Merimieskirkko. Sjömanskyrkan Merimiehen ystävä vuodesta 1882 * Sjömansvännen från 1882

Transkriptio

1 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimiehen ystävä vuodesta 1882 * Sjömansvännen från 1882 nettilehti 130. vuosikerta 130:e årgången Merenkulun turvallisuuspalkinto Paavo Wihurille s. 8 Vuosijuhlia merimieskirkoilla s. 20 Till Spanien med Miranda s. 30 Mepan toimitusjohtaja Karlsson eläkkeelle s. 6

2 2 Reinot Merimieskirkolta! Perus-Reino on klassikko, joka lämmittää ja pitää varpaat turvassa. Laajuutta piisaa ja pehmeä kumipohja tasoittaa tallausta. Reinojen perinteikäs kudottu ruutukuosipäällinen ja varressa oivallinen piilovenyke. Kumipohjassa on vaalea, pitävä kulutuspinta. Lesti on tuttu, tilava Reino-lesti. Reino, ruskea koot: kaikki parit. + toimituskulut. 45,-Kengissä Merimieskirkon logo! Niille, jotka mieluiten suijauttavat tossut jalkaan suoraan takaviistosta ja harrastavat myös "hiihtokävelyä", käyvät reinojen kevennetyt avokas-mallit. Samat tutut Reino-kuosit ovat myös näissä paljon toivotussa jalkaan potkaistavassa avo-mallissa. Kudottu kangaspäällinen. Kumipohjassa on vaalea, pitävä kulutuspinta. Lesti on tuttu, tilava Reino-lesti Avo-Reino, ruskea koot: Tilauskuponki sivulla 34. Avo-Reino, musta koot: Leppoistellaan Joko sinä olet ruvennut downshiftaamaan? Siis leppoistamaan elämääsi. Se on nyt muotia, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, sillä downshiftaamisesta putoaa pohja pois, jos tekee sitä vain trendin vuoksi. Perusidea on ylväs: ihmisen henkinen tasapainotila. Siihen pääsee, kunhan ei stressaa työelämässä tai eläkkeellä saatikka vapaalla. Jos töissä on kiire, niin kuin aina on, siitä ei saa kuitenkaan stressaantua. Hommat pitää tehdä, ettei päädy yt-neuvotteluihin, joka voi keikuttaa pahastikin downshiftaajan tasapainotilaa. Voi sen seurauksena tulotasokin romahtaa, mutta raha ei olekaan downshiftaajalle tärkeää, kunhan sitä on, jotta on varaa downshiftata. Yksi puoli downshiftaamisessa on nimittäin kulujen järkeistäminen sekä vastuullinen ostoskäyttäytyminen. Luomua ostoskoriin siis. Luomutuotteet tosin ovat teollisia valmisteita kalliimpia, mutta aatteen hengessä ei mokomasta epäkohdasta kannata pillastua, ettei menisi luonnikas downshiftaaminen stressin puolelle. Nykymeno johtaa downshiftauksen mukaan romahdukseen, sairastumisiin, unettomuuteen jne. Trendikkäästä nimestä huolimatta pohjimmiltaan kyse on arvoista: mitkä asiat itselle tärkeitä. Tuoko tyydytyksen raha vai sittenkin sosiaalinen pääoma? Mutta nyt pitää lopettaa, on kiire aloittaa downshiftaus. Marko Toljamo marko.toljamo@merimieskirkko.fi toimittajalta sisältö nettilehti 2 Toimittajalta 4 Pääkirjoitus/ ledare 5 Hartaus. Pilapiirros 6 Muutoksen tuulia Merimiespalvelussa 8 Paavo Wihurille Merenkulun turvallisuuspalkinto 12 Ensimmäinen Tuomasmessu Brysselissä 14 Kirkkolaiva. Sarjakuva 15 Meritaide. ICMA 16 Papin tytär tien päällä 18 Esko Vepsän Pärskeitä -kirja ennakkotilauksessa 20 Elis Bergroth, ensimmäinen suomalainen merimiespappi 21 Teemu Hälli luotsaa Lontoon merimieskirkkoa 24 Rotterdamin merimieskirkko 85 vuotta 29 Merikohtaloita 30 Turun merimieskirkon vapaaehtoinen merimiespastori Mikko Laurén, Kolumni 32 M/s Mirandalla Espanjaan 34 I kyrkans skepp 35 "Kapellklockare" med eget elmuseum 36 Fem dygn till Spanien 38 Martti Kalsson 42 Sjöfartens säkerhetspris till Paavo Wihuri 44 Kirjat / böcker 46 Perhepiiri 49 Yhteystiedot/ kontaktuppgifter 28 Merimieskirkko / Sjömanskyrkan Merimiehen ystävä / Sjömansvännen 5/ vuosikerta / 130:e årgången ISSN Julkaisija / Utgivare: Suomen Merimieskirkko ry / Finlands Sjömanskyrka rf. Päätoimittaja / Chefredaktör: Sakari Lehmuskallio sakari.lehmuskallio@merimieskirkko.fi Toimitussihteeri, taitto / Redaktionssekreterare, layout: Marko Toljamo marko.toljamo@merimieskirkko.fi 2 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 3 Översättningar / Käännökset: Märta von Schantz 10 Oulun Meripelastajat ry täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Perämeren meripelastusyhdistykset toimivat kiinteässä yhteistyössä Rajavartioston kanssa. Tässä Rajan helikopteri mukana rib-veneiden harjoituksessa Hailuodon vesillä. Veneet vasemmalta Kemin Laitakari, Pyhäjoen Apukokko, Raahen Pikku-Niilo ja Oulun Pikku-Toppila. Kuva: Johannes Helaakoski. Syksyllä 2012 on juhlittu vuosipäivää niin Lontoon, Rotterdamin kuin Oulun merimieskirkoilla (kuvassa) Oulussa merimieskirkkotyö täytti sata vuotta. Kuva: Antti Härö. 23 Kansanedustaja, teol. tri Ilkka Kantola (sd) valittiin Merimieskirkon hallitukseen kesällä Hänen mukaansa yhdistys nauttii laajasti suurta luottamusta. Toimituskunta / Redaktion: Juthas Christina, Lehmuskallio Sakari (pj.), Malmberg Thure, Poutanen Pertti, Toljamo Marko, Tukkimäki Paavo, Valtonen Anne, Varho Liisa Tilaukset, osoitteenmuutokset ja jäsenasiat / Prenumerationer, adressförändringar och medlemsäranden: Albertinkatu 2 B, Albertsgatan 2 B Helsinki, Helsingfors Puh./Tel Fax heidy.egger@merimieskirkko.fi Jäsenmaksu / Medlemsavgift: 30 Katso s. 47. Se på s. 47. Vuosikertahinta 6 numeroa / Prenumerationspris 6 tidskrifter: Suomessa/i Finland: 25 EU-maihin/till EU länder: 30 Muihin maihin/till andra länder: 35 Irtonumerohinta / Lösnummerpris: 4,50 + pst. Paino / Tryckeri: Miktor Kansi / Pärm: Mepan toimitusjohtaja Martti Karlsson. Kuva: Pekka Karppanen. Lehteen tarjottu tai tilattu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että se voidaan ilman eri korvausta käyttää kaikissa lehden uudelleen julkaisuissa tai muussa käytössä toteutus- ja jakelutavoista riippumatta. Toimitus ei vastaa tilaamattomasta aineistosta. Mahdollinen palkkio maksetaan julkaisemisen / lehden ilmestymisen jälkeen. Aineisto- ja ilmestymispäivät 2012: Nro 6: aineistopäivä , ilmestyy

3 pääkirjoitus / ledare Elämän merellä Sakari Lehmuskallio pääsihteeri generalsekreterare Perustus pysyy hartaus Alkukesästä 2012 ilmestynyt Helsingin Diakonissalaitoksen lehti kertoo, että moni muita uskontoja edustava opiskelija sanoo opiskelevansa mielellään Diakoniaopistossa, koska uskonto on siellä luvallista. Saa puhua Jumalasta. Se tekee monelle elämän helpommaksi. Lehti jatkaa: Tässä suhteessa suomalainen suvaitsevaisuuskeskustelu on hyvin alkeellisella tasolla. Oikeasti suvaitsevaisuus on aivan muuta kuin sietämistä. Se tarkoittaa suostumista tasavertaiseen dialogiin toisen uskon edustajan tai toisenlaisia ajatuksia esittävän kanssa. Merimieskirkon työ on monin tavoin kristillisen diakonian läpitunkemaa. Niinpä on luonnollista, että merimieskirkon kynnyksellä ei erotella ketään. Erityisesti Suomen satamien kansainvälisessä merimieskirkon toiminnassa Haminasta Tornioon tämä on toiminnan perusta. Ihminen kohdataan sellaisena kuin hän on ja häntä tuetaan siinä asiassa, jossa hän tukea kokee tarvitsevansa, oli se sitten vaikka yhteys kotimaahan ja läheisiin tai uuden hammasharjan hankkiminen. Tämä ei mitenkään merkitse oman identiteetin hylkäämistä tai henkiselle mutkalle menemistä: Merimieskirkko hakee tekemisensä motiivin kristillisen kirkon ytimestä, Jumalan rakkauden ilmenemisestä Kristuksessa ja ilman ehtoja osaksemme tulleesta armosta. Kun tässä olemme selvillä vesillä, voimme vapaasti ja avoimin sydämin olla tekemisissä toisenlaisen taustan omaavien kanssa ja kohdata heidät kuten ihminen ihmisen kohtaa, tasavertaisesti. Merimieskirkon teologiaan kuuluu hyvin voimakkaasti ajatus siitä, että Pyhä on läsnä siellä missä kirkko tekee työtään. Monta kertaa Pyhän läheisyys koetetaan tekoina, ei niinkään sanoina. Merimieskirkon teologiassa ajatellaan, että kun ihmistä palvellaan, palvellaan Jumalaa ja kun Jumalaa palvellaan, palvellaan myös ihmistä. Noiden asioiden välillä ei ole eroa. Merimieskirkollakin on monia muutoksia edessä, mutta kirkon perustus, joka on ikiaikojen Jumalassa, pysyy. Jarmo Karjalainen Klas Balkhed På livets hav Diakonissanstaltens tidning i Helsingfors, som utkom på försommaren 2012, berättar att en studerande som representerar många andra religioner, säjer, att hon gärna studerar i Diakonissanstalten, eftersom religion där är lovligt. Man får tala om Gud. Det gör livet lättare för mången. Tidningen fortsätter: I detta avseende är det finländska toleranssamtalet på en mycket primitiv nivå. I själva verket är tolerans någonting helt annat än att stå ut med någon. Det innebär, att man går med på en jämlik dialog med en representant för en annan tro eller med en som framför helt andra åsikter. Sjömanskyrkans arbete är på många sätt genomsyrat av den kristna diakonin. Sålunda är det naturligt att man på tröskeln till sjömanskyrkan inte gör någon åtskillnad människor emellan. Särskilt i sjömanskyrkans internationella verksamhet i Finlands hamnar från Fredrikshamn till Torneå är detta grunden för verksamheten. Människan blir bemött sådan hon är, och hon får stöd i den situationen där hon känner sig behöva det, det må gälla kontakten till hemlandet eller att behöva en ny tandborste. Detta innebär inte alls, att man avsäger sig sin egen identitet eller att förneka sin andlighet. Sjömanskyrkan söker motivet för sin verksamhet i den kristna kyrkans innersta kärna, Guds kärlek uppenbarad i Kristus och utan villkor för nåden som vi har blivit delaktiga av. Då vi i detta är på klara vatten, kan vi fritt och med öppna hjärtan ha att göra med dem som har en annan bakgrund och möta dem som en människa en annan, som jämlikar. "Elämä on purjehdukseen verrattava." Kuvallisesti taidamme tosiaankin verrata ihmiselämän juoksua kehdosta hautaan purjehdukseen. Eteväin edeltäjäin jäljissä kiiruhtaa suomalainen merimieslähetystoimi omaa tietänsä kaukaista päämaaliansa kohti. Mutta myös yksityisen työntekijän elämä tässä työssä voi olla verrattava tämmöiseen purjehdukseen. Merimiehen Ystävä 11/ Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 5

4 Martti Karlsson Mepan toimistolla vuonna Karlsson lähtee, Merimiespalvelun toimitusjohtaja siirtyy eläkkeelle ja jättää seuraajalleen "yhden maailman parhaista merimiespalvelulaitoksista". talo kaatuu Merimiespalvelutoimiston toimitusjohtaja Martti Karlsson, 64, on siirtymässä eläkkeelle kolmen vuosikymmenen Mepa-kauden jälkeen. Lähtö "yhdestä maailman parhaista merimiespalvelulaitoksista" kuulostaa perusteelliselta. Kun lähden, ei talosta jää kiveä kiven päälle", hän naureskelee. Ei toki Mepan toiminta yhden miehen lähtöön lopu, vaan toimitalo Helsingin Katajanokalla puretaan ja tilalle nousee uusi. Jos talo on menossa nurin, niin on sen sisälläkin tapahtunut. Karlssonin aikana työtavat on uudistettu, ja samalla on laihduttu rajusti. Kun hän tuli 1983 taloon ensin toimintapuolesta vastaavaksi pääsihteeriksi ja myöhemmin toiminnanjohtajaksi ja vielä myöhemmin tittelin vaihduttua toimitusjohtajaksi firmassa oli 37 työntekijää. Jäljellä on 13. Töitä nykyporukalla tehdään Karlssonin mukaan nelinkertaisesti entisen verrattuna. Esimerkiksi Helsingissä oli ennen kolme asiamiestä, jotka tekivät vuodessa 300 laivakäyntiä. Nyt miehiä on kaksi, käyntejä Enää ei odotella kutsua laivalle, vaan mennään kutsumatta. Karlssonin kaudella on luotu systeemi, joka kuulemma tarjoaa "ylivoimaisesti parhaat palvelut kansallisille merimiehille". Toisin sanoen missään muualla ei merimiespalvelu kata oman maan kansalaisille niin runsasta pöytää kuin Mepa. Alkuun laivoille meni vanhoja lehtiä ja divarikirjoja, nyt tarjonta on tuoretta: on elokuvia, on yli sata Mepan kurssia vuodessa, ajan sähköistä hermoa on pyritty seuraamaan atk-opetuksella, liikuntapuolta on kehitetty merimies(kilpa) urheilun kituessa ja toiminnan painopiste on siirtynyt enemmän työhyvinvoinnin suuntaan. Sukurasite meri Meri on Karlssonille jonkinlainen sukurasite, sillä hänen isänsä oli merimies. Tosin ihan isän jälkiä kansipuolelle ei poika seurannut, vaan hänestä tuli kokki eli tuota "byssan" porukkaa. Kimmoke tuli armeijasta, jossa Karlsson palveli muonituspuolella. Keittiön kautta tuli nähtyä Aasiat ja Afrikat. Ura ulapoilla alkoi 19-vuotiaana Finnhansassa, ja pois mereltä Karlsson loikkasi Finncarrierista Oppikoulu oli jäänyt neljään luokkaan, ja hän hankki Tampereen yliopiston opetusjaostossa ensin ylioppilastutkintoa vastaavat tiedot ja jatkoi kansainvälisen politiikan parissa. Se vaihtui aikuiskasvatukseksi, mutta gradu jäi tekemättä, vaikka aineisto oli jo valmiina. Se tuntuu yhä syövän miestä, ja hum. kand. Karlsson haaveilee jatko-opinnoista. "Eikö sulla ole parempaa tekemistä?" oli ex-professori kommentoinut aikeita. Uusi työmaa löytyi 1979 opintosihteerinä Merimies-Unionista. Karlsson pyöritti Vääksyssä kursseja, joiden vuoksi tuli jopa tappouhkauksia. Hän kun kertoo siivonneensa pois porukan, joka kulki vain syömässä ja nostamassa kurssipäivärahaa. Kesällä Karlsson ehti vikaeerata Unionin asiamiestäkin ja pysäyttää kaksi kelvotonta laivaa. Mieli teki kuitenkin muualle, sillä kesäisin omia töitä oli liian vähän eikä asiamieheksi laskettu. Niinpä mies haki Mepaan ja tuli valituksi pääsihteeriksi äänin 3 2. Huippuhetket ja harmit Karlsson sanoo, ettei hän ole poliittinen henkilö vaan merenkulkupoliittinen. Merenkulku ja merimies ovat hänelle kaikkein tärkeintä ja kaikki kaikessa. Ovi on ollut auki kävijöille, ukkoa tulee ja menee. He ovat elämän suola, vaikka olen tavannut presidenttiä ja pääministeriä. Uransa huippuhetkiksi Karlsson nimeää ne, joina on saanut olla kursseilla merimiesten kanssa. Olla merimiesten kanssa, puhua samaa kieltä, se tämän työn kruunaa. En ole koskaan alistunut istumaan vain työpöydän takana. Kahta asiaa toimitusjohtaja sanoo katuvansa tai harmittelevansa. Toinen on työ; se on haukannut liian suuren osan elämästä. Perhe on jäänyt huonolle hoidolle ja ystävät vielä huonommalle. Tuttuja on paljon, mutta ystäviä on vähän, Karlsson kuittaa. Kun työn mukana verkostot jäävät, on ryhdyttävä uudestaan rakentamaan ystävyyssuhteita. Toinen harminaihe on lehtihanke tai oikeammin sen meno myttyyn. Merenkulun järjestöt puuhasivat yhteistä lehteä, mutta hanke jäi pelkäksi näytenumeroksi. Pitemmälle se ei purjehtinut, mikä oli Karlssonista todella suuri vahinko. Ei kokkausta Kokin taustastaan huolimatta toimitusjohtaja ei syty ruuanlaitolle. Vaimo on kotitalousopettaja ja kaksi lastakin oivia kokkeja, joten Karlssoneilla syödään "gourmet-ruokaa". Karlsson katsoo olevansa vanhan koulun kokki, "ja ongelmana on, etten osaa maustaa". Isän laittama hernekeitto ja munakas eivät lapsista maistu miltään. Entä, mikä on eläkepäivien ratto? Karlsson kertoo opetelleensa golfia, "mutta ei sekään ole mun laji." Valinnan vapautta rajaa se, että liiasta työstä ja sairaana urheilusta seurasi sydämen rytmihäiriö, "enkä enää osu liikkuvaan palloon". Haastatteluhetkellä eläkkeelle lähtö tuntui vielä olevan vähän niin ja näin. Vahdinvaihto Mepan johdossa tapahtunee vuodenvaihteessa, mutta Karlssonilla on sisällä seitsemän kuukauden vastikkeet eli pitämättömät lomat. Ja ehkä uuden talon rakennuttaminen tarjoaa vielä pehmeän laskun eläkeläisyyteen. Paavo Tukkimäki Kuvat: Pekka Karppanen >>> Merimiespalvelutoimiston toimitusjohtaja Martti Karlsson jää eläkkeelle kolmen vuosikymmenen Mepa-kauden jälkeen. Samaan aikaan taustalla näkyvä toimitalo Helsingin Katajanokalla puretaan ja tilalle nousee uusi. 6 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 7

5 Mepalle materia, kirkolle henki, työtä riittää molemmille Kun Martti Karlsson aloitti 1983 Merimiespalvelutoimiston pääsihteerinä, hänen mielestään Merimieskirkko eli silloinen Merimieslähetysseura koki Mepan kilpailijakseen ja uhaksi. Karlsson arvioi pelkojen heijastelleen ajan henkeä, että merimiesten palvelu kuuluu yhteiskunnalle ja siten Mepalle, eikä siinä enää kirkkoa kaivata. Toisin kuitenkin on käynyt, ja Karlsson katsoo, että kirkon ja Mepan työnjako on pelannut "hirveän hyvin". Mepa huolehtii enemmän materiasta, kirkko hengestä, ja molempia tarvitaan. Päämäärä on yhteinen: merimiesten hyvinvointi, jossa riittää kenttää molemmille eikä toisten varpaille tarvitse talloa. Yhteistyötä on tehty, ja myös Merimieskirkon pääsihteerin Sakari Lehmuskallion mukaan se on pelannut hyvin. Mepan työntekijöitä on ollut kirkoilla, ja Helsingin Vuosaaren sataman yhteinen palvelupiste avasi Karlssonin mielestä aivan uuden yhteistyövaiheen. Myös kirkon rooli on muuttunut merenkulun muutoksen myötä, Karlsson arvioi. Kun satama-ajat ovat lyhentyneet, perinteisten satamapappien ohella on panostettu laivapappitoimintaan eli ollaan mukana merellä laivojen arjessa. Merimiespapeista Karlssonille on jäänyt mieleen omilta seilaus- ja Englannin-linjan ajoilta erityisesti Lontoon Ismo Saarikoski. Hän kävi laivoilla, jututti ja urheilutti, oli positiivinen ihminen, joka eli ihmisenä "meidän luonamme". "Ismolle täydet pisteet", kuuluu arvio. Saarikosken jälkeen Karlsson sanoo tavanneensa sekä enemmän että vähemmän vihkiytyneitä merimiespappeja, pluspuolen päällimmäisiksi ovat mielen jääneet Pekka Palosaari ja Kauko Puranen. Pääsääntöisesti minulla on hyvin positiivinen kuva papeista, ja ajattelen heistä lämpimästi. Paavo Tukkimäki Marko Toljamo Liikenneministeri Merja Kyllönen luovutti Merenkulun turvallisuuspalkinto Sea Sundayn merenkulkuneuvos Paavo Wihurille Helsingin Eteläsatamassa pelastusristeilijä Jenny Wihurin edessä perjantaina Palkinnon jaossa ministeriä avusti varatoimitusjohtaja Hans Ahlström Suomen varustamot ry:stä. Paavo Wihuri aloitti isänsä valvonnassa meripelastustoiminnan jo 15-vuotiaana vuonna 1960 ollessaan ns. ruorijengarina PR Harmajalla, kertoi Konepäällystöliiton toiminnanjohtaja Leif Wikström esitellessään palkinnon saajaa. Turvallisuuspalkinnon merenkulkuneuvos Wihurille luovutti liikenneministeri Merja Kyllönen avustajanaan varatoimitusjohtaja Hans Ahlström Suomen varustamot ry:stä. Palkinto on viranomaisten sekä ammatti- ja vapaa-ajan merenkulun järjestöjen vuonna 1996 perustama huomionosoitus. Suomen Meripelastusseura tekee korvaamatonta työtä sekä viranomaisten rinnalla että itsenäisesti sen yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi, että myös merellä nollavisio kuolemaan johtavissa onnettomuuksissa on todellisuutta, sanoi ministeri palkinnon luovutuspuheessaan. Merenkulkuneuvos Paavo Wihuri on tehnyt kunnioitettavan uran ja elämäntyön merenkulun turvallisuuden edistämiseen tähtäävillä eri osa-alueilla niin kotimaassa kuin ulkomailla. Silloisen Merenkulkulaitoksen meriturvallisuusjohtajan ominaisuudessa merenkulkuneuvos Wihuri ajoi aktiivisesti ja antaumuksella Suomen etuja IMO:n (International Maritime Organization) meriturvallisuuskomiteassa, ministeri Kyllönen kehui. Wihurin toimiessa vuosina PR Harmajan päivystävänä vuoropäällikkönä oman toimensa ohessa kansallista Meripelastuslakia ei ollut vielä säädetty. Meripelastuslaki pitkä prosessi Paavo Wihuri totesi kiitospuheessaan, että Meripelastusseuran ja varustamojen johdon oli tuolloin vaikea saada valtiovalta ymmärtämään, että Suomessa tarvitaan ihmishenkien pelastamista koskeva kansallinen laki. Vasta yli 20 vuotta työni aloittamisen jälkeen vuonna 1980 tuli valtioneuvoston päätös meripelastuslaista, joka tuli voimaan Pahinta oli, että tämä tapahtui vasta Viikinki-veneen onnettomuuden jälkeen, jossa kymmenen nuorta hukkui Tvärminnen ulkopuolella. (Huvimatkalla ollut moottorivene Viikinki ajoi karille ja upposi 30. syyskuuta 1978, jolloin kaikki 10 veneessä ollutta nuorta menehtyivät.) Suomessa meripelastuksen kehittyminen meripelastuslain säätämiseen oli pitkä prosessi, mutta pidän sitä tänä päivänä menestystarinana. Kansainvälisessä työssä oli helppo olla mukana, kun tiesi, että Suomessa oli kaikki järjestyksessä. Kun olen verrannut Suomen ja muiden maiden meripelastustyön järjestelmiä, minun ei ole kertaakaan tarvinnut olla häpeissäni. Myös muilla vapaaehtoisilla on ollut aina Merenkulun turvallisuuspalkinto merenkulkuneuvos Paavo Wihurille Merenkulun turvallisuuspalkinnon saaja Paavo Wihuri on tehnyt pitkäjännitteistä, elämäntehtäväluonteista meripelastustoimintatyötä ja on maassamme merkittävä henkilö meriturvallisuuden kehittämisen saralla niin vapaaehtois-, ammatti-, viranomaiskuin kansainvälisissä organisaatioissa. sama kokemus. Paavo Wihuri esitti huolensa merilain uudesta tulkinnasta ja sen seurauksista. Kaksi vuotta sitten hovioikeus päätti, että ammatti- ja kauppamerenkulun tavoin veneilijää eivät koske mitkään merilain säädökset. Vuosikymmeniä jatkunut tulkinta siitä, että merilaki koskee kaikkien alusten päälliköitä romuttuu. Kymmenien tuhansien veneiden kuljettajilla ei ole enää päällikön vastuuta. Laki sanoo, että aluksessa tulee olla tietty varustus, mutta kenelläkään ei ole vastuuta aluksen merikelpoisuudesta tai sen katsastusvaatimusten täyttymisestä. Tämä linja on mielestäni 1980-luvun lopulla tehdyn ensimmäisen vesiliikennelain vastainen, jonka mukaan kaikkien alusten kuljettajien vastuupykälät löytyvät merilaista. Jos nykyinen hovioikeuden lainvoimainen päätös tulee jatkumaan, niin ministeriössä on jonkun ryhdyttävä lainmuutoksiin. Merenkulkulaitoksen meriturvallisuusjohtajana Wihuri toimi joulukuusta 2004 vuoden 2009 loppuun, jolloin hän jäi eläkkeelle. Koulutukseltaan Paavo Wihuri on merikapteeni. Työskenneltyään useita vuosia ulkomailla Wihuri palasi Suomeen Suomen Meripelastusseuran toiminnanjohtajaksi vuonna Vuoteen 1993 jatkuneen tehtävän lisäksi hän on toiminut Meripelastusseuran hallituksen jäsenenä 2000-luvulla ja Seuran puheenjohtajana vuosina Meri- pelastusseuran jälkeen Wihuri työskenteli Merenkulkulaitoksen Saaristomeren merenkulkupiirin päällikkönä ennen siirtymistään Merenkulkulaitokselle. Merenkulkuneuvoksen arvonimen Wihuri sai Marko Toljamo Sakari Lehmuskallio Tänä vuonna Merenkulun turvallisuuspalkinto jaettiin 15. kerran. Palkintoesineenä on Emil Cedercreutzin tekemä pronssiin valettu veistos Ruorimies. Meriliikennestrategia Liikenneministeriössä on aloitettu hallitusohjelmassa ja liikennepoliittisessa selonteossa linjatun mukaisesti kokonaisvaltaisen meriliikennestrategian valmistelu. Strategiassa tullaan analysoimaan menneinä vuosina tapahtuneet muutokset ja edessä olevat haasteet sekä valmistellaan tulevaisuuden toimintalinjat. Meriturvallisuuskysymysten osalta tullaan ottamaan huomioon yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa annetut perusteet. Strategian painopistealueet turvallisuuden osalta tulevat olemaan meriliikenteen ohjaus, meriturvallisuus ja meripelastus. Strategiaa tullaan valmistelemaan tiiviissä yhteistyössä sidosryhmien kanssa. Toivon, että te (sidosryhmät) kaikki tulette aktiivisesti valmistelutyöhön mukaan, liikenneministeri Merja Kyllönen kehottaa. Kansallisesta näkökulmasta katsoen meriturvallisuuden haasteena on Itämeren kasvava liikenne. Älyliikenteen tarjoamia, turvallisuutta edistäviä ratkaisuja on hyödynnetty merenkulun seurantajärjestelmissä jo pitkään. Alusten automaattista paikannus- ja tunnistusjärjestelmän avulla meriturvallisuusviranomaiset voivat oikea-aikaisesti puuttua häiriöihin liikenteessä. Järjestelmiä kehitetään siihen suuntaan, että ne olisivat parempia ja ennakoivampia. Meriliikenteen valvontaa on kehitetty myös EU:ssa. SafeSeaNetjärjestelmä antaa lähes reaaliaikaisen kuvan koko EU:n vesialueen alusliikenteestä, taustoitti liikenneministeri Merja Kyllönen. Marko Toljamo 8 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 9

6 P/v Hailuoto aloitti vapaaehtoisen meripelastustyön Joni Skiftesvik Perämerellä Teksti: Joni Skiftesvik Pelastusvene Hailuoto oli ensimmäinen Suomen Meripelastusseuran alus Perämerellä. Vuonna 1962 perustettiin Perämeren ensimmäinen meripelastusyhdistys, nyt 50-vuotisjuhlavuottaan viettävä Oulun Meripelastajat ry. Nykyään Perämerellä toimii seitsemän meripelastusyhdistystä. Suomen Meripelastusseura etsi asemapaikkaa pelastusvene Hailuodolle kesällä Aluksi sellaiseksi kaavailtiin Hailuotoa. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt sopivan syvää rantaa ja miehityskysymyskin koettiin siellä vaikeasti ratkaistavaksi. Seuraavaksi asemapaikkaa haettiin Raahesta, Iin Röytästä ja Martinniemestä. Lopulta asemapaikka löytyi Kellon Kiviniemen Letosta. Sinne nousi puutavarayhtiöiden lahjoittamista laudoista ja lankuista vaja pelastusvenettä varten. Enää puuttui alus. Sellainen oli jo olemassa, sillä kolmetoistametrinen p/v Hailuoto oli laskettu veteen Loviisan Tolkkisissa. Aluksen vihki käyttöön Jenny Wihuri. Pelastusvene Hailuoto kuvattuna pian aluksen Kellon Kiviniemeen sijoittamisen jälkeen Pelastusvene Hailuoto matkasi Kiviniemeen toisen pelastusaluksen p/v Outoorin hinaamana. Matka alkoi Hangosta ja perillä Kiviniemessä oltiin Kalastajat ja luotsit miehistönä Hailuodon päällikkönä aluksen Kiviniemen vuosina toimi ensi alkuun kalastaja August Vehkaperä ja aluksenhoitajana Erkki Kiuttu. Miehistö koostui kalastajista ja luotseista. Vehkaperä ja Kiuttu koulutettiin Meripelastusseuran toimesta Hangossa, missä heille opetettiin pelastusvälineitten käyttöä sekä veneen ja koneen käsittelyä. Lisäksi pelastusasemalla kävi uinnin opettaja antamassa aluksen miehistölle opetusta uinnissa, tekohengityksen taidossa ja vedestä pelastamisessa. Perämerelle saatu meripelastusalus herätti kovasti innostusta. Asiakirjat mainitsevat eräiden Hailuodon miehistöön lukeutuneiden vanhempien kalastajien olleen kiitollisia ja suorastaan liikutettuja, kun heidän huostaansa uskottiin noin tärkeää työtä tekevä alus. Myös lehdistö oli kiinnostunut vapaaehtoisesta meripelastustyöstä ja Perämerelle sijoitetusta aluksesta. Kaleva julkaisi laajan ja innostuneen reportaasin vapaaehtoisesta meripelastustoiminnasta Pelastusvene Hailuotoa varten rakennettiin Kiviniemeen vaja. Aluksen miehistöä vasemmalta Tauno Halonen, Lauri Vehkaperä, Eelis Piltonen, Erkki Vehkaperä, Erkki Piltonen, Teemu Halonen, Toivo Raappana, Uuno Mettovaara ja Tauno Paso. ja uudesta aluksesta. Lehdistö ja kutsuvieraat kuljetettiin tutustumisretkelle Kiviniemen meripelastusasemalle Oulusta p/v Outoorilla. Toimittajan teksti suorastaan pursuaa innostusta meripelastustyötä kohtaan: Osa Outoorin matkustajista siirtyi veneissä rannalle, jonne pelastusalus Hailuodon miehistö aluksen päällikkö August Vehkaperän johdolla oli kokoontunut. Suojan ovet avattiin ja 'Hailuoto', joka lepäsi erikoisella kiskoja pitkin kulkevalla kelkalla, oli kaikkien nähtävänä. Katsojat saivat seurata kuinka alus laskettiin vesille. Tämän jälkeen seurasi jotain erikoista: Outoorista ammuttiin maalle rakettipistoolilla köysi. Heti laukauksen pamahdettua suoltui liina laatikostaan rakettiammuksen yhä lisätessä hurjasti vauhtia. Jopa niin, että koko liina lensi kauas maalle, mikä tietenkään ei ollut tarkoitus. Mutta vahinkojahan aina sattuu. Hetken kuluttua hinattiin Hailuoto takaisin suojaansa ja Outoori nosti ankkurinsa. Pormestari Reinilän soutuvene kiinnitettiin sen perään ja niin lähdettiin taipaleelle. Kun pormestari oli heitetty huvilansa rantaan, käännyttiin jälleen Kallenväylälle ja 80-hevosvoimaiset moottorit työnsivät alusta hiljaa juristen kaupunkia ja sen ensimmäistä ilmennystä SOK:n linnamaista myllyä kohden... Vuodesta 1986 Oulun Meripelastajien käytössä on ollut pelastusvene Toppila, jonka asemapaikka on Oulun vierassatamassa. Kuva: Joni Skiftesvik. Työjuhtana 1985 asti Hailuoto siirrettiin 1964 Kiviniemestä Ouluun ja annettiin Oulun Meripelastajat ry:n hallintaan. Vapaaehtoisen meripelastustyön tukemiseksi ja tunnetuksi tekemiseksi Oulussa oli perustettu Pelastusrengas-niminen yhdistys. Vuonna 1962 Oulun Pelastusrengas rekisteröityi vaihtaen samalla nimensä Oulun Meripelastajat ry:ksi. Yhdistyksen aktiivitoiminnan voidaan katsoa alkaneen tuosta vuodesta. Maineikkaimman pelastustyönsä p/v Hailuoto teki , jolloin se pelasti merihätään joutuneen, Oulusta lähteneen apumoottorikaljaasi Saaren Tähden neljä miehistön jäsentä vaikeissa olosuhteissa Hailuodon läheltä. Hailuoto palveli luotettavana työjuhtana vuoteen 1985 asti Perämerellä. Vuonna 1986 Oulun Meripelastajat sai hallintaansa upouuden 420-hevosvoimaisen ja 13,4 -metrisen p/v Toppilan, joka on siitä lähtien turvannut vesillä liikkumista Oulun merialueella. Vuonna 2001 Oulun Meripelastajat sai käyttöönsä toisen veneen, kun Suomen Meripelastusseura osti RNLI:ltä (Royal National Lifeboat Institution) Tässä vanha p/v Hailuoto 1981 juuri Martinniemen telakalta veteen laskettuna. Alus on remontoitu ja saanut uuden ohjaamon. Kuva: Joni Skiftesvik. Englannista käytetyn Atlantic 21 -tyyppisen kaksimoottorisen ribveneen, joka siirrettiin Ouluun. Vanhasta ja perinteikkäästä nimestä haluttiin pitää kiinni, ja aluksen kummi, toimitusjohtaja Heidi Lesonen kastoi uuden veneen elokuussa 2001 p/v Hailuodoksi. Hintansa uusi vene "haukkui" jo ensimmäisenä kesänä, kun sillä pelastettiin viime hetkellä Oulujoen alakanavasta hukkumaisillaan oleva nainen. Juhlavuodeksi uusi alus Nyt juhlavuonna p/v Hailuoto korvattiin Atlantic 75 -tyyppisellä rib-aluksella, joka sai nimen p/v Varjakka. Sen kummi on Ritva Tuomola, ensimmäisen p/v Hailuodon edesmenneen päällikön ja aluksenhoitajan Kalevi Tuomolan puoliso. Yhdistyksellä on myös kolmas vene, pieni rib-vene Pikku-Toppila. Meri- ja järvipelastusyhdistyksiä on maassamme 59. Yhdistykset operoivat yli 140 aluksella pohjoisinta Lappia myöten. Lähtöjä on vuosittain yli 800, ja keskimäärin parituhatta ihmistä saa vuosittain vesillä apua vapaaehtoisilta meripelastajilta. Oulun Meripelastajat ry on pelastanut 50-vuotisen toimintansa aikana lähes 40 ihmisen hengen ja yli 30 alusta täydelliseltä tuhoutumiselta sekä avustanut noin 600 merihädässä ollutta henkilöä ja 400 alusta. 10 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 11

7 Tuomasmessu ran tautui Brysseliin tamperelaisvoimin Syyskuun puolivälissä Bryssel ja kaupungin suomalainen siirtokunta saivat nauttia historiansa tiettävästi ensimmäisestä Tuomasmessusta. Päävastuun projektista kantoi 26-henkinen Tampereen Tuomasmessun retkikunta tukenaan iso joukko Brysselin suomalaisseurakunnan aktiiveja. Brysselissä asuva Katajiston perhe viihtyi hyvin Tuomasmessussa. Vasemmalta: Marlene, Vesa ja Verena. Vas. Kaija Jerkku iloitsi mahdollisuudesta olla toteuttamassa Brysselissä Tuomasmessua. Matkat ovat Tampereen tuomasyhteisölle tärkeitä myös keskinäisen yhteyden rakentumisen kannalta. Oik. Tuomasmessu käynnissä Brysselin Ylösnousemuksen kappelissa liturgi Seppo Laaksin (oikealla) johdolla. Vasemmalla messun saarnaaja Harri Kuhalampi ja keskellä merimiespastori Heli Huttunen. Tamperelaisryhmästä löytyi messuun liturgi, tekstinlukija, musiikkiryhmä, alttarintekijöitä, synnintunnustajia ja pari kuorolaistakin. Kaikkiaan messu keräsi toteuttajat mukaan lukien noin 70 henkeä kauniiseen Ylösnousemuksen kappeliin. Sen jälkeen Brysselin suomalaiset seurakunta-aktiivit ja tamperelaiset kokoontuivat vielä jatkoille paikallisen merimieskirkon tiloihin muutaman korttelin päähän. Benelux-maiden suomalaisen merimieskirkon merimiespastori Heli Huttusen mukaan kokemus oli oikein mukava. Itse messu oli hieno, mutta kivalta tuntui myös tavata Tampereen Tuomasmessun väkeä. Messun jälkeen ehdimme vaihtaa ajatuksia mm. maallikoiden osuudesta ja roolista jumalanpalvelusten valmistelussa ja toteutuksessa sekä ylipäätään seurakunnan toiminnassa. Messussa olleilta Brysselin suomalaisilta olen saanut pelkästään hyvää palautetta. Joukossa oli sekä sellaisia, jotka ovat Suomessa osallistuneet Tuomasmessuihin, että myös niitä, joille koko ilmiö oli aivan uusi. Kappeli toimi Tuomasmessun paikkana pastorin mielestä aika hyvin. Rukousalttarit olivat kirkkosalin takaosassa ja tuloaulassa, pyhäkoulu yläkerran kokoontumistilassa. Kirkkosali itsessään on aika pieni, mutta hyvin sinne saatiin bändi ja kuoro mahdutettua. Huttunen uskoo, että Brysselissä voisi jatkossa olla ominkin voimin toteutettuja Tuomasmessuja. Niitä on meillä vuosien varrella kyseltykin. Suurin haaste on saada kokoon bändi se on kuitenkin yksi tärkeimpiä elementtejä Tuomasmessussa. Muihin messutehtäviin uskon kyllä löytyvän hyvin tekijöitä, merimiespastori sanoo. Hengelliset juuret tärkeitä Messuun neljän hengen voimin saapunut brysseliläinen Katajiston perhe oli oikein ilahtunut sunnuntaisen aamupäivän Tuomasmessusta. En ole ihan varma olenko koskaan elämässäni Tuomasmessussa käynyt, mutta jumalanpalvelustapahtumana sen toki tiedän. Messu vastasi suurin piirtein odotuksiani, musiikkihan oli tuttua muutakin kautta, kertoo vähän yli kymmenen vuotta Brysselissä asunut perheenpää Vesa Katajisto. Katajiston perhe käy aina toisinaan Brysselin suomalaisessa jumalanpalveluksessa. Se tahtoo olla vähän satunnaista. Joskus käymme tiiviimmin ja välillä harvemmin. Katajiston mukaan monille suomalaisille on tullut säännönmukainen tapa mennä ensin äidinkieliseen jumalanpalvelukseen ja sitten merimieskirkolle jatkoille. Muutenkin merimieskirkko on meille tärkeä kokoontumispaikka. Hengellisiä tilaisuuksiakin siellä jonkin verran on, mutta toki paljon muutakin toimintaa. Vesa Katajisto näkee hengellisten juurien säilymisen erittäin tärkeänä asiana. Aina kun asuu ulkomailla, on merkittävää, että se perinne, mihin on kotoa kasvanut, jatkuu. On tärkeä asia, että myös hengellistä puolta on tarjolla täällä Belgiassakin. Myös Vesan vaimo Marlene Katajisto nautti suuresti messusta. Suomessa en ole koskaan Tuomasmessussa käynyt, mutta kuullut siitä kyllä olen. Osa musiikista oli tuttua, mutta aivan kaikki laulut eivät olleet. Marlene toimii Brysselissä aktiivisesti vapaaehtoistyössä. Seurakuntayhteys on todella tärkeä asia, itse pidän 2 3-vuotiaiden päiväkerhoa. On todella hienoa, kun pystyy olemaan vapaaehtoisena toiminnassa mukana. Tuomasmessun voi kuljettaa muualle Tamperelainen eläkepappi Seppo Laaksi toimi Brysselin Tuomasmessussa liturgina. Kokemus oli hänellekin erittäin positiivinen. Messu Brysselissä oli ainutlaatuinen pitkän seurakuntauranikin aikana. Ei vähiten sen takia, että paikallinen seurakunta eli niin tavattoman lämpimästi ja kiinteästi mukana messussa mukana. Laaksin mukaan messu oudossa tilassa ei vaatinut liturgilta mitään erityisiä askelmerkkejä. Tuomasmessu on ehjä kokonaisuus, jonka voi aika helposti tavallaan kuljettaa eri puolille. Messu on niin tuttu, että kuka vain on aina vähän kuin kotikirkossaan. Itse paikalla ei ole niin suurta merkitystä. Laaksin mielestä ekumeenisessa katolisessa Ylösnousemuksen kappelissa luterilainenkin tunsi olonsa kotoisaksi. Oli hyvä tulla paikalle jo hieman ennen messua, ja tutustua kokonaisuuteen ja mukana oleviin ihmisiin. Erityisesti haluaisin antaa kiitoksen orkesterille ja kuorolle, joiden kanssa oli hyvä toimia yhdessä. Messun jälkeenkin Laaksi koki elävää yhteyttä brysseliläisiin seurakuntalaisiin. Jo kirkosta lähtiessä moni kiitteli siitä, että saatoimme viettää messua yhdessä. Merimieskirkossa pääsin vaihtamaan kokemuksia myös monien paikallisten kanssa, nuorempienkin. Sekin tuntui hyvältä. Lämmin tunnelma ilahdutti Tampereen Tuomasmessun aktiivi Kaija Jerkku iloitsi suuresti Brysselin messusta ja koko sitä edeltäneestä valmisteluprosessista. Messua oli valmisteltu rukoillen, ja se olikin kaikin puolin upea. Kaikesta tunsi ja näki, että olimme todella tervetulleita. Jerkku oli havaitsevinaan etukäteen myös pientä jännitystä, positiivisessa mielessä. Vähän hämmästelinkin, että tunteet olivat messun aikanakin kovin pinnalla. Siihen vaikutti varmaan uusi ympäristö ja se, että saimme olla yhdessä kokemassa ja jakamassa Brysselin suomalaisen seurakunnan kanssa jotain uutta. Ylösnousemuksen kappeli miellytti tilana Jerkkua. Se on kaunis ja valoisa, tilliseinät luovat lämpöä. Alttariseinällä oleva Taizesta tuttu Fransiskuksen risti viestii ekumeenisuudesta. Alttarikaide puuttuu, alttarin erottaa kirkkotilasta lattiaan muotoiltu kaari. Tuntuikin kuin alttari ja arki olisivat kohdanneet hyvin konkreettisesti tavalla. Ystäväni oli myös kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka auringonvalo osui krusifiksiin. Se tuntui loistavan messupäivänämme aivan erityisellä tavalla. Kaija Jerkusta matkat eri kohteisiin ovat Tampereen tuomasväelle tärkeitä. Ne vahvistavat myös omaa yhteisöämme. Ja välittävät samalla viestiä, että Tuomasmessun ympärille voi syntyä toimiva yhteisö. Yksi messun rukousalttareista oli paikkaan sopivasti merihenkinen. Teksti ja kuvat: Vesa Keinonen 12 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 13

8 kirkkolaiva Marko Toljamo Tie vie Erityisesti vieraassa maassa, tuntemattomilla teillä ja tuntemattomissa kaupungeissa autolla ajaminen on vaikeaa ja stressaavaa, jopa ahdistavaa ja mahdotontakin. Lähteminen on riski, ja se vaatii uskallusta ja uskoa. Vaikka suunnasta olisi jonkinlainen käsitys, monet risteykset, lukemattomat kaistat ja suurien rekkojen seassa ajaminen tuntuu epätoivoiselta ja pelottavaltakin. Yhtäkkiä ei tajua missä on. Missä meni vikaan, missä kohdassa luin kylttejä väärin tai en edes ehtinyt lukea, kun virta vei mennessään ja harkinta-aikaa ei ollut. Onneksi on TomTom, navigaattori ja sen lempeän rauhallinen ääni ohjaamassa kulkua. Se ohjaa perille jopa väärin valitun risteyksen jälkeen. On vain suostuttava luottamaan ja uskomaan sen osaamisen. On uskallettava jättää matkareittinsä sen osattavaksi. Itselläni on vain oltava tieto tai edes aavistus ja luottamus siihen, että päämäärä ja osoite ovat olemassa ja saavutettavissa. Lokakuun toisen sunnuntain aiheena on usko ja epäusko. Usko on lujaa luottamista siihen, että pääsen perille, että tie vie, että määränpää on olemassa. Luja luottamus kantaa silloinkin, kun ei ole ihan varma siitä, missä on juuri nyt tai mitä on mutkan takana. Usko on lujaa luottamusta siihen, että matkaan kannattaa lähteä. Usko on heittäytymistä sen varaan, että jokin vie ja ohjaa minut perille. En voi, eikä minun tarvitse luottaa vain omaan pärjäämiseeni tai osaamiseeni. On vain heittäydyttävä elämään luottamuksen varassa. Epäusko pakottaa jäämään paikalleen, usko pakottaa heittäytymään ja lähtemään liikkeelle. Usko on myös totena pitämistä. Reitti ja tie ovat oikeasti olemassa. Päämäärä on olemassa, ja oikeita ohjeita ja suuntaviittoja on löydettävissä. Toki karttaa pitää lukea, tutkia sitä, minne on menossa. On valmistauduttava matkalle. Ei voi vain ajelehtia virran vietävänä. Usko on myös sitä, että itsepäisesti riipun kiinni siinä, että päämäärä on ja tie vie. Erilaiset yllätykset ja mutkat matkassa eivät lannista, vaan epätoivon ja epäuskonkin hetkinä riipun kiinni siinä, että päämäärä on saavutettavissa. Joskus tie tulee vastaan. Monesti on niin vaikea heittäytyä, luottaa ja uskoa, riippua itsepäisesti kiinni. Mutta onko muuta mahdollisuutta, jos tielle on lähtenyt? Taru Savelius-Latvus merimiespastori, Rotterdam Tosi suuri Pietari Suuri Pietari Suuren ( ) kiehtova tarina on meille tuttu: vimmainen pyrkimys avata ikkunat Eurooppaan meritse, luoda laivasto ja länsimaiseen tapaan oma nimikkokaupunki. Kaksimetrinen voimamies onnistui. Henkilökohtaisesti hän kävi laivanrakennusopissa Hollannissa ja Britanniassa. Käväisin juuri Moskovassa, jonka ulkoista asua on kovastikin kohennettu. Kristus Vapahtajan katedraalin tuntumaan nousi vuonna 2003 kuvan mukainen 94-metrinen (!) pronssiveistos, mahtava purjelaiva Venäjän laivaston 300-vuotisuuden ylistykseksi. Katedraali on juuri se kirkko, jossa Pussy Riot, nuorten naisten musiikkiryhmä, esitti vallankumouksellisen punk-rukouksen Neitsyt Marialle Venäjän varjelemiseksi presidentti Putinilta. Pronssiveistos on mahtipontinen siluetti Moskovan keskustassa. Laivan kokassa viittilöi itse Pietari Suuri valtansa ja merivalloitusten osoitukseksi. Kädellään avaruuteen osoitteleva tsaari tuo mieleen ne lukemattomat, mutta yhä vähäisemmiksi käyvät Lenin-patsaat, joita neuvostoaikana ilmaantui kaikkialle. Stalinin patsaathan on koko lailla poistettu näkyvistä, mutta vielä hänen kotimaassaan Georgiassa sellainen sentään on. Tämä pronssilaiva on sekin herättänyt monenlaista huomiota, niin kehuvaa kuin moittivaa. Tekijä on kuvanveistäjä, arkkitehti ja professori Zourab Tsereteli (s Tbilisissä). Hänellä on korkea asema professorina ja Venäjän Taideakatemian puheenjohtajana, lukemattomia kansallisia ja kansainvälisiä palkintoja ja tunnustuksia. Tuotanto on laaja paitsi Venäjälle sijoitettuna myös esimerkiksi Roomassa Gogol-monumenttina ja New Yorkissa ICMA etsii itseään Juhani Merasvuon kokoelma terroristitapahtumapaikalla Murheen kyynel -nimisenä veistoksena. Tseretelin taiteen taiteellisuudesta liikkuu myös kielteisiä arvioita, mm. kansainvälisessä äänestyksessä se on luettu maailman kymmenen rumimman veistoksen joukkoon. On jopa vihjattu, pitäisikö tämä laivateoskin siirtää pois näkyvistä, kuten häntä ylen määrin suosinut Moskovan pormestari Juri Luzkov, joka taannoin erotettiin virastaan. Kerrotaan myös, että tämän laivapatsaan luonnos olisikin alkuaan tarkoitettu Kolumbuksen Amerikkaan saapumisen 500-vuotisjuhlintaan, mutta kun sitä ei siellä kelpuutettu, vaihtoi tekijä sille Pietarin pään! Mene ja tiedä. Varmaan jälkipolvet ajan oloon tottuvat ja hyväksyvät maan laivaston ylistyksen tällaisenaan. Aikamoinen nähtävyys se kylläkin on milloin minkälaisen sään valaistuksessa joen liplattaessa ohitse ja värikkäiden tornien kohotessa taustalla. Minä ihailin sen mahtavuutta syyskuisena aurinkoisena iltapäivänä. Aira Heinänen meritaide Tapaamisen yhteydessä ICMAn puheenjohtaja Douglas Stevenson ja kardinaali di Veglio keskustelivat yhteisistä näkemyksistään. ICMA kutsui koolle jäsenjärjestöjensä edustajat vuosittaiseen neuvonpitoon Roomaan. Kiristyvän talouden myötä ICMA (International Chritian Maritime Association) joutuu miettimään toimintatapojaan. ICMA on aina turvannut riippumattomuutensa sillä, että sen jäsenmaksut ovat kattaneet pääsihteerin ja hallinnon kulut. Muutamana viime vuotena tilinpäätös on kuitenkin ollut tappiollinen. Siksi kokouksessa ideoitiin myös varainhankintaa ja pohdittiin kustannustehokkuutta. ICMAn tulevaan ohjelmaan kuuluu mm. Pohjois- Euroopan aluekokous, joka pidetään Suomessa vuoden 2013 syyskuussa. Teksti ja kuva: Jaakko Laasio Jatkuu sivulla Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 15

9 Päivi Tchistiakov vietti lapsuutensa papin perheen tyttärenä Kiuruvedellä ja Yläneellä. Hän pärjäsi koulussa ja kirjoitti itsensä ylioppilaaksi. Jos Päivi olisi elänyt todeksi ympäristönsä odotuksia, olisi hän jatkanut opintojaan yliopistossa. Mutta elämä kutsui Päiviä muualle. Papin tytär löysi tiensä Lapsena Päivi Tchistiakov ei vielä tiennyt, että autot tulisivat näyttelemään suurta roolia hänen elämässään. Päivi kyllä toisinaan leikki autoleikkejä, mutta yhtä lailla hän myös leikki nukeilla ja puuhasteli itselleen rakkaiden hevosten parissa, hoiti ja ratsasti. Yhtä asiaa Päivi ei kuitenkaan voinut pienenä tyttönä sietää. Kun velipoika järjesteli omat pikkuautonsa huolellisesti siisteihin riveihin, Päivillä oli tapana mennä sotkemaan isonveljen leikit pyyhkäisemällä rivistöt uuteen uskoon, sikin sokin ympäri lattiaa. Kului melkoisen pitkä aika, ja Päivi löysi itsensä viettämästä päiväkausia rekan hytissä, paikassa jossa rekat olivat siististi suorissa riveissä, auton perä vartijan koppia kohden käännettynä, näkymänään tuulilasin takana vain harmaa, natolangalla päällystetty betoniaita. Tie vie nuoren naisen Jos oli Päivi Tchistiakovilla pikkutyttönä ajoittain rajut leikit, koulutaipaleensa hän hoiti sitten sitäkin mallikkaammin. Päivi pärjäsi hyvin kouluaineissa laidasta laitaan, minkä osoituksensa peruskoulun päästötodistuksessa komeili vielä kirkkaasti yli yhdeksän keskiarvo. Sitä taustaa vasten oli varsin luonnollista, että Päivi Tchistiakov jatkoi opintietään lukioon. Päivi pärjäsi hyvin kielissä ja taisteli läpi pitkän matematiikankin, mutta varsin pian Päiville alkoi valjeta, että hänen kiinnostuksensa ei ollut suuntautunut kirjojen pänttäämiseen. Lakkiaisissa monet kyselivät, mihin yliopistoon aion mennä opiskelemaan, Päivi Tchistiakov muistelee aikaa ennen työuransa alku. Vastasin kysyjille, että ihan vaan tuonne Kempeleen ammattikouluun. Joillakin lakkiaisvierailla taisivat kahvit mennä väärään kurkkuun Päivin vastauksen kuultuaan. Myös äiti oli huolissaan siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, jos Päivi valitsee itselleen ammatin, jollaista ei lukion käyneeltä papin perheen tyttäreltä osattu odottaa. Itse rovasti, Päivin isä, ei kuitenkaan missään vaiheessa asettunut tyttärensä valintaa vastustamaan. Ja niin kävi, että Päivi valmistui Kempeleeltä, YO-pohjaiselta linjalta kuormaauton kuljettajaksi. Heti perään Päivi suoritti rekkakortin. Linja-autoihin vaadittavan lupakirjankin Päivi tuli hommanneeksi, mutta mieli teki edelleen rekan rattiin. Esteenä halun toteutumisen tiellä sattui vain olemaan se, että Päivin valmistuessa 1990-luvun alussa Suomi oli juuri pahimmillaan laman kourissa. Tavara ei liikkunut, eikä rekkakuskiksi työllistyminen, varsinkaan nuoren naiskuskin kohdalla, tuntunut olevan mahdollista. Työttömyyden jatkuessa Päivi Tchistiakov kävi hoitamassa hevosia Saksassa, palkattuna työntekijänä suurilla kilpahevostalleilla. Ja tulipa hän hakeneeksi töitä myös Rotterdamin merimieskirkolta, mutta puhelinkeskusteluja pidemmälle tuo kuvio ei koskaan ehtinyt edetä. Kävi nimittäin ilmi, että Venäjälle ajavista kuljettajista oli lamasta huolimatta huutava pula. Ja niin tapahtui, että täysin ilman venäjän kielen taitoa, Päivi päätti ottaa haasteen vastaan. Moskovaan! Vuodesta 1984 alkaen Päivi alkoi ajaa säännöllisesti Moskovaan, lastinaan aluksi lähinnä banaania. Myöhemmin Päivi sai ajettavakseen muun muassa elektroniikkaa: Kuluneen vuoden aikana Rotterdamin merimieskirkon eteen on ilmestynyt sähköautojen latauspiste. On hyvä, että täällä yhdessä maailman tiheimmin asutussa ja miljoonien autojen maassa ajatellaan ympäristöä ja tulevaisuutta. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus asiasta. Lyhyt epävirallinen gallup (= ohi ajavien autojen katseleminen) moottoritiellä kertoo, että valtaosa autoista on edelleen entisenkaltaisia polttomoottoribiilejä, jotka eivät sähköä kulkemisessaan juuri käytä. Lähes jokaisessa autossa matkustajana on yksi ihminen, mikä sekään ei liene kovin ekologista. Joka tapauksessa Hollanti panostaa sähköautoiluun tosissaan. Valtio tukee verokevennyksin sähköautoja, ja Hollannin sähköverkkoyhtiöt ovat perustaneet säätiön rakentamaan ja hallinnoimaan infrastruktuuria tarkoituksenaan rakentaa vaivaton ja kattava latausverkko. Elektroniikkakuorman kanssa Moskovassa oltiin yleensä kaksi viikkoa. Asiakkaan lompakon paksuudesta riippui, kuinka nopeasti tavara pääsi tullattavaksi, Päivi summailee Moskovan kokemuksiaan. Autot ajettiin vartioidulle parkkialueelle, jossa kuljettajat sitten majailivat hyteissään yrittäen saada ajan kulumaan. Itse lähinnä lueskelin ja täytin ristikoita. Kielitaidottomana ei alkuun juurikaan tullut lähdettyä parkkialueelta kaupungille. Varsin pian Päivi alkoi kuitenkin päästä perille venäjän kielen saloihin, kukaties perintötekijöiden myötä saadun luontaisen kielipään ansiosta, osasihan Päivin rovasti-isä peräti kymmentä eri kieltä. Moskovassa tuli kuljettua aika paljon metrolla kielen oppimisen jälkeen. Metro on siellä loppujen lopuksi aika selkeä, kun osaa lukea asemien nimet. Yhdellä Venäjän reissulla uuden kielen hallitseminen kantoikin jo sitten hedelmää. Päivi tapasi Moskovassa venäläisen miehen, joka oli rekkakuski hänkin. Kipinät sinkoilivat kollegojen välillä, eikä mennyt aikaakaan, kun liekki leimahti täyteen roihuun. Naimisiinmenon jälkeen pariskunta asettui Suomeen, josta käsin molemmat ajelivat edelleen Venäjälle, Päivi Moskovaan ja hänen silloinen miehensä Siperiaan. Reissuelämää jatkui aina siihen asti, kunnes Päivi alkoi odottaa lasta ja jäi raskautensa loppuvaiheessa pois töistä. Takaisin Suomeen Sittemmin Päivi Tchistiakovin työura on äitiysloman jälkeen jatkunut kotimaan liikenteessä. Lapselle löytyi hoitopaikka ympärivuorokautisesta päiväkodista, mikä oli välttämätöntä sen vuoksi, että rekkakuskin työssä työpäivät saattavat venähtää pitkälle iltaan. Tätä nykyä tytär on kasvanut jo kouluikäiseksi. Vaikka Päivillä ei enää ole ihan yhtä kiire kotiin töistä kuin joskus aiemmin, on hänellä kuitenkin välillä sellaisia menoja, että työpäivän olisi syytä päättyä ajallaan. Muun muassa siksi, että Päivin tytär on hänkin osoittanut äitinsä lailla kiinnostusta hevosia kohtaan ja on aloittanut ratsastusharrastuksen. Auton ratista Päivi ei siten pääse kokonaan työpäivien ulkopuolellakaan hellittämään. Matkaa ratsastustalleille ja nyt jo 10-vuotiaan tyttären kuvataideharrastukseen kertyy sen verran, että äidillä on vielä ainakin jonkin aikaa mieluisana roolina kuljettaa tytärtään harrastuksiin. Kielten opiskelu kiinnostaa edelleen, jos vain aikaa riittäisi, Päivi tuumaa lopuksi. Tällä hetkellä osaan viittä kieltä, viimeisimpänä opettelin kiinan alkeet kansalaisopiston kurssilla. Hollanti on sähköautojen edelläkävijä Säätiön tavoite on ihailtava: he pyrkivät rakentamaan maahan julkisen latauspisteen verkoston vuoden 2012 loppuun mennessä. Säätiön nettisivuilla ( olevan kartan mukaan hankkeessa on onnistuttu melko hyvin. Esimerkiksi Rotterdamissa on reilut 20 latauspaikkaa, joista yksi sijaitsee suoraan merimieskirkon ovien edessä. Hollanti uskoo, että muutaman vuoden kuluttua sähköautot ovat yhtä yleinen näky kuin perinteisiä polttoaineita käyttävät autot. Suomessa sen sijaan sähköautojen myynti on hyvin pientä. Niitä myydään vuosittain vain muutamia kymmeniä, eikä muuallakaan Euroopassa suosio ole ollut suurta. Kokonaisuudessaan Antti Pelkonen Kuva: Panu Pietilä Länsi-Euroopassa sähköautojen myynti on muutamia kymmeniä tuhansia kappaleita vuodessa. Toivottavasti kuitenkin tulevaisuudessa suunta muuttuu toisenlaiseksi ja sähköautojen määrä kaikkialla maailmassa kasvaa. Luomakunnan varjeleminen ja suojeleminen on kaikkien meidän tehtävä. Teksti ja kuva: Jarmo Karjalainen 16 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 17

10 Tuntemattoman joululahjat Joulumieleen voi sekaantua jossain määrin myös hilpeyttä, kirjoittaa Esko Vepsä kokemuksestaan joulupakettien maahantuonnista Puolaan. Maassa maan tavalla. Suomen Merimieskirkon arkisto Merenkulkijoille lähetettäviä joululahjoja kääritään paketteihin merimieskirkolla. Varsovasta oli pyydetty luvat saada tuoda maahan tullitta ja veroitta joulupaketteja jaettavaksi merimiehille laivoissaan. Näitä joulupaketteja tuottivat pääasiassa suomalaiset merimieslähetyspiirit, mutta joitain eriä saatiin myös Ruotsista ja Norjasta. Homma pyöri suhteellisen hyvin. Vuosittain jouduimme esittämään tuon asiakirjan useastikin, mutta tavallisesti se riitti ja saimme tavarat tullista lävitse. Sitten tapahtui jotain, josta emme olleet tietoisia ja joka jäi meille arvoitukseksi. Liekö paikallisen tullin päällysmies vaihtunut, vai olisiko pääkonttorilta tullut uusi määräys, kun meille ilmoitettiin yksikantaan, että paketit on tullattava. Hallussamme ollut lupakirje ei koskenut kuulema Suomesta tulleita paketteja, koska siinä puhuttiin Skandinaviasta ja Suomihan ei ole Skandinavian maa. Näin meille kerrottiin. Vakuuttelin pontevasti, että olemmehan toki, sillä toimimmehan skandinaavisella merimieskirkollakin täällä Puolassa. Kuulumme samaan luterilaisten merimieskirkkojen ketjuun Ruotsin, Norjan ja Tanskan kanssa, joten samaa sakkia ollaan. Seuraava väittämä koskikin sitten itse paperin sisältöä ja merkitystä. Se kuulemma vapautti meidät maksuista, mutta ei tarkastuksista. Tuohon olikin sitten jo vaikeampi saada vastatuksi puolalaista byrokraattia vakuuttavalla tavalla, me kun olimme ulkomaalaisia ja kapitalistisesta maailmasta, mikä jo sellaisenaan teki meistä epäluotettavia ja valtion vihollisia. Ei siinä sitten auttanut muu kuin ruveta tullaamaan paketteja. Olin saanut Gdanskiin laivan mukana kolme suurta pahvilaatikollista näitä paketteja tuntemattomalle merimiehelle, ja ensimmäinen ongelma olikin juuri tässä. Kuinka kukaan voi lähettää mitään jollekin tuntemattomalle. Jokaisella paketilla täytyy olla vastaanottaja. Eikö minulla sitten olekaan luetteloa niistä laivoista ja miehistöistä, joille nämä paketit on osoitettu. Aikaa palaa ja tupakkaa. Minulla on taskussani länsimaisia savukkeita, joita tarjoilen auliisti tupakoimattomuudestani huolimatta paikallisille publikaaneille näiden sulatellessa selityksiäni. Lopulta sovitaan, että toimitan sitten jälkeenpäin luettelon kaikista paketin saajista, joten he voivat liittää nämä luettelot laadittavan tulliselvityksen liitteeksi Varsovaan toimitettavaksi. Näin saatiin siis ratkaistua kysymys pakettien vastaanottajista, joita oli arviolta kaksi ja puolisataa. Nyt olikin sitten vuorossa pakettien sisällön luettelointi ja arvon määrittely. Toiminta alkaa sillä, että suureen varastohalliin, jonka lämpötila on pikemmin alle kuin päälle kymmenen asteen, kannetaan pitkä pöytä ja kolme tuolia. Toiseen päähän tuodaan merimieskirkollemme osoitetut kolme suurta pahvilaatikkoa ja toiseen päähän minun kirkolta mukanani tuomat säkit, joita oli matkassani useita. Virkailija yksi ottaa laatikosta yhden joulupaketin, jonka minä avaan, ja levitän sisällön kaikkien nähtäväksi. Vastapäätäni istuva naispuolinen virkailija kirjoittaa lyijykynällä ruutupaperille ensiksi sanana Paketti 1 ja sen jälkeen sisällön. Tämä siis puolaksi. Minkä kokoiset nämä sukat ovat? Mikä on näiden sukkien arvo? Mistä ne on ostettu? Mitä nämä pastillit ovat? Missä ne on valmistettu? Mitä ne maksavat? Mikä on tämä lehti tai kirja? Kysymykset seuraavat toisiaan jokaisen paketin kohdalla. Minä arvion sukkien kokonumeroita ja pastillien koostumusta, joka onneksi selviää jossain määrin myös rasiasta. Kirjallisuuden ongelmallisimmaksi teokseksi osoittautuu Päivän Tunnussana, jonka ideologista merkitystä minulla on vaikeuksia valaista vakaasti katolista kirkkoaan tukeville kommunistisen maan virkailijoille. Meillä ei vain tuollaisia julkaista, miksi te toimitatte niitä laivoille? Viedäänkö ne kolmansiin maihin? Minne laivat purjehtivat Puolan satamista? Jos Suomeen, niin miksi näitä tavaroita ei anneta siellä laivojen henkilökunnalle, miksi te tuotte ne tänne? Ruutupaperiarkki toisensa jälkeen täyttyy kauniilla ja tasaisella käsialalla kirjoitettua tekstiä. Paketti numero 172 jatkaa edeltäjiensä listaa, sukille on jo vakiintunut hintansa, PAX-pastillit saaneet hyväksynnän ja Päivän Tunnussanakin sujahtaa listalle ongelmitta. Jokin uusi joululehti tai kirja laukaisee uuden kysymysten tulvan, mutta työpäivä jatkuu puuduttavaan tahtiinsa. Jäsen 1 antaa paketin, minä avaan sen, Jäsen 2 kirjaa sisällön muistiin, Jäsen 3 panee paketin antamaani säkkiin minun paketoituani sen uudelleen. Teippiä kuluu samoin paperinarua, jota olen tuonut tul- >>> lessani useamman kerän. Minulla on matkassa myös joulupaperia, sillä kuten ennakkoon arvelin, moni paketti hajosi tullaustoimenpiteen aikana. Kolme pitkää työpäivää saatiin puuhaan käytettyä. Kaksi ja puoli sataa pakettia on avattu, tutkittu, kirjattu ja pakattu uudelleen sekä siirretty sinetöityyn säkkiin. Valtakunnan turvallisuus oli taattu ja turvattu. Minulla oli mukanani kahvia termospullossa ja voileipiä, joten minun ei tarvinnut poistua ruoka- tai kahvitauoille. Koska minä en poistunut paikalta, eivät voineet publikaanitkaan niin tehdä. Sama oli tarpeillaan käymisen kanssa. Minusta olisi tullut hyvä tuomari, sanoi äitini aina, sillä tarve juosta vessan puoleen oli varsin harvaa. Puolan Kansantasavallan virkailijoiden rakko ei ollut samaa sorttia, joten yksi jos toinenkin poistui välillä takavasemmalle ja me muut istuimme paikallamme ja odottelimme hänen paluutaan. Pyytelivät noloina anteeksi ja kummastelivat suomalaisen sitkeyttä. Lopulta sain laatikot tyhjinä mukaani ja joululahjat säkeissään, jotka tulli oli sinetillään sulkenut porttitarkastusta varten. Kirjuri poistui paksu paperipinkka kainalossaan ja muut virkailijat hyvästelivät minut kovasti nolon oloisina. Olivat kaiketi odottaneet kuormasta paljastuvan jotain arveluttavaa ja kiellettyä, mutta kolme päivää jatkuneen suomalaisen joulumielen ankaran aivopesun jälkeen tajusivat koko operaation naurettavuuden. Joulun tietämillä kävin päivittäin toimittamassa laivoilta saamani miehistöluettelot tullin päällysmiehelle, joka alkoi selvästi hermostua toistuviin vierailuihini toimistossaan. Hän ilmaisi jo useita kertoja, että voisin jättää ne päivystäjälle alakerrassa, mutta pidin tiukasti kiinni saamastani määräyksestä, että asiakirjat on toimitettava tullipäällysmiehelle henkilökohtaisesti. Varsovan määräys! Enhän minä voi epäilyttävänä ulkomaalaisena sitä kyseenalaistaa, vai voinko? En voinut, ja niinpä tullipäällysmies oppi tuntemaan sitkeän suomalaisen varsin hyvin. Seuraavana vuonna sain paketit käden heilautuksella laivalta mukaani. Pakettien saajat ilahtuivat lahjoista, kuten aina. Laivoilla riitti hauskanpitoa myös viranomaistoimintaa selitellessäni. Joulumieleen sekaantui jossain määrin hilpeyttä erilaisista ajatusmaailmoista. Esko Vepsä Joulupukki, Gdansk 1972 Tarina on mukana Esko Vepsän pian ilmestyvässä kirjassa Pärskeitä. Kohtaamisia maailmalla. Tilaa Esko Vepsän kirja ennakkoon Esko Vepsä. Kuva: Marko Toljamo. Suomen Merimieskirkossa kaikkien aikojen monipuolisimman työkokemuksen hankkineelta entiseltä kehittämispäälliköltä Esko Vepsältä ilmestyy marraskuussa 2012 kirja Pärskeitä. Kohtaamisia maailmalla. Teos, joka koostuu yksittäisistä tapahtumista eri ihmisten kanssa eri paikoissa kuuden vuosikymmenen aikana, on monitahoisin kerronta, mitä Merimieskirkosta on julkaistu. Vepsän teksti on lennokasta, napakkaa, oivaltavaa ja kirjoittajan näkökulmasta ehdottoman rehellistä. Kuvitettu kirja on kooltaan A5 ja siinä on sivuja noin 300. Esko Vepsä työskenteli Merimieskirkon eri tehtävissä vuosina sekä Kun tilaat Esko Vepsän kirjan ennakkoon mennessä, saat teoksen edulliseen ennakkohintaan 15 euroa / kpl + toimituskulut (norm. 21 euroa + toim. kulut). Voit tilata myös useamman kirjan kerralla: teos on oivallinen joululahja. Kirja toimitetaan ennakkotilaajille marraskuun 2012 lopulla. Saat laskun kirjalähetyksen mukana. Ennakkotilaajatarjous 15 euroa / kpl + toimituskulut Tilaustiedot: Tuotenumero: 9 Tuotenimi: Pärskeitä-kirja. Tilauskuponki sivulla Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 19

11 Lontoon merimieskirkko 130 vuotta Merimieskirkkotyötä Lontoossa jo vuodesta 1882 Kun merimiespastori Elis Bergroth saapui Lontooseen heinäkuussa 1882, hän tuskin arvasi, että hänen aloittamaansa työtä jatketaan vielä 130 vuoden kuluttua. On aika kaivaa kirjahyllystä Sigfried Sireniuksen vuonna 1954 kirjoittama Elis Bergrothin elämäkerta ja tutustua lähemmin edeltäjämme vaiheisiin Englannissa. Elis Bergroth oli ensimmäinen ulkomaille lähetetty suomalainen merimiespappi. Hän aloitti työnsä Grimsbyssä Englannissa kesällä Bergroth teki työtä paitsi merimiesten myös niiden tuhansien siirtolaisten parissa, jotka pysähtyivät Hullissa tai Grimsbyssä matkalla Amerikkaan tai muihin maanosiin. On hauska saarnata heille, sillä silloin, jos koskaan, Jumalan sana saa sijaa sydämissä, kun on jätetty kaikki kotimaahan ja käydään tuntemattomia kohtaloita kohti, kirjoitti Bergroth kirjeessään äidilleen. Elis Bergroth alkoi tehdä heti Englantiin muutettuaan matkoja myös muille paikkakunnille. Matkat Lontooseen muodostuivat siinä mielessä käänteentekeviksi, että Bergroth päätti ryhtyä puuhaan suomalaisen papin lähettämiseksi tähän valtavaan kaupunkiin, jossa majaili alituisesti toista sataa suomalaista. Vuonna 1881 Suomen Merimieslähetysseuran johtokunta päätti hyväksyä ehdotuksen merimiespapin lähettämisestä Lontooseen. Samalla päätettiin, että Lontooseen lähetetäänkin Elis Bergroth Englannin oloihin jo tutustuneena ja Grimsbyyn joku toinen pappi. Niinpä Elis Bergroth saapui heinäkuussa 1882 vaimonsa Elinin ja poikansa Ension kanssa Lontooseen. 130 vuotta sitten syntyi jotain, jota nykyään nimitämme Lontoon merimieskirkoksi. Avoimin silmin ja terveen voimilla Suomen Merimieskirkon arkisto Elis Bergroth oli Jumalasta ja toisten ihmisten hyvinvoinnista innostunut ihminen. Kun Merimieslähetysseuran johtokunnassa vaikuttanut professori Herman Räbergh kysyi Bergrothin halukkuutta työskennellä merimiespastorina ulkomailla, hän totesi kirjeessään: Uskon, että sellainen tehtävä olisi nuorelle miehelle, jolla on avoimet silmät, terveet voimat ja intoa Jumalan valtakunnan puolesta, sekä opettavainen että hyödyllinen. Bergroth tarttuikin toimeen omalla mukaansa tempaavalla ja sydämeen käyvällä tavallaan. Elämäkerran mukaan hän tapasi merimiehiä asuntoloissa, kapakoissa ja sairaaloissa. Hän piti joka sunnuntai suomen- ja ruotsinkielisen jumalanpalveluksen, joihin kutsuttiin miehiä henkilökohtaisesti niin laivoilta kuin huonomaineisten katujen juottoloista ja kapakkanaisten parista. Hän teki aktiivisesti raittiustyötä ja pyrki vaikuttamaan merimiesten työoloihin. Hän halusi kotinsa olevan paikka, jossa merimiehet viihtyisivät. Bergrothin elämäkerran sävy on sangen ylistävä. Sigfried Sirenius kuvaa esimerkiksi Bergrothin suosiota nuorten naisten keskuudessa seuraavasti: Niin henkevä, miehekäs ja rikaslahjainen nuori mies kuin Elis Bergroth ei tietenkään voinut jäädä nuorelta naissuvulta huomaamatta. Hän itse taas oman avaran ja vapaan elämänasenteensa mukaisesti joutui monin tavoin kosketuksiin nuorten naisten kanssa. Tämä asia ei kuitenkaan millään tavoin ollut hänelle etualalla. Bergrothin ja Merimieslähetysseuran johtokunnan välisiä palkanmaksuun liittyviä ristiriitoja kuvatessaan Sirenius muistutti lukijaansa: Rahallisia etuja koskevissa asioissa Elis Bergroth ei koskaan antautunut ristiriitaan kenenkään kanssa. Eliksen jalanjäljissä Vaikka kirjan henkilökuvauksista leikkaisi hyvän miehen lisän pois, Elis Bergrothin voi sanoa edustaneen monia sellaisia ihanteita, joihin Merimieskirkolla edelleen pyritään. Merimieskirkko ei ole koskaan jumittunut kirkkorakennuksen seinien sisälle. Pastori Bergrothin tavoin myös myöhemmät merimiespastorit ovat kiertäneet pitkin Brittein saaria jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia pitämässä. Silloin kun mahdollista ja tarpeellista, ihmisiä tavataan myös kodeissa, työpaikoilla, sairaaloissa ja suomalaisyhteisön tapahtumissa. Bergrothin sanottiin olevan situaation mies, ihminen, joka osasi ottaa oikeasta hetkestä vaarin. Yhä edelleen merimieskirkkotyössä tarvitaan situaation miehiä ja naisia, ihmisiä, jotka osaavat kuunnella herkällä korvalla, millaisia työmuotoja kussakin ajassa ja kussakin ympäristössä tarvitaan. Bergrothin kohdalla hetkeen tarttuminen tarkoitti muun muassa työtä Amerikkaan matkaavien suomalaisten siirtolaisten parissa, muissa merimieskirkon historian vaiheissa ja tämän päivän Lontoossa jotain muuta. Vähäisten resurssien kohdentamisen ja priorisoinnin vaikeudestakin lienee kokemusta jo 130 vuoden ajalta. Myös kysymys toiminnan rahoittamisesta tuntui olleen ajankohtainen jo ennen kuin Bergroth edes asettui Lontooseen. Vuonna 1881 kotimaasta saadun avustuksen määrä oli laskenut niin paljon, että Merimieslähetysseuran johtokunta päätyi anomaan Hänen Keisarilliselta Majesteetiltaan yleistä kolehtia Grimsbyn papin ylläpitämiseen ja Lontoon papin palkkaamiseen. Bergrothin päädyttyä lopulta itse Lontoon papiksi, hän totesi joulujumalanpalveluksen jälkeen nöyrästi: Tässä juhlassa olemme kaikki vieraita, sillä isäntiämme ovat ne kotimaassa olevat, jotka tavalla tai toisella ovat tehneet mahdolliseksi sen, että saatamme viettää tällaista juhlaa. Yhä edelleen merimieskirkkotyössä saadaan osoittaa vieraanvaraisuutta lähimmäisille Merimieskirkon ystävien toimiessa isäntinä, työn tukijoina, mahdollistajina ja rahoittajina. Työtä ja sen tekijöitä Elis Bergroth palasi Suomeen jo vuonna 1883 äitinsä jäätyä toistamiseen leskeksi. Hän toivoi seuraajansa olevan täydestä sydämestä vakuutettu siitä totuudesta, jota hänen on julistaminen, sillä monet merimiehistä saivat kuulla äidinkielistä saarnaa vain kerran vuosien aikana. Lisäksi seuraajan olisi hyvä olla raittiuden ystävä ja nainut mies, jonka koti olisi avoin kodin iloa vailla oleville merimiehille. Eliksen jälkeen sadat ihmiset ovat työskennelleet Lontoon merimieskirkolla erilaisissa tehtävissä. Papit, diakonit, talonmiehet, keittiö- ja toimistoihmiset, laivatyöntekijät, vapaaehtoiset assistentit, kanttorit ja monet muut ovat palvelleet kirkkoa kukin oman aikansa. Kukin heistä on jättänyt oman arvokkaan jälkensä kirkon elämään ja tehnyt annetuissa olosuhteissa parhaansa kohtaamiensa ihmisten hyväksi. Heitä ja kaikkia kirkolla vuosien varrella käyneitä ihmisiä on syytä juhlia. Anna Hälli Teemu Hälli luotsaa Lontoon merimieskirkkoa Teemu Hälli on työskennellyt Lontoon merimieskirkon pappina viisi vuotta. Lontoon merimieskirkko vietti syyskuun lopulla 130-vuotisjuhliaan. Kirkon nykyinen pappi Teemu Hälli on uusien haasteiden edessä, sillä nopeasti muuttuva maailma heijastuu myös kirkon toimintaan. Seurustelu on siirtynyt kirkolta nettiin. Houkutellakseen ihmisiä kirkolle, se tarjoaa tilojaan kaikenlaiseen toimintaan. >>> Näkymä Thames-joelta parlamenttitalolle Lontoossa Ilpo Musto Marko Toljamo 20 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 21

12 Kyllä tämä oli hieno ratkaisu, olemme viihtyneet hyvin, Teemu sanoo. Asuimme aluksi englantilaisella esikaupunkialueella ja pääsimme sitä kautta hyvin mukaan englantilaiseen elämänmenoon. Lontoo on iso kaupunki ja nielee paljon ihmisiä. Tähän virtaan on helppo astua ja elää omanmallisesti. Hällit muuttivat myöhemmin kirkon yläkerran asuntoon, jotta Lontoon suomalaisyhteisö olisi helpommin kartoitettavissa. Myös lasten koulut sijaitsevat kävelymatkan päässä kirkolta. Täällä kirkolla asuminen on sellaista vanhanajan pappilassa asumista, joka on Suomessa hävinnyt. Meillä olosuhteet ovat paljon suomalaisemmat kuin monilla Lontoon suomalaisilla. Ulottuvillamme on täällä paljon suomalaista salmiakista saunaan. Yritämme kuitenkin viettää vapaa-aikamme kirkon ulkopuolella ja nauttia Lontoon ajastamme, kun tiedämme, että jossain vaiheessa on palattava takaisin Suomeen. Kaksipiippuinen juttu Teemu kertoo, että hänen työalueenaan on koko Brittein saaristo Irlanti mukaan lukien. Sanoisin, että vietän % työajasta tekemässä jumalanpalveluksia, kasteita ja vihkimisiä Lontoon ulkopuolella. Olen alkanut vierailla myös suomenkielisillä lauantaikouluilla yhä enemmän, koska siellä tavoittaa hyvin ihmisiä. Edinburgh ja Glasgow Skotlannissa ovat kaukaisimmat paikat, joihin olen kirkolta autollani ajanut. Aberdeenissä on joskus pidetty jumalanpalvelus, mutta se on vähän liian pitkän matkan päässä Lontoosta varsinkin, jos paikalle saapuu vain kolme ihmistä. Mutta olen kyllä valmis reissaamaan, jos aikaa vaan riittää. Olen käynyt muuan muassa Irlannissa, Guernseyn saarella ja Keski-Walesissa kastetilaisuuksissa. On hienoa, että pääsee näkemään tätä maata. Lontoossa on paljon sellaisiakin ihmisiä jotka eivät ole käyneet koskaan uloimman kehätien ulkopuolella. Joulu juhlista jaloin Piispa Simo Peura ja Bror Tresbäcka onnittelevat Teemu Hälliä Lontoon merimieskirkon 130-vuotisjuhlissa. Teemu Hälli, piispa Simo Peura (oik.) sekä Sakari Lehmuskallio siunaavat Lontoon merimieskirkon uusia työntekijöitä työhönsä. Teemu Hälli harrastaa jalkapalloa ja pelaa muun muassa Lontoon Palloseuran sunnuntaipeleissä mikäli kiireiltään ehtii. Yllään Teemulla on kirkon lähellä toimivan Charltonin pelipaita. Teemu Hälli istuskelee Lontoon merimieskirkon kahvilassa päivää ennen kirkon 130-vuotisjuhlia. Kaikki alkaa olla valmista suurta juhlaa varten. Kirkolle on odotettavissa täysi salillinen Lontoon suomalaisia ja kutsuvieraita aina Suomesta asti. Sauli Niinistö ja Jenni Haukio vierailivat kirkolla äskettäin, ja he vetivät kirkkoon paljon uteliaita katsomaan, miltä tasavallan presidentti ja hänen vaimonsa näyttävät, Teemu kertoo. Nyt kirkolle tulee ehkä hieman erilaista porukkaa, sellaisia, jotka ovat asuneet Lontoossa jo kauemmin. Ehkä sellaisiakin, joita näkee vain kerran vuodessa kirkon joulumyyjäisissä. Teemu Hälli saapui itse Lontoon merimieskirkon papiksi viisi vuotta sitten. Joensuussa syntynyt Hälli toimi sitä ennen Keuruun seurakunnan pappina. Äitini oli täällä jonkin aikaa vapaaehtoisena assistenttina reilut kymmenen vuotta sitten. Kävin silloin täällä parikin kertaa. Kun paikka tänne tuli auki, päätin hakea sitä, sillä tässä ammatissa ei ulkomaan paikkoja kovin usein ole tarjolla. Teemun mukana Lontooseen tulivat vaimo, myös papiksi valmistunut Anna sekä kaksi pientä lasta, Liina ja Kaisa. Kolmas lapsi Lauri syntyi kolme vuotta sitten Lontoossa. Teemu kertoo, ettei Lontoon merimieskirkon papin virassa ole tällä hetkellä määräaikaa ja että sopimus on voimassa toistaiseksi. Papin työssä viisi vuotta on hirveän lyhyt aika, sillä usein ihmiset haluavat, että pappi kastaa, vihkii ja hautaa saman perheen eri sukupolvia. Nyt viiden vuoden jälkeen voi sanoa, että alkaa hiljalleen tuntea ihmisiä. Ensimmäiset pari vuotta menee aina uuteen paikkaan tutustuessa. Toisaalta mitä kauemmin asuu ulkomailla, sitä enemmän alkaa omaksua maan tapoja. Merimieskirkon tarkoitus on olla suomalaisten olohuone ja edustaa suomalaisuutta. Molemmilla on omat hyvät puolensa. Leo Norja oli täällä pappina yksitoista vuotta, mikä taitaa olla tähänastinen ennätys. Ruotsilla oli täällä pappi yli 30 vuotta. Siitä taisi olla sekä hyötyä että haittaa. Tuossa ajassa kirkko henkilöityy jo aika vahvasti, kun esimiehet ja organisaatio ovat kotimaassa. Ja kun on ollut vuosia samassa hommassa, niin sitä on varmaan aika vaikea uusiutua. Tämän talon toimintatapoihin on aina kuulunut yrittää löytää uusia tapoja tavoittaa ihmisiä. Onhan niitä jokavuotisia tapahtumia, kuten joulumyyjäiset, mutta sen lisäksi pitää arvioida, mitä ihmiset haluaisivat. Olemme täällä korostetusti yhteisöä varten, yhteisöä palvelemassa. Lontoon merimieskirkon suurin vuotuinen tapahtuma ovat joulumyyjäiset, jotka ajoittuvat perinteisesti marraskuun kolmannelle viikonlopulle. Meillä oli aikaisemmin käytössä viereisen kirjaston tilat, mutta kun se meni pois, niin siirrettiin myyjäiset kahdelle viikonlopulle. Olemme alkaneet pitää lukua kävijöistä, ja viime vuonna niitä oli viitisen tuhatta. Käytännössä myyjäisen tuloilla maksetaan puolentoista ihmisen vuoden palkka. Joulumyyjäiset ovat minulle vuoden hienointa aikaa. Silloin pääsee tapaamaan sellaisia ihmisiä, joita vuoden aikana näkee harvemmin. On myös tärkeää että ihmiset näkevät, millainen pappi kirkolla on jos he sitten myöhemmin ottavat yhteyttä jonkin tietyn asian takia. Sitten meillä on perinteiseksi muodostunut joulukonsertti Southwarkin katedraalissa. Viime vuonna saimme sinne Jari Sillanpään laulamaan. Saamme käyttää katedraalia lähes ilmaiseksi, mutta luovutamme heille pienen osan lipputuloista. Tänä vuonna Mari Palo tulee viihdyttämään meitä parin suomalaisen muusikon kanssa. Toiminta muuttuu jatkuvasti Teemu kertoo, että kirkon toiminta on viime vuosina muuttunut jonkin verran ihmisten yhteydenpidon nopeutumisen takia. Merimieskirkko on aikaisemmin ollut suomalaisten yhteydenpitopaikka. Vielä 90-luvulla ja 2000-luvun alussa ihmiset tulivat tänne tapaamaan toisiaan. Nyt yhteydenpito on siirtynyt internetiin ja Facebookiin. Finnish People Living In London -ryhmässä on jo yli jäsentä. Kirkon kahvilan sosiaalinen merkitys on vähentynyt huomattavasti. Kilpailu ihmisten vapaa-ajasta on aika kovaa. Se, että ihminen tekee matkan tänne ilman varmuutta siitä, että täällä on muita ihmisiä, on aika iso kynnys. Yritämmekin nyt houkutella tänne enemmän ihmisiä antamalla merimieskirkon tilat kaikenlaiseen toimintaan. Kirkko on kaikkien suomalaisten käytössä. Teatteriryhmämme on taas aktiivinen, ja meillä on kuoroa, käsityöpiiriä ja leivontakoulua. Tanssiopettaja käy opettamassa lapsille tanssia. Panostamme nyt erityisesti lapsiperheisiin. Suomalaiset äidit tuntevat englantilaisen työelämän: kun puoliso on pois kotoa 12 tuntia päivässä, niin elämä pienten lasten kanssa kotona voi olla aika rankkaa. Meillä on erilaisia lapsiryhmiä. Samalla vanhemmilla on mahdollisuus verkostoitua samanlaisessa elämäntilanteessa olevien suomalaisten äitien kanssa. Lontoon merimieskirkon 130-vuotisjuhla on Teemullekin hyvä tilaisuus miettiä, mitä kirkon toimintaa voisi vielä parantaa. Presidentti kävi jo, eli siitä on saatu ruksi seinään. Haaveet ja unelmat ovat nyt paljolti sellaisia, että saataisiin paikallinen suomalaisyhteisö aktiivisesti mukaan. Lontoolle on kyllä ominaista, että ihmiset tulevat ja menevät, mikä aina rajoittaa jonkin verran toimintaa. Mutta meillä on aina ovet auki suomalaisille ja suomalaisten ystäville. Teksti ja kuvat: Ilpo Musto 22 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 23

13 Rotterdamin merimieskirkko on 85-vuotias virkeä vanhus Vuonna 1927 virallisesti avattu Rotterdamin merimieskirkko juhli 85-vuotissyntymäpäiviään iloisissa ja leppoisissa tunnelmissa syyskuussa Merimieskirkolla oli vipinää ja vilskettä lauantaina , kun kirkko juhli 85-vuotissyntymäpäiväänsä. Kauppatieteiden tohtori, professori Jarmo R. Lehtinen aloitti juhlan luennolla, joka kertoi jäsenyydestä, sen merkityksestä niin työyhteisölle kuin jäsenelle itselleen sekä sen kehittämisestä niin, että sillä päästäisiin hedelmällisiin lopputuloksiin. Luennon jälkeen ohjelma jatkui juhlajumalanpalveluksella, jossa kirkkosali oli täynnä. Tutut virret raikuivat komeasti tunnelmallisessa pienessä kirkkosalissa. Liturgina messussa toimi merimiespastori Taru Savelius-Latvus ja saarnan piti Benelux-maiden merimieskirkon johtaja Jarmo Karjalainen. Virallisen juhlatilaisuuden alakerrassa aloitti jousikvartettiryhmä Metso, joka toi musiikillaan juhlallisen tunnelman iltaan. Vuosijuhlassa mukana oli noin 70 kirkon ystävää ympäri Alankomaita ja muutama juhlavieras kauempaakin. Lapset nauttivat mm. pomppulinnasta. Syntymäpäiväjuhla alkoi jousikvartetti Metson sävelin. Jarmo Karjalainen toimi illan juontajana ja kutsui ensimmäiseksi Suomen suurlähettilään Klaus Korhosen pitämään puhetta. Korhonen kertoi merimieskirkon perustamisesta, toiminnasta ja sen merkittävyydestä. Lisäksi hän puhui vapaaehtoisten merkityksestä, sillä he antavat oman tärkeän panoksensa ja sydämensä työhön. Lopuksi hän kohotti maljan kirkolle ja sen seurakuntalaisille. Myös kirkkotoimikunnan puheenjohtaja Anna-Maija Scholten pohti omassa puheessaan merimieskirkon tärkeyttä. Kodinomainen tunnelma ja aito kohtaaminen ovat niitä asioita, jotka hänen mielestä vetävät ihmisiä kirkolle. Puheensa päätteeksi Anna-Maija iloitsi vielä siitä, että meillä on tässä maassa oma kirkko, se kun on voiman ja ilon lähde jokaiselle. Maukkaita ja suussa sulavia cocktailpaloja maisteltiin pitkin iltaa kuunnellen samalla Brysselistä tilaisuuteen saapunutta suomalaista Matti Mannilan bändiä Late s special, joka soitti tuttuja suomalaisia kappaleita. Kahvin kanssa saatiin maistella herkullisia lakkakakkuja, jotka kokki oli tehnyt suurella sydämellä. Ohjelman loppupuolella nähtiin myös tanssiesitys, jonka taustalla soi kappale When you believe. Tämä ilahdutti katsojia ja saikin raikuvat aplodit osakseen. Sää suosi juhlapäivää, sillä vettä ei tullut taivaalta kertaakaan päivän aikana. Lapset viihtyivät ulkosalla takapihalle viritetyssä pomppulinnassa, jossa kävijöitä riitti pitkin iltaa. Vieraiden joukossa kierteli myös pirtsakka tyttö nimeltä Roosa Meriläinen, joka opetti niin lapsille kuin aikuisillekin jonglööritaitoja. Jos nälkä vielä illalla kurni vatsanpohjassa, oli ulkoa mahdollisuus ostaa grillimakkaraa ja perunasalaattia. Ja kylläpä sitä jonoa taisi takapihalle jossain kohti iltaa syntyäkin. Tunnelma oli koko päivän ajan leppoisa ja rento vieraiden ja henkilökunnan juhliessa kirkon syntymäpäivää. Päivä oli onnistunut ja juhlallinen, ja siitä on hyvä jatkaa kohti uusia haasteita ja elämän hetkiä. Kiitokset vielä kaikille osallistujille upeasta päivästä: me teimme sen yhdessä! Teksti: Irma Alastalo, vapaaehtoinen Pastori Jarmo Karjalaisen juhlajumalanpalvelussaarna Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Tai voisiko se kuulua näin tässä yhteydessä: Alussa oli Rotterdam, Merimieslähetyksen keskustoimisto ja varakonsuli Ilmari Väänäinen. Mutta Rotterdam on vieraan maan aluetta ja varakonsulina oleva Ilmari Väänäinen - pyytää rovasti Toiwo Waltarilta missuunan perustamisluvan alueelle. Rovastilta luvan saatuaan Ilmari alkaa etsiä paikkoja, joissa voisi pitää merimieskirkkoa. Etsinnän tuloksena löytyy pienempi talo aivan sataman keskuksessa, joka oli tarkoitukseen sopiva. Kolmikerroksinen, kymmenen huonetta käsittävä rakennus osoitteessa Terwenakker O.Z. 11 a. Monet muutkin suomalaiset ja suomalaisten ystävät käyvät katsomassa uutta taloa ja pääkonsuli J.V.Groll, joka on saanut mainetta suomalaisten ystävänä, lupaa antaa lahjaksi urkuharmoonin. Lahjoituksena saaduista huonekaluista, ja talkoovoimin saadaan ennen joululahjojen jakamista jouluksi 1926 valmiiksi lähetyshuoneisto. Keskustoimistokaan ei ole toimeettomana, vaan saatuaan ensin raha-asiat järjestykseen, palkkaa ensimmäisen asemanhoitajan omista riveistään Hampurista. Niinpä Fredrik Kankkonen yhdessä vaimonsa kanssa lähtee Hampurista kohti Rotterdamia. Ensimmäisten kuukausien käyttörahat hän saa mukaansa Hampurista. Rovasti Waltari opastaa matkalle lähtenyttä seuraavin sanoin: Toivotan teille ja rouvallenne Jumalan siunausta ja annan puolestani ainakin yhden neuvon: Älkää alusta pitäen suosiko pummareita. Saatte niistä muuten maan vaivan, joka nousee yli päänne. Näin siis silloin vuonna On oikeastaan jännittävää juhlia asiaa, joka on vaikuttanut Rotterdamin ja koko Alankomaiden alueella pitkän ajan. Mietin, että juhlimmeko me tänään tätä kiinteistöä, vastaus on helppo emme, juhlimmeko me meitä työntekijöitä, no ehkä vähän niitäkin, mutta ennen kaikkea me juhlimme teitä, te, arvoisat jumalanpalvelukseen osallistujat ja Merimieskirkon käyttäjät. Te olette osa sitä pitkää jatkumoa ja historiaa, jota me tänään juhlimme. Samalla tietysti me kiitämme Jumalan huolenpidosta, siitä, että Merimieskirkko on yhä olemassa, siitä, että Jumalan huolenpito on toteutunut teidän vapaaehtoisten kautta ja kirkon työntekijöiden kautta. Merimieskirkon syleilyssä ovat olleet, monet ihmiset ja asiat, moni on tehnyt Merimieskirkon ja suomalaisyhteisön eteen suuren määrän työtä, tuo työ on ollut ja on yhä erityisesti rakkauden siivittämää. Rakkaudesta lukemattomat vapaaehtoiset ovat tehneet tätä työtä, joka on mahdollistanut, että kirkko on edelleen 85 vuoden jälkeen Rotterdamissa. Ihmiset ovat toimineet rakkaudesta kirkkoa ja sen arvoja, Jumalaa kohtaan. Me olemme tänään nimenomaan suomalaisella merimieskirkolla. Suomalaisuuden ja suomalaisten juurien ylläpitäminen ja suomalaisten palveleminen on ollut Suomen merimieskirkon intresseissä alusta lähtien. Kirkon työtä on tehtävä siellä missä ihmiset ovat. Vuonna 1875 suomen merimieskirkon perustamisvuonna tai siihen aikaan vielä suomalaisten merimiesten ulkomaan satamissa sielunhoitoyhtiö, - Föreningen till beredande af själavård åt finska sjöman i utländska hamnar perustamiseen liittyi vahvana ajatus, että myös suomalaisten merimiesten täytyy saada palveluita suomen kielellä. Ei muuten ole sattumaa, että Merimieskirkon logo, ankkuriristi, on sinivalkoinen. Ajatus suomalaisesta sinivalkoisesta rististä, jonka suojiin, yksilöt ja perheet voivat tulla, on edelleenkin kantava ajatus. Tämän sinivalkoisen ankkuriristin alla voi tietää saavansa suomalaista palvelua ja kohtaamista suomeksi tai myös toisella kotimaisella kielellämme ruotsilla. Äidinkielen merkitys kansan kannalta on hyvin merkityksellinen. Merimieskirkon teologiaan kuuluu hyvin voimakkaasti ajatus siitä, että Pyhä on läsnä siellä missä kirkko tekee työtään. Monta kertaa Pyhän läheisyys koetetaan tekoina ei niinkään sanoina. Merimieskirkon teologiassa ajatellaan, että kun ihmistä palvellaan, palvellaan Jumalaa ja kun Jumalaa palvellaan, palvellaan myös ihmistä. Noiden asioiden välillä ei ole eroa. Tammikuun 21. pv 1927 vietettiin virallisia avajaisia. Vihkimistä olivat suorittamassa piispa Jaakko Gummerus ja Toivo Waltari Merimieskirkon keskustoimistosta. Piispa Gummerus lahjoitti Rottiksen kirkolle Raamatun, jonka alkulehdelle hän oli kirjoittanut Johanneksen evankeliumin sanat: Jeesus sanoo. Minä olen maailman valo, se joka seuraa minua, hän ei ole vaeltava pimeässä, vaan hänellä on elämän valo. Vuonna 2012 Maailma ympärillämme on muuttunut tavattomasti, Euroopan poliittiset ja taloudelliset järjestelmät ovat pakottaneet sen kansat, myös omamme, uudelleen arvioimaan paikkansa kansojen suuressa kentässä. On oikeutettua kysyä onko Euroopasta on tullut yksi suuri kylä, jonka osana Suomi ja suomalaiset elävät. Tarvitaanko suomalaisuutta ylläpitäviä tahoja, tai suomalaista merimieskirkkoa enää jatkossa? Tarvitaanko niitä, jotka seisovat selkeästi suomalaisten puolella? Samalla kun vietämme Rotterdamin Merimieskirkon 85-vuotis juhlia, on äärimmäisen tärkeää miettiä mitä suomalaisuus merkitsee meille täällä Suomesta kaukana eläville ulkosuomalaisille. Meillä ei ole täällä kuokkaa, eikä suota, tästä huolimatta me kuokimme ja tallaamme usein upottavalla maaperällä. Väinö Linnan Jussi oli kova työmies, periaatteen kannattaja, ehkä me löydämme samoja piirteitä itsestämme. Me kaadamme toisenlaista korpea, enemmän symbolista, kuokimme myyttistä suota, kuokka on vaihtunut tietokoneeseen, pappilan rovasti EU:hun, mutta yhtä antaumuksella, hikiotsalla ja tunnollisesti työtämme teemme. Ehkä ahkeruus, luovuttamattomuus ja periksi antamattomuus, sisu, on osa suomalaisuutta, siitä, josta emme pääse irti koskaan, emme vaikka asuisimme missä. Toinen osa suomalaista totuutta on se, että meistä monet kaipaavat yhteisöllisyyteen, mutta sitä on entistä vaikeampaa toteuttaa nykyisessä yhteiskunnassa. Entinen yhteiskunta, Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla, tai varakonsuli Väänäisen yhteiskunta - oli helpompi käsittää. Tuossa yhteiskunnassa ihmisillä oli oma paikkansa, myös oikea ja väärä oli kollektiivista ymmärtämistä mikä on sallittua ja mikä ei. Vapauttava totuus oli helpompi löytää. Nykyinen postmoderni yhteiskunta on moniulotteisempi, vaikeampi ja siitä on vaikeampaa löytää omaa paikkaansa. Vapauttavaa totuutta on vaikea löytää. Asioista on tullut suhteellisia, oikeaa ja väärää ei suoranaisesti ole. Postmodernismi, globalisaatio ja helpomman liikkumisen myötä meidätkin itse kukin haastetaan miettimään uudella tavalla suhdettamme suomalaisuuteen, itseemme, yhteiskuntaan, kirkkoon ja Jumalaankin. Mitä nämä asiat merkitsevät minulle. Ja juuri näistä syistä meidän on osaltamme hyvä viettää Merimieskirkon Rotterdamin >>> 24 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 25

14 toimipisteen 85 -vuotista taivalta, jotta voimme löytää juuremme. Rotterdamin suomalainen Merimieskirkko edustaa suomalaisuutta, se edustaa, kirkkoa, se edustaa suomalaista yhteiskuntaa ja ennen kaikkea Rotterdamin suomalainen Merimieskirkko edustaa SINUA. Toivon, että tänään täällä sinä tiedät mihin joukkoon kuuluut, missä on sinun paikkasi, missä on veljesi ja missä on sisaresi. Yksi suomalaisuuden ja Merimieskirkon luovuttamattomista periaatteista on aina ollut se, että heikoimmistakin on pidetty huolta. Kriisien aikoina se on näyttäytynyt kaikkein selvimmin. Hyvien päivien tultua se helpommin unohtuu. Tästä yhteisöllisistä vastuusta ja yhteisistä juurista ja toisten huolenpidosta on kyse tänäänkin kun vietämme virkeän vanhuksen syntymäpäiviä. Ihminen on ihminen vasta suhteessa toisiin ihmisiin. Kirkosta tulee kirkko vain ihmisten kautta. Omien juurien tunteminen on tärkeää, oman paikan löytäminen yhteisössä mahdollistaa kolmannen olennaisen seikan löytymisen, minän, minuuden, paikan ja aseman löytämisen. Omaa itseä on uskallettava katsoa avoimesti silmiin. Meitä suomalaisia on moitittu usein siitä, että me emme uskalla nähdä itsessämme juurikaan mitään hyvää. Silti meissä kaikissa on äärettömästi kaikkea hyvää ja kaunista, olemmehan Jumalan lapsia ja Hänen kättensä töitä. Avoimuus itsensä ja Jumalan edessä on sitä, että uskaltaa tunnustaa omat hyvät puolensa, mutta samalla myös omat heikkoutensa ja keskeneräisyytensä, kyvyttömyytensä pitää huolta ja rakastaa. Kirkkoa tarvitaan siihen, että se työllään vetää ihmisiä lähemmäksi Jumalaa. Jumalan silmien edessä oleminen on vapauttavaa, se laitta toimimaan, se laittaa rakastaman, se laittaa välittämään, se laittaa myös toisinaan nöyräksi ja ennen kaikkea se laittaa armahtamaan. Näistä asioista on edelleen kyse kun me pohdimme Rotterdamin suomalaisen merimieskirkon merkitystä tässä ajassa vuonna Monia muutoksia on edessä, läpi historian vieraana olleet rahavaikeudet jatkuvat niin kirkolla kuin kansakuntien keskuudessa, mutta kirkon perustus, joka on ikiaikojen Jumalassa pysyy. Siihen luottaen haluan myös toivottaa omalta osaltani onnea ja menestystä sinulle, mutta myös Rotterdamin Merimieskirkolle, joka on 85 vuotias virkeä vanhus. ICMA etsii itseään Ikuisen kaupungin näkymää hallitsee Pietarin kirkko, joka näkyy taustalla. Etualalla Piazza del Popolo. Loppukesän Rooma tarjosi mukavat puitteet ICMAn jäsenjärjestöjen edustajien työskentelylle, ja järjestyipä vierailu Vatikaanin merenkulkijatyöstä vastaavan kardinaalin toimistoonkin. Varsinaista järjestöjen kokousta edelsi erilaisten työryhmien kokoontumisia. Koulutustyöryhmä tarkensi linjauksiaan ICMAn koulutuksista. Järjestöt voivat nyt hakea omille koulutuksilleen ICMAn akkreditoinnin, jolloin ne ovat osana IC- MAn koulutuspakettia ja kenen tahansa on mahdollista osallistua. ICMA järjestää itse SMT-peruskoulutuksen, ISCT-laivakuraattorikoulutuksen sekä CPC-kriisivalmiuskoulutuksen. Peruskoulutuksesta kantaa vastuun Saksan Merimieskirkko ja laivakuraattorikoulutuksesta Suomen Merimieskirkko. Kriisivalmiuskoulutusta on valmistellut kansainvälinen työryhmä ja koulutus tulee internet-pohjaiseksi. Koulutustyöryhmä näkee koulutuksen järjestämisen ja siihen kannustamisen IC- MAn tärkeänä kansainvälistä yhteistyötä edistävänä tehtävänä. Niin ICMAn omat kuten myös järjestöjen kurssit ja koulutukset voidaan toteuttaa rahoituksen järjestyessä. ICMA ja sen hallinto Varsinaisessa järjestöjen kokouksessa keskusteltiin kiristyvän taloudellisen tilanteen aiheuttamista paineista ICMA rakenteessa ja tehtävässä. Osallistujat oli ennalta jaettu työryhmiin, jotka saivat aiheen kerrallaan ideoitavaksi. Lopputulemana oli ehdotuksia ja ajatuksia, jotka ICMAN eksekutiivikomitea työstää valmiiksi päätösesityksiksi. ICMA on Englantiin rekisteröity säätiömuotoinen yhdistys, joten sillä pitää olla vähintään osoite Englannissa. Yhteinen toive oli, että järjestön pääsihteerin toiminta pystyttäisiin turvaamaan. Hänet nähtiin erityisesti ICMAn yhteisinä kasvoina erilaisissa tilanteissa. Turvatakseen pääsihteerille riittävän työajan järjestön edustajana voisi erilaiset hallinnolliset palvelut tarvittaessa vaikka ostaa, eikä varsinaista toimistoakaan välttämättä tarvittaisi. Mutta mistä rahat? ICMA on aina turvannut riippumattomuutensa sillä, että sen jäsenmaksut ovat kattaneet pääsihteerin ja hallinnon kulut. Muutamana viime vuotena tilinpäätös on kuitenkin ollut tappiollinen, eikä reservejä haluta enempää kuluttaa. Siksi kokouksessa ideoitiin myös varainhankintaa ja pohdittiin kustannustehokkuutta. Jäsenmaksun korotus on vain yksi vaihtoehdoista, jota pohjoismaiset jäsenet ehdottivat vuosikokouksessakin. Kokous näki luovuttamattomina asioina rahoituksen turvaaman riippumattomuuden henkilökunnan ja hallinnon osalta, koulutuksen ja erilaiset kokoontumiset niin alueelliset kuin maailmanlaajuisetkin. ICMAn haluttiin myös näkyvän joko pääsihteerin tai jäsentensä kautta erilaisilla merenkulkuun liittyvillä foorumeilla. Kokous oli tärkeä osoitus siitä, että vaikeistakin asioista saatettiin puhua avoimesti ja ennakkoluulottomasti. Varsinaiset päätökset jäivät tuonnemmaksi, mutta niiden pohjaksi kertyi kosolti aineistoa. ICMAn tulevaan ohjelmaan kuuluu mm. Pohjois-Euroopan aluekokous, joka pidetään Suomessa vuoden 2013 syyskuussa. Teksti ja kuvat: Jaakko Laasio Oulun merimieskirkko sata vuotta Oulun merimieskirkon satavuotistaivalta juhlittiin Tuiran kirkossa Juhla alkoi jumalanpalveluksella, jonka toimitti kappalainen Lauri Kujala avustajinaan kappalainen Juha Valppu sekä oppilaitostyön ja kansainvälisen työn diakoni Salla Tuominen. Saarnan piti Merimieskirkon hallituksen puheenjohtaja, pastori Timo Lappalainen. Tekstinlukijoina toimivat Anna-Leena Peltoniemi, joka on toiminut useammalla ulkomaan toimipisteellä vapaaehtoistyöntekijänä, sekä Oulun merimieskirkon harjoittelija Pia Tahvola. Jumalanpalvelus keräsi kaikkiaan 110 kuulijaa. Itse juhlaan seurakuntasalissa osallistu noin 60 ihmistä. Juhlassa laulatti ja lauloi dir.mus. (Direktor musices) Pertti Haipola, joka on odotettu ja monesti nähty musisoija Oulun merimieskirkon juhlissa. Suomen Merimieskirkko antoi myöntämänsä plaketin Tuiran seurakunnalle kiitoksena pitkästä yhteistyöstä ja tuesta vuosien varrella Oulun merimieskirkolla työskennelleille työntekijöille. Juhlassa muistettiin myös oululaisia henkilöitä, jotka ovat olleet vaikuttamassa Oulun merimieskirkon ja samalla Suomen Merimieskirkon työhön. Muistetuille annettiin Merimieskirkon logolla varustetut monen sään takit, jotka oli nimikoitu. Muistetuista paikalla olivat kutsuvieraina Salla Tuominen, Leila Holviala sekä Joni Skiftesvik. Paula Leinonen oli estynyt saapumasta juhlaan, mutta hänen palkitsemisensa järjestetään myöhemmin. Raahen merimieskirkon vapaaehtoiset, Oulun Meripelastajat ry sekä Oulun Konttivuokraus oy muistivat Oulun merimieskirkkoa omilla tervehdyksillään. Juhla oli tunnelmaltaan kiva tapahtuma, jossa väki viihtyi ja lähti sitten hymyillen jatkamaan sunnuntain viettoa. Teksti: Antti Härö Kuvat: Sanna Sirviö Timo Lappalainen ja Antti Härö palkitsivat ansioituneita oululaisia. Muistettavista paikalla olivat Leila Holviala, Salla Tuominen ja Joni Skiftesvik. Seurakuntasalissa pidettyyn juhlaan osallistu noin 60 juhlavierasta. Oulun merimieskirkkotyön historiaa Oulussa merimieslähetystoimintaa oli ensimmäisen kerran vuonna 1878 norjalaisten merikapteenien toimesta (Oulun Merimieslähetysyhtiö, ruotsinkielinen) perustettiin Merimieslähetysompeluseura, joka oli suomenkielinen ja toimi aiemmin perustetun yhtiön rinnalla sekä aloitti yhteistyön Suomen Merimieslähetysseuran (SMLS) kanssa. Ensimmäinen merimieskirkko on kuulotiedon mukaan sijainnut Hietasaaressa Hedmannin huvilasta salmen suuntaan ja merelle, rakennus oli Hökkerttin rakentama. Oulu on kolmas satama, jossa toimintaa alkoi hoitaa SMLS:n työntekijä Toppilansalmeen rakennettiin Oulun Laivapäällystöyhdistyksen (ent. Oulun laivapäällikköyhdistys) toimesta lukusali, joka siirtyi SMLS:lle jo vuonna 1912 ja oli yksi maamme vanhimmista lukusaleista. Merimieslähetysseuran toiminta Oulussa lakkautettiin vuonna 1969 ja aloitettiin uudelleen 1981 Oritkarin satamassa. Nykyisissä tiloissa Oritkarissa on toimittu vuodesta Oulun Merimieslähetyspiiri on aikanaan lahjoittanut Hampurin merimieskirkolle kirkonkellon, jossa on lukenut Rukoillen kiittäkää. 26 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 23 27

15 Ilkka Kantola Merimieskirkosta: Uskottava, tunnustettu ja luottamusta nauttiva järjestö Ilkka Kantola on kuulunut sosialidemokraattiseen eduskuntaryhmään keväästä 2007 lähtien. Hän tuli valituksi kansanedustajaksi Varsinais-Suomen vaalipiiristä. Millainen on oma perheesi ja ketä siihen kuuluu? Asun puolisoni ja hänen poikansa kanssa. Omat kaksi aikuista lastani asuvat jo itsenäisesti. Missä ja miten asutte? Kotipaikkakuntani on Turku, mutta asumme työn takia viikot Helsingissä. Mistä olet kotoisin ja millainen oli lapsuuden perheesi? Olen syntynyt Rymättylässä Lapsuuden perheessäni oli vanhempien lisäksi kuusi lasta: minulla on kolme siskoa ja kaksi veljeä. Miten luonnehtisit työtäsi ja työpaikkaasi? Kansanedustajan työ on hyvin poikkeuksellista, kun vertaan sitä muuhun aikaisempaan työuraani. Työ on arvostettua ja antaa mahdollisuuden muodostaa kokonaiskuvan yhteiskunnan toiminnasta. Kansanedustaja, teologian tohtori Ilkka Kantola (sd) valittiin Suomen Merimieskirkon hallitukseen vaalikokouksessa Otin kutsun vastaan, koska arvostan Merimieskirkon toimintaa. Käsiteltävän tiedon määrä on valtava, ja monilla ratkaisuilla on suuri merkitys kansalaisten ja Suomen kannalta. Kyky omien näkemysten muodostamiseen ja ajatusten perustelemiseen on tärkeää, samoin kyky yhteistyöhön ja erilaisten näkemysten yhteensovittamiseen. Kansanedustajalla ei ole työaikaa eikä lomia, mutta täysistunto- ja valiokuntatyö keskeytyvät kesällä heinäelokuun ja talvella tammikuun ajaksi. Silloin kansanedustajilla on mahdollisuus aktiivisempaan toimintaan vaalipiirissään ja kotipaikkakunnallaan. Missä olet työskennellyt aikaisemmin? Lapsena ja nuorena olen työskennellyt maataloustöissä. Sittemmin olin muutamia vuosia rakennusalalla yrittäjänä. Teologian opintojen jälkeen toimin pappina, hiippakunnan pääsihteerinä ja piispana Turun arkkihiippakunnassa lähes parinkymmenen vuoden ajan. Lisäksi minulla on kokemusta hoitotyöstä sairaalassa Tukholmassa sekä lapsi ja perhetyön johtamisesta lastensuojelussa Helsingissä. Mitä harrastat ja miten rentoudut? Luen kaunokirjallisuutta ja seuraan jonkin verran teatteria ja taidemusiikkia. Purjehdus on kesäharrastukseni. Intohimosi? Kauneus. Oliko sinulla kosketusta / kontaktia Merimieskirkkoon ennen hallitukseen tulemista? Merimieslähetystoiminta on minulle tuttua lapsuudesta asti, sillä merimiespapit vierailivat seurakunnassa säännöllisesti. Seurakuntapappina osallistuin merimieslähetystyöhön eri seurakunnissa. Piispana tutustuin Merimieskirkon toimintaan kotimaassa ja useammassa ulkomaan toimipisteessä. Onko aiemmista töistä ja nykyisestä työstä hyötyä merimieskirkkotyöllesi? Hyötyä on varmasti hallinnollisesta ja erilaisesta järjestökokemuksesta. Ymmärrän järjestötoiminnan riskejä ja myönteisiä mahdollisuuksia. Missä Merimieskirkko on onnistunut? Merimieskirkko on uskottava, tunnustettu ja luottamusta nauttiva järjestö ja yhteisö niin asiakkaidensa, seurakuntansa kuin julkisen vallan parissa. Mihin suuntaan haluaisit Merimieskirkkoa kehitettävän? Kansainvälisyys lisääntyy edelleen. Merimieskirkon asiakaskunta monipuolistuu, kun Suomen valtion mahdollisuudet edustustoverkoston ylläpitämiseen näyttävät heikkenevän. Ulkosuomalaiset tarvitsevat monenlaista tukea kolmannelta sektorilta. Millaisena näet Merimieskirkon tulevaisuuden? Suomi kansainvälistyy edelleen ja suomalaiset liikkuvat yhä enemmän ulkomaille paitsi turisteina myös työn perässä. Kirkon työllä tulee olemaan jatkossa entistä suurempaa kysyntää. Miten siihen voidaan vastata, riippuu tietysti organisaation tehokkuudesta ja johtamisesta mutta myös siitä, miten saadaan koottua taloudellisia voimavaroja työn rahoittamiseksi. Mitä terveisiä haluat sanoa merimieskirkkotyön tekijöille? Minä pidän työtänne suuressa arvossa. Kunnioitan sitä kutsumusta joka teillä on. Toivon teille rohkeutta raivata rannattoman työn lomassa aikaa ja tilaa myös henkilökohtaiselle ja perhe-elämälle. Marko Toljamo Sarja kertoo menneen maailman merenkulun tapahtumista, jotka on kokoelmistaan valinnut Rauman merimuseo. Toim. Paavo Tukkimäki. Siili ja olutta juova koira Entä terveisesi lehden lukijoille? Ihmisen elämä on matka. Jokainen meistä on omalla tavallaan matkalla olija. Matkallaan kukin on joskus muukalainen, tuntee olevansa oudossa paikassa, seurassa tai tilanteessa. Tämän takia on tärkeää, että meillä on mahdollisuus löytää matkoillamme jotain tuttua, jotain kodinomaista, jossa vieraanvaraisuus ja ystävällisyys huokuvat vastaan ja antavat luvan hengähtää, rentoutua ja tunnistaa oman mielen hienovaraisetkin liikkeet. Sitä varten on Merimieskirkko olemassa. Merenkulkijain muisteluista löytyy monenlaista eläintä, isoa ja pientä. Tässä sarjassa jo aiemmin tavatun Onni Bärlingin laivalla oli 1913 ilmeisesti harvinainen lemmikki. Se napattiin parkkilaiva Toivoon Tanskasta, käväisi Viipurissa ja palasi takaisin kotimaahansa. "Sunnuntaina 7 p:nä syysk. kävelin koko päivän maissa kaupunkia tutkimassa ja osasta maaseudullakin. Me olimme täällä valokuvassa, koko laivan miehistö. Kuva otettiin laivassa täkkilastin päällä. Minulla on kuvassa siili polvellani, se on ollut laivassa siitä asti kuin se Naksössä tuotiin. Eräänä iltana veimme sen Nakskovissa maihin ja päästimme sen vapaaksi kaupungin ulkopuolelle ja päästimme juurikasmaahan, kun ajattelin että sen on laivassa syksyllä paha olla." Loviisalaisessa höyrylaivassa Raimo-Ragnarissa oli paljon yleisempi maskotti, laivakoira. Börje Aaltosen mukaan Oskulla oli poikkeuksellisia ominaisuuksia: se oli oluen ystävä ja nimestään huolimatta "tyttö". Laivaan se oli tullut Kanariansaarilta. "Jostain syystä se alkoi juomaan olutta, olihan se merimies, ja saadakseen olutta se teki pyytämättä kaikki osaamansa temput nähdessään olutpullon pöydällä ja bravuurinumero oli se kun hän näytti miten Helsingin tytöt nukkuu." Suoritusta ei kannata lähemmin kuvata, sillä se saattaisi loukata Helsingin tyttöjä. Osku osasi aina hakeutua sinne, missä oli tarjoilua, eikä se arastellut vähän arvokkaampaakaan seuraa. "Se vainusi heti jos jossakin hytissä juhlittiin eikä se tuntenut estoja kun päälliköllä oli edustusvieraita niin ei aikaakaan kun Oskukin ilmestyi salonkiin ja sai oman kupin." Kun Raimo-Ragnar vaihtoi varustamoa, oli Oskun jäätävä maihin. "Tiedustelin eläinlääkäriltä joka antoi vanhalle Oskulle nukutuspiikin että olinko tehnyt vääryyttä Oskua kohtaan joka oli juonut eräitä pulloja olutta merimiesuransa aikana. Sain hyvin lohduttavan lausunnon lääkäriltä että on todella harvinaista että koira juo olutta mutta oluessa on paljon sellaisia hivenaineita jota koira ei normaalisti saa joten mitään haittavaikutuksia ei Osku kaljasta saanut. Rauman merimuseo Parkkilaiva Toivon miehistö kävi ryhmäkuvassa Tanskassa syyskuussa Siili on Onni Bärlingin sylissä. Se oli mieluisa tieto Oskun vanhalle kaljakaverille." Fregatti Pampalla palveli Gustav Sandellin ohella myös laivakissa Misse. Se kilpaili miehistön muiden jäsenten kanssa lentokaloista: jos Misse ehti ensin, kala jäi sille. Jos taas muut olivat nopeampia, kala päätyi pannulle. Tropiikissa Misseä luultiin jopa kippariksi. "Eräänä yönä, kun yö oli kuumimmillaan, kapteeni nukkui peräkannen keulapuolella ulkona. Salonen oli menossa ruoritörniin ja näki pimeässä jotain outoa liikettä. Hän luuli tämän olevan kissamme Misse ja sanoi 'Misse, Misse' ja taputti sitä, mutta huomasikin kauhukseen taputtavansa kapteenin kaljua päätä." Monen laivalemmikin kohtaloksi tuli kadota jäljettömiin, ja niin näytti käyneen Missellekin. "Skanssin katolla olevaa venettä siirrettiin korjausta varten. Misse nukkui laiskansikeästi päivällisunia ja jäi kenenkään huomaamatta veneen alle. Misse oli hävinnyt eikä kukaan tiennyt minne. Venettä taas siirrettäessä löytyi sen alta litistynyt, kuollut Misse." merikohtaloita 28 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 29

16 Mikko Laurén, 60: Elämä on suuri lahja Lue lisää Mikko Laurénin harrastuksista ja syntymäpäivästä seuraavalta sivulta. Hiljaisuuden retriitti kolumni Unelmissa on riski, että ne toteutuvat. Mikko Laurénista tuli niin merikapteeni kuin pastori. Täyttäessäni 60 vuotta mietiskelin elettyä elämääni. Nuorukaisena minulla oli kaksi toivetta tulevaisuudelleni: tulla joko merikapteeniksi tai papiksi. Kutsu papiksi oli vahva, mutta kun olin nuori ja omasta mielestäni vahva, ja minulla oli kova halu nähdä maailmaa ja tahto seilata täysin purjein elämässä eteenpäin, kävi minulle niin, että elämäni kurssi suuntautui suolaisille merille. Halusin lähteä mahdollisimman kauas Suomen Turusta ja nähdä, kokea ja oppia elämästä mahdollisimman paljon. Ajattelin niin kuin vain nuori ihminen voi ajatella. Ensimmäinen laivani oli m/t Palva vuonna 1969, ja sen jälkeen toimin 14 ruotsalaisella Johnson Linen aluksella kaikilla heidän pitkillä linjoillaan, kuten esimerkiksi Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan ja Kaukoitään vuodesta 1970 vuoteen Tämän jälkeen kokeilin muutamia suomalaisia laivoja joista vanha Outokumpu on jäänyt erityisesti mieleen upean henkilökunnan vuoksi. Vuodesta 1979 toimin roro-alus Bore Seallä kaikilla kansipäällystön vakansseilla. Toimin jo näinä vuosina myös yhtiön lähettämänä super cargona laivoilla ja satamissa. Vuodesta 1985 toimin kaksi vuotta Kotkassa Boren lastinkäsittelytarkastajana. Vuonna 1987 siirryin Boren satamakapteeniksi Helsinkiin, missä työn ohella opiskelin teologiaa. Vuodesta 1991 sain vastuulleni myös Turun sataman. Vuonna 1994 aloitin Boren laatu- ja turvallisuussekä ympäristöpäällikkönä ja johtoryhmän jäsenenä. Kävin turvallisuuspäällikköaikanani mielelläni myös luennoimassa turvallisuus-, laatu- ja ympäristöasioista sekä etiikasta. Borelta siirryin Maarian seurakunnan pastoriksi vuonna Yksi mielenkiintoinen elämänvaihe oli ohi ja nyt sain aloittaa toisen vaiheen. Pääsin toteuttamaan toista nuoruuden unelmaani päivätyönäni. Työhöni kuuluu esimerkiksi Itä-Maarian aluetyö, evankelioimistyö ja seurakunnan vapaaehtoistoiminta. Arkienkeli auttaa Mieleeni tulee Bore Sealta mielenkiintoinen tapahtuma, joka koskettaa nykyistä työtäni. Ilma oli raikas ja melko viileä, oli varhainen kaunis kevätpäivä 1980-luvun alkupuolella. Keltainen Bore Sea oli purkamassa ja lastaamassa Puolassa. Työt satamassa sujuivat normaalisti ja aluksemme valmistui illaksi. Meriklaarin aikana, ennen kuin lähdimme ulos merelle, aluksemme rampille käveli neljän hiljaisen miehen joukko. Seisoin rampilla ja kysyin, mitä asiaa heillä oli. Ensimmäinen mies sanoi hyvin asiallisesti, että heillä on nälkä. Yllätyin, sillä mies sanoi sen siten, että ymmärsin puutteen olevan suurempaa ja syvempää kuin vain sen päivän päivällisen väliin jääminen. Tiesimme, että niinä vuosina Puolan kansa oli tiukoilla, olimmehan seuranneet laivalla lehdistä Lech Walesan kamppailua. Soitin täkkikonttorista stuertille ja kysyin, löytyisikö illallisemme jäljiltä ylimääräistä ruokaa neljälle miehelle. Lähetin sitten miehet messiin puolikkaan näyttäessä heille tietä. Stuertti antoi heille syötävää ja jotain purtavaa mukaankin. Miesten kannalta katsoen stuerttia voisi kutsua arkienkeliksi, joka ajatteli, ettei kaveria jätetä. Pohdin seuraavana aamuna näkemääni ollessani merivahdissa brygällä höyryävä kahvikuppi kädessäni ja ajattelin, että onpa meillä Suomessa asiat hyvin. Enpä silloin arvannut, missä olen mukana 30 vuoden päästä. Seurakunnan vapaaehtoistoiminnassa Tänä päivänä liian monet ihmiset voivat huonosti. Pahoinvoivia löytyy nuorista vanhuksiin. Myös täällä Turussa on yksinäisyyttä ja monista syistä johtuvaa köyhyyttä jne. Maarian seurakunnassa olen saanut olla mukana organisoimassa ruuanjakoa. Vapaaehtoiset arkienkelit jakavat viikoittain noin 350 kassia ruokaa yksittäisille ihmisille ja perheille Halis-kahvilassa ja Jesarissa, minne ruuat toimittaa Turun katulähetys ja Ruokakassi. Ruuanjakelupisteistä on kehittynyt paikkoja, jossa hakijat tapaavat vastaavassa tilanteessa olevia ja saavat vertaistukea. Halisissa on tarjolla myös kahvia ja Jesarissa taas elävää musiikkia. Monet tulevatkin paikalle tapamaan tuttuja. Muutamat hakijat ovat löytäneet tiensä minulle tärkeään merimieskirkolle omistettuun Johannesmessuun, joka pidetään joka kuukauden viimeinen sunnuntai Pallivahan kirkossa klo 17. Olen onnellinen, että olen voinut toteuttaa kummatkin lapsuuden haaveeni ja saanut vielä perheen tuekseni. Elämä on suuri lahja. Nostetaan purjeet ja mennään eteenpäin. Mikko Laurén pastori, merikapteeni Siviilipalvelusvelvollinen Markku Mikkosen keskustelutuokio Mikko Laurenin kanssa. Mikko Laurén (kolmas oik.) majatalon isäntänä pääsiäisnäytelmässä Turussa Uolevi Salonen Riitta Tunturi Viime talven asuin Enonkosken luterilaisessa luostariyhteisössä. Yhteisön eräänä tehtävänä on hiljaisuuden retriittien järjestäminen. Mikä ihmeen tuppisuukerho se sellainen on, kysyi eräs asukkaista, kun kerroin tulevasta retriitistä. Ei puhuta ollenkaan? Ei puhuta, koko viikonlopuksi sitoudutaan siihen, että ei jutella kenenkään kanssa. Vain ohjaajan kanssa voi keskustella, kun varaa siihen ajan. Muuten vain ohjaaja puhuu, sillä ohjelmaan kuuluu myös virikepuheita. Niin, ja on siellä rukoushetkiä ja messukin, silloin lauletaan. Ehdotin asukkaalle, että hän itse osallistuisi myöhemmin hiljaisuuden retriittiin ja saisi siitä oman kokemuksen. Hän suostui. Kun hain hänet takaisin retriittitalosta, hän hymyili rauhallisena ja seesteisenä: kokemus oli ollut hyvä. Hän oli saanut sopivasti levätä ja mietiskellä, oli löytynyt juuri sopiva kirjakin luettavaksi. Ajatus kirkon piirissä toimivasta hiljaisuuden viljelystä ja hiljaisuuden retriitistä on vielä monille melko vieras, ja kynnys osallistumiseen on korkealla. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten oli itsestään selvää hiljentyä sunnuntaisin ja juhlapäivinä, se kuului vanhaan suomalaiseen elämänmuotoon. Elämäntapa on muuttunut hektisemmäksi ja stressi on lisääntynyt, mikä oikeastaan luo tarvetta hiljaisuuteen vetäytymiseen. Suomalainen vetäytyy luontoon, etsii sieltä rauhaa. Mutta ei retriittitoiminta mitään ihan uutta ole. Suomeen se tuli 1970-luvulla Ruotsin kautta Ranskan ja Englannin kirkoista, mutta traditio on vielä huomattavasti vanhempi: jo Raamatun ajan ihmisillä oli tapana vetäytyä yksinäisyyteen kuunteleman itseään ja Jumalan tarkoitusta. Hiljaisuuden liikettä koordinoi Hiljaisuuden Ystävät ry. Toiminnan tarkoituksena on johdattaa ihmisiä hiljentymiseen, raamattumietiskelyyn, sisäiseen rukoukseen ja siihen kristillisen teologian perinteeseen, josta nämä nousevat, kerrotaan kirkon nettisivuilla Perjantai-iltapäivän aikana luostariyhteisöön saapuvat retriitinohjaajat ja retriittivieraat, pääasiassa naisia. Kukin saa oman huoneen, pöydillä on kukkia ja ikoni. Retriitinohjaaja asettelee kirjaston pöydälle kirjoja, joita saa retriitin ajaksi lainata. Luostariyhteisön kappeliin sytytetään kynttilät, hiljainen laulu tyynnyttää mielet. Yhteisten aterioiden aikana soi kaunis musiikki. Sunnuntain iltapäiväkahveilla on jo lupa keskustella. Vaimeana ja vähitellen vieraat alkoivat tälläkin kertaa puhua. Ei olisi raskinut rikkoa hiljaisuutta! Liisa Varho 30 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 31

17 Mikon harrastuksista Merikapteeni, pastori Mikko Laurén johti ansiokkaasti Turun tuomiokirkon portailla vuosina 2008 ja 2009 sekä kulttuuripääkaupunkivuotena 2011 toteutetut pääsiäisnäytelmät. Ajatus tällaisesta tapahtumasta oli elänyt pitkään, mutta silloisen Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston jäsenenä Laurén ryhtyi panemaan suunnitelmia käytäntöön. Mikko Laurén rakensi Turun Mikaelinseurakunnassa toimivan Mikael-teatterin ympärille uuden ryhmän, Dom-teatterin, jossa oli vapaaehtoista näyttelijää ja tanssijaa. Ammattitaitoinen ohjaus, hyvä käsikirjoitus ja puvustus sekä tekniikan taitavat tekijät loivat suurtapahtumat, joiden yhteenlaskettu katsojamäärä oli noin Näistä näytelmistä puhutaan Turussa edelleen ja monet kaipaavat jatkoa näille vaikuttaville esityksille. Mikko Turun merimieskirkolla Mikko Laurénille Turun merimieskirkko on tuttu paikka. Hän järjestää kirkolla keskustelutapaamisia seurakuntalaisille. Esimerkiksi kiirastorstain ehtoollinen merimiestyöaktiiveille on tärkeä tapahtuma. Merimieskirkon vapaaehtoisena merimiespastorina Laurén vastaa tarpeeseen keskustelu- ja hartausilloista, sillä kirkon työntekijöillä ei ole kirkollista ammatillista koulutusta. Pastori Mikko Laurén käy pyydettäessä pitämässä hartauksia ja keskustelemassa surun kohtaamien opiskelijoiden kanssa myös merialan ammattikorkeakoulussa Axxell Aboa Maressa. Kun Mikko Laurén käy laivoilla, hän kertoo suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi merimieskirkkotyöstä kaikille, jotka vain suostuvat kuuntelemaan hänen eläväistä kerrontaansa. Syntymäpäiväjuhlat ja Johannesmessu Mikko Lauren täytti 60 vuotta juhlien syntymäpäiväänsä ystävien kanssa Johannesmessun yhteydessä. Johannesmessu pidetään joka kuukauden viimeinen sunnuntai. Se on tullut monelle seurakuntalaiselle rakkaaksi jumalanpalvelukseksi, koska messu on yhteistyön osoitus ja ihmisläheinen. Laulut ovat kauniita, tuttuja hengellisiä lauluja ja saarnat lohduttavia ja armollisia.johannesmessu on Mikko Laurénin aloittama työmuoto. Hänen toivomuksestaan kolehti menee joka kerta suoraan Turun merimieskirkon toimintaan. Teksti ja kuvat: Uolevi Salonen ja Riitta Tunturi Joulumyyjäiset merimieskirkoilla Ateenan skandinaavinen merimieskirkko: Osoite: Daidalou 18, GR Plaka Athen. Kreikka. Brysselin merimieskirkko: Osoite: 33 Rue Jacques de Lalaing, BE-1040 Bruxelles. Belgia. Hampurin merimieskirkko: Osoite: Ditmar-Koel Strasse 6, DE Hamburg. Saksa. Lontoon merimieskirkko: (joulukatumarkkinat) ja Osoite: 33 Albion Street, GB-London, SE 16 7HZ. Iso-Britannia. Lyypekin merimieskirkko (Suomi-koti): Osoite: Einsiedelstrassa 43, Lübeck. Saksa. Rotterdamin merimieskirkko: ja Osoite: s-gravendijkwal 64, NL-3014 Rotterdam. Alankomaat Antwerpenin merimieskirkko: Joulumyyjäisiä ei järjestetä vuonna Osoite: Italiëlei 67, BE-2000 Antwerpen. Belgia. Tapahtumia kotimaan kirkoilla Vuosaaren merimieskirkko: Joulumyyjäiset klo Osoite: Provianttikatu 4, Helsinki Kemin merimieskirkko: Joulukahvit klo alkaen. Osoite: Ajoksentie 761, Kemi Vasemmalla. Johannesmessussa Mikko Laurénin syntymäpäivänä kirkossa oli ennätysyleisö. Alhaalla vasemmalla. Mikko Laurén saa tunnustuksena ansiokkaasta merimieskirkkotyöstä kirkon plaketin pääsihteeri Sakari Lehmuskalliolta ja Turun merimieskirkon johtavalta satamakuraattori-emännältä Arja Suvannolta. Alhaalla oikealla. Mikko Laurén ja avustaja Raili Kauhaniemi jakavat ehtoollista. Mikko antaa leivän vaimolleen Tainalle. 32 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 33

18 M/s Mirandalla viidessä päivässä Espanjaan Ahvenanmaalaisella m/s Mirandalla saa tänä päivänä etsiä ahvenanmaalaisia merimiehiä. Laivan ainoa ahvenanmaalainen on syntynyt Maarianhaminassa, mutta muuttanut myöhemmin Pohjanmaalle. Sen sijaan 12-henkinen miehistö tulee eri puolilta Suomen rannikkoa Virolahdelta idässä aina Närpiöön pohjoisessa. Laivalla on myös moottorioppilas Jaana Miettinen Iitistä. Selitys on yksinkertainen. Muutama vuosi sitten melkein kaikki vanhan miehistön ahvenanmaalaiset jäsenet jäivät eläkkeelle, sanoo Mirandan päällikkö, merikapteeni Erik Koskinen, joka itse on kotoisin Houtskarista. Koskinen tuli Godby Shippingille ja m/s Mirandalle ensimmäisen kerran vuonna Maarianhaminalainen Godby Shipping, perustettu 1973, operoi seitsemällä rahtilaivalla, jotka omistaa kaksi eri ahvenanmaalaista varustamoa. Laivat liikennöivät Itämerellä ja Pohjanmerellä aina Espanjaan asti. Godby Shipping on myös satsannut nuorten rekrytoimiseen merityöhön ja samalla johdonmukaisesti päättänyt pitää laivaston Suomen lipun alla. Eräällä miehistön jäsenellä, toisella perämiehellä Per Westmanilla, on Ruotsin passi. Mutta tunnen itseni kovasti suomalaiseksi, vaikka nyt asunkin Tukholmassa, sanoo Westman, joka suoritti merikapteenin tutkinnon Maarianhaminassa Silloin meitä oli kolme ruotsalaista, jotka suoritimme kapteeniluokan. Kun aloitimme neljä, viisi vuotta aikaisemmin, meitä oli Ruotsista useampia. Ruotsissa on jo kauan ollut hyvin suosittua hakeutua Ahvenanmaan Korkeakouluun (Högskolan på Åland) ja sen merikoulutukseen. Maarianhaminan sijainti on ruosalaisesta näkökulmasta oikein hyvä, hän sanoo. Mutta monet tippuvat matkalla pois. Opintojen teoriapitoisen neljän kuukauden pituisen johdantojakson jälkeen käytännön jakso merellä seuloo sitten pois sellaiset, jotka jostain syystä eivät sovi merielämään. Olen työskennellyt Birka Cargon aluksilla, mutta myös suurilla risteilyaluksilla Etetä-Amerikan liikenteessä. Siellä saat- toi miehistössä olla 50 eri kansallisuutta. Matkustaja-alukset eivät ole oikein sitä, missä haluan työskennellä, vaan rahtilaivat. Suomalaisten kanssa viihdyn myös hyvin; meillä Ruotsissa on monella tapaa sama elämänkatsomus kuin Suomessa. Täällä laivalla saan opetella vähän suomeakin, Per Westman sanoo. Meri-insinööriksi Miehistön keski-ikä on melko alhainen, laivan päällikkö ja konepäällikkö ovat syntyneet 1960-luvulla, mutta useimmat muut 1980-luvulla. Laivan nuorin on moottorioppilas Jaana Miettinen Iitistä, reilut 20 vuotta. Ylioppilaaksitulon jälkeen eräs tyttökaverini halusi tulla merikapteeniksi. Hän houkutteli minut mukaansa Kymenlaakson ammattikorkeakouluun Kotkaan, ja siellä minulle syntyi ajatus tulla meri-insinööriksi. Olen aina pitänyt autoista ja suurista koneista. Minulle Mirandan konehuone on kuin jännittävä lelukauppa lapselle. Olen ollut toukokuusta lähtien meriharjoittelussa, ensin viisi viikkoa Prima Shippingin m/s Carissalla Porvoosta Itämeren-liikenteessä ja nyt marraskuuhun asti Mirandalla Pohjanmerellä ja Atlantilla. Carissalla oli hienoa porukkaa ja siellä oli hyvä henki. Meitä oli miehistöä yhteensä vain kuusi, kun taas täällä Mirandalla on 13, ja sain tehdä töitä myös kannella, niin että minulla on nyt vahtimiehen pätevyys, Jaana Miettinen sanoo. Hänen kaverinsa, joka halusi tulla kapteeniksi, huomasi, että merielämä ei kuitenkaan ollut häntä varten. Mutta Jaana on ajatellut edetä meri-insinöörin tutkintoon. Kun juttelemme messissä, on hän juuri päättänyt päivän työt, joka sisälsi myös hyvin likaisen homman: Puhdistimme separaattorihuonneen pilssin tänään, hän sanoo iloisesti. Hyvin se sujui levankiharjalla, pesuaineella ja vedellä, mutta aikaa se vei. Kerran autoin moottorimiestä puhdistamaan pakokaasusuodattimet. Paloharjoituksissa hiljattain sain myös harjoitella hätäohjausta. Silloin kapteeni antaa kurssimääräykset komentosillalta ja alhaalla hätäohjauksessa kaukana ahterissa kannen alla tein töitä pitääkseni Mirandan oikeassa kurssissa. Mutta se ei oikein ole minun juttuni, mieluummin haluan touhuta koneiden kanssa, Jaana sanoo. Se että on tyttö, ei ole mikään este tässä työssä. Raakaa voimaa ei niin usein tarvita. Sen sijaan tekniikka on tärkeää. Kakkosmestari on myös luvannut, että sopivan tilaisuuden tullen saan kokeilla pääkoneen käynnistämistä. Siitä tulee hauskaa! Kaikenkaikkiaan tarvitsen 200 päivää praktiikkaa laivalla. Sitten pitää vähitellen valita lopputyön aihe, Miettinen sanoo. Hyvinhoidettu alus < Neulomista ja internettiä. Mirandan tilapäisillä matkustajilla on viihtyisä pieni salonki. Vasemmalta Gunilla Malmberg Sipoosta sekä Kikka ja Esko Laukka Kotkasta matkalla Ferroliin. Kapteeni Erik Koskinen (oik.) ja toinen perämies Per Westman Mirandan komentosillalla. Tunnelma on kohdallaan. Miranda rakennettiin Sietas-telakalla Hampurin ulkopuolella 13 vuotta sitten. Vuodenvaihteessa se menee Espanjaan yhdessä vähän pienemmän m/s Mimerin ja Midasin kanssa, jolloin sillä on kuljetussopimus UPM-Kymmenen kanssa. Tulevaisuudesta sen jälkeen ei laivalla lokakuussa tiedetty vielä mitään. Isosiskot Misana ja Misida ovat Pohjanmerenliikenteessä linjalla Rostock-Tilbury-Antwerpen-Harwich-Pietari-Kotka. Mirandan konehuone kiiltelee ja siistiä ja puhdasta on kaikkialla laivalla. Selvästi huomaa, että alusta huolletaan säännöllisesti. Kapteeni Koskinen sanoo, että voidaan laskea tämän tyyppisen laivan eliniän olevan noin 30 vuotta. Kun Miranda on ottanut täyden lastin, n tonnia paperia Raumalta suoraan Ferroliin ja Santanderiin, kahteen espanjalaiseen Biskajan satamaan, kulkee kotimatka sitten Belgian Zeebrüggenin ja Ruotsin Södertäljen kautta Suomeen, Raumalle. Vaihtoehtoisesti poiketaan myös Gdyniaan, Puolaan ja Kotkaan. Zeebrüggenin ja Södertäljen välillä kuljetetaan autoja; Miranda voi ottaa n. 250 autoa katon alle. Joskus tehdään lenkki Pietariin, ja Miranda on joskus poikennut myös Bilbaon ja Zeebrüggenin väliseen liikenteeseen. Savustettua kilohailia Mirandan koneet voisivat hyvinkin saavuttaa solmun nopeuden, mutta tänään mennään vain noin 13 solmua. Ekonomisella nopeudella matka Raumalta Ferroliin kestää tosin viisi vuorokautta, yhden vuorokauden enemmän kuin normaalisti, mutta toisaalta näin säästetään 50 tonnia polttoainetta. Päivän polttoainehinnoilla n. 550 euroa tonnilta siitä muodostuu huomattava summa. Matkan pituudesta riippumatta ruokaa pitää olla pöydässä joka päivä. Siitä pitää huolen Paraisilta kotoisin oleva kokki Johan Ridberg, joka antaa nauhurin pauhata vuoroin ruotsalaista ja suomalaista popmusiikkia. Toisinaan ruokalistaa täydennetään omin voimin. Kun konemestari Jarmo Tasa Virolahdelta tulee laivaan vapailtaan, hänellä on tapana tuoda mukanaan kilohailia. Kalastan niin usein kuin voin, ja Vironlahdella lähellä Venäjän rajaa on runsaasti kilohailia. Savustan sen itse, hän sanoo ja asettaa esiin annoksen. Teksti ja kuvat: Thure Malmberg Suomennos: Liisa Varho > Moottorioppilas Jaana Miettinen matkalla Mirandan separaattorihuoneeseen. Nyt hän puhdistaa pilssin, mutta tulevaisuudessa hän haluaa tulla kone-insinööriksi. Ruoka on laivalla tärkeä. Kokki Johan Ridberg tulee Paraisten Atusta. 34 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 35

19 i kyrkans skepp Den tredje söndagen i varje månad är det gudstjänst på svenska i Emsalö kapell i Borgå. Marko Toljamo Vägen leder fram Särskilt i främmande land, på obekanta vägar och i obekanta städer är det svårt och stressande att köra bil, rentav ångestfyllt och nästan omöjligt. Att ge sig av är riskfyllt och kräver mod och tro. Även om man har något slags uppfattning om riktningen, känns många korsningar, otaliga filer och att köra bland stora långtradare hopplöst och rentav skrämmande. Plötsligt vet man inte var man befinner sig. Var gick det fel, var läste jag fel på skyltarna eller jag kanske inte ens hann läsa dem, då strömmen drar mug med sig och det inte blev tid att tänka efter. Lyckligtvis finns TomTom, navigatorn och dess milda lugna röst som leder färden. Den leder ända fram. t.o.m. efter en en fel vald korsning. Man får bara finna sig i att lita på och tro på att den kan. Man måste våga överlåta åt den, att den kan resrutten. Jag måste bara själv kunna eller åtminstone ana och lita på att målet och adrssen finns och att man man nå dem. Temat för andra söndagen i oktober är tro och otro. Tron är en fast tillförsikt att jag når fram, att vägen leder, att målet finns. En fast tro bär också då jag inte är helt säker på var jag är just nu, och vad det är som finns bakom kröken. Tron är en fast förtröstan på att det är värt att ge sig av på resan. Tron är att vara viss om att något styr och leder mig ända fram. Jag kan inte och behöver inte lita på att jag klarar mig själv, att jag kan. Jag måste endast hänge mig åt att leva i förtröstan. Otron tvingar en att bli kvar där man står, tron tvingar en att kasta sig i väg och sätta sig i rörelse. Tron är också att hålla för sant. Riktningen och vägen finns på riktigt. Målet finns och riktiga instruktioner och riktlinjer går att finna. Visserligen bör jag läsa kartan, studera den för att se vart jag är på väg. Man måste förbereda sig för resan. Man kan inte bara låta sig drivas av strömmen. Tron är också att man envist håller fast vid att det finns ett mål och att vägen leder fram. Olika överraskningar och hinder på vägen övervinner en inte, utan också i stunder av förtvivlan och otro håller jag fast vid att det går att nå fram till målet. Ibland kommer vägen emot. Ofta är det svårt att hänge sig, att förtrösta och tro, att envist hålla sig fast. Men finns det någon annan möjlighet, om man har gett sig av på vägen? Taru Savelius-Latvus sjömanspräst, Rotterdam Pelle Juslin i elmuseet. Hans samlingar av gamla elapparater öppnar en fascinerande värld. Utvecklingen på området har varit mycket snabb. Kapellklockare med eget elmuseum När klockan i den lilla klockstapeln utanför ringer in menigheten är det Per-Ivar Pelle Juslin som tryckt på knappen. Han är kapellets klockare och allt-iallo, den pensionerade skärgårdselektrikern som också dirigerar parkeringen och finns på plats när det skall städas eller repareras vid kapellet. Allt började när kapellföreningens damer inte längre ville klättra upp i klockstapeln för att ringa till gudstjänst. Då ordnade jag med eldriven klockringning i kapellet i stället, så nu behöver man bara trycka på en knapp, säger Per- Ivar Juslin. Föga förvånande är det att Juslin också gjort de senaste elarbetena i hela kapellbyggnaden, precis som han ända sen 1960-talet dragit in ström i otaliga hus i Borgå skärgård. Emsalö kapell har emellertid en historia som går längre tillbaka i tiden än så. I augusti 1907 ordnade Aina Topelius- Nyberg på Havsudden i Varlax på öns sydvästra sida en basar till förmån för ett kapell på ön. I kapellets historik från 1956 skriver Paul Nyberg om henne så här: Varmt religiöst sinnad och i likhet med sin fader, den store skalden Zacharias Topelius, var hon en stor vän av folket och i all synnerhet Emsalöborna. Nyberg citerar också hennes dagbok om vad en liten syförening kunde få till stånd på ön: Men ändamålet är stort skall jag våga säga det ett bönehus på vår ö! Det skulle kunna samla folk från Onas, Pörtö och Svartbäck. Om Gud ville välsigna vår lilla början och därom vill jag ödmjukt bedja skall det gå. Det skulle dröja ända till juni 1955 innan kapellet kunde invigas av biskop G.O. Rosenqvist i det tidigare karaktärshuset på Nybondas lägenhet i Varlax, en nyländsk bondgård troligen uppförd Emsalö kapell är sommartid en populär vigselplats, och kapellet kan också, efter förhandsbeställning med kapellföreningens ordförande Runa Stjernberg, besökas av exempelvis grupper på utfärd. Till gudstjänsterna en gång i månaden kommer präst och kantor från Domkyrkoförsamlingen i Borgå, men i övrigt sköts kapellet av lokala krafter från ön. Emsalö kapell är inrymt i en gammal bondgård. Sommartid är vigslarna många här, och året om ordnas gudstjänst den tredje söndagen i månaden. Per-Ivar Juslin hör till den stamtrupp som sköter kapellet. Ett annat intressant besöksmål på ön är Per-Ivar Juslins elmuseum i Orrby lite längre norrut på ön, öppnat Också här behövs förhandsbeställning eftersom det inte finns några fasta öppethållningstider. En marin anknytning har museet också: på en hylla står en tidig Sperry marinradar. Den skall så småningom flyttas upp på en mer framträdande plats. I mer än fyrtio års tid arbetade jag som elmontör i bygden. Ofta handlade jobbet om att byta ut installationer eller apparater av olika slag. I stället för att bara slänga bort uttjänta apparater bad jag att få dem. Gamla brytare, brödrostar, strykjärn och radioapparater började jag också samla på. Så småningom hade jag fyllt en gammal bod med mina grejor. Allt är saker folk velat slänga, men som berättar sin historia för eftervärlden. Nu finns allt hemma hos mig. Intresserade är välkomna på besök bara man ringer först, säger Per-Ivar Juslin, som också kan berätta om varje pryl. Text och foto: Thure Malmberg 36 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 37

20 Fem dygn till Spanien med åländska Miranda På åländska m/s Miranda får man i dag leta efter åländska sjömän. En enda ombord är född i Mariehamn men har senare flyttat till Österbotten. I stället kommer den 12 man starka besättningen från alla delar av Finlands kust från Vederlax i öster till Närpes i norr. En motorelev, Jaana Miettinen från Itis, är också med ombord. Förklaringen är enkel. För några år sedan gick nästan alla ålänningar i den gamla besättningen i pension, säger Mirandas befälhavare sjökapten Erik Koskinen, själv hemmahörande i Houtskär. Koskinen kom till Godby Shipping och ms Miranda första gången år Godby Shipping i Mariehamn, grundat 1973, opererar sju lastfartyg ägda av två olika åländska rederier. Det handlar om Östersjö- och Nordsjötrafik ända till Spanien. Godby Shipping har också satsat på rekrytering av ungdomar till sjöjobb och samtidigt konsekvent valt att hålla flottan under finländsk flagg. En i besättningen, II styrman Per Westman, har svenskt pass. Men jag känner mig väldigt finländsk även om jag nu bor i Stockholm, säger Westman, som tog sin sjökaptensexamen i Mariehamn Då var vi tre svenskar som utexaminerades på kaptensklassen. När vi började fyra fem år tidigare var vi fler från Sverige. Det har länge varit mycket populärt i Sverige att söka till Högskolan på Åland och sjöutbildningen där. Mariehamn ligger mycket bra till ur svensk synvinkel, säger han. Men många droppar också av på vägen. Efter den inledande studieperioden med teori under fyra månader sållar sedan praktiktiden till sjöss bort sådana, som av någon anledning inte passar för sjölivet. Jag har jobbat på Birka Cargos fartyg men också på stora kryssningsfartyg i trafik på Sydamerika. Där kunde vi vara 50 nationaliteter i besättningen. Passage- rarfartyg är ändå inte riktigt vad jag vill jobba med, utan lastfartyg. Med finländare trivs jag också bra; vi har i mycket samma syn på livet i Sverige som i Finland. Ombord här får jag också lära mig lite finska, säger Per Westman. Jaana vill bli sjöingenjör Besättningens medelålder är rätt låg med befälhavare och maskinchef födda på 1960-talet men de flesta övriga från 1980-talet. Yngst ombord är motoreleven Jaana Miettinen från Itis, dryga 20 år gammal. Efter studenten ville en av mina kompisar bli sjökapten. Hon lockade mig med till Kymenlaakson ammattikorkeakoulu i Kotka Kymmenedalens yrkeshögskola och där tände jag på idén att bli sjöingenjör. Jag har alltid gillat bilar och stora maskiner. För mig är maskinrummet på Miranda som en spännande leksaksbutik för barn. Sedan maj har jag haft sjöpraktik, först fem veckor på Prima Shippings m/s Carissa från Borgå i Östersjötrafik och nu fram till november på Miranda på Nordsjön och Atlanten. Gänget på Carissa var fint med god anda. Vi var bara sex totalt i besättningen mot tretton här på Miranda, och jag fick också jobba på däck, så att jag nu har vaktmans kompetens, säger Jaana Miettinen. Hennes kompis som ville bli kapten märkte att sjölivet ända inte var något för henne. Men Jaana har tänkt gå vidare till sjöingenjörsexamen. När vi pratas vid i mässen har hon nyss avslutat en dag med ett verkligt smutsigt jobb: Vi putsade bilgen i separatorrummet i dag, säger hon glatt. Det gick bra med levangsborste, tvättmedel och vatten, men det tog tid. En annan gång hjälpte jag en motorman med att putsa avgasfilter. Under en brandövning nyligen fick jag också öva nödstyrning. Då ger kapten kursorder från bryggan och nere vid nödstyrningen långt akterut under däck jobbade jag med att hålla Miranda på rätt kurs. Men det är inte riktigt min grej, jag vill hellre hålla på med maskiner, säger Jaana. Att vara flicka är inget hinder i det här jobbet. Rå styrka behövs inte så ofta. I stället är teknik det viktiga. II mäster har också lovat att jag vid lämpligt tillfälle skall få prova på att starta huvudmaskinen här. Det blir roligt! Totalt behöver jag 200 dagars praktik ombord. Sedan skall jag så småningom välja ett ämne för mitt slutarbete, säger Miettinen. Välskött fartyg Miranda byggdes av Sietasvarvet utanför Hamburg för 13 år sedan. Fram till årsskiftet går hon på Spanien med lite mindre m/s Mimer och Midas i kontraktsfart för UPM-Kymmene. Om framtiden därefter visste man i oktober ännu inget ombord. De större systrarna Misana och Misida går i Nordsjötrafik på linjen Rostock Tilbury Antwerpen Harwich S:t Petersburg Kotka. Maskinrummet på Miranda blänker och < Stickning och internet. Tillfälliga passagerare på Miranda har en hemtrevlig liten salong. Fr.v. Gunilla Malmberg från Sibbo samt Kikka och Esko Laukka från Kotka på väg till Ferrol. Kapten Erik Koskinen (t.h.) och II styrman Per Westman på Mirandas brygga. Humöret är det inget fel på. > det är propert och snyggt överallt ombord. Att fartyget får sitt regelbundna underhåll märks tydligt. Kapten Koskinen säger att man kan räkna med en livstid på cirka 30 år för ett fartyg av hennes typ. När Miranda tagit en full last av cirka ton papper från Raumo direkt till Ferrol och Santander, två spanska hamnar vid Biscaya, går hemresan sedan via belgiska Zeebrügge och Södertälje i Sverige till Raumo i Finland. Alternativt anlöps också Gdynia i Polen och Kotka. Mellan Zeebrügge och Södertälje transporteras bilar; Miranda kan ta ungefär 250 bilar under tak. Någon gång blir det en avstickare till S:t Petersburg, och Miranda har också hoppat in i trafiken mellan Bilbao och Zeebrügge. Sakta fart och rökt vassbuk Mirandas maskineri kunde gott och väl ge en fart på knop, men i dag gör hon bara cirka 13 knop. Med ekonomisk fart tar resan mellan Raumo och Ferrol visserligen fem dygn, ett dygn mer än normalt, men å andra sidan sparar man 50 ton bränsle på det. Med dagens bunkerpriser på ca 550 euro per ton blir det betydande belopp. Oberoende av resans längd skall det finnas mat på borden varje dag. Det sköter kocken Johan Ridberg från Pargas om medan han samtidigt låter bandspelaren dåna med turvis svensk och finsk popmusik. Ibland drygar man ut menyn med egna krafter. När maskinchef Jarmo Tasa från Vederlax kommer ombord efter ledighet i land brukar han ha med sig vassbuk. Jag fiskar så ofta jag kan, och i Vederlax nära ryska gränsen finns det nu gott om vassbuk. Den röker jag själv, säger han och laddar upp en portion. Text och foto: Thure Malmberg Motoreleven Jaana Miettinen på väg in i separatorrummet på Miranda. Nu putsar hon bilgen, men i framtid vill hon bli maskiningenjör. Maten är viktig ombord. Kocken Johan Ridberg kommer från Attu i Pargas. 38 Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 5/2012 Sjömanskyrkan 39