Martti Seeslahti. Muisteluksia

Transkriptio

1 Martti Seeslahti Muisteluksia

2 Martti Seeslahti: Muisteluksia Toimitus: Martti Seeslahti ja Tuomo Tormulainen Taitto: Tuomo Tormulainen Paino: Grano Joensuu 2014 Verkkoversio osoitteessa: Kannen kuva: Tervauurossa ongella joskus 2005

3 Saatteeksi 3 Aluksi 3 1 Lapsuudesta, nuoruudesta ja kaupanteosta 4 Korven kansa arkea ja kujeita 4 Sonnisista Seeslahdeksi 7 Töistä kotiin reppuselässä 8 Kaupan pitoon Pihlajaharjuun 9 Ukko Pekka 10 Reisbakan Suli 10 Julius ja Lempi Venäjällä 11 Hujasen Antin kaalinkerät 12 Veksi voitti kumiterillä 12 Virsulle muna päähän 12 Yleislakko ei ollut turha 13 Koulusta kauppaan ja kauppakouluun 13 Armeijassa simputusta, lahjontaa ja muuta kujeilua 14 Veksi ja Matti 16 Jawa, Pobeda ja Letukka 17 Talousosuuskassa 18 Verkot väärillä vesillä 19 Pirkon kanssa naimisiin 20 Rakennuksilta ja rakentajista 21 Arvo Kiljanderin oppiin 21 Laakkosen Tatu Göteborgin satamassa 21 Hengen lähtö lähellä 22 Minnan patsaalla 22 Simon Mosse 23 Surunvalittelukäynti 23 Rakentamisen oppikoulu Helsingissä 23 Muistoja monilta työmailta 24 Antti ja Antin desantit 25 Ministeriltä ohjeet Kontiolahdelle 25 Paritalo ilta- ja viikonlopputyönä 26 Kahdeksankymmenluvun alkupuolen hommia 27 Aliurakoitsijalla huono tuuri 27 Pallukka 27 Valu Nupposen talolla 28 Mestarien mustalle listalle 28 Perhospuutarhassa taidonnäyte 29 Kehityskeskustelu työmiesten tapaan 29 Matkoilla maailmalla 30 Stalinin vainot ja Kizhin ikonit 30 Aino Kosken tarina 31 O.W.Kuusisen avustaja 31 Tusina lääkäreitä junassa 32 Autoseikkailu Odessaan 32 Liiton valtuuskunta Moskovassa 34 Lomamatka Sotshiin 35 Lakritsi kelpasi Ludvikassa 35 Lehmolaiset Moskovan reissulla 35 Kiertomatka: Tashkent, Alma Ata, Dushambe, Leningrad 36 Rakennusosaston matka Vilnaan 38 Liiton matka Tallinnaan ja vastavierailu 39 Lomamatka Intian Goassa 40 Tehyn matkalla Pekingissä 42

4 2 Ammatillisessa ja poliittisessa työväenliikkeessä 44 Lehmon yhteiskunnallinen korkeakoulu 44 Naapurin ministeri ei kiinnostanut 44 Kentän ääntä liittovaltuustoon 45 Lakkoavustuksista melkoinen ruljanssi 45 Uittoperinnettä talteen Ristisaaren Savotassa 46 Hätäaputyömaat Kissalan Jenkassa Harwardin yliopistoon saakka 47 Penttilän sahan viimeinen päivä ja muita tarinoita 48 Pekkaset on aikanaan maksettu 49 Sorsalle ei kelvannut yhteinen Vappu 49 Kun rappuset putosivat 49 Painiopit käyttöön harjakaisissa 50 Mies varjoista 51 Ehdokkaiden takapiruna ja ehdokkaana 51 Pelloperälle maalaiselämään 53 Aitamurto lainataan 55 Neuvostoliitto kohti loppuaan 55 Kirjoittajaksi Kansan Sanaan 56 Suurmielenosoitus ja karvalakkilähetystöjä 57 Rakentajan toimitusneuvostossa 58 Lama maksatettiin työtätekevillä ja pienyrittäjillä 58 Kontiolahdella, kontiolahtelaisista 60 Valtuustoon 1992 vaaleissa 60 Pohjaton rahanreikä - ampumahiihtokeskus 61 Muisteluksia kunnanjohtajista 62 Kuka päättää kunnassa? 63 Avioliitto hajoaa 63 Puusepänkurssilta kalusteet kotiseutukeskukseen 65 Projektilla töitä työttömille 65 Kontiolahti-seuran johtokuntaan 67 Kolmen sepän patsaalla 67 Mitäpä jäi käteen? 67 Tiihosen Manu 69 Kyläkirjan kiemuroita 71 Kaarinan kanssa 71 Laajojen sukujen jäseniä 73 Lopuksi 74 Kuvia 75 Maalauksia 79

5 3 Saatteeksi Olen kirjoitellut näitä muisteluksiani parin vuoden ajan. Kysymys varmaan kuuluu, miksi kirjoitan? En ole elämässäni ollut missään niin merkittävässä tehtävässä että muistelmien kirjoittamiseen olisi aihetta. Kirjoitan näitä oikeastaan vanhempieni takia, koska en heidän elämästään ennen syntymääni paljoakaan tiedä. Arkipäivä lapsuuteni ja nuoruuteni aikoina taisi olla niin työntäyteinen ja huolten täyttämä, että kertomukset isän ja äidin nuoruudesta, heidän vanhemmistaan, suvusta ja suvun vaiheista, jäivät hyvin vähäisiksi. Muistikuvissani isä oli hiljainen, joskus omissa oloissaan viihtyvä mies, johon sota oli jättänyt lähtemättömän jäljen. Isä istui usein keittiön pöydän ääressä ja rummutti sormillaan pöydän kantta, näytti siltä että hän oli silloin ihan omissa maailmoissaan. Äidin käyttövoimana oli uskonto, syvä usko Jumalaan ja sen mukanaan tuoma usko pelastuksesta ja tuonpuoleisesta elämästä. Muistikuvissani äiti istui työpäivän päätteeksi usein kiikkutuoliin virsikirja sylissään ja saattoipa hän joskus veisatakin virren tai pari. Yritän kertoa näissä muisteluksissani jotain itsestäni, siitä miten olen elänyt, mitä kokenut, mitä on vuosien varrella tapahtunut ja miten olen maailman nähnyt. Kirjoitan näitä muistelujani lapsilleni, kertoakseni, ainakin osan siitä, mikä on jäänyt puhumatta. Omistan nämä muistelukseni lapsilleni, Katjalle, Tanjalle ja Sallalle, sekä lapsenlapsilleni Sara Sofialle ja Ella Olivia Evitalle. On tarpeen esittää kiitokseni niille ihmisille jotka ovat auttaneet minua näiden muistelusten aikaansaamisessa. Vaimoni Kaarina yllytti minua kirjoittamaan ylös ne tarinat, mitä hänelle olen vuosien varrella kertonut kokemuksistani ja kuulemistani jutuista rakennustyömaiden ruokatuvissa. Matti Ronkainen luki käsikirjoituksen ja ammattitoimittajana korjasi huomaamansa virheet. Tuomo Tormulainen taittoi käsikirjpoituksen painettavaan kuntoon. Molemmille lämmin kiitos. Aluksi On 14 päivä syyskuuta kello on 11 ja näen ensimmäisen kerran yli 70 vuotta kestäneen elämäni aikana taivaalla liitelevän maakotkan. Vähän myöhemmin vaimoni Kaarina sanoo: Katso taivaalle mitä siellä menee? Hanhia satapäinen aura, joka muuttaa muotoaan koko ajan. Aikaisessa ovat. Tuo enteilee aikaista, pitkää talvea. Olen ollut yli kuusi vuotta koekaniinina amerikkalaisessa kolesterolilääketutkimuksessa. Sitä johtaa Juha Mustonen, kovasti arvostamani kardiologi ja Pohjois-Karjalan keskussairaalan sisätautiosaston ylilääkäri. Kävin hiljattain Juhan vastaanotolla. Hän hieman ihmetteli, näin sen käsitin, että selvisin hengissä kesällä minua kohdanneesta keuhkokuumeesta. Se oli kova koettelemus. Olin neljä vuorokautta hengityskoneessa, kolme vuorokautta äly nummella eli nukutettuna. Piru vissiin houkutteli luokseen. Olin 10 vuorokautta keuhkoteholla, jossa on todella huippuammattitaitoinen henkilökunta. He pitivät minut hengissä. Pyysin Juha Mustosta välittämään kiitokseni porukalle siitä, että olen vielä olemassa. Jälkeenpäin olen ajatellut että vissiin sosialistien helvetissä oli silloin tungosta, kun en sopinut sinne. Tarinan kuulin Ruotsissa, Ludvikassa, Taalainmaalla. Olimme siellä kuntaretkeilyllä kesällä Oppaana oli inkeriläissyntyinen mies, elämässään paljon nähnyt ja kokenut ihminen. Hän halusi kertoa vitsin nimenomaan minulle, kun olin SKDL:n edustajana matkalla. Jutun hänelle oli kertonut joku suomalainen kommunisti. Kuollut mies ei päässyt taivaaseen vaan Pyhä Pietari passitti hänet helvettiin. Helvettiin tultuaan mies huomasi, että siellä oli omat helvettinsä porvareille ja sosialisteille. Mies koputti ensin porvarien ovelle. Kun porvarien piru aukaisi oven mies kysyi millainen kohtelu siellä on? Porvarien piru vastasi että vettä ja leipää on ruuaksi ja kaksi kertaa päivässä virutetaan naulasella laudalla. Tuon kuultuaan mies päätti käydä kysymässä sosialistien pirulta miten siellä kohdellaan. Sosialistien piru sanoi samat sanat, vettä leipää on ruuaksi ja kaksi kertaa päivässä virutetaan naulasella laudalla. Tuon kuultuaan mies päätti mennä porvarien helvettiin ja kääntyi jo mennäkseen, kun sosialistien piru taputti häntä olkapäälle ja sanoi: Kuule toveri, toisena päivänä meillä on lautoja, mutta ei nauloja, kun taas toisena päivänä meillä on nauloja, mutta ei lautoja. Piti matkustaa syvälle Taalainmaan suomalaismetsiin tuon jutun kuullakseen. Sairaalareissun jälkeen piti opetella uudelleen kävelemään. Näin isomahaiselle on ainut lohtu, ettei tarvinnut opetella konttaamaan. Se olisi varmaan ollut yhtä helvettiä.

6 4 Lapsuudesta, nuoruudesta ja kaupanteosta Alkakaamme alusta. Olen syntynyt , näin papinkirjat väittävät. Äitini Tyyne Maria Sonninen sittemmin Seeslahti, omaa sukua Riekkinen tosin sanoi että olen syntynyt ja että papinkirjoissa on vuorokauden virhe. Voisi tietenkin kuvitella että äidilläni Tyyne Marialla olisi ns. ensikäden tietoa milloin olen syntynyt. Synnytys on tapahtunut Antikkalan talon yläkerrassa Kuopion Peipposenrinteellä. En tiedä, mutta oletan, että synnytyksessä on ollut avustamassa diakonissa Tuula Hyvönen, tämä Peipposenrinteen hyvä haltia, joka oli aina siellä missä tarvittiin, oli yö tai päivä. Isäni Viljam Sonninen sittemmin Seeslahti, oli tuohon aikaan Sissipataljoona 1:n mukana valtaamassa Karhumäkeä. Se vähä mitä isä sotahommistaan kertoi liittyi osaltaan siihen, millä kyydillä hän oli tullut Karhumäestä Lieksaan saatuaan loman joskus joulukuussa Kyyti oli ollut kylmä. Hän oli päässyt kuorma-auton lavalle, kuorman päälle istumaan. Kuormassa oli kaatuneita suomalaisia sotilaita, joita oltiin viemässä Lieksaan kaatuneiden evakuointikeskukseen huoltoa ja tunnistamista varten. Yhden kerran isä tästä puhui. Sanoi istuneensa kuorman päällä konepistooli sylissä, siltä varalta että sattuisi venäläisten partioita liikkumaan tien varressa. Siitä miten hän pääsi Lieksasta Kuopioon, ei ollut puhetta. Minulla on kolme muistikuvaa sota-ajasta, ne ovat hataria mutta ovat kuitenkin. Ensimmäinen on siitä, kun olimme äidin kanssa, Kuopion rautatieasemalla. Muistikuva liittyy harmaisiin miehiin. Todennäköisesti olimme saattamassa isääni, hänen lähtiessään uudelleen rintamalle kesäkuun alkupuolella Toinen muistikuva liittyy ilmeisesti Kuopion pommituksiin syyskesällä Menimme piiloon Inkilänmäenrinteessä olevien kolmen ison kuusen alle. Siitä on vuosia kun olen käynyt Inkilänmäellä. Inkilänmäki on myllerretty perinpohjin, mutta ne kuuset olivat vielä silloin pystyssä. Kolmas muistikuva liittyy saksalaisten lähtöön Kuopiosta. Minun muistikuvani mukaan seisoimme Masan, minua kahdeksan vuotta vanhemman veljeni kanssa, vanhan kallantien pohjalla, se tie oli uuteen, kolmekymmenluvulla rakennettuun Kallantiehen nähden vähän korkeammalla Peipposenrinteessä. Muistikuvani mukaan saksalaisten kolonna tuli Kuopiosta päin matkalla pohjoiseen. Siinä minun ja Masan kohdalla pyöräili joku nainen myös kohden pohjoista. Ensimmäinen saksalaisten autoista ajoi sen naisen yli. Se nainen kerrotun mukaan kuoli siihen heti. Yksikään niistä saksalaisten autoista ei pysähtynyt katsomaan miten naisen kävi. Olen kysynyt veljeltäni, millainen muistikuva hänellä on tapahtuneesta. Ei minkäänlaista. Olen ajatellut että muistikuvani on harhaa. Räisän Jorman kirja Lapsuuteni Peipponen ilmestyi aikanaan, siinä on ihan lyhyt maininta tapahtuneesta. Voi olla että en muistele harhoja. Minuun se jätti sellaisen jäljen että en pystynyt vuosikymmeniin hyväksymään mitään mikä oli saksalaista. Se oli yksinkertaisesti mahdotonta. Sitten ilmestyi Riekkisten sukuseuran julkaisema kirja Mun muistuu mieleheni nyt, sukututkimus josta kävi heti selville, että äitini puolen suvun ensimmäinen tiedetty esi-isä oli Saksasta suomeen ajautunut Johan Grekin. Voi perkele. Minussakin saattaa siis olla ainakin itikan vitullinen saksalaista verta. Niinpä minäkin ajelen nykyään, parikymmentä vuotta vanhalla, ruostuneella volkkarilla. Että silleen. Korven kansa arkea ja kujeita Sukututkimus on kaiken kaikkiaan mielenkiintoista puuhaa, kenen humeetti vain kestää kohdata ne kaikki hullut, umpihullut ja kierot oman edun tavoittelijat, joita jokainen suku on tulvillaan. Isän puolelta ensimmäinen esi-isäksi mainittava on Tammelan pappi Johannes Mulli, elänyt 1500 luvun alkukymmenillä. Tein joskus 1970 luvulla silloiselle Joensuun Yliopiston rehtorille Heikki Kirkiselle, pientä remonttia hänen ja vaimonsa Mairen asuntoon. Heikki Kirkinen kysyi jossain vaiheessa, että mistä nimi Seeslahti on kotoisin. Koetin parhaani mukaan, selvittää hänelle mistä olen kotoisin. Kirkinen sanoi ykskantaan, että se Sonnisten suku on vanhaa rantarosvojen sukua Länsi Suomesta ja että heidät on kruunun toimesta karkotettu asuttamaan Kainuuta. Ja todella. Paltamosta löytyy yksi kappalainen 1600 luvulta joka on suoraan alenevassa polvessa Johannes Mullin jälkeläisiä. Isäni isä Aabel Sonninen oli huutolaispoika joka iän myötä yleni loiseksi. Elätti itseään ja pesuettaan sekalaisilla töillä, mitä sattui olemaan. Aabel ja vaimonsa Eeva saivat kymmenen lasta, joista viisi kuoli lapsina. Eloon jäivät tätini Lyydia, setäni Pekka, Aapeli, Ville ja isäni Viljam. Setäni Ville Sonninen oli armoitettu tarinankertoja, jonka tarinoiden kuunteleminen oli silläkin tavalla mielenkiintoista, että setä Villellä oli yläpuolella väljät tekarit, jotka poikkeuksetta, hänen nauraessaan omille jutuilleen, loksahtivat alas. Se oli kohtalaisen hurja näky, kun hän nauroi jutuilleen, suu auki ja hampaat vastakkain. Tämä näky oli varmaan se, minkä takia setä Villen jutut tuli kuunneltua tavallista tarkemmin. Mieleen on jäänyt tarina, joka sijoittuu ilmeisesti vuoden 1918 kevättalveen. Ukki Aabelin mökistä oli ruoka loppunut tyystin. Siinä Aabel Sonnisen lähellä oli Tynnörimäen talo, pitäjän napa, jonka isäntä oli köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtaja, jonka vallassa oli jauholappujen jakaminen kunnan köyhille. Sinnepä Aabel Sonninen hiihti hädissään ja perille päästyään esitti asiansa Tynnörimäen isännälle. Tarinan mukaan Tynnörimäen isäntä halusi tarkistaa, että Aabelillla oli tosissaan hätä ja käski Aabelin heittää hosut puolikinttuun, Tynnörimäen suuressa tuvassa kaikkien

7 piikojen ja renkien läsnä ollessa. Aabel teki työtä käskettyä ja isäntä tutki, hän työnsi sormensa Aabelin peräaukkoon, eikä siihen sormeen mitään jäänyt, jolloin isäntä loihe lausumaan Kun minulla on niin lyhyet sormet että ei niillä kunnon tutkimusta saa aikaiseksi, on sinun hiihdettävä Varpaisjärven kirkolle, siellä lääkärillä on pitkät sutjakat sormet joilla hän voi tehdä tarkemman tutkimuksen tarvitsetko sinä jauholappua vai et. Niinpä Aabel hiihti parikymmentä kilometriä Varpaisjärvelle, pääsi lääkärin vastaanotolle, jossa tutkimusmetodi oli sama kuin Tynnörimäen tuvassa, sillä erolla että lääkärin kynnen alle jäi yksi akana, jolloin hän sanoi että et sinä vielä pariin viikkoon mitään jauholappua tarvitse. Ville sedän kertoma tarina on rankka ja varmaan liioiteltu, mutta se olen tarkastanut Varpaisjärven pitäjä historiasta, että keväällä 1918 Lapinlahden asemalle tuli kaksi vaunullista viljaa jaettavaksi tarvitsijoille. Mutta asioista vastaavat isännät eivät jakaneet viljaa, antoivat ihmisten kärsiä nälkää ja häpäisivät heitä kukin tavallaan. Tähän tarinaan liittyy pieni episodi. Pekka setä kuoli joskus 1970 luvun alkupuolella, veljeni Matti meni hautajaisiin. Masa kertoi kuinka hän hautajaisten jälkeen istui Pekan mökin pihalla penkillä kun siihen tuli joku mies ja kysyi Masalta, että kuka hän on? Masan kerrottua syyn paikalla oloonsa oli tämä mies sanonut, että kyllä ne Sonniset olivat sitten köyhistä köyhimpiä. Masan kysyttyä kuka hänen keskustelukumppaninsa oli, mies oli ilmoittanut olevansa Tynnörimäen isäntä. Masa oli sanonut sille että etkö ole vielä kerennyt kiusamaan tarpeeksi, vieläkö piti tuo tulla hautajaisiin sanomaan. Tähän köyhyyteen liittyy varmaan myös se, kun näin isän suuttuvan perusteellisesti. Tämä tapahtui yhtenä päivänä siinä meidän kaupassa. Muuan rouva sanoi isälle että isä oli myynyt hänelle eilisen leivän. Silloin isä karjaisi sille rouvalle: Perkele, jos olisit syönyt yhtä paljon pettua kun minä olen syönyt et tulisi valittamaan minulle eilisestä leivästä. Se rouva lähti niin että oven lasit vain helisivät. Sanoin isälle että tais yks asiakas kadota. Isä sanoi että menköön, hän ei jaksa kuunnella tuollaista. Se rouva tuli kuitenkin seuraavana päivänä ja sanoi isälle että työ olitta oikeessa. Ukkokin heltyi niin paljon että antoi kahvipaketin sovinnon merkiksi sille rouvalle. Kun olen kirjoitellut, muistini mukaan, näitä isoisästäni ja isästäni kertovia juttuja, taustalla on soinut Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia. Minulle siinä sinfoniassa soi suomalainen kevättalven korpimetsä, Tapiolan riihenpuinti. Kaikkine sävyineen, jossa kuolema on aina läsnä. Olen monesti ajatellut, että ukkini ja mummoni ovat kuulleet sen soiton korvissaan, haudatessaan pieninä kuolleita lapsiaan. Sitä, mitenkä ja mistä Sibelius on sävellykseensä tavoittanut tämän korven kansan arkipäivän, en tiedä. Minulle se soi alastomana, kuitenkin kirkkaana ja toivoa täynnä olevana musiikkina. Isän veljet Pekka ja Aapeli jäivät etäisiksi. Aapeli kävi meillä muistini mukaan pari kertaa, hänen nuorin poikansa Martti piti meillä opiskeluaikanaan kortteeria jossain vaiheessa. Pekka setä kävi kerran, kun isä oli jo viimeistä reissuaan sairaalassa. Se on jäänyt Pekka sedän vierailusta mieleen, kun kyyditsin häntä meidän farmari Mossellamme Kuopion halki kaupungin sairaalaan ja takaisin Pihlajaharjuun, hän pelkäsi kyydissä silminnähden, sanoi monta kertaa: Älä aja noin kovasti. Ville sedän luona Varpaisjärvellä kävimme melko usein. Setä Villellä ja vaimollaan oli viisi poikaa, Matti, Paavo, Erkki, Risto ja nuorin jonka nimeä en muista. Yhdellä reissulla kävimme myös isän vanhempien haudalla. Heidät oli haudattu Varpaisjärven hautausmaalla sinne kiviaidan taa, köyhien puolelle. Se käynti on vaikuttanut minun ajatteluuni kirkosta ja yhteiskunnasta hyvin voimakkaasti. Ilmeisesti näiden uskovaisten taivaassakin köyhät pidetään kiviaidan takana, kuuntelemassa kun parempi väki pimputtelee harppua iäisyydestä iäisyyteen. Äitini veljensä Paavo Riekkisen perheen luona kyläilemässä. (äiti takana keskellä) Isän sisar Lyyti täti asui miehensä Aapeli Heikkisen kanssa Lapinlahden Myllykoskella. Myllykoski oli hyvin viehättävä paikka. Siellä käydessämme sain ratsastaa Ressulla, pyöreällä Suomen hevosella. Aapeli nosti minut selkään ja Ressu kiersi tietyn lenkin pitkin metsäpolkuja ja toi sitten pihaan, yritti sitä ohjastaa tai ei. 5

8 6 Kerran Aapeli toi Lyyti tädin silmälääkäriin Kuopioon. Heinänteko aikana heinä oli pistänyt tätiä silmään ja siihen oli alkanut kasvaa kaihi. Aapeli kertoi lääkärissä käynnin jälkeen, mitä lääkäri oli hänelle sanonut. Kun Lyyti täti oli ollut jonkun aikaa lääkärin vastaanotolla, oli lääkäri tullut vastaanottohuoneen ovelle ja vinkannut Aapelin sormea koukistamalla luokseen ja sanonut sitten Aapelille: Jos heinä olisi pistänyt lehmää silmään tuolla tavalla, olisi eläinlääkäri kutsuttu heti paikalle, mutta kun heinä pistää akkaa silmään, tehdään ensin pariviikkoa heinätöitä ja lähdetään sitten lääkäriin ja nyt minun pitäisi tehdä tästä sinulle näkevä akka. Isä on syntynyt ja hän kuoli Äiti on syntynyt ja hän kuoli Äiti syntyi Paavo Riekkisen ja vaimonsa Leenan os. Hakkarainen seitsemäntenä lapsena. Muita lapsia olivat: Paavo, Selma, Hilja, Juho Heikki, Väinö ja Anna Lydia. Äidin sisarista näin Selman yhden kerran, kävimme Halolanniemessä, Jumisen rannalla, missä hän asusti miehensä Pekka Rusasen kanssa. Siinä tätilässä oli matala hiekkaranta, sain siitä lahnan paljain käsin heitettyä kuivalle maalle. Anna Lydian näin muutaman kerran, kun kävimme Varpaisjärvellä, jossa hän asusti ilmeisesti kunnalliskodissa. Hilja tädin luona Koivusaaren Särkijärvellä kävimme joka kesä, heinänteon aikaan. Hiljan ja Oton lapsista vanhin oli Unto, minua seitsemäntoista vuotta vanhempi, siitä huolimatta olimme kuin veljeksiä. Rissalassa oli lapsuuteni aikoina 10 hehtaaria peltoa jonka Otto ja Hilja olivat raivanneet. Hiljalla ja Otolla oli kolme lasta, yksi poika ja kaksi tytärtä, Unto, Eila Eini. Muutaman kilometrin päässä Väänälänrannassa asusti muuan Eskelisen perhe jossa oli yksi tyttö ja kaksi poikaa, Enni, Eino ja Toivo. Ne Rissasten ja Eskelisten nuoret menivät keskenään naimisiin. Rissalaan kuljettiin mm. Riistavesi laivalla Väänälänrantaan ja siitä kävellen Rissalaan, matkaa en muista, ehkä kymmenisen kilometriä. Siihen aikaan sen tien varsilla kasvoi mesimarjoja, jos satuttiin kulkemaan niiden kypsyttyä, niitä kerättiin isän tekaisemaan tuokkoseen. Yhden kerran sen vähän yli kolmekymmentä kilometriä mikä Rissalaan oli Kuopiosta matkaa, istuin isän polkupyörän tarakalla ja ainakin yhden kerran kuljettiin ns. sekajunalla, linja-autolla jossa oli iso hytti ja lava ja voimanlähteenä häkäpönttö. Sen muistan että jossain ylämäessä noustiin pois kyydistä, tyhjänä se linjuri pääsi sen mäen päälle. Paavo-enoa en koskaan voinut nähdä, hän on kuollut vuonna 1942, Juho Heikki on kuollut jo yksitoistavuotiaana Väinö-eno kävi meillä kerran, Peipposenrinteellä, joskus viisikymmentä luvun alussa sillä hän on kuollut Väinö-enosta, hänen tekemistään kepposista on muistissa pari tapausta. Väinö osasi lauluäänellään matkia silloista Varpaisjärven kirkkoherraa, rovasti Hyvämäkeä ja niinpä hän ajellessaan hevosellaan pitäjän syrjäseuduilla, lähestyessään jotakin tienvarren asumusta, kajautti Hyvämäen äänellä ilmoille jonkun Siionin virsistä. Kun virrenveisuu tavoitti asumuksen asukkaat, olivat nämä, poikkeuksetta, panneet kahvipannun tulelle ja olivat tienvarressa vastaanottamassa pitäjäläisten suuresti kunnioittamaa rovasti Hyvämäkeä. Kun tienmutkan takaa sitten ilmestyi Väinö Riekkinen hevosineen ja kärryineen, oli mökin asukkaiden pettymys käsin kosketeltavissa ja Väinö sai joskus kuulla hyvinkin sapekkaita kommentteja virsiensä veisaamisesta. Mutta anteeksiantoa ehkä vähän helpotti se, että Väinöllä, niin kuin suvun muillakin miehillä oli jakaus keskellä päätä ja muutkin körttiläisen vetimet yllään. Toisen jutun Väinö-enosta kertoi Kuopiossa Puijonkadun ja Asemakadun kulmassa olevan kerrostalon talonmies. Talon alakerrassa oli KOP:n Puijonkadun konttori jossa asioimme isän kaupan tiimoilta joskus kuusikymmentäluvun alussa. Tämä talonmies oli kova juttelemaan moikatessamme, kun hän oli tekemässä talonmiehen askareitaan siinä kadulla. Kerran puhuimme sota-ajasta, tai hän puhui ja minä kuuntelin. Hän kertoi millaisia konsteja käytettiin mustanpörssin kaupassa. Hän kertoi muutamasta varpaisjärveläisestä maanviljelijästä, joka myi varpuluutia Kuopion torilla. Sen isännän luudat menivät heti kaupaksi kun hän tuli niitä myymään. Syynä oli luutiin piilotettu puolenkilon voi nyssäkkä. Talonmies kertoi että tämä samainen isäntä toi kerran kokonaisen halkaisemattoman sianruhon Kuopioon huolimatta Sikolanrinteessä olleesta sotapoliisin ratsiasta. Isäntää varoitettiin ratsiasta jossakin Kettulalahden tienoilla. Isäntä puki sianruhon ylle kelsiturkin, nosti kaulukset pystyyn, kietoi potsivainajan pään yli huivin niin että se peitti kärsän, komensi hevosen raviin ja kun tulivat sotapoliisien ratsian kohdalle huusi: Mummo pitää saada lääninsairaalaan äkkiä, muuten se kuolee. Sotapoliisit antoivat miehen jatkaa matkaa ja potsi vainaja tuli Kuopioon ravia juoksevan hevosen reessä ja kelsiturkki yllään. Kysyin tiesikö tämä talkkari kuka tämä isäntä oli? Tiesi toki, Väinö Riekkinen. Hän kysyi minulta miksi olen kiinnostunut isännän nimestä. Sanoin hänelle että kuulostaa ihan Väinö-enolta. Kun siinä vielä vähän aikaa juteltiin minulle tuli selväksi että puhuttiin Väinö-enosta.

9 Sonnisista Seeslahdeksi Isäni Viljam Sonninen ja äitini Tyyne Maria Riekkinen on vihitty avioliittoon Kuopiossa. Sisareni Toini Irene syntyi ja veljeni Matti Vanhempieni ensimmäinen yhteinen asuinpaikka on ollut Tolvasen talo Linnanpellolla jonne Toini on syntynyt. Linnanpellolta vanhempani ovat muuttaneet Kemilänmäelle, Kemilänmäen taimistolle josta molemmat ovat ilmeisesti saaneet myös työpaikat, äiti puutarhatyöntekijänä ja isä hevosmiehenä. Kemilänmäen taimisto on sijainnut n. puolitoista kilometriä Kuopion torilta Puijolle nousevan tien alkupäässä. Kemilänmäki on paikka jossa yksi Suomen taiteen kultakauden mestareista, Juho Rissanen aikanaan on asustanut. Matti on syntynyt Kemilänmäelle. Kemilänmäeltä vanhempani ovat muuttaneet Peipposenrinteelle Hartikaisen taloon ja siitä sitten Antikkalan talon yläkertaan jonne minä olen syntynyt. Vanhempieni -30 luvun elämänvaiheista en oikeastaan tiedä mitään, Toinilla ja Matilla on jonkunlaisia muistikuvia, sellaisia jotka jäävät lasten mieliin. Talvisota katkaisi muutoin rauhallisen elämänrytmin. Teimme isän kanssa 7 vuotta porukassa töitä isän kaupassa. Harvoin puhuttiin menneestä. Isä oli joutunut, muiden tavoin, ensin ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja sitten rintamalle, jonnekin Kollaanjoen tienoille. Yksi kyläreissu jonkun isän puolen sukulaisen luokse Mölymäelle, Keskuskentän lähelle, on jäänyt mieleen. Isän keuhkosyöpä oli jo varsin pitkällä. Tämän kyläpaikan isäntä kysyi isältäni, mitenkä isän valmistautuminen tuonpuoleiseen on sujunut, onko isä katunut syntejään ja mitä isä ajattelee helvetistä? Isä vastasi sille tenttaajalle suunnilleen näin: Minä koin helvettini Talvisodassa, kun venäläisten kanssa tapettiin toisiamme. Missäs sinä olit silloin? Taisit päästä Lääninsairaalaan töihin sopivasti silloin kun sota alkoi. Miten lie sattunutkin. Elä tule kyselemään minulta helvetistä, minä olen sen kokenut, sinua se vielä odottaa. Sitten lähdettiin siitä kyläpaikasta. Sitä en muista kuka tämä tenttaaja oli, mutta kaitpa hän sai vastauksen kysymyksiinsä. Isä ja äiti saivat ns. asevelitontin Peipposenrinteeltä, Peipposentie 17:sta. Isä on päässyt ilmeisesti siviiliin keväällä 1942, jolloin vanhempia ikäluokkia kotiutettiin suorittamaan siviilipuolen töitä. Todennäköisesti vanhempani ovat aloittaneet rakennushommat heti tontin saatuaan. Muuttamaan uuteen mökkiin on päästy ilmeisesti alkuvuodesta Tiihosen Manu sanoi minulle kerran että olemme tunteneet toisemme vuodesta 1944 alkaen. Varmaan se noin on. Sen muistan että leikittiin ihan pikkupoikina Tiihosen pihassa olleessa hiekkalaatikossa. Noilta ajoilta on jäänyt mieleen myös se tuutulaulu jota Toini ja Masa minulle joskus lauloivat jouduttuaan lapsen likaksi. Sävel oli Lapin äidin kehtolaulusta, mutta sanat omintakeiset: Äiti lastaan tuudittaa kirveen hamaralla, jos et nuku jumalauta kuolet nuorena. Tietysti vähän toisella kymmenellä olevilla, olisi ollut muutakin parempaa tekemistä, kuin pikkuveljen vahtiminen. Minulla on hämärä muistikuva siitä, kun meidän mökin yläkertaan tehtiin huone ja Alvi Judinin perhe muutti sinne asumaan. Todennäköisesti Alvi Judin opiskeli Kuopiossa veturinlämmittäjäksi. Sodan jälkeen asunnoista oli armoton pula. Masa kertoi kuinka tämän Judinin perheen rouva olisi tullut meille ja puhunut vanhempani ympäri, jotta mökin yläkerrassa olevaan tyhjään tilaan tehtäisiin huone heille asunnoksi ja että Judineilla oli sen verran rahaa että he pystyivät rahoittamaan tarvikkeidenhankinnan etukäteisvuokrana. Olen kuullut tapahtuneesta myöskin sellaisen versioin että isä olisi ottanut tämän perheen kamat Kuopion rautatieasemalta hevosensa kärriin ja tuonut heidät Peipposenrinteelle ja että huoneen rakentaminen olisi aloitettu saman tien. Joka tapauksessa Judinit asuivat yläkerrassa jonkun aikaa. Kerron tuon episodin siksi että täällä Kontiolahdella on Kari Judinilla maansiirtoliike. Kysyin kerran Karilta onko hän sukua Alvi Judinille. Oli. Alvi Judin oli Karin setä. Kerroin tuon huoneenrakentamisen Karille ja sain hänen myöhemmin toimittamastaan murskekuormasta satasen alennuksen. Myöskin isien tekemät hyvät työt palkitaan. Toini ja Matti ovat joskus kertoneet miten heitä kiusattiin Sonninen sukunimen vuoksi. Toinin kohdalla jopa iltakauppakoulun opettaja oli kutsunut Toinia sonniksi. Matti sanoi joutuneensa Männistön koululla systemaattisen kiusaamisen kohteeksi. Masa sanoi ruvenneensa käymään Riennon nyrkkeilyharjoituksissa ja opittuaan nyrkkeilemään lyöneensä pahinta kiusaajaansa niin että tämä kovis oli parahtanut itkemään. Lopputulos oli että opettaja oli ollut Masan kimpussa ja pannut hänet seisomaan arestia tyttöjen luokkaan. Isä oli sitten puuttunut asiaan ja ottanut tämän opettajan puhutteluun niin että asia oli ruvennut selviämään. Nämä kaikki tapahtumat johtivat siihen että perheen piirissä ruvettiin vakavasti pohtimaan nimen vaihtoa. Vanhemmat olivat ottaneet yhteyttä Suomalaisuuden liittoon, josta oli tullut tietoja vapaista sukunimistä, joista Seeslahti oli miellyttänyt eniten. Ei Toini eikä Matti, ei kumpikaan, muista tarkalleen koska nimenvaihto uuteen on tapahtunut. Se on ilmeisesti tapahtunut aikavälillä Menin kansakoulun alaluokille syksyllä 1948 ja olin sukunimeltäni silloin Seeslahti. Peipposenrinteellä on ollut muutamia ihmisiä jotka eivät tätä nimenvaihtoa hyväksyneet. Isä oli ilmoittanut heille ykskantaan että entisen nimen käyttö heidän taholtaan johtaa automaattisesti raastupareissuun. Vein kesällä 1988 Rakennusliiton lomavaltuuskunnan Tallinnaan. Kun olin Georg Otsin vastaanotossa selvittelemässä ryhmän papereita, viereeni ilmestyi Matti Hoffren, entisiä Peipposen poikia. Hän sanoi minulle että mitä Sonninen. Pidin Matille pienimuotoisen puhuttelun nimestäni ja kysyin ihan ystävällisesti häneltä tahtoiko hän turpiinsa ja että sitä lajia olisi tuolla nimien sotkemisella saatavissa. Hän hölmistyi aika pahoin, mutisi jotain ja häipyi. 7

10 8 Töistä kotiin reppuselässä Peipposen rinne, vastapäätä Puijon peipposta, pari kilometriä Kuopion torilta Kallantietä pohjoiseen, on länteen avautuva aurinkoinen rinne, jonka korkein kohta on Inkilänmäki. Itään päin Peipposenrinne laskeutui Lihavin kukkulan juurelle lähelle Pappilanlammin itäpäätyä, siitä pohjoiseen oli Pitkälampi, sitten Patakukkula ja Rahusenlampi. Peipposenrinteen eteläpäässä oli suuri Inkilän taimisto, vissiin satoja omenapuita käsittävine puutarhoineen. Inkilänmäellä oli tätilä, Ruotsalaisten sisarusten maatila jota nämä kolme naista, Maija, Anni ja Hanna viljelivät yhden rengin avustamana. Isällä ja äidillä oli Inkilänmäen vieressä olevat Jussilan pellot n.2 hehtaaria vuokralla ilmeisesti Kuopion Maaseurakunnalta. Jussilan pellot ovat olleet, varsinkin sota-aikana, meidän perheen vilja-aitta, tuki ja turva, joka teetti, isän ollessa rintamalla, äidillä helvetisti työtä, Toinin ja Matin auttaessa niin paljon kun senikäiset lapset voivat auttaa. Kun Toini täytti 80 vuotta, käytiin syömässä sisarusporukalla. Masa ja Kirsti, Toini ja myö Kaarinan kanssa. Siinä syödessä Masa kertoi, kuinka isä sodasta siviiliin päästyään oli mennyt mökin kellariin, katsellut ja sanonut: Eihän tässä hätäpäivää, laari on täynnä viljaa ja hinkalo täynnä perunoita. Elettiin kai aika pitkälti omavaraistaloudessa, meillä oli jokunen kana, kaneja, lammas ja pässi ja ainakin jossain Matin kanssa kannon nenässä Peipposenrinteen mökin pihalla. Takana Vihosen raken- vaiheessa lehmä tai kaksi. Peipposenrinteen mökin ympärillä oleva tontti oli kokonaan hyötykäytössä, niin kuin muillakin Peipposenrinteen asukkailla. teilla oleva talo. Kuva vuodelta Meitä luvun vaihteessa Peipposenrinteelle syntyneitä pojankolleja, oli itseni lisäksi naapurin Tiihosen Antero ja Mauno eli Antti ja Manu, Kolehmaisen Veikko, eli Veksi, Jääskeläisen Asko eli Ake, Kinnusen Veli, Vartiaisen Matti, Ruohopuron Jorma, eli Jorkki ja Hoffrenin Seppo ja kumppanit Puijon Peipposen ylärinteellä. Paloperän Raimo ja Reino olivat siirtolaispoikia jotka kelpuutettiin mukaan ilman sen kummempia ihmettelyjä. Kinnusen Kallen pojat Heimo, Timo ja Väinö, eivät yleensä olleet mukana yhteisissä riennoissa. Läheisimmät minulle olivat Tiihosen Manu ja Antti, Kolehmaisen Veksi, Vartiaisen Matti, Kinnusen Veli ja Jääskeläisen Asko. Se mitä sodanjälkeisestä Peipposenrinteestä ja sen asukkaista muistan, liittyy siihen yleiseen epävarmuuteen ja pikkuhiljaa hellittävään puutteeseen, missä elettiin. Isällä oli sodan jälkeen hevonen, jolla hän yritti tienata elantoa perheelleen, lisäksi hän teki kaikenlaisia hommia mitä sattui löytymään. Muistan kesältä 1952, kun Helsingissä oli ne olumpialaiset, isän olleen Kuopion maaseurakunnan hommissa. Pappila piti vuorata. Siihen tarvittava puutavara, ulkovuorauslaudat, höylättiin pappilan pihaan tuodulla höylällä. Oltiin yhden Tapanisen Ekon kanssa taaplaamassa niitä höylättyjä lautoja. Saatiin 60 markkaa tunnilta. Muistan hyvin sen kun meitä Ekon kanssa suoraan sanoen vitutti, kun ne kaksi naista, jotka syöttivät puutavaraa höylän kitaan, jota isäni hallinnoi, saivat 80 markkaa tunnilta ja minun ja Ekon mielestä pääsivät helpommalla kuin me. Oli se sen verran rankkaa hommaa että isä joutui työpäivän päätteeksi kantamaan minut reppuselässä kotiin. Ei se sen helpompaa ollut muillakaan. Virityksiä pienen lisäansion saamiseksi oli aina olemassa. Kerättiin alvejuuria ja käpyjä. Yhtenä talvena tehtiin Kolehmaisen Veksin kanssa valmiiksi kaadetuista ohuista koivuista halkoja, pätkittiin ne ja aisattiin, 180 markkaa motti. Oisko myö muutama motti saatu aikaiseksi, kun todettiin työ liian raskaaksi. Kun Halosen kauppaan tuli lämmityksessä käytettyjä kuruja, myö pikkupojat kannettiin ne liiteriin tikkunekku palkalla. Muita karamelleja ei siihen aikaan nähtykään. Kaveripiiri, joka sodan jälkeen muodostui, kesti 1950-luvun loppupuolelle saakka, jolloin alkoi niitä tyttöystäviä tulla itse kunkin kuvioihin. Se oli aikaa jolloin tämän päivän itsestään selvyyksinä pidettäviä sosiaalietuuksia ei edes kuviteltu olevan olemassa. Jokainen tuli toimeen niin kuin parhaaksi taisi. Tuki ja turva oli lähinnä naapureissa, siinä yhteisössä joka koetti tulla toimeen niillä eväillä joita kulloinkin ja kullekin oli tarjolla. Tiihosille tuli Savo lehden lisäksi Kansan Sana ja Neuvostoliitto lehti. Näiden lehtien näkökulma yhteiskuntaan ja ympäröivään maailmaan oli hieman erilainen kuin Savon tai Savon Sanomien. Se mitä näiden lehtien lukeminen vaikutti minun ajatteluuni yhteiskunnasta, voi arvailla, mutta luulen että se oli samansuuntainen kuin käynti ukin ja mummin haudalla Varpaisjärvellä, siellä kiviaidan takana, köyhien puolella.

11 9 Kaupan pitoon Pihlajaharjuun Isän selkä oli ruvennut reistaamaan perusteellisesti ja jos en väärin muista, äidillä oli ensimmäinen ja aika paha sydäninfarkti kesällä Toini oli töissä Miettisen kangaskaupassa ja Masa Widkopin pyörä korjaamolla. Jossain vaiheessa, ilmeisesti Toini pani sen alulle, tuli keskustelun aiheeksi oman kaupan perustaminen. Josko sen avulla olisi turvatumpi toimeentulo? Pihlajaharju oli uusi omakotialue nelisen kilometriä Kuopion torilta pohjoiseen. Siellä oli lisäksi Rahusenkangas ja Kuivinniemi asumuksineen. Pihlajaharjusta löytyi pieni mökki jonka pihassa oli sopivan kokoinen ulkorakennus, johonka sen aikaisen mittapuun mukaan voisi laittaa sekatavarakaupan pystyyn. Kauppa avattiin Ensimmäisen päivän kassa oli markkaa eli vajaa kaksikymmentä euroa tämän päivän rahassa. Silloin rahan arvo oli toinen. Ei se myynti iso ollut, mutta se oli kuitenkin alku sille elämänmuutokselle joka oli varmaan ratkaiseva Seeslahden perheen elämälle monin tavoin. Isän selkä leikattiin Tilkassa eli sotasairaala N:o 3:ssa Leikkaus onnistui hyvin ja isä kotiutui aikanaan, sitä milloin, en muista. Masa lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan , Lappeenrantaan KTR 3:een. Joskus joulun alla meille tuli sellaista tietoa Lappeenrannasta, että Masa oli särkenyt jalkansa pahasti, hän oli kaatunut ja oikea jalka jäänyt 6-tuumaisen tykin lavetin pyörän alle ja että jalka olisi mahdollisesti amputoitu. Tämän amputaatio viestin tuojana toimi Matti Hyvönen, joka toi tämän perättömän tiedon meille sen verran tehokkaasti että äidille tuli lievä aivoverenvuoto, hän sairasti ensin kotona ja siirrettiin sitten kaupungin sairaalaan. Ei se mieli silloin paljon mettä keittänyt, mutta jotenkin siitä selvittiin, isä toipui leikkauksesta ja Toini hoiteli kauppaa yksikseen. Jossain vaiheessa viisikymmenluvun alkupuolella, meidän mökin ympärillä rupesi pyörimään muuan kiharatukkainen nuorimies ja pyörähtelikin siihen malliin että Toini ja Pauli Ruotsalainen kävivät maistraatissa kesällä 1953 ja perustivat kotinsa Pihlajaharjuun sen kaupan pihapiirissä olleeseen mökkiin Peipposenrinteen mökki myytiin kesällä Toini ja Pauli muuttivat vuokralle ja myö äiti, isä, Masa ja minä muutettiin siihen huoneen ja keittiön mökkiin. Isä korjautui pikkuhiljaa työkuntoon, mitään raskaampaa hän ei voinut nostaa, joten ne hommat hoidettiin iltaisin Masan tultua töistä ja pikkuhiljaa ne jäivät minun hotteilleni. Siinä ulkorakennuksessa sitä kauppaa pidettiin ja kauppa kävi sen verran että hengissä pysyttiin. Kesällä 1954 kun pihaan, siihen kohtaan missä piha rupesi nousemaan pieneksi rinteeksi, ruvettiin kaivamaan monttua johon tulisivat sauna ja kellari. Masa, Pauli ja Isä laudoittivat siihen muotin. Seinät ja holvi tehtiin valamalla betonista, sementtiä sai jo siihen aikaan. Siitä bunkkerista tuli kaksiosainen sisältäen kellarin, kellarin eteisen, saunan ja saunan pukuhuoneen. Bunkkerin seinät ulkopuolelta ja holvi päältäpäin piettiin ja soraa paksu kerros päälle. Saunan piippu törötti sorapatjasta ylöspäin. Sora muotoiltiin niin että kaato tuli molemmille sivuille ja multaa päälle. Ei se katto vuotanut milloinkaan. Kun tämä rakennus oli valmis, tuli Kuopion kaupungilta kirje, että Pihlajaharjuun ruvetaan laatimaan asemakaavaa ja asemakaava-arkkitehti Kai Michael tulee pitämään katselmuksen jo olemassa olevista rakennuksista. Isä oli vähän hermona siitä Michaelin tulosta, kun ei ollut tullut kyseltyä rakennuslupaa sen kellarin rakentamiseen. Michael tuli, katseli paikat, kävi siellä kellarissa ja saunassa ja sanoi isälle että onpa fiksu ratkaisu, pitääpä merkata tuohon asemapiirrokseen kun on siitä unohtunut pois. Kun Michael oli lähtenyt, isä sanoi että harvoin näkee noin ammattitaitoista ja mukavaa arkkitehtiä tammikuussa isä osti kaupungin huutokaupasta Harjulan sairaalan saunarakennuksen. Se oli kahden kokokiven seinät omaava tiilirakennus jonka päässä oli 16-paikkainen puinen käymälä. Saunan purkutyöt aloitettiin maaliskuussa samana talvena, purkuhommissa oltiin isän kanssa kahdestaan. Masa kävi auttelemassa iltaisin. Polkupyörällä kuljettiin Harjulaan ja takaisin Pihlajaharjuun. Siitä saunasta lähti ehjänä kappaletta pääosin käsinlyötyjä tiilejä, huippuluokan tavaraa, jotka oli muurattu joko kalkki tai savilaastilla, kohtalaisen helppoja puhdistaa. Sen saunan yläpohja oli tehty ratakiskojen väliin. Kiskot olivat n. metrin välein ja muuraus tehty holvaamalla. On jäänyt mieleen että kun yritin särkeä holvia ylhäältä päin isolla lekalla lyömällä, ei siitä mitään tullut, kun sitten alhaalta päin sain lyötyä rautakangilla reiän, rupesi holvi purkautumaan. Isä myi ne ratakiskot Romujannelle eli Janne Hyväriselle ja sai niistä sellaisen hinnan että se riitti kattamaan isän koko saunasta maksaman kauppasumman. Saunan sokkelit oli tehty järeistä hakatuista graniitin lohkareista, ne isä myi jollekin kiviveistämölle. Saunan yläpohja oli eristetty paksulla purukerroksella, purut säkitettiin ja otettiin talteen. Muuan Niilo Karhu niminen Harjulan asukas kysyi tiilen putsaustyötä ja isä pestasi hänet hommiin. Karhu putsasi tiilejä päivän aikaan sen verran kun jaksoi ja huvitti. Suurimman osan hän niistä putsasi. Karhu kävi meillä Pihlajaharjussa kylässä joskus sunnuntai aamuisin, kävelemällä Harjulasta ja sittemmin Jukolan B mielisairaalasta, minne hänet oli jossain vaiheessa siirretty. Hänelle tehtiin aina pikku paketti, kahvista, sokerista ja jostain pikku purtavasta. Vierailut jatkuivat vielä jonkun aikaa isän kuoleman jälkeen, kunnes ne yhtäkkiä loppuivat, syytä en tiedä. Savolaisen Ollilla oli Kuopion ensimmäinen vaihtolava-auto, vanha Austin, jolla tiilet ajettiin Pihlajaharjuun. Olli oli reipasotteinen kaveri. Se Austin otti suosiolla päälleen kuorman jossa oli n.800 kappaletta näitä viisi kiloa kappale painavia tiilejä.

12 10 Kerran kun Olli oli lähdössä viemään kuormaa hän sanoi minulle ja Masalle että saatte lastata sillä aikaa kun hän vie kuorman niin paljon kuin ehditte. Olli viipyi ja myö Masan kanssa lastattiin vaihtolavalle 1500 kpl tiilejä. Olli tuli aikanaan. Austinin pensapumppu oli ryppyillyt, sen takia hän viipyi. Olli katseli kuormaa ja sanoi että kun tuli luvattua, hän vie. Kun tiilikuorma oli siinä vetovaiheessa, että se ei ollut vielä kokonaan Austinin rungon päällä eikä ottanut enää tukea maastakaan, nousi Austinin keula ilmaan, en valehtele jos sanon että pitkälti toista metriä ja sitten kun kuorma tuli rungon päälle Austinin keula rämähti alas. Olli kiroili kopissa hatuttomin päin, mutta ei se auto kuitenkaan särkynyt. Minä läksin kyydissä Pihlajaharjuun. Kun tultiin työmaan alapuolella olevaan jyrkkään nousuun Olli tyrkkäsi synkronoimattoman ykkösen silmään ja sanoi että ei tarviis olla kun tyhjät rukkaset lavalla kun voima ei enää riittäisi. Siinä kuusitoistapaikkaisessa käymälässä oli tammiset makkiastiat, ne olivat tyhjiä ja myö vietiin jäiden sulettua Savilahteen huuhtoutumaan. Kiviä pohjalle ja tynnörin puolikkaat veteen. Niissä käymäläkopeissa oli paksusta ponttilaudasta tehdyt ovet, ne otettiin talteen ja siinä olivat valmiit teline laakongit työmaata varten. Kun muurarit sitten kesällä rupesivat muuraamaan, sanoivat etteivät ole ikinä saaneet tammipaljusta laastia ottaa. Äiti ja isä Pihlajaharjun mökin pihalla. Isällä yllään tuiki tarpeellinen valkoinen takki, jota ilman ei kaupassa siihen aikaan voinut olla töissä. Kesän ja syksyn aikana 1958 talo saatiin kattopäälle. Minä pääsin kauppakouluun samana syksynä, käyvä junttasin koulua, auttelin kaupanpidossa ja rakennuksella. Keväällä 1959 rakentaminen jatkui ja syksyllä päästiin muuttamaan. Yläkertaan tuli kaksi asuntoa, alakertaan kauppa ja varastotilat. Siihen yläkerran pienempään asuntoon muutti kesällä 1958 avioitunut Masa Kirstinsä ja keväällä syntyneen Tuijan kanssa. Rakentamisen ajan myö isän ja äidin kanssa asuttiin Toinin ja Paulin omakotitalon alakerrassa. Sen he rakensivat Reisbakan Suli Paulin jatoinin talon tekoon liittyen on jäänyt mieleen yksi tapaus. Rakennukseen tarvittiin sahanpurua täytteeksi, sitä tavaraa siihen toimitti Reisbakan Suli, Pihlajaharjussa asuva iso ja romuluinen hevosmies, joka tunnetusti oli päissään ollessaan pahapäinen. Oltiin Laitisen Lassin kanssa iltalenkillä kun Suli oli tuomassa yhtä kuormaa säkitettyjä sahajauhoja. Se kuorma oli tosi iso eikä se Sulin hevonen jaksanut vetää sitä Rahusentien alussa olevaa jyrkkää mäkeä ylös. Mäen alla Suli pieksi hevostaan ja Lassi sanoi ohikulkiessamme että: Tuossa ei tarvita piiskaa, vaan poliisia. Silloin repesi. Suli heitti ohjat maahan, veti puukon tupesta ja karjaisi : Mitä ne lättähatut vittuiloo? Myö ei jääty odottelemaan, lähettiin juoksemaan, Suli perässä, juostiin Laitiseen ja saatiin ulko-ovi lukkoon, eikä Suli saanut revittyä sitä auki. Suli oli puolittanut sitä kuormaa ja sai vietyä sen kuorman työmaalle. Työmaalla meni lankuista tehty laakonki sisälle rakennukseen, ja velipoika tuli pahaksi onneksi Sulia vastaan siinä laakongilla. Suli oli tyrkännyt pahaa aavistamattoman Masan alas siltä lankulta. Isä oli nähnyt mitä tapahtui ja löi Sulia ikkuna-aukosta kakkosnelosen pätkällä selkään, niin että Sulikin putosi lankulta alla olevaan monttuun. Sieltä montusta käsin Suli oli huutanut isälle Ville, myö ei tapella. Seuraavana iltana Suli tuli käymään meillä ja asiat sovittiin, eikä tapahtuma häirinnyt meitä enempää kuin Suliakaan sen jälkeen. Kun kesällä 1958 kaivettiin, käsipelissä, sen uudisrakennuksen perustuksia, Sulo Reisbakka oli meillä hommissa. Työmaan vastaavana mestarina oli Mikko Kukkonen, joka oli muutamaa vuotta aikaisemmin ollut mestarina Kuopion Kauppaoppilaitoksen uudisrakennustyömaalla. Siellä oli sattunut, ilmeisesti betonin jäätymisestä johtunut sortuma. Tämän johdosta Mikko oli hyvin tarkka poika kaiken rakentamisen suhteen. Niinpä meidänkin työmaalla perustuksiin tulevat muutamat pilarianturat kaivettiin routarajan alapuolelle eli yli kahteen metriin. Sulin kanssa oli saatu kaksi tuollaista monttua kaivettua valmiiksi. Siihen rakennuksen pohjalle oli jostain ilmestynyt iso kivi, niin iso että sitä ei Sulin kanssa kahdestaankaan jaksettu nostaa. Suli sanoi että pyöräytetään kivi pilarimonttuun ja pannaan soraa päälle. Kivi pyöräytettiin monttuun. Just sillä hetkellä pyyhälsi työmaan vastaava mestari kupla volkkarillaan työmaalle, käveli kuin kassalleen sen pilarimontun luo ja sanoi: Ottakee tuo kivi pois tuolta pilarimontusta. Siinä piti sitten kaivaa sitä monttua isommaksi että sovittiin lekan ja meisselin kanssa särkemään se kivi pienemmäksi. Kysyin siinä kaivellessa Sulilta oisko hänellä muita hyviä ideoita sille päivälle. Eipä satu olemaan vastasi Suli.

13 Kun muuraushommat alkoi ja päästiin telinekorkeuteen, ruvettiin tiilejä kantamaan jäniksellä selän mukaan tehdyllä kantotelineellä, jossa oli olkapään yli ulottuvat sarvet, joista voi pitää kiinni. Isä teki, tai hommasi jostakin niitä pari kappaletta. Jänikseen mahtui kerralla, jos sen latoi täyteen 18 kappaletta näitä n. viisi kiloa kappale painavia tiilejä. Kertakuormana n. 90 kg. Kun niitä päivän kanteli, tiesi töissä olleensa. Suli oli helvetin kova työmies. Ei sitä turhaan sanoneet, kun Suli talvisaikaan kuskasi halkoja hevosellaan ja istui kuorman päällä, että kun Suli tuli kadunkulman takaa, niin ensin tulivat esiin huopatossun käret, sitten hevosen pää ja sitä mukaa Suli ja kuorma. Suli ei ollut mikään nöösipoika. Hän sai jossain vaiheessa puolentoista vuoden linnatuomion kahden poliisin pieksämisestä. Mikä lie miehen mielen rikkonut niin että se räjähti herkästi? Sota? Sulin ja vaimonsa Annan poika, Heikki Reisbakka teki elämäntyönsä säteilyturva -keskuksessa, vastuualueenaan radontutkimus. Ukko Pekka Naapurissamme Pihlajaharjussa asui muuan Julius Penttinen vaimonsa Lempin kanssa. Heillä oli senaikainen puolitoista kerroksinen omakotitalo, pihapiirissä saunamökki, jossa yksi asuttava huone. Siinä huoneessa asui Ryynäsen perhe, Ukko Pekka vaimoineen ja kolmine poikineen. Pojat olivat sellaisia laitapuolen kulkijoita, elättivät itseään pienellä elleskaapilla ja pikku rötöksillä. Ukko Pekka oli juhlinut jotain ja sammui yhtenä talvipäivänä siihen kaupan eteen. Huomasin Ukko Pekan köllöttelevän siinä hangella ja menin hänen luokseen, nostin hänet olkapäälleni ja kannoin kotiinsa, jossa paikalla oli mummoksi kutsuttu Ukko Pekan vaimo, hieno ihminen, joka piti muutoin ontuvaa huusholliaan pystyssä ehdottomalla rehellisyydellä. Jos mummo sanoi että hän maksaa vastakirjalaskunsa sinä ja sinä päivänä, voi olla ihan varma että markat myös tulevat sovittuna päivänä. Kysyin mummolta mihin Ukko Pekan laitan, hän näytti sänkyä siinä huoneessa ja laskin Ukko Pekan varovasti siihen sänkyyn nukkumaan. Seuraavana päivänä oli mahdoton lumimyräkkä ja onnistuin jotenkin jäämään auton kanssa kiinni lumihankeen. Ryynäsen veljekset sattuivat tulemaan siihen paikalle, olivat menossa kotiinsa, he nostivat autoni pois siitä hangesta ja sanoivat että: Nyt ollaan sujut, sinä kannoit eilen Ukko Pekan kotiin ja he nostivat nyt autosi nietoksesta. Herrasmiehiä. Köyhän velka ei kauaksi jouda! Julius ja Lempi Venäjällä Jossakin toisessa jutussa jo mainitsin Penttisen Juliuksen, naapurimme Pihlajaharjusta. Kolmikymmenluvun alussa Julius oli lähtenyt vaimonsa Lempin kanssa Neuvostoliittoon paremman elämän toivossa silloin laman pahoin runtelemasta Suomesta. Matkallaan he olivat päätyneet Petroskoihin jossa heille oli sanottu että Ukrainasta mustan mullan alueelta löytyisi työtä. Julius sanoi että se oli Juhannuksen aatto kun he nousivat Petroskoissa junaan, jonka piti viedä heidät ja muut junan matkustajat Ukrainan viljaville mustan mullan alueille töihin, jossa heille aukeaisi uusi, puutteesta vapaa elämä. Julius sanoi että kun he olivat matkustaneet pari vuorokautta, hän rupesi ihmettelemään, miksi junan konduktöörillä oli huopatossut jalassaan. Ihmettely loppui kun he pariviikon junamatkan jälkeen pysähtyivät määränpäähänsä, jonkun suuren joen rantamille Siperiassa, pakkotyöleiriin, jossa työnä oli hiilimiilun polttaminen. Julius kertoi kuinka jossain vaiheessa vartiomiehen koira pääsi irti ja tuli miilunpolttajien päälle. He tappoivat koiran ja junttasivat sen miiluun kypsymää. Julius sanoi että miilussa vuorokauden hautunut koira on suorastaan herkullista, kun on oikein helvetin kova nälkä. Lempi oli joutunut noin kymmenen kilometrin päähän naisten leirille. Julius kertoi kuinka hän ja toinen suomalainen onnistuivat pakenemaan leiriltä ja kävivät hakemassa Lempin sieltä naisten leiriltä mukaansa. Julius sanoi että hän ja Lempi ovat kävelleet halki Neuvostoliiton takaisin Suomeen ja se vei heiltä kaksi vuotta. Sitä mitä sille toiselle miehelle tapahtui Julius ei kertonut. Tämän mitä nyt kirjoitan Julius kertoi kun kävin hänen syntymäpäivillään onnittelemassa meidän, isän, äidin ja itseni puolesta kuusikymmentä vuotta täyttävää miestä joskus kuusikymmenluvun alussa. Julius sanoi että häntä ei elävänä Venäjälle viedä. 11

14 12 Hujasen Antin kaalinkerät Joskus viisikymmenluvun loppupuolella isä vuokrasi Kuopion kaupungilta Antikkalan rinteen alapuolelta, läheltä vanhaa ruutikellaria, pienen peltotilkun, siinä ruvettiin kasvattamaan perunaa kaupan tarpeisiin. Naapuri palstalla Antti Hujanen kasvatti kaalia. Yhtenä kesänä, syyskesän puolella kun kaalinkerät rupesivat olemaan jo jonkun kokosia, niitä alkoi hävitä. Yhtenä iltana kun isä ja Antti olivat pellolla askareissaan, he huomasivat isokokoisen naarashirven pellon laidassa katselemassa pellolle päin. Siinähän se kaalivaras on, päättelivät ukot, taittelivat itselleen tukevat karahkat ja läksivät yksissä tuumin kulkemaan kohti hirveä, tarkoituksena ajaa se tiehensä. Kun isä ja Antti olivat kulkeneet jonkun matkaa hirveä kohti, hirvi läksi tulemaan vastaan ja pisti pian juoksuksi. Ukot kääntyivät pakosalle, heittivät karahkat maahan ja juoksivat niin paljon kuin kintuista lähti kohti vähän matkan olevaa Kallantietä. Päivärannan bussi sattui kulkemaan Kuopiota kohti, sen bussin kuski näki kun ukot juoksivat hirveä pakoon, hän pysäytti bussin ja avasi bussin oven valmiiksi niin että hirven häätäjät pääsivät bussiin turvaan tienlaitaan pysähtynyttä hirveä. Kun isä kertoi tapahtuneesta, hän sanoi että ei siinä muu keljuta kuin se että se bussi ei päässyt vähään aikaan lähtemään, kun se bussikuski röhötti rattiaan vasten ja nauroi katketakseen. Kun hän sai viimein hillittyä nauruaan, hän oli sanonut että ei ole eläissään nähnyt niin hurjaa näkyä, kuin nämä hirven ajamat miehet. Sillä hirvellä oli vasa mukanaan, siitä se vihanpito. Veksi voitti kumiterillä Pitää kirjoittaa muutama rivi lapsuus- ja nuoruusajan kaverista, Kolehmaisen Veikosta eli Veksistä. Puijon Peipposelle nousi lyhyt, jyrkkä kadunpätkä, Tiaisenpolku, jonka varrella oli iso kaksikerroksinen puutalo, jonka kellarikerrokseen tehdyssä huoneen ja keittiön asunnossa Kolehmaisen perhe asui. Isä Otto, Nolla Otoksi kutsuttu, oli jonkunlainen urakoitsija, teki tai teetti remonttihommia ja pieniä rakennusurakoita. Veksi oli vuotta minua vanhempi ja hän oli huippunopea juoksija. Se oli varmaan keväällä 1955, kun Kuopiossa oli kansakoulujen mestaruus kilpailut yleisurheilussa, isot kilpailut joka tapauksessa. Kilpailut pidettiin Väinölänniemen urheilukentällä, osanottajia oli ympäri maan. Veksi osallistui näissä kisoissa 60 metrin juoksuun. Olin katsomassa sitä loppukilpailua, johon karsintojen kautta oli päässyt 8 poikaa. Muilla kilpailijoilla oli piikkarit ja muut urheilu vetimet yllään. Veksillä verryttelyhousut ja kumiteräsaappaat joiden varret oli taitettu kaksinkerroin, jalassa. Yleisö vähän naureskeli Veksin varusteille, mutta kun juoksu, jonka Veksi voitti ylivoimaisesti, oli ohi, ei kuulunut naurun tyrskähdyksiä. Ihmiset olivat ihan hiljaa. Näkivät ilmeisesti jotain sellaista, mitä eivät olleet ennen nähneet. En ole ihan varma, oliko se sen päivän ilta, kun kolme Sisu Veikkojen puuhamiestä kävi Kolehmaisilla puhumassa Otolle, että antaisi pojan heille valmennettavaksi ja että Suomi saisi Veksistä huippuluokan sprintterin. Veksin puheiden mukaan Nolla Otto vastasi näille kyselijöille että meidän Veikko ei juokse porvarille metriäkään. Eikä juossut. Jotenkin minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että Otto olisi sota-aikaan kuunnellut Moskovan Tiltua ja joku oli polttanut hänet siitä kuuntelusta ja Ottoa oli pidetty putkassa jonkun aikaa ja Otto oli käärmeissään kohtelustaan lopun ikäänsä. Virsulle muna päähän Kävin senaikaiset jatkoluokat Valkeisen koululla. Virtaniemi, eli Virsu oli opettajana ihan eri tyyppi, kuin aikaisempi opettajani Asemakoululla, Niilo Näykki, jostain päin Karjalaa Kuopioon siirtolaisena kulkeutunut opettaja, joka meille pojille oli enemmän isä kuin opettaja. Kun Näykin tunnit aikoinaan alkoivat, hän sanoi ensitöikseen: Pojat, minä olin seminaarin mestari painissa. Kun meitä pojankoltiaisia oli kolmekymmentä kuusi samassa luokassa, tuppasi nuo Näykin sanat joskus unohtumaan. Kun näin kävi, Niilo Näykki arvio tilanteen ja kutsui sen pojan jonka katsoi häiriötä aiheuttaneen luokan eteen, laittoi takkinsa huolellisesti tuolin selkänojalle ja sanoi Pojat, minä näytän teille muutaman painiotteen. Ja näytti kanssa. Hänen kunniakseen on sanottava että hän ei satuttanut ketään koskaan, vaan osoitti vaan missä siinä luokassa kaappi seisoo. En ole varma, mutta luulen, että Niilo Näykki kävi jokaisen oppilaansa kotona, katsomassa mitenkä sodasta toipuminen ja sotakorvausten maksaminen sujuu itse kultakin perheeltä. Niilo Näykki oli hieno ihminen ja loistava opettaja, joka siinä evankelisluterilaiseen harmauteen tönkkösuolatussa kansakoulussa teki kaikkensa meidän, oppilaidensa eteen. Niilon tunneilla minäkin opin painimaan, taito josta vuosien varrella on ollut runsaasti hyötyä. Eihän kahta samanlaista ihmistä ole. Jatkoluokkiemme opettaja, Virtaniemi Virsu oli ihmisenäkin ihan erilainen kuin Niilo Näykki. Hän jäi etäiseksi. Sitten muuan tapaus joka sattui myöhemmin keväällä.

15 Jatkoluokkien opetusohjelmaan kuului myös kotitaloutta, opeteltiin laittamaan ruokaa. Se kotitalousluokka oli toisessa kerroksessa, koulun länsisivustalla. Kuopion kaupungilla oli tapana tuoda puiston penkkejä siihen koulun seinustalle, siinä oli hyvä ottaa aurinkoa. Meidän luokalla oli yksi Ruotsalaisen Api, vähän sellainen pirun riivaama koijari, joka teki kepposia aina kun se oli mahdollista. Se Valkeisen koulu oli kahden kokokiven seinillä muurattu, paksuseinäinen koulu, jossa ikkuna-aukkojen sisäpuolella oli leveät ikkunapenkit. Api oli saanut tehdäkseen kaakkutaikinan, jota hän vispasi tällaisella ikkunapenkillä. Särki kananmunia kulhoon ja vispasi niitä. Ikkuna oli auki ja Api oli huomannut ikkunan alla olevalle penkille auringon ottoon tulleen täysin kaljupäisen herran. Ilmeisesti se kalju kiilteli niin houkuttelevasti, että Api ei voinut vastustaa kiusausta, vaan pudotti kananmunan kohti kaljua ja saikin aikaan täysosuman. Api siirtyi vähin äänin muualle ja muulle porukalle yllätys oli melkoinen kun munan päähänsä saanut herra, luokanopettaja Virsu ja koulun johtaja opettaja ilmestyivät kotitalousluokkaan. Meillä oli kotitalousopettajana nainen, joka nähtyään herran päässä roikkuvat munan rippeet parahti itkemään. Kuulusteluissa ei selvinnyt munan pudottaja ja tuomio oli selvä, koko luokalle arestia kaksi tuntia joka päivä viikon ajan. Seisottiin ensimmäistä kahden tunnin satsia kun minulle tuli kramppi jalkaan. Sanoin siitä arestia valvovalle Virsulle, hän kävi kokeilemassa pohkeesta, että puhuin totta ja sain istua. Sen jälkeen minulla kramppasi aina kun oltiin seisottu aikamme. Se oli lauantaipäivä, ruvettiin seisomaan viimeistä kahden tunnin arestia, kun luokkakaverit sanoivat minulle: Seeslahti, jos sinulle tulee tänään suonenvetoa jalkaasi, niin saat turpiisi. Sitä joutui seisomaan sen kaksituntisen. Kukaan ei usko, jos ei ole kokenut miten rankkaa, pulpetin vieressä asennossa seisominen kahden tunnin ajan on. Yleislakko ei ollut turha Tuolta ajalta on jäänyt mieleen erikoinen tapahtuma, yleislakko maaliskuussa Siitä yleislakon vaikutuksista muistan, miten tiukoille ihmiset sen kolmen viikon aikana joutuivat. Isän kaupan tavaraostot muuttuivat vekselivetoisiksi, kun asiakkaat eivät pystyneet maksamaan ruokalaskujaan. Isän mielestä ihmisiltä ei saanut kysellä, milloin he pystyvät laskunsa maksamaan. Se vei monilta varmaan vuoden, ennen kuin muutoinkin tiukoilla ollut talous oli jotenkin tasapainossa. Sanotaan että inflaatio söi kolmessa kuukaudessa ne palkankorotukset, jotka lakko toi. Vähemmän on puhuttu siitä, minkälaisen poliittisen kehityksen yleislakko sysäsi liikkeelle. Vuoden 1958 vaaleissa SKDL:stä tuli eduskunnan suurin puolue ja vaalikaudella säädettiin lait työttömyyskassoista, työeläkkeistä ja vuosilomista, kaikki ratkaisevia lakeja hyvinvointivaltion perustana. Yksi pieni episodi liittyy tähän yleislakkoon. Kuopion vanhan linja-autoaseman alapuolella, Puijonkadun varrella oli Shellin huoltoasema. Linja-auton kuljettajat eivät osallistuneet lakkoon ja lakkolaiset yrittivät estää linja-autojen tankkaamisen siinä asemalla, ostamalla bensiiniä limonadi pulloihin. Onnistuivatkin siinä aika hyvin. Koulusta kauppaan ja kauppakouluun Kansakoulusta pääsyn jälkeen heti töihin. Isän sekatavarakaupassa oli tekemätöntä työtä paikat täynnä. Kesäaamuisin ajoin polkupyörällä OY Gust Raninin jäävarastolle, lähelle Kuopion laivarantaa, hakemaan jäitä. Pyörän tarakalla oli puulaatikko, jonka otin täyteen jääpaloja ja läksin polkemaan Pihlajaharjuun. Näillä jäillä jäähdytettiin maitotonkkia kaupan maitopuolella. Hommiini kuului myös tilattujen tavaroiden kuskaaminen asiakkaille ympäri Pihlajaharjua ja Rahusenkangasta. Kun kauppa avattiin elokuussa 1953, kahvi oli vielä kortilla. Sen syksyn ajan, muistaakseni lokakuulle saakka, koulusta päästyäni, kävin viemässä näitä kahvinostokuponkeja kansanhuollon konttoriin Kauppakadun ja Puistokadun kulmassa. Laskut käytiin maksamassa tukkuliikkeiden konttoreille pitkälle viisikymmenluvun loppupuolelle saakka, kunnes niitä ruvettiin maksamaan pankkien kautta. Savo-Karjalan Osuusteurastamolla, sittemmin Lihakunnalla oli teurastamo ja makkaratehdas Likolahdessa. Sieltä käytiin hakemassa makkarat myyntiin, kunnes joskus -50 luvun loppupuolella rupesi Lihakunnan myyntiauto kiertämään pari kertaa viikossa. Meille se tuli ensimmäisenä lenkillään, heti viiden jälkeen aamulla. Syksyllä 1958 pääsin kauppakouluun. Menin sinne vähän niin kuin keittiön oven kautta. Joku oli sanonut, että jos vie koulun hakemuskaavakkeen suoraan rehtori Korhosen käteen, sisäänpääsy on varmaa. Niinpä seisoin yhtenä kesäisenä päivänä Niiralan kulman suuren kerrostalon yläkerrassa hakemuspaperi käsissäni ja soitin rehtori Korhosen ovikelloa. Itse rehtori avasi oven, käski sisälle ja minä esitin asiani ääni vapisten. Pääsin opiskelemaan kunnianarvoiseen Kuopion Kauppaoppilaitokseen, mitä sen todistuksen perusteella, mikä minulla kansakoulusta oli, hieman epäilin. 13

16 14 Mitä sen koulun anti minulle oli? Opin pelaamaan shakkia, kirjoittamaan koneella, kirjanpidon alkeita ja muutaman sanan Ruotsia. Siitä shakin pelaamisesta sen verran, että osallistuin heti ensimmäisenä vuonna oppilaitoksen shakkimestaruus turnaukseen. Ensimmäinen vastustajani oli edellisen vuoden mestari, ylimielinen kaveri, joka rupesi lukemaan lehteä minua vastaan pelatessaan. Avasin pelin kolmen siirron koulumattia varten, eikä tämä kaveri lehden lukemiseltaan kiinnittänyt pelin avaukseeni huomiota ja hävisi pelin kolmella siirrolla. Rehtori Korhonen oli luvannut pelata sen illan voittajia vastaan simultaani shakkia. Hän näki sen meidän pelin. Harvoin olen kuullut sellaista kirjakielellä suoritettua vittuilua kuin tämä pelikaverini joutui kuuntelemaan Rehtori Korhosen suusta. Sitä oli sivustakin kamala kuunnella. Paloperän Ramin kanssa nähtiin yhtenä iltana kaupungilla kolari, jossa toisena osapuolena oli tuttu kaveri. Niinpä sitä sitten yhtenä päivänä seisottiin leivättömän pöydän ääressä todistajina. Oikeuden puheenjohtaja esitti kolme kysymystä: Nautinko kansalaisluottamusta? Kyllä. Tunnenko liikennesäännöt? En. Haluanko todistajan palkkion? Kyllä. Kun päästiin raastuvasta ulos, todistajan palkkiot taskussa, suunnistettiin suoraan torin varrella olevaan kapakkaan, Kestikievariin. Tilattiin pullo viiniä ja ruvettiin odottelemaan kello 15. jatkuvan koulun alkua. Meillä oli opettajana muuan Paavo Merivirta, opetti kauppaoppia ja oikeutta. Hän istuskeli kievarissa yksikseen ja kun huomasi meidät tuli meidän pöytään istumaan. Tarinoitiin ja juotiin niitä meidän todistajan palkkioita pois. Koulun alettua oli Merivirran tunti ensimmäisenä. Hän palautti kokeita. Minulla oli siihen aikaan paha tapa kirjoittaa sukunimeni Seeslahti niin että ne kakski eetä olivat kuin yksi u. Kun Merivirta oli kokeiden palauttamisessa tullut minun kohdalleni, hän sanoi Suslahti. Enhän minä ollut kuulevinanikaan. Hän toisti Suslahden pari kolme kertaa ja sanoi sitten Seeslahti. Kun menin hakemaan koepaperia, Merivirta sanoi että pitäisi opetella kirjoittamaan nimensä. Vastasin hänelle, että minä opettelen kirjoittamaan heti, kun maisteri opettelee lukemaan. Merivirta käski minut rehtorin puheille. Kun olin esittänyt asiani Korhoselle, Korhonen sanoi minulle, että Seeslahtihan tuntee oppilaitoksen säännöt, ja että meidän tiemme nyt valitettavasti eroavat. Sanoin Korhoselle että tunnen oppilaitoksen säännöt ja silloinhan myös oppilaitoksen ja lehtori Merivirrankin tiet eroavat. Korhonen kysyi että kuinka niin? Sanoin että Kestikievarissa istuttiin ja meidän pullosta juotiin ja että todistaja löytyy. Korhonen sanoi että menkääpä Seeslahti takaisin tunnille ja eipä puhella tästä tämän enempää. Menin tunnille ja sanoin Merivirralle, että pelastin sulle äsken työpaikan. Pätevä se Merivirta opetuksessaan oli. Kun valmistauduimme kauppaoikeuden lopputenttiin, Merivirta sanoi, että jos hän sattuisi tentissä kysymään, mikä vekseli on ja jos teistä joku vastaisi siihen, että vekseli on sellainen paperi, että panipa siihen nimensä pitkin tai poikin, niin aina on kusessa. Hän hyväksyy sellaisen vastauksen. Eletty elämä on osoittanut että Merivirta oli täysin oikeassa. Kuulin että hän myöhemmin kuusikymmenluvulla olisi ollut Lieksan kauppaoppilaitoksen rehtorina. Armeijassa simputusta, lahjontaa ja muuta kujeilua Kauppakoulusta päästyäni sovittiin isän ja äidin kanssa, että menen syksyllä 1960 armeijaan, on sekin velvollisuus sitten täytetty. Lokakuun 15 päivänä 1960 astuin palvelukseen erillisessä panssaritorjunta pataljoonassa Hämeenlinnassa. Menin palvelukseen vapaaehtoisena. Se ERPSTP olikin aika veikeä paikka asevelvollisuuden suorittamiseen. Kuri oli kova eikä simputtamista säästelty. Herroilta oli jotenkin jäänyt huomaamatta muuan pikkuseikka, alokkaana oli muuan Arpola Raumalta joka oli jotenkin lähisukulainen silloisen puolustusvoimien komentajan, kenraali Simeliuksen kanssa. Kun Arpola pääsi ensimmäisen kerran lomalle, hän matkusti suoraan Simeliuksen luokse. Pian sen jälkeen tuli panssarirykmentin komentaja, täydellinen kusipää, eversti Karttunen, komppaniaan. Mokut pantiin jonkin korpin komennossa kiertämään saunalenkkiä. Olin siinä vaiheessa jo komppanian kirjuri, olin toimistossa ja kuulin sen huudon jonka eversti Karttunen aloitti: Hän haukkui ensin pataljoonan komentajan, joka haukkui komppanian päällikön, joka haukkui pienemmät herrat sitä mukaa kun he paikalla olivat. Simelius oli ottanut yhteyttä rykmentin komentajaan ja käskenyt lopettamaan simputuksen. Ja loppuihan se. Komppanian päällikkö Jussi Riistelä siirrettiin muihin hommiin ja tilalle tuli yliluutnantti Kolkka, rauhallinen ja jämpti mies, jonka komennossa hommat rupesivat sujumaan kaikin puolin hyvin. Minä pääsin kirjuriksi vähän sattuman kautta. Entinen kirjuri sammui yhtenä lauantai päivänä punkkaansa ja vääpeli Nortesuo kyseli illalla käskynjaolla konekirjoitustaitoisia miehiä. Ilmoittauduin ja homma jäi minulle. Se oli maanantai aamu, kun ilmoittauduin Nortesuolle komppanian toimistossa. Minulta oli jäänyt asetakin ylimmäinen hakanen auki, joten menin uuteen palveluspaikkaani alipukeutuneena, melkeinpä alasti, niin kuin vääpeli Nortesuo asian ilmaisi ja lyötätti minut maihin siihen toimiston lattialle. Siitähän se kirjurin ura urkeni. Nortesuo kertoi myöhemmin, että hänen vaimonsa oli kotoisin Kuopiosta. Kun pääsin joulukuussa ensimmäistä kertaa lomalle, soitin kotiin ennen lomalle lähtöä ja pyysin äitiä tekemään ison kalakukon. Äiti teki niin kuin pyysin, niinpä minulla oli loman jälkeisenä maanantai aamuna kalakukko kainalossa kun menin toimistoon, pyysin Nortesuota antamaan kalakukon vaimolleen ja kertomaan terveisiä Kuopiosta. Tämä klassinen lahjonta tepsi, Nortesuon kanssa ei ollut ongelmia enää milloinkaan palveluksen aikana.

17 Hoitelin asioita melko suvereenisesti. Makselin alokasaikaan kertyneet kalavelat korkoineen muutamille alikessuille. Eräskin alikessun retale, jonka hampaissa alokasaikaan jatkuvasti olin, oli kahdeksan viikonloppua joko vartiopäällikkönä tai päivystävänä aliupseerina, häneltä paloivat sunnuntailomat sitä mukaa. Sitten se onneton tuli kantelemaan kohtelustaan komppanian vääpelille, Nortesuo lyötätti häntä maihin toimiston lattialle ja ajoi sitten ulos. Nortesuo käski minun näyttää hänelle vartio ja päivystys vuorolistan, katseli sitä ja sanoi että eihän tästä saa saatanakaan mitään selvää. Sanoin vääpelille että se lista ei aukene muille kuin mulle. Vääpeli sanoi että en enää saa polttaa sen alikessun lomia. Kun menin iltasella kämpille tämä alikessu tuli minuun kiinni. Silloin oli ne Niilo Näykin opettamat painiotteet tarpeen. Kaatu siinä pari kerrossänkyä, mutta se alikessu löysi itsensä tuvan ulkopuolelta, komppanian käytävältä sen rytäkän päätteeksi. Sen jälkeen sain olla rauhassa. Kukaan ei tullut hipelöimään minua eikä kamppeitani. Yksi esimerkki sen simputuksen eri muodoista oli esimerkiksi se että iltaisella ei saanut olla pitkällään sängyssään ennen hiljaisuuden huutamista, oli miten väsynyt tahansa. Rykmentin komentaja eversti Karttunen piti yhden kerran yllätystarkastuksen komppaniassa. Yksi meidän tuvan miehistä oli nukkumassa manttelitelineen alla ja tämä herra eversti löysi hänet sieltä. Mies sai 8 vuorokautta putkaa siitä hyvästä, että oli niin väsynyt päivän rääkin jälkeen että ei pysynyt tolpillaan. Pari viikkoa ennen joulua vääpeli käski minun ravistella kaikki komppaniaan tulevat siviilipaketit, jos niistä kuului kilahduksia, ne minun piti pistää erilleen. En minä niitä erilleen pistänyt, vaan pistin nimet ylös ja kiersin jouluaattona listan kanssa komppaniassa ja sanoin miehille että sinulla on pullo piilossa, otetaanhan joulun kunniaksi ryyppy. Hiihtohuopakengistä ne pullot yleensä löyhtyivät. Kevättalvella -61 oli Parolassa panssarirykmentin ampumahiihdon mestaruus kilpailut. Pari viikkoa ennen kilpailuja vääpeli Nortesuo sanoi minulle että lyödään vetoa kilpailu sijoituksesta, hävinnyt tarjoaa sotilaskodissa kahvit. Hän sanoi että hänellä on kahdet Järviset ja monot, joita hän lainaa minulle, että varusteiden puolesta ollaan samanveroiset. Veto lyötiin. Olin lähtövaatteen alla kun Nortesuo tuli suksenpuolikas kainalossa metsästä, näki minut ja huusi: Seeslahti kuudelta sotilaskotiin kahville. Kyllä tulen herra vääpeli. Kahvilla ollessa vääpeli sanoi että hänen suksirikostaan huolimatta olisin voinut hiihtääkin. Se hiihtolenkki kulki panssarivaunuhallien ohi. Hallien ympärillä oli kaksinkertainen verkkoaita. Aitojen välissä juoksenteli muutama susikoira vartiohommissa. Siinä polteltiin muutama sätkä ja härnättiin niitä koiria. Sen takia se hiihtoaika venyi, vaikka oli niillä ammunnasta tulleilla sakkominuuteillakin oma osuutensa. Toisen komppanian päällikkönä oli muuan kapteeni Räsänen, sodan käynyt mies. Jostain syystä olin muutaman kerran lainassa toiseen komppaniaan, kannoin jollain jotoksilla Räsäselle hänen käytössään ollutta radiota, Panujako ne nyt olivat, raskaita kapineita. Se Räsänen ryyppäili joskus toimistossaan, kutsui meidän komppaniasta pari alikessua ja minut seurakseen. Hän tarjosi tupakat, istuttiin ja kuunneltiin hänen tarinoitaan. Kapteeni Räsäsestä, hänen sota-aikaisista hommistaan on kirjoitettu kirjakin, luin sen aikanaan, mutta en enää muista edes kirjan nimeä. Jos en ihan väärin muista, niin Räsänen olisi toiminut sota-aikana sotasaalis Sotkista, eli T 34 panssarivaunuista muodostetun komppanian päällikkönä. Kerran illanistujaisten aikana Räsänen otti työpöytänsä laatikosta ison paperipussin, kumosi sen sisällön, erilaisia prenikoita, pöydälle ja kysyi meiltä: Tiedättekö mikä Riistelän Jussia vituttaa? Jussia vituttaa se kun minulla on näitä, mutta Jussilla ei. Riistelä oli ensimmäisen komppanian entinen päällikkö, joka siirrettiin muihin hommiin simputusjupakan takia. Siviiliin päästiin kesäkuun 8 päivänä Lähtöjuhla oli Parolan sotilaskodissa. Siellä meidän piti saada sotilaspassit, mutta se rykmentinkomentaja Karttunen poltti vähät päreensä siellä sotilaskodissa, meidät komennettiin ulos ja se eversti piti meille sulkeiset siinä sotilaskodin kentällä. Siltä Karttuselta oli ilmeisesti syntymästä lähtien jääneet lääkkeet ottamatta. Kaitpa armeija oli hänelle hullujen huoneen ohella ainoa paikka missä hän voi olla. Sulkeisten jälkeen mentiin takaisin Suomen kasarmille, saatiin passit ja siviilit päällemme ja päästiin lähtemää. 15

18 16 Veksi ja Matti Veksille, niin kuin monelle muullekin, sen aikaiset hätäaputyömaat tulivat tutuksi, kunnes sitten armeijasta tulon jälkeen Veksi sai paikan Aerolta. Hän kuului siihen porukkaan joka lastasi rahdin lentokoneisiin. Näin Veksiä 1982 Kuopion torilla. Jutellessamme hän kertoi että Finnairiksi muuttunut yhtiö saneerasi lentokenttä toimintojaan ja siinä yhteydessä myös hän oli menettää työpaikkansa. Veksi sanoi että kun irtisanomisaika oli mennyt umpeen, hän meni joka päivä työmaalleen ja hoiti hommansa niin kuin ennenkin. Oli kulunut pari viikkoa, kun lentoaseman päällikkö oli tullut Veksin luo ja sanonut että kun Kolehmaisesta ei näytä pääsevän eroon, niin jatketaanpas sitten entiseen malliin. Muistan kun Veksi sanoi silloin, kun hän Aerolle pääsi, että nyt on sellainen työpaikka, että häntä ei saa sieltä kirveelläkään pois. Jos Veksin kertoma tarina pitää paikkansa, hän myös piti puheensa. Olin mukana Peipposen poikien tapaamistilaisuudessa kesällä 2005 tätilässä. Tässä tilaisuudessa kuulin että Veikko Kolehmainen oli kuollut. Kerrottiin että Veksi olisi dementoitunut pahasti ja viettänyt viimeiset aikansa entisessä Tarinaharjun parantolassa, joka on muutettu muistisairaiden hoitolaitokseksi. Kevyet mullat Veksi. Tuossa samassa tätilän tilaisuudessa tapasin Vartiaisen Matin, jonka kanssa olin aika paljon tekemisissä lapsuudenajan Peipposenrinteellä. Meillä oli Matin kanssa ainakin ampuma- ja kummituskerhot. Tuo kummituskerho piti yhtenä kesänä sisällään silloin viattomalta tuntuneen tyttöjen pelottelun, mutta näin jälkeenpäin ajatellen vaarallisenkin puuhan. Pitkänlammin uimarannalle kulki Peipposenrinteeltä polku Kainulaisen lehmihaan läpi, Jussilan pellon alalaitaa myötäillen. Siinä polun varrella kasvoi suuri pitkäoksainen koivu. Matin kanssa hommattiin jostakin peltinen sanko ja köyttä. Sanko täytettiin pienillä kivillä ja vedettiin köydellä polun yli ylettyvän oksan varaan roikkumaan. Kun Peipposen tytöt iltasella menivät uimaan, Matin kanssa lymyttiin pusikossa, piettiin kiinni sankoon menevästä köydestä ja pudotettiin sanko niiden likkojen eteen. Säikähtihän ne perusteellisesti. Kun sitä temppua oli muutaman kerran uusittu, ilmestyi Uuno, Matin isä, yhtenä iltana meidän lymypaikkaan ja tämä rikospuolen komissaario käski meidän lopettaa tyttöjen säikyttelyn. Sattui niin, että polkua pitkin tuli muutaman tytön porukka, uimaan menossa, huolettomasti kikatellen. Silloin uuno sanoi meille: Antakaas kun minäkin kerran ja pudotti sen sankon tyttöjen eteen. Kun tytöt olivat juosseet karkuun, Uuno sanoi meille että kerätkää sanko ja köysi pois, tuo leikki pitää lopettaa, hänelle on valitettu siitä. Peipposenrinteen asutuksen pohjoispäässä oli metsäaukiolle tehty jalkapallokenttä, maalikehät ja kaikki Kenttä oli muuten hyvä, mutta kentällä oli iso kanto. Nolla Otolla, Jaskan ja Veksin isällä, oli ilmeisesti lupa räjäytys töihin. Yhtenä lauantai iltapäivänä Jaska toi sinne kentälle muutaman kantopommin ja isommat pojat asettelivat ne siihen kannon ympärille ja sitten jysähti. Kanto hävisi, mutta tilalle tuli poliisi Lappalainen, joka oli jysähdyksen sattuessa pyöräilemässä kotiaan kohti pitkin Kallantietä. Lappalainen vei kaikki isommat pojat mukanaan Kuopion poliisilaitokselle. Siellä oli vastaan tullut komissaario Vartiainen, joka oli kysellyt Lappalaiselta syytä Peipposen poikien tuloon poliisilaitokselle. Lappalaisen selitettyä tilanteen, Uuno oli käskenyt hänen mennä kotiinsa, ja vienyt pojat työhuoneeseensa, oli kysellyt aikansa ja yhden version mukaan sanonut: Kun seuraavan kerran raivaatte kenttä, kutsukaa minutkin mukaan, että saadaan tehdä hommat rauhassa loppuun. Sitä en tiedä, millaisen puhuttelun Uuno on Nolla Otolle pitänyt. Pikkupoikana leikittiin joskus rosvoa ja poliisia niin kuin asiaan kuuluu. En ollut siinä leikissä mukana, joka oli käynnissä Vartiaisella. Matti oli löytänyt isänsä virka-aseen ja osoitteli sillä Miettisen Veskua, joka oli leikissä rosvon osassa. Leikki eteni siihen että Matti painoi liipasinta ja ase laukesi. Vesku sai luodin mahaansa, se oli kulkenut pari senttiä selkärangan vierestä ja kertoman mukaan osui ikkunalaudalla olleeseen kelloon ja siitä seinään. Vesku oli kuukausi kaupalla sairaalassa, selvisi hengissä, samoin Matti, joka oli pitänyt viedä sairaalaan että saivat pojan rauhoittumaan. Uunolta oli jäänyt panos piippuun, vaikka lipas olikin tyhjä. Vahinko josta sekä Vesku että Matti selvisivät jotenkin. Myöhemmin, kun vartuttiin Matti rupesi seurustelemaan Ullansa kanssa. Ulla meni jossain vaiheessa Helsinkiin töihin. Siihen aikaan puhelut toiselle paikkakunnalle piti tilata. Olin kerran käymässä Matin luona. Oli tullut puhelinlasku. Matti oli taitellut laskun auki keittiön pöydälle, se oli markkamäärältään iso. Matti oli tilannut Ullalle salamapuhelun, joka oli kaikkein kalleinta lajia ja puhunut tunnin ja minuutin. Uuno tuli töistä, katsoi laskun sanaakaan sanomatta, otti pöydällä olleen herätyskellon ja heitti sillä Mattia mutta ei osunut. Mitä Uuno sitten sanoi, en viitsi toistaa. Kerran, nuorina miehinä, oltiin menossa Puistolan lavalle tansseihin, Matti, Hoffrenin Seppo ja minä. Matti otti pieniä näkäräisiä mennessämme ja nukahti menomatkalla olleen kauppias V.Piston puutarhaan. Matilla oli treffit Ullan kanssa Puistolassa. Kun Sepon kanssa päästiin perille, niin Seppo huusi Ullalle, joka oli siellä naisten puolella: Ulla! Matti sammu vikapiston perunapeltoon, se tulloo sieltä aikanaan! Matti eli Ullansa kanssa Ullan kuolemaan saakka. Se oli lähes eliniän pituinen rakkaustarina. Pari vuotta tätilässä tapahtuneen tapaamisen jälkeen, Matti oli menehtynyt. Matti asui koko ikänsä vanhempiensa rakentamassa talossa ja sikäli kun tiedän Matin ja Ullan poika asuu siinä nykyisin.

19 17 Jawa, Pobeda ja Letukka Keväällä 1960 suoritin henkilöauton ajokorttiin oikeuttavan tutkinnon. Autokoulun kävin Torvisella, jossa opettajakseni sattui Kupiaisen Antti, naapurin poika, minua paljon vanhempi, Peipposen rinteeltä. Olin joskus 1958 talvella Antilla apumiehenä kun hän ajoi Naukkarisen Kallen Studebakkerilla filleriä Hietasalosta Kuopioon, jonnekin Mölymäellä olleeseen laaniin, josta sitä kesän aikaan myytiin käytettäväksi rappauslaastissa. Muutaman kerran sain ajaa sillä Hietasalon ja Kuopion välisellä jäätiellä sitä Studebakkeria, ovet auki, jos rupeaisi jää alla ritisemään. Autokoulussa kun lähdettiin ajelemaan kouluautolla, Antti otti Savon Sanomat, rupesi lukemaan sitä ja sanoi ajelehhan jossakin. Kyllä hän sen homman osasi, jos tyrin jossain, tuli palaute äkkiä ja jyrkästi. Kun sain ajokortin piti sitä varten käydä valokuvassa. Kun vein kuvan Antille, hän sanoi että noin rumaa naamaa ei Torvisen antamissa ajokorteissa ole ollut ennenkään eikä ole nytkään, käy otattamassa uusi kuva ja yritä olla ihmisen näköinen. Sain minä sen kortin. Lankomiehelläni Ruotsalaisen Paulilla oli 150 kuution Jawa moottoripyörä, jolla Pali kulki töihin ala-carlsonille ja takaisin. Palin ajoreitti Pihlajaharjusta kulki Kallantietä myöten rikkaiden rinteelle ja siitä Maaherrankatua myöten Kauppakadulle josta teknillisen koulun kohdalta alaspäin kohti satamaa jonka tyvessä ala-carlson sijaitsi. Yhtenä aamuna Palin ajellessa töihinsä ja kääntyessään Maaherrankadulta Kauppakadulle siinä teknillisen koulun kulmassa, Palin sanojen mukaan, joku nainen rynnisti siihen suojatielle ja kun Pali yritti häntä väistää, moottoripyörän jalkatappi osui teknillisen koulun nurkalla olleeseen rännin syöksyputkeen joka putosi tämän suojatielle ryntäilleen nais-ihmisen päälle. Pali sai, näin sen käsitin ja muistan, siinä vaiheessa moottoripyöräilystä tarpeekseen. Ostin sen pyörän lankomieheltäni vanhalla markalla. Laitisen Lassi, yksi naapurin pojista Pihlajaharjusta, rassasi sen Jawan ajokuntoon ja rupesin sen avulla toimittelemaan kaupan asioita, se oli paljon helpompaa kuin polkupyörällä ajelu. Sitten yhden kerran se Jawa teki tenän kun olin toimittelemassa asioita Kuopiossa. Se ei lähtenyt käyntiin millään. Työnsin sen siinä rikkaiden rinteen itäpäässä olleen Luuperinmäen päälle, josko saisin sen mäkistartilla käyntiin. Ei lähtenyt. Yritin siellä mäen alapäässä hypätä pyörän selästä juostakseni siihen lisää vauhtia. Housun lahje oli kuitenkin jotenkin mennyt sen käynnistinpolkimen ympärille ja kun hyppäsin siitä pois, pyörä kaatui ja minä menin turvalleni siihen asfalttiin. Siinä tuli sitä asfaltti-ihottumaa sen verran että kun sain sen rakkineen työnnettyä Pihlajaharjuun, päätettiin isäukon kanssa että seuraavana aamuna mennään ja yritetään vaihtaa se autoon. Laitisen Lassi sen sorkkasi käyntiin ja myö isä Viljamin kanssa ajeltiin seuraavana aamuna Kuopion Auto-Kauppaan ja vaihdettiin se pyörä -51 mallin Pobedaan. Siitä se autoilu alkoi. Se Pobeda oli sen aikaiseksi autoksi paljon ajettu, melkein kilometriä, mutta sillä toimitettiin niitä kaupan tiimoilta välttämättömiä ajoja toista vuotta. Isä ajoi ajokortin silloin syksyllä 1960 ja tottui ajelemaan tällä kohtalaisen rauhallisen menon Pobedalla. Kun sitten syksyllä 1961 ostettiin yhtä vanha Chevrolet, jossa oli melkein sadan hevosvoiman kuusisylinterinen kone, oli ensimmäinen isän ajotapahtuma sillä autolla ihan oma lukunsa. Käytiin hakemassa Lihakunnalta makkaralasti. Isä sanoi että hän haluaisi opetella ajamaan myös tällä autolla. Niinpä vaihdettiin kuskia. Oli ensimmäiset liukkaat. Pobedassa sai kaasun painaa pohjaan heti kättelyssä, se lähti omia aikojaan. Kun isä teki tämän saman siinä letukassa, meiniki oli ihan toinen. Siinä oli kesärenkaat alla ja kuin ukko painasi kaasun pohjaan, letukka alkoi pyöriä kuin karuselli siinä Lihakunnan parkkipaikalla ja hirmuinen määrä perkeleitä täytti letukan ohjaamon. Sain jossain välissä sanottua isälle että löysää kaasua ja kun auto siitä asettui hän sanoi että tuon perkeleen rattiin en ikinä koske. Mutta kyllä hän ajoi. Olimme joskus 1962 tällä Chevroletillä käymässä Oulussa. En muista ihan tarkkaan sitä tilannetta, mutta jossain välissä, kun lähdettiin tulemaan takaisin Kuopioon, meidän kyytiimme ilmestyi Matti Hyvönen, äidin puolen sukulainen Kuopion Peipposenrinteeltä. Kun isä ja äiti olivat edellisenä kesänä tehneet reissun Pobedalla Varpaisjärvelle sukulaisiin, oli Matti Hyvönen ollut kyydissä. Kun isä oli ohittanut jonkun polkupyöräilijän oli Matti Hyvönen sanonut että päästiinpäs tuosta ohi. Se oli jäänyt isää kaivelemaan. Kun lähdettiin ajamaan takaisin Kuopioon sieltä Oulusta isä sanoi minulle että anna hän ajaa. Ja ajoi kanssa. Se silloinen 320 kilometriä tultiin pikkuisen yli kolmessa tunnissa Kuopioon. Pitää ottaa huomioon että Iisalmen ja Kuopion välillä siihen aikaan maantie meni kahdeksan kertaa radan yli, eikä mitään puomeja tai varoituslaitteita ollut. Mutta ei se Matti Hyvönenkään sanonut kertaakaan että päästiinpäs tuosta ohi.

20 18 Talousosuuskassa Joskus kuusikymmenluvun alkupuolella meillekin ilmestyi juttelemaan matala, pyöreä ja kuutamokasvoinen mies, ajeli Roverilla ja puheli kauppiaiden ja muiden pikkuyrittäjien välisestä yhteistyöstä. Hän oli Tuomaisen Topi, sittemmin tunnettu Rauni Mollbergin monien elokuvien näyttelijänä ja tv:stä Mustan Pörssin mainoksista. Topi oli siihen aikaan Suomen Yksityisten Vähittäiskauppiaiden keskusliiton Kuopion läänin toiminnan johtajana. Mentiin touhuihin mukaan. Ensimmäinen kontakti valtaapitäviin oli varmaan kesällä 1962 kun pyydettiin audienssi Reino R. Lehdon virkamieshallituksessa valtionvarainministerinä olleen Osmo P. Karttusen luokse. Hän oli pudjettipäällikkönsä kanssa valmistelemassa seuraavan vuoden budjettia kesäasunnollaan Kuopion Kumpusaaressa. Audienssi saatiin ja meitä meni puolenkymmentä pikkuyrittäjää puhumaan Karttuselle siitä minkälaista vahinkoa suunniteltu liikevaihtoveron kantamisen siirtäminen tukkuportaasta vähittäisportaaseen saisi aikaan. Meidän arviomme oli että useita tuhansia pikkuyrityksiä joutuisi lopettamaan toimintansa, kun niillä ei ollut minkäänlaisia valmiuksia ryhtyä perimään ja tilittämään liikevaihtoveroa. Esitimme asiamme. Karttunen vastasi että jos yrityksiä loppuu, se on kokonaan meidän huolemme, ei hänen. Kun lähdettiin ulos Karttusen huvilasta kaivoi Penttisen Armas lompakostaan Kokoomuksen jäsenkirjan, repi sen siinä Kumpusaaren rappusilla ja sanoi: Tämä on tyhjä paperi. Se Karttunen meni kai omasta aloitteestaan tähän Raaka Rollen rosvokoplaksi nimettyyn Reino R. Lehdon virkamieshallitukseen. Siitä se alkoi. Sitä puuhailtiin kaikenlaista, joka meidän mielestämme olisi helpottanut näiden tuhansien ja taas tuhansien pikkuyrittäjien ja ammatinharjoittajien elämää ja toimeentuloa. Sitä, saatiinko mitään aikaan, en pysty arvioimaan. Se oli varmaan 1963, kun Topi esitti ensimmäisen kerran ajatuksen pienyrittäjien hallinnoimasta osuuskassasta, kassasta josta saataisiin lyhytaikaista lainaa akuuttiin tarpeeseen. Siihen aikaan lainan saanti oli kiven takana. Sen aikaiseen kaupankäyntiin tukkureiden kanssa kuului ns. kassaalennus jonka sai jos pystyi maksamaan laskunsa eräpäivänä. Tämän lisäksi tukkureilla oli käytössä vuosi alennus, jonka sai eräpäivänä maksetuista laskuista. Kyse oli merkittävistä summista, voisi sanoa että puhuttiin esim. sekatavara kauppojen osalta siitä katteesta joka kauppiaalle jäi tulokseksi tehdystä työstä. Silloin elettiin vielä monen elintarvikkeen osalta hintasäännöstelyn aikaa, jolloin myyntikatteet olivat todella pieniä. Topin esittämä idea ei tuntunut hullummalta. Se taisi olla syksyllä 1963 kun SAK sai toimiluvan omalle osuuskassalleen, osuuskassa Yhteistuelle. Jotenkin minulle on jäänyt mieleen että se toimilupa, joka saatiin syksyllä 1964 Kuopion Talousosuuskassalle, tuli tavallaan kylkiäisenä tämän osuuskassa Yhteistuen tiimoilta. Suomen Yksityisten Vähittäiskauppiaiden Liiton toiminnanjohtaja Arvo K. Miettinen oli, käsitykseni mukaan, ollut sota-ajan jälkeen yhteistyössä Johannes Virolaisen kanssa karjalaisten asutusasioissa. Virolainen oli kuusikymmenluvun alkupuolella OKO:n eli Osuuskassojen Keskusliiton hallintoneuvoston puheenjohtaja ja vaikutti ilmeisesti melko ratkaisevasti Talousosuuskassan toimiluvan saantiin. Olen vuosien varrella hävittänyt kaikki Talousosuuskassan vaiheisiin liittyvät paperit ja kirjoittelen näitä muistini mukaan. Osuuskassan toimipiste avattiin Minna Canthin kadun varrelta vuokratuissa tiloissa syksyllä Pankinjohtajaksi pestattiin Toivo Tuomainen ja palkattiin kaksi pankkivirkailijaa. Homma lähti käyntiin. Olin aluksi hallintoneuvoston jäsen, mutta valittiin johtokuntaan v.1965 alussa ja olin johtokunnan varapuheenjohtaja. Johtokunnan puheenjohtaja Arvo Lievonen, Toivo Tuomainen ja minä, kiersimme ympäri maakuntaa esittelemässä osuuskassan toimintaa eri tilaisuuksissa ja vuosi 1965 tuotti jo voittoa 5000 markkaa. Pankin idea oli rahoittaa pikkuyrittäjien rahantarvetta lyhytaikaisilla luotoilla ja se toimikin hyvin kesällä OKO:sta annettiin käsky palkata ammattijohtaja pankkiin. Sehän meinasi sitä että piti palkata joku agrologi tai vastaava. Hehän olivat pääasiallisia kassanjohtajia osuuskassaliikkeessä.. Näin tehtiin. Palkattiin tasan tarkkaan OKO:n meille esittämä ehdokas. Hän oli oikea pilkun ja pisteen viilaaja, mutta lunasti tammikuussa markan katteettoman shekin yhdeltä Glubokow nimiseltä helsinkiläiseltä huijarilta. Nykyrahassa noin puolitoista miljoonaa euroa. Sittenhän se oli vientiä. Kävin silloin päivällä pankissa, vahinko oli jo tapahtunut, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kuulin tapahtuneesta illan radio uutisista. Olin kuullut mitenkä kylmät väreet saattavat kulkea selkäpiitä pitkin, nyt sain kokea sen ihan omakohtaisesti. Pari päivää tapahtuneen jälkeen meidät johtokunnan jäsenet kutsuttiin aamulla klo 8.00 hotelli Kuopion kabinettiin, jossa kaksi OKO:n lähettämää tuomaria pani meidän eteemme markan summalle kirjoitetun vekselin ja sanoivat että pankaahan nimenne tuohon. Sanoin ensimmäisenä että sitä päivää ei tule että panisin nimeni tuohon vekseliin. Eikä ole tullut laajensin isän kuoleman jälkeen hotteisiini jäänyttä kauppaa, siitä tehtiin sen ajan mittapuulla nykyaikainen valintamyymälä. Laina minulla oli tietysti Talousosuuskassasta. Se laina sanottiin irti seuraavana aamuna niiden tuomarien tapaamisen jälkeen. Sitten kyyti oli kylmää. Kaikkea en muista enkä halua muistaa. Kun se revohka oli ohi minulla ei ollut mitään, jos sitä helvetinmoista kokemusta mikä siinä tuli, ei lasketa jonkunlaiseksi pääomaksi. Meistä johtokunnan jäsenistä yksi lähti Amerikkaan, yksi tappoi itsensä ja me muut selviydyimme kukin tavallaan.