen aulassa pari kolme minuuttia etuajassa, ministerin piti ottaa meidät vastaan klo Kysyimme ministerin sihteeriltä, paljonko ministerillä on meille aikaa. Sihteeri vastasi että puoli tuntia, klo alkaa valtioneuvoston ylimääräinen istunto. (Tekivät päätöksen devalvaatiosta). Ministeri Pekkala tuli pari minuuttia myöhässä ja kun Haataisen Ossi luki sen meidän paperimme, sen lukeminen kesti ehkä kolme minuuttia, tämä ministeri katsoi kelloaan pari kolme kertaa. Kun Ossi oli saanut sen paperimme luettua, ministeri Pekkala sanoi meille että valtioneuvoston istunto on alkanut viisi minuuttia sitten ja hänen on valitettavasti mentävä valtioneuvoston istuntoon ja että meidän keskustelumme loppuu tähän. Oksasen Kake Lappeenrannasta sanoi sille ministerille, että älä viitsi valehdella, kysyttiin sinun sihteeriltäsi paljonko sinulla on meille aikaa ja se istunto alkaa vasta yhdeltätoista. Ei siinä mikään auttanut ulos vaan. Jäätiin siihen valtioneuvoston ulkopuolelle norkoilemaan ja nähtiin kun muut ministerit tulivat yhdentoista maissa siihen istuntoon. Enpä ole yhdenkään kepulaisen puheita osannut sen jälkeen ottaa tosissaan. Valehtelevat, oli kyse sitten mistä tahansa. Sen toisen karvalakkilähetystön ajankohtaa en tarkalleen muista. SMP:n Urpo Leppänen oli silloin työministeri. Ihan tyhjänpäiväinen ukko, seisottiin ringissä työministeriön aulassa, esitettiin asiamme, hän oli samaa mieltä kaikissa asioissa kanssamme, jolloin mukanamme ollut Rakentajan toimittaja sanoi että eihän tässä hätäpäivää, meitähän on tässä rinki vasemmistolaisia, joten asia hoituvat varmasti. Sitten ulos. Osa porukasta kävi SAK:ssa, juuttuivat siellä joksikin aikaa hissiin, olivat jokseenkin täynnä karvalakkilähetystössä olemista, kun tavattiin liiton toimistolla. Ojalan Matti oli silloin liiton vt. puheenjohtajana, pidettiin pieni palaveri ja päätettiin lopettaa Rakennusliiton järjestämien karvalakkilähetystöjen käynnit Helsingissä. Tyhjän kun saa pyytämättäkin. Masan muistelmat_final10.indd :38:15

60 58 Rakentajan toimitusneuvostossa Olin kaksi kautta vuodesta 1983 vuoteen -91 Rakennusliiton liittovaltuuston jäsen, kolmaskin kausi olisi ollut mahdollinen, mutta kaksi kautta yhdelle ihmiselle siinä hommassa, on ihan riittävä suoritus. Tämän jälkeen seurasi vuodet Rakentaja lehden toimitusneuvostossa, eli liiton tiedotusjaostossa, jonka tehtävänä oli ensisijaisesti huolehtia Rakentaja lehden ilmestymisestä kerran viikossa 16-sivuisena ja noin kappaleen painoksena. Olin mukana siinä porukassa, joka kirjoitti lehdessä olleeseen kentän mies palstaan. Lehden päätoimittajana oli tuolloin tohtori Markku Salomaa, jolla kaksituhatta luvulle tultaessa meni sukset ristiin liiton uuden johdon kanssa. Syytä en tiedä. Markku Salomaahan tutustuin ensimmäisen kerran Kajaanissa talvella Silloin pidettiin Kostamus projektin lopettamistilaisuus. Tässä tilaisuudessa oli läsnä niin Neuvostoliiton kaupallinen edustusto kuin Finnstroin toimiva johto sekä liuta politiikkoja eri puolueista. Minun tehtäväkseni oli annettu puhua Pohjois-Karjalaisten rakentajien puolesta. Olin luonnostellut lyijykynällä paperille puheenrungon, jossa vertasin Kostamusta Kalevalan Sampoon, Kostamuksen suuren, meitä suomalaisia työllistäneen vaikutuksen vuoksi ja koska tuolloin oli tullut kuluneeksi 150 vuotta siitä kun Lönnroth julkaisi ensimmäiset Kalevalan vihkot ja koska oltiin Kajaanissa Lönnrothin kotikaupungissa. Rakennusliiton aluejärjestön puheenjohtaja ja toinen liittotoimikunnassa ollut kaveri, vaativat saada lukea puheeni. Näytin sitä heille. Heidän tuomionsa oli että ei tuollaista puhetta voi pitää. Silloin minulle myös sanottiin että puhe tulee sellaisenaan tilaisuudesta julkaistavaan kirjaan, ja että kirjaan ei mikään ranskalaisilla viivoilla luonnosteltu puhe käy. Sanoin niille että pitäkää puheenne. Perkele! Tolvasen Topi, Rakentajan toimittaja taivutteli minut kuitenkin pitämään puheeni ja neuvoi missä Rakentajan toimittajilla oli työtilat. Menin sinne. Markku Salomaa luki tekstini ja sanoi että tämähän on helvetin hyvä ja he kirjoittivat sen esityskuntoon. Kun seuraavan viikon Rakentaja ilmestyi, siinä oli yli etusivun yltänyt otsikko: Kostamus Sampo. Se olisi mukava tietää, mitä näiden pikku politrukkien päässä silloin liikkui, kun lukivat otsikon. Syksyllä -92 pidettyyn toimitusneuvoston kokoukseen tuli yllätysvieras, silloinen Rakennusliiton toinen puheenjohtaja Hannu Koski. Hän sanoi, että kun ei lyhyellä varoitusajalla saa muita päättäjiä koolle, hän kysyy meiltä neuvoa, mitä pitäisi tehdä. Rakennusteollisuusliitto, se meidän vastapuoli oli joutunut kevään -86 seikkailujen ja yhdeksänkymmentä luvun alun laman kourissa melkoiseen ahdinkoon. Rakennusteollisuusliitosta oli eronnut jäsenyrityksiä suuret joukot, toimintaa oli pitänyt supistaa ja toimitsijoita panna pois. Nyt oltiin tilanteessa, että tällä sopijapuolella oli vaikeuksia saada seuraavaan sopimuskauteen valmiiksi omia esityksiään, tarvitsisivat toimitsijan töihin. Sanottiin Koskelle että lainataan Rakennusliitosta toimitsija heille, saavat esityksensä valmiiksi, voidaan neuvotella ja solmia työehtosopimus. Jos sopimuspuolta ei ole, joudutaan mahdottomaan tilanteeseen. En tiedä pitikö tällaiseen järjestelyyn mennä. Todennäköisesti. Solmittiin joka tapauksessa ihan täydellinen nollaratkaisu. Tuon työehtosopimuksen solmimisen jälkeen oli kokous Vesileppiksessä Leppävirralla. Kokoukseen tuli Rakennusteollisuusliiton johtava lakimies, nainen, piti hyvin sovittelevan puheen, sanoi että eiköhän tulevaisuudessa aina neuvotella niin kauan että sopimus syntyy ilman työtaisteluja. Näin ymmärtääkseni on myös menetelty, työtaisteluja rakennuksilla ei ole ollut, jokunen uhka putkialalle on jätetty, mutta nekin lakonuhkat ovat päättyneet neuvottelutulokseen. Lama maksatettiin työtätekevillä ja pienyrittäjillä Vuonna 1992 oli edetty siinä Koivistolaisen talouspolitiikan ja Neuvostokaupan romahtamisesta johtuvassa lamassa syvimpään vaiheeseen. Parhaan kuvan laman syvyydestä rakentajien kohdalla antaa Rakennusliiton työttömyyskassan maksamat työttömyyskorvaukset, jotka v ylittivät kahden miljardin markan rajan. Se että Liiton työttömyyskassa selvisi suunnilleen ehjin nahoin siitä mylläkästä, johtui liitossa ja työttömyyskassassa harjoitetusta taitavasta talouden pidosta, omaisuutta jota vastaan saatiin luottoa oli riittävästi. Syksyllä 1992 pidettiin ylimääräinen liittokokous vuoden 1991 liittokokouksen edustajilla Finlandia talossa. Kokous päätti nostaa työttömyyskassan jäsenmaksun 4 prosenttiin palkasta ja myös työttömyyskorvauksesta. Se oli rajua meininkiä, mutta pakon sanelemaa. Tämä korotus oli voimassa sen aikaa, kunnes töitä rupesi ilmaantumaan ja voitiin palata normaaliin jäsenmaksuun. Ammattiosastossa oli jatkuva pohdinnanaihe, mitä voitaisiin tehdä työllisyyden parantamiseksi. Päätettiin käydä Joensuun, Kontiolahden, Liperin ja Pyhäselän kunnanjohtajien juttusilla, jotta he tekisivät voitavansa, että kaikkien kuntien suunnitelmissa olevien rakennuskohteiden työt aloitettaisiin mahdollisimman pian. Ei mitään tulosta. Käytiin uuden maaherran, Tenhiälän luona puhumassa rakentajien ahdingosta. Maaherra hymyili kestohymyään, liekö ymmärtänyt mitä hänelle puhuttiin. Käytiin yliopiston silloisen rehtorin pakeilla, löytyisikö heiltä, yliopiston professoreilta, viisasten kiveä laman voittamiseksi. Ei löytynyt, eivät viitsineet edes etsiä. Heihinhän lama ei iskenyt millään tavalla. Hyvän kuvan Akavalaisten ja muiden valkokaulus porukoiden suhtautumisesta lamaan ja sen vaikutuksiin antaa tehty esitys työttömyyskassojen tasausrahaston perustamisesta. Kun Rakennusliiton työttömyyskassan jäsenmaksu oli korkeim- Masan muistelmat_final10.indd :38:15

61 59 millaan 4% oli se näillä Akavalaisilla työttömyyskassoilla 0.8% maksetuista palkoista ja työttömyyskorvauksista. Tämä esitys tyrmättiin näiden valkokaulusporukoiden toimesta täysin. Se siitä solidaarisuudesta. Kaksseiskan 1300 jäsenestä oli pahimmillaan työttömänä 700 rakentajaa. Lieksan ammattiosaston porukasta kaikki olivat työttöminä jossain vaiheessa. Olin tuohon aikaan ammattiosaston puheenjohtaja ja muutamat ihmiset ottivat yhteyttä ja kertoivat, mitenkä jo osittain maksetut asunnot ovat joutua vasaran alle, kun ansiosidonnainen päiväraha loppuu ja töitä ei ole tiedossa. Suomen Pankki ja valtionvarainministeriö vapauttivat valuuttakaupan kahdeksankymmentä luvun loppupuolella siten että yrittäjät saivat edullista valuuttalainaa yritystensä pyörittämiseen. Korkotaso oli noin puolet siitä mitä tavallinen palkansaaja joutui lainoistaan korkoa maksamaan. Koivistolaisen talouspolitiikan kulmakivi oli markan kurssin pitäminen korkealla, ns. vahva markka. Vientiteollisuuden tarpeita ajatellen vuosia liian korkealla. Vientiyritykset eivät saaneet Suomen pankkiin myymistään valuutoista riittävästi Suomen markkoja pystyäkseen hoitamaan kotimaiset vastuunsa. Kun oltiin tultu vuoteen 1993, valuuttavelkaa pienyrityksillä oli hirmuiset määrät ja oli aika tehdä Suomen historian suurin omaisuuden uusjako. Se tehtiin kahdella devalvaatiolla, joilla suurin osa valuuttalainaa ottaneista yrityksistä meni nurin ja yrittäjät vuosia kestäneeseen velkavankeuteen. Nyt kaksikymmentä yksi vuotta myöhemmin, näitä silloin devalvaation seurauksena velkavankeuteen joutuneita yrittäjiä, sinnittelee vieläkin velkojensa rippeiden kanssa. En kirjoittele näitä lämpimikseni. Tunnen muutaman tällaisen yrittäjän. Siitä, moniko yrittäjää veti itsensä kaulakeinuun, ei ole tehty tilastoja, ei ainakaan julkaistu. Hyvä esimerkki siitä minkälaiseen litskuun valuuttalainaa ottaneet yrittäjät saattoivat joutua, oli minulle hyvin tuttu maansiirtoalan yrittäjä. Sanoi ostaneensa uuden täysperävaunulla varustetun sorarekan ja maksaneensa siitä markkaa ja valuutta luotolla suurimman osan. Hankinnan hän teki puolivuotta ennen devalvaatiota. Neljä vuotta myöhemmin hän sanoi minulle että velkaa on kolme miljoonaa ja hän ei ole ottanut penniäkään lisää. Pankit pelastettiin. Sitä paljonko se veronmaksajille lopulta maksoi, ei ilmeisesti tiedä kukaan. Valtion taloutta tasapainotettiin mm. leikkaamalla kansaneläkkeiden perusosa pois. Sanottiin että se oli maan talouden pelastamiseksi välttämätöntä. Rakennusliiton pohjois-karjalaiset liittokokousedustajat 1995 Helsingissä. Vasemmalta Martti Juntunen, Mikko Vanninen, Toivo Timoskainen, Väinö Ronkainen, Reino Hyttinen, Reino Karvinen, Matti Nieminen, Seppo Romppanen, Jouko Varis, Seppo Hirvonen, Martti Seeslahti, Mikko Huovinen, Leevi Lankinen, Juhani Ruuskanen, Seppo Plattonen, Hannu Turunen ja Erik Kekarainen. Masan muistelmat_final10.indd :38:16

62 60 Kontiolahdella, kontiolahtelaisia Valtuustoon 1992 vaaleissa 1992 oli kunnallisvaalit. Ohisalon Kauko, joka oli useamman kauden valtuutettu, ei enää asettunut ehdolle. Olin ollut muutamissa vaaleissa ehdokkaana, tuloksena yleensä toinen varavaltuutetun sija. Näissä vaaleissa menin kuitenkin läpi, varmaankin aika pitkälti Kaukolta vapautuneiden äänien turvin. Siitä alkoi neljä kautta kestänyt valtuustotyöskentely. Kunnanjohtajana -92 Kontiolahdella oli Aimo Ahti ja hallintojohtajana Osmo Turunen. Pitää heti tähän alkuun kirjoittaa muuan tapahtuma, joka jälkeenpäin on huvittanut suuresti. Ensimmäisen valtuustokauteni istuin valtuustosalissa nuoren naislääkärin vieressä. Siihen aikaan kunta oli vielä niin varoissaan että valtuutetuille oli valtuuston kokousten aikana tarjolla limonaadia. Siinä kävi sitten niin että aina kun valtuuston kokous alkoi, sanoin tälle vieressäni istuvalle lääkärille, että on se yhtä perkelettä, täällä pitää juoda limpparia raakana ja lääkäri istuu vieressä. Tämä nuori naislääkäri kuunteli vissiin vajaan vuoden tätä minun marmatustani, kunnes hän yhtenä iltana kokouksen kuluessa sanoi minulle: Sano sosiaaliturvatunnuksesi. Kysyin häneltä että mitä sinä sillä teet, johon hän vastasi että elä kysele, sano vaan. Kun olin sosiaaliturvatunnukseni hänelle sanonut, hän tyrkkäsi minulle valkoiselle paperille kirjoitetun pirtureseptin kouraani. Menin seuraavana päivänä Lehmon apteekkiin esittämään tämän paperin, sieltä lyötiin kouraani puolen litran pullo pirtua, mitä en olisi ikimaailmassa uskonut saavani. Siitä riitti lantrinkia valtuuston juomiin koko sen kuudentoista vuoden ajaksi, minkä valtuustossa istuin. Tulin mukaan kunnallispolitiikkaan vuoden 1980 vaalien jälkeen kuntasuunnittelutoimikunnan jäsenenä. Kunnanjohtajana oli Alvi Puruskainen ja velkaa kunnalla oli 2700 markkaa asukasta kohden. Kun vuoden 2012 vaaleissa putosin pois valtuustosta ja kun kolme kunnanjohtajaa oli näyttänyt kunnassa osaamistaan velkaa oli 2760 euroa eli mummon markkaa per asukas. Jos tuota kunta-apparaatin työskentelyä koittaisi jotenkin arvioida, niin päällimmäisenä tuntona on suruton velanotto ja vielä sellaisiin hankkeisiin, joilla ei ole mitään tekemistä kunnan tuottamien lakisääteisten palvelujen kanssa. Kunnan asukasluku on kasvanut tämän kolmenkymmenen vuoden aikana reilulla viidellä tuhannella. Lehmon monitoimitalo rakennettiin 80-luvulla, samoin kuin Lehmon koulun laajennus. Kirkonkylän terveyskeskus rakennettiin 80-luvulla, samoin kuin vapaa-aikatalo, jossa nykyisin toimii kirjasto. Kirkonkylä koulukeskuksen laajennus ja remontti on tämän uuden vuosituhannen alun, tähän mennessä suurin satsaus, toisena taitaakin tulla tämä AH-stadion, tämä kyltymätön käenpoika kontiolahtelaisen veronmaksajan pesässä. Kun Aimo Ahti valittiin v Kontiolahden kunnanjohtajaksi, alkoi Kontiolahdella suurten visioiden aika. Uuron teollisuusalue, Kontioniemen tietopesäke, ja AH-stadionin kehittäminen. Jotenkin minusta tuntuu että sen enempää kunnanjohtajilla, kuin muillakaan päätöksen tekijöillä ei ole ollut eikä ole käsitystä siitä, miten tiukassa tuolta markkinoilta ja tuotannosta hankittavat veromarkat tai eurot ovat. Taitaa olla niin että suurin osa ns. päättäjistä on sellaisia henkilöitä jotka ovat työssä valtion hallinnoimien laitosten tai kuntien palveluksessa ja työntävät aina tilipäivänä kätensä tuotannossa työskentelevän duunarin tai pikkuyrittäjän taskuun ja tili tulee kuin Manulle illallinen, ponnistelipa sen eteen tai ei. Kuulin hiljattain että Tietopesäke olisi myyty ja että kunta olisi saanut siitä euroa. En usko olevani väärässä jos sanon että siinä visiossa paloi vähintään 1.6 miljoonaa euroa plus ylläpito kulut päälle kunnan veronmaksajilta keräämiä varoja. Se oli ensimmäinen valtuustokauteni, kun silloinen elinkeinoasiamies Rauno Männistö, teki valtuustolle esityksen viiden miljoonan markan lisärahoituksen saamiseksi Tietopesäkkeelle. Asiat olivat menneet huonosti, vuokratulot jääneet saamatta, eikä koko pesäkkeelle tuntunut olevan mitään järkevää käyttöä. Tein valtuustossa esityksen että tietopesäke asetettaisiin konkurssiin, niin kuin varaton yritys yleensä asetetaan. Ei käynyt, kukaan ei kannattanut esitystäni. Sitten esitin että Tietopesäkkeessä tehtäisiin erityistilintarkastus, että nähtäisiin, mihin sinne aikaisemmin myönnetyt rahat ovat huvenneet. Demareiden Mikko Kotkajuuri kannatti esitystäni ja näytti hetken siltä että äänestetään. Demarien ryhmän puheenjohtaja Pekka Kettunen pyysi kokoustaukoa ja otti demariryhmän puhutteluun, jonka tuloksena Mikko Kotkajuuri veti kannatuksensa pois ja kunnanvaltuusto myönsi Tietopesäkkeelle Rauno Männistön pyytämät 5 miljoonaa, jotka taatusti menivät sinne Kankkulan kaivoon, josta mitään hyötyä kuntaan veroja maksaville ei ole. Minulle tästä kunnanvaltuuston kokouksesta oli sen verran hyötyä että voin sen kokouksen jälkeen sanoa, että on minuakin valtuustossa kannatettu, siitä olen vähemmän puhunut, että se kannatus vedettiin pois. Masan muistelmat_final10.indd :38:16

63 61 Pohjaton rahanreikä - ampumahiihtokeskus Se oli varmaan 1987, kun Kauko Ohisalo kertoi Lehmon Demokraattisen yhdistyksen kokouksessa kunnanvaltuuston tekemästä päätöksestä aloittaa voitelukoppien ja huoltorakennuksen rakentaminen, varuskunnan lähelle Jaamankankaalle, missä nykyinen AH-stadion sijaitsee. Molemmat SKDL:n valtuutetut Kauko Ohisalo ja Tarja Tormulainen äänestivät tätä päätöstä vastaan, mutta hävisivät ja markkaa kunnan rahaa näiden koppien rakentamiseen myönnettiin. Muistan kun Kauko Ohisalo sanoi kokouksessa, että nyt avattiin sellainen pandoran lipas että loppua kunnan rahan syytämiselle ei tulla näkemään. Ei tainnut Kaukokaan vielä silloin arvata, miten oikeaan ennustuksessaan osui. Mennyt neljännesvuosisata on vienyt yli 10 miljoonaa euroa, noin 60 miljoonaa mummon markkaa tähän projektiin joka ei ole tuottanut eikä koskaan tule tuottamaan penniäkään tai senttiäkään kunnan kassaan. Se valehtelun määrä, mitä kunnan virkamiehet, eritoten tekninen johtaja, kunnanjohtajat, suurin osa kunnanhallituksen jäsenistä sekä valtuustoryhmien puheenjohtajista, on tämän AH-touhun ympärillä harrastanut, olisi vienyt heidät varmasti Guinessin ennätysten kirjaan on ampumahiihdon MM-kisat Kontiolahdella. Saa nähdä miten kontiolahtelaisen veronmaksajan kukkaro kestää tämän Se olisi kovasti mukava tietää, millä konstilla nämä Kontiolahden kunnan viranhaltijat ovat menneet sellaiseen litskuun, että he tekevät niin kuin eläkkeellä oleva eversti käskee ja mikä on se kikka millä muutamat kunnan viranhaltijat pystyvät ohjailemaan ns. päättäjien ajatusten juoksua haluamaansa suuntaan, siten että kunta rahoittaa tätä puuhamaata verovaroilla, vaikka sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä ammattimaista kilpaurheilua elinkeinonaan harjoittavien ammatinharjoittajien suorituspaikkojen rahoittajana. Otetaan esimerkki. Kun Kontiolahden kunnanvaltuusto kesällä 2010 teki päätöksen hakea ampumahiihdon mmkisoja vuodelle 2015 ei kunnan virkamiesjohto, sen enempää kuin kunnanhallituskaan virkkanut halaistua sanaa siitä, millaisiin kustannuksiin Kontiolahden kunta sillä hakemuksella sitoutui. Näin siitä huolimatta että ne suuret uudisrakennus- ja remonttisuunnitelmat olivat jo ainakin viranhaltijoiden ja kunnanhallituksen tiedossa. Valtuustolle näistä suunnitelmista ei kerrottu sanaakaan, ei esityslistoissa eikä puheissa. Helvetistäkö tavalliset rivivaltuutetut voivat tietää, mitä heiltä salassa junaillaan. Sen voin omakohtaisesti sanoa, että kun tuolla tuotannossa joudutaan koko ajan punnitsemaan tehtyjä päätöksiä, ja niiden seurauksia yrityksen toimintaan, ei tuollainen korkeimman päättävän elimen ohittaminen voisi tulla kysymykseenkään. Mutta verovaroilla on helppo huseerata. Siinä tarvitaan vain puhelias suu selittämään tehtyjä päätöksiä. Erään valtuustokauteni huippuhetkistä koin keväällä Valtuutettu Mauri Tikkanen sai syksyn 2011 talousarviokokouksessa läpi lausuman, että jos seuraavana vuonna järjestettävistä nuorten MM-kisojen tai maailmancupin järjestelyistä jää Kontiolahden Urheilijoille ylijäämää, ei kunnan tarvitse maksaa seuraavien kisojen hakemiseen varattua euron määrärahaa. Ylijäämäähän tuli, salaiseksi julistetun kisojen tilinpäätöksen mukaan yli euroa. Ylijäämän KontU käänsi alijäämäksi hinnoittelemalla talkoolaisten tekemän talkootyön 10 euroa tunti, jolloin tämän talkootyön kustannuksiksi saatiin euroa ja tulos tilinpäätöksessä käännettiin tällä silmänkääntö tempulla tappiolliseksi ja kunta otti, taas kerran, lisää velkaa ja maksoi sen euroa, kuin entinen mies isänsä velkaa. Kaikkein hulluintahan tässä on se, että kunnanhallitus hyväksyi tämän KontU:n junaileman silmänkääntötempun. Käsitykseni mukaan kunnanhallituksen tulisi asettaa kaikki kuntalaiset, myös veronsa kuntaan maksavat yritykset tasapuolisesti samaan asemaan. Mitenhän tuossa mahtaisi käydä jos joku yrittäjä saisi teetettyä kolmellasadallatuhannella talkootyötä ja vähentäisi sen kuluina verotuksessaan, menisiköhän tuo verotuksessa läpi ja olisiko Kontiolahden kunnanhallitus sitä mieltä, että yrittäjän pitää saada tuollainen kuluerä läpi verotuksessaan. Rohkenen epäillä. Mutta näillä Kontiolahden Urheilijoilla, heillä on ihan eri jumalat verovirastossa käsittelemässä näitä asioita. Keväällä 2012 pyysimme Mauri Tikkasen kanssa audienssin vt. kunnanjohtaja Jari Wilmannin luokse kyselläksemme hieman, millä perusteilla vt. kunnanjohtaja on esitellyt asian ja millä perusteilla kunnanhallitus on moisen päätöksen tehnyt. Vt kunnanjohtajan vastaus oli että näin on päätetty. Silloin ei auttanut muu kuin sanoa sille vt. kunnanjohtajalle että sinä et enää nauti minun luottamustani. Ei sille mitään mahdettu, sinne ne eurot menivät kuin murun perseeseen. Masan muistelmat_final10.indd :38:16

64 62 Muisteluksia kunnanjohtajista Vuonna 1994 Kontiolahden silloinen kunnanjohtaja Aimo Ahti valittiin Kouvolan kaupunginjohtajaksi. Sen valintaprosessin aikana Kalevi Taavila, joka siihen aikaan oli Kouvolan kaupunginhallituksen jäsen, soitti minulle ja kysyi millainen mies Aimo Ahti on? Sanoin Kaleville että helvetin hyvä mies, ottakaa. Meni vuoden päivät ja Kalevi soitti ja sanoi minulle, että kehtasit vanhalle kaverille valehdella. Siihen aikaan kun Ahti valittiin Kouvolan kaupunginjohtajaksi, Kontiolahden kunnan palveluksessa olleilta leikattiin lomarahat pois, yritettiin tasapainottaa kunnan taloutta. Ennen syksyllä -94 pidettyä kunnanvaltuuston kokousta joku sanoi minulle että Aimo Ahti on teettänyt kunnanhallituksella päätöksen, että hän ei pidä lomiaan vaan ottaa ne rahana. Käytin kunnanvaltuustossa puheenvuoron jossa sanoin että kunnanjohtaja näyttää pois lähtiessään huonoa esimerkkiä, ottamalla lomansa rahana, samanaikaisesti kun muilta kunnan palkollisilta on lomarahat leikattu pois. Aimo Ahti vastasi siihen, että Karkkilassa missä Vasemmistoliito on suurimpana valtuustoryhmänä, asiat ovat päin helvettiä. Sanoin Ahdille että olihan tuo hyvä että et laittanut tuota Neuvostoliiton romahtamista minun piikkiini. Moskovassa olen käynyt, mutta Karkkilassa en kertaakaan. Aimo Ahdin seuraajana kunnanjohtajaksi valittiin Kari Käyhkö, silloin kolmekymppinen nuori mies, Virtasalmen kunnanjohtajana kokemusta hankkinut. Kunnanjohtajan vaalipäivän aamuna soitin Käyhkölle ja kyselin hänen suhtautumistaan pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen. Käyhkö kertoi että Virtasalmella kaikki jotka ovat vaarassa pudota ansiosidonnaiselta päivärahalta pois, työllistetään kunnan toimesta. Se vastaus miellytti minua niin paljon että sanoin Käyhkölle, että en piirräkään illalla sitä kirkkoveneen kuvaa siihen äänestyslippuun, kun kunnanjohtajaa valitaan, niin kuin olen tähän asti meinannut. Kun Käyhkö oli aloittanut täällä virassaan, sanoin hänelle että jos tarvitset joskus timpuria, niin soita. Soitto tuli kesällä1997. Käyhkön puolison sisaren perhe aloitteli omakotitalon rakentamista Kylmälleojalle. Minä en siihen hommaan kerennyt, mutta sanoin Karille että hommaan timpurit. Asuin silloin Ristisaaressa. Yhtenä sunnuntaiiltana hommaamani timpurit, Leevi Lankinen ja Teuvo Romppanen tulivat meille, samoin Käyhkö lankonsa kanssa. Timpurit ja se lanko aloittivat neuvonpidon ja myö Karin kanssa istahettiin keittiön pöydän ääreen. Minusta Kari oli hieman viihteellä olevan näköinen ja kysyinkin häneltä maistuisiko ryyppy. Hän vastasi että viski kelpaisi. Minulta ei viskiä löytynyt mutta konjakkipullo löytyi ja rupesimme naukkailemaan sitä. Pielisjoki välkehti siinä penkan alla ja ilmeisesti herätti Karissa vastustamattoman halun mennä uimaan. Kieltelin häntä sanoen että tonttini ei yletä rantaan asti. Niin siinä kävi, että hän häipyi yhtäkkiä ja läksin etsimään. Ensin jyrkkää penkkaa alas ja siitä naapurin puolelle, josta pääsi pitkospuita pitkin hetteen yli joen rannassa olevalle laiturille. Käyhkö nousi joesta ja samanaikaisesti naapurin herrasväki tuli saunasta uimaan. Kohdattiin siinä pitkospuilla, naapurin rouva koetti peitellä stratekisia paikkojaan käsillään ja minä pyytelin anteeksi vieraani uimahaluja. Tämä uintireissu toistui vielä kolme kertaa saman illan aikana. Kun Kari oli viimeistä kertaa uimassa hänen puolisonsa soitti ja kysyi Karia puhelimeen. Sanoin Karin olevan uimassa, jolloin tämä rouva sanoi minulle, että pitäisi sen verran perään katsoa että mies ei uimaan mene. Sanoin sille rouvalle että minä kyllä pystyn perään katsomaan kun kolmekymppinen mies painelee uimaan, mutta perässä en pysy. Sinä iltana tein kunnanjohtajastamme sellaisen arvion, että hän ei kuulu herkkäuskoisten kastiin. Enkä tainnut pahemmin arviossani erehtyä. Kari Käyhkö oli kunnanjohtajana syksyyn Olin mukana sen tilapäisen valiokunnan työskentelyssä, joka esitti kunnanvaltuustolle Käyhkön erottamista virastaan. Henkilökohtaisesti minulla ei ole eikä ole ollut mitään Käyhköä vastaan. Se että panin nimeni Pekka Kettusen ja Mika Kuuselan masinoimaan, kunnanjohtaja Käyhkön erottamista vaativaan paperiin, johtui pelkästään siitä että en voinut hyväksyä sitä, että kunta maksoi kolmena vuotena peräkkäin kannustus- tai tulospalkkion nimellä ylimääräistä henkilökunnalle. Näin koska kunnan talous oli ollut näinä kolmena vuotena ylijäämäinen. Mitään tuotannollista perustetta maksamiselle ei ollut, kaikki tapahtui velaksi otetulla rahalla, suurimpana saamamiehenä kunnanjohtaja. Kunnanhallitus oli junaillut henkilöstöryhmien kanssa sellaisen sopimuksen, että jos kunnalle tulee ylijäämää, siitä 60 prosenttia jaetaan tulos- tai kannustuspalkkion nimellä henkilökunnalle. Eli kun tuotannossa, liikenteessä, kaupassa jne. työskentelevät kuntalaiset tienasivat vähän enemmän ja maksoivat veroja enemmän, tästä kertynyt potti jaettiin kunnan palveluksessa olevien kesken, vaikka heillä ei takuuvarmasti ollut osaa eikä arpaa tuloksen tekemisessä. Mielestäni olisi pitänyt maksaa pois kunnan kohtuuttoman suureksi paisunutta lainakantaa, koko sillä 1,9 miljoonalla eurolla mitä se henkilökunnalle jaettu rahamäärä kokonaisuudessaan oli. Kunnan silmäätekevien luottamushenkilöiden ja johtavien viranhaltijoiden keskinäiselle tappelulle, näin jälkeenpäin ajatellen, ei olisi pitänyt panna niin paljon painoarvoa, kuin tehtiin siinä tilapäisenvaliokunnan tekemässä selvityksessä kunnanvaltuustolle, jonka perusteella Käyhkö irtisanottiin virastaan. Käyhköhän taisi olla henkilökunnalta tulleen palautteen valossa aikamoinen narsisti, mutta sikäli kun minulle on kerrottu ei huuto kunnanhallituksen kokouksissa ole suinkaan loppunut, falsetti vain on muuttunut kimeämmäksi. Miten se menikään se Lauri Viidan runo: Sen joukon johtajaksi valitsemme, ken on pitkäkaulaisin ja pienipäisin. Samalle tunkiolle ei sovi monta kukkoa yhdellä kertaa. Masan muistelmat_final10.indd :38:16

65 63 Käyhkön jälkeen virkaatekeväksi kunnanjohtajaksi valittiin Jari Willman. Lopullista valintaa ei voitu tehdä Käyhkön korkeimmalle hallinto-oikeudelle tekemän valituksen johdosta. Kun päätös siitä että Käyhkön erottaminen oli tapahtunut laillisessa järjestyksessä tuli kuntaan, kunnanhallitus julisti viran auki marraskuussa Virkaa haki neljä kanditaattia, yhtenä heistä virkaa yli vuoden hoitanut Jari Willman. Näistä virkaa hakeneista ei valittu ketään, ei myöskään Jari Willmannia, vaan kunnanhallitus pani viran vielä uudelleen hakuun. Niin kuin aikaisemmin kirjoitin, minun luottamukseni Jari Wilmannia kohtaan meni keväällä 2012, mutta siitä huolimatta kunnanhallituksen menettely häntä kohtaan tuntui sikamaiselta. Käyhkön erottamisen jälkeen muutamat johtavat luottamushenkilöt olivat kovasti voimiensa tunnossa. Ehkäpä Jari Wilman sai tuntea sen nahoissaan. Kuka päättää kunnassa? Olin kaikkiaan neljä kautta, eli kuusitoista vuotta Kontiolahden kunnanvaltuutettu. Yhden ihmisen valtuustoryhmä. Se hyvä puoli tässä yhden ihmisen ryhmässä oli, että ryhmässä ei tarvinnut koskaan äänestää. Meillä oli vanha yhteistyö sopimus demareiden kanssa yhteisistä ryhmäkokouksista, joissa kävin aina tuonne 2011 kevätpuolelle, mutta sitten rupesin niistä laistamaan, kun tuli selväksi että siitä porukasta ei kannatusta saanut missään asiassa. Suurin jakaja oli suhtautuminen AH-stadionin ns. kehittämiseen. Niille yli 10 miljoonalle eurolle, jotka sinne on parinkymmenen viime vuoden aikana syydetty, saamatta vastineeksi senttiäkään tai penniäkään, olisi kunnassa ollut muutakin käyttöä. En ole koskaan ymmärtänyt enkä voi ymmärtää, miten ammattimaisen kilpaurheilun tukeminen voi olla kunnan tehtävä, sillä ei yksinkertaisesti ole mitään tekemistä kunnan asukkailleen tuottamien palvelujen kanssa. Kontiolahden kunnan velkataakka on yli 50 miljoonaa euroa, siitä parikymmentä prosenttia on syntynyt tämän AH-stadionin rakentamisen ja ylläpidon seurauksena. Pelkät kirjanpidossa ilmoitetut ylläpitomenot ovat vuodessa noin euroa. Se on kunnan suurimpia sähkösyöppöjä, kulutus on yli kwh vuodessa. Eikä loppua näy. Kunnassa on yksi viranhaltija joka töikseen junailee asioita niin että kaikki mitä Esa Haapala saa päähänsä pyytää, toteutetaan. Samanaikaisesti kun AH-stadion saa kaiken tarvitsemansa, tingitään sitten niistä menoista, jotka kuuluvat kunnan lakisääteisiin tehtäviin. Vuoden 2011 talousarviokokouksessa valtuusto päätti Matti Mäntysen esityksestä, jota kannatin, ottaa vuoden 2012 talousarvioon euron määrärahan uuden päiväkodin suunnittelua varten homeisen Mäntytien päiväkodin tilalle. Suunnittelun aloittamisella ja uuden rakentamisen aloittamisella oli mielestäni kiire, kun sekä henkilökunta että lapset sairastelivat jatkuvasti päiväkodin huonon sisäilman vuoksi. Kun asiassa ei näyttänyt mitään tapahtuvan esitin kesäkuun2012 valtuuston kokouksessa, että asetetaan tilapäinen valiokunta tutkimaan, miksi suunnittelua ei ole aloitettu. Hanna Kirjavainen vihreistä kannatti esitystäni, äänestettiin ja jäätiin Hannan kanssa kahdestaan. Se on metka juttu. Niitä on kaikenlaisia nousevia kunnallispoliitiikkoja jotka ovat puheissaan aina kovasti jotain mieltä, mutta kun äänestetään, äänestävät omia vaatimuksiaan vastaan. Mäntytien päiväkotia on remontoitu remontoimasta päästyä. Ei tiedetä mitä pitäisi korjata. Korjataan ja maksetaan jollekin sormijuotolle konsulentille palkkiota siitä, että hän todistaa että korjattavaa ei ole ja sitten taas korjataan. Sain kuulla, että ennen Mäntytien päiväkodin kattoremonttia, remontteihin olisi pantu yli euroa, nyttemmin päiväkoti on pantu käyttökieltoon ja lapsia hoidetaan parakkipäiväkodissa. Rohkenen olla sitä mieltä että missään tuolla tuotannossa ei olisi varaa pitää sellaisia tunareita palkkalistoilla, mikä tuolla kunnallisella puolella näyttää olevan sääntö eikä poikkeus. Avioliitto hajoaa Kun lohikäärmepuutarha valmistui kesäkuun alussa -92, alkoi pitkä työttömyyskausi. En muista, oliko se kesä -92 vaiko -93, kun käytiin Romppasen Sepon kanssa vibraamassa Noljakassa moottoritien yli rakennettu silta. Siihen meni betonia yli tuhat mottia, Sepon kanssa huudatettiin vibroja 27 tuntia. -93 kesällä tein yhden omakotitalon sokkelin ja rungon yksinäni, sitten saikin olla töiden puolesta rauhassa pitkän tovin. Joskus taisin arvioida että se työttömyyskausi kohdallani silloin laman aikaan kesti kaksi vuotta kahdeksan kuukautta. Tähän aikaan sisältyi elämän muuttuminen uusiin puitteisiin.1993 syksyllä kuoli anoppini Veera Töntsi. Kesäkuun alussa -94 vietettiin Tampereella Rakennusliiton 70-vuotisjuhlia. Sieltä tultuani Pirkko sanoi että hänellä on toinen mies. Pellonperä laitettiin myyntiin, lokakuussa Pirkko pani eteeni avioerohakemuskaavakkeen ja sanoi että laita nimesi tuohon. Laitoin. Pirkko muutti joulukuun alussa Tanjan asuntoon ja Tanja tuli kotiin asumaan siksi aikaa että äitinsä etsi itselleen asunnon. Katja asui jo tuohon aikaan omassa huushollissaan. Avioero Pirkon kanssa 27 yhteisen vuoden jälkeen, kun se sattui vielä pitkän työttömyyden aikana, otti aika lujille. Meillä on kolme yhteistä lasta, Katja, Tanja ja Salla. Tytöt ovat parasta mitä minulla on tässä elämässä koskaan ollut. Tytöt ovat olleet se kainalokeppi jonka varassa olen laahustellut eteenpäin milloin minkinlaisella tuurilla. He Masan muistelmat_final10.indd :38:16

66 64 eivät ole hylänneet minua vielä koskaan. Ne eväät mitä minulla on ollut lapsilleni elämää varten antaa, eivät varmasti ole olleet kummalliset. Mutta tytöt ovat pärjänneet. He ovat tehneet kovaa työtä lapsesta alkaen. Katja täytti tammikuussa 45 vuotta, takana jo lähes kolmenkymmenen vuoden työura, raskaassa työssä lomittajana, niin että terveys on jo ruvennut horjumaan. Tanja on ollut 22 vuotta Menninkäisen palvelutalolla töissä, nyt jo monet vuodet työpaikkansa luottamusmiehenä. Salla kirjoitti ylioppilaaksi syksyllä Salla oli jo ennen kirjoituksia ollut töissä kaupassa kaikki kesät. Hän kävi K-kauppias koulutuksen tarkoituksena löytää siitä itselleen työura. Mutta kilpailu sillä alalla on liian kovaa. Salla ja Jouni Korpela solmivat avioliiton Jouni otti sukunimekseen Seeslahti ja olen siitä enemmän kuin ylpeä. Sallalla ja Jounilla on nyt kaksi lasta, Sara Sofia ja Ella Evita Olivia. Jouni on pohjalainen, Kurikasta kotoisin oleva mies, helvetin kova työmies, joka on rakennellut heidän asuinpaikkansa Ukonvaarassa uuteen uskoon. Työ, joka monelta pojalta olisi jäänyt tekemättä. Pirkko löysi itselleen asunnon Rantakylästä. Tanja pääsi muuttamaan asuntoonsa ja Salla päätti jäädä asumaan kanssani Pellonperälle. Se Sallan päätös oli minulle tavattoman suuri asia. Minulla olisi ollut mahdollisuus ostaa Pirkon puolikas Pellonperästä, harkitsin sitä, mutta tulin siihen tulokseen että en osta tekemiäni töitä itselleni. Pääsin helmikuussa -94 alkaneelle puusepän kurssille, se oli sillä tavalla hyvä tuuri että minulta oli ansiosidonnaiset päivärahat hupenemassa loppuun ja töitä ei löytynyt mistään maaliskuussa oli eduskuntavaalit. Olin niissä vaaleissa ehdokkaana toisen kontiolahtelaisen, Tarja Tormulaisen kanssa. Sain 375 ääntä. Meidän vaaliliitosta kukaan mennyt läpi. Monosen Esko Kevät talvea Ristisaaressa. Muutin Sallan kanssa Ristisaareen kesällä Maisema Ristisaaren asunnon terassilta. Akryyli kankaalle 2007 Outokummusta oli lähellä, jos en väärin muista se puuttui vain muutamia kymmeniä ääniä. Yksi puhelinkeskustelu vaalipäivän aattona oli mielenkiintoinen. Olin Joensuun torilla sen aamupäivän katselemassa sitä touhua, minkä vaalit sinne aina synnyttää. Kotiin tultua soi puhelin. Langan päässä oli muuan ison kiteeläisen yrityksen omistaja ja toimitusjohtaja. Esiteltyään itsensä, hän antoi tulla tuutin täydeltä, miten työväenliike ja erikoisesti SAK ovat ajaneet maan ahtaalle. Kuuntelin, kunnes hän äkkiä sanoi, että sinähän kumma ukko olet, hän on soittanut kaikille työväenpuolueiden ehdokkaille ja jokainen on tässä vaiheessa lyönyt luurin hänen korvaansa. Sanoin hänelle, että sinulla kuuluu olevan tarvetta puhua asiastasi ja minähän tässä olen ehdokkaana, joten anna tulla vaan. Sitten ruvettiin puhumaan asiaa ja puhuttiin tunnin verran. Puhelun lopuksi hän sanoi, että Kiteeltä saat kolme ääntä. Niin muuten sain, en enempää tai vähempää. Tasan kolme. Avioero astui voimaan toukokuussa -95. Keväällä Pellonperä saatiin myytyä ja minulla ja Sallalla oli kortteerin etsiminen tiedossa. Vuokrasin kunnalta tontin Kylmäojan koulun lähelle kaavoitetulta uudelta alueelta. Romppasen Esa teki kuvat 105 neliön mökistä, rakentamisen aloitin kesäkuun 10. päivä ja Sallan kanssa muutettiin vielä keskeneräiseen taloon heinäkuun 20. päivä. Siinä oli keittiö, yksi alakerran huone ja huone yläkerrassa, asuttavassa kunnossa. Sitä taloa rakennettaessa, muutin hieman tekojärjestystä. Sokkelin valun jälkeen valettiin lattia kuivumaan ja kun runko ja vesikatto olivat valmiina, levytettiin ulkoseinät sisäpuolelta, sitten puhallettiin seiniin sellueriste ulkoa päin, annettiin sen kuivua ja asennettiin tuulensuojalevyt. Kuivumisen aikana tehtiin sisälle väliseinät. Minulla oli siinä kaksi miestä kuukauden töissä, Romppasen Seppo ja toinen jonka nimen olen unohtanut. Äkkiä se mökki tehtiin. Syksyllä vuorasin sen ja tein autokatoksen. Masan muistelmat_final10.indd :38:16

67 65 Puusepänkurssilta kalusteet kotiseutukeskukseen Se puusepän kurssi oli oma lukunsa siinä työttömyyden historiassa, mikä minun ja monen muun osaksi tuli. Jos en väärin muista, niin meitä oli kussin alussa ikävuoden välillä olevaa miestä, muutamia ammattipuuseppiä ja sitten meitä kirvesmiehiä. Opettajaksi tuli nuori alle kolmekymppinen nainen, Sirpa Tuokko. Hän vissiin ajatteli pistää meidät ukon juntturat ojennukseen heti kättelyssä. Siinä olikin sitten omat hommansa, kun tästä tytöstä leivottiin opettaja ja hyvä sellainen, se vaati meiltä oppilailta vähän isänkättä, silloin kun tarve vaati, mutta äkkiä hän oppi. Kurssi oli perustettu tekemään perinnehuonekalut Kontiolahden kotiseutukeskukseen, kurssille toimitettujen mallipiirustusten mukaan. Näissä mallikuvissa oli tekijänä aina Kaarina Makkonen. Hän oli ilmeisesti tehnyt suuren työn, selvitellessään millaisia kalusteita, huonekaluja, suurehkossa talonpoikaistalossa Kontiolahdella 1800 luvulla on ollut. Huonekaluista tehtiin ensin työkuvat. Minun kohdalleni tuli kahden kolmijalkaisen, puolipyöreän seinänvieruspöydän työkuvien teko ja pöytien valmistaminen. Malliksi sain rikkonaisen pöydän, jonka perusteella kuvat tein. Kun ei ollut enemmälti puusepän hommiin tullut perehdyttyä, piti siinä hieraista niskaansa monta kertaa, mutta kun sain juonen päästä kiinni, niin kyllä ne pöydät syntyivät, eli sain ne perkelöityä kasaan. Sillä kurssilla oli muutamia kokeneita ja taitavia puuseppiä, jotka mielellään auttoivat aloittelijaa, näitä olivat koristepuuseppä Kauko Kupila ja puuseppämestari Markku Kröger. Markku oli sellainen puuseppä että hän teki puusta vaikka pussihousut. Oli kisällintyönään aikanaan tehnyt puisen kellon, kaikki puusta, rattaatkin. Se kello oli käynyt kolme vuotta, kunnes rattaat kuluivat väljäksi. Kauko Kupila neuvoi minulle koristepuusepän työtapojen alkeet, kun ne pöydän jalat piti tehdä vänkyröiksi ja veistellä vielä kuvioitakin. Meistä yritettiin vähän niin kuin väkisin tehdä yrittäjiä. Siellä kävi kaksi miestä, jotka pitivät meille parin tunnin tulipalopuheen yrittäjyydestä. Oli ihan pakko kysyä heiltä heidän yrittäjätaustastaan. Ei kuulemma päivääkään. Sanoin niille herroille, että menkää ja perustakaa yritys ja tulkaa kymmenen vuoden kuluttua puhumaan kokemuksistanne. Ehdotin opettajallemme että kutsuisimme Pohjois-Karjalan kauppakamarin toimitusjohtajan Esa Komulaisen puhumaan yrittämisestä. Näin sovittiin ja soitin Esalle, sovittiin aika ja hän tuli ja piti asiapohjaisen luennon yrittämisestä ja sen riskeistä. Syksyllä -94 kurssi suuntasi retkelle Helsinkiin. Romppasen Seppo oli siihen aikaan Rakennusliiton liittotoimikunnan jäsen ja Seppo pystyi junailemaan majoituksen Siikarantaan, liiton lomanvietto paikkaan siten, että se ei maksanut kurssilaisille mitään. Luulen että opettajamme sai meiltä, Sepolta ja minulta aika paljon taustatukea työssään, jossa hän onnistuikin hyvin. Meistä monelle, varmaan kaikille, se kurssi oli talouden pelastus, pitkän työttömyyden jälkeen, se jatkoi ansiosidonnaisen päivärahan olemassa oloa koko kurssin ajan. Kurssi oli myöskin henkireikä sitä apatiaa vastaan, mihin ikänsä työtä tehneet ihmiset saattavat vaipua, huomatessaan äkkiä että heitä, heidän osaamistaan ei enää tarvitakaan ja näille ihmisille ruvetaan lyömään laiskan leimaa otsaan, ilman että he mahtavat tilanteelleen yhtään mitään. Kaikille ei tässä yhteiskunnassa riitä kunnan tai valtion tarjoamia suojatyöpaikkoja, suuri on se porukka joka joutuu etsimään leipänsä tuotannosta joko duunarina tai pikkuyrittäjänä. He ovat aina ensimmäisinä tulilinjalla kun taantuma tai lama iskee. Enpä muista koskaan nähneeni, että lama vaikuttaisi näiden suutaan soittavien viranhaltioiden työpaikkaan tai toimeentuloon. Intiassa on pyhät lehmät. Meillä tämä virkakoneisto. Projektilla töitä työttömille Helmikuussa -95 minulle tarjottiin projektisihteerin hommaa Kontiolahden kunnan ja Työväen Sivistystyön Liiton yhteishankkeesta, jonka ideana oli järjestää töitä niille ihmisille, jotka olivat putoamassa pois ansiosidonnaiselta päivärahalta. Minun tehtäväni oli etsiä töitä näille 11 ihmiselle jotka siihen puoleksi vuodeksi aina kerrallaan palkattiin. Se oli mainio keino työllistää nämä ihmiset ja kun vauhtiin päästiin, työtä oli enemmän tarjolla, kuin ehdittiin tekemään. Kari Käyhkö oli silloin uusi kunnanjohtaja ja luulen että hänellä oli oma osuutensa tämän projektin syntyyn. Töiden etsimisen ja ihmisten niihin palkkaamisen lisäksi, minun hommiini kuului Töpinän, eli työttömien toimipisteestä huolehtiminen ja kurssien järjestäminen työttömille. Minulle sanottiin, kun aloitin ihmisten rekrytoinnin, että pitäisi haastatella ainakin viittä työnhakijaa, ennen kuin palkkaan ketään. Minä puolestaan ajattelin, että en juoksuta ihmisiä turhan takia ja palkkasin aina hänet, joka ensimmäisenä soitti, saatuaan työnvälityksestä tiedon mahdollisesta työpaikasta. Eikä siinä erehtynyt niitten ihmisten suhteen. Ahkeria ja työteliäitä ihmisiä. Töpinässä pelattiin biljardia, lueskeltiin, keiteltiin kahvia ja ruvettiin sitten pitämään ruuanlaittokursseja, joissa se Töpinässä silloin päivänsä viettävä porukka kunnostautuikin erikoisen hyvin. He loihtivat edullisista ruokatarpeista todella maukkaita aterioita. Niitten kurssien järjestämiseksi luvan saaminen silloiselta kunnan terveystarkastajalta oli luku sinänsä. Hän teetti meillä paljon remonttia Töpinän keittiössä. Kun entiset vaatimukset saatettiin kuntoon tuli aina uusia, se rupesi tuntumaan tahalliselta niuhottamiselta, mikään ei kelpaa. Sanoin hänelle sitten, Masan muistelmat_final10.indd :38:16

68 66 kun kaikki meidän mielestämme oli tip top kunnossa ja vielä rupesi löytymään sanomista, että kun me Töpinässä ruvetaan laittamaan ruokaa, minä laitan yhden lapiomiehen valmiiksi vahtiin kadun toisella puolella olevalle hautausmaalle ja jos joku rupeaa syötyään oireilemaan, niin huudetaan sille että alkaa kaivamaan hautaa. Ei siinä kukaan perään hauku kun se ateriaan kuollut tempastaan kadun yli monttuun. Antoi se terveystarkastaja ruuanlaitto luvan. Ruokaa pyrittiin laittamaan aina parin kolmen päivän tarpeiksi. Torstaisin seurakunta järjesti työttömien ruokailun ja töpinän porukat menivät sinne aamuisin ruuanlaittoon. Niistä ihmisistä jotka kävivät töpinässä, jotkut viettivät siellä päivänsä, toiset kävivät silloin tällöin. Kaksi miestä päätti elämänsä oman käden kautta, sinä aikana kun olin siinä hommassa mukana. Molemmat nuoria, mukavia miehiä, jotka olivat menettäneet työpaikkansa ja perheensä siinä kylkiäisinä. Pirun pahalta se tuntui. Toiselta jäi kaksi noin 10-vuotiasta poikaa, jotka kävivät pelaamassa isänsä kanssa biljardia. En ollut koskaan nähnyt sitä, miten ihmisen käytös ja päivittäiset tavat muuttuvat, hänen ajautuessaan kohti itsemurhaa. Silloin sen näin. Tämä kahden pojan isä oli Töpinän vakio asiakas. Hän tuli aamulla kun Töpinä avattiin ja oli sulkemisaikaan saakka. Sitten se yhtäkkiä muuttui. Hän tuli, katseli ympärilleen, sanoi mitä minä täällä teen ja läksi pois. Soitin alueen sosiaalityöntekijälle että kävisi katsomassa, pitkän neuvottelun jälkeen hän lupasi käydä, käytyään soitti ja sanoi että ei ole mitään erikoista. Sanoin olevani toista mieltä. Yritin päästä juttusille sen kaverin kanssa, mutta en onnistunut. Se oli perjantai ilta kun minulle soitettiin kotiin ja sanottiin että tämä kaveri oli tehnyt itsemurhan. Sanottiin että hänellä olisi ollut nippu viinatrokareille annettuja velkakirjoja ja että trokarit olivat tulossa perimään saataviaan. Sanottiin että hän pelkäsi niiden trokareiden tuloa. Ei hänen asunnostaan mitään viinalappuja löytynyt. Liekö trokarit kerenneet hävittämään todisteet ennen kuin ne olisivat joutuneet viranomaisten käsiin. Töpinän lähellä olevan Kotkankadun asukkaat pyysivät minua järjestämään Töpinään sellaisen tilaisuuden johon kutsuttaisiin sille alueelle nimetty korttelipoliisi ja joku kunnan virkamies ja keskusteltaisiin aluetta piinaavasta huumeongelmasta. Tilaisuus järjestettiin. Korttelipoliisi tuli ja kunnasta nuorisosihteeri. Ihmeellistä oli että tämä nuorisosihteeri kiisti jyrkästi että Kotkantiellä tai muuallakaan kunnassa olisi huumeongelmaa. Ne Kotkankadun asukkaat tiesivät varmasti, mistä puhuivat. Hehän asuivat ongelman keskellä. Olisi senkin nuorisosihteeri voinut avata silmänsä ja katsella vähän ympärilleen niin ei olisi tarvinnut puhua läpiä päähänsä. Minulla ei poliiseista ole ollut kovin kummoista käsitystä milloinkaan, eikä tämän korttelipoliisin käynti sitä muuksi muuttanut. Venäjän kielen ja viittomakielen kurssit saatiin vietyä läpi. Tietääkseni ainakin viisi Venäjän kielen alkeet kurssilla oppineista kurssilaisista sai sen kielitaidon perusteella itselleen työpaikan, hiljalleen silloin alkaneen venäläisten Joensuuhun suuntautuneen ostosmatkailun ansiosta. Minullahan oli työhuone kunnanviraston toisessa kerroksessa. Sieltä käsin hoidin työllistetyille työt ja tein heidän tuntilistansa. Kunnanjohtajalla oli tapana pitää silloin tällöin puhutteluja viraston päälliköille ja henkilökunnalle. Kun en ensimmäiseen puhutteluun mennyt, Käyhkö soitti ja sanoi Sinun pitää tulla kanssa kuuntelemaan mitä sanon. Sanoin Karille että ei tarvitse, se sinun huutosi kuuluu työhuoneeseeni saakka. Kuuluuko? Sanoin että kuuluu. Ei hän puutunut sen koommin asiaan Yksi pieni tapahtuma pitää tässä kertoa. Kunnanjohtaja Kari Käyhkö, joka oli esimieheni, soitti yhtenä aamuna ja sanoi että järjestä hänelle tapaaminen silloisen kulttuuri ja urheiluministeri Claes Anderssonin kanssa, missä tahansa Suomessa, kunhan tapaaminen järjestyy. Sain viimein Anderssonin poliittisena sihteerinä toimineen Jukka Lindenin kiinni ja sain sovittua hänen kansaan Käyhkölle tapaamisen Anderssonin kanssa Turkuun. Kun tämä asia oli selvä, kysyin Jukalta että millonkas te annatte Kontiolahdelle rahat yläasteen remonttiin? Jukka sanoi: Perkele, te olette saaneet sinne rahaa miljoona tolkulla, mutta olette upottaneet ne sinne mäntykankaalle. Menee vuosia ennen kuin saatte lisää. Niinhän siinä kävi. En tiedä, menikö Käyhkö tapaamaan Anderssonia ja jos meni niin kysehän oli pelkästään AH-stadionin rahoittamisesta. Minulla oli kahden vuoden pesti siinä projektisihteerin hommassa. Otin kuitenkin vuoden kuluttua lopputilin. Käyhkö soitti ja kysyi miksi lähden pois. Sanoin Karille että kun te vaihdoitte minulta työhuonetta ja siellä on niin lyhyt sohva, että kun otan päiväunet, joudun nostamaan jalat käsinojalle ja jalat puutuu. Eikö sulla ole muuta syytä?. Sanoin minä sitten että rupean rakentelemaan töikseni. Sain puhuttua tilalleni Tarmo Kontkasen, oltiin samalla puusepän kurssilla. Tarmon toimenkuvaan kuului myöskin työpajan vahtiminen. Siihen aikaan oli AHstadionin työt kiivaassa vauhdissa ja kun kaikkeen ei määrärahat riittäneet, rupesi kunnan tekninen johtaja kierrättämään laskuja työpajan kautta, ikään kuin tavarat olisivat tulleet työpajan käyttöön. Kun tälläinen lasku tuli, vei Kontkanen sen tekniselle johtajalle takaisin. Tarmo sai seuraavana aamuna lopputilin. Kontkanen kirjelmöi kunnanvaltuutetuille tapauksesta ilman sen kummempaa tulosta. Masan muistelmat_final10.indd :38:16

69 67 Kontiolahti-seuran johtokuntaan Täytyy näin aluksi nostaa hattua Kontiolahti seuralle ja sen aikaisille toimijoille, että he pystyivät ensin saamaan aikaan Kotiseutukeskuksen rakennukset, suurimman osan talkootyönä ja melkoisesta vastuksesta huolimatta. Tänään ei moinen enää varmaan onnistuisi. Seuran puheenjohtajana tuohon aikaan oli Pekka Kettunen, sihteerinä Kaarina Makkonen ja muina aktiivitoimijoina Pertti Makkonen, Erkki Ihatsu, Pentti Seutu, Väinö Malinen, Helka Lempinen ja monet muut. Minut pyydettiin, näin kai voi sanoa, mukaan Kontiolahti-seuran johtokuntaan, muistaakseni 1995 vuoden alusta, ilmeisesti Pekka Kettusen ehdotuksesta. Silloin sain tutustua tähän porukkaan, joka käsitykseni mukaan oli jo pikkuisen väsynyt, sen valtavan ponnistuksen jälkeen, mikä tämän Kotiseutukeskuksen aikaansaaminen oli. Siihen aikaan saunan rakentaminen Kotiseutukeskuksen pihapiiriin oli päällimmäisenä asiana. Mallina saunan suunnittelussa oli Samuli Paulaharjun kirjasta löytynyt jakokoskelaisen Kiiskisen saunan kuva, jonka perusteella tämä ns. lavasauna suunniteltiin. Saunan suunnitelmat teki Kaarina Makkonen, Seppo Kettunen teki löylyhuoneen hirsityöt. Tahvanaisen Heimon kanssa tehtiin pukuhuoneen runko ja kattotuolit. Hakkaraisen Paavo teki saunaan ison kertalämmitteisen kiukaan, joka veti puoli kuutiota kiviä. Ohisalon Kauko hommasi lattialaatat. Sauna vihittiin käyttöön syysliukkaiden aikaan, olin pappina siinä tilaisuudessa. Siinä saunassa saa takuulla parhaat löylyt koko Pohjois-Karjalassa ja kylpemään pystyy löylyjen puolesta tuntikausia. Sen johtokunnan jäsenyyden aikana tutustuin Kaarina Makkoseen. Kaarina jäi keväällä -97 eläkkeelle käsityön lehtorin virastaan. He olivat miehensä Pertin kanssa kantavia voimia Kotiseutukeskuksen luomisessa. Taisin ihastua tähän tummaan naiseen jo Pertin eläessä, mutta ei siinä sen kummempaa. Minun pestini Kontiolahti-seuran johtokunnassa kesti varmaan pari, kolme vuotta, kunnes katsoin että minulla ei siihen hommaan ollut mitään annettavaa ja jäin pois. Kolmen sepän patsaalla Se oli joskus kaksituhatluvun alkupuolella kun Kaarinan kanssa matkustettiin Helsinkiin. Kaarinan tytär Mari oli mukana, minkä vuoksi, en muista. Joka tapauksessa kävi niin, että nämä naiset menivät Stockmannille shoppailemaan, niin kuin sanotaan ja jättivät minut istumaan kolmen sepän patsaalle avatulle katuravintolalle, josta, onneksi, sai ainakin olutta. Siinä kolmen sepän patsaalla oli esiintymässä meksikolaisten intiaanien laulu- ja soitinorkesteri jota ryhdyin katselemaan ja kuuntelemaan, näitä Stockmannin kävijöitä odotellessani. Kun oli aikani siinä istuskellut tuli pöytäni äärelle joku jo harmaantunut mies. ja kävi juttusille kanssani. Ilmeisesti ne vastaukset, joita hänen kysymyksiinsä annoin, eivät häntä miellyttäneet, kun hän jonkin aikaa keskusteltuamme sanoi minulle: Sähän taidat olla ihan dorka. Sanoin sille äijälle, että saatanhan minä ollakkin, en vain tiedä, mitä se dorka sana tarkoittaa.se alkuasukas siirtyi siitä pois. Sitten tuli näkyviin nuori mies, joka oli ajattanut muuten päänsä kaljuksi, keskelle päätä oli jätetty muutaman sentin levyinen kaistale, joka oli pystyssä kuin katuharjan harjakset, se ylettyi otsalta niskaan ja oli värjätty kaikilla sateenkaaren väreillä.meikäläinen maalaismies tuli tietysti tuijottaneeksi moista näkyä, jolloin se tukankantaja ärähti minulle: Mitä tsiikaat äijä? Kun en siihen hätään muuta keksinyt, sanoin sille Tahvanaisen Hemin aikoinaan kertoman vitsin: Kun tulin nuorena miehenä naineeksi papukaijjaa, katselin tuossa, oltasko sitä vaikka sukulaisia? Se nuori mies oli vähän aikaa kuin ällikällä lyöty, sitten hän purskahti nauramaan ja sanoi: Voi perkele äijä. Ja meni menojaan. Mitäpä jäi käteen? Näinä päivinä kuntauudistus on jokapäiväinen puheenaihe tiedotusvälineissä. Miksi jotain kuntauudistusta tarvitaan? Mielestäni enemmän tarvittaisiin uudistusta kuntien palveluksessa olevien ihmisten suhtautumisessa työhönsä, sen työn säilymiseen. Otetaan esimerkki. Niiden kuudentoista vuoden aikana, jonka olin Kontiolahden kunnanvaltuutettuna, eivät Kontiolahden kunnan palveluksessa olleet ihmiset tehneet yhtenäkään vuonna enempää kuin 185 päivää töitä keskimäärin per henkilö. Luvut ovat suoraan henkilöstötilinpäätöksestä tai henkilöstöraportista, millä nimellä ne nyt on kulloinkin julkaistu. Tuotannossa, siis teollisuudessa, liikenteessä kaupassa jne. työtä tehdään työpäivää vuodessa kaikkien lomien ja muiden poissaolojen jälkeen. Tässä on vertailukohtana yksi kunta, Kontiolahti, mutta olenpa melko varma että samat lukemat löytyvät muidenkin kuntien henkilöstöraporteista. Se 185 tehtyä työpäivää keskimäärinhän tarkoittaa sitä että töitä tehdään 9 kuukautta ja lomilla tai muuten poissa töistä ollaan keskimäärin 3 kuukautta. Ero tuotantoon nähden on yksi kuukausi, Sen verran pitempi on tuotannossa tehtävä työvuosi. Paljonko se on rahassa. Kuntien palveluksessa on jotakuinkin ihmistä, yhden työpäivän hinta kuluineen oli vuonna euroa per päivä keskimäärin. Kerrotaan tuo kahdellakymmenellä ja siitä saatu summa 170:lla saadaan loppusummaksi noin 1,5 miljardia euroa. Se on karkea ja teoreettinen arvio siitä paljonko kalliimmaksi työnteko noilla työpäivillä kuntasektorilla tulee jos sitä verrataan tuotannossa tehtävien työpäivien lukumäärään vuositasolla. Kysymys kuuluukin, kuinka kauan supistuva tuotanto jaksaa elättää tuollaisia työvuosia tekevää kuntasektoria? Ennustan että ei kovin pitkään ilman että yhteiskunta velkaantuu munaskuitaan myöten. Masan muistelmat_final10.indd :38:17

70 68 Jäikö siitä valtuustossa istumisesta mitään käteen? Vasemmistoliiton valtuutettuna sain yhden ison asian läpi. Kuusojan pohjavesialue on tuossa Kontiolahden ja Enon rajamailla. Sieltä otetaan vesi niin Kontiolahdelle kuin myös, ainakin suuri osa, Joensuun tarpeista. Sen pohjavesialueen lähellä on tehty tutkimuskairauksia vuosien ajan, alueella on uraania. Kontiolahden Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja luontoaktivisti Tuomo Tormulainen on perehtynyt näihin uraanin louhintaan ja sen ympäristövaikutuksiin liittyviin tutkimustietoihin näköjään hyvinkin tarkasti. Tehtiin valtuustoaloite, jossa esitettiin että Kuusojan pohjavesialue säilytettäisiin koskemattomana ja lupaa mahdolliselle uraanikaivokselle ei Kontiolahden kunnan toimesta myönnetä. Sain aloitteeseen itseni lisäksi kahdeksantoista valtuutetun allekirjoituksen, eli sen allekirjoitti yli puolet Kontiolahden 35:sta valtuutetusta. Ympäristösihteeri Antti Suontama teki aloitteeseen ympäristölautakunnan puolesta asiantuntevan ja myönteisen arvion, jonka perusteella kunnanvaltuusto päätti yksimielisesti toimia niin että uraanikaivoshankkeelle pannaan piste. Joensuun kaupunki ja Pohjois-Karjalan maakuntaliitto tekivät samanlaiset päätökset Kontiolahden kunnan kanssa. Jos elonpäiviä riittää, on mielenkiintoista nähdä, pitävätkö nämä päätökset. Minulle on sanottu että uraanikaivos olisi tuonut työtä paikallisille asukkaille. Olen tähän vastannut että jokainen voi tehdä itselleen pienen tieteellisen kokeen siitä, kumpiko on elämisen kannalta tärkeämpää, puhdas vesi vai uraani. Se koe on yksinkertainen, siinä ollaan juomatta muutama päivä, veikkaan että neljän viiden päivän sisällä kaikille jotka kokeen tekevät, selviää miten tärkeää puhdas, juomakelpoinen vesi on elämän ylläpitäjänä. Jonkin aikaa tämän päätöksen jälkeen, valtuuston kokouksessa kiersi paksu nippu postikortteja, jossa valtuustoa kiitettiin tehdystä päätöksestä. Luontoaktivistit seuraavat näköjään tarkasti mitä missäkin tapahtuu. Ensimmäinen niistä harvoista valtuustoaloitteista joita tein, koski Joensuun ja Kontiolahden välisen Kajaanin tien suolausta. Tälle parinkymmenen kilometrin matkalle levitettiin vielä yhdeksänkymmen luvun alkupuolella n.80 tonnia suolaa talvikautena liukkauden torjumiseksi. Kajaanintie kulkee aika pitkän matkan Jaamankankaan pohjavesialueella. Aloitteessa esitin että suolaus joko lopetettaisiin tai sitä ainakin merkittävästi vähennettäisiin. Aloite tuli valtuuston päätökseksi. Miten se o n käytännössä toteutunut, en tiedä, mutta näyttä siltä, kun tätä Kontiolahden ja Joensuun väliä ajelee, että hiekan käyttöä liukkauden torjumisessa on lisätty. Toinen aloite koski kiinteistöjen vesi-ja viemärin liittymismaksujen perusteiden muuttamista. Aikaisemmin jos jo rakennetulle tontille teit vaikka halkoliiterin, jouduit maksamaan sen liiterin neliöiden mukaan lisää liittymismaksua, vaikka liiteriin ei sen enempää vesijohtoa kuin viemäriäkään olisi vedetty. Perusteet muuttuivat siten että esim. omakotitaloissa on kolme eri kokoluokkaa ja sen mukaiset liittymismaksut. Ei ne maksut halventuneet, päinvastoin, mutta homma on yksinkertaisempaa, ei tarvitse sen liiterin rakentajan odottaa vesilaitokselta uutta liittymislaskua. Yksi kahakka käytiin näistä haja-asutusalueiden liittämisistä kunnallistekniikkaan, vesi- ja viemäriverkoston piiriin joutuvien avustuksista, joita kunta millekin kylälle ja mihinkin tarkoitukseen antoi. Se avustuksen suuruus ei näyttänyt niinkään riippuvan niistä rakennuskustannuksista kuin siitä, asuiko joku kunnan ns. johtava luottamusmies alueella vai ei. Mönniläiset saivat markkaa avustuksia taloutta kohti pelkän vesijohdon vetämiseksi, kun valtuuston silloinen puheenjohtaja asui siellä. Vastaavasti Jokirannantien asukkaat pakotettiin liittymään kunnan viemäriverkkoon, joka toteutettiin paineviemärillä, he joutuivat maksamaan systeemiin kuuluvat kiinteistökohtaiset pumppaamot itse, noin euroa per talous. Asiasta jykällettiin jonkun verran. Muutamat valtuutetut ilmoittivat olevansa kannallani, kun aloitteessa esitin että kunnan on kustannettava ne pumppaamot. Kokemukseni perusteella en enää luottanut minulle luvattuun tukeen ja homma lässähti. Olisin hävinnyt joka tapauksessa. Se oli v.2011 kun kunta myi Uurosta tontin Pohjois-Karjalan Osuuskaupalle ABC huoltoasemaa varten. Se kauppa kävi valtuuston hyväksyttävänä. Olin jo ennen valtuuston kokousta kirjoittanut valmiiksi eriävän mielipiteen, että kauppaa ei pitäisi hyväksyä, kun tonttia ei oltu ilmoitettu julkisesti myytäväksi, eikä minkäänlaista kilpailua paikasta voinut syntyä, vaan kunnanhallitus esitti Pohjois-Karjalan Osuuskaupan tarjouksen hyväksymistä suoraan. Olin siihen mennessä saanut jokseenkin tarpeekseni, ainaisena vastarannan kiiskinä olemisesta, kun tiesin tasan tarkkaan että taas kerran häviän ja että nämä tämän kolhoosin etuja kunnassa vaalivat voittavat. Niinpä olin hiljaa siinä kokouksen kohdassa missä tonttikauppa oli esillä. Muutamaa päivää myöhemmin muutamat kontiolahtelaiset yrittäjät soittivat ja kysyivät panisinko nimeni Kuopion hallinto-oikeudelle menevään valitukseen tästä tonttikaupasta. Lupasin laittaa. Katsoin että myöskin kontiolahtelaisilla, omalla riskillään toimivilla yrittäjillä, olisi pitänyt olla mahdollisuus jättää tarjous tästä tontista. Valitus tehtiin ja hävittiin. Ei siinä sen kummempaa. Mutta yksi asia minua kiehtoo. Taloussanomien toimittaja soitti yhtenä iltana. Juteltiin pitkä tovi. Hän teki juttua siitä miten tämä SOK:lainen osuuskauppaliike saa parhaat myyntipaikat ympäri Suomea. Hyvin suuri osa kunnanvaltuutetuista ympäri Suomea on mukana osuuskauppaliikkeen hallinnossa ja niinpä rakenteellinen korruptio rehottaa ympäri maan. Näillä osuuskauppaliikkeen hallinnossa mukana olevilla valtuutetuilla on ihan omat etunsa valvottavanaan. Minulla on sellainen käsitys että tästä rakenteellisesta korruptiosta olisi valmisteilla kantelu EU:n kilpailu tuomioistuimeen. Varmaa se ei ole, mutta toivottavaa, että tälle verottajan jälkeen suurimmalle pienyrittäjän syöjälle saisivat edes vähän suitsija. Paikalliset yrittäjät hoitivat mallikkaasti valituksesta kertyneet yli kuudensadan euron kulut. Masan muistelmat_final10.indd :38:17

71 Sitä paljon puhutaan että pitäisi yrittää ja työllistää. Samanaikaisesti kunnan päättäjät tekevät kaikkensa, pienyrittäjien homman vaikeuttamiseksi. Kun tuli tietoon että tonttikaupasta on valitettu, niin seuraavana aamuna puhelin soi tiuhaan. Soitti kunnanvaltuuston puheenjohtaja Mika Kuusela: Vedä pois se valitus. Soitti kunnanhallituksen puheenjohtaja Pertti Haukka: Vedä pois se valitus. Soitti demariryhmän vetäjä Pekka Kettunen: Vedä pois se valitus. Tämä kolmikko, joka nyt on suurelta osalta vastuussa siitä miten asioita kunnassa junaillaan, he vaativat minua vetämään valitukseni pois. En tietenkään tehnyt sitä. Minulle ne soitot kertoivat kaiken, näiden veikkojen yrittäjäystävällisyydestä. Olin yhden kauden maakuntavaltuuston jäsen. Neljä vuotta. Jos jossakin hommassa olen kokenut olevani turhake, niin siinä. Suurin saavutus ja parasta koko hommassa oli 3 kertaa 20 euron kokouspalkkion kuittaaminen kokousta kohden ja matkalasku päälle. Kokoukset olivat kaksi kertaa vuodessa. Meitä oli 55 jäsentä siinä maakuntavaltuustossa. Kokouksiin tuli muutamia satoja sivuja tekstiä hyväksyttäväksi, paljon sanoja peräkkäin, sisältö vain puuttui. Siinä suhteessa nämä maakuntaliiton virkamiehet olivat taitavia. En minä ainakaan mitään sisältöä löytänyt. Voihan se olla että minä pelkällä kansakoulupohjalla en ymmärtänyt näihin papereihin kätkettyjä viisauksia. Päällimmäiseksi tunnoksi siitä hommasta jäi, että kaikkeen sitä demokratian nimissä veroeuroja upotetaan. Ei ne mitään ne valtuuston kokouspalkkiot, mutta se virkamieslauma joka niihin kokouksiin niitä papereita valmisteli, se on kallis porukka se. Vuoden 2012 kunnallisvaalien alla Vasemmistoliiton ehdokkaat Kontiolahdella, minä mukaan lukien, ei tehty minkäänlaista vaalityötä ja tulos oli sen mukainen, ketään ei mennyt läpi. Kun nyt vaalien jälkeen, on ruvennut kuulumaan sellaisia kannanottoja että minä siellä yksin ollessani olen tehnyt väärää politiikkaa, saa nämä karkelot minun puolestani olla. Valtuustoon pitää valita sellainen Vasemmistoliiton edustaja, joka omalla arvovallallaan saa ne 34 muuta valtuutettua tekemään tahtosa jälkeen. Minä en siihen pystynyt. Viime kunnallisvaaleissa vedenjakajana oli entistä enemmän suhtautuminen AH-stadioniin ja siellä järjestettävien MM-kisojen rahoittamiseen kunnan rahoilla, siis velaksi otetuilla. Viime kaudella keskustan ryhmään tuli pari kolme omaa päätään ajatteluun käyttävää valtuutettua, joiden kanssa syntyi yhteistyötä tässä AH-asiassa. Kun kokoomuksen Mauri Tikkanen, monen kauden valtuutettu, oli myöskin ryhtynyt suhtautumaan varauksella tähän AH-stadionin kehittämiseen, saatiinkin aikaan jo jotain. Kerroin jo aikaisemmin yhden rahoitukseen liittyvän päätöksen joka Tikkasen aloitteesta saatiin läpi. Keskustan vaalikamppanja kunnallisvaaleissa oli kahtaanlainen, oli AH puolue ja ei AH-puolue. Se jaa AH-porukka sai enemmistön ja kaksi sen ei AH-puolen valituksi tullutta valtuutettua loikkasi kokoomukseen. Vaaleissa toiseksi eniten ääniä saanut Anne Romppanen taisi siinä mylläkässä jäädä paitsi muita luottamustehtäviä kuin se valtuutetun paikka. Kunnanhallitus on miehitetty takuuvarmoilla hännänheiluttajilla ja Haukan, Kettusen, Kuuselan ja Sihvosen ampumahiihtojoukkue voi jakaa rahaa AH-porukalle entiseen malliin. Tiihosen Manu Kun eletty elämä oli ehtinyt neljänteen päivään Joulukuuta 2011, soi aamulla puhelin. Se oli sunnuntaiaamu, tavanomainen harmaa joulukuun aamu. Langan päässä oli vanha ystäväni, lapsuusaikojeni leikkikaveri Tiihosen Manu. Ei siinä paljon ehditty kuulumisia vaihtaa, kun Manu kysyi, olenko kuullut Brasiliassa tapahtuneesta kolmen suomalaisen ihmisen murhasta, joka siellä on hiljattain sattunut. En muista, mitä vastasin. Manu sanoi, että yksi näistä tapetuista oli hänen vaimonsa Sirpa. Manu oli ollut hiihtelemässä jossakin Vuokatin maisemissa, kun edellisenä iltana, lauantaina, poliisista oli otettu yhteyttä ja kerrottu tapahtuneesta. Manu sanoi että hän oli ajelemassa kohti Savonlinnaa ja halusi tavata minut. Ehdotin että hän tulisi käymään meillä, tässä Kontiolahdella, mutta Manu ei halunnut, joten sovittiin tapaaminen Kontiolahden vesitornin juurelle, Kajaanintien varteen. Odottelin hetken ja Manu tuli, vanhalla Mitsullaan. Olemme Manun kanssa pitäneet yhteyttä puhelimen avulla, tavanneet suhteellisen harvoin. Sinä aamuna, siinä vesitornin juurella, edessäni seisoi typertynyt, hieman kivikasvoinen mies, vanha ystäväni, joka oli olut aina valmis auttamaan minua kun tarvista oli. Juttelimme hetken. Sain pääpiirteittäin selville sen, mitä oli tapahtunut, ja Manu jatkoi via doloroosaansa kohti Savonlinnaa. Ehjänä hän sinne Savonlinnaan saapui, ainakin päällisin puolin. Sisältäpäin se mies oli rikki. Pitkä, onnellinen avioliitto oli loppunut muutamaan laukaukseen toisella puolella maapalloa. Täysin käsittämätön tapahtuma. Minulla oli ongelma. Miten pystyisin auttamaan Manua, siinä surussa mikä oli lyöty vasten hänen kasvojaan, yhtäkkiä, varoittamatta. En keksinyt muuta, soitin hänelle joka aamu, aikaisin ja juttelin, siihen saakka kunnes Sirpan ruumis, joskus helmikuussa tuli Suomeen ja Manu voi haudata rakkaan vaimonsa. Ne hautajaiset olivat vaikuttava tilaisuus. Se kappeli missä tilaisuus pidettiin, oli ilmeisesti Manun aikoinaan valvoma työmaa. Olin Katjan, Manun kummitytön ja vaimoni Kaarinan kanssa siinä tilaisuudessa läsnä. 69 Masan muistelmat_final10.indd :38:17

72 70 Tiihosen perhe naapurissamme Peipposenrinteellä, oli isä Reinon ja äiti Sannin sekä poikien Anteron ja Maunon muodostama perhe, johon kuului samalla tontilla talossaan asuneet,reinon äiti Anni ja veli Yrjö. Vanhoja Peipposenrinteen asukkaita. Reino oli muurari ja Sanni hoiti kotia niin kuin muutkin Peipposenrinteen naiset. Reino ja veljensä Yrjö, olivat molemmat taitavia haitarin soittajia. Reino ja Sanni olivat, käsitykseni mukaan, melko aktiivisesti mukana SKDL:n toiminnassa, he olivat niitä ihmisiä jotka toimillaan saivat aikaan suuren muutoksen suomalaisen työläisen elämässä. Tarkoitan tällä SKDL:n vuoden 1958 eduskuntavaaleissa saamaa vaalivoittoa, jonka tuloksena SKDL:stä tuli eduskunnan suurin puolue. Tämän vaalikauden aikana säädettiin lait työttömyyskassoista, -työeläkkeistä ja laki vuosilomista. Kaikki keskeisiä lakeja tämän ns. hyvinvointi valtion luomisessa. Ilman näitä, politiikan ruohonjuuritasolla puurtavia ihmisiä, vaalivoittoa SKDL:lle ei olisi tullut ja näiden lakien säätäminen olisi vähintäänkin viivästynyt. Niitä tuhansia ja taas tuhansia housunpersauksia, joita nämä ihmiset erilaisissa kokouksissa kuluttivat, ei kulutettu turhan takia. Tulosta myös tuli. Tiihosen talo oli varmaan ensimmäinen Peipposenrinteellä johon tuli vesijohto kaivosta ja sisälle wc. Muistan, kun Antti ja Manu kaivoivat saostuskaivoille monttua. Keskenkasvuisille pojille kovaa työtä. Manun syntymäpäivänä 9.5, käytiin joskus Pitkällälammilla uimassa. Lampi oli useimmiten siihen aikaan vielä muuten jäässä, mutta se pieni putura josta kesäaikaankin mentiin uimaan, oli sula joten pulahtaa saattoi. Manun kanssa perustettiin urheiluseura Piuskan Pyry. Meillä alivuokralaisena asunut Lantan Olli saatiin siihen maksavaksi jäseneksi. Olisiko niillä jäsenmaksutuloilla saatu ostettua pari tikkunekkua tai lakritsa patukkaa, en muista kumpiako. Sen muistan, kun äiti lähetti minut ostamaan Halosen kaupasta kolmella pennillä hiivaa. Manu ja Kolehmaisen Veksi olivat sorkkautumassa siinä rinteessä solisevassa purossa jotain. Joka tapauksessa annoin siitä meneillään olevasta hommasta kolmen pennin urakan ja kun menin kotiin hiivanostoreissulta ilman hiivaa, mutta tämä urakkaporukka mukanani, antoi äiti minulle selkään. Olisihan se muuten mennyt, mutta nämä urakkalaiset katsoivat vierestä kun urakan antajaa piiskattiin. Myöhemmin, kun muun poikaporukan kanssa pelattiin Pappilanlammen jäälle auratulla kentällä jääkiekkoa, Manu tutustui tyttöjen anatomiaan lammin rannalla olevassa heinäladossa. Manu kävi armeijan Kuopiossa, kävi aliupseerikoulun, oli kurssinsa priimus, mutta ei päässyt reserviupseeri kouluun, syynä isän aktiivisuus työväenliikkeessä. Minä olin kirjurina erillisessä pstp:ssä Hämeenlinnassa. Ihmettelin jossain vaiheessa, että miksi joidenkin ikäluokkani varusmiesten kantakorteissa, heidän etunimensä alla oli lyhyt punainen viiva. Pikkuhiljaa sen viivan tarkoitus selvisi. Joko nämä varusmiehet tai joku heidän läheisistään, kuului johonkin SKDL:n tai sitä lähellä olevan järjestön jäsenyyteen. Manu kävi teknillisen koulun, valmistui rakennusmestariksi ja kun rakensin Pihlajaharjun taloon laajennusta, Manu oli siinä vastaavana mestarina. Se oli varmaan kuusikymmenluvun loppupuolta kun Manu meni Savonlinnaan rakennusliike Raholle töihin ja leskeksi jäänyt Sanni muutti myös Savonlinnaan seitsemänkymmen luvun puolella. Manu oli sulhaspoikana kun meidät Pirkon kanssa vihittiin ja Manu oli minun Best Man, kun solmin toisen avioliittoni Kaarinan kanssa. Häissämme näin viimeisen kerran Sirpan, Manun todella viehättävän vaimon. Manu kävi meillä syyskuussa Oli kulunut lähes kaksi vuotta tuosta täysin käsittämättömästä, Sirpan kuolemaan johtaneesta tapahtumasta. Istuttiin muutama tunti ja juteltiin, Manu, Kaarina, Katja ja minä. Manu oli puskenut suruaan työhön. Se on ollut Manun pelastus, että hänellä on työ jossa häntä arvostetaan ja että työtä on ollut niin paljon, että se on vienyt ajatukset väkisin, ainakin osittain, arkipäivän asioiden hoitamiseen. Manu sanoi voineensa olla jo heidän kesänviettopaikassaan yötä, ensimäisen kerran Sirpan kuoleman jälkeen. Olen tuntenut Manun, veljeni ja sisareni ohella, niin kauan kuin jonkun pystyy tuntemaan, läpi elämän. Oli helpotus nähdä, että entinen Manu on olemassa, sikäli kuin tuollaisen menetyksen jälkeen kukaan voi entisensä olla. Kuopiossa oli joskus kuusikymmenluvulla huonekaluliike, jolla oli omaperäinen mainoslause: Osta huonekalut tänään, sillä koskaan ei tiedä, milloin susi tulee ja syö persieeseensä. Tuon viimeisen sanan minä olen siihen lisännyt. Elämä on osoittanut, että tuon mainoslauseen laatija ei runoillut turhaan. Koskaan ei tiedä, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Milloin susi tulee ja syö. Masan muistelmat_final10.indd :38:17

73 71 Kyläkirjan kiemuroita Se taisi olla syyskesällä 2011 kun Kaarina kysyi minulta ryhtyisinkö keräämään tietoja ja kirjoittamaan suunnitteilla olevaan kyläkirjaan liikenneoloista Kontiolahdella. Homman vetäjänä toimii Ritva Ahvenainen. Kun joutavaa aikaa oli niin lupasin yrittää. Se homma vaati valtavasti lukemista, luin suurin piirtein kaiken mikä kosketti liikenneolojen kehittymistä Suomessa ja siinä ohella Kontiolahdella. Minun kohdallani taisi olla Ritva Ahvenaisen suunnitelmissa ihan muuta kuin alun pitäen puhuttiin. Vanhassa venäläisessä sananlaskussa sanotaan: Kun linnuista on pula, niin persekin käy satakielestä. Minä taisin olla siinä osassa. Siihen kirjatouhun alkuun ei ilmeisesti muita, tittelin omaavia ihmisiä ollut tarjolla, minäkin kelpasin keräämään tietoja ja jututtamaan ihmisiä. Sitten minulle ilmoitettiin, ei keskusteltu kanssani, että dosentti Heikki Vesajoki ryhtyy kirjoittamaan vesiliikenteestä. Niinhän siinä kävi että ne kirjoitukset, mitä tein, joutuivat Heikki Vesajoen sensuuriin, hän muokkasi tekstejäni niin että ei niissä mitään siitä, mitä kirjoitin, ollut tähteenä. Olisihan minun pitänyt tietää, että kirkonkylän herraskaista elämänmenoa, liikenneoloissakaan, ei työmies sovi kuvaamaan, saati että kirjoittajiksi saatujen dosenttien ja neuvosten ohella joku rutnikka olisi kirjoittajien joukossa. Oppia ikä kaikki. Se harmittaa että menin ihmisten koteihin heitä häiritsemään, jututtamaan ja keräämään valokuvia. Olisi pitänyt avata silmänsä ajoissa. Se hyväpuoli siinä hommassa oli, että luulenpa tietäväni kaiken tietämisen arvoisen, mitä tutkijat ovat tutkineet ja tekstiksi kirjoittaneet, liikenneolojen kehittymisestä Suomessa. Kun tuo pääparka vaan muistaisi kaiken lukemani. Kaarinan piti kirjoittaa vaatetuksen kehittymisestä, ylipäätään siitä miten aikojen kuluessa on pukeuduttu, minkälaisen työn takana omatekoiset vaatteet ovat olleet. Tässä asiassa Kaarina on asiantuntija, tehnyt valtavan paljon tutkimusta paikallisesta elämäntavasta. Kaarina kirjoitti useamman version aiheestaan, mutta mikään niistä ei kelvannut. Sitten kesällä 2013 hänelle ilmoitettiin Helka Lempisen toimesta, että asiantuntijat tekevät kyläkirjaan vaatetusta koskevat kirjoitukset. Näinä asiantuntijoina esiintyivät Helka Lempinen ja Ritva Ahvenainen. Tämän Helka Lempisen puhelun jälkeen tehtiin Kaarinan kanssa yhteinen päätös erkaantua koko kirjahankkeesta. Olin julkaissut Pielisjokiseudussa pari omaan aiheeseeni liittyvää juttua. Ne on näköjään kirjaan otettu. Kaarinan kanssa Joskus 1997 syyskuun loppupuolella oli yhtenä iltana kunnanvaltuuston kokous. Ennen kokousta Ihatsun Erkki kysyi minulta, että olenko kuullut että Pertti Makkonen oli kuollut, ihan yhtäkkiä. Halusin ottaa Kaarinaan yhteyttä, mutta en oikein voinut. Minulla oli valmistumassa omakotitalo Kylmäojan tien varteen ja siihen tarvitsin ikkunan pesijän. Se oli jo marraskuuta. Soitin Kaarinalle ja kysyin joutaisiko hän? Kaarina tuli ja pesi sen talon ikkunat ja siitä sitä ruvettiin tutustumaan toisiimme. Kävin hänen luonaan saranoimassa yhden oven ja sain palkaksi lipeäkala aterian, kävimme muutamissa vanhan tavaran huutokaupoissa. Rakentamieni omakotitalojen myynti oli niihin aikoihin Huoneistokeskuksen tehtävänä ja siellä niitä kauppoja hoiteli Matti Partanen. Olin muuttanut Ristisaareen kesällä -96, Kontiolahden rakennustarkastajan Raija Kerosen rakennuttamaan taloon. Ajattelin tarjota Matti Partaselle jouluaterian hyvin tehdystä työstä ja sain Kaarinan houkuteltua kokiksi niihin pitoihin. Siitä lähtien on sitten oltu yhdessä, yli kuusitoista vuotta. Keväällä 1998 ostin tontin Tervauurosta, Pielisjoen rannalta. Talutin tämän naisystäväni siihen ryteikön reunalle ja sanoin: Alahan raivata. Sanotaan että työ on parasta terapiaa sellaiseen suruun, josta on muuten mahdotonta selvitä. Se mahtaa pitää paikkansa. Tällainen vaikutelma jäi, kun Kaarina ryhtyi puskemaan siitä maata myöten kasvavasta pajukosta puutarhaa sen tulevan talon ympärille. Sen Tervauuron talon rakentaminen aloitettiin kesäkuun kymmenes päivä ja Kaarinan kanssa muutettiin sinne asumaan lokakuun kahdeskymmenes päivä. Keskeneräinenhän se oli. Ulkovuoraus puuttui mutta asumaan pystyi. Talven aikana vuorasin talon. Seuraavana kesänä pihaan rakennettiin autokatos, johon tuli 15 neliön lämpöeristetty askarteluhuone, muurasin siihen huoneeseen varaavan takan lämmönlähteeksi. Vuonna 2001 ostin Pajatieltä Lehmosta ison tontin, siihen sain asemakaavan muutoksen avulla rakentaa kaksi omakotitaloa. Sillä tontilla oli 42:n neliön hirsirakenteinen talo. Se purettiin. Ennen purkamista hirret numeroitiin ja tehtiin piirustukset niiden järjestyksestä. Tarkoitus oli tehdä rantasauna Tervauuroon. Rakennusluvan sain 37 neliön saunarakennukselle, pinta-ala piti sisällään ison terassin. Kun sitten onnistuin hävittämään sen kuvan missä oli se hirsien järjestys, olikin tiedossa ylimääräistä kirvestyötä. Koko kesän puurtamisen jälkeen saunassa pääsi kylpemään, mutta ongelmaksi heittäytyi ostamani kiuas, joka osoittautui liian pieneksi siihen saunaan. Kiuas meni uusiksi uudenvuoden aattona Kaarinan tyttären tyttären Ninan sydän pysähtyi ja hän oli noin 6 minuuttia hengittämättä, ennen kuin ambulanssi ehti paikalle. Nina oli kuukauden päivät koomassa keskussairaalassa, selvisi kuitenkin hengissä, mutta hänelle jäi jonkunlainen muistiin ja tasapainoon liittyvä häiriö. Masan muistelmat_final10.indd :38:17

74 vuoden alussa matkustettiin Kaarinan kanssa Turkuun, Kaarinan sisarenpojan Pertti Lahden 50-vuotis päiville. Mentiin Daihatsulla, se oli nelivetoinen auto ja tämä neliveto ilmeisesti pelasti meidät hirvikolarilta, heti Karvion kanavan jälkeen. Se hirvi tuli aamuhämärissä suoraan tielle, mutta kääntyi sitten juoksemaan keskellä tietä samaan suuntaan meidän kanssamme. Pääsin lumipenkkoja myöten hirvestä vasemmalta ohi. Turussa menimme Kaarinan sisaren Liisan luokse, siellä tapasin ensimmäisen kerran Annen, Liisan tyttären ja hänen miehensä Karin. Siitä mentiin sitten Turun suomalaiselle klubille, missä ne synttärit varsinaisesti olivat. Siinä oli tavallinen työmies herrojen kanssa marjassa. Piti ihan, kun pöytään päästiin, kysyä Kaarinalta että kummassako kädessä sitä kahvelia pietään? Synttärijuhlien jälkeen mentiin Liisan luo yökortteeriin. Hän oli silloin lähes kahdeksankymppinen ihminen. Hän sanoi minulle, että hänellä on kovia kramppeja aina öisin jaloissa. Olin jossain elämän vaiheessa tutustunut vähän kiinalaiseen akupunktioterapiaan, tiesin suurin piirtein mistä kohtaa jalkapohjia hieromalla voi saada lievitystä mihinkin vaivaan. Hieroin Liisan jalkapohjia jonkin aikaa toivoen parasta. Hieronnan jälkeen hän kapsahti pystyyn ja toi minulle hirmuisen ison lasillisen konjakkia. Ei se terapia hukkaan mennyt, minä ainakin olin jonkun aikaa helvetin hyvällä tuulella. Liisasta en niinkään tiedä, mutta jälkeenpäin kuulin että ainakaan sinä yönä hänen jalkojaan ei krampannut. Seuraavan kerran oltiin Turussa vuoden kuluttua. Minulla oli joku mahapöpö ja asuin hotellissa, että en tartuta tautiani muihin. Sittemmin keväällä olikin Liisan hautajaiset ja noin vuoden kuluttu menehtyi Kari, Annen aviomies. Minä ja nämä Kaarinan sukulaiset olimme kotoisin ihan eri maailmoista, mutta ihan hyvin, mielestäni, olemme tulleet juttuun. Annen kanssa tehtiin pari Kanarian matkaa aikanaan Kaarinan kanssa on reissattu Virossa, Latviassa, Bulgariassa ja Kanarian saarilla. Näillä Kanarian reissuilla olimme Annen mukana, seuralaisina. En muista, oliko se ensimmäisen vai toisen reissun aikana kun Kontiolahden kunnan kaavoitusjohtaja Timo Lajunen soitti jostakin asiasta. Sanoin Timolle että en ota mitään kantaa mihinkään asiaan sillä olen lomalla vaimoni ja naisystäväni kanssa Kanarialla. Timo sanoi että et ole lomalla etkä ainakaan vaimosi ja naisystäväsi kanssa, hän ei usko. Sanoin Timolle että jos et usko, tule katsomaan. Minulla oli sillä reissulla kävelykenkinä sieviläiset teräsvahvisteiset turvakengät. Ne oli jalassa kun menin lentokentällä turvatarkastukseen. Meno tyssäsi siihen ja kesti aikansa ennen kuin tajusin että kengäthän ne panee sen portin huutamaan kuin henkensä hädässä. Onneksi ne turvatarkastajat tajusivat heti kun näytin kenkiäni, että mistä on kyse. Ne Viron reissut tehtiin yleensä Rakentaja eläkeläisten mukana, viimeinen reissu oli Toljaan itä Viroon, käytiin Narvassa samalla reissulla. Helmikuussa 2005 päätettiin Kaarinan kanssa solmia avioliitto. Katsottiin syyskesäksi sellainen täydenkuun ajan päivät, jolloin sekä siviilivihkiminen ja avioliiton siunaus tilaisuus pidettäisiin. Sellainen päivä oli Se oli lauantai. Siviilivihkiminen oli edellisenä torstaina Joensuun maistraatissa. Todistajina olivat meidän molempien lapset, sekä Kaarinan sisaren tytär Anne. Se oli outo tilaisuus sen vihkimisen suorittaneen tuomarin takia. Sitä odotti että hän edes pukeutumisellaan olisi hieman kunnioittanut hääparia. Näin ei kuitenkaan ollut, liekö jostain kirpputorilta haalinut itselleen sopimattomat kamppeet päälleen. Kun siitä Torikadun maistraatista mentiin Astoriaan syömään, vettä tuli ja tuuli kuin Jäppisen naimavuonna. Lauantaina paistoi aurinko kun se avioliiton siunaustilaisuus oli Jakokosken Tähtikalliolla tähtitornin juurella. Avioliiton siunasi rovasti Teuvo Mononen, ainoa niistä kolmesta, neljästä papista, joita hommaan kyselin, joka suostui siunaamaan meikäläisen avioliiton. Teuvo Monosta olen kunnioittanut siitä lähtien kun häneen ja hänen toimiinsa Kontiolahden kirkkoherrana, pääsin Töpinän aikoihin tutustumaan. Siinä oli mies joka ei ainoastaan puhunut vähempiosaisten auttamisesta, hän pani myöski n itsensä likoon tässä auttamistyössä ihan konkreettisesti. Sanoin Kaarinalle, kun sovittiin vihkimistilaisuuden päivämäärästä, että minä hoidan yläpihan ukon kanssa asiat niin että sinä iltana on täysikuu pilvettömällä taivaalla. Niin oli. Hääateria syötiin Tähtikalliolla jonka jälkeen mentiin Tervauuroon ja jatkettiin siellä. Hieno ilta lasten, sukulaisten, ystävien ja naapureiden kanssa. Kesällä 2006 minulle tehtiin pallolaajennus pumppuun. Se olikin ihan oma kuvionsa, se sairaalaan meno. Oli torstaipäivä. Tein Puhakan tiellä autotallia, kun rupesi koskemaan rintaan. Soitin Lehmon terveyskeskukseen ja sanoin että rintaan koskee. Vastaanottoapulainen sanoi että eihän sulla sydänkohtausta ole mutta tule tänne, otetaan sydänfilmi. Sain ajettua Lehmoon, sydänfilmi otettiin. Siinä vaiheessa kipu oli hellittänyt eikä sydänfilmissä näkynyt mitään. Nuori naislääkäri sanoi minulle että minulla on kramppi olkapäässä, hän pistää siihen kortisonia. Sanoin sille lääkärille että kramppi ei ahdista. Hän pisti piikin olkapäähän ja sanoi että kohta helpottaa. Sunnuntaita vasten yöllä kipu tuli niin kovana että Kaarina pakotti minut tilaamaan lamppuauton ja sillä mentiin Keskussairaalan päivystykseen, jossa diagnoosi oli heti sydäninfarkti. He pistivät minulle piikkejä ja sanoivat että osastolle. Sanoin sille naislääkärille että en sinne osastolle jouda, on niin paljon töitä. Hän sanoi että lähe vaan lätkimään, kahden tunnin sisällä on äkkipysäys. Sanoin hänelle että voin minä sinne osastolle sitten lähteäkin. Sitä minä olen ihmetellyt, että mitähän varten minulta ensimmäiseksi sinne sairaalaan tultuani kysyttiin: Olenko työelämässä? Mitähän varten ne sitä kysyivät? Kun pääsin sairaalasta kotiin, soitin Lehmon terveyskeskukseen sille nuorelle naislääkärille ja sanoin hänelle että kun sinun vastaanotollesi tulee yli kuusikymppinen mies ja sanoo että rintaan koskee ja ahdistaa, niin elä pistä siihen kortisonia, tee jotain muuta. Sain sen pallolaajennuksen jälkihoitoon jotain lääkettä, Masan muistelmat_final10.indd :38:17

75 joka teki oikean jalkani pohkeen tulipunaiseksi ja vaikutti minun mieleeni siten että rupesin työmaalla ärähtelemään työkavereille. Kun lääkitys vaihdettiin, myös ärtymys helpotti. Viimeinen talo niiden 27:n talon joukosta jotka yrittäjän tapaisena ollessani rakensin, oli pientä viimeistelyä vaille valmis syksyllä Siinä vaiheessa talokauppa oli kuitenkin mennyt jumiin, esittelyissä ei käynyt juuri ketään. Vaihdoin välittäjääkin, tein siinä virheen. Ei mitään tulosta. Tervauuron panin myyntiin syksyllä Kuvittelin että saisin Tervauurosta ainakin siihen sijoittamani omat ja pankin rahat takaisin. En saanut. Olin kahden talon, vähän päälle euron loukussa. Pankki pakotti tekemään sellaiset kaupat joissa sain Tervauurosta tasan euroa tappiota eikä mitään mahdollisuutta selvitä kuiville veroistaan ja veloistaan. Kaarina osti tämän viimeisen omakotitalon mitä rakensin. Muutettiin tähän syksyllä 2008 asumaan. Kaarina maksaa eläkkeestään lainaa pois kuukausittain. Minä maksan ulosotossa olevia verojani parisataa kuussa, ilmeisesti lopun elämääni. Olen yrittänyt saada muutaman euron arkkurahastoon, saattaa siinä nyt olla jo sen verran kasassa että pari raakalautaa pohjaksi saisi. Mutta ei siitä minulle enää siinä vaiheessa ole väliä. Olen aina tiennyt että kuolinpaidassa ei ole taskuja. Työelämässä särkynyt selkä rupesi syksyllä 2013 reistaamaan perusteellisesti. Johonkin nikamaan iski tulehdus joka levisi totaaliseksi tulehdukseksi koko raatoon, keuhkokuume harjakaisina. Olin yli kaksi viikkoa teholla, osan aikaa muissa maailmoissa. Sairaalareissu kesti lähes 7 viikkoa. Olisin päässyt kotiin jo neljän sairaalaviikon jälkeen mutta sitten iski, lääkärin mukaan, raju kihtikohtaus, ja minut siirrettiin Kontiolahden vuodeosastolta, jossa odottelin kotiin pääsyä, takaisin keskussairaalaan jossa olin kaksi viikkoa. Pääsin kotiin , olin kaksi viikkoa kotona kun kihtikohtaus iski uudelleen, se meni ohi kolmessa päivässä sairaalassa. Kaarina on hoitanut minua hyvin ja kärsivällisesti kotona oloni aikana. Sinä aikana kun en pystynyt ajamaan autoa, tytöt suorittelivat apteekissa ja kaupassa käyntejä Kaarinan kaverina. On tässä pärjäilty, mutta Kaarina on ollut tiukoilla, kummasti hän on jaksanut. Kaarina on lapsuudessaan kokenut Helsingin pommitukset ja nähnyt sen tulimeren minkä pommitus aiheutti. Sen kokemuksen tuomaa pelkoa ja pelon tuomaa taakkaa hän kantaa lopun elämäänsä, varmasti tahtomattaan, mutta kuitenkin. Joskus minusta näyttää siltä, että maailma on tulessa vieläkin, nyt 70 vuotta myöhemmin, Kaarinan mielessä, hänen säikkyessään joskus pieniäkin kolahduksia ympärillään. Jos tuollaista kokemusta ajattelisi omalle kohdalleen, ei siinä tietysti ole mitään ihmettelemistä. Kaarinan harrastus kotiseututyö, on tuottanut Kontiolahdelle, kuten jo aiemmin olen kirjoittanut, ainutlaatuisen kokonaisuuden, kotiseutukeskuksen, vanhoine kunnostettuine rakennuksineen. Kaarina ja edesmennyt miehensä Pertti olivat parikymmentä vuotta sitten ne kantavat voimat kotiseutukeskuksen suunnittelussa ja rakentamisessa. Näinä päivinä, kun ihmiset jotka ovat ottaneet tai saaneet Kontiolahti seurassa vastuun kotiseutukeskuksen toiminnasta, eivät jaksa tai eivät ole riittävästi kiinnostuneita ja eivätkä yksinkertaisesti näytä ymmärtävän sitä, millä pieteetillä tuollaista kohdetta pitäisi vaalia. Se on aiheuttanut sen että tämä junan tuoma Turun tyttö suree kotiseutukeskuksen kohtaloa päivittäin ja ihmettelee sitä että täällä syntyneet, joiden juuret ovat syvällä Kontiolahden maaperässä, antavat oman perinteensä tuhoutua, ymmärtämättä sitä, että joka ei tunne eilispäivää, ei pysty varautumaan myöskään huomiseen. Laajojen sukujen jäseniä Olen näitä muisteluksiani kirjoitellessani katsellut joskus netistä Sonnisten ja Riekkisten sukuja, niitä tietoja joita sieltä suvuista löytyy. Molemmat suvut ovat laajoja ja monihaaraisia eikä niiden tarkempaan läpikäymiseen minun tarmoni riitä. Seeslahdet ovat yksi haara. Mitä pitemmälle sukuhistoriassa kohti tätä päivää tullaan, sitä monimutkaisemmaksi se käy. Suvuissa on muutamia jäseniä, jotka ovat omilla avuillaan nousseet julkisuuteen lähinnä kulttuurin ja lääketieteen saroilla. Sonnisten suvusta kulttuurielämän huipulle ovat ponnistelleet säveltäjä Ahti Sonninen, taidemaalari Tykö Sallinen, elokuvaohjaaja Edvin Laine ja sotakirjailijana tunnettu Onni Palaste. Riekkisistä tunnetuimmat ovat varmaan Kuopion hiippakunnan emerituspiispa Ville Riekkinen, yksi tunnetuimmista suomalaisista raamatun tutkijoista. Olen tavannut Ville Riekkisen pari kertaa. Viimeisessä tapaamisessa, kun morjestettiin, hän sanoi minulle: Mehän olemme ihan samannäköisetkin. Serkkuni, lääketieteen professorin, Paavo Riekkisen tapasin viimeisen kerran hänen isänsä Väinö Riekkisen 50-vuotispäivillä joskus kuusikymmenluvun alkupuolella. Paavo oli silloin jo valmis lääkäri ja suorittamassa asevelvollisuuttaan. Jutellessamme hän sanoi että hän tekee kaikkensa selvittääkseen Altzheimerin taudin syyt ja seuraukset, kun hänen äitinsä sairastaa sitä tautia. Hän myöskin ilmeisesti yritti parhaansa, mutta sitten jokin meni pahasti pieleen. Syksyllä 1999 tieteellisten seurain puheenjohtaja Päiviö Tommila kirjoitti Tieteessä tapahtuu lehden pääkirjoituksessa laajasti kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisen Alzheimerin tutkijan, Kuopion yliopiston neurologian ja neurotieteiden professori Paavo Riekkisen ja aivotutkijana Kuopion yliopistossa toimineen poikansa Paavo juniorin, edesottamuksista tutkimusrahojen ohjautumisesta Paavojen omille tileille, heidän saamistaan linnatuomioista 73 Masan muistelmat_final10.indd :38:17

76 74 (isä Paavo 2 vuotta törkeästä kavalluksesta, veropetoksesta ja törkeästä petoksesta, poika Paavo 2 vuotta kolme kuukautta samoista teoista). Paavot palauttivat 1.5 miljoonaa markkaa kavaltamiaan rahoja takaisin ja väittivät joutuneensa tutkimusrahoja hankkiessaan sellaiseen oravanpyörään että omien ja vieraiden rahojen sotkeutuminen sekaisin oli väistämätöntä. Näissä lääketieteen tutkimuksissa käsitellään valtavia summia. Tommilan mukaan Paavo Riekkinen olisi onnistunut hankkimaan tutkimusryhmälleen peräti 100 miljoonaa markkaa, ilmeisesti enemmän kuin mikään muu tutkimusryhmä on koskaan Suomessa saanut kokoon. Ilmeisesti vanhemman Paavon elämä on mennyt pahasti pois raiteiltaan. Hän oli joulukuussa 2007 pahoinpidellyt vaimoaan hengenvaarallisesti ja sai siitä 4 kuukauden ehdollisen tuomion. Puoliso ei tehnyt rikosilmoitusta pahoinpitelystä, se tuli ilmi hänen kaaduttuaan ulkoillessaan. Mitä lie tapahtunut? Olisikohan Paavo ruvennut leikkimään jotain jumalolentoa? Pitämään itseään parempana kuin muita. Ikään kuin olisi jumalasta seuraava. Vaikea sanoa. Sen muistan kun Paavo asui Pihlajaharjussa, Toinin luona alivuokralaisena, hän aina, kun tuli kadulla vastaan, nosti minulle hattuaan. Teki sen varmasti piruuttaan, en sitä voinut muuksi ymmärtää. Sellainen huumorintaju hänellä oli. Joskus kahdeksankymmenluvun loppupuolella olin tulossa Rakennusliiton Liittovaltuuston kokouksesta, kun näin Helsinki Vantaan lentoasemalla Paavo Riekkisen jonkun nuoren naisen seurassa. Ohi kulkiessani morjestin, Paavo katsoi kohti mutta ei reagoinut tervehdykseeni. Eipä hattu noussut enää. Samalla reissulla näin myös yhtä Sonnis-suvun jäsentä. Kuopion ja Joensuun koneisiin mentiin saman turvatarkastuksen kautta. Turvatarkastuksessa edelläni oli elokuvaohjaaja Edvin Laine, jonka takia turvatarkastukseen menevä matkustajajono seisoi paikallaan. Laine kieltäytyi laittamasta kädessään olevaa salkkua tarkastettavaksi. Tarkastajana toiminut nuori nainen kutsui paikalle poliisit. Heitä tuli paikalle kaksi kappaletta. Kun nämä poliisit näkivät Edvin Laineen, he sanoivat tarkastajatytölle, että etkö tunne kuka tuo mies on. Tyttö sanoi, että olkoon kuka tahansa, kaikille on samat säännöt. Niin siinä kävi, että nämä poliisit veivät Laineen mukanaan ohi tarkastuksen, ja näkyivät saattavan hänet lentokoneeseen saakka. En ole kuullut, että ketään olisi sanottu sanottu sonnipäiseksi mieheksi, härkäpäiseksi kyllä. Laine näytti tuon lentoasemalla nähdyn mukaan olevan näitä härkäpäisiä, ei antanut tarkastaa salkkuaan ja pääsi koneeseen poliisien saattamana. Lopuksi Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu. Olen näissä muisteluksissani koettanut kertoa siitä mitä vasemmistolaisessa työväenliikkeessä toimiessani olen nähnyt ja kokenut muistini mukaan. Kun tänään katselee ympärilleen, voi todeta että työväenliikettä Suomessa ei enää ole, ja että ammattiyhdistysliike on hirmuisen myllytyksen kohteena. Tämä ns. media syöttää meidän mieliimme kuvaa että työväenliikettä eikä ammattiyhdistysliikettä ei enää tarvita. Markkiinat hoitavat ihmiset kehdosta hautaan. Niin varmasti tekevät. Ainoastaan se kehdon ja haudan välillä eletty elämä käy vaikeammaksi jos ei ole ketään joka sitä tavallista työllään elävää ihmistä puolustaisi näissä markkinoiden rattaissa. Joukkovoimaa parempaa voimaa tavallisella ihmisellä ei ole ollut eikä ole oikeuksiensa puolustamiseen, silloin kun niitä tarvitsee puolustaa. Se meidän kaikkien on hyvä muistaa. Masan muistelmat_final10.indd :38:17

77 75 Kuvia Toinin ja Matin kanssa Riekkisten sukukokouksessa Aholansaaressa Nilsiässä. Salla ja Jouni hääpäivänä Katja, Tanja ja Salla Sallan hääpäivänä Masan muistelmat_final10.indd :38:20

78 76 Kaarinan kanssa Ellan nimenantotilaisuudessa Jouni ja Sara Sofia tivolissa Ella Evita Olivia Masan muistelmat_final10.indd :38:24

79 77 Tervauuron pihamaa alkaa olla valmis Kaarina Masan muistelmat_final10.indd :38:26

80 78 Tervauurossa oli paksu multakerros, kaikki kasvoi rehevänä. Bestman ja kaaso, Mauno Tiihonen ja Arja Hakkarainen Häävalssi Masan muistelmat_final10.indd :38:30

81 Maalauksia 79 Päivälepo.Maalauksen aiheena oli Kustaa Vilkunan ja Eino Mäkisen yhteisessä teoksessa: Isien työ, Eino Mäkisen ottama valokuva vuodelta 1937, Varpaisjärveltä, missä Riekkissukuisia on käynyt päivälevolle heinätöiden välissä. Akryyli kankaalle Masan muistelmat_final10.indd :38:30

82 80 Kaarina ja ruusupensaat. Maalauksessa näkyy mökkimme terassi, jossa istuskellessani näin taivaalla liitelevän maakotkan. Akryyli kankaalle Sara Sofian vesileikit. Akryyli kankaalle. M.Seeslahti 2011 Masan muistelmat_final10.indd :38:31

83 81 Sininen kuutamo. Akryyli kankaalle. M.Seeslahti ja K.Makkonen Masan muistelmat_final10.indd :38:31