VIIMEINEN SUURI MATKA

Transkriptio

1 Tutkimusmatkat VIIMEINEN SUURI MATKA Vuonna 1968 brittiläinen Wally Herbert lähti matkalle, jota oli itsekin pitänyt aiemmin mahdottomana. Hän aikoi ylittää koiravaljakoilla Pohjoisen jäämeren Alaskasta Huippuvuorille päästäkseen ensimmäisenä ihmisenä jalan pohjoisnavalle. Edessä oli kilometriä ajojäitä. JÄÄ- ASIANTUNTIJA RETKIKUNNAN JOHTAJA NAPA- TUTKIJA Allan Gill, 37, oli retkikunnan johtajan Wally Herbertin vanha ystävä ja kokenut napatutkija. Gill oli viettänyt seitsemän talvea napa-alueilla, muun muassa sääasemalla. ARMEIJAN EDUSTAJA Ken Hedges, 35, oli majuri ja brittiläisten SAS-erikoisjoukkojen rykmentinlääkäri. Lääkärinkoulutuksen lisäksi hän oli saanut laskuvarjojääkärin ja sukeltajan koulutuksen. Roy Koerner, 35, oli glasiologian (jäätiköitten tutkimus) tohtori. Hän oli muiden retkikuntalaisten lailla britti mutta työskenteli Yhdysvalloissa Ohio State Universityssä. Wally Herbert, 33, oli opiskellut sotilasakatemiassa muun muassa navigointia. Hän oli myös aiemmin osallistunut moniin napaseutujen tutkimusretkiin. ALAMY/IMAGESELECT & TOPFOTO Denne PDF er til privat brug. Derfor må du ikke printe kopier til andre eller dele linket på nettet (f.eks. i mails eller på Facebook) Copyright Historie/Bonnier Publications -

2 Point Barrow Alaska Anchorage A BORIS KOLL S umu ja pehmeä lumisade hämärsivät rannikon muodot, kun nuori brittiläinen seikkailija Wally Herbert 18. kesäkuuta 1960 lähestyi Longyearbyenin kaupunkia Länsimaan saaressa Norjalle kuuluvilla Huippuvuorilla Pohjoisella jäämerellä. Hän oli palaamassa arktiselta tutkimusretkeltä ja oli edellisen kolmen vuorokautden aikana melonut 130 kilometriä kajakillaan. Väsyneen miehen ainoa ajatus oli päästä telttaan lepäämään, minkä vuoksi hän päätti jäädä yöpymään hylättyyn kaivosleiriin alle viiden kilometrin päähän Longyearbyenistä. Siellä hän kohtasi yllätyksekseen norjalaisen jääkarhunmetsästäjän, joka kutsui hänet yöpymään lämpimään mökkiinsä. Miehet istuivat pitkään juttelemassa kokemuksistaan ankarilla napaseuduilla. Miksiköhän kukaan ei ole koskaan ylittänyt Jäämerta koiravaljakoilla? metsästäjä yhtäkkiä kysyi. Koska se on mahdotonta, vastasi Herbert, kuten jokainen napatutkija olisi vastannut asiaa kummemmin edes ajattelematta. Kolme vuotta myöhemmin jääkarhun- metsästäjän kysymys muistui yllättäen hänen mieleensä, eikä ajatus enää jättänyt häntä rauhaan. Varusteiden kuljetus oli suurin haaste Herbert alkoi pohtia mielessään, voisiko mahdottomana pidetyn matkan sittenkin toteuttaa. Matka Pohjoisen jäämeren yli äärimmäisessä kylmyydessä jatkuvassa liikkeessä olevalla petollisella merijäällä olisi täynnä haasteita. Herbert kuitenkin uskoi, että kaikki haasteet olivat voitettavissa. Suurin ongelma olisi matkalle varustautuminen. Herbert arvioi, että matkaan kuluisi 16 kuukautta, eikä sinä aikana tarvittavaa valtavaa määrää ihmisten ja koirien ruokaa pystyisi mitenkään kuljettamaan reissä. Olisi keksittävä jokin muu ratkaisu. Asiaa pohdittuaan Herbert sai idean: matka voisi ehkä onnistua, jos retkikuntaa huollettaisiin ilmasta käsin ja sille pudotettaisiin varusteita laskuvarjoilla lentokoneista. Nykyaikaiset rahtikoneet pystyisivät siihen, mutta ongelma olisi, miten ne löytäisivät retkikunnan. Muutama Historia Denne pdf-en er kun for privat bruk. Det er ikke tillatt å skrive ut kopier til andre eller dele koblingen via nettet (f.eks. i epost eller på Facebook). 65 Copyright Historie/Bonnier Publications Print: tre728 - Modtaget fra oversættelse Layout: ws Red.sek: es YHTEENVETO

3 Tutkimusmatkat Herbert piirsi muun muassa tämän kuvan itsestään. Herbert matkasi kilometriä Napatutkija vietti yhteensä 15 vuotta maailman kylmimmillä ja karuimmilla alueilla. Wally Herbert syntyi Britanniassa vuonna 1934, mutta hän varttui Afrikassa, jossa hänen isänsä oli armeijan palveluksessa. Kaikki suvun miehet olivat 1300-luvulta lähtien olleet ammattisotilaita, ja Wally Herbertkin lähetettiin sotilasakatemiaan. Hän piti sotilaan elämää kuitenkin liian yksitoikkoisena ja luopui pian sotilasurasta. Vuonna 1955 Herbert osallistui 21-vuotiaana ensimmäiselle monista Antarktiksen retkistään, joilla hän kävi muun muassa etelänavalla. Hän oli siis jo kokenut napatutkija, kun hän vuonna 1968 lähti ylittämään Pohjoista jäämerta. Hänen tutkijan uransa kesti 50 vuotta, joista hän vietti 15 vuotta napa-alueilla ja taivalsi siellä yhteensä kilometriä muun muassa koiravaljakoilla ja kajakilla. Herbert kirjoitti myös useita kirjoja ja harrasti maalaamista ja piirtämistä. Hän sai elämänsä aikana lukuisia kunnianosoituksia, ja vuonna 2000 hänet lyötiin ritariksi. Wally Herbert kuoli vuonna teltta ja koiravaljakko olisivat kuin pisara meressä ajojäillä, ja niiden havaitseminen lentokoneesta voisi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta. Ongelmaan saattoi löytyä ratkaisu. Herbert tiesi, että ilmavoimilla oli käytössään pieni akkukäyttöinen paikannuslaite, niin sanottu homing beacon, joka lähetti radiosignaaleja. Sen avulla lentokoneella liikkuva pelastusretkikunta saattoi löytää alasammutun tai onnettomuuteen joutuneen lentäjän hankalimmiltakin alueilta. Herbert oli entinen ammattisotilas, ja hän käytti hyväkseen sotilaallisia suhteitaan selvittääkseen asian. Hänelle kerrottiin, että jos retkikunta pystyi ilmoittamaan lentokoneelle sijaintinsa suunnilleen ja sitten kytkisi laitteen päälle koneen lähestyessä, se todennäköisesti onnistuttaisiin paikallistamaan. Se tieto riitti Herbertille. Hän alkoi heti suunnitella valjakkomatkaa Alaskasta Huippuvuorille. Matka kulkisi kautta pohjoisnavan, jon- ALAMY/IMAGESELECT ne kukaan ei tiettävästi koskaan aikaisemmin ollut päässyt jäätä pitkin jalkapelillä tai koiravaljakolla. Jo vuonna 1909 kaksi yhdysvaltalaista, Robert Peary ja Frederick Cook, olivat kumpikin väittäneet käyneensä pohjoisnavalla oman retkikuntansa kanssa. Seurauksena oli vuosikausia kestänyt väittely. Sekä Peary että Cook vaativat kunniaa pohjoisnavan valloittamisesta ja pyrkivät kaikin keinoin kumoamaan toistensa todistusaineiston. Taistelu päättyi ratkaisemattomana, kun asiantuntijat päättelivät, ettei kumpikaan ollut päässyt navalle asti. Pohjoisnapa säilyi siis edelleen valloittamattomana. Vasta vuonna 1926 norjalainen Roald Amundsen lensi pohjoisnavalle ilmalaivalla, mutta hän ei kuitenkaan laskeutunut eikä siis astunut jalallaan pohjoisnavalle. Wally Herbert aikoi tehdä historiaa. Hänen valmistelunsa matkaa varten kestivät neljä vuotta, joista suuri osa kului rahoituksen järjestämiseen. Hauraiden jäälauttojen armoilla Vihdoin koitti matkaanlähtöpäivä 21. helmikuuta 1968, ja kaikki oli valmiina Point Barrow ssa Alaskassa. Teltat, ruokatavarat ja varusteet oli pakattu neljään vankkaan tammipuiseen rekeen, joiden eteen oli valjastettu 40 grönlantilaista vetokoiraa. Saatuaan lähtökäskyn koirat ryntäsivät innokkaina matkaan ulisten ja haukkuen. Retkikunnan neljä brittiläistä jäsentä olivat aivan yhtä innoissaan. Retkikunnan johtajan Wally Herbertin lisäksi mukana oli kokenut napatutkija Allan Gill, jäätiköitten tutkija Roy Koerner ja sotilaslääkäri Ken Hedges. Viides jäsen, RAF-upseeri Freddie Church, jäi maihin retkikunnan radio-operaattoriksi ja yhteydeksi ulkomaailmaan. Parisataa paikallista inuittia oli paikalla saattamassa miehet matkaan, kun täyteen pakatut reet yksi toisensa jälkeen liukuivat merijäälle ja aloittivat historiallisen matkan, jonka brittilehdistö oli nimennyt viimeiseksi suureksi matkaksi. Kaikki sujui alussa kuin leikiten. Ensimmäisen vuorokauden aikana miehet kulkivat sadan kilometrin matkan, mutta ei kestänyt kauankaan, kun he jo saivat esimakua edessä olevista ongelmista. Jäämerellä vaikuttavat valtavat luonnonvoimat, ja ajojää on jatkuvassa liikkeessä. Niinpä miesten matkaa säesti jatkuva natina ja ryske jäälauttojen törmätessä toisiinsa. Näin syntyi useiden metrien korkuisia ahtojäävalleja, joiden ylittäminen oli mahdotonta. Miehet joutuivat kerta toisensa jälkeen kääntymään takaisin etsiäkseen toisen reitin. Auringon laskiessa 29. helmikuuta retkikunta pystytti leirin ohuelle jäälle. Miehet olivat tottuneet jatkuvaan jään natinaan eivätkä aavistaneet pahaa vetäytyessään telttoihinsa. Käydessään yöllä ulkona Herbert järkyttyi huomatessaan, että jäälautta, jolla he olivat, oli haljennut keskeltä. Teltta nökötti vain viiden kuuden metrin levyisellä lautalla, jonka kummallakin puolella lainehti vesi. Herbert herätti muut, ja miehet kömpivät makuupusseistaan. He purkivat teltan niin nopeasti kuin pystyivät ja pakkasivat tavarat rekiin, sillä he olivat vaarassa jäädä ajelehtimaan jäälautalle. Etelään, itään ja länteen päin vettä oli liikaa, ja myös pohjoiseen vesi tukki tien mutta siellä vettä oli vain parin metrin leveydeltä, joten heidän olisi pyrittävä siihen suuntaan. 66 Historia Denna PDF är endast för privat bruk och får inte kopieras till andra eller spridas via länkar på nätet (t.ex. via e-post eller på Facebook) Copyright Världens Historia/Bonnier Publications

4 Koirat eivät mielellään menneet jääkylmään veteen, mutta nyt oli kysymys elämästä tai kuolemasta ja miehet piiskasivat koiria eteenpäin. Ensimmäiset koirat loikkasivat mereen ja uivat muutamalla liikkeellä toiselle puolelle vetäen rekiä perässään. Kaikki neljä rekeä painuivat hetkeksi upoksiin mutta päätyivät lopulta turvaan suuremmalle jäälautalle. Miehet pystyttivät teltat uudestaan tärkeän opetuksen saaneina. Yhden heistä piti olla koko ajan vahdissa niinä viikkoina, jonka he vielä viettäisivät meren jäällä. Taivaalta satoi herkkuja Kanadan ilmavoimat oli lupautunut hoitamaan retkikunnan huollon matkan aikana. 10. toukokuuta koitti ensimmäisen tavaralähetyksen aika, ja miehet odottivat sitä innokkaina. Kanadalaiset olivat vakuuttaneet löytävänsä retkikunnan, mutta loputtomassa jääautiomaassa se kuulosti lähes liian hyvältä ollakseen totta. Niinpä kaikki olivat helpottuneita, kun he saivat radioyhteyden lentokoneeseen ja heitä pyydettiin kytkemään paikannuslaitteensa päälle. Tuota pikaa he näkivätkin taivaalla nopeasti kasvavan pisteen. Se oli Hercules-kuljetuskone, joka oli jo pian 30 metrin korkeudessa heidän yläpuolellaan. Miehet huitoivat innoissaan käsillään koneelle, ja ohjaamosta ja koneen avoimelta lastiluukulta vastattiin tervehdykseen. Kone teki laajan kaaren ja nousi hieman korkeammalle, ja sillä välin miehet sytyttivät pudotuspaikan merkiksi oranssia savua tupruttavan merkinantosoihdun. Lentokone lähestyi uudestaan, ja pian taivaalla leijui laskuvarjoja. Varustelaatikot laskeutuivat pehmeästi juuri sinne, minne niiden pitikin. Vilkutettuaan koneelle hyvästiksi retkikuntalaiset alkoivat availla saamiaan laatikoita ja yllättyivät iloisesti. Herbert herätti muut, ja miehet kömpivät makuupusseistaan. He purkivat leirin niin nopeasti kuin pystyivät ja pakkasivat tavarat rekiin. Laatikoissa oli säilykkeitä ja valtavat määrät koiranruokaa, mutta myös suuria herkullisia pihvejä ja oluttölkkejä. Riemastuttavin löytö olivat tuoreet kananmunat, jotka oli pakattu niin huolellisesti, ettei niistä yksikään ollut mennyt rikki pudotuksessa. Miehet pystyttivät kesäleirin Ilmasta suoritettu huolto oli edellytys koko matkan onnistumiselle, mutta se oli myös sen akilleenkantapää. Jos retkikunta menettäisi radioyhteyden Kanadan ilmavoimiin eikä pystyisi ilmoittamaan sijaintiaan, se olisi pulassa. Pelätty tilanne uhkasi heinäkuun alussa, kun miehet havaitsivat, että radion ja generaattorin välinen virtajohto oli murtunut käyttökelvottomaksi. Radiosta ei kuulunut pihaustakaan. Miehet ryhtyivät välittömästi ratkaisemaan ongelmaa, ja lopulta he onnistuivat korjaamaan johdon omatekoisen juotoskolvin avulla. Se pelasti heidät nälkäkuolemalta. Lisää ongelmia oli kuitenkin luvassa. Aikataulu venyi koko ajan, vaikka retkikunta sai vauhtia merivirrasta, joka kuljetti ajojäätä pohjoiseen jopa kahdeksan kilometrin päivävauhtia. Kevään vaihtuessa arktiseksi kesäksi lämpötila nousi nopeasti ja jään pinnalle alkoi kertyä suuria määriä sulamisvettä. Koirilla oli vaikeuksia vetää rekiä vedessä, ja retkikunnan oli jatkuvasti kierrettävä jäässä eteen tulevia vaarallisia kohtia. Suojasäällä jää muuttui ohueksi ja hauraaksi, ja kaikkialle ilmestyi vaikeasti havaittavia murtumia ja railoja. 4. heinäkuuta Herbert arvioi, että oli liian vaarallista jatkaa matkaa. Heidän oli pystytettävä kesäleiri suhteellisen turvalliselle jäälautalle ja odotettava, kunnes lämpötila alkaisi jälleen laskea. Elämä leirissä ei ollut hassumpaa. Miehet rakensivat tyhjistä varustelaatikoista pöydän ja neljä tuolia, jotta Print: tre728 - Modtaget fra oversættelse Layout: ws Red.sek: es Kanadan ilmavoimien lentokoneet toimittivat retkikunnalle säännöllisin väliajoin ruokaa ja tarvikkeita. ACROSS THE TOP OF THE WORLD Dit pdf-bestand is voor privégebruik. Daarom mogen er geen kopieën aan derden worden verstrekt en mag de link niet op internet (bijvoorbeeld in een of op Facebook) worden gedeeld. Copyright Historia/Bonnier Publications -

5 Tutkimusmatkat he saattoivat nauttia ateriansa sivistyneeseen tapaan pöydän ääressä istuen. Heillä oli nyt aikaa levätä, vaikka heidän oli myös päivittäin tehtävä magneettisia ja glasiologisia mittauksia sekä kirjoitettava sääraportteja. Miehet päättivät antaa nimen kahden teltan leirilleen, ja koska he kahlasivat koko ajan sulamisvedessä, nimeksi tuli Meltville eli sulakylä. Wally Herbertillä riitti puuhaa. Osana retkikunnan rahoitusta hän oli luvannut kirjoittaa yhdysvaltalaiselle True-lehdelle matkasta sanan artikkelin. Pitkän artikkelin kirjoittaminen oli aikaavievää, ja lisäksi Herbertin piti viettää yhteensä 57 tuntia käsikäyttöisen generaattorin kahvassa, ennen kuin hän oli saanut koko artikkelinsa sanelluksi Freddie Churchille. Loukkaantuminen keskeytti matkan Eräänä loppukesän yönä miehet havahtuivat pelkoa herättävään ääneen. Kun he ryömivät ulos teltoistaan, he näkivät, että jäälautta, jolla leiri oli, oli haljennut kahtia. Vain 70 metrin päässä teltoista oli avoin railo, ja kun päivä valkeni, he näkivät kaikkialla ympärillään avovettä. Meri heidän allaan oli metriä syvä. Heidän ainoa toivonsa oli se, ettei ohut jääpeite murtuisi enää lisää, mutta he eivät voineet tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa. Retkikunnan onneksi lämpötila laski ja meri jäätyi jälleen. 4. syyskuuta matka saattoi jatkua, mutta miehet eivät päässeet pitkälle. Jo neljän päivän päästä Allan Gill kompastui ja kaatui ja loukkasi pahasti selkänsä. Hänellä Herbert oli varma, että he pääsisivät pohjoisnavalle muutamassa tunnissa. Siksi hän teki jotain, mitä hän pian tulisi hartaasti katumaan. oli ankarat kivut, eikä hän pystynyt nousemaan ylös saati kävelemään. Joukon lääkäri Ken Hedges arveli, että Gill oli saanut joko vakavan lihasvamman tai akuutin välilevyn pullistuman. Onnettomuus muutti suunnitelmia. Herbert ilmoitti radiolla retken järjestelykomitealle Lontooseen, ettei retkikunta voinut jatkaa matkaa. Miesten olisi pakko pystyttää talvileiri vain muutaman kilometrin päähän juuri jättämästään kesäleiristä. Ainoa valopilkku oli se, että Kanadan ilmavoimat lennätti paikalle lisää ruokaa ja varusteita. Mukana oli muun muassa puuelementeistä koottava mökki sekä lämmityslaite. Miehet pystyttivät mökin tukevimmalle ja parhaalle jäälautalle, jonka löysivät, ja Allan Gill kuljetettiin sinne turvaan. Hänellä oli edelleen voimakkaita kipuja, ja hänet piti siirtää varovasti nurinpäin käännetyn kumiveneen päällä, jotta tärinä ei lisäisi hänen tuskiaan. Wally Herbertin oli tehtävä vaikea ja erittäin epämiellyttävä päätös. Joko koko retkikunta odottaisi Gillin toipumista, ennen kuin se jatkaisi eteenpäin, tai miehet yrittäisivät raivata jäälle kiitotien, jotta Gill voitaisiin evakuoida lentokoneella. Herbert päätti vielä odottaa. Hän ja Gill olivat olleet ystäviä monta vuotta, ja Herbert tunsi ystävänsä riittävän hyvin tietääkseen, että tämä ennemmin jopa kuolisi kuin antaisi periksi. Päätös aiheutti varsinaisen mylläkän. Herbertin ja Lontoossa istuvan järjestelykomitean välinen yhteistyö oli siihen asti sujunut loistavasti, mutta nyt hän sai radioviestin, joka sai hänen verensä kuohahtamaan. Pearyn lokikirjat eivät vakuuttaneet Robert Pearyn lokikirjojen perusteella on päätelty, että hän ei koskaan päässyt pohjoisnavalle asti. Vuonna 1909 napatutkija Robert Peary väitti käyneensä pohjoisnavalla. Hänellä ei kuitenkaan ollut väitteelleen todistajia, ja monet epäilivät sen todenperäisyyttä alusta alkaen. Seurannut kiista aiheutti pahan kolhun Pearyn maineelle. Selvittääkseen totuuden tiedeseura National Geographic Society pyysi vuonna 1984 Wally Herbertiä tutkimaan Pearyn lokikirjat. Viiden vuoden tutkimusten jälkeen Herbert totesi, että Peary ei ollut voinut käydä pohjoisnavalla. Pearyn merkintöjen perusteella hänen olisi pitänyt navalle päästäkseen edetä viimeiset kilometriä 54,7 kilometrin päivävauhtia, mikä Herbertin mukaan oli noissa oloissa mahdotonta. Herbertin vertailukohtana oli muun muassa italialainen retkikunta, joka oli edennyt vain 10,1 kilometriä päivässä. Useimmat asiantuntijat hyväksyivät Herbertin selonteon, vaikka hänen puolueettomuutensa puhuttikin. Myöhemmin toinen tutkija kävi Pearyn lokikirjat läpi ja tuli samaan tulokseen kuin Herbert. Robert Peary Myöhempien tutkimusten mukaan Robert Peary ei todennäköisesti käynyt pohjoisnavalla. CORBIS/POLFOTO 68 Historia Tämä PDF-tiedosto on tarkoitettu yksityiseen käyttöön. Sitä ei saa jakaa tulosteena, liitteenä eikä linkkinä verkossa (esim. sähköpostilla tai Facebookissa) Copyright Historia/Bonnier Publications

6 kahden kilometrin päässä pohjoisnavasta. Seuraavana aamuna Herbert nousi varhain. Hän meni ulos, totesi, että oli rauhallinen ja pilvetön aurinkoinen päivä ja päätti tarkistaa heidän sijaintinsa sekstantilla, vaikka tarkkaa mittaustulosta hän ei pelkällä sekstantilla saisikaan. Tarvittavat taulukot olivat Gillin teltassa, eikä Herbert halunnut turhan päiten herättää tätä. Herbert oli varma, että he pääsisivät pohjoisnavalle muutamassa tunnissa, ja teki innoissaan jotain, mitä hän pian tulisi hartaasti katumaan. Tavoite tuntui olevan niin lähellä, että hän etsi radion käsiinsä ja lähetti Freddie Riita vuoti julkisuuteen Yli jäisen meren Brittiläinen tutkimusretkikunta lähti helmikuussa 1968 Alaskasta ylittämään napajäätikköä. Edessä oli yli kilometriä Pohjoisen jäämeren yli. 21. helmikuuta 1968 Wally Herbertin johtama naparetkikunta lähti Alaskasta liikkeelle koiravaljakoilla. Point Barrow Jään heikkenemisen vuoksi miehet odottivat leirissä kaksi kuukautta sään kylmenemistä. t ol ii t t o 4. heinäkuuta 1968 ti N e 3 5. huhtikuuta 1969 ön la n POHJOISNAPA uv 2 A l a sk a os 1 Gr Valitettavasti Herbertin viesti ei kulkeutunut ainoastaan radio-operaattori Freddie Churchin korviin, vaan sen sieppasi myös innokas radioamatööri, joka vainusi siinä heti sensaation ainekset ja otti yhteyttä brittiläiseen lehdistöön. Komitean reaktio julkisuuteen vuotaneisiin huhuihin erimielisyyksistä ja yhteistyövaikeuksista pahensi tulenarkaa tilannetta entisestään. Sen sijaan, että komitea olisi hoitanut jutun hienovaraisesti Herbertin kanssa, se kyseenalaisti julkisesti tämän toimintakyvyn. Daily Mail kirjoitti 25. syyskuuta 1968: Lontoon järjestelykomitean julkaiseman selonteon mukaan retkikunnan johtaja kärsii mahdollisesti kaamosmasennuksesta. Se on tila, jossa arvostelukyky voi heiketä ja joka voi johtaa vaaratilanteisiin. Seuraavana päivänä lehti kirjoitti: Emme usko, että herra Herbert on täysin oma itsensä. Muutkin lehdet tarttuivat jutunsiemeneen ja pohdiskelivat, oliko Herbert menettämässä järkensä synkissä arktisissa olosuhteissa. Kaikki oli kuitenkin kunnossa. Herbert ei ollut masentunut eikä menettänyt arvostelukykyään. Hän oli vain joutunut erimielisyyksiin järjestelykomitean kanssa tilanteessa, jossa hän arvioi olevansa pätevin tekemään ratkaisun. Lopulta evakuointisuunnitelmista luovuttiin, ja päätös osoittautui oikeaksi. Gill kuntoutti päivittäin selkäänsä ja toipui nopeasti. Kun retkikunta lähti talvileiristä 24. helmikuuta 1969, Gill pystyi jälleen ajamaan koiravaljakkoa ja jatkamaan matkaa. 4. huhtikuuta 1969 miehet olivat edenneet jo niin pitkälle, että kun he illalla pystyttivät telttansa, he arvioivat olevansa enää noin Print: tre728 - Modtaget fra oversættelse Layout: ws Red.sek: es Olemme harkinneet Allanin vetoomusta saada jäädä, mutta lääketieteellisistä syistä ja jotta matka voisi jatkua mahdollisimman aikaisin ensi keväänä, olemme päättäneet, että hänet tullaan, toistamme, tullaan evakuoimaan. Ilmoituksen sävy sai Herbertin tuntemaan, että hänen asemansa retkikunnan johtajana oli kyseenalaistettu. Sen sijaan että olisi odottanut ja antanut kiivaiden tunteidensa rauhoittua, hän vastasi heti kipakasti: Pyydän mitä kunnioittavimmin, että komitea vastaisuudessa lähettää minulle neuvoja, ei käskyjä! 4 Huippuvuoret 29. toukokuuta 1969 Retkikunta saapui Vesle Tavleøyan saarelle ylitettyään ensimmäisinä ihmisinä Pohjoisen jäämeren koiravaljakoilla. Retkikunta saaavutti pohjoisnavan oltuaan matkalla lähes 14 kuukautta. EURO P OP A Huippuvuort en retkikunta jo ympäristössä utui ampum kimppuunsa aan hyökkääviä jääkarhuja. ACROSS THE Denne PDF er til privat brug. Derfor må du ikke printe kopier til andre eller dele linket på nettet (f.eks. i mails eller på Facebook) TOP OF THE WO RLD Copyright Historie/Bonnier Publications -

7 Tutkimusmatkat Miehet kuljetettiin vaaralliselta merijäältä helikoptereilla brittiläiselle jäänmurtajalle Endurancelle. Churchille lyhyen koodatun viestin, joka tarkoitti, että retkikunta oli saavuttanut pohjoisnavan. Viestin saatuaan Churchin piti lähettää sähke, joka päivämäärää ja kellonaikaa lukuun ottamatta oli kirjoitettu etukäteen. Se kuului: Minulla on kunnia ilmoittaa Hänen Majesteetilleen, että tänään 5. huhtikuuta 0700 Greenwichin aikaa brittiläinen arktisten alueiden tutkimusretkikunta on saavuttanut pohjoisnavan, 407 päivää Point Barrow sta Alaskasta lähtönsä jälkeen. Laskuvirhe aiheutti paniikin ACROSS THE TOP OF THE WORLD Alkoi viimeinen hurja ponnistus. Miesten päässä takoi vain yksi ajatus: täyttä vauhtia eteenpäin! Herbert päätti lähetyksen ja oli juuri pakannut radion pois, kun Gill tuli hänen luokseen paperi kädessään. Gill oli herättyään myös laskenut heidän sijaintinsa, ja hänellä oli huonoja uutisia. He eivät suinkaan olleet kahden vaan yli yhdentoista kilometrin päässä pohjoisnavasta. Herbert tunsi sydämensä kylmenevän, kun hänen tarkistuslaskelmansa osoittivat, että Gill oli oikeassa ja matkaa oli todella jäljellä vielä yli yksitoista kilometriä. Hän oli lähettänyt kuningattarelle ja brittiviranomaisille täysin virheellistä tietoa. Sähkettä ei voinut enää perua, ja Herbert oli vaarassa menettää maineensa typerän laskuvirheen vuoksi. Wally Herbert tiesi hyvin, millaiseen riepotukseen napatutkija Robert Peary oli aikoinaan joutunut, kun asiantuntijat alkoivat kilvan todistella, ettei tämä ollutkaan käynyt pohjoisnavalla, kuten oli väittänyt. Nyt Herbert oli itse syyllistynyt kohtalokkaaseen virheeseen. Kun hän lopulta toipui järkytyksestään, hän määräsi purkamaan leirin ja lähtemään liikkeelle välittömästi. Hänen ja hänen koko retkikuntansa kunnia oli kyseessä, ja heidän oli ennätettävä pohjoisnavalle, ennen kuin vuorokausi vaihtuisi 6:nneksi huhtikuuta. Miehet lähtivät ripeästi liikkeelle, mutta juuri tuona päivänä merivirta oli heille epäsuotuisa. Jää liikkui etelään lähes samaa vauhtia kuin miehet taivalsivat kohti pohjoista. Neljän tunnin aikana he etenivät tuskin kilometriäkään. Keventääkseen rekiä miehet purkivat niistä tavaraa ja ottivat mukaansa vain välttämättömimmän yöpymistä varten. Alkoi viimeinen hurja ponnistus. Matka jatkui, ja miesten päässä takoi vain yksi ajatus: täyttä vauhtia eteenpäin! Kolmen tunnin kuluttua uupuneet miehet pitivät tauon ja laskivat sijaintinsa. He olivat nyt parin kilometrin päässä pohjoisnavasta, mutta sen toisella puolella. He olivat siis tehneet historiaa ja ylittäneet navan koiravaljakoillaan jo vajaata tuntia aiemmin! Kaikki olivat helpottuneita, mutta liian väsyneitä juhliakseen. He pystyttivät telttansa ja ryömivät makuupusseihinsa. Muutaman tunnin kuluttua pohjoinen merivirta kuljetti heidän jäälauttansa taas pohjoisnavalle, jonka he siten ylittivät toistamiseen. Sikeässä unessa olevat miehet eivät kuitenkaan huomanneet sitäkään. Nälkäiset jääkarhut ahdistelivat Matka pohjoisnavalta Huippuvuorille alkoi lupaavasti, ja retkikunta eteni 15 päivässä yli 400 kilometriä. Mitä etelämmäs he tulivat, sitä ohuemmaksi ja vaarallisemmaksi jää kuitenkin muuttui. Heidän oli jälleen kilpailtava aikaa vastaan ja otettava itsestään ja koiristaan kaikki irti. Viikko viikolta jää muuttui sohjoisemmaksi, eikä Herbert enää pystynyt arvioimaan, kuinka kauan jää kestäisi raskaiden rekien painon. Heidän oli päästävä pois merijäältä, ennen kuin kevät vaihtuisi kesäksi. Jää ei ollut loppumatkasta ainoa ongelma, vaan Huippuvuorten lähestyessä vaaraa aiheuttivat jatkuvasti myös jääkarhut. Valtavat pedot eivät näyttäneet pelkäävän lainkaan ihmisiä, vaan tuntuivat pikemminkin pitävän näitä tervetulleena ravintona. Neljällä miehellä oli mukanaan kolme kivääriä, joten yksi heistä oli aina aseeton. Eräänä päivänä jääkarhu tuli suoraan kohti retkikuntaa, eikä se näyttänyt vähääkään välittävän miesten ilmaan ampumista varoituslaukauksista. Miesten oli pakko ampua karhua kohti, ja saatuaan sarjan osumia karhu kellahti kumoon vain muutaman metrin päässä. Vaaralliset kohtaamiset toistuivat päivittäin, sillä alueella oli paljon jääkarhuja, ja miehet joutuivat ampumaan kolme jääkarhua kolmen päivän aikana. 70 Historia Denne pdf-en er kun for privat bruk. Det er ikke tillatt å skrive ut kopier til andre eller dele koblingen via nettet (f.eks. i epost eller på Facebook). Copyright Historie/Bonnier Publications

8 Valtavien eläinten hengiltä saaminen ei ollut mitään lastenleikkiä, vaan tappamiseen vaadittiin yleensä kolmesta neljään hyvin tähdättyä laukausta. Niinpä miehet huolestuivat huomatessaan, että heillä oli enää jäljellä vain parikymmentä ammusta. Jos huonosti kävisi, ammukset loppuisivat, ennen kuin he olisivat turvassa. Retken loppu häämötti Viimeinen viikko oli yhtä painajaista. Jäät olivat liikkeellä, ja siellä täällä avautui leveitä railoja. Toukokuun lopulla 1969 retkikunta näki Länsimaan, joka oli enää muutaman kilometrin päässä, mutta sinne oli mahdotonta päästä suunniteltua reittiä. Sen sijaan kaksi retkikunnan jäsentä, Ken Hedges ja Roy Koerner, onnistuivat nousemaan maihin toisella Huippuvuorten lukuisista pienistä saarista. Miehet ehtivät juuri ottaa mukaansa todisteeksi näytteet maaperän graniitista, kun heidän oli jo jatkettava matkaa. Tuskin he olivat päässeet tovereidensa luo, kun jää alkoi liikkua mahtavalla voimalla ja miesten piti paeta henkensä edestä hieman turvallisemmalle suuremmalle jäälautalle. He lähettivät sieltä Freddie Churchille viestin, jossa he ilmoittivat saapuneensa matkansa päätepisteeseen. Churchin tehtävä oli välittää viesti kuningattarelle ja lehdistölle. Kaikkiaan kilometrin pituinen matka oli takana, mutta vaikeuksia oli vielä edessä. Suunnitelman mukaan Britannian laivaston jäänmurtajan Endurancen piti noutaa retkikunta koirineen ja varusteineen, mutta se oli vielä 225 kilometriä lounaassa miesten sijaintipaikasta. Miesten oli vielä kuljettava kohti Endurancea muutaman vaarallisen päivän ajan, ennen kuin laivan helikopterit voisivat turvallisesti tulla noutamaan heitä. Wally Herbert pyysi heti tilaisuuden tullen evakuointia, ja jo parin tunnin kuluttua helikopterit pörräsivät heidän yläpuolellaan ja laskeutuivat sitten varovasti hauraalle jäälle. Lentäjät pitivät roottorit pyörimässä, jotta he voisivat nousta ilmaan välittömästi, jos jää pettäisi. Kaikki oli yhtä kaaosta. Roottorit säksättivät korviahuumaavasti ja nostattivat lumipyörteitä ilmaan. Rekikoirat olivat kauhusta vauhkoina ja vastustelivat kaikin voimin miesten yrittäessä nostaa niitä kopteriin. Gill, Hedges ja Koerner sekä koirat vietiin ensiksi turvaan, ja helikopterien lähdettyä Herbert jäi istumaan yksin rekeensä täydellisen hiljaisuuden vallitessa ympärillään. Hän sytytti savukkeen ja nautti ensimmäisestä yksinäisestä hetkestään yli vuoteen. Pian kopteri palaisi hakemaan häntä, ja mylläkkä alkaisi uudestaan. Herbertin mielestä helikopteri saapui lähes liiankin nopeasti ja lennätti hänet Endurancelle, jonka kannella koko laivan miehistö oli häntä vastaanottamassa. Kaikki hymyilivät leveästi ja huusivat, mutta Herbert ei kuullut, mitä he sanoivat. Äkillinen aistiärsykkeiden pommitus oli liikaa. Myöhemmin hän kirjoitti: Tiesin tuolloin vain, että matka oli päättynyt. Lue lisää Wally Herbert: Across the Top of the World, Prentice Hall Press, 1969 Wally Herbert: The Noose of Laurels Discovery of the North Pole, Grafton, 1991 Fergus Fleming: Ninety Degrees North The Quest For The North Pole, Grove Press, 2001 wallyherbert.com Pohjoisnapa veti puoleensa Vuosisatojen saatossa moni seikkailija on vaaroja uhaten yrittänyt päästä ensimmäisenä pohjoisnavalle Britti Henry Hudson yritti ensimmäisenä päästä pohjoisnavalle laivalla, mutta epäonnistui. Kapteeni Constantine Phipps yritti pohjoisnavalle laivalla. Hän ei onnistunut, mutta retkikunta pääsi pidemmälle pohjoiseen kuin kukaan aikaisemmin. Britti Edward Parry pyrki pohjoisnavalle apunaan muun muassa jalaksilla varustetut soutuveneet. Retkikunta teki ennätyksen päästessään 82. leveyspiirille. Sir John Franklinin retkikunta juuttui jäihin, ja nälkä johti kannibalismiin. Yksikään retkikunnan jäsen ei palannut. Charles Francis Hall oli elänyt inuittien kanssa ja aikoi käyttää koiravaljakoita. Hänen laivansa kuitenkin murskautui jäihin ja 19 miestä kuoli. Brittiläinen meriupseeri George Nares pääsi kahdella laivallaan pidemmälle kuin kukaan aiemmin, mutta hinta oli kova: 121 merimiehestä 56 kuoli keripukkiin. Norjalainen Fridtjof Nansen päätti antaa laivansa juuttua jäihin ja ajelehtia pohjoisen virran mukana pohjoisnavalle. Virta vei laivan kuitenkin pohjoisnavan ohi. Salomon Andrée ja kaksi muuta ruotsalaista kuolivat yrittäessään lentää pohjoisnavalle vetypallolla. Robert Peary ja Frederick Cook väittivät molemmat käyneensä koiravaljakolla pohjoisnavalla. Nykytutkijat eivät usko kummankaan päässeen pohjoisnavalle asti. Norjalainen Roald Amundsen lensi pohjoisnavalle ilmalaivalla, mutta ei laskeutunut jäätikölle. Ralph Plaisted ajoi pohjoisnavalle jäätä pitkin moottorikelkalla. Ralph Plaisted kävi pohjoisnavalla moottorikelkalla vain vuotta ennen Herbertiä. POLFOTO Parry teki ennätyksen mutta ei päässyt navalle asti. SCANPIX Print: tre728 - Modtaget fra oversættelse Layout: ws Red.sek: es Denna PDF är endast för privat bruk och får inte kopieras till andra eller spridas via länkar på nätet (t.ex. via e-post eller på Facebook) Copyright Världens Historia/Bonnier Publications