Uskosta, uskonnosta, tiedosta, tieteestä (2008)

Transkriptio

1 1 / 18 Uskosta, uskonnosta, tiedosta, tieteestä (2008) Osallistujat: Agnes Airola Kaarle Kurki- Suonio Heikki Mäntylä Kullervo Rainio Paul Talvio Jyrki Tyrkkö Jyrki Tyrkkö Hyvät Luonnonfilosofit, haluaisin kiinnittää huomiotanne Helsingin Sanomissa eilen ja tänään, olleisiin kirjoituksiin "kulttuurisivuilla" (C1 ja C2). Eilen filosofiksi tituleerattu Tuomas Nevanlinna otsikolla Taivaallisen puhelinmyynnin alkeet. Ja jo tänään kolumnia kommentoi, Nevanlinnaa filosofisesta kategoriavirheestä syyttäen itse kosmologian professori Kari Enqvist. Älkää siis heittäkö lehtiä pois ottamatta talteen oppineiden herrojen ajatuksia, sillä on niissä meille luonnonfilosofeillekin varmasti jotain opettavaista, ainakin ajatuksen sytykettä syksyä varten. Lisäksi luulisin, että aiheesta voisi kehittyä jopa pieni intellektuellien duelli, ellei peräti laajempikin keskustelu yleisönosastoa myöten. Terveisin Jyrki Tyrkkö Agnes Airola Hyvä Kanssavaeltaja LFS:ssa, JYRKI, saitpa "vanhan rouvan" heti kommentoimaan huomioitasi Nevanlinna- Enqvist "keskustelusta". Ensiksi Tuomas Nevanlinna. Olen hiljattain lukenut hänen isänsä, Arne Nevanlinnan, hienon kirjan MARIE. Kun tuli KVL:n kuolemasta 11 vuotta, selailin sitä hänen ns. "toista väitöskirjaa". Sen alkusivulla on omistus: "Suurille oppailleni luonnonfilosofiassa: EINO KAILA ROLF NEVANLINNA WOLFGANG PAULI " Eino Kaila - päätin selailla hänen kirjaansa SYVÄHENKINEN ELÄMÄ. (Olen lukenut sen opiskeluaikanani - luultavasti 1. tai 2. painoksen.) Nyt sain kirjastosta 3:n painoksen, jonka yhteydessä on (nyk. kansleri) Ilkka Niiniluodon 26:n sivun v kirjoitettu artikkeli. Luin kirjan kokonaan uudestaan ja... Innostuneena lähetin Mäntylän Heikille viestin, että LFS:ssa mahdollisimman moni lukisi ainakin "KOLMANNEN KESKUSTELUN" + Niiniluodon artikkelin. Ehdotin, kuten Sinäkin "ajatuksen sytykettä syksyä varten". Sitten Rolf Nevanlinna eli Tuomas N:n isoisä. HS:ssa oli hiljattain sivun mittainen arviointi prof.(emer.), reht., kansleri, akateemikko (unohtuiko jotain?!?) OLLI LEHDON kirjasta, TIETEEN AATELIA. Upea teos - hyvää taattua inhimillistä tekstiä epäinhimillisen laajasta aiheesta, mutta "Olli onnistui". Sieltä sitä sai kontaktia Rolf Nevanlinnaan - lisää!

2 2 / 18 Kolmanneksi Kari Enqvist, hän, jonka piti olla prof. Charles Enzin (Paulin viimeinen assistentti) kanssa vastaväittäjänä KVL:lle Oulussa Ajatella, siitäkin on pian 11 vuotta! Mutta hänenkin kohdallaan tukeudun kirjaan, jonka kansilehdellä näin: "Agnekselle ". Kirjan nimi on MONIMUTKAISUUS. Siteeraan sivuilta : "Emergenssi tarkoittaa aina sitä, että kokonaisuuden ominaisuudet eroavat laadullisesti sen osasien ominaisuuksista. Vahva emergenssi... Heikko emergenssi... Jos vahvaa emergenssiä esiintyy, kaikkia luonnonilmiöitä ei voi jäännöksettä palauttaa fysiikan lakeihin.... Hermosäikeiden keskinäisen järjestäytymisen kautta uskotaan syntyvän jotakin fysiikkaa suurempaa,..." Sitten vielä merkillinen (m.e.) lause sivulta 314: "Vahva emergenssi on ikuisesti selittämätöntä. Se ei millään lailla eroa ihmeestä." Ja viimeiseksi emeritusprof. Stig Stenholm. Hän piti LFS:ssa esitelmän: JOS USKOO KVANTTIMEKANIIKKAAN - MIHIN MUUHUN PITÄISI USKOS? Esitys päättyy runoon ( ), joka alkaa näin: "Äfven om du äger mycken vetenskap om de synliga, Är du likväl, på stranden af den sanna Vetenskapens Haf, som ett spån;..." Heinäkuun viimeisen helteisen illan päättyessä, huomisen (osittaisen) auringonpimennyksen odotuksessa ja elokuun kuutamoihin siirryttäessä iloisin terveisin kanssavaeltaja LFS:ssa, Agnes P.s. Olen leikannut HS:sta ( ) Tuomas Nevanlinnan kolumnin: "Elämän tarkoitusa tarkentamassa" Sitaatti sen lopusta: "Rakkaudentunnettakin hienompaa on se, että on rakkaus. Tästä suunnasta etsisin elämän tarkoitusta (meaning)." Id Heikille - Jyrki Tyrkön innostamana! Heikki Mäntylä Hyvä kanssavaeltaja Agnes Kiitokset kirjeistäsi. Olen taas piipahtamassa mökiltäni täällä "sivistyksen" piirissä. Mökilläni ei ole sähköä internet- ja sähköpostiyhteyksistä puhumattakaan. Siksi vasta nyt vastaan Sinulle. Huomasin, että olet juuri kirjoittanut Jyrki Tyrköllekin tuosta Eino Kaila - ideastasi, joten otamme sen esiin johtokunnassa syksyllä. Odotan taas innolla kokoontumisiemme alkamista ja erityisesti tietysti Zeilingerin ja Rowlandsin kuulemista. Alkavan syksyn terveisin Heikki PS Lähetän tässä vielä erillisenä postina jatkoa "Olipa kerran.." juttuuni, jota Rainio täydensi ansiokkaasti. Sama

3 3 / Heikki Mäntylä HV Jyrki, Kiitokset postistasi. Nämä HS:n kulttuurisivut (HS ja HS 31.7.) olisivat menneet ohitseni ilman kirjettäsi - olenhan mökissäni koko kesän ilman lehtiä. Kuikat kyllä kertovat päivän tärkeimmät uutiset ja kaupassa käydessä iltalehtien lööpit kertovat seuraavaksi tärkeimmät, eli kuka julkkis' on vaihtanut pariaan. Nyt, käväistessäni kaupungissa, sain onnekseni vielä hankituksi mainitsemasi lehdet. Olen lukaissut läpi jutut ja täytyy varmaan hiukan pohtia niitä kaikessa rauhassa mökin terassilta. Ensilukemalla ne eivät mielestäni sisältäneet mitään maailmaa kaatavia oivalluksia - olivatpa vain ko herrojen (yllättävän) rajoittuneen ajattelun puuskahduksia. Näyttävät olevan omalla tavalla syvästi uskovaisia hekin, kuten olemme jo aiemmin yhdessä pohdiskelleet. Hauskaa olisi tietysti "nokittaa" mutta luulen, että yleisönosasto voi olla hiukan kevyehkö foorumi sentään näinkin syvällisen asian pohdintaan. Meidän piirissämme sen sijaan toivoisi syntyvän aiheesta arvoistansa keskustelua. Kommentoinhan prof. Kari Enqvistiä jo aiemmin, kun hän kirjoitti, KANAVA 2/2003, aiheesta otsikolla "Taivaalliset todisteet". KANAVA 3/2003 keskustelupalstalla oli ensimmäinen kommenttini, ja KANAVA 4-5/2003 kertoi mitä mieltä ystävämme prof. Eero Byckling sekä Risto Vilkko olivat aiheesta ja lopuksi KANAVA 6/2003 vielä julkaisi vastineeni. Lopputulokseksi mielestäni kuitenkin jäi: Kukin autuaaksi uskollaan. (niin tiedeuskovaiset kuin muutkin). Loppukesän terveisin, syksyn kokouksia odotellen Heikki Mäntylä Kullervo Rainio Uskonto, uskonelämä ja tiede 1. Uskonto Jyrki Tyrkköä oli säväyttänyt Tuomas Nevanlinnan ja Kari Enqvistin kirjoittelu HS:ssa ja hän ehdottaa keskustelua. Aihetta onkin, sillä kyseinen tiede- ja usko- teemahan on ollut hyvin keskeinen LFS:ssa sen perustamisesta alkaen ja jo sitä ennen K.V. Laurikaisen johtamissa seminaareissa. Minua säväytti enemmän kuin sisältö (jota ei paljoa ollut) kirjoitusten tyyli niissä esiintyvä snobbailu. (Jumala jazzissa, jazz jumalana ei kovin henkevää.) Kirkon viimeaikaisten tempausten kaikenkarvaisten armo- ym. kampanjoiden parodiointi Nevanlinnan jutun alussa on kyllä herkullista. Luterilaisen kirkon nykyiset erikoislaatuiset tempauskeksinnöt ovat kyllä hämmästyksen aihe, jopa parodiointiin houkutteleva. Mikä hätä on kirkolla? Miksi se jalkautuu näkyviin mainoskampanjoihin? Jumalako niitä tarvitsee? Jumalako on hädissään? Kirkon nykyaikaistaminen on väärin ymmärretty, jos pyritään muiden yritysten malliin Jumalasta tekemään tuote. Tätä kohti Nevanlinna kaiketikin sommailee ja olen samaa mieltä.

4 4 / 18 Mutta siihenpä asia sitten jää. Eihän sillä ole mitään tekemistä Jumalan, uskon eikä tieteen kanssa aiheen, johon Nevanlinna sitten hyppää. Ja tekee sen varsin tosikkoisesti. Kun siis Enqvist puhuu Nevanlinnan kategoriavirheestä tunteilun (fiilistelyn?) ja uskonnollisen uskon sekoittamisesta, mitä ne nyt sitten ovatkin hänen olisi pitänyt puhua tyylivirheestä. Lukijan pitäisi kaiketikin ottaa Nevanlinnan teksti vakavasti, mutta ei hän sitä voi tehdä hänen tyylinsä ailahtelevuuden takia. Kun mielipiteitä uskonnollisista asioista tiedustellaan, saadaan usein kysyttäessä Jumala- uskoa vastaukseksi: Uskon kyllä, mutta omalla tavallani (en niin kuin kirkko opettaa). Tämä muotisanonta on paljon ilmaiseva. Ensiksikin se heijastelee sitä kaikkinaisen individualismin korostumista, joka on ajalle ominainen. Toiseksi se kertoo meidän ylipäätään varsin juveniilissa kulttuurissamme myöhästyneestä uhmaiästä: Ajattelen, mitä ajattelen ei täällä papit määrää! Kriittistä suhtautumista kirkkoon ei voi kuitenkaan kuitata pelkällä välinpitämättömyydellä. Usein kritiikki nimittäin alkaa juuri kirkon opin kohtaamisesta. Monelle esimerkiksi luterilaisen kirkon uskontunnustuksen lausuminen on mahdoton asia ja viimeistään sen yhteydessä aukeaa railo järjen ja uskonnon väliin eikä kirkon tuote mene kaupaksi, ei minkäänlaisessa alennusmyynnissäkään. Suopeamieliset koettavat olla ajattelematta sanotun sisältöä, ottavat asian vain menneitten vuosisatojen rituaalina. Heidän kannaltaan olisi loogista esittää uskontunnustus latinaksi. Kirkko jää näin kulttuurimuseon asemaan. Sellaisena siitä kyllä on syytä pitää huolta, vielä suuremmalla syyllä kuin Olavinlinnasta. Ei voi kieltää myöskään kirkon merkitystä hyväntekeväisyyslaitoksena. Voi kuitenkin kysyä, onko se sen varsinainen tarkoitus. Eikö kristillistä rakkautta olisi pikemminkin se, että kirkon jäsenet yksilöinä tekisivät hyvää? Ilkeäksi heittäytyen voisi kysyä, mitä kirkko vastaisi Jeesuksen rikkaalle nuorukaiselle antamaan ohjeeseen: Mene ja myy kaikki, mikä sinulla on (ja anna rahat köyhille) ja seuraa minua! Joudutaan toistamaan usein kuultua truismia, että uskonnon harjoittaminen on nykyihmiselle eri asia kuin Jumal- usko. Vahinko, sillä kiertäessään kirkon kaukaa yksilö menettää tässä elämänsä kannalta keskeisen tärkeässä asiassa sosiaalisen tuen. Hän voi olla jopa ylpeä uskonsa yksilöllisestä ainutlaatuisuudesta, mutta sosiaalisen tuen puute saattaa sittenkin tuoda tuskallista epävarmuutta. Ihminen on liian hento aivan yksikseen uskomaan. Aivan näin ei tarvitse kuitenkaan olla. Ei pidä unohtaa esimerkiksi kveekareita (Ystävien Uskonnollinen Seura Kveekarit r.y.). Kysymyksessä on epäilyksettä uskontoa harjoittava yhteisö, mutta miten muista poikkeava! Heillä ei ole pappeja eikä virkamiehiä, ei kirkollisveroa, ei organisaatiota eikä myöskään uskontunnustusta! Ainoa yhteinen asia, jonka he uskovat, on se, että jokaisessa ihmisessä on jotakin Jumalasta. (Jos tähän ajatukseen keskittyy ja pysähtyy Stockmannin nurkalle katsomaan ohirientävää kirjavaa väkijoukkoa, tunne on huikaiseva, kuvaamaton. Kokee uskontunnustuksen vailla vertaa!) Edellä esitetty sosiaalinen tuki on sitä, että kveekarit ajoittain kokoontuvat viettämään yhdessä hetken hiljaisuudessa. Hiljaisuus. Se näyttää olevan avain yksilön uskonelämän versomiseen. Sen merkitys on vähitellen huomattu kirkon piirissä, mutta näin sivusta arvioiden jää sen melun jalkoihin, jota nykyaikaistuva kirkko näkee aiheelliseksi tuottaa tehdessään tykö itseään. Hiljaisuus se kuuluu oleellisena uskonelämään. Se taas on oma elämänpiirinsä.

5 5 / Uskonelämä Rationaaliselle ihmiselle kehkeytyvä pyrkimys ratkaista kaikki asiat järkeilyllä saattaa näivettää hänen tunne- elämänsä aluetta ei aina, mutta usein. (Pantakoon merkille Ranskan vallankumouksen ajan valistuneisuuden rinnalla tuon ajan tunnekylmyys ja giljotiini sen tuottamana innovaationa.) Eräs esimerkki rationaalisuuden ylikorostuksesta on tieteellisen todistuksen etsiminen Jumalan olemassaolon kysymyksen ratkaisemiseksi. Moni tiedemies toteaa usein hieman ylimielisesti, ettei hän tarvitse Jumalaa tieteessä ei vielä ainakaan ole tullut Jumala vastaan. Toinen rationalisti, mutta harras kristitty, huomauttaa tähän, että tieteessä on niin paljon selittämätöntä, että Jumala tarvitaan sitä selittämään. Näin joudutaan puhumaan ns. aukkojen Jumalasta. Sillä on kuitenkin se erikoinen piirre, että tieteen aukkojen pienentyessä Jumalakin pienenee. Historiaan jääneet lukuisat todistukset Jumalan olemassaolosta hymyilyttävät nykyfilosofia. Miksi? Ei ole syytä unohtaa mystikkojen kuvauksia ihmisen Jumala- yhteydestä. Nykykielelle nämä voidaan tiivistää: Jumalan tuntemus on ihmisen välittömän kokemuksen asia. Mitä tämä välitön kokemus voi olla? Me emme lähesty kauneutta siten, että ensin pyrkisimme määrittelemään, mitä kauneus on, mitkä ovat sen tuntomerkit, ja sitten tutkisimme, sopiiko määritelmä, tuntomerkit, esiintymään todetaksemme, onko se kaunis vai ei. Ei. Me koemme välittömästi jotakin kauniiksi tai emme koe ja jos koemme, saatamme ryhtyä tutkiskelemaan, mikä esiintymässä on, joka tekee sen kauniiksi. Jonkinlaisen vastauksen ehkä mielestämme saamme, tuskin tyydyttävää. Mutta se ei olekaan tärkeää. Se ei nimittäin vaikuta mitään kauniin kokemiseen. Ehkä vielä selvemmin välittömyys tulee esiin rakkauden kokemisessa. Rakastuessaan ihminen tuskin on selvittänyt itselleen rakkauden määritelmää tunnistaakseen tässä ja nyt tunteensa rakkaudeksi. Hän kokee rakkauden ja jos on toisen vuoden psykologian opiskelija ryhtyy jäsentämään tunteittensa kimppua ja etsimään mahdollisesti rakkauden objektiivista määritelmää. Välittömyydessään Jumalan todellisuuden, läsnäolon, kokemus on analoginen edellisille. Ehkä se on kokemuksena vieläkin kokonaisvaltaisempi ja suorastaan mahdoton eritellä. Mystikkojen kuvauksista voidaan jotakin vihjettä siitä saada. Tuskin on syytä epäillä, etteikö subjektiivinen pyhyyden tai Jumalan läsnäolon kokemus olisi kokijalle todellinen. Todellisuuteni on juuri se jossa koen eläväni (Paul Talvio teoksessaan Mieli ja maailma, s. 97). 3. Usko ja tiede. Todellisuuden yhtenäisyys pyrkimys Siinä määrin kuin ihminen uskoo kokemuksensa todellisuudeksi ilman epäilystä, ei varsinaista uskonprobleemaa ole. (On ihmisiä, joiden maailmassa Jumalan läsnäolo on tarttunut jokaiseen esineeseen ja jokaiseen hetkeen: Myrsky on heille Jumalan myrsky, päivä on Jumalan päivä, aurinko Jumalan aurinko jne.) Uskonnollisen uskon probleema voi syntyä lähinnä kahdella tavalla: a) Yksilöllä ei ole ollut lainkaan kokemusmaailmassaan tuntumaa Jumalan läsnäoloon, ei ole ollut kykyä kokemiseen tai tilaisuutta siihen (kuten voimme kuvitella epämusikaalisen ihmisen jäävän vaille musiikillista kauneuskokemusta). b) Yksilö tulkitsee kokemansa harhaksi tai itsepetokseksi. Vaikuttaa siltä, että nykymaailmassa hektinen elämäntyyli tuottaa yhä enemmän niitä, joille ei jää tilaisuutta sellaiseen hiljaisuuteen elämänmenon kohinan keskellä, joka on ehtona syvälle käyvään kokonaisvaltaiseen kokemiseen. Meditaation enenevä suosio tosin vain

6 6 / 18 pienessä osassa väestöä viittaisi siihen, että tämä on oivallettu. Samoin uskonnon harjoittamisen ammattilaiset näyttävät tajunneen asian retriittejä järjestäessään. Ns. älymystön piirissä painavimmalta probleemalta näyttää kohta b, epäily oman kokemustodellisuuden harhaisuudesta. Nyt tullaan kenties asian ytimeen: Etsiessään sosiaalista tukea ehkä sinänsä vahvallekin sisäiselle kokemukselleen älyllinen ihminen saa yleensä vastaansa järkkymättömän muurin, ns. tieteellisen todellisuuden. Ja kun tämä todellisuus on vahvasti ankkuroitu fysiikkaan ja tieteellisyyden ihanne ulottuu empiirisenä mitattavuutena myös psykologiaan, seurauksena on ihmisen yksilöllisen kokemusmaailman kyseenalaistaminen. Jos se on vähänkin uniikkia, se on epänormaalia, jos se harvinaista, se on sairasta. Jos vielä myönnetäänkin, että mentaalinen, henkinen, on sekin todellista, sen täytyy olla tervettä, s.o. arkista ja yleistä, ollakseen todellista; muu on harhaa. Yksi subjektiivisen harhan esiintymismuoto on tällöin Jumalan läsnäolon kokemus, illuusio jopa mystikoilla hallusinaatio. Tässä kulttuuritilanteessa sosiaalinen tuki esiintyy estojen tuottamisen muodossa. Materialistisessa tiedeyhteisössä jokainen on aidosti huolissaan siitä, ettei veli tiedemies hurahda vaan pysyy järjissään eikä antaudu subjektiivisten harhojen valtaan. Totta kai vallitsee tieteen vapaus, mutta myös terveellisestä kritiikistä on pidettävä huolta: älymystön jäseniä on pidettävä tiiviisti laumassa oikean opin lammaskoirien avulla (tohtorinväitökset, peer reviewing etc.) Ihminen oppii nopeasti. Ennen kaikkea hän oppii hyvin nopeasti pois kaikkinaisesta ei- tieteellisyydestä. Estot kasvavat pikaisesti niin vahvoiksi, että säilyttääkseen asemansa älymystössä ihminen kuullessaan yhdenkin uskonnollisen termin tai viittauksen hengellisyyteen kehittää kasvoilleen epäilyn viileän, vinon hymyn. Sisimmässään hän oppii mielenterveytensä säilyttääkseen välttämään kiusallisia mietiskelyn hetkiä ja täyttämään aikansa melulla. Kysymys Jumalan olemassaolosta ei ole ihmiselle niinkään rationaalinen ongelma kuin henkilökohtainen psykologinen probleema: mitkä ovat hänen estonsa ja mikä kokemustilanne olisi ilman niitä. Ehkä vielä vaikeampi kuin materialisteille on tilanne niille, jotka kokevat todellisuuskäsityksensä pahasti jakautuneena Descartesin dualismin tapaan. Henkinen on heille todellista siinä missä ainekin. Välittömästi koetun Jumalan voi sijoittaa henkisessä vaikuttavaksi, mutta missä Jumala näkyy aineellisuuden maailmassa? Aineellinenhan noudattaa omia, fysiikan osoittamia lakejaan; jääkö siinä mitään osaa ja arpaa Jumalalle (paitsi ehkä jonkinlaisena sivuun siirtyneenä kellonrakentajana, tai modernimmin Big Bang paukuttajana). Ei voi väittää, että tämä yhteensovittaminen olisi meidän päivinämme ratkennut. Tuskin sen voi odottaa ratkeavankaan nykyisin yleisen paradigman vallitessa. Vasta sellainen paradigma, jonka puitteissa voidaan yhdistää fyysinen ja tajunnallinen tapahtuminen, voi tuottaa vision, jossa välittömästi subjektiivisesti koettu Jumala on ristiriidattomasti mukana myös kaikkiallisesti. Tarkkaan ajatellen tieteellisen suhtautumisen ja subjektiivisen Jumala- kokemuksen välisen dilemman ratkaisuksi riittää sekin, että tieteellinen todellisuuskäsitys on senlaatuinen, että se loogisesti sallii sellaisen tajunnallisen todellisuuden, jossa on mukana yksilön välitön kokemusmaailma, ei harhana vaan todellisena. (Sallii, s.o. pitää mahdollisena, ei sulje pois.) Kvanttimekaniikka nykyisessä labiilin kehityksen tilassaan näyttää menevän siihen suuntaan, että se sallii tajuntaa käsiteltävän todellisuutena siinä missä aineellisia systeemejäkin. Olen kutsunut tätä filosofista ajatustapaa informaatiomonismiksi.

7 7 / 18 Mutta se on jo eri juttu. Aaro Hellaakoskelle, joka Ääni läheltä - runossaan (Huojuvat keulat, s. 94) kirjoittaa: mut sinua vaikka en tunne, minä kysyä tahdoin: kunne veit toivon lapsilta maan? voidaan (ehkä) tänä päivänä vastata: Et sentään vielä vienyt elokuisin terveisin pikaisesti tarkistamatta Kullervo Rainio Kaarle Kurki-Suonio Tervehdys. Pahimmista kiireistä selvittyäni viimeistelin esittämäni alustuksen tekstin. Jos kelpaa, sen voi liittää seuran sivuille ja linkittää pidettyjen esitelmien luetteloon. Eikö muuten tässä luettelossa pitäisi olla paljon enemmän? Ihmetytti linkkien vähäisyys, kunnes huomasin, että julkaisujen luettelosta löytyy linkki monen pidetyn esitelmän tekstiin. terveisin Kaarle PRELUDI TIETEELLISET JA USKONNOLLISET USKOMUKSET ELÄMÄNHALLINNAN VÄLINEINÄ Haja- ajatuksia aiheesta, josta en ymmärrä mitään. Kaarle Kurki-Suonio Minulle on annettu mahdoton otsikko. Jotakin olen elämässäni ehkä oppinut uskomuksista, niin tieteellisistä kuin uskonnollisistakin, mutta elämänhallinnasta en tiedä mitään. Itse en ole koskaan hallinnut elämääni, enkä ymmärrä, mitä tekemistä uskomuksilla on elämänhallinnan kanssa. (Tällä paikalla olemisenikin on osoitus elämänhallinnan puutteesta. Elämänhallinnan ensimmäisiä edellytyksiä on kyky sanoa EI!) Otsikko on myös häpeämättömän tungetteleva, intiimi. Se ikään kuin vaatii minua paljastamaan itseni alastomaksi kaikkien nähdä, kertomaan julki, millaista epätoivoista taistelua olen käynyt tavoittaakseni edes joitakin elämänhallinnan rippeitä, ja mistä ja miten olen yrittänyt löytää niille tukea turhaan. ELÄMÄNHALLINTA Ensimmäiseksi huomaan, etten oikein ymmärrä, mitä ihminen hallitsee, kun hän hallitsee elämäänsä. Minusta tuntuukin helpommalta miettiä, millaisia ovat ihmiset, jotka ovat

8 8 / 18 antaneet minulle vaikutelman hyvästä elämänhallinnasta. Minusta siinä näyttää olevan olennaista, että heillä on jokin kutsumus, päämäärä tai tehtävä, omanarvontuntoa rohjetakseen pitää tehtäväänsä, ja samalla itseään, tarpeellisena, viisautta ymmärtääkseen, miten pitää toimia tehtävän täyttämiseksi, itseluottamusta ja oma tahto niin, että he pystyvät toimimaan tehtävänsä mukaisesti, tietoa, taitoa ja energiaa tavoitteensa toteuttamiseksi ja siinä tarpeellisten tietojen ja taitojen kartuttamiseksi. Tähän sopii metafora elämästä matkana, olkoonkin kulunut klisee. Matkalla on päämäärä. Elämämme matkalla elämänhallinta merkitsee, että meillä on selvä matkasuunnitelma määränpäähän, tieto reiteistä ja aikatauluista, tarkoituksenmukaiset ja riittävät matkavarusteet, tarpeelliset kulkuvälineet ja ajoneuvot käytettävissämme, että osaamme käyttää niitä ja että astumme oikeaan aikaan oikeaan ajoneuvoon. Tällainen elämänhallinta, joka perustuu päämäärään ja tahtoon sen toteuttamiseksi on kuitenkin pelkästään näennäistä. Emme hallitse matkaamme muuta kuin sen verran, että toteutamme omaa osaamme matkustamisesta, selvitämme reitit, hankimme liput, astumme autoon, junaan, laivaan tai lentokoneeseen. Voimme joutua odottamaan vuorokausikaupalla, voimme menettää matkatavaramme, voimme joutua onnettomuuteen, vaikka olisimme kuinka taitavia ajamaan ja vaikka kuinka tarkasti noudattaisimme turvallisuussäännöksiä, ilman, että meillä on mitään mahdollisuutta itse vaikuttaa asiaan. Ulkonaisesti olemme kokonaan sellaisten luonnonvoimien armoilla, joille emme mahda mitään. Olemmehan aika mitättömiä itikoita maailmankaikkeudessa. Näennäisyys on myös sisäistä. Minussa itsessäni kiehuu jatkuva motiivien ristiriita, ikään kuin vain osa minusta tahtoisi pyrkiä elämänhallintaan ja tavoittelemaan päämäärää ja toinen osa vastustaisi, epäilisi, tahtoisi muuta. Elämänhallintamme riippuu omista emootioistamme, mielemme piiloisista tai alitajuisista tekijöistä, vieteistä ja vaistoista. Mielessämme asuu itsetuhoisia elementtejä. Elämänhallinta vaatii moraalia ja moraalista lujuutta, jatkuvaa valitsemista hyvän ja huonon, oikean ja väärän välillä. Riittääkö tahto, energia, moraali jatkuvasti oikeiden valintojen tekemiseen? Hallitseeko siis oikeastaan kukaan elämäänsä missään sellaisessa suhteessa, joka voisi vastata sanan 'elämänhallinta' todellista merkitystä? Minä hetkenä tahansa elämä voi muuttua ratkaisevasti ilman, että meillä on mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen. Vaikka kuinka tuntisin hallitsevani elämääni, kuolen kerran. En tiedä koska, enkä edes halua tietää. Ehkä se päivä on jo tänään tai huomenna. Ennen sitä voin dementoitua. Mitä elämänhallinta merkitsee silloin? Voivatko vanhuuden dementia ja kuolema olla jollakin tavalla 'hallittua siirtymistä' muistin ja toimintakyvyn menetykseen, aistien sammumiseen ja lopulta olemattomuuteen tai 'tuonpuoleiseen'? Parhaimmillaan elämänhallinta voi merkitä enintään valmiutta kaiken sen kohtaamiseen, mitä elämä tuo, myös kuoleman. Ehkäpä ainoa tavoitettavissa oleva elämänhallinta onkin vain kykyä sopeutua olosuhteisiin ja 'elämänsä kohtaloihin', niihin tyytymistä ja pelkojen voittamista.

9 9 / 18 USKOMUKSET Ymmärrän, että tämän sanan valinta illan otsikkoon liittyy siihen, mitä tämän yhteisön keskusteluissa on usein, vieläpä varsin hiljattain, sanottu ikään kuin tiedon määritelmänä Platonia toistaen: "Tieto on perusteltu tosi (tai todeksi) uskomus." En koskaan ole oikein ymmärtänyt tätä. Miten määritelmä voi käyttää sanaa 'tosi'? Jotta tämä sana olisi siinä oikeutettu, meidän pitäisi jo valmiiksi tietää, mikä on totta, tai ainakin, millaiset ovat 'toden' kriteerit. Mutta silloin se palautuu sanaan 'perusteltu', ts. kysymykseen, milloin perustelu on riittävä, jotta voimme asettaa sen toden määrittelyn perustaksi. Jos taas sanotaan 'todeksi uskomus', niin 'uskomus' yksin riittäisi. Eikö uskomus käsitteenä tarkoita yksinkertaisesti sitä, että kuvitellaan jonkin olevan totta? Ei myöskään ole perustelemattomia uskomuksia! Jokaisella on perustelut uskomuksilleen. Ne vain ovat erilaisia, ja niistä ollaan eri mieltä myös tieteessä. Määritelmäksi tämä lausahdus on siten ratkaisevasti puutteellinen! Se ei ota kantaa olennaiseen, tarvittavien perustelujen luonteeseen. Ja kun se ei ota, myös sana 'perusteltu' on siinä tarpeeton. Niinpä siitä jää käteen vain toteamus "tieto on uskomus". Hyvä, olkoon niin! Mutta tämä on vain tiedon olemukseen välttämättä kuuluva luonnehdinta eikä mikään pelkistetty määritelmä, jonka tulisi antaa tiedon tunnistamiselle riittävät kriteerit. Siinä taas on kysymys tarvittavien perustelujen laadusta. Käänteisesti tämä pohdinta merkitsee, että ainakin osa otsikon kysymyksestä palautuu kysymykseen, mitä tieto merkitsee elämänhallinnan välineenä. Millainen tieto auttaa hallitsemaan elämää ja miten? Epäilemättä elämäntehtävän toteuttaminen vaatii tietoa. Tieto myös edesauttaa sopeutumista olosuhteisiin ja voi edistää valmiutta kohtalonsa kohtaamiseen. Mutta kyky sopeutua ja valmius kohdata ovat emotionaalisia, eivät tiedollisia. Tiedolla siis pitää olla emotionaalinen merkitys, ja jotta sillä voisi olla, se on emotionaalisesti koettava varmaksi ja luotettavaksi, siis todeksi. Tieteellä on se maine, että se (yksin) luo varmaa tietoa: "Tiede on osoittanut!" Onko siis tiedon oltava tieteellistä, jotta sillä olisi merkitystä elämänhallinnalle? Tieteellisyys, sen mukaan, mitä olen oppinut sen merkityksestä fysiikassa, edellyttää tiedon perusteluilta kolmea olennaista ominaisuutta, jotka seuraavat tieteellisen käsitteenmuodostuksen etenemisen periaatteista: Perustelun on oltava 1. empiirinen, 2. teoreettinen ja 3. sosiaalinen. 1. Tieto on empiirisesti perusteltua, jos kaikki havaintotieto yhtäpitävästi tukee sitä. 2. Tieto on teoreettisesti perusteltua, kun se on osa ehjää tietorakennetta. Avoimiksi jäävät sanojen 'kaikki' ja 'ehjä' merkitykset. Milloin tiedon voidaan katsoa toteuttavan nämä vaativat määreet?

10 10 / 18 Tätä koskee kolmas kohta: 3. Tieto on sosiaalisesti perusteltua, kun se on 'tiedeyhteisön' yhteisesti hyväksymää. 'Tiedeyhteisö' hyväksyy tiedon, kun se katsoo sen empiiristen ja teoreettisten perustelujen määreiden 'kaikki' ja 'ehjä tietorakenne' toteutuneen riittävästi. Perustelujen ongelma siirtyy näin käsitteeseen 'tiedeyhteisö', mikä se on, ja kysymykseen, milloin yksimielisyys on riittävä? Tiedon ydinmääreitä ovat siis sekä empiirinen että teoreettinen sisäinen konsistenssi ja riittävän laaja yksimielisyys tämän yhtäpitävyyden riittävyydestä. Näin päädytään päättymättömään kysymysten ketjuun: milloin riittävyys on riittävää, milloin riittävyyden riittävyys riittää jne. Näihin ongelmiin sisältyy olennainen siitä, miksi tieteellinenkin tieto on luonteeltaan uskomus. Esitetyt kolme ulottuvuutta koskevat kaiken tiedon perusteluja: 1. Kokemukset ja elämykset ovat luonteeltaan empiirisiä perusteluita. Tieteessä niiden merkitys tiedon perustana kiistetään, ellei niitä voida alistaa toistettaville kontrolloiduille kokeille, joissa niitä voidaan havaita ja mitata. Ne voivat kuitenkin olla hyvinkin vahvoja ja vakuuttavia. 2. Teoreettisia perusteluja vastaa tietojen yhteensopivuus elämässä kohdattujen muiden kokemusten ja elämysten kanssa. 3. Sosiaaliset perustelut muodostuvat siitä, että muilla on samanlaisia kokemuksia ja elämyksiä, jolloin tiedosta tulee jonkin yhteisön yhteistä. Tämä muotoilu johtaa helposti ajatukset monenlaisiin 'epätieteellisiksi' tuomittuihin uskomuksiin. Mutta tämä kaikki koskee itse asiassa kaikkia aivan jokapäiväisiä tietojamme, joiden mukaan elämässä toimimme. Emmehän me järjestä elämäämme ja suunnittele arkisia askareitamme tieteellisyyden vaatimukset täyttävän tiedon varassa. Tässä yhteydessä on olennaista, että nämä tiedon ulottuvuudet koskevat samalla tavalla otsikon kumpaakin osapuolta, yhtä hyvin 'tieteellisiä' kuin 'uskonnollisia uskomuksia'. Olen taipuvainen pitämään, määritelmänomaisesti tietona kaikkia uskomuksia, joiden todellisuudesta olemme vakuuttuneita näillä kolmella tavalla. Raja tieteellisten ja muiden uskomusten välillä on "veteen piirretty viiva" anteeksi taas turvautuminen kuluneisiin kliseisiin. USKOMUKSISTA ELÄMÄNHALLINTAAN? Uskomukset, elämänhallinta ja niiden yhteys ovat äärimmäisen yksityisiä intiimejä kysymyksiä. Esittämäni 'määrittely' sulkee kuitenkin erityisesti pois kaiken 'yksityisen tiedon'. Tiedon on oltava jonkin yhteisön tietoa, yhteisön, joka on yhteisesti vakuuttunut sen 'empiiristen' ja teoreettisten' perusteiden riittävyydestä. Mutta viime kädessä jokainen yksilö ratkaisee itse yksityisesti, mitkä perustelut ovat hänelle vakuuttavia, minkä yhteisön

11 11 / 18 vakuuttuneisuuden hän katsoo voivansa jakaa, mitkä tiedot tai 'uskomukset' hän voi omaksua näennäisen ja kuvitteellisen elämänhallintansa mahdollisiksi välineiksi. Tätä olen tarkoittanut sanoessani, että "jokainen on itse omasta mielestään paras ajattelija". Jokainen on ajattelussaan yksin. Tätä ajattelun vastuuta ei kukaan pääse pakoon. Sen tähden ainoa näkökulma, josta käsin minun on mahdollista tarkastella otsikon kysymystä, on oma henkilökohtainen näkökulmani. Siinä on tämän otsikon tungettelevuus. Se vaatii henkilökohtaisia paljastuksia. Mitä siis voisin ja uskaltaisin sanoa niistä uskomuksista tai tiedoista, uskonnollisista ja tieteellisistä, joista olen itse ehkä saanut näennäisen elämänhallinnan rippeitä. Tunnustan, että elämässäni on sittenkin ollut hetkiä, jolloin minussa on herännyt kuvitelmia päämäärästä, elämäntehtävästä, jopa kutsumuksesta. Välähdyksenomaisesti olen läheisten tuella onnistunut jopa kokemaan jonkinlaista omanarvontuntoa ja itseluottamusta. Joskus jopa oma tahto on pilkahtanut heikosti esiin. Joissakin suhteissa minulla on ollut myös ohimeneviä kuvitelmia tiedoista ja taidoista, joiden avulla olisin voinut toteuttaa tehtävääni, jos moraalini olisi ollut riittävä.. Maailmankuvani on sekä kristillinen että tieteellinen, enkä näe mitään ristiriitaa niiden välillä. Tässä yhteydessä se merkitsee sitä, että 1. vahvasti kokemukselliset ja elämykselliset, 2. sisäisesti riittävän yhtäpitäviltä tuntuvat ja 3. ystävien yhteisön kanssa yhteiset uskonnolliset 'uskomukset', ovat tehneet minulle mahdolliseksi rakentaa elämänhallinnan rippeitä myös tieteellisistä 'uskomuksista', joiden opettamisesta Suomen fysiikanopettajille tuli minulle elämäntehtävä. 'Opettaminen' on tässä väärä sana, mieluumminkin olen pyrkinyt opastamaan sellaiseen oman mielen prosessiin, jossa he voivat itse rakentaa omaa uskomusjärjestelmäänsä niin, että he kokisivat sen perustelluksi kaikissa kolmessa merkityksessä. Käsitykseni siis merkitsee, että elämänhallinnan, vaikkakin näennäisen ja kuvitellun, välttämätön edellytys on oma tahto tavoitteen toteuttamiseen. Tästä seuraa, että tieteellisiin uskomuksiin usein liittyvä usko determinismiin, samoin kuin uskonnollisiin uskomuksiin usein kuuluva fatalismi, loppuun ajateltuina riistävät mahdollisuuden elämänhallintaan. Siksi minulle on ollut tärkeätä ymmärtää, että uskonnollisten uskomusteni mukaan minulla on valta valita,

12 12 / 18 ja että tieteellisten uskomusteni mukaan tieteellisessä tiedossa ei ole mitään, minkä perusteella ihmisen valinnat eivät olisi aitoja valintoja ja mikä voisi estää Jumalaa silti toteuttamasta tahtoaan maailmassa ja minunkin elämässäni. Näin sanoessani tunnen läheistä yhteyttä tässä yhteisössä hyvin tunnettuun prof. K. V. Laurikaisen ajatteluun. Näin, kaiken harhailun jälkeen, päädyn tunnustamaan, että uskomukseni ovat tarjonneet minulle mahdollisuuden elämänhallintaan, siinä näennäisessä ja rajoitetussa mielessä, missä se ylimalkaan on mahdollista, että nämä mahdollisuudet ovat nimenomaan sekä uskonnollisten että tieteellisten uskomusten ansiota eikä elämänhallinnan puutteeni johdu niistä Paul Talvio Kommentti Kullervo Rainiolle Kullervo Rainion kirjoitus Uskonto, uskonelämä ja tiede on varsin tyhjentävä eikä sinänsä vaadi lisäselityksiä. Kun Kullervo sanoo, että Jumalan tuntemus on ihmisen välittömän kokemuksen asia, niin siinä se on. Se on ensimmäisen persoonan näkökulma. Kaikki tiede taas on kolmannen persoonan näkökulmasta luotua tietoa. Se vaatii käsitteillä tehdyn kuvauksen, jotta se olisi intersubjektiivisesti jaettavissa. Siksi se ei koskaan tavoita kaikkia ensimmäisen persoonan kokemia merkityksiä. Tähän samaan ongelmaan törmäsimme keväällä keskustellessamme vapaasta tahdosta. Sitäkään ei voi kolmannen persoonan näkökulmasta todistaa. Meillä on vapaa tahto, koska meistä siltä tuntuu. On käsittämätöntä, että tiedemaailma ei yleisesti tätä näkökulmien eroa tunnusta. Luulisi seuraavan Kullervon toteamuksen olevan itsestään selvä: Tarkkaan ajatellen tieteellisen suhtautumisen ja subjektiivisen Jumala-kokemuksen välisen dilemman ratkaisuksi riittää sekin, että tieteellinen todellisuuskäsitys on senlaatuinen, että se loogisesti sallii sellaisen tajunnallisen todellisuuden, jossa on mukana yksilön välitön kokemusmaailma, ei harhana vaan todellisena. (Sallii, s.o. pitää mahdollisena, ei sulje pois.) Mitä uskontoihin tulee, niin ne ovat kolmannen persoonan tarinoita. Niillä kai yritetään tuottaa ensimmäisen persoonan kokemus Jumalasta. Ja sitä kun ei väkisin saa, niin sanotaan, että tarvitaan Jumalan kutsu. Ja jos kutsua ei tule, niin olet kuuro jne. jne... Ei ihme, jos nykyaikainen rationaalinen ihminen alkaa pitää kaikkia uskontoja ihmisen keksintöinä - varsinkin, kun ne samalla ovat myös tehokkaita valtarakenteita. Ei minusta siinä ole mitään pahaa, jos sanoo uskovansa omalla tavallaan. Voi silti tukea esim. kirkkoa tärkeänä yhteiskuntaa säilyttävänä instituutiona - kuten Kullervokin sanoo. Paul Talvio

13 13 / Heikki Mäntylä Uskosta ja uskonnosta tiedosta ja tieteestä Seuraavat mietteet ovat epäilemättä suurelta osalta vanhan toistamista, ja viisaampien moneen kertaan analysoimia kysymyksiä. Olkoon niin, mutta tässä kuitenkin eräitä omiksi kokemiani pohdintoja. Tuomas Nevanlinnan ja Kari Enqvistin HS:n kolumnit eivät juuri antaisi aihetta, mutta Kullervo Rainion ja Paul Talvion näkemykset, sekä Kaarle Kurki- Suonion keväisen esitelmän yhteenveto inspiroivat. Käsitteiden selvennyksiä: Kun usko, joka on persoonallinen kokemus, pyritään laajentamaan kollektiiviseksi kokemukseksi opetuksella ja viestinnällä, muodostetaan oppirakennelma: uskonto. Usko ja tieto ovat ensimmäisen persoonan näkökulmia uskonto ja tiede kolmannen persoonan, kuten Paul Talvio toteaa. Tämä on fundamentaalisen tärkeä oivallus. Ensimmäisen persoonan kokemukset ovat ainutkertaisia, ei siirrettäviä, mutta kolmannen persoonan näkökulmista voidaan kiistellä ja jopa päätyä jonkinmoiseen konsensukseen. Ihminen haluaa järjestystä sekä tietoihinsa että uskomuksiinsa jotta pystyisi jäsentämään maailmaa ja ennakoimaan tulevaisuutta. Sen takia hän rakentelee teorioita, malleja ja oppirakennelmia. Instituutioiden kannalta ne ovat suorastaan välttämättömiä koska instituutiot operoivat kolmannen persoonan näkökulmasta. Usko Jumalaan ilman uskontoa on kirkon näkökulmasta yhtä irrallinen ja hyödytön kuin yksityinen tieto tiedeyhteisön kannalta, ilman siihen liittyvää teoriaa. Olen usein kuullut väitettävän, ettei tiede kysy: miksi? Se vain selvittää (objektiivisesti?) todellisuuden olemusta. Väite on tuntunut oudolta tutkiihan tiede syy- seuraus- suhteita, eikä tällöin mitenkään voine välttää mainittua kysymystä. Olen kuitenkin ollut oivaltavinani, että tieteen edustaja, joka näin väittää, rajaa miksi- kysymyksen tarkoituksen etsimiseksi. Mielenkiintoista on, että tällä toteamuksellaan jopa ateistiksi itsensä määrittävä tutkija itse asiassa implisiittisesti myöntää kaikella mahdollisesti olevan tarkoituksen, jota tiede ei siis tutki. Tarkoitus edellyttää tekijää. Tieteen piirissä pannaan julistettu ID (Intelligent Design) ajattelu pitää varsin järkeen käyvin perusteluin tekijän olemassaoloa ilmeisenä. Tämä on kuitenkin leimattu kerettiläiseksi ajatteluksi, onhan se nykyisen tieteen valtavirran vastainen vaikkei suoranaisesti kyseenalaista tieteen saavutuksia tuo vain eräisiin (kiistanalaisiin) kysymyksiin toisen näkökulman. Näyttää, että ainakin tässä suhteessa uskonnot ja tieteet oppirakennelmina dogmeineen ja paradigmoineen ovat sukulaisia, elleivät ihan veljeksiä niin ainakin serkuksia. Uskon ja tiedon keskinäisestä suhteesta on tässä piirissä keskusteltu jo niin tyhjentävästi, etten enää siihen enempää puutu. Kurki- Suonion tiivistelmään ei liene paljon lisättävää. Katselin televisiosta 11.8.ohjelman: 5 kulmaa kosmologiaan. Siinä professorit Esko Valtaoja ja Kari Enqvist sekä uskontotieteen lehtori Matti Kamppinen keskustelivat, tai oikeammin,

14 14 / 18 professorit jyräsivät ja lehtori myötäili. Hämmästytti miten helposti hän antautui toisen tieteenhaaran edustajien verbaalisen ylivoiman edessä. Enqvistin pääteemoina oli, ensinnäkin, ettei kosmologi tarvitse Jumalaa (edes täyttämään aukkoja), ja toiseksi hän painotti, että kosmologit eivät spekuloi vaan katsovat tarkasti menneisyyteen eli siis näkevät melkein alkuräjähdykseen asti (mitä nyt jää runsaat ensimmäistä vuotta näkemättä ). Voitonriemuisesti hän kysyi: Miksi emme siis uskoisi näkemäämme!? Tähän olisi ollut helppo puuttua, mutta ei... Jos olisin ollut mukana uskontotieteilijän roolissa, olisin ainakin huomauttanut, että niinhän moni uskovakin luottaa suurelta osin havaintoihin, eli siis siihen mitä näkee. Ihmetellessään tähtitaivasta, kulkiessaan luonnossa tai vaikkapa seurustellessaan muiden ihmisten kanssa, ei voi välttyä näkemästä Jumalaa mestarillisena luojana sekä elämän ja kauneuden synnyttäjänä. Enqvistin sanoin: Miksi siis emme uskoisi näkemäämme!? Kosmologille punasiirtymät kertovat laajenevasta universumista ja laajenemisen (näennäinen) kiihtyminen pimeästä energiasta. Mutta on vaikea käsittää, ettei Enqvist näytä ymmärtävän, että se mitä hän sanoo näkevänsä kaukoputkillaan, mittalaitteillaan ja kuvaruuduistaan, on hänen tulkintansa näkemästään ei se mitä hän näkee. Samoin uskova näkee Jumalansa vain epäsuorasti tulkintojensa kautta. Se, ettei Enqvist näe Jumalaa laitteillaan johtuu teorian rajaamista tulkinnan mahdollisuuksista. Pettymys on tietysti suuri jos hän on odottanut näkevänsä taivaan äärissä lapsuutensa ankaran mutta hyväntahtoisen parrakkaan ukon tai kauniita valkosiipisiä enkeleitä. Havaintojen tulkinnat vaihtelevat uskonnoissa ja muuttuvat tieteissä eri aikakausina sekä tietysti oppisuuntien ja tieteenhaarojen välillä. Kukin oppirakennelma sisältää omat perusaksioomansa, elementtinsä ja relaationsa, jopa oman terminologiansa, eivätkä ne muita tarvitse (eivätkä suvaitse!). Kosmologeilla alkuräjähdys synnytti maailmankaikkeuden - kristityillä sana. Yhteistä niille on, että ne ovat molemmat tasaveroisen mystisiä ja selittämättömiä alkuja olemassaolollemme. Enqvist totesi myös, ettei tähtitiede tai fysiikka tarvitse Jumalaa ilmiöiden selittämiseen. Mielestäni on epäjohdonmukaista kyseenalaistaa tai jopa kieltää Jumala vain tarve perusteella. Ei kosmologia tarvitse mikrobiologian tai taloustieteen käsitteitä, silti ne ovat olemassa. Ei tiede tarvitse taiteen tai politiikan käsitteitä, silti ne ovat olemassa. Tuntuu, että tällaisessa tarve- ajattelussa menevät puurot ja vellit sekaisin, kuten Enqvistin kauhistelemassa Tuomas Nevanlinnan kategoriavirheessä. Tuskin kukaan kiistää, etteikö tiede olisi osoittanut tehokkuuttansa ja uskottavuuttansa monin eri tavoin ja näin noussut tiedon aateliin. Rationaalisen tiedon hankinnassa ja strukturoinnissa sillä ei ole varteenotettavia kilpailijoita. Mutta uskontojen (Huom. ei uskon) suhteen harhailee poloinen ihminen nykyisin eräänlaisessa valintatalossa. Instituution eli kirkon tuote on uskonto, jota se markkinoi oikeana ja hyödyllisenä. (Mielestäni ei Jumala, kuten Rainio ehdottaa omassa kirjeessään, vaan koko paketti.) Se on siis tehtävä nykyihmiselle houkuttelevaksi tai ainakin mielenkiintoiseksi. Muinoin, vaihtoehtojen puuttuessa, tehtävä oli yksinkertaisempi. Syntymäpaikan kulttuuri ratkaisi. Tarjolla oli ensisijaisesti isien uskonto, kuten tietysti tänäänkin, mutta aikoinaan muihin vaihtoehtoihin pääsivät tutustumaan vain harvat. Informaatioteknologian kehittyessä kilpailu on kiristynyt.

15 15 / 18 Kyse ei siis ensisijaisesti ole kaksinkamppailusta tiede- uskonto. Ne voivat elää sopuisaa rinnakkaiseloa, jos niiden funktiot rajoituksineen ymmärretään puolin ja toisin. Kamppailu käydään erilaisten uskontojen välillä. Juuri nyt näyttävät eksoottiset itämaiset filosofiat ja uskonnot vetoavan moniin. Luterilainen kirkkomme ei tietenkään voi vapaasti lähteä lainailemaan piirteitä näistä rikkomatta perusaksioomiensa koskemattomuutta, niinpä se pyrkii lisäämään houkuttelevuutta ulkonaisin muutoksin eli ns nykyaikaistamaan itseään. Toisaalta, kirkolla ei liene paljon muita keinoja, ellei se palaa aivan alkujuurilleen ja pyri lähestymään asiaa henkilökohtaisen sisäistetyn uskon tärkeyden kautta. Miten se olisi mahdollista instituution voimin, jääköön tässä pohtimatta. Yleensä on tarvittu joku karismaattinen johtaja, joka henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan on saanut ihmiset kuuntelemaan ja lopulta uskomaan. Kullervo Raino sanoo viestissään: Jumalan tuntemus on ihmisen välittömän kokemuksen asia. Mitä tämä välitön kokemus voi olla? Me emme lähesty kauneutta siten, että ensin pyrkisimme määrittelemään, mitä kauneus on, mitkä ovat sen tuntomerkit, ja sitten tutkisimme, sopiiko määritelmä, tuntomerkit, esiintymään todetaksemme, onko se kaunis vai ei. Ei. Me koemme välittömästi jotakin kauniiksi tai emme koe ja jos koemme, saatamme ryhtyä tutkiskelemaan, mikä esiintymässä on, joka tekee sen kauniiksi. Jonkinlaisen vastauksen ehkä mielestämme saamme, tuskin tyydyttävää. Mutta se ei olekaan tärkeää. Se ei nimittäin vaikuta mitään kauniin kokemiseen. Taidatkos sen selkeämmin sanoa! Joku saa tällaisen välittömän kokemuksen Jumalasta kirkossa, toinen metsässä, kolmas merellä ja neljäs ihmistungoksessa. Mielestäni ei ole välttämätöntä muokata ja pakottaa tätä kokemista johonkin määrättyyn oppirakennelmaan esim. luterilaisen kirkon tarjoamaan joskin on luonnollista, että kokija usein liittää sen tuttuun kokemuspiiriin, jolloin sitä syvimmässä muodossaan kutsutaan herätykseksi tai uskoon tulemiseksi. Jos kokemus jää ikään kuin irralliseksi se asettuu kategoriaan: Uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa. Silloin uskontokunta leimaa sen luonnollisesti oikeasta totuudesta poikkeamiseksi tai suorastaan huu- haaksi. Ongelmallista tietysti on, että tällainen yksityisen Jumalan löytäjä on vailla yhteisön todistusta ja tukea. Kaarle Kurki- Suonio tiivistää uskomukset : Maailmankuvani on sekä kristillinen että tieteellinen, enkä näe mitään ristiriitaa niiden välillä. Tässä yhteydessä se merkitsee sitä, että 1. vahvasti kokemukselliset ja elämykselliset, 2. sisäisesti riittävän yhtäpitäviltä tuntuvat ja 3. ystävien yhteisön kanssa yhteiset uskonnolliset 'uskomukset', ovat tehneet minulle mahdolliseksi rakentaa elämänhallinnan rippeitä myös tieteellisistä 'uskomuksista'. Jos luettelosta jää kolmas kohta puuttumaan, vaikeuttaa se tietysti elämänhallintaa. Joka ei tätä puutetta kestä, joutuu ehkä uudelleen arvioimaan poikkeavan löytönsä ja sen merkityksen. Jos taas kestää, se suotakoon. Ainoastaan instituutiot voivat tuomita sanktioita vääräuskoisille tämän puoleisessa elämässä, ja uhata rangaistuksilla tuonpuoleisessa - ei henkilökohtaisesti koettu Jumala.uskoakseni. Taisi tulla tähän loppuun melkein ikioma uskontunnustus. Heikki Mäntylä

16 16 / Kullervo Rainio Hyvät luonnonfilosofit, mielestäni Heikki Mäntylä tyylillisesti erinomaisessa s- kirjeessään pelkisti ja selkeytti ne liberaalit maailmankatso- mukselliset näkemykset, joita LFS:ssa on etsiskelty sen hamasta alkuhetkestä lähtien ja sitä ennenkin, Laurikaisen seminaareissa. Heikin esitys on sellainen selväpiirteinen kokonaiskuva, jonka pohjalta on hyvä jäsentää asioita edelleen ellei nyt suorastaan katso, että kaikki on tullut valmiiksi Tulee mieleeni, miten Kalervo Laurikaisessa eräällä tavalla personoitui länsimaisittain ajattelevan tiedemiehen elämänkatsomus- probleema. Kerran elämässään pysähtyessään hyvin vahvaan todellisuus- kokemukseen (hänen äitinsä kuoltua) hän vakuuttui sisäisesti Jumalan läsnäolosta olevaisessa. Myöhempi etsiminen oli sitten sen pohdintaa, oliko tämä ristiriidassa tieteellisen (erityisesti fysiikan) maailmankuvan kanssa. Omassa työympäristössään, jossa hänellä oli ollut arvostettu asema, hän kohtasikin yllättävää ymmärtämättömyyttä, vierautta, jopa pilkkaakin. Hän sai vastaansa tutun teesin: Tiede ei tarvitse Jumalaa! Vielä enemmänkin: Puhuminen Jumalasta ylimalkaan, tieteen ulkopuolellakin, tuomittiin huu- haaksi, koska vain tieteellinen kielenkäyttö oli filosofisesti vakavasti otettavaa. Joitakin poikkeuksia tästä Laurikaisen ympäristössä toki oli, mutta kyllä monet hänen ajatuksistaan innostuneet tulivat fysiikan ulkopuolelta. (Muistan, miten tämä ei ollut Laurikaiselle suurestikaan mieleen, sillä humanistit taas eivät oikein ymmärtäneet hänen syvälle fysiikkaan meneviä esityksiään.) Tapaus Laurikainen osoittaa, ettei tieteen ja uskonnon rauhanomainen rinnakkaiselo ole aivan yksinkertainen asia (vaikka meillä olisi enemmänkin sellaisia ihmisystävällisiä rauhanturvaajia kuin Heikki). Tiedeyhteisö ei ole suinkaan suvaitsevainen, jos vaaditaan totuusarvon myöntämistä muunkinlaiselle puheelle kuin tieteelliselle. Ja uskonnolliset yhteisöt (meillä luterilainen kirkko) katsovat ajan mittaan tieteen uhkaksi olemassaololleen ja etsivät hyväksymistä tieteen taholta, jopa nöyrtymistä tuntemattoman edessä. Kuilu on kaksitasoinen sekä yksilöllinen että yhteisöllinen. Yksilönä ihminen kokee todellisuuden sisäisesti ristiriitaiseksi niin kauan kuin hänelle ei ole tarjolla omaksuttavaksi selkeää, uskottavaa ja hyvin perusteltua järjestelmää, joka saattaisi ihmisen subjektiivisen kokemuksen ja intersubjektiivisen (tieteellisen) tiedon tasa- arvoiseen asemaan todellisuuden rakennuspuina. (Ihminen on luonnostaan monisti.) Vaikeudet yhteisöjen välillä, samoin kuin yksilön suhteessa yhteisöihin, aiheutuvat nähdäkseni ennen kaikkea siitä, että yhteisöjen kohtalona on ennen pitkää dogmatisoitua. Yhteisö syntyy usein perustajansa vahvasta katsomuksellisesta, sanoisinko syvähenkisestä kokemuksesta. Se on sellaisenaan kuitenkin liian täydellinen, liian korkealla, jotta muut yhteisöön liittyvät pystyisivät sen omaksumaan. Sitä on (muka) kehitettävä. Se on pilkottava kansantajuisiksi uskomusmyyteiksi ja yksinkertaisiksi, täsmällisiksi elämänohjeiksi, sanalla sanoen dogmatisoitava, jotta jäsenillä olisi jotakin konkreettista, johon tarttua ohjenuorana. (Alkuperäinen pyhä henki on aivan liian epämääräinen tuottaakseen kylliksi yhdenmukaista käyttäytymistä.) Samalla saadaan uskovaisuuden mitta siitä, miten hyvin kukin yksilö dogmit tuntee ja miten yksittäisiä moraalisäännöksiä on noudatettava. (Mutta ei tästä enempää; tämä lienee kaikille tuttua uskontojen historiaa.) Heikki kirjoitti: Usko Jumalaan ilman uskontoa on kirkon näkökulmasta yhtä irrallinen ja hyödytön kuin yksityinen tieto tiedeyhteisön kannalta, ilman siihen liittyvää teoriaa. Tähän voinee lisätä, että tämä koskee jossakin määrin myös yksilön näkökulmaa. Tuskin

17 17 / 18 kukaan tulee toimeen ilman jonkinasteista sosiaalista tukea, olipa hän ajatuksistaan ja kokemuksistaan miten varma tahansa. Tieteelliseen ajatteluun kasvaneen ihmisen ongelmaksi muodostuu siis usein myös se, onko hänelle tarjona uskonnollista yhteisöä, josta hän tuntisi saavansa tuen uskonnolliselle ajattelulleenkin mikäli hänessä on sellaista päässyt syntymään. Tällaisia yhteisöjä kyllä on, hyvinkin aktiivisia. Heikki tämän toi jo esiin terävästi: Instituution eli kirkon tuote on uskonto, jota se markkinoi oikeana ja hyödyllisenä. (Mielestäni ei Jumala, kuten Rainio ehdottaa omassa kirjeessään, vaan koko paketti.) Se on siis tehtävä nykyihmiselle houkuttelevaksi tai ainakin mielenkiintoiseksi. Muinoin, vaihtoehtojen puuttuessa, tehtävä oli yksinkertaisempi. Syntymäpaikan kulttuuri ratkaisi. Tarjolla oli ensisijaisesti isien uskonto, kuten tietysti tänäänkin, mutta aikoinaan muihin vaihtoehtoihin pääsivät tutustumaan vain harvat. Informaatioteknologian kehittyessä kilpailu on kiristynyt. Kelvollista koko pakettia ei uskonnollisten valintamyymälöitten hyllyistä kylläkään hevillä löydy. Ainakin parasta ennen - merkinnät saattavat paljastaa tuotteen vanhentuneisuuden tai sitten osoittautuu, että herkullisen punaisesta, ketsupilla koristellusta hampurilaisesta puuttuu kokonaan pihvi. Tuntuu siltä, että aikamme älymystö, joka on niin ylpeä älystään, ei käytä koko älyään. Älyn käyttö ei nimittäin ole vain teoreettisten kysymysten eleganttia loogista ratkaisemista vaan siihen kuuluu olennaisena myös biologinen äly, elämän jatkumisen ja laadun ongelman ratkaiseminen. Siinäkin on keskitytty tieteelliseen : tutkitaan ja analysoidaan maapallon tarjoamia aineellisia elämisen mahdollisuuksia. Helposti unohdetaan moraalin säilyttämisen ja kohentamisen tehtävä. Siinä suhteessa ei ole yhdentekevää, mitä älyeliitillä ja sen koulimilla kasvattajilla on tarjottavanaan. Jos tämän maailmankatsomuksen keskeisenä sisältönä on, ettei tapahtumisella kosmoksessa ole mitään mieltä eikä elämällä siinä siis mitään merkitystä, johdonmukainen moraalipäätelmä siitä on, ettei millään ole mitään väliä. Varsinkin nuoriso on logiikassa vaateliasta ja jo nyt on nähtävissä, että tätä uutta mielettömyyden moraalia sovelletaan laajalti käytäntöön. (Nuorisopsykiatrien tarve on tavaton. Politiikan kielelle käännettynä se merkitsee, että tarvitaan erittäin runsaasti ja enenevässä määrin rahaa moraalin heikkouksien seurausten korjaamiseen. Luottamus rahaan ja psykiatreihin on rajaton. Toinen mahdollisuus olisi älyn käytön laajentaminen, mutta mistäpä se tähän hätään ennättäisi.) Usein ajatellaan niin, että tavalliset ihmiset ( tavikset onko oikein?) kyllä säilyttävät perinteisen uskonnon, ajattelipa älymystö mitä tahansa. Onko meillä näin? Ehkä joissakin katolisissa maissa on niin, mutta päteekö se luterilaisen järkiuskonnon piirissä? Pikemminkin näyttää siltä, että materialismi on lyönyt itsensä koko kansan läpi. Kuulostaa paradoksaaliselta sanoa tässä tilanteessa, että järjen olisi voitettava. Sitä kuitenkin merkitsisi se, että älyä käytettäisiin koko laajuudessaan sekä todellisuuskäsityksen korjaamiseen että uskonnollisten instituutioiden uudistamiseen todella palvelemaan yksilöitten vapautunutta uskonelämää. ( Vapautuneella tarkoitan mahdollisimman suuressa määrin dogmeista irroitettua, yksilöitten omalle kokemusmaailmalle rakentuvaa. Se, mitä kirjoitin kveekareista, lienee tämän suuntaista, vaikkakin tunnen asian vain kirjoista, teoreettisesti.) Koko vastuun paino asettuu tuon mainitsemani älyeliitin hartioille. (Oletan, että LFS:n jäsenet haluavat lukeutua siihen.) Kiitokset Heikille ja terveiset kaikille! Kullervo Rainio

18 18 / 18