VIIPURIN PITÄJÄLÄINEN

Transkriptio

1 VIIPURIN PITÄJÄLÄINEN Viipurin pitäjäseura ry:n lehti 2 / 2 014

2 SISÄLLYS Pääkirjoitus 3 Kevätkokouksessa päätettyä 4 Itämaiset matot - Viipurin rouvien muotiharrastus 1930-luvulla 5 Karjalan Liiton liittokokouspäätöksiä 7 Karjalaiset tapasivat Lappeenrannassa kesäjuhlilla 9 Elojuhlassa haasteltiin yksin ja yhdessä 10 Vieläk haastellaan - karjalaisesta murteesta 12 Kunniakäynti Hietaniemen hautausmaalle 15 Karjalan Kannasta muistellen Nuorisoseura Pihkan väki vietti Vihdin seurakuntatalolla karjalaista syysjuhlaa 16 Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura ry 18 Talvisodan joulupöydässä Suomenniemen Särkällä 19 Käynti isäni kodissa Viipurissa 22 Wiipuri-yhdistyksen loppusyksyn toimintaa 24 Etsitkö juhlillesi sopivaa tilaa Helsingistä 25 Tervetuloa Puurojuhlaan 25 Vuoden 2015 seinäkalenteri 26 Tuutha siekii Hyvinkääl! 27 Aktiivisen lukijan täsmennys Tunnistatko viipurilaiset patsaat -kilpailun vastauksiin 28 Pitäjäseuran myyntituotteita hanki itselle tai lahjaksi 29 Hallituksen yhteystiedot 30 Toimitus vastaava päätoimittaja Marja-Leena Evinen toimitussihteeri Anne Uotinen taitto Jari Stirkkinen painosmäärä 340 kpl painopaikka Karkkilan Painopalvelu Oy kannet 120 g offset-paperi sisus 80 g offset-paperi kannen kuva Syksyistä Viipuria. Kuva: Anne Uotinen 2013 Haluatko kirjoittaa omaan pitäjälehteemme? Toimi näin: Toimita teksti ja kuvia toimitussihteerinä toimivalle Anne Uotiselle joko - kirjeitse osoitteeseen Anne Uotinen, Aino Acktén tie 1 A 6, Helsinki - sähköpostitse osoitteeseen anne.uotinen@elisanet.fi Laita kuvien taakse tieto kuvienottajasta sekä kuvien palautusosoite. Laita myös kaikkeen muuhun palautettavaksi haluttavaan materiaaliin palautusosoite. Kirjoitukset ja muu aineisto vuoden 2015 ensimmäistä lehteä varten tulee toimittaa mennessä. Kiitos kaikille tähän lehteen kirjoittaneille ja kuvia toimittaneille! Terveisin lehden toimitus. 2

3 Hyvät pitäjäläiset! Koivuihin on ilmestynyt keltaisia lehtiä. Tatit ovat ilmaantuneet sienimetsiin ja löytäneet tiensä jo ruokapöytiinkin. Syyskauden toimintamme on taas käynnistynyt perinteisellä Elojuhlalla Karjala-talossa. On valitettavaa, että pitäjäseuran kotiseutumatka jouduttiin tältä kesältä perumaan vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Näin on kuuleman mukaan käynyt muillekin pitäjä-, kylä- ja sukuseuroille. Ensi kesäksi joka tapauksessa suunnitellaan uutta matkaa, itse asiassa huonevaraus hotelli Viipuriin on jo tehty ajalle Ohjelmaltaan matka on sama kuin nyt peruuntunut eli suuntaamme pitäjän pohjoisiin kyliin. Seuraapa siis nettisivujamme www. viipurinpitaja.net ja omaa jäsenlehteämme. Kotimaanmatka Kotkaan ei sekään saanut tuulta purjeisiin. Vuoden 2015 elokuussa pitäjäseuran jäsenillä on mahdollisuus osallistua päiväretkelle Porkkalaan. Lisätietoja retkestä saatavissa ensi vuoden puolella. Viime vuosina on eri medioissa enenevässä määrin käsitelty pitäjäseurankin jäseniä koskevaa asiaa nimittäin seniori-ikäisten elämää ja selviytymistä arjessa monesta eri näkökulmasta. Yksi näistä on ikääntyvän väestön yksinäisyys, jota on pyritty torjumaan mm. vapaaehtoistyön avulla. Viime aikoina on myös ryhdytty rakentamaan erityisiä senioritaloja, joiden kantava ajatus on yhteisöllisyys - tehdään asioita yhdessä eikä kaveria jätetä. Tämä kuitenkin jokaisen yksityisyyttä kunnioittaen, yhteisiin rientoihin ei ole pakko osallistua. Malli toimintaan on saatu Ruotsista. Itse olen törmännyt vastaavanlaiseen asumiseen Toronton Suomi-kodissa, jossa ikääntyneet siirtolaiset voivat viettää eläkevuosiaan omissa kodeissaan ja saada halutessaan erilaisia palveluja omalla äidinkielellään. Yhteisöllisyys kuuluu luonnostaan karjalaiseen luonteeseen ja elämäntapaan. Karjalan Liitto vahvisti liittokokouksessaan myös yhteisöllisyyden yhdeksi liiton toiminta-ajatukseksi ja arvoksi. Tekemällä yhdessä vapaaehtoistyötä ovat karjalaiset saaneet paljon aikaan mm. heimotalossamme Käpylässä tai suomalaisten hautausmaiden arvokkaassa raivaus- ja kunnostustyössä Karjalan kannaksella. Toivottavasti tälle työlle löytyy jatkajia nuorempienkin sukupolvien keskuudesta. Väririkasta syksyä ja mukavaa joulun odotusta. Tavataanhan syyskokouksessa ja puurojuhlassa! Marja-Leena Evinen varapuheenjohtaja 3

4 Kevätkokouksessa päätettyä Pitäjäseuran kevätkokous pidettiin Karjalatalon Wiipuri-salissa12.4. Kokouksessa käsiteltiin toimintakertomus ja tilinpäätös vuodesta Molemmat hyväksyttiin muutoksitta ja hallitukselle myönnettiin vastuuvapaus. Kokouksen, kahvien ja virpomisen jälkeen puheenjohtajamme Timo Lindroos mainosti kesän kotiseutumatkaa ja sen jatkettua ilmoittautumisaikaa. Sitten kuulimme vielä LL Raija Voipion esitelmän Viipurissa solmituista itämaisista matoista. Liisa Munsterhjelmin ohjelmasta tekemä tiivistelmä seuraavalla sivulla. Kevätkokouksessa puhetta johti kunniapuheenjohtaja Eero Kunttu ja sihteerinä toimi Päivi Putkonen-Hegazi. Kevätkokouksen yhteydessä julkistettiin vuoden virvottava eli entinen varapuheenjohtajamme Raimo Matikainen virvottiin Tuula-vaimonsa kera. Lienevätkö pikkulinnut laulelleet hänelle tulevasta valinnasta, Raimo nimittäin jakoi virpomisen jälkeen suklaamunia kiitokseksi. Raija Voipio. Teksti ja kuvat: Anne Uotinen Virvotut Tuula ja Raimo Matikainen sekä virpojat Marja-Leena Evinen, Riitta Stirkkinen, Kaarina Manni, Päivi Putkonen-Hegazi, Timo Lindroos ja Liisa Munsterhjelm. 4

5 Itämaiset matot Viipurin rouvien muotiharrastus 1930-luvulla Teksti perustuu Raija Voipion esitelmään Viipurin pitäjäseuran kevätkokouksessa 2014 Viipurilaissukuinen lääkäri Raija Voipio, omaa sukuaan Kivi-Koskinen, on kiinnostunut äitinsä tekemän itämaistyylisen maton historiasta ja tutkinut aihetta eri lähteistä. Viipurin pitäjäseuran kevätkokouksessa Raija Voipion pitämä esitelmä pohjautuu lappeenrantalaisen FM Paula Kohon kirjaan Elämä solmussa turkinmaton taikaa sekä kirjaa esittelevään artikkeliin Glorian antiikki lehdessä joitakin vuosia sitten. Kertomisen lomassa Raija esitteli myös kirjan runsasta ja värikästä kuvitusta. Itämaisten mattojen solmimistaidon toi Suomeen lappeenrantalainen värjärimestari Matti Rynèn 1880-luvulla. Rynèn työskenteli pietarilaisessa värjäämössä ja näki siellä keisarillisesta palatsista tuodun itämaiseen maton. Värjärimestariksi valmistuttuaan hän halusi perehtyä turkkilaiseen värjäystekniikkaan ja mattojen solmimisen Turkissa, ja onnistuikin pääsemään opintomatkalle v.1886 eri tahoilta saamiensa avustusten turvin. matoista ja suunnitteli omia mallejaan. Rynèn myös koulutti matonkutojia ja mattoja valmistettiinkin runsaasti Lappeenrannassa, mutta yhtäkään niistä ei liene säilynyt. Värjäripari muutti sitten vuonna 1903 Viipuriin ja jatkoi matojen kutomista muun työnsä ohella Rynèn joutui huonojen aikojen vuoksi töihin Tammisuon tiilitehtaaseen, jonka omisti Juho Hallenberg. Hallenbergin tyttärestä Hiljasta tulikin sittemmin Rynénin innokas oppilas ja hän jatkoi mattojen kutomista vuoteen 1938 asti. Hilja kutoi useita mattoja mm. sisarelleen Sirkku Tuurnalle, kaupunginjohtajan rouvalle. Mattojentekotaitoa jatkoivat Viipurissa myös Rynènin poika Rikhard ja tämän tyttäret. Rynèn toi mukanaan Turkista myös mattopuiden piirustukset ja yhden maton. Hän alkoi kutoa samantyylisiä mattoja turkkilaisella tekniikalla Lappeenrannassa ja opetti myös vaimonsa Hannan kutomaan niitä. Rynèn esitteli mattojaan myös Kööpenhaminassa sekä keisariparille Lappeenrannassa. Myös kuulu viipurilaisarkkitehti Jac. Ahrenberg innostui Rouvasväen kerhon kautta itämaisten mattojen kudontataito ja innostus levisivät Viipurissa. Porvariston rouvat tekivät kilpaa toinen toistaan kauniimpia ja suuritöisempiä mattoja. Etenkin Teollisuuden ja liikkeenharjoittajaseura Pamauksen herrojen rouvat alkoivat solmia itselleen mattoja, ja niin itämaisten mattojen solmimisesta kehkeytyi 5

6 suorastaan muoti ja etenkin 1930 luvuilla. Myös esitelmöitsijän äiti Salli Kivi-Koskinen teki itselleen kauniin maton, joka on edelleen Raija Voipion kotona käytössä. Raija muistelee kuinka hänen isänsä kertoi maton rikkaista kuvioista iltasatuja lapsilleen. Useita muitakin viipurilaisrouvien mattoja on säilynyt näihin päiviin ja tullut siis otettua mukaan evakkomatkoillekin, olivathan itse tehdyt suuritöiset matot lähes perhekalleuksia! Mattojen kutominen ja solmiminen oli rankkaa ja hidasta puuhaa. Koko päivän työn tulos oli cm mattoa, jos tekijä oli hyvä ja ahkera. Mattoja oli erityyppisiä myös solmuiltaan: kaukaasialaiset ja turkkilaiset solmut olivat symmetrisiä ja persialaiset epäsymmetrisiä. Yhdessä matossa saattoi olla jopa 1,2 miljoonaa solmua! Matoissa käytettiin runsaasti värejä; pääosa langoista värjättiin luonnonväreillä. Langat olivat korkealaatuista, pitkäkuituista villaa. Maton kutominen saattoi viedä vuosia; niinpä niitä kudotettiin myös lapsilla ja palveluskunnalla sekä tuntipalkalla ulkopuolisilla tekijöillä. Kutojia saattoi istua kolmekin rinnakkain samaa mattoa tekemässä. Matot olivat kooltaan pienehköjä, Raijan äidin matto kuitenkin yli 3 x 4 m; mutta pisin tunnettu jopa yli 7 metriä. Viipurin rouvat pitivät eniten persialaistyyppisistä, kukkia ja puutarhoja esittävistä mattomalleista. Mattojen nimet muistuttivat itämaisista kylistä, joissa kutakin mattotyyppiä alun perin tehtiin; nimiä olivat esimerkiksi tabritz ja kirman. Paula Koho on kirjassaan kertonut tarinoita ainakin 20 eri matonsolmijasta. Raija Voipio mainitsee äitinsä Salli Kivi-Koskisen ohella ainakin Eevi Hallangon (s.kunttu), Elin Kohon, Tekla Pulkkisen, Anni Tirkkosen, rouva Tarkiaisen, rouva Silverin, Irene Okan, apteekkarinrouva Björklundin ja Maila Mankin tunnettuina mattojentekijöinä. Osa matoista on siis edelleen olemassa ja viipurilaissukuisten perheiden olohuoneissa ihailtavina! Myös Kansallismuseon kokoelmissa on näitä viipurilaismattoja tallessa, edustamassa hienoa käsityötaitoa ja aikansa muotivirtausta itämaisuutta sovitettuna viipurilaiseen tyyliin. Teksti: Liisa Munsterhjelm kuvat: Salli Kivi-Koskisen tekemästä matosta. Armi Temmes (o.s. Voipio) Lisätietoja: Paula Koho: Elämä solmussa: turkinmaton taikaa Lappeenrannasta Viipuriin. Karjalan kirjapaino

7 Karjalan Liiton liittokokouspäätöksiä Karjalan Liiton liittokokouksessa käsiteltiin viime vuoden toimintakertomus, tilinpäätös sekä hyväksyttiin uudet säännöt. Kokouksessa hyväksyttiin myös liiton päivitetty toimintastrategia, valittiin liitolle puheenjohtajat, liittovaltuuston jäsenet ja päätettiin uudet jäsenmaksut seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Liittokokouksessa hyväksyttiin Karjalan kulttuuriyhteistyön ohjelma sekä liiton toiminnan ja talouden päälinjat tulevalle kolmivuotiskaudelle. Kokouksessa vahvistettiin Karjalan Liiton toiminta-ajatus ja arvot, jotka ovat karjalaisuus, yhteisöllisyys ja elämänmyönteisyys. Karjalan Liitto on elinvoimainen kaikkien suomalaisten karjalaisuuden foorumi. Se edistää karjalaista kulttuuria, tuo esille karjalaisen identiteetin suomalaisuudessa ja ylläpitää vuorovaikutusta Karjalan alueeseen. Karjalan Liitto on karjalaisen kulttuurin edunvalvoja ja sen sanansaattaja. Liitto tekee vahvasti yhteistyötä Karjalan alueella rajan molemmin puolin, ja on vahvasti mukana Karjalan alueeseen liittyvässä keskustelussa. Liiton puheenjohtajaksi valittiin uudelleen oman pitäjäseuramme jäsen, kansanedustaja Marjo Matikainen-Kallström. 1. varapuheenjohtajana jatkaa talousneuvos Maija-Liisa Lindqvist ja 2. varapuheenjohtajana suunnittelija Eevaliisa Kurki. Jäsenmaksut pysyvät samoina vuosina Karjalan Liiton liittokokouksessa vahvistettiin jäsenmaksut vuosille Vuosina 2015 ja 2016 jäsenmaksu on 12 euroa, ja vuonna 2017 jäsenmaksu on 15 euroa. Jos kuuluu esimerkiksi pitäjäseuraan ja sukuseuraan sekä karjalaisseuraan, voi maksaa liiton jäsenmaksun vain yhden seuran kautta. 18-vuotiailta ja sitä nuoremmilta ei peritä jäsenmaksua. Liittovaltuusto Liittovaltuustossa, jossa on yhteensä 39 jäsentä sekä karjalaisen nuorisoliiton edustaja yhteistoimintajäsenenä, on edustus kaikista karjalaisseu- rojen piireistä, säätiöstä, sukuyhteisöjen liitosta, pitäjäyhteisöjen liitosta. Pääkaupungin karjalaisyhteisöt Pääsky ry:stä sekä ryhmä muut, jotka edustavat eri alojen karjalaisia julkisuuden henkilöitä. Liittovaltuuston puheenjohtajana toimii Matti Puhakka. 1. varapuheenjohtajana Anu Urpalainen ja 2. varapuheenjohtajana Antti Kaikkonen. Karjalaisten pitäjien edustus on jaettu alueellisesti seuraavasti: Raja-Karjala (Salmi, Soanlahti, Suojärvi, Suistamo, Impilahti, Korpiselkä): Paavo Harakka, Suojärven Pitäjäseura (Risto Salmela, Suojärven Pitäjäseura) Tapio Maljonen, Suistamon Perinneseura (Tuula Hämäläinen, Impilahti-Seura) Sortavalan seutu (Sortavala, Sorvalan mlk., Harlu, Jaakkima. Lumivaara, Pälkjärvi, Ruskeala, Värtsilä, Uukuniemi, Keski-Karjala (Hiitola, Kurkijoki ja Kirvu): Aila Heinonen, Etelä-Suomen Lumivaaralaiset (Riitta Sainio, Kurkijoki-Seura) Kaakkois-Kannas ( Metsäpirtti, Rautu, Valkjärvi, Sakkola), Käkisalmen seutu (Käkisalmi, Kaukola, Räisälä, Pyhäjärvi) ja Länsi-Kannas (Uusikirkko, Kanneljärvi, Kuolemajärvi ja Kivennapa): Kaarina Pärssinen, Vpl.Pyhäjärvi-seura (Ilkka Puhalainen, Kivennapa-seura) Keski-Kannas (Muolaa. Heinjoki, Äyräpää, Antrea, Jääski, Vuoksenranta, Vuoksela): Martti Talja, Vuoksenranta-seura (Hannu Takala, Äyräpään Pitäjäseura) Viipuri ja Viipurin seutu (Säkkijärvi, Viipurin mlk., Viipuri ja Vahviala), ulkosaaret ja Lounais-Kannas (Johannes, Koivisto, Suursaari, Lavansaari, Tytärsaari, Seiskari ja Terijoki): Timo Lindroos, Viipurin Pitäjäseura (Kerttu-Liisa Paakkari, Wiipuri-yhdistys) Lähde: Karjalan Liitto 7

8 Karjalaiset tapasivat Lappeenrannassa kesäjuhlilla Lappeenrannassa vietetyillä karjalaisilla kesäjuhlilla kohtasivat eteläkarjalaiset ja karjalaiset sekä karjalaisuuden ystävät muualta Suomesta. Sunnuntain kesäjuhlakulkuetta johdossa ratsasti kaksi rakuunaa luurankotakeissaan ja hurmahousuissaan. Monipuolinen ohjelmatarjonta nivoutui karjalaisen sanankäytön ja musiikin ympärille. Kesäjuhlilla kuultiin muun muassa sinne tuotettu taidekoulu Estradin Kerro mummo -musiikki- ja sirkustaide-esitys, joka kertoo sukupolvien kohtaamisesta sekä dramaturgi Helena Anttosen juhlille tekemä suomen murteita esittelevä runo. Esillä oli myös 110-vuotias Karjala-lehti. Karjalaisuuttaan sai testata Etelä- Karjalan maakuntaliiton Oot sie Karjalasta -testi? Karjalan Liiton järjestämät juhlat saivat liikkeelle myös eteläkarjalaiset ja asetetut kävijätavoitteet saavutettiin. Viikonlopun ohjelmatarjontaan tutustui yli henkeä. Karjalaista sanaa kuultiin myös kirjailija Laila Hirvisaaren suulla. Juhlapuheessaan hän muisteli 70 vuoden takaista evakkomatkaansa. Aiemmista juhlista poiketen liput oli koottu yhteen lippulinnaan ja airuet marssivat omissa joukoissaan. Sen sijaan aiempien vuosien tapaan pitäjäseuran lippua kantoi Timo Lindroos. Airueina toimivat Aila Lindroos ja Liisa Munsterhjelm. Karjalan Liiton puheenjohtaja, kansanedustaja Marjo Matikainen-Kallström pohti puheenvuorossaan karjalaisten identiteettiä ja kuinka siihen voi oppia lapsesta lähtien. Osa tätä identiteettiä ovat muun muassa kotiseutumatkat, joille on tärkeää mennä usean sukupolven voimin. Kotiseutumatkat ovat osa hyviä naa- 8

9 purisuhteita, joita tulee pitää yllä edelleenkin. Myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö lähetti tervehdyksen karjalaiselle juhlaväelle. Ohjelmassa oli myös karjalanpiirakka- ja kyykkäkisailua, maraton, konsertteja, lastentapahtumia ja karjalaisten sukujen ja karjalaisten pitäjien esittelyä sekä hengellisiä tilaisuuksia. Karjalainen sanankäyttö on Karjalan Liiton tämän vuoden teema. Karjalaiset kesäjuhlat järjesti Karjalan Liitto yhteistyössä mm. Lappeenrannan kaupungin, maakuntaliiton ja seurakuntien kanssa. Teksti: Karjalan Liitto Kuvat: Anne Uotinen Pitäjäseuran kylttiä kantoi ansiokkaasti Jaakko Ahokas Juhlapuheen piti kirjailija Laila Hirvisaari Vuoden 2015 Karjalaisille Kesäjuhlille kutsun esittivät Uudenmaan Karjalaisseurojen piirin Antti Kaikkonen ja Pirkko Siili. Juhlassa nähtiin Karjalaisen Nuorisoliiton tanhuesitys 9

10 Elojuhlassa haasteltiin yksin ja yhdessä Viipurin pitäjäseuran perinteistä Elojuhlaa juhlittiin Helsingin Karjalatalolla yli 65 hengen voimin. Juhlat käynnisti pitäjäseuran puheenjohtaja Timo Lindroos toivottamalla kaikki juhlavieraat tervetulleeksi ja muistuttamalla, että perinteiseen elojuhlaan kuului ennen vanhaan satokauden arviointi ja kiitollisuus vuodentulon valmistumisesta. Näin varsinkin Viipurin maaliskunnassa, joka oli Viipurin tärkeä vilja-aitta ja elintarvikkeiden tuottaja. kesäjuhlille. Kaikkien meidän pitääkin nyt kuitenkin luvata että ollaan jatkossa ahkerampia, vieraillaan toistemme tapahtumissa ja tehdään yhteistyötä. Marjo Matikainen-Kallström. Kuva EH Timo Lindroos. Kuva EH Timo Lindroos muistutti myös viimeaikaisista turvallisuuspoliittisista tapahtumista Euroopassa. Hän painotti että myös pitäjäseuralaisina voimme olla mukana edistämässä yhteyksiä ja kanssakäymistä. Toivomme, että asiat kääntyvät myönteiseen suuntaan, jotta voimme jatkaa vierailuja sukujemme tärkeillä paikoilla ja tutustuttaa nuorempi sukupolvi omiin juuriinsa Karjalassa. Timo Lindroos painotti yhteydenpidon ja kanssakäymisen koskevan myös kaikkia karjalaisseuroja ja pitäjäseuran näkökulmasta varsinkin kaikkia Viipurin alueen seuroja. Jokaisella seuralla on erityisosaamista, josta seurojemme jäsenistö voi yhdessä hyötyä. Hän kertoi, että Helsingissä on viritelty yhteistyötä mm. jakamalla naapuriseurojen toimintakalenteritietoja Viipurin pitäjäläisessä sekä järjestämällä yhteiskuljetus Lappeenrantaan karjalaisille Karjalan Liiton tervehdyksen juhlaan toi liiton puheenjohtajaksi jatkokaudelle valittu, pitäjäseuran oman jäsen Marjo Matikainen-Kallström. Hän muistutti kuluneen kesän aurinkoisista kesäjuhlista Lappeenrannassa ja siellä julistetusta seurojen lehtikilpailusta, jonka on osa koko kuluvan liittokokouskauden karjalainen sanankäyttö teemaa. Suomalaiset ovat lukijakansaa ja kilpailu on oiva keino nostaa lehtien statusta. Marjo Matikainen-Kallström kertoi myös Elojuhlan aamupäivällä Hietaniemen hautausmaalla Karjalaan jääneiden muistopatsaalla pidetystä Jatkosodan päättymiseen liittyneestä tilaisuudesta, jossa olivat läsnä mm. piirien liput sekä muutamia pitäjien lippuja, mukaan luettuna oman pitäjäseuramme lippu. Liittomme puheenjohtaja kertoi Karjala Liiton täyttävän ensi vuonna 75 vuotta ja että sillä teemalla juhlitaan myös ensi vuoden Karjalaisilla Kesäjuhlilla Hyvinkäällä. Toinen näkyvä teema ensi vuonna on 150 vuotta täyttävä Kalevala. Tervehdyksensä lopussa Marjo Matikainen- Kallström kertoi Karjalan Liiton olevan taloudellisesti kunnossa ja velaton. Jokavuotinen valtionapu ei tule kuitenkaan liitolle automaat- 10

11 tisesti, vaan se vaatii paljon keskusteluja ja yhteydenottoja valmistelijoihin. Myös jäsenmaksut ovat keskeinen tulolähde ja niiden voimin tuotetaan seuroille palveluja ja ohjelmaa. Hän kertoi vielä, että Karjalatalon kunnostamisesta on olemassa suunnitelmat; pintaremonttiahan on tehty onnistuneesti ahkerin talkoovoimin. Kaikkien käytössä oleva käsikirjasto on tutkijoiden suosiossa ja talon seinille ripustettuja taideaarteita on restauroitu yhdessä Helsingin yliopiston kanssa Karjalan murre ja nykyinen Etelä-Karjala Elojuhlan juhlapuheen pitäjäksi oli pyydetty FM, suomen opettaja, suomentaja ja kaakkoismurteiden tuntija Kaisu Lahikaista Lappeenrannasta. Kaisu on pidempiaikaisille Karjala-lehden lukijoille tuttu lehden entisenä toimittajana ja päätoimittajana ja kirjallisuuden harrastajille lukuisten vironkielisten romaanien, lastenkirjojen, näytelmien ja runojen suomentajana. Karjalaisen sanankäytön teemavuonna Kaisu Lahikaiselle oli sovittu kaakkois-murteiden nykykäyttöä kuvaava Vieläk haastellaan otsikko. Kaisu painotti puheessaan kaakkoismurteiden nykytilaa ja käyttöä. Oivalliset esimerkit sekä tutkimuksen että opetustyössä kerättyinä tietoina valottivat suhtautumista murteeseen ja varsinkin nykyisten etelä-karjalaisten nuorten näkemyksiä karjalaisuudesta. Kaisu Lahikaisen koko juhlapuhe on luettavissa toisaalta tässä lehdessä. Juhlapuheenpitäjä Kaisu Lahikainen sai kiitokseksi Saimaan kanavan historia kirjan. Kuva AU Kahvitauolla haasteeltiin joka pöydässä. Kuva EH Musiikkia ja matkakuvia Elojuhla ei ollut kuitenkaan pelkkää puhetta, juhlissa kuultiin yhteislaulujen lisäksi myös korkeatasoista soitantaa, jota esittivät Petra Hirvonen pianolla ja Maria Heiskanen poikkihuilulla. He esittivät Chr.W.Gluckin tanssin, Franz Schubertin Andanten sekä Georg Friedrich Händel Hallenser-sonaatista numero III osat adagio, allegro, largo ja allegro. Kaisu Lahikainen. Kuva EH Koska pitäjäseuran oma kotiseutumatka jouduttiin kesällä peruuttamaan osallistujien vähäisyyden vuoksi, oli juhlan juontanut Anne Uotinen koonnut valokuvakoosteen omista ja Jari Stirkkisen Karjalaisen Nuorisoliiton 11

12 matkalla elokuussa ottamista kuvista. Kuvissa käytiin pikaisella nojatuolimatkalla Viipurin korjatussa ja vaaleutta hohtavassa kirjastossa, Terijoen hiekoilla, Ilja Repinin kotimuseon puistossa Kuokkalassa, Edith Södergranin maisemissa Raivolassa sekä Kivennavan ja Muolaan kirkonmäillä. Karjalaisten laulun ja arpajaisvoittojen arvonnan jälkeen oli taas aika lähteä kotimatkalle: suu makiana haastelusta ja vassa täynnä emännistön tarjolle loihtimia piirakoita, pullaa ja kakkuja. Petra Hirvonen (piano) ja Maria Heiskanen (poikkihuilu) viihdyttivät yleisöä klassisen musiikin sävelin. Kuva AU Vieläk haastellaa - Karjalaisesta murteesta FM Kaisu Lahikaisen juhlapuhe Elojuhlassa Kiitoksii kutsusta haastelemmaa karjalaisesta sanankäytöstä! Miten moni teistä oli kesäjuhlilla Lappeenrannassa? Juhlien teemana oli Haastellaan Lappeenrannassa. Sitähän se karjalainen sanankäyttö on, haastelemista toki myös kirjallisuutta ja hengellistä tai laulettua sanaa, kuten Karjalan Liiton Karjalan kunnaat -lehdessä todetaan vuosien vuosien teemasta liitossa. Puhun sanankäytöstä erityisesti murteen kannalta. Kun kävitte kesäjuhlilla kuulitteko karjalaista murretta kaduilla ja satamassa, ihan lappeenrantalaisten haastamana? Tuntuiko tutulta? Viipurin ja Lappeen murteet ovat olleet aika lähellä toisiaan, eihän matkakaan ole pitkä. Yhteistä on esimerkiksi se, että ennen vanhaan sana metsä oli sekä Lappeen seuduilla että Viipurin tienoilla messä: messän. Kenen muistissa on tällainen viipurilainen muoto? Lappeenrannasta tämä muoto on jo aikaa hävinnyt ja tilalle on tullut mettä: metän. Eroja toki on myös, ja niistä ehkä huomattavin on se, että lappeenrantalaiset sanovat mie: miuta, kun melkein joka paikassa muualla kaakkoismurteen eli Karjalan murteen alueella sanotaan mie: minnuu. Siinä lienevät lappeenrantalaiset ottaneet käyttöön saman taivutusmuodon kuin pronomineissa myö: meitä, työ: teitä. Sellainenkin ero on vanhastaan ollut, että muualla eteläisessä Karjalassa on sanottu hyö ottaat, hyö antaat, mutta Lappeella on ollut muoto hyö ottaavat ja antaavat. Naisvoittoinen esiintyjäkaarti: Marjo Matikainen- Kallström, Petra Hirvonen, Timo Lindroos, Kaisu Lahikainen ja Maria Heiskanen teksti: Anne Uotinen kuvat: Erkki Heiskanen (EH) ja Anne Uotinen (AU) Tämähän ei ole mikään ihme, koska sanotaan, että kaakkoismurre on suomen kielen hajanaisin ja että melkeinpä joka pitäjässä on ollut oma murteensa. Kaakkoismurretta ei ole tutkittu viime aikoina kovin paljon. Lappeenrantaan viisi vuotta sit- 12

13 ten muuttanut murretutkija Hanna Lappalainen pitää Lappeenrannan Uutiset -lehden elokuisessa haastattelussa syynä esimerkiksi sitä, että kaakkoismurteiden puhujamäärä on vähentynyt eikä siirtokarjalaisten murre ole siirtynyt jälkipolville. Silti murrettamme tutkitaan, erityisesti Itä- Suomen yliopistossa Joensuussa. Hyvin kiinnostavasti murteen säilyminen ja käsitykset murteesta tulevat esille artikkelikokoelmassa Monenlaiset karjalaiset Suomen karjalaisten kielellinen identiteetti, jonka ovat toimittaneet Marjatta Palander ja Anne-Maria Nupponen ja jonka Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta julkaisi Artikkelikokoelmassa on esimerkiksi monille karjalaisille tuttuja seikkoja sisältävä artikkeli Iloisuus ja eloisa murre siirtokarjalaisten käsityksiä ja havaintoja murteesta ja karjalaisuudesta. Palanderin ja Nupposen artikkelista Karjalaisten karjala jossa on tutkittu pääosin kotiseudullaan asuvia nuoria taas näkyy, että eteläkarjalaisilla nuorilla on hyvin positiivinen kuva murteestaan ja sellainen käsitys, että muutkin pitävät siitä. Mie juttelen mielelläni Lappeenrannan ja Etelä-Karjalan murreasioista, koska olen sieltä kotoisin, Lauritsalasta. Mutta toki myös sen vuoksi, että Etelä-Karjalassa niin kaakkoismurre kuin sen puhujat ovat kotiseudullaan. Tosin sellaisena kuin te ehkä lapsuudesta karjalaisen murteen muistatte, sitä ei ole enää missään. Murrekin muuttuu. Äidinkielen opettajana tein viime keväänä epätieteellisen ja nopean kyselyn yhdelle opetusryhmälle, pääosin 18-vuotiaille murresanojen ja -piirteiden tuntemuksesta ja käytöstä. Vastaajia oli 27, ja suurin osa heistä ilmoitti puhuvansa eteläkarjalaista puhekieltä tai Lappeenrannan murretta tai puhekieltä. Yksi puhuu Karjalan murretta, yksi yksilöidysti Ruokolahden murretta. Kysymykseen, mitä Karjala ja karjalaisuus tuovat mieleen, tuli tällaisia vastauksia: Suomen vanhan Karjalan, murteen, kansallispuvut, ruokakulttuurin, oluen, karjalanpaistin, suomalaisuuden, punaisen ja mustan, sodan ja ihmiset, jotka asuivat Karjalassa, rennot ihmiset, Kaakkois-Suomen ja Venäjän rajan toisella puolella olevat Karjalan alueet, vanhat ihmiset, joiden nuoruudessa puolet Karjalasta annettiin Venäjälle, pienen kylän metsän ympäröimänä, äänekkyyden suorasanaisuuden, vanhuuden, menetetyn alueen, Kalevalan, vanhat pirteät mummot, jotka leipoo hyvää pullaa, paljon puhuvat mummot, vanhat ihmiset, puhetyylin, sodan ja karjalanpiirakat, evakoitumisen, iloisia ja vetreitä vanhan kansan pukuihin sonnustautuneita mummoja, jotka tuputtavat karjalanpiirakoita, stereotyyppiset luonteenpiirteet: iloisuuden, reippauden, puheliaisuuden; vieraanvaraisuuden, sitkeyden, sisun, Karjalaisten laulun. Vastauksissa toistuvat sota, luovutettu alue, puhetyyli, menneisyys, ruoka. Vain yksi vastaaja toteaa, että Karjala tuo mieleen Etelä- Karjalan, josta olen kotoisin. Kielen piirteistä eniten käytetään tuttuja mietä ja sietä. Vain yksi vastaaja ilmoittaa, ettei käytä mie- ja sie-pronomineja. Kaikki muut käyttävät niitä ja useimmat myös muotoja myö- ja työ. Hää ja hyö ovat kaikille tuttuja, mutta lähes kaikkien omasta puheesta ne ovat pudonneet pois. Murteelle tyypillisistä muodoista suurin osa on tuttuja, mutta niitä käytetään vähän. Vieraimpia on loi-monikko: tyttölöi tai tyttölöitä, vaikka muutama senkin tunsin. Omassa puheessa yleisimmässä käytössä ovat murteellinen verbimuoto juossa tai pessä ja muoto kotonta tai siintä, jolla on sijamuotonimenä eksessiivi, sekä tietysti yleispuhekieleenkin kuuluva d:n kato ja kaakkoismurteelle tyypillinen loppu-n:n tai vokaalin häviäminen. Kokeilin myös eräiden murresanojen tuntemusta. Haastaa oli karjalaisessa merkityksessään useimmille tuttu. Vain neljä arveli sen tarkoittavan ainoastaan esimerkiksi oikeuteen tai kilpailuun haastamista. Muut olivatkin kovin vieraita. Tuiman tiesi yksi tarkoittavan suolatonta (tai länsimurteissa suolaista), kapustan tunsi yksi ja koussikan kaksi. Sutki ei ollut tuttu kenellekään. Kyselytilanne ei ollut paras mahdollinen, mutta vaikkapa venäläiset lainasanat, jotka vielä omassa nuoruudessani mummin käyttäminä ja häneltä opittuina olivat 13

14 minulle tuttuja, eivät ehkä enää ole juuri käytössä. Mie ja sie tuntuvat pitävän parhaiten pintansa. Ne ovat kaakkoismurteen puhujille leimallisia, niistä heidät tunnistaa, mutta samalla niihin liittyy myönteisiä mielikuvia. Myös tutkija Heikki Leskinen, joka tarkasteli länsimurteiden alueelle muuttaneiden siirtokarjalaisten murretta vuonna 1980, on todennut, että mie ja sie ovat säilyneet hyvin karjalaisten murteessa. Mie on tutkimusten mukaan levinnyt myös Pohjois-Karjalan suuntaan. Murteet ovat nousseet 1990-luvulta alkaen uudella tavalla esiin. On syntynyt murreseuroja, murrekilpailuja ja murteelle käännettyjä sarjakuvia, osin muitakin tekstejä. Lisäksi murteita käytetään tietoisesti imagon ja mielikuvien rakentamiseen. Nykykielen kääntäminen murteelle ei ole erityisen helppoa, koska käsitteet ovat monesti kovin erilaisia. Palanderin ja Nupposen haastattelemista nuorista monet pitävät kirjoitettua murretta vaikealukuisena. Kirjoitettu teksti ikään kuin liioittelee murretta ja vaikuttaa väkisin tehdyltä. Murresarjakuvien ja muidenkin käännösten ansiosta eri murteet kuitenkin näkyvät ja ovat tulleet tunnetuiksi eri puolilla Suomea, mikä on nuorten mielestä hyvä asia. Murteiden leviämistä ja tunnetuksi tulemista lisäävät julkisuuden henkilöt, jotka puhuvat avoimesti kotimurrettaan. Heidän esimerkkinsä saattaa auttaa muitakin säilyttämään murteensa. Palanderin ja Nupposen haastattelemien nuorten mielestä julkisuudessa haastavat positiivisella tavalla valtioneuvos Riitta Uosukainen, hiihtäjä Marja-Liisa Kirvesniemi, euroviisuedustaja Hanna Pakarinen ja Kotiteollisuus-metallimusiikkiyhtyeen Jouni Hynynen. Imatran ja osin itse keksityn imatralaisen puhetavan kaikkien tietoisuuteen. Etelä-Karjalan murteelle on käännetty 2000-luvun alusta alkaen Matti J. Kurosen tekemät Katekismus ja Markuksen evankeliumi, miun kääntämäni Asterix-albumi Ruusu ja miekka nimellä Kallija tyttölöi sekä Helena Anttosen Simpeleen murteelle kääntämä Aku Ankka -albumi Kaik lutviutuup. Viimeisimpänä käännöksistä lienee Helena Anttosen tekemä Mie rakastan sinnuu karjalaks, jossa voi vertailla murrekäännöksiä alkuperäiseen runoon. Itse tein 2004 ilmestyneen pienen murresanakirjan Silviisii. Kaikki muut kirjat on myyty loppuun ja niitä löytyy vain kirjastosta, mutta Karjalaisii katkismus on ilmestynyt uusintapainoksena tänä vuonna. Tämän esitykseni nimenä on Vieläk haastellaa? Uskon, että vaikka nykyinen elämänmuoto vie paljon murretta mennessään, haastelu silti säilyy. Mie ja sie sisältävät myös karjalaista mentaliteettia sitä mitä sanotaan iloiseksi ja välittömäksi; sellaisen mielikuvan saa meiän murteesta, jota kirjailija Kersti Bergroth kauniisti kutsui taivaskelpoiseksi mie ja sie -kieleksi. Vieläk haastellaa haastellaa vaa, minkä keritää! Eräissä televisiosarjoissa on myös puhuttu eteläkarjalaisittain. Esimerkkejä ovat Kotikadun Anja Partanen, jota esitti Eeva Litmanen, Hynttyyt yhteen -sarjan Eija Vilppaan roolisuoritukset sekä Ihmeiden tekijät -sarjan Maija Lehmus, jota näytteli Anu Hälvä. Tämän vuoden Putous-kilpailun voittaja Antsku toi 14

15 Kunniakäynti Hietaniemen hautausmaalle Kunnianosoituksena menetetylle Karjalalle ja Karjalaan jääneille vainajille Karjalan Liitto laski seppeleen Hietaniemen hautausmaalla Karjalaan jääneiden vainajien muistopatsaalle sunnuntaina Karjalaisseurojen piirien lippuja ja oman seuramme lippu juhlistivat tilaisuutta. Kuvat: Mervi Piipponen, Karjalan Liitto Ryhdikäs lippurivi. Pitäjäseuran lippua kantoi puheenjohtajamme Timo Lindroos. Muistopuheen tilaisuudessa piti liiton puheenjohtaja Marjo Matikainen-Kallström, joka laski seppeleen yhdessä varapuheenjohtaja Eevaliisa Kurjen ja toiminnanjohtaja Satu Hallenbergin kanssa. Karjalan kannasta muistellen 2014 Karjala kallis syntymämaa, siellä on juureni, sinua kaipaan mä vaan. Kunnailla koivut ja kukkia maas, käkönen kauniisti kukkua saa. Vehreät laaksot ja siintävät salmet, järvissä sorsat soudella saa. Vihreät niityt ja viljavat pellot, syksyllä sadon korjata saa. Karjalan kannas tuhat vuosien saatossa sinun kohtalos kova ollut on. Nyky sivistyskansa, entiset virheet korjata vois. Suojele suuri Luoja pientä Suomen maata ja kansaa sen, evakkopoluille joutumasta, kohtalon kovan kolhimaksi. Sulje suurien siipies suojaa suloinen Suomen maa, sitä pyydän mä vaan! Kirsti Vainikka 15

16 Nuorisoseura Pihkan väki vietti Vihdin seurakuntatalolla karjalaista syysjuhlaa Juhlassa muisteltiin kesäkuussa 70- vuotta sitten tapahtunutta ent. Viipurin mlk:n kotikylä Pihkalan evakuointia. Talvisodan evakuoinneista tulee puolestaan tänä syksynä kuluneeksi jo 75 vuotta. Juhlapuheen pitäjä Timo Lindroos keskittyi esityksessään kuvaamaan talvisodan evakuointeja. Viipurin pitäjäseuran vankka jäsen ins. Heikki I. Reijosen on koonnut yli 150 sivua käsittävän kannakselaisten pitäjien evakuointia koskevan selvityksen. Viipurin maalaiskuntaa koskeva lyhennelmä on luettavissa pitäjäseuramme nettisivuilta kohdasta Jäsenlehti 2012/2. Juhlaan oli kokoontunut yli 60 NS- Pihkan eriikäistä jäsentä. Vanhimmat olivat aikalaistodistajia itse kaksikin kertaa kotinsa jättäneitä, nuorimmat taas toisessa ja kolmannessa polvessa, sukujensa kohtaloista kiinnostuneita. NS- Pihkan puheenjohtaja Päivi Putkonen-Hegazi avasi juhlan ja pohti omassa osuudessaan miten sotien jälkeen syntyneenä olisi itse selviytynyt kaikista niistä vastuksista mitä vanhempansa olivat kokeneet. Miltä epätietoisuus sodassa olleiden isien, sukulaisten ja ystävien kohtalosta ja perheiden hajoamisesta saattoi tuntua. Puheenjohtaja Päivi Putkonen- Hegazi Juhlapuhuja Timo Lindroos Evakko käsitteenä, ymmärretään nykyisin hyvinkin laajana. Evakuoinnin syynä voi olla putkiremontti tai homekorjaus (home-evakko). Evakossa ollaan lyhyt aika ja palataan takaisin entistä ehompaan kotiin, työpaikkaan tai kouluun. Tätä paluu käsitystä ovat nykyaikana muuttaneet mm. Japanin ja Tshernobylin ydinonnettomuudet sekä mm. tsunami ja ympäristötuhot. Rintamaevakko-sana syntyi sotiemme yhteydessä, kuvaamaan rintaman alta ja sen taustasta aina km etäisyydeltä evakuoituja. Evakuoinnilla tavoiteltiin taistelevien joukkojen toimintavapautta rajoittavan väestön siirtämistä pois välittömältä sotatoimialueelta. Puolustava armeija tarvitsi tiestön vapaaksi operaatioitaan ja huoltoaan varten. Erityisesti talvisodassa tarvittiin myös kaikki mahdolliset majoitustilat kenttäarmeijan esikuntien, lääkintähuollon ja majoituksen käyttöön. Armeijan suunnitelmissa ei siviiliväestön omaisuuden evakuoinnille ollut juurikaan sijaa. Niinpä rintamaevakot joutuivatkin poistumaan kotoaan pikaisesti, päällään vain pitovaatteet, muutaman päivän eväät ja omaisuutta sai ottaa mukaan vain sen verran kuin jaksoi kantaa. Kannaksen pitäjissä asukkaat käskettiin ko- 16

17 koontumaan illaksi rautatieasemille ja siellä he nousivat evakkojuniin. Perääntyvän armeijamme suojajoukot viivyttivät ja polttivat rakennukset sekä kaiken vihollista ehkä hyödyttävän omaisuuden perääntyessään muutaman ensimmäisen sotapäivän aikana pääpuolustuslinjalle. Sota-ajan evakot eivät kuitenkaan olleet yhtenäinen ryhmä. Pakenemaan oli jouduttu erilaisista tilanteista ja eri aikoina. Osa pakeni sodan jaloista jopa yöpuvuissa, kun vieraan valtakunnan sotilaat ilmestyivät yllättäen varhain ensimmäisen sotapäivän aamuna kotipihalle. Sodan ajanjakson mukaan ryhdyttiin myöhemmin puhumaan myös talvisodan-, jatkosodan- ja Lapinsodan evakoista. Rauhan oloissa evakuoituja ryhmiä olivat mm luovutetun alueen-, Hangon- ja Porkkalan evakot. Rauhan ajan sekä luovutetun alueen evakot lähtivät kotoaan rauhansopimuksen toteuttamiseksi, kun sen ehdot tulivat tietoon. Evakuointi oli varsin tehokasta ja sen toteuttamiseen keskitettiin paljon voimavaroja. Asunnot ja rakennukset jäivät N:liitolle ehjinä ja tyhjinä. Pommitusevakot lähtivät taajamista ja kaupungeista usein vapaaehtoisesti ensimmäisten pommitusten jälkeen. Naiset, vanhukset ja lapset siirtyivät sukulaispaikkoihin, usein lähiseutujen maalaistaloihin. Sumuisina ja huonoina lentosään päivinä pommitusevakot saattoivat käydä kotona noutamassa elämiselle tarpeellista omaisuuttaan. Onnekkaimmat palasivat pommitusten tauotessa ja viimeistään sodan jälkeen ehjiin koteihinsa. Niiden kohtalo puolestaan oli kova, jotka menettivät pommituksissa kotinsa ja koko omaisuutensa. Koti ja irtaimisto menivät, joiltakin terveys ja henkikin. Viipurista ja Kannakselta. Talojen miesväki oli sotapalveluksessa ja kylässä oli vanhempaa väkeä ja paneeliin osallistuvat muistelijat itse olivat vuotiaita. Tämän ikäiset nuoret miehet joutuivat jo vastaamaan monista lähdön valmisteluista. Taloista oli luovutettu parhaat hevoset armeijalle, jäljelle jääneet valjastettiin kärrien eteen. Kärryihin lastattiin tärkein omaisuus, se mitä sopi ja kärryjen perään sidottiin vielä talojen karjaa. Jo edeltävinä päivinä oli käsketty toimittamaan tärkeimpiä maatalouskoneita ja tarvikkeita huolellisesti nimikoituina rautatieasemille tai tienvarsien kokoamispaikoille. Kärrien lastauksen aikana, pojat, nuoria ja uteliaita kun olivat, seurasivat Saimaan kanavalla Juustilan suluilla tapahtuvaa näytelmää kun venäläiset pommikoneet pommittivat ja ilmatorjunnan savuhattarat pilkuttivat taivasta. Muutamat uskalikot nousivat kuormien ja rakennusten katoillekin seuraamaan näytelmää. Näissä tunnelmissa Pihkalan kotikylä oli jätettävä ja evakkomatka kohti tuntematonta alkoi. Sodan lopputuloksesta ei tuolloin tiedetty ja vaikka rintama ei koskaan ulottunutkaan Pihkalaan asti, oli kylä luovutettava rauhanteossa. Karjalaiseen juhlaperinteeseen kuuluu tietysti myös hyvä ruoka ja kahvi, tällä kertaa omenapiirakan kera. Juhlan musiikkiosuudesta huolehtivat duo Hulda & Jalmari, piikatyttö ja renkipoika, sekä juhlaväen yhteislaulut. Juhlan lopuksi kajautettiin Karjalaisten laulu. Siirtoväeksi ryhdyttiin nimittämään virallisessa kielenkäytössä mm. myöhemmässä lainsäädännössä sotatoimi- ja luovutetulta alueelta evakuoituja henkilöitä. Pihkalan kylän evakuointi kesäkuussa 1944 Viimeisen lähdön tunnelmista juhannuksen alla kertoivat juhlamme panelistit. Lähtöaamuna kaikilla oli kiire, sodan kumu kuului Panelistit vasemmalta: Kauko Villanen, Helge Putkonen, Teuvo Moisio, Mauno Kemppi, Keijo Kuusela teksti: Timo Lindroos kuvat: Irene Arokko 17

18 Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura ry Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura on eräitä maamme vanhimpia yhdistyksiä, perustettu vuonna Seura on pitkän historiansa aikana kokenut monenlaisia vaiheita ja sen tehtävä on muuttunut sen myötä, kun suomenkielen ja kulttuurin asema on maassamme kehittynyt. Yhdistys perustettiin alun perin ajamaan suomen kielen asemaa erityisesti Viipurissa ja muualla Itä-Suomessa tavoitteet olivat pitkälti samat kuin helsinkiläisellä sisaryhdistyksellä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla luvulla keinoina olivat muun muassa oppikirjojen ja muun sivistävän kirjallisuuden julkaisu, pitäjänkirjastojen perustaminen ja olipa seuralla myös oma koulunsa, jota nimitettiin Wilken kouluksi siihen saadun alkupääoman lahjoittajan mukaan. toisaalta myös koota ensimmäistä kertaa yksiin kansiin Viipuria koskeva tieto nimenomaan kulttuurin näkökulmasta. Samaan aikaan seura pyrkii myös kokoamaan verkkoon Viipuria koskevaa aineistoa muun muassa digitoimalla omia vanhoja julkaisujaan. Lisätietoja seurasta: teksti: Sanna Supponen, sihteeri-tiedottaja 1900-luvulla seuran toiminta on muuttunut ja sotien jälkeen kotipaikkakin vaihtui Helsingiksi: seura on tehnyt ja ollut tukemassa useita Viipuriin liittyviä projekteja. Tänä päivänä seuran missio onkin Viipuri-tietouden lisääminen. Tähän tavoitteeseen pyritään järjestämällä esitelmätilaisuuksia, julkaisemalla Viipuria koskevia teoksia ja edistämällä tutkimusta. Tärkein vuotuinen seuran yleisötilaisuus on 7.9., seuran perustamispäivänä, järjestettävä Viipuri-tutkimuksen päivä, joka tänä vuonna käsitteli teemaa Viipuri Vuotuinen teema valitaan ajankohtaisesta aiheesta ja paikalle pyritään saamaan aiheen johtavat asiantuntijat. Ensi vuonna seura järjestää lisäksi Helsingin yliopistolla luentosarjan Viipuri-tematiikasta, jonka tavoitteena on saada myös tulevaisuuden historioitsijat, nykyiset opiskelijat, kiinnostumaan Viipurista. Luentosarjan pohjalta seura julkaisee myös 170-vuotis juhlavuotensa kunniaksi teoksen, joka jatkaa 1970-luvulla aloitettu Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita sarjaa. Teos on myös johdantoa seuraavien vuosien suurhankkeelle neliosaiselle teossarjalle Viipuri, kulttuurin kaupunki, jonka tavoitteena on päivittää tutkimustilannetta ja 18

19 Talvisodan joulupöydässä Suomenniemen Särkällä Viipurin seudun hevosmiesten perheet evakossa 1939 Maaseudun rauha ympäröi meitä ja viihdymme erinomaisen hyvin täällä. Tämä on suuri siisti maalaistalo, jonka tupa on 9,50 x 9,25 metriä, keittiön lisäksi kolme kamaria. Näin kirjoitti yliveteläinen Leena Pullinen, kahden lapsen äiti jo evakkopaikastaan Suomenniemen Särkän talosta. Vain vuosi perhekuvan otosta 1938 ja vänrikki Lauri Pullinen evakuoi karjaa rintaman tutumassa, Antti, Pekka ja Leena olivat evakossa ja yli suomalaisen tavoin ilman kotia. Joulukirje oli edelleen luottavainen: Tupaan on luvassa 37 jouluvierasta, tietysti ainakin kahdessa kattauksessa. En ymmärrä, mistä hyvästä meitä nyt suositaan. Tuntuu aivan pelottavalta, minkä edellä tämä kaikki on, Leena kirjoittaa ystävättärelleen Helvi Pilkamalle Kuusankoskelle. Jo toisena talvisodan sotapäivänä oli lähtö evakkoon Juustilan tietä 120 kilometrin päässä olevaan neljän hevosmiesperheen evakkopaikkaan. Juuri oli tullut tieto, että hänen isänsä talo Kanneljärvellä rajan tuntumassa oli palanut, poltetun maan taktiikkaa noudatettiin. Pulliset asuivat kolmen Pitkäsen kanssa, viereisessä huoneessa Buttenhoffit, koira, rouva, miniä, lastenhoitaja ja kaksi kuvankaunista lasta, Harri ja Harriet. Keittiössä asui rouva Grönroos neljän lapsensa ja äitinsä kanssa ja viimeisessä huoneessa isäntäperhe, mukanaan seitsenvuotias poika. Tuvassa nukkuivat renki, piika ja neiti Pitkänen. Jouluksi oli tiedossa vieraita ja vahvuudeksi tulee jouluiksi siis 37 henkilöä. Olemme kuitenkin kuin yhtä suurta perhettä. Perheillä oli ajan tavan mukaan kotiapulaiset ja talon apulaiset olivat piikoja ja renkejä. Eri-Aaroni ja lapset Pimeään talveen toivat vaihtelua hevoset, niitä oli talossa useitakin ja edessä oli yllätys. Tänne tuli sellainen suuruus kuin murtolainen ori Eri-Aaroni ja maalaiskuntalaisten yhteinen ori Valssin Rytmi. Buttenhoffin Eri-Aaroni oli ensimmäisenä kylmäverisenä alittanut 2000 metrillä kolme minuuttia. Lapsista suurimmat eivät hevosia pelänneet. Pääsivätpä vielä Eri-Aaronin kyytiin valoisaan aikaan ajelulle vaikka Suomenniemen kirkolle. Leipäpalaset kelpasivat rauhallisille hevosille ja saipa Eri- Aaronia kävelyttääkin. Viisikymmentä vuotta talvisodan jälkeen ei Särkän perheessä muistettu Pullisia, Grönrooseja eikä Pitkäsiä, mutta Buttenhoffit ja Eri-Aaroni, ne nimet elävät vielä 75 vuoden jälkeenkin. Talven mittaan Särkän todella pitkän puukuurin halot tietysti vähenivät ja tekivät tilaa Viipurin maalaiskunnasta saapuville arvotavaroille lähestyvän rintaman jaloista. Avustustarjous Tanskasta Kannaksella oli sodan alla tanskalaisia maatilojen poikia ja tyttöjä puolen sataa opettamassa uutta eli sokerijuurikkaan viljelyä. Ylivedelläkin oli Aksel Jensen, pidetty poika, joka oppi puhumaan kieltään niin, että ruotsintaitoiset ymmärsivät. Jo saapui pikakirje Tanskasta: Tarjoamme Teille, hyvä rouva ja pojat, katon päälle päänne, jos venäläiset uhkaavat. Äitini pääsi heti vastaamaan, että rintamamme pitää, meillä ei ole hätää, olemme kaukana 19

20 Suomenniemellä. Kirjeenvaihto jatkui, saattoipa äiti jo kesäkuussa 1940 ilmoittaa, että meillä on oma katto Oitissa päämme päällä. On tyskarna hotar Eder, kom hit Oitti. Vi har freden med ryssarna och egen tak. Yhteys säilyi yli puoli vuosisataa, käytiin Tanskassa ja käytiin Suomessa. Käsiala heikkeni Tanskassa ja Jensenit ovat nyt poissa. Jouluna oli rintama kaukana Leena Pullisen kirje jatkuu. Kirjoitan tätä jouluaattona. Olemme juuri paistaneet leegion joulutorttuja, jotka onnistuivat erittäin hyvin - ja joulupullan. Kinkku on nyt uunissa ja joulukuusi tuotu sulamaan tupaan. Lapset harjoittelevat parastaikaa lauluja ja leikkejä tuvassa. Kohta alkaa saunottaminen. Sekin on aikaa viepää hommaa, vai mitä luulet, tällaiselle joukolle. Iltaisin teemme kyläläisten kanssa käsitöitä tuvassa ja odottelemme uutisia ja postia. Särkän suuri tupa olikin aina täynnä, ahkerat kädet tekivät neuloivat paksuja käsineitä, suuria sukkia ja kypäränsuojuksia. Lapset ovat terveitä ja heillä on hyvin hauskaa keskenään. Heitä on kaikkiaan 11 ja kaikki ovat leikki-iässä. Buttenhoffin lastenneiti on oikein etevä askarruttamaan ja kasvattamaan heitä. Mutta uutisia ei tullut Viipurin radioaallot olivat tukossa vihollisen häirinnän vuoksi ja Lahdenkin sinänsä voimakasta lähetystä keskeyttivät Tiltujen ja Äikiöitten välihuudot. Mutta tammikuussa ei Lahdestakaan kuulunut Suomen yleisradio. - Onko se jo Lahes!! Naiset parahtivat hillittömään itkuun ja se itku tarttui meihin lapsiin. Ikuisesti unohtumattomana. Lehdet sentään tulivat, miesten kautta kuultiin, että Lahden suuraseman lähetyshuone oli saanut vihollisen pommista osuman. Heikko Porin asema ei Suomenniemelle kuulunut ja näin tuli tämän kirjoittajallekin, aikanaan radiotoimittajana toimineelle, väkevä kokemus radion tärkeydestä. Myöhempi tieto kertoo, että Poriin oli Englannin Marconin tehtaalta tilattu hyvin voimakas radiolähetin. Englanti oli takavarikoinut tietysti sen tarpeisiinsa. Aikanaan koneisto vapautui ja taitaa nyt yleisistä syistä olla Ruotsin puolella varastossa. Sota hallitsi ajatuksia Varttunut väki eli päivät ja yöt sodan tunnelmissa. Särkän evakot olivat monilapsisten perheiden äitejä, miehiä oli rintamilla ja sodan ajan tehtävissä ja veljiäkin eturintamalla. Kirjeet kulkivat, puhelin toimi ja huhuja oli liikkeellä. Iltapimeällä ei desanttipelon vuosi kuljettu kuin joukossa, mieluummin aseistettu varttunut suojeluskuntalainen mukana. Ikkunat olivat pimennettyjä ja päivisin taivaalla kulkevien viholliskoneiden lautat piirsivät valkoisia vanojaan hyvin korkealla. Helmikuussa rintama Summan kohdalla sortui, sota lähestyi Talin korkeudella ja evakkojen tuli aika siirtyä länteen päin. Äidinisä lähetteli kirjeitä jostain kummasta Tyrvään suunnasta ja kutsui evakkokattonsa alle. Kuorma-autokyyti vei katkuisen Mikkelin lävitse, pommituksissa tuhoutuneista puurakennuksista nousi märän sahanpurun haju. Se tuntuu nenässä vieläkin Mikkelin lävitse matkatessa. Äidin kertoman mukaan yö meni Pieksämäen aseman lattialla ja junaan saatiin vaivoin suuri pärekorimme. Siinä oli pohjalla perheen häälahja, suuri Junghans-seinäkello, sänkyvaatteita, meidän poikien potta, vesikannu ja pieni vati. Äidin usein toistama kertomus jatkuu: Oli se murheellista matkantekoa kahden villin lapsen kanssa täpötäyden junan ahtaudessa. Mies Kannaksella, suuren karjan lehmät tapettuna Ylivedellä luomatautisina siirtokiellossa, tavarat Särkän puukuurissa, vihollinen lähellä Talia. Täyteen vedetty seinäkello hermostui 20

21 makuulla vaatteiden alla - ja alkoi lyödä ja lyödä puolen päivän lyöntejään. Aloin väsymyksestä lähes hysteerisesti nauraa ja kaivaa seinäkelloa esille. Sieltä se löytyi - ja oli saanut 12 lyöntiään ilmoille. Junavaunun tungoksessa virkkoi varttunut vanhempi mieshenkilö. - Kyllä te karjalaiset pärjäätte, kun te jaksatte nauraa. Kyllä on pärjätty ja naurettu - kellokin on tallella, tosin vetoavaimensa muutoissa kadottaneena. Pieniä ovat murheet - lohduttajia löytyy Tämän kirjoittajan murheena oli, että joulukuun alun evakkokuormaan ei hänen hieno puinen keinuhevosensa päässyt. Harjastukka Heppa, nahkainen satula, ohjakset jalustimet ja kaikki. Mutta äidin ompelukone, säkit sun separaattorit mahtuivat. Sitä oli vaikea sulattaa. Tähän toi sitten lohtua Eri-Aaroni ja Valssin Rytmi sekä Särkän karjan suloiset vasikat ja possut, kissoja unohtamatta. Meidän poikien iloksi kotiin otetut oravanpojat oli jo lokakuus- sa YH:n ( = ylimääräiset kertausharjoitukset) aikaan laskettu pihaan ja yritetty vierottaa. Tämän vuosituhannen puolella Yliveden Nuorisoseuran 100 -vuotisjuhlien aikaan vanhan kodin pihassa kaksi killisilmä-oravaa tuli katsomaan kotinsa rauniolla istuvaa wanhusta, jota kolme kotimetsien käkeä todella kovaa mutta kauniisti tervehtivät Kilpeenjoen, Kukkarovuoren ja Ventelän suunnista. tekstit: Antti Pullinen Kirjoittaja on 1935 Viipurin maalaiskunnassa syntynyt toimittaja ja tietokirjailija, eläkkeellä. Kuvat: Virpi Närkki Antit istuttavat itsenäisyyden kuusen pojanpoikasia. Viisi tainta kuvaa neljää evakkoperhettä ja viides isäntäperhettä, jonka poika oli vuonna 1939 seitsenvuotias. - Ei tupa ole suuri, se on sopivan kokoinen, arvioi nykyinen isäntä Antti Särkkä. Hän joutuu siristelemään silmiään ihastellessaan evakkojen kiitoslaattaa, oikealla 1939 nelivuotinen Antti Pullinen Särkän talo nyt Suomenniemen kunta liittyi 2013 Mikkeliin silloisine 763 asukkaineen. Suomenkylän Särkän talossa nyt jo kolmas polvi, silloisen isännän Aatun poika Sulo oli 1939 seitsenvuotias ja kuoli tapaturmassa Saimaan kanavan työmaalla Karjasta luovuttiin 1995 ja sokerijuurikkaasta kymmenen vuotta sitten. Juurikas oli Särkän maille sopiva, sadot jopa kiloa hehtaarilta. Nyt yli viisikymppinen Antti keskittyy metsänhoitoon, toki viljaa kylvetään edelleen avarilla pelloilla. Särkän päärakennus on saanut suuret ikkunat ja uuden paneloinnin. Pitkässä piharakennuksessa on nyt lämpökeskus ja vellikello tornissaan kutsui aikanaan talon väen aterialle. 21

22 Käynti isäni kodissa Viipurissa Toivotan sydämestäni onnea tälle suurelle seikkailullesi ja kerro Pirkolta paljon terveisiä, jos pääsette sisään asuntoon, sanoi tätini minulle kun kerroin, että olen aikeissa soittaa heidän vanhan kotinsa ovikelloa Viipurissa. Valitettavasti isäni ei ole enää täällä maan päällä kuullakseen tästä seikkailusta, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö hän tarkkaillut matkan jokaista minuuttia siitä huolimatta. Elokuisena viikonloppuna suuntasimme Karjalaisen Nuorisoliiton Kurppamatkalla kohti Terijokea. Sekä menomatkalla että tulomatkalla oli tarkoitus pysähtyä Viipurissa. Isäni synnyinkaupungissa. Jo viime vuonna päätin, että tänä vuonna on vihdoin aika uskaltautua etsimään isän kotiovi ja mennä soittamaan ovikelloa. Matkan ensimmäisenä päivänä menimme tutkimaan osoitetta, jonka olin löytänyt Viipurin puhelinluettelosta vuodelta Puhelinluettelon yksityiskohta Mustosen perhe, takana Sarin isä Olli ja täti Pirkko. Kun ymmärsin, että emme tule pääsemään sisään rappuun eikä oikeaa ovea tunnu löytyvän, masennuin kovasti. Monen vuoden haave tuntui valuvan hukkaan. Itkuhan siinä tuli pettymyksestä. Kivijalalle vaikka mikä olisi! Upea viikonloppu Terijoella ja sen ympäristössä läheni loppuaan kun saavuimme sunnuntaina taas Viipuriin. Ystäväni Leila sanoi minulle, että tänään me menemme sinne asuntoon vaikka mikä olisi! Niin me sitten taas matkasimme kohti Mustosten kotia, kielitaitoinen Leila, henkinen tuki Hannele ja henkivartija Jari. Nyt ei periksi anneta! Tällä kertaa talon sisäpihalla sattui olemaan ystävällinen nainen, joka kertoi asuntojen numeroinnin tosiaan muuttuneen ja etsimämme asunnon todennäköisimmän numeron. Siinä sitten jo hetken päästä soiteltiin asunnon summeria. Ja sieltä vastattiin! Leila selitti millä asialla olemme ja rouva asunnosta kutsui meidät sisään. Talo ulkoapäin Talo sijaitsee Punaisenlähteen torin laidassa. Numeroinnit ovat hiukan muuttuneet vuosien varrella, joten oli hankalaa löytää oikeaa ovea eikä rappuunkaan päässyt lukittujen ovien vuoksi. Yritimme turhaan saada tietoa ohikulkijoilta. Kun kävelimme rappukäytävän rappuja ylös asuntoon, sydämeni pamppaili kiivaasti. Tarkkaan tutkailin rappujen kaidetta, lattiaa ja ikkunoita. Tästä se minunkin isäni on kulkenut monta monituista vuotta sitten. Näitä rappusia on pikku-olli juossut ulos hurjaa vauhtia, kun kaverit ovat ulkona jo odottaneet. Oven avasi suloinen vanha rouva Antonina Nikolaevna Muhina. Hän kutsui seurueemme 22