Eidote 2/ Eidote 2/2005 TAIDEHISTORIAN AINEJÄRJESTÖLEHTI. Timo Ilonen. keskiaukeama. Typografia s.6 ~ Katutaide s.14 ~ Wien-ekskursio s.

Transkriptio

1 Eidote 2/ Eidote 2/2005 TAIDEHISTORIAN AINEJÄRJESTÖLEHTI Timo Ilonen keskiaukeama Typografia s.6 ~ Katutaide s.14 ~ Wien-ekskursio s.18

2 Eidote 2/ Eidote 2/ Eidotteen julkaisee Eidos ry. Eidos on Helsingin yliopiston taidehistorian opiskelijoiden ainejärjestö. Eidos toimii jäsentensä edunvalvojana ja linkkinä yliopiston, tiedekunnan, oppiaineen ja opiskelijoiden välillä. Eidos järjestää jäsenilleen toimintaa, muun muassa työelämätapahtumia, opintomatkoja, opintopiirejä sekä tietenkin juhlia. Eidos kokoustaa noin kahden viikon välein. Kokoukset ovat avoimia taidehistorian opiskelijoille. Lisätietoja Eidoksesta osoitteesta Sivuilta löytyvät myös ohjeet järjestön sähköpostilistalle liittymisestä. Eidoksen hallituksen tavoitat osoitteesta eidos-hall@helsinki. fi ja puheenjohtajan osoitteesta alina.manttari@helsinki.fi. Alina Mänttäri, Eidoksen puheenjohtaja 2005 JULKAISIJA Eidos ry. PAINOS 110 kpl PAINOPAIKKA Limes ry:n graafiset laitokset Sisällys 3 Pääkirjoitus PÄÄTOIMITTAJA Linda Leskinen linda.leskinen@helsinki.fi TOIMITUSSIHTEERI Laura Gelmi laura.gelmi@helsinki.fi Linda Leskinen 4 Urbaani legenda Linda Leskinen Eidote 2/ Typografia, huomaamaton taide Petra Boije 10 Taiteilijahaastattelu: Timo Ilonen Linda Leskinen 14 Valta kansalle, kadut taiteelle Alina Mänttäri 17 Taidehistorian kaunein suudelma Ritva Silakka 18 Wien Top3 Laura Gelmi 20 Kurinalaistaja Jonas Malmberg Otto Wagnerin villan kaide. Wien-ekskursion TOP3-kohteet esitellään viimeisellä aukeamalla. TAITTO Petra Boije petra.boije@helsinki.fi KANNEN KUVA Timo Ilonen PÄÄTOIMITTAJALTA Rouva kassajonossa saattoi tietysti olla väsynyt. Ilma liukuhihnan paikkeilla oli täynnä kitinää, suhinaa ja rapinaa, kun päätä kääntäessäni huomasin sipulisilppupussin. Se hikoili hihnalla plus-asteiseen ilmaan jouduttuaan, melkein kuin tuijotuksestani nolostuneena. Rouva takanani sormeili lompakkoaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mielikuvat pitävät joskus yllä turhia tapoja, toiveita ja tottumuksia... Huomaan nyt, kuinka olen tähän asti elänyt väärässä tiedossa. Pakastealtaasta tunsin kyllä keksinmurujäätelön, mozzarellatomaattipizzan ja wokkisekoitukset, mutta arkinen sipulisilppu ei koskaan ollut joutunut näkökenttääni. On yhä vaikea kuvitella sellaista tuotetta, mutta ehkä rouva tosiaan oli väsynyt. Puutarhaliikeketju taas mainosti jokin aika sitten edullisia laventelintaimia. Mainoksessa suureellisen tekstin taustalle oli ympätty kuva, jossa kumpuilevat violetit laventelirivit jatkuivat jyrkässä perspektiivissä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Keittiön ikkunalaudalta on kuitenkin vielä pitempi matka Provenceen. Mielikuvat pitävät joskus yllä turhia tapoja, toiveita ja tottumuksia. Käsillä olevasta Eidotteesta löytyy, muun muassa, erilaisia näkökulmia erottaa toisistaan mieli ja kuva.

3 Eidote 2/ Eidote 2/ Urbaani legenda...entä jos Sartre ja de Beauvoir olisivat sattuneet syntymään post war- Pitäjänmäelle? Sehän niistääkin, tuhahti mies hämmentyneen tylsistyneenä vaimolleen bongattuaan Satren ja Simone de Beauvoirin heidän kantakahvilassaan Le Floressa. Kun suomalainen tarvitsee kompassia harhaillakseen rastilta toiselle elämänsä pystymetsässä, Simone on yksinkertaisesti vilkaissut kadunnimikylttiä ja painellut eteenpäin. Mitä yhteistä on Jean- Paul Sartrella ja Simo Frangenilla? Molemmat ovat joskus päätyneet juorulehden kanteen. Sartre nousi kuuluisaksi ja kiistellyksi persoonaksi hyvin nopeasti. Kohukirjailijan tekemisiä seurattiin tarkkaan. Frangenista tiedän, että hän on tullut humaltuneena ulos kapakasta. Toisaalta tiedän hänen olevan on tavallinen tyyppi ja tuleva perheenisä. Sartren tavallisuus oli aikoinaan hämmentävä juttu. Sehän niistääkin, tuhahti mies hämmentyneen tylsistyneenä vaimolleen bongattuaan Sartren ja Simone de Beauvoirin kantakahvilassaan Le Floressa. Sartren inhimillisyys äimistytti yleisöä. Tavalliset ihmiset olivat siis yhtä selkärangattoman jumalhakuisia niin menneen maailman Pariisissa kuin 2000-luvun Tampereellakin. TEKSTI: Linda Leskinen KUVAT: Petra Boije Simone de Beauvoirin ( ) muistelmat ovat opettavaista luettavaa. Moniosaiset muistelmat luovat elävän kuvan yhden eurooppalaisen ydinnäyttämön lähimenneisyyteen. Kirjoja voi hyvin lukea myös kaupunkitutkimuksen näkökulmasta. De Beauvoir tulee ohimennen kuvailleeksi elämäänsä Pariisin kaduilla, sen kuppiloissa, teattereissa, puistoissa ja tietysti myös Sorbonnen yliopistossa. De Beauvoirin onneksi hänen isänsä oli köyhtynyt aatelinen, jolla ei ollut varaa naittaa tyttäriään. Suoritettuaan tutkintonsa hän pääsi muuttamaan omaan pikku asuntoon, eikä enää salannut äidiltä vierailujaan hämäriin baareihin. De Beauvoir opetti vuosia filosofiaa eri kaupungeissa, ja palattuaan Pariisiin vuokrasi huoneen, jonka ainoina kalusteina olivat sänky, pöytä ja tuoli. Lähestyttyään 40:ää asumisjärjestelyt eivät olleet muuttuneet. Oli käytännöllistä, että elämänkumppani Sartre, johon de Beauvoir oli tutustunut liki pari vuosikymmentä aiemmin, majaili vastaavanlaisessa huoneessa kerrosta alempana. Suomalaiset arkkitehdit viljelevät niin tiuhaan toivetta siitä, että ihmiset erilaisten järjestelyjen avulla pääsisivät kohtaamaan toisiaan, että suomalaisista kaupungeista taitaa tosiaan puuttua jotain. Mitähän se voisi olla? Sartre ja de Beauvoir eivät tarvinneet keittiötä, koska he söivät aina ulkona. He tapasivat tuttaviaan milloin missäkin kahviloissa, joissa he työskentelivät. Pariisi ja sen suorastaan melodramaattinen urbaanius tarjosi hedelmällisen kasvualustan kirjoittaa romaaneja, kehitellä filosofista järjestelmää sekä muuta mukavaa, kuten nukketeattereita. Kaikenlaisia kiinnostavia ihmisiä saattoi kohdata Picassosta Cocteauhun. De Beauvoir ei sitä sano, mutta Pariisilla rakennettuna ympäristönä on täytynyt olla vaikutusta hänen mielenmaisemansa muotoutumisessa. Kun suomalainen tarvitsee kompassia harhaillakseen rastilta toiselle elämänsä pystymetsässä, Simone on yksinkertaisesti vilkaissut kadunnimikylttiä ja painellut eteenpäin. Äskettäin ilmestyneessä kirjassa Entä jos... Vaihtoehtoinen Suomen historia leikitellään epätodella. Minäkin ryhdyn: entä jos Sartre ja de Beauvoir olisivat sattuneet syntymään post war-pitäjänmäelle? Olisiko edellinen saanut Nobelpalkinnon, vai ehkä perustanut angstista progressiivista rokkia soittavan yhtyeen? Olisiko jälkimmäisestä kehkeytynyt pystytukkainen naistutkija; aito Pitskun giltsi, ja YLE:n tv- keskustelujen luottovieras? Yleensä ajatellaan, että Pariisin kaltainen aitoeurooppalainen suurkaupunki on juuri sellainen paikka, jossa voi tapahtua ihan mitä vain. Kun de Beauvoir astui ulos kadulle, hänellä oli välittömästi ulottuvillaan kokonainen metropoli loputtomine mahdollisuuksineen. Vastaavassa tilanteessa helsinkiläinen korkeintaan pyyhkiytyy trombin mukana pois kadun rauhaa häiritsemästä. Lienee inhimillistä, että mielikuvat lukkiutuvat menneisyyteen. de Beauvoirin muistelmista välittyvä kuva kaupunkilaiselämästä vaikuttaa eittämättä myyttiseltä. Kymmeniä vuosia sitten vallinnut sosiaalinen järjestelmä mahdollisti pariisilaisten intellektuellien boheemin elämäntavan; lyseonopettajan pienellä palkalla tuli juuri ja juuri toimeen, mutta ei enempään ollut tarvettakaan. de Beauvoir ja kumppanit olivat juuri niin urbaaneja, kuin mitä ajan Pariisi antoi myöten. Suomalaisen saattaa siis olla harhaanjohtavaa suhtautua kaupunkiin yksisilmäisen nostalgisesti ja ajatella sitä jonain menetettynä eli näin ollen jonain mahdollisesti takaisin tulevana. Tekee yksinkertaisesti elämän helpommaksi, kun erottaa toisistaan historiallisen ilmiön ja todellisuuden; lihis vie nälän paremmin kuin briossi.

4 Eidote 2/ Eidote 2/ Typografia huomaamaton taide TEKSTI: Petra Boije Tavalliselle tallaajalle typografia tulee vastaan jokapäiväisessä arjessa. Kirjaimia on joka puolella. Kaikkien mainosten, lehtien ja ylipäätään kaiken tekstin takana on ollut jonkinlaista typografista harkintaa. Siihen kiinnittää huomiota vasta, kun se on tehty huonosti tai sitten epätavallisen hyvin. Jokin mainos voi olla pysäyttävä juuri huolellisten typografisten valintojen kautta, vaikka katsoja ei sitä tiedostakaan. Typografia toimii rakentavana ja kokoavana elementtinä kaikessa viestinnässä, johon kuuluu tekstiä. Jos se on tehty huonosti teksti on liian pientä tai riviväli liian ahdas, teksti on ladottu epäjohdonmukaisesti eikä lukija tiedä mistä aloittaa, tai silmä joutuu hakemaan uuden kappaleen alkua se hyppää silmille. Typografiset valinnat osuvat usein myös omalle kohdalle. Kaikki ovat joskus ladanneet netistä Typos (kreikk.) merkki, grafein (kreikk.) kirjoittaa Hyvä typografia on lukijalle huomaamatonta. Siksi et ehkä ole kiinnittänyt huomiota tämänkään lehdykän typografiseen asuun kirjaintyyppiin, riviväliin, palstaväliin, otsikoihin ja ingresseihin? Typografia on oma taiteenalansa, jolla on oma osansa taidehistoriassa. Tämän kirjoituksen tarkoitus on raottaa typografisen taidemaailman ovea ja, toivon mukaan, luoda uusia näkökantoja ja kriittisyyttä. abcdefghijklmnopqrstuvwxyzåäö Adobe garamond, regular, 25pt hauskannäköisiä kirjantyyppejä ja käyttäneet niitä esseensä otsikoina, tai pahimmassa tapauksessa jopa leipätekstinä. Jos ei Wordin automaattiasetuksissa kyllästymiseen asti oletuskirjaintyyppinä löytyvä Times New Roman miellytä, voi listasta valita vaikkapa Arialin. Myös riviväliä pyydetään usein esseeohjeissa säätelemään. Jotkut voivat myös valita työvalikosta tasareunaisen, hyvännäköisen palstan. Tämän suurempia typografisia kysymyksiä useimpien eteen tuskin tulee. Seuraavissa kappaleissa eritellään siksi muutamia typografian perustermejä ja kirjaintyyppejä sekä käydään lyhyesti läpi typografian historiaa. Termistö ojennukseen Typografian terminologisella kentällä vallitsee suoranainen kaaos. Siksi on hyvä konsultoida ammattitasoista typografista opasta jotta termejä käytetään oikein. Kirjainten ulkonäöstä puhuttaessa on oikea sana kirjaintyyppi, esimerkiksi Times New Roman. Kirjaintyyppi on siis yhteinäiseen tyyliin piirretty sarja kirjaimia, numeroita, välimerkkejä ja muita typografisia elementtejä. Sen sijaan jos puhutaan vaikkapa lihavoidusta (bold) Times New Romanista, on kyseessä kirjaintyypin kirjainleikkaus (Itkonen 2003: 11.) Muita leikkauksia ovat muun muassa italic (kursiivi), light (kevyt, ohut), black (leveä ja paksu) ja extra black (hyvin leveä ja paksu). Joillekin kirjaintyypeille on olemassa tuhottomasti erilaisia leikkauksia aina ultra light condensesta super ultra blackiin, joista kaikista on vielä olemassa kursiiviversio. Yleisesti käytetty yleisnimike kaikelle, mikä jotenkin liittyy kirjainten ulkoasuun on fontti. Se juontuu ranskan sanasta fondre (valaa, valmistaa) ja on alunperin KIRJAINTEN OSAT hiusviiva (kirjaimen ohuin viiva) Hxpkaog pääte yläpidennys varsi vastamuoto korva helmipääte kaari Kirjaimen kannatin linkki poikkiviiva koukkupääte silmukka alapidennys jalka tarkoittanut vain kirjaintyypin yhtä kokoa. 10 pisteen kokoon valettu kirjaintyyppi on siis ollut eri fontti kuin 12 pisteen kokoon valettu (ibid). Usein kuullaan myös käytettävän sanaa kirjasin, termi joka on peräisin metalliladonnan ajalta. Kirjasin oli se kohokuvio, joka painoi merkin paperille. Nykyisen painotekniikan kanssa sanalla ei ole mitään tekemistä, eikä termiä tulisi siksi käyttää (ibid). Hyviä kokoavia nimityksiä ovat kirjainperhe, joka on yhteisnimitys yhden kirjaintyypin kaikille muunnoksille, sekä kirjaintyyli, jolla tarkoitetaan laajempaa ryhmää toisiaan tyyliltään muistuttavia kirjaintyyppejä (esimerkiksi renessanssiantiikva ja geometrinen groteski) (ibid:12.) Renessanssiantiikva? Geometrinen groteski? Claude Garamond? Kirjantyypit luokitellaan erilaisiin kirjaintyyleihin riippuen siitä, millaista muotokieltä ne edustavat ja mitä yhteisiä piirteitä niillä on. Luokittelun avulla on helppo nähdä ja ymmärtää kirjaintyylien kehitys ja eri vaiheet sekä sitä, millaista vaikutelmaa milläkin tyypillä tavoitellaan. On tärkeää huomata, että kirjaintyyli ei ole riippuvainen siitä aikakaudesta, jolloin se muotoiltiin. Esimerkiksi renessanssiantiikvaksi voi hyvin kutsua 1900-luvulla luotua kirjaintyyppiä, jos se selkeästi seuraa renessanssin kirjainmuotoilun periaatteita luvun alussa, kun mullistava kirjapainotaito oli juuri keksitty, käytössä oli pelkkiä erilaisia goottilaisia kirjaimia. Humanismin nousun myötä renessanssin Italiassa typografiasta tuli pian arvostettu taiteenlaji, ja alkoi syntyä uusia kirjantyyppejä. Tämän ajan kirjaintyyli on renessanssiantiikva, joista luokittelu ja typografinen historia on tapana aloittaa. On hauskaa huomata, miten eri aikakausien kirjaintyypit seuraavat silloisia kauneusihanteita ja miten hyvin ne limittyvät yhteen taidehistorian kanssa. Ennen kuin aloitamme pikajuoksun, on oltava tietoinen yhdestä perustavanlaatuisesta typografisesta jaosta; nimittäin antiikva- ja groteskikirjaimista. Antiikva tarkoittaa päätteellistä kirjainta, kun taas groteski on päätteetön kirjain (kts. faktaruutu). Renessanssiantiikvat Renessanssin ajan tärkein ja vaikutusvaltaisin kirjainmuotoilija oli ehdottomasti ranskalainen x-korkeus Claude Garamond. Hän suunnitteli antiikvakirjaintyypin, josta tuli eräs käytetyimpiä ja ylistetyimpiä klassikkoja: itsensä mukaan nimetyn Garamondin. Garamond edustaa renessanssin Garalde-antiikvoja, jotka tunnistaa helpoiten e-kirjaimen silmukan vaakasuorasta poikkiviivasta. Renessanssin aikana syntyivät myös humanistiantiikvat (mm. Jenson) sekä alankomaalaiset antiikvat, joissa näkyy jo selkeitä barokin piirteitä. Renessanssiantiikvojen luettavuus on hyvä, sillä ne tehtiin juuri pitkiä tekstejä varten. Niiden muotokieli on kaunis ja rauhallinen, ja ne huokuvat renessanssin harmoniaa sekä loppuun asti vietyä viimeistelyä. Barokkiantiikvat Kun siirrytään barokin aikakauteen, myös antiikvat muuttuvat. Barokkiantiikvassa on suurempi kontrasti, se on leveämpi ja vie enemmän tilaa, ja siihen tuli tyylikkäitä ja rempseitä yksityiskohtia (kuten versaali-q: n häntä). Puhtaimpana ja tunnetuimpana barokkiantiikvana pidetään Baskerville-kirjaintyyppiä. Sen muotoili englantilainen John Baskerville 1700-luvun puolivälissä. Hänen tavoitteenaan oli poiketa aiemmista kirjantyypeistä. Hän ohensi

5 Eidote 2/ Eidote 2/ hiusviivaa luodakseen herkän, keveän, mutta samalla vahvakontrastisen kirjaimen. Englannissa Baskervillea haukuttiin, sen pelättiin jopa olevan näölle haitallinen. Ranskassa se taas otettiin vastaan hyvin, ja tänä päivänä sitä pidetään luotettavana ja tyylikkäänä vaihtoehtona sekä lyhyissä että pitkissäkin teksteissä (olettaen, että osataan valita Baskerville-viidakosta jokin reproduktio, joka toimii alkuperäisen tapaan tästä kuten kaikista muistakin klassikkokirjaintyypeistä on olemassa kymmeniä eri tulkintoja ja uusintoja). Baskervillen paras tuntomerkki on sen hyvin koristeellinen Q-häntä. Se on yleisesti ottaen melko elegantti, joten sen käyttö ei ole sopivaa aivan arkisissa teksteissä. Uusklassiset antiikvat Uusklassisissa antiikvoissa näkyy ehkä kaikkein parhaiten aikakauden taiteiden, eritoten arkkitehtuurin, vaikutus. Antiikvan muoto oli monella tapaa äärimmillään juuri uusklassismin aikaan. Kaikkein kuuluisin uusklassisten antiikvojen muotoilija oli Giambattista Bodoni. Hänen käsialaansa on nykyään huikean klassikon asemassa oleva Bodonikirjaintyyppi, joka levisi ympäri Eurooppaa 1790-luvulla ja säilytti suosionsa aina 1850-luvulle asti. Bodoni on hyvin haasteellinen kirjaintyyppi. Siinä äärimmäisen ohuet hiusviivat on yhdistetty suureen kontrastiin, mikä tekee siitä sekä hankalasti painettavaa että pitkissä teksteissä vaikeasti luettavaa. Bodoni on taitamattoman graafikon kädessä suorastaan katastrofi. Se sopii luonteensa vuoksi vain tiettyihin käyttötarkoituksiin. Egyptiennet Egyptienneksi kutsutaan antiikvakirjainta, jossa on hyvin vahvat päätteet. Egyptiennessä ei ole juurikaan kontrastieroja, vaan viivat ovat tasapaksuja. Niissä näkyy groteskikirjainten esiaste: poistamalla päätteet egyptiennestä saadaan helposti groteskikirjain. Kirjainten päätteet liittyvät kirjainpylvääseen ilman kaarta. Tunnettuja egyptiennejä ovat mm. Rockwell (1934) ja Serifa (1967). Egyptienneksi kutsutaan usein myös Roger Besleyn Clarendonia (1845), vaikka se pitäisi erotella omaksi tyylikseen. Siinä on enemmän vaihtelua viivanpaksuudessa, ja mikä tärkeintä, päätteet liittyvät pylvääseen kaarella. Alunperin Clarendon suunniteltiin mainonnan käyttöön. Se on erikoinen kirjaintyyppi, joka sopii hyvin otsikoihin, mutta erikoisuutensa takia siihen kyllästyy helposti. Groteskit Groteski on tasavahva kirjaintyyppi, jossa ei ole päätteitä. Groteskien alaryhmiä ovat geometrinen ja humanistinen groteski. Kun groteskit ilmestyivät markkinoille 1800-luvun alussa, ne näyttivät kauniiden uusantiikvojen keskellä useimpien mielestä hyvin omituisilta ja rumilta. Siitä ne saivat haukkumanimen grotesque (suhteeton, luonnoton). Nämä alkuaikojen groteskit olivat yleensä vain versaaleja ja tarkoitettu otsikko- ja mainoskäyttöön luvun alusta lähtien groteskit yleistyivät ja markkinoille alkoi virrata erilaisia päätteettömiä kirjaintyyppejä. Yksi tärkeimpiä ja ensimmäisiä groteskeja oli Akzidenz grotesk (Berthold 1898). Se on tätä nykyä klassikko. gejyq gejyq Renessanssi- ja barokkiantiikvan erot huomaa yksityiskohtia tarkastelemalla. Barokkiantiikvassa on selkeästi enemmän kontrastia, ja se on myös leveämpi. Ylempänä Adobe Garamond regular, alempana ITC New Baskerville roman, molemmat 40pt. AegW7 AegW7 Uusklassisten antiikvojen muotokielessä on yhteneväisyyksiä uusklassisen arkkitehtuurin kanssa. Ylempänä Bauer Bodoni roman, alempana Didot regular, molemmat 40pt. Bodonin muotokieli on hivenen hienoistuneempaa. Didot on leveämpi ja vie näin ollen sivulla enemmän tilaa. Helvetica on Times New Romanin ohella yksi käytetyimpiä kirjaintyyppejä. Se löytyy jokaiselta tietokoneelta, ellei juuri Helveticanimisenä niin jonakin kopiona. Sen perusmuoto on samantyyppinen kuin Akzidenz groteskilla. Helveticasta syntyi ennennäkemättömän monta erilaista leikkausta, todellinen runsaudenpula. Se oli lopulta niin epäyhtenäinen ja rönsyilevä, että se 1980-luvulla päätettiin julkaista uudelleen Helvetica Neuekirjainperheenä. Helvetica on hyvin ongelmaton ja helppokäyttöinen kirjaintyyppi sen ainoa huono puoli on yksitoikkoisuus, joka tekee siitä hieman väsyttävää pitkissä teksteissä. Eräs toinen tärkeä groteski on Adrian Frutigerin Univers, joka on muodoltaan hieman pehmeämpi ja avoimempi kuin Helvetica. Se on myös elävämpi ja sopii monien eri leikkaustensa takia useimpiin käyttötarkoituksiin. Geometriset groteskit syntyivät 1920-luvulla, ja ne edustivat modernia, radikaalia muotokieltä. Paul Rennerin Futura (1927) perustuu vahvasti Bauhaus-koulun edustamiin arvoihin: selkeys, geometrisuus, funktionalismi. Viimeisenä mutta ei vähäpätöisimpänä tarkastelemme humanistista groteskia, jonka tunnetuin edustaja on Eric Gillin Gill Sans (1928). Humanistiset groteskit ovat tavallaan groteskin ja antiikvan välimuotoja, vaikka niissä ei olekaan päätteitä. Niiden lähtökohtana on kuitenkin renessanssin antiikva, ja ne pyrkivät parempaan luettavuuteen kuin geometriset groteskit. Gill Sansissa yhdistyvät renessanssin kalligrafia ja käsinkirjoitettujen muotojen vaikutus. Gill Sansista tuli käyttökelpoisuutensa vuoksi suuri kestosuosikki, kuten Futurastakin. Muita humanistisia groteskeja ovat mm. Hans Meyerin Syntax (1969) ja Adrian Frutigerin Frutiger, joka suunniteltiin Pariisin Charles de Gaulle-lentokentän opasteita varten Nyt olemme käyneet läpi pelkästään typografian historian ehdottomia klassikoita, joita käytetään ja tulkitaan yhä uudelleen. Digiaika on muuttanut painotekniikkaa ja typografiaa täysin. Nykyään lähes kuka tahansa voi suunnitella oman kirjaintyyppinsä usein ilman minkäänlaista ammattitaitoa. Tänä päivänä kirjaintyyppien tarjonta ylittääkin kysynnän, ja jyvien erottaminen akanoista käy yhä vaikeammaksi. Siksi on tärkeää tuntea typografian historiaa, klassikoita, tekijöitä ja käyttötarkoituksia. Suurempi tiedostavuus meitä ympäröivien tekstien perustavanlaatuisesta muotokielestä aina kirjaimen yksityiskohdista lähtien auttaa meitä arvioimaan ja suhtautumaan kriittisesti välitettyyn sanomaan. Eikä sovi unohtaa, että typografia on myös aivan oma taiteenlajinsa, kirjainmuotoilun taide. Toivon osaltani että tämä artikkeli on herättänyt kiinnostusta ja uusia näkökulmia taidehistorioitsijan maailmaan edes vähän. Lähteet: Itkonen, Markus: Typografian käsikirja (2003) Lukkarila, Jarno: Tekstuuri Typografia julkaisijan työvälineenä (2001) Eagn9 Eagn9 Egyptiennekirjaimissa on hyvin vahvat päätteet. Clarendon pitäisi oikeastan erotella omaan luokkaansa, koska sen päätteet liittyvät pylväisiin kaarella; Rockwellissa taas liittymäkohdat ovat suoria. Clarendon näyttää kaarevuuden takia pehmeämmältä. Ylempänä Clarendon roman, alempana Rockwell regular. Molemmat 40pt. Ragox Ragox Paul Rennerin Futura perustuu geometrisiin muotoihin. Sen tiukka muotokieli on suoraan verrannollinen Bauhaus-koulun suosimaan tyyliin. Syntax on humanistinen groteski. Sen persoonallisiin piirteisiin kuuluvat kirjainpylväiden vinot viillot. Myös g-kirjain on hyvin omalaatuinen. Ylempänä Futura Book, alempana Syntax roman. Molemmat 40pt.

6 Eidote 2/ Eidote 2/ TEKSTI: Linda Leskinen KUVAT: Petra Boije ON MONIA TEITÄ TULLA TAITEILI- JAKSI. TIMO ILO- SELLE (S. 1967) SE MERKITSI KÄÄN- NÖSTÄ TAVASSA SUHTAUTUA ITSE- ILMAISUUN. Valvoessani kesällä Ateneumin taidemuseon käytäviä keksin yllättää kollegani kylmiltään ja suostutella hänet Eidotteeseen. Vaadittiin hetken murto-osa jähmettynyt virne kasvoilla kiemurtelemista ennen kuin kuului odottelemani okei. Ilonen opiskeli 90-luvun alussa Turun yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä, kunnes teoria alkoi puuduttaa. Hän suostutteli epäileväisen yliopistovirkailijan suorittamaan arkeologisen kaivauksen arkistokaappiin ja etsimään eroamiskaavakkeen. Tämä löysi kuin löysikin kulahtaneen lappusen. Tempaudutaan kuitenkin näin pikimmiten määritelmäleikkiin: suomen kielen käsite ilmaiseminen sisältää yhdessä ulottuvuudessaan tarkasteltuna sanan ilma. Kas, eikö hyvin usein olekin niin, että ilmaiseminen, nimenomaan puhuttaessa itseilmaisusta, rinnastuu ajatuksissa hengittämiseen. Hengittämiselle taas ei juuri ole vaihtoehtoja; tukehtuminen ei palvele kenenkään intressejä saatikka ole kovin mukavaa. Totalitaaristen yhteiskuntien taide usein jähmettyy, sillä se ei kosketa ketään vaan kaikkia, eikä ole lähtöisin kenestäkään vaan teoreettisesta agendasta. Kun kaikki hengittävät samaa ilmaa, se ummehtuu. Itseilmaisu kanavoituu tavalla, jonka tekijä kokee luontevaksi. Ilonen ei kuvataiteilijaksi ryhtyessään suinkaan ollut piirrellyt pikkupojasta asti. Yliopistoaikoina paino oli tekstissä, kuten Ilonen sen hiukan ironisesti ilmaisee: Olin kirjailija. Ongelmana vain oli, että ilmaisu käsitteellistyi ja tiivistyi tiivistymistään maailman lopulta mahtuessa yhteen säkeeseen; tekstuaalisuuden rajat tuntuivat tulevan vastaan, mikä ei ollut mielekästä. Tässä vaiheessa Ilonen löysi kuvan, mikä oli oikeastaan täysin looginen jatkumo. Tukkeutunut tilanne kääntyi ylösalaisin: jos teksti menee pisteeksi, tehdään itse pisteestä pääasia. Kuva ja siihen uppoutuminen oli suora avautuma, tuuletus ja valo. Taidekoulu Maan väki onneksi ymmärsi tilanteen ja antoi hänen rauhassa paneutua kuvaan ja sen tekemiseen. Olennaista oli myös päästä tekemään jotakin käsillä. Asiaa voi havainnollistaa aasialaisilla kirjoitusmerkeillä: kuvamerkki tavallaan julistaa eteenpäin vain itseään. Sanoman välittävän merkin piirtäminen on ikään kuin tekstin ja kuvan välinen vaihettumismuoto. Kuvan tekeminen antoi voimakkaan olon suorasta kontaktista tekemiseen, Ilonen täsmentää. Esimerkiksi perinteisessä kiinalaisessa taiteessa kirjoitusmerkeillä on vahva rooli kuvan rinnalla.

7 Eidote 2/ Eidote 2/ läpsintä naamalle ja varpujen nilkkoihin jättämät raapimat saattavat sitten ilmetä taiteellisessa toiminnassa, tai olla yhtä hyvin ilmenemättä. Timo Ilonen: Lähestyminen Paluu (triptyykki), 2005 Pihlajan lehtien Vuonna 2000 Galleria Ulaanissa pidetyn ensimmäisen yksityisnäyttelyn jälkeen kaupunki alkoi tuntua nuivalta ympäristöltä. Taiteilijaidentiteettiään testatakseen (ja yksinkertaisesti työhuoneen saadakseen) Ilonen muutti projektimielessä kauas ihmismassoista Dragsfjärdiin Kemiönsaarelle. Luontoa voidaan monissa tapauksissa pitää jonkinlaisena maksiimina suhteessa taiteelliseen luomiseen. Ilonen pitää luonnosta. Toivottavasti häneltä eivät mene Kemiönsaaren metsistä poimitut mustikat väärään kurkkuun spekuloidessani, että hänellä on kenties keskimääräistä terveempi luontosuhde. Tämä, jos mikä, on banaalia, mutta minkäs teet. Puiden ja varpujen seura lienee ajoittain elähdyttävämpää kuin Mannerheimintien ihmishyöky yhdistettynä asfaltin ja pakokaasujen vienoon käryyn. Pihlajan lehtien läpsintä naamalle ja varpujen nilkkoihin jättämät raapimat saattavat sitten ilmetä taiteellisessa toiminnassa, tai olla yhtä hyvin ilmenemättä. Seuraava näyttely kantoi kuitenkin nimeä Kemiönsaaresta. Erä-Dragsfjärd tai kaupunki, Ilosen tapauksessa on mainittava vielä eräs kiintopiste: Zen. Kenties se on hänelle tapa vältellä erilaisia turhia, keksimällä keksittyjä rajoja. Eräänlaisen rajan tai siirtymän ihmisen ja luonnon välille muodostaa arkkitehtuuri, jota Ilonen pitää tärkeänä tekijänä. Kemiössä asuessaan hän esimerkiksi siirsi kankaalle jännitteen, jonka huomasi Västanfjärdin kahden kirkon välillä. Arkkitehtuurin vaikutuksen huomaa tavallaan myös hänen tavassaan työskennellä. Yksi tapa lähestyä Ilosen työprosessia käykin miettimällä paikan merkitystä: asettamalla itsensä johonkin paikkaan ja tutkimalla, mitä tästä seuraa. Maalaamisen aikana syntyy parhaimmassa tapauksessa tunne jalostumisesta, jos asian haluaa romanttisesti ilmaista. Ilosen mukaan hänen tyylinsä on kehittymässä hiljalleen yhä abstraktimmaksi, tavallaan kohti maalauksen kieliopin tarkastelemista. Tämä on myös auttanut tekstiä palaamaan, eikä hän enää pidä näitä toistensa vastakohtina. Maalaamisessa on kuitenkin puolensa, sillä siihen ei sisälly hermostuttavaa, analyyttistä lähestymistapaa vaativaa vaihtoehtojen paljoutta. Ilosen työt vaikuttavat jäntevällä tavalla täyteläisiltä, ja niissä on paljon liikettä. Hän mainitseekin kineettisyyden kiinnostavan. Suurikokoinen triptyykki Lähestyminen Paluu kuvaa hyvin Ilosen nykyistä tyyliä, jossa usein käyvät keskustelua keskenään hyvin kookkaat vaaleat ja sumeat väripinnat sekä terävämmin maalatut, ikään kuin zoomatut lankamaiset objektit. Olin hyvin yllättynyt nähdessäni näitä kuvia ensimmäisen kerran; odotin kenties jotain stereotyyppisesti maskuliinisempaa. Ei kestä kauan ennen kuin mieleen tulee Sam Vanni, ja taiteilija myöntääkin tämän olleen yksi tutkituista. (Vannin kuville ominainen suoruus ja kirkkaus, vastakohtana Ilosen töiden pehmeydelle, ilmenee muuten hauskalla tavalla jälkimmäisen tyylissä kirjoittaa: yksinkertaisen sähköpostiviestin kielenkäyttö on ryöppyävää mutta samalla kurinalaista.) Liikkeessä on pysyttävä konkreettisestikin: Kemiön ja Ateneumin väliin sijoittui vielä muutama etappi. Parin vuoden hiljaiselon jälkeen Ilosella on vaihteeksi pientä kiirettä hänen valmistellessaan maalauksiaan tammikuussa aukeavaa, yhdessä taidemaalari Valtteri Kivelän kanssa pidettävää näyttelyä varten. Triptyykin jälkitunnelmissa on jo valmistunut työ nimeltä Kohti, ehkäpä tulevaa katselmusta ennakoiden. Timo Ilonen & Valtteri Kivelä Galleria Bakeliittibambissa tammikuussa.

8 Eidote 2/ Eidote 2/ kadut taiteelle! Katutaide yhteiskunnallisena signaalina Vapaata kaupunkitilaa uhkaa alasajo. Mainostajien valta kasvaa ja yksilön oikeus ilmaisuun kaupunkitilassa ja oikeus vapaaseen kaupunkitilaan on muuttumassa utopiaksi. Kaupallinen kuvasto valtaa katukuvaa vapaan tilan jäädessä marginaaliin. Kenellä on oikeus saada viestejään läpi kadulla ja kaupunkitilassa? Miksi mainostajat saavat käyttöönsä lisää tilaa, mutta taiteilijoita ja aktivisteja rankaistaan julkisen tilan käytöstä? Kenellä on oikeus määritellä, miten julkista tilaa saa käyttää? Millä kriteereillä katutaidetta tulisi yhteiskunnassa tarkastella, arvioida ja kohdella? Mitä hyötyä on katutaiteesta ja miksi sitä tulee puolustaa? Katutaiteen asema ja vapaiden julkisten tilojen määrä kaupungissa kertovat yksilön asemasta yhteiskunnassa ja kaupungissa. Katutaide Valta kansalle elävöittää kaupunkikulttuuria, tarjoaa ihmisille mahdollisuuden käyttää julkista tilaa ja haastaa kaupallista katukuvaa. Helsingissä tällaisella vapaalla ilmaisulla kaupunkitilassa ei liiemmin ole tilaa. Poliisin ja yksityisen omistavan luokan näkökulmasta katutaide ja graffitit ovat laittomia töhryjä, jotka tulee poistaa katukuvasta ja joiden tekijöitä pitää rangaista. Helsingin kaupungin Stop töhryille-kampanja ja tarrataiteilijoiden kiinniotot ja tuomitsemiset kertovat synkkää tositarinaa valtiovallan ja Helsingin kaupungin asenteesta. Kaupunki käyttää valtavia summia töhryjen ja graffitien poistoon ja vartiointiliikkeiden suorittamaan valvontaan samaan aikaan terveydenhuolto, opetus- ja sosiaalitoimi kaipaavat kipeästi lisää rahaa. Kumpaan rahat käytettäisiin jos tavallinen kaupunkilainen saisi päättää? TEKSTI: Alina Mänttäri KUVAT: Veikko Eranti Sähkökaapit ja muut vapaat tilat ovat kauan toimineet tärkeinä tiedotusfoorumeina pienimuotoista toimintaa järjestäneille kansalaisryhmille. Nyt kun tällaisia tiloja ollaan puhdistamassa, uhkaa vapaata tiedostusta ja elävää kaupunkikulttuuria asteittainen kuolema. Kaupalliset mainokset valtaavat itselleen uusia tiloja, pintoja sekä foorumeita miksi kansalaisten kannanotoille, tapahtumailmoituksille, mielenosoitusjulisteille ja katutaiteelle ei löydy samassa määrin uutta elintilaa? Kaupunki ja poliisilaitos voisivat yrittää arvioida katutaidetta ja töhryjä niiden sosiaalisten ja kulttuuristen merkitysten ja vaikutusten avulla sekä käyttää hyväkseen sitä nuorisokulttuurin, kaupunkikulttuurin ja visuaalisen kulttuurin tuntemusta, jota yliopiston kaupunkitutkijoilta, sosiologeilta ja visuaalisen nykykulttuurin tutkijoilta löytyy. Katutaiteelle tulisi antaa mahdollisuuksia sen sijaan, että sitä yritetään estää. Poliittiset nuorisojärjestöt ja muut aktivistit ovat viime aikoina ottaneet voimakkaasti kantaa katutaiteen puolesta, vapaan julkisen kaupunkitilan ja ilmaisunvapauden puolesta ja Stop töhryille -kampanjaa vastaan. Vihreät nuoret ja opiskelijat vaativat vihreää apulaiskaupunginjohtajaa luopumaan kampanjasta, ja Vasemmistonuoret järjestivät yhteiskunnallisen katutaiteen kilpailun Utopia vapaasta kaupunkitilasta. On välttämätöntä, että katutaiteen oikeutuksesta keskustellaan ja että eri näkökulmat pääsevät esiin julkisessa keskustelussa. Kyse ei ole vain siitä, kenen seinään saa piirtää ja näyttääkö se kivalta, vaan kyseessä on paljon suurempi ja yksilönvapauden ja sananvapauden kannalta merkittävämpi ongelma. Olisiko mahdollista ajatella, että kaupungissa annettaisiin tiloja taiteelle mainosten sijaan? Millainen kaupunki esimerkiksi Helsinki olisi jos edes osan mainoksista tilalla olisi tyhjää tilaa sekä taidetta? Olisiko toisenlainen kaupunki mahdollinen? Kaupunki, jossa valta olisi kansalla ja kadut taiteella. Katutaide taiteellisena ilmiönä Katutaiteen tai töhrimisen puolustaminen ja kaupunkitilan yksityistämisen vastustaminen saavat helposti absoluuttisuuden piirteitä. Missä määrin kriittistä arviointikykyä ja suhteellisuutta tarvitsemme puolustaessamme kansan valtaa kaupunkitilassa ja taidetta kaduilla? Tulisiko katutaidetta arvioida kuten muuta taidetta? Onko Kyse ei ole vain siitä, kenen seinään saa piirtää ja näyttääkö se kivalta, vaan kyseessä on paljon suurempi ja yksilönvapauden ja sananvapauden kannalta merkittävämpi ongelma. tavoiteltavaa pyrkiä määrittämään esteettisesti hyvää katutaidetta vai riittääkö yhteiskunnallinen määrittely? Oma näkökulmani katutaiteeseen on kaksijakoinen. Yhtäältä näkökulmani on poliittinen, toisaalta taiteen tutkimuksen opiskelijan. En voi tarkastella katutaiteeseen liittyvää yhteiskunnallista problematiikkaa sivuuttamatta kysymyksiä esteettisestä, taiteellisesta arvosta ja taiteen määritelmästä. Onko katutaide aina taidetta ja siksi itseisarvoista vai onko sen arvo ensisijaisesti yhteiskunnallista? Suomen taidekouluissa on havahduttu kaupunkitilan mahdollisuuksiin taiteelle. Kuvataideakatemia järjesti huhtikuussa yhdessä Kallion seurakunnan kanssa Julkinen tila ja kansalaisyhteiskunta -seminaarin. Sen paneelikeskustelussa oikeustieteilijä Juha-Matti Haarti puolusti vapaata kaupunkitilaa, tarrataiteilijoita ja nuoria graffitien tekijöitä rikoskomisario Petri Juvosen vastustaessa. Keskustelussa kulminoitui se konflikti, joka eri tahojen välillä vallitsee. Erona vallitsevaan tilanteeseen tosin oli se, että tässä keskustelussa katutaiteen puolustajat voittivat. Taideteollisen korkeakoulun (TaiK) opiskelijoiden teoksia on ollut Helsingin Energian sähkökaapeissa. Toukokuussa 2005 kuutosen ratikoissa ja pysäkeillä oli nuorta suunnittelua osana Taikin maistereiksi valmistuvien näyttelyn yhteistyötä HKL:n kanssa. Toisaalta keväällä 2005 keskusteltiin myös siitä, saako HKL:n Saksasta ostamia vanhoja raitiovaunuja teipata umpeen kosmetiikkajätin mainoksin. Taistelu vapaasta julkisesta tilasta hävittiin Helsingin joukkoliikennelautakunnassa, ja nyt joudumme katsomaan katukuvassa L Oréalin jättimäisiä mainoksia. Muualla tilanne on toinen. Esimerkiksi Roomassa metrovaunut ovat täynnä graffiteja ja Pariisissa metroasemia on piristetty seinämaalauksin. Keväällä 2005 Myymälä2-galleriassa ollut ruotsalaisen taiteilijakollektiivin Akayn katutaiteen, akayismin näyttely kertoi mitä mahdollisuuksia katutaiteella voisi olla jos se saisi enemmän tilaa hengittää. Taidekoulujen avaukset voivat osaltaan muuttaa suhtautumista katutaiteeseen ja graffiteihin. Taideinstituutioina niillä on valta muuttaa ja laajentaa taiteen käsitettä ja ottaa siten katutaidetta suojiinsa. Voidaan tietenkin problematisoida sitä, milloin katutaide lakkaa olemasta vapaata kansalaislähtöistä osin alakulttuurista ilmaisua ja milloin se alkaa muuttua taiteeksi, jonka paikka on vangittuna gallerioihin. Syksyllä 2005 Kiasmassa oli esillä Ensin valtaamme museot katutaide näyttely. Näyttelyssä suuri osa töistä oli kuitenkin vain urbaania kadun tunnelmaa tavoittelevia teoksia. Suoraa katutaidetta oli esillä vähäisesti. Näyttelyssä esillä olleet katutaiteen taltioinnit Suomesta ja Euroopasta osoittivat räikeästi kuinka jäljessä Suomi kulkee katutaiteen tilan

9 Eidote 2/ Eidote 2/ suhteen. Näyttelyn nimi kuulostaa oikeastaan jopa irvokkaalta eikö katutaiteen yksi tarkoitus ole vallata nimenomaan kadut ja olla taiteen museoitumista vastaan? Taikin sähkökaappiprojekti rinnastuu helposti sähkökaappeihin liimattuihin tarrataiteilijoiden tarroihin. Kiinnostavaa tässä on se, miten Taikin opiskelijoiden teokset ovat hyväksyttäviä, vaikka tarrat eivät. On kaksinaamaista, että samaan aikaan tarrataiteilijat on median ja yhteiskunnan taholta tuomittu ja heille on määrätty kohtuuttomia sakkorangaistuksia. Mikä on se oleellinen ero tarrojen ja taiteen välillä? Katutaiteen tutkiminen Miksi meidän taiteentutkijoiden tulisi tutkia katutaidetta? Siksikö, että se on tuore ilmiö taidekentässä vai siksi, että se on yhteiskunnallinen ilmiö visuaalisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassamme? Tuleeko katutaiteen tutkimisen sitten olla katutaiteen puolustamista? Asettuuko taiteentutkija tai taiteentutkimuksen opiskelija siitä kirjoittaessaan tai sitä tutkiessaan automaattisesti sen puolelle valitessaan sen kohteekseen? Mikä rooli taiteentutkijalla tulisi olla poliittisessa keskustelussa katutaiteesta ja julkisesta tilasta? Ehdotan, että taiteentutkijoiden tulisi tarttua katutaiteeseen nyt sen ollessa ajankohtaista. Meillä tulee olla uskallusta pysähtyä oman aikamme visuaalisiin ilmiöihin. Toivon, että tutkiminen ja taltioiminen ei kuitenkaan johtaisi pyrkimykseen vangita katujen taide museoihin. Väitän, että katutaidetta tutkittaessa meidän tulisi pyrkiä tarkastelemaan sitä niin yhteiskunnallisena kuin taiteellisenakin ilmiönä ja sekä taiteen, että yhteiskunnan diskurssissa. Tulee myös muistaa, että katutaiteessa taiteilijuus ja tekijyys on problematisoitu. On katu(taidetta) ja (katu)taidetta. Katutaidetta tekevät paitsi nuoret taiteilijat, myös nuoret aktivistit, jotka eivät edes halua määrittyä taiteilijoiksi. Heidän tekonsa ovat ennemminkin kannanottoja kuin taidetta. Se ei silti poista heidän tekojensa visuaalisuutta. Katutaiteen ympärillä käytävä taistelu kaipaa muutakin kuin poliisin ja yksityisen tilan omistajan näkökulmaa. Siksi väitänkin, että taiteentutkijoiden tulisi olla riittävän rohkeita ottamaan osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Emme ole yhteiskunnasta irrallisia, niin kuin ei ole taidekaan! Taidehistorian kaunein suudelma yöntäkää, että ensimmäinen taideteos joka tulee mie- kun ajattelette Wieniä, on tuo ah niin hurmaavan, Mleenne aina niin vaatimattoman Gustav Klimtin Suudelma, tuo Secessionistien ja Itävaltalaisen taiteen ehdoton huipentuma kautta aikojen! Ah! Kellään ei voi olla eriävää mielipidettä siitä tosiasiasta, että teos edustaa kirjaimellisesti taiteen kulta-aikaa, eikä vain Itävallan, vaan koko Euroopan. Ellei sitten koko maailman! Niin, kuulkaa: eikö olekin totta, että teos on dekoratiivisen hienostuneisuudensa ja subliimin esteettisyytensä vuoksi aivan erityislaatuinen ja kuuluu ehdottomasti siihen taiteeseen, jota kutsumme Korkeaksi taiteeksi. Myöntäkää! Suudelmassa kuvataan, kuten tietenkin kaikki tiedätte, kahden rakastavaisen välistä intimiiä hetkeä, kun mies kumartuu naisen ylle suudellakseen tätä. Nainen on polvillaan miehen edessä ihanalla kukkakedolla, joka muodostaa rakastavaisten alle pyöreän kielekkeen. Nainen on aivan kielekkeen reunalla, hänen sirot, somat paljaat jalkansa kurkistavat jo sen ylikin. Hän on niin huumaantunut, ettei huomaa melkein jo putoavansa kuiluun! Mies puolestaan seisoo järkkymättömänä kuin kallio ja pitää naista hellittämättömässä otteessa. Hänen niskansa on vahva kuin sonnilla ja hänen kätensä vääntävät naisen pään katsojaa kohti. Naisen silmät ovat kiinni, ilmiselvästi hän nauttii niin paljon! Nainen on kuin keitettyä spagettia haarukassa, kun mies on ottanut hänet käsiinsä ja toteuttaa miehistä luonnettaan, tuota rakkauden iänikuista kaipuuta. On ilmiselvää, että hän on miehuuden perikuva! Vahva, voimakas, kulmikas! Klimtillä on ennennäkemättömän perusteellinen ja totuudellinen käsitys miehen ja naisen rooleista ja perimmäisestä olemuksesta; miehen näemme naisen yläpuolella, hän johdattaa tämän hellästi mutta päättäväisesti rakkauden maailmaan. Korostaakseen sukupuolten välisiä eroja miehen vaatetuksen ornamentiikka perustuu tietenkin kulmikkaisiin ja neliömäisiin muotoihin, joiden hallitseva väri on musta ja valkoinen. Naiseuden perimmäinen olemus taas toistuu naisen asennossa ja vaatetuksessa; hänen kullanhohtoinen leninkinsä, joka viettelevästi paljastaa hartiat, on kuvioitu pyöreillä muodoilla; punaisilla kukilla ja solakoilla ovaaleilla. TEKSTI: Ritva Silakka Rakastavaiset ovat kahdestaan aivan omassa kultaisessa avaruudessaan, jonka läpivirtaavana voimana on rakkaus. Katsoja lumoutuu tästä intohimoisesta leikistä, ja kaikki tietävät mitä seuraavaksi tapahtuu pehmeä kukkapeti rakastavaisten alla näyttää niin houkuttelevalta ja mukavalta, että jokainen haluaisi itsekin asettua makaamaan siihen, kullantäyteisen avaruuden ympäröimänä, rakkauden kyllästämänä! Nainen on kuin keitettyä spagettia haarukassa...

10 Eidote 2/ Eidote 2/ MUMOK Museum Moderner Kunst 2. SARGFABRIK & WOHNHEIM MATZNERGASSE 8 Kommuuni-taloyhtiöt 3. KUNSTHISTORISCHES MUSEUM 1. LEOPOLD MUSEUM Kaikki mielenkiintoiset teokset olivat varastossa. 2. KARLSKIRCHE Kaupallisuus ei sovi kirkolle. 3. UNTERES BELVEDERE Taka-alan laatikko on MUMOK, joka sijaitsi MuseumsQuartierissa Museoiden ryhmittämällä Museumsplatz-sisäpihalla oli iso vapaa-ajanviettoalue vaaleanvihreine penkkeineen ja baareineen. Erityisesti nuorten ja opiskelijoiden suosiossa. Karlskircheen vaadittiin neljän euron pääsymaksu. 1. KUNSTHISTORISCHES MUSEUM Länsimaisen taidehistorian kaanonin läpileikkaus. Olisikohan taas aika päivittää omia tietoja? 2. SIGMUND FREUD MUSEUM Asiantunteva ja sarkastinen opastus sai aidosti kiinnostumaan Freudista. 3. WIENER AKTIONISMUS (MUMOK) Verileikit olivat kova paikka sulateltavaksi. Pinnan alla: WIENER GASOMETER Vanhoille teollisuusrakennuksille löydetyt uudet käyttötarkoitukset ihastuttivat ja vihastuttivat. Kommuuni-taloyhtiöt olivat kauttaaltaan oransseja, kattoterassilla asukkailla oli omat puutarhaviljelmät ja sisäpihalla oli kasvillisuuden ympäröimä pulikointiallas. Taloyhtiössä oli myös oma sauna- ja kylpyosasto. Wiener Gasometer on saanut kylkeensä nykyaikaisen asuintalon. TAIDEHISTORIAN Wien -ekskursion TOP 3 -kohteet Sarkofagin hieroglyfien tulkintaa meneillään Kunsthistorisches Museumissa. EKSKULAISTEN LISTOISTA KOONNUT: Laura Gelmi KUVAT: Petra Boije 1. MUSEUMSPLATZ Liikenteeltä suljettu kaupunkitila, jota lukuisat museot ympäroivät. Ihastutti julkisena kohtaamispaikkana, jonka vaalean-vihreillä penkeillä kaupunkilaiset saavat levähtää. 2. STRANDBAD ALTE DONAU Wienin paras uimaranta. 3. CAFÉ HAWELKA Boheemi taiteilijakahvila, aito interiööri. 4. AMERICAN BAR (Adolf Loos) Pinnan alla: NEUBAUGASSE Paras ostoskatu. STURM Vain alkusyksystä saatavilla oleva itävaltalainen väkijuoma. Wieniläisellä viinitilalla maisteltiin paitsi viiniä myös sturmia.

11 TEKSTI&KUVA: Jonas Malmberg Tosi-tv:n aikana houkuttelee ajatus häkin saamisesta vaikka Ateneumin puistoon, ja sen täyttämisestä vapaaehtoisilla vaikkapa vain viikoksikin KURINALAISTAJA Taideteollisuusmuseo MAK:ssa Wienissä oli upeita Wiener Werkstätten suunnittelijoiden luomuksia ja tietysti wieniläistuolin evoluutiota esittelevä osasto. Silti sivusiivessä ollut Joep van Lieshoutin (1963 ) teos oli ylivertainen. The Disciplinator oli hämmentävä, eikä sen esittely taideteollisuusmuseossa vähentänyt ihmetystä. Suuren hallin keskellä oli metalliputkista rakennettu 6 x 8 metrinen, ihmisille sisustettu häkki. Kun astui kalteriovesta sen sisälle, kaikuivat lattialankkujen kolahdukset ja kelmeät lamput heilahtivat. Teos oli pakkotyöleiri 72:lle asukkaalle. Työtä, siis neljän tukin viilaamista sahanpuruksi, oli jaettu kolmeen vuoroon, joten 24 nukkumasyvennystä, taloudellisesti kolmessa kerroksessa, ja 24 istumapaikkaa pöytien ympärillä riittivät. Hygieniaa varten oli neljä vessaa, suihkua ja pesuallasta ja kahdeksan hammasharjaa. Keskieurooppalaisessa ympäristössä viittaukset tyhjänpäiväiseen työhön ja pakkoleireihin saavat lisävivahteensa, mutta pohjoismaalaisen hyvinvointiyhteiskunnankin kasvattia teos puistatti. Oli sentään lohdullista, että häkki oli tyhjä, vaikka sahanpurut lattialla ja lovet tukkien kyljissä paljastivat, että työtä oli tehty vain hetki sitten. Mutta minne työläiset olivat kadonneet, ja ketä kurinalaistaja odotti?