Raamattuhetki luottamushenkilöpuheenjohtajien koulutuspäivässä Joensuussa

Transkriptio

1 1 Raamattuhetki luottamushenkilöpuheenjohtajien koulutuspäivässä Joensuussa Sakari Häkkinen MISTÄ KAIKKI ALKOI? Mistä tämä kaikki alkoi? Itse kunkin kohdalla elämä kristittynä ja ehkäpä vielä sen luterilaisen virtauksen mukaisesti lienee alkanut vähän eri tilanteissa ja eri tavalla. Sen olemme oppineet, että elämä kristittynä alkaa kasteesta ja jossain vaiheessa sitä on tullut tietoiseksi omasta uskonnollisesta elämästään tai kamppailustaan. Mutta mitä on kristittynä eläminen ja mistä kristillinen kirkko yhteisönä on alkunsa saanut? Tässä raamattuhetkessä valotan kristinuskon alkutaivalta sen mukaan, mitä tieteellinen tutkimus tänä päivänä siitä osaa sanoa. Tässä yhteydessä lienee paikallaan sanoa, että ainakaan minulle usko ja tiede eivät ole mitenkään toistensa vastakohtia tai edes ristiriidassa keskenään. Uskon Jumalaan. Tiede on mielestäni paras mahdollinen tapa ihmisen saada selville sitä, minkä Jumala on tehnyt ja mitä lainalaisuuksia tähän kokonaisuuteen kuuluu, millainen on ollut kristinuskon historia ja mitä usko ihmisille merkitsee. Joskus tieteen tulokset ovat kieltämättä toisenlaiset kuin mitä olen aiemmin oppinut. Silloin minun on tarkistettava käsityksiäni. Lopullista totuutta ei tässä ajassa voi kuitenkaan tavoittaa. Sellaista totuutta ei ole ollut tähän asti oppimani, eikä myöskään se muutos, mitä tieteelliset tulokset ehkä ajattelussani saavat aikaan. Näissä ajattelun murroskohdissa on kuitenkin kasvun ja ihmisenä kehittymisen mahdollisuus. Siksi olen innokas oppimaan uutta ja utelias kaikkea sellaista kohtaan, mikä on erilaista tähän asti oppimaani verrattuna. Minua Jumala uudistaa armollaan aina silloin, kun huomaan olleeni väärässä tai saan uuden näkökulman johonkin minulle tärkeään asiaan. Kristinuskon alkuvaihe ihan lyhyesti kerrottuna on suunnilleen tällainen. Kaikki alkoi Jeesuksen teoista ja opetuksista, hänen kuolemastaan ja ennen muuta ylösnousemuksestaan. Hänen seuraajansa kertoivat näistä asioista muille ja kutsuivat mukaan seuraajia uskonnolliseen liikkeeseen, joka sitten ensimmäisen kahden vuosisadan aikana sai niin paljon kannatusta ja voimaa, että siitä tuli kolmesataa -luvulla Rooman valtakunnan virallinen uskonto. Näinhän se menee ja suunnilleen tällaisen historian tulkinnan valossa me sitten luemme Uutta testamenttia. Historian tutkimuksen näkökulmasta on helppo todeta, että me näemme asian aivan toisin kuin tuon ajan ihmiset, ne, joiden elämästä Uusi testamentti kertoo. Heillä ei vielä ollut sitä kokonaisnäkemystä historian kulusta, mikä meillä on, eikä sitä ollut Uuden testamentin kirjoittajillakaan. Itse asiassa perinteinen tulkinta kristinuskon alkuvaiheista perustuu hyvin pitkälti yhteen Uuden testamentin kirjoista, Apostolien tekoihin. Sitä on vuosisatojen ajan pidetty luotettavana ja lähes ainoana historiallisena kertomuksena varhaisen kristikunnan elämästä. Mutta pitäessämme Apostolien tekoja historiankirjana meiltä on jäänyt kenties näkemättä kokonaan, mikä sen kirjoittamisen varsinainen tarkoitus oli ja mihin se tähtäsi. Apostolien teot ei nimittäin ole kirjoitettua historiaa samalla tavoin kuin nykyiset historiankirjoittajat pyrkivät historiaa kuvaamaan. Uusimman raamatuntutkimuksen mukaan Apostolien tekojen kirjoittajan pyrkimys tai ainakin toive oli Israelin uudistuminen Jeesuksen kautta. Jotta Apostolien tekojen nykyaikainen lukija ymmärtäisi, mistä siinä on kysymys, hänen on pidettävä mielessään Israelin tilanne kirjan kirjoittamisen aikaan. Tuohon aikaan Israel oli riistetty ja valloitettu kansa suuren katastrofin jälkimainingeissa. Kirjoittajalle kristinuskon kehittyminen maailmanuskonnoksi ei ollut se olennainen asia, josta hän halusi kirjoittaa. Hän kirjoitti särkyneelle Israelille, joka toivoi uudistumista Jumalan armosta. Hyvän vertauskuvan nykyajasta löydämme Lähi-idän kriisistä. Mitä on olla syyrialainen? Millainen on syyrialaisten tulevaisuus?

2 2 Ihmiset, joista Uusi testamentti kertoo ja joille sen kirjat on alun perin kirjoitettu, eivät pitäneet itseään vielä kristittyinä. Sana kristitty esiintyy koko Uudessa testamentissa vain kolme kertaa (Apt. 11:26; 26:28 ja 1. Piet. 4:16). Historian näkökulmasta on siksi vähän ongelmallista kutsua Uuden testamentin ihmisiä yleisesti kristityiksi, jos suurin osa heistä ei itse tuota sanaa edes tuntenut. Jeesuksen seuraajien yhteisöllä oli aivan muunlaisia nimityksiä itsestään. He saattoivat kutsua itseään tien kulkijoiksi, köyhiksi, pyhiksi tai jollain muulla nimellä, mutta olennaista oli, että suurin osa heistä mielsi itsensä osaksi särkynyttä ja kriisissä olevaa Israelin kansaa. Tästä näkökulmasta luettuna Uuden testamentin tekstit eivät ole niinkään uskonnollisen liikkeen kehittämiä perusopetuksia, uskomuksia ja oppilauselmia, vaan ihmisten pyrkimystä etsiä Jumalalta sitä, mistä ensi kesän Nilsiän herättäjäjuhlien tunnuslausekin kertoo: Uudistat armollasi. Entä jos lukisimme näitä meille pyhiä tekstejä siitä näkökulmasta, että ne eivät ole ikuisia totuuksia Jumalasta tai Jeesuksesta, vaan heihin toivonsa panevien ihmisten luovia tapoja selvittää, kuka minä olen, mihin minä kuulun ja mitä Jumala merkitsee elämän kovissa koettelemuksissa ja kriiseissä? Israel Rooman vallan alla Aika, jolloin Uusi testamentti on kirjoitettu, oli monenlaisen epävarmuuden ja muutoksen aikaa. Ne ihmiset, joita me pidämme ensimmäisinä kristittyinä, eivät ajatelleet olevansa uuden uskonnon ensimmäisiä edustajia, vaan mielsivät ensisijaisesti kuuluvansa Israelin kansaan. He pyrkivät olemaan kuuliaisia Israelin Jumalalle, he lukivat ja tulkitsivat Israelin pyhiä kirjoituksia ja Israelin alueella asuvat tekivät matkoja Jerusalemin temppeliin. Israelin ulkopuolella asuvat taas pitivät itseänsä hajallaan olevaan Israelin kansaan ja maahan kuuluvana, joko henkisesti tai hengellisesti, tai perheen ja suvun traditioiden kautta. Mutta Israel oli kriisissä. Ensimmäisellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää Juudeasta oli tullut Rooman miehittämä alue. Noin sadan vuoden aikana sen oli mahdollista aika ajoin neuvotella valloittajan kanssa myös omasta hallinnosta. Joskus sillä oli omia kuninkaita, joskus se taas alistettiin suoraan Rooman vallan alle. Poliittinen jännite oli jatkuva. Tilanne herätti kysymyksen juutalaisten kulttuurista ja sen sopeutumisesta kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin. Mikä on oikein? Miten voi säilyttää juutalaisen identiteetin? Kuusikymmentäluvulla jälkeen Kristuksen syntymän juutalaiset nousivat kapinaan Roomaa vastaan. Erityisenä syynä tähän oli Rooman lisääntynyt kontrolli Jerusalemin temppeliä kohtaan. Rooma vastasi kapinaan hyvin aggressiivisesti. Vuoden 70 juutalaissodan seurauksena Jerusalem ja sen temppeli tuhottiin täydellisesti. Lähes koko papisto ja suuri osa kansasta tapettiin. Kymmeniä tuhansia ihmisiä ristiinnaulittiin. Tämä johti taloudelliseen ja sosiaaliseen Israelin romahtamiseen sekä täydelliseen nöyryytykseen. Suolaa haavoihin oli, kun roomalaiset juhlivat voittoaan juutalaisista kuljettamalla voittosaatossa Jerusalemin temppelin pyhiä esineitä Rooman kaduilla, pystyttivät Roomaan riemukaaren muistuttamaan juutalaisten nöyryytyksestä sekä löivät rahoja, joissa sama teema oli esillä. Tietenkin jo ennen näitä tapahtumia Israelin kansa oli monella tavoin lyöty hajalle vuosisatoja kestäneiden suurvaltojen valloitusten aikana. Osa kansasta eli jatkuvasti diasporassa eli hajaannuksessa eri puolilla Välimerta ja Mesopotamiaa. Roomalaisten voitto juutalaissodassa merkitsi kuitenkin lopullista kuoliniskua kansallisaatteelle ja ajatukselle itsenäisestä valtiosta. Temppelin tuho merkitsi tässä tapauksessa kaikkein eniten. Israelin Jumalalla ei ollut enää asuinsijaa. Mutta vaikka temppeli olikin ollut kulttuurin, talouden ja hengellisen elämän keskus juutalaisille niin Jerusalemissa kuin sen ulkopuolella, se ei välttämättä ollut sitä kaikille. Se oli roomalaisten kontrollissa, mikä aiheutti paljonkin jännitettä papiston, yläluokan ja juutalaisen väestön keskuudessa. Osa kansasta piti papistoa ja kansan eliittiä korruptoituneena ja roomalaismielisenä, jotkut ajattelivat temppelin käytännössä jo

3 3 saastuneen ja menettäneen asemansa kauan ennen sen rakennusten tuhoa. Roomalaiset vain viimeistelivät sen, mihin korruptio ja epäjumalanpalvelus olivat johtaneet. Vuosikymmeniä juutalaissodan jälkeen oli tullut selväksi, että temppeliä ei enää korjattaisi. Roomalaiset päättivät rakentaa sen tilalle roomalaiselle jumalalle Juppiterille omistetun temppelin. Jerusalemin paikalle rakennettiin 130-luvulla roomalainen kaupunki Colonia Aelia Capitolina, johon juutalaisilta oli pääsy kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Tämä sai aikaan juutalaisissa syvää surua ja hämmennystä. Miksi meille kävi näin? Mitä tässä tilanteessa tarkoittaa kuulua Israelin kansaan? Ovatko Israel ja sen traditiot kuolleet? Mitä me nyt teemme? Uuden testamentin ajan sureva Israel Tuon ajan uskonnollisessa kirjallisuudessa on paljon valituksia ja sen kysymistä, mitä tämä katastrofi merkitsee. Ketä tästä pitäisi syyttää? Miten toimimme tästä eteenpäin? Esimerkiksi Johanneksen evankeliumin neljännessä luvussa Jeesus sanoo samarialaiselle naiselle, että Jumala ei ole sidottu paikkaan: Tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. (Joh. 4:21). Johanneksen evankeliumissa nähdään, että Jumalan kuuluminen vain yhteen erityiseen paikkaan oli tullut täysin mahdottomaksi. Heprealaiskirjeessä kuulemme tähän samaan teemaan kuuluvan suoran valituksen: Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee. (Hepr. 13:14). Jerusalemin tuho mielessään Heprealaiskirjeen kirjoittaja toivoo kuulijakuntansa kääntävän katseensa taivaallista, pysyvää kaupunkia kohti. Heprealaiskirje esittelee Jeesuksen niin täydellisenä pappina kuin uhrinakin (Hepr. 9:11-14), ja sen vuoksi immuunina niin korruptiolle kuin tuhollekin. Ilmestyskirja taas puhuu kostonhimoisesti Rooman tuhosta. Roomaa kutsutaan nimellä Babylon ja sitä kuvaillaan siveettömänä porttona (Ilm. 18). Ilmestyskirjan loppuhuipennus on näky taivaasta laskeutuvasta uudesta Jerusalemista, joka on loistava ja erityisen kaunis ja puhdas kaupunki, täynnä valoa (Ilm ). Ilmestyskirjan ohella vain harvat lähteet kuitenkin syyttävät Roomaa Jerusalemin tuhosta, vaikka Rooman valtakunta ilmeisen selvästi oli tuhon aiheuttaja. Israelilaisessa perinteessä on näet kauan pyritty selittämään vieraan vallan alle joutuminen ja Israelin kokema kärsimys seurauksena sen omasta uskottomuudesta ja korruptiosta. Vanhan testamentin Israelin suurin tragedia oli pakkosiirtolaisuus, jonka selityksenä pidettiin sitä, että kansa ja sen johtajat olivat tehneet niin pahasti väärin omaa Jumalaansa kohtaan, että Israelia kohtasi tuho. Tämä ajattelumalli näkyy koko Vanhassa testamentissa ja siitä se omaksuttiin myös selittämään vuoden 70 juutalaissodan tappion seurauksia. Vika on meissä itsessämme. Me olemme itse syylliset meitä kohdanneeseen häpeään ja vaivaan. Ainakin vielä toisella ja kolmannella vuosisadalla tällaista uhria syyllistävää ajattelua esiintyi runsaasti. Jotenkin tuntuu, että tuollainen ajattelumalli ei ole aina ollut ihan vierasta meillekään, ainakaan tässä rakkaassa körttiläisyydessä. Tämä on tärkeää havaita, koska meillä on taipumus ajatella, että Heprealaiskirjeen, Johanneksen evankeliumin tai Ilmestyskirjan kohdat ovat kristillisen teologian tuotoksia ja opillisia lausumia. Uuden testamentin kirjoitukset eivät kuitenkaan ole irrotettavissa historiallisesta taustastaan. Joskus näitä lauselmia on käytetty jopa osoittamaan, miten kristinusko tuli korvaamaan juutalaisuuden tai täydellistämään sen parempana ja kehittyneempänä uskontona. Tämä on melkoista ylimielisyyttä ja historian vääristelyä. Nämä tekstit nousevat juutalaisesta traditiosta. Niiden kirjoittajat pitivät itseään israelilaisina. Ilmestyskirjassa, Johanneksen evankeliumissa tai Heprealaiskirjeessä ei käytetä sanaa kristitty. Ne on kirjoitettu ennen kuin tuo termi on ollut edes yleisesti käytössä. Nämä tekstit vastaavat kaiken menettäneiden ihmisten hätään. Taivaallinen Jerusalem tulee todellisen Jerusalemin tilalle. Jumala vailla asuntoa tulee ymmärrettäväksi, kun Jumalan huonetta ei enää ole.

4 4 Myös Apostolien teot avautuu eri tavoin, kun sitä ei ajatella kristinuskon varhaisena historiana, vaan särkyneen ja eheytymistä etsivän Israelin näkökulmasta. Ajatelkaapa vaikka helluntain tapahtumia: Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä mitä Henki antoi heille puhuttavaksi. Jerusalemissa asui hurskaita juutalaisia, joita oli tullut sinne kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on. Kun tämä ääni kuului, paikalle kerääntyi paljon väkeä, ja hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään. He kysyivät ihmeissään: Eivätkö nuo, jotka puhuvat, ole kaikki galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä? (Apt: 2:1-8). Liturgisessa kalenterissa helluntaita juhlitaan kirkon syntymäpäivänä, jolloin Jeesuksen ensimmäiset seuraajat lähetettiin ja varustettiin evankelioimaan koko maailma sanomalla hänestä. Tekstiä tarkemmin tutkiessa huomaamme kuitenkin aivan muita teemoja nousevan esiin. Ensiksikin juutalaista helluntaita juhlittiin viisikymmentä päivää juutalaisen pääsiäisen jälkeen. Päähenkilöt olivat siis viettämässä perinteistä israelilaista juhlaa. Toiseksi on huomattava, että kertomus liittyy Vanhan testamentin Baabelin tornikertomukseen. Baabelin torni-kertomuksessa ihmiset kuuluivat aluksi yhteen, mutta Jumala hajotti tämän yhteyden niin, etteivät he enää ymmärtäneet toisiaan. Helluntai-kertomuksessa israelilaiset kaikista kansoista kokoontuivat Jerusalemiin ja kuitenkin he ymmärsivät apostoleja omalla kielellään. Jerusalemista tulee näin juutalaisille ykseyden symboli, jonka Pyhä Henki tekee mahdolliseksi. Hajottamisen ja hajaannuksen sijaan uskossa Jeesukseen nähdään yhteyden ja yhdistymisen mahdollisuus. Kaikkien aikojen kriisin keskelle avautuu myös Jumalan armosta uudistumisen mahdollisuus. Jeesuksen kuolema roomalaisen väkivallan kontekstissa Israelilaiset eivät suinkaan olleet ainoita kansoja, joiden olemassaolon ja identiteetin Rooman valta nujersi. Rooman imperiumin vallanpitäjät olivat vainoharhaisia ja pitivät tiukkaa kontrollia. He olivat alati huolissaan kansannousuista ja kostivat usein julmasti ja kohtuuttomalla väkivallalla pienetkin liikehdinnät Roomaa vastaan. Väkivalta merkitsi Rooman ylhäisölle samalla urheilua ja huvituksia. Colosseumilla ja amfiteattereissa seurattiin innoissaan ihmisten teloituksia ja järjestettiin myyttisten ja historiallisten taistelujen näyttäviä uusintaesityksiä, joissa sadat ja jopa tuhannet ihmiset ja eläimet joutuivat heittämään henkensä. Rooman rauha, Pax Romana, oli väkivallan uhkaan perustuvaa rauhaa. Tässä uhkaavassa ja vainoharhaisessa ilmapiirissä kuoli myös Jeesus. Minkälaisen merkityksen sai Jumalan Pojan, Israelin pelastajan, väkivaltainen kuolema ensimmäisen ja toisen vuosisadan israelilaisten, Jeesuksen seuraajiksi itseään kutsuvien, mielessä? Ensiksikin Jeesuksen kuolema ei ollut vain yksittäinen ja ainutlaatuinen tapahtuma, vaikka sellaisena me sitä useimmiten ajattelemme. Se oli historiallisesti yksi monista väkivaltaisista, epäoikeudenmukaisista ja sydäntä särkevistä kuolemista muiden vastaavien joukossa. Samalla tavoin moni muu joutui ystäviensä pettämäksi, viranomaisten palloteltavaksi, roomalaisten ruoskittavaksi ja pilkattavaksi ja usein vielä omankin kansan eliitin halveksimaksi. Jeesuksen kuolema ei siis ollut aikanaan merkittävä vain siksi, että se oli ainutlaatuinen erityistapaus, vaan juuri siksi, että se oli pelottavan samanlainen monen muun ihmisen kohtalon kanssa. Jeesuksessa ruumiillistuivat hänen seuraajiensa pelot. Jeesuksen kuolemasta tuli omana aikanaan hänen seuraajiensa piirissä vastaavanlainen symboli kuin meille noin vuosi sitten näytetty kuva rannalle menehtyneestä pikkupojasta. Tuo poika kertoi kaikkien kärsimyksestä, toivottomuudesta ja pelosta. Mihin me olemme menossa? Mitä tästä seuraa?

5 5 Itse asiassa evankelistat kutsuvat lukijoitaan samaistumaan Jeesukseen juuri tällä tavoin. Jeesuksen kehotus seuraa minua esiintyy Markuksen evankeliumissa usein. Joka tahtoo minun perässäni kulkea, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua (Mark. 8.34) on suora kutsu samaistua Jeesuksen tuskaan, löytää Jeesuksessa sellainen hahmo, jonka kautta voi kohdata oman kipunsa ja haavoittuvuutensa. Johanneksen evankeliumissa Jeesus samalla tavoin kertoo seuraajilleen, että sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä (Joh. 14:20). Myös monet Jeesuksesta käytetyistä nimityksistä liittyvät, ei niinkään hänen ainutlaatuisuuteensa, vaan siihen, että häneen on helppo samaistua. Jumalan poika -nimitys Raamatussa viittaa kyllä joskus ainutlaatuiseen suhteeseen Jumalaan, mutta tavallisimmin se viittaa Jumalan lapseuteen, Israelin kansan jäsenyyteen. Kaikki israelilaiset ovat jumalan poikia ja tyttäriä. Myös Paavali käyttää tuota nimitystä samalla tavalla, vaikka meidän kirkkoraamatussamme termi on silloin käännetty jumalan lapseksi. Ihmisen poika taas merkitsi kirjaimellisestikin alun perin ihmislasta, kuolevaa ja haavoittuvaa ihmistä, ketä tahansa, vaikka tuosta termistä tulikin sitten yksi Jeesuksen monista erisnimistä. Jeesuksen kärsimys ja kuolema kosketti syvästi hänen seuraajiaan. Siinä tapahtumassa yhdistyi yksityisen pienen ihmisen viaton kärsimys suuren väkivaltakoneiston kourissa ja samanaikaisesti Jumalan suunnitelmissa ainutlaatuisen ja merkittävän ihmisen kohtaama vääryys ja katastrofi. Mutta Jeesuksen kohtaama julma kuolema ei merkinnyt kuitenkaan kaiken loppua. Hänen kuolleista herättämisensä merkitsi valtavaa voittoa toivolle ja tulevaisuuden uskolle. Kuolema ja tuho ovat hirvittäviä asioita, joita ei voi väistää, mutta Jeesuksen ylösnousemus antaa viestin siitä, että uusi alku on mahdollinen. Jeesus, ja varsinkin kertomukset hänestä, eli Jumalan Sana, on yhdistänyt ihmisiä, jotka ovat odottaneet ja toivoneet uudistumista tuhon ja hävityksen keskellä. Hän on koonnut särkyneitä ja toivonsa menettäneitä yhteen. Uuden testamentin kirjojen valossa voimme tänä päivänä pohtia, onko meidän syytä kantaa harteillamme jatkuvaa kollektiivista syyllisyyttä koko maailman pahuudesta. Ehkä siinä on puolensa. Me olemme aiheuttaneet ilmastonmuutoksen ja voimme siis syyttää siitä vain itseämme. Me olemme epäonnistuneet poliittisissa päätöksissä, minkä seurauksena nyt taistellaan ja kansat liikehtivät etsimään parempaa ja turvallisempaa asuinseutua. Jos Raamatun aikaa olikin luontevaa katastrofin tullessa syyttää Jumalan valitsemia ja tehtävään asettamia kansan johtajia poikkeamisesta oikealta tieltä, niin kuinka paljon luontevampaa se on nyt, kun länsimaisessa demokratiassa olemme itse valinneet johtajamme. Omaa syytämme siis kaikki kurjuus. Oma vikamme, että meillä on epävarma tulevaisuus. Mitä tässä tilanteessa merkitsee varhaisen, vasta orastavan Jeesus-uskon pyrkimys nähdä Jeesuksen kuolemassa paljon enemmän kuin siinä silminnähden tapahtui? Hän kantoi meidän syntimme. Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnin, me laulamme messussa. On sittenkin mahdollista, että meidän ei tarvitse vaipua yhteisen eikä yksityisen syyllisyyden alle epätoivoon ja katkeruuteen. Me näemme Jeesuksen kuoleman sellaisena kertakaikkisena uhrina, että meidän ei tarvitse enää uhrata eikä uhrautua sovittaaksemme omat ja menneiden sukupolvien synnit. Vaikka olemme syypäitä, niin syyllisyyttä ei tarvitse kantaa, sillä se ei johda omaan eikä maailman uudistumiseen eikä toivoon. Toivo paremmasta huomisesta ja oma uudistuminen lähtee liikkeelle tuosta helluntain ihmeestä, johon viittasin. Jeesuksen voitto kuolemasta merkitsee sitä, että me olemme hänessä ja hän meissä. Hän yhdistää meidät toisiimme, niin että me ymmärrämme toisiamme. Hän on läsnä tässä maailmassa, sen kärsimyksenkin keskellä ja rohkaisee meitä toivoon ja muutokseen, pois turhasta syyllisyydestä. Niin, vaikka

6 kivunkin kautta, mutta Herra: Uudistat armollasi. Se ei ole pyyntö, vaan toteamus. Näin tapahtukoon meidän kaikkien kohdalla. 6