Karl Ristikivi Paavo Haavikko Aleksi Ahtola Tuomas Gynther Timo Hännikäinen Epp Annus Anu Laitila Veli-Matti Huhta

Transkriptio

1 4/2001 3,50 Karl Ristikivi Paavo Haavikko Aleksi Ahtola Tuomas Gynther Timo Hännikäinen Epp Annus Anu Laitila Veli-Matti Huhta

2 2 4/ vuosikerta. Ilmestyy 4 kertaa vuodessa. Kerberos on kulttuurilehti, jonka pääpaino on kirjallisuudessa, mutta joka käsittelee myös muita aiheita (esim. musiikki, elokuva, teatteri). Lehti toimii vapaana keskustelufoorumina, jossa kirjoittajat vastaavat itse käsityksistään. Kirjoitusten sisältö ei sido julkaisijaa. Julkaisija: Sags Ky Painopaikka: Edita Päätoimittaja: Timo Hännikäinen (timo.hannikainen@sags.fi) Toimitussihteeri: Esa Mäkinen (esa.makinen@helsinki.fi) Kustantaja: Antti-Veikko Salo (antti-veikko.salo@sags.fi) Toimitus, tilaukset ja osoitteenmuutokset: Kerberos Timo Hännikäinen Kämnerintie 7 E Helsinki Puh Sähköposti kerberos@sags.fi Tilaus 14 / vuosi Irtonumerot: Akateeminen Kirjakauppa Turun Kirjakahvila Ilmoitushinnat: Puoli sivua 50 Koko sivu 80 Ilmoitushintoihin lisätään arvonlisävero 22 % Sisältö Pääkirjoitus... 3 Karl Ristikivi: Kuolleen miehen talossa (suomentanut Anu Laitila)... 4 Epp Annus: Modernistinen pakolaisahdistus ja Hingede öö (suomentanut Anu Laitila) Tuomas Gynther: Runoja Veli-Matti Huhta: Tulen kulttuurihistoria ja tuleentuijottajan mielenlaatu Timo Hännikäinen: Sähkeitä hämärästi valaistusta huoneesta Aleksi Ahtola: Nimetön Timo Hännikäinen & Aleksi Ahtola: Paavo Haavikon haastattelu Numeron henkilöt Pääkirjoitus Kulttuurin parissa työskentelevälle on ehkä kaikkein ikävintä se, kun joku ilmaisee hänelle arvostuksensa. Niin kuin siinä nyt olisi jotakin erityistä arvostuksen aihetta, että joku kirjoittaa ja julkaisee kaunokirjallisuutta saamatta siitä juurikaan rahaa. Ei kulttuuria pidä arvostaa, kulttuurin luomisen ja sen nauttimisen pitäisi olla yhtä luonnollista kuin syöminen tai juominen. Ja kulttuurin tukeminen tarkoittaa vain sitä, että kulttuuri on vaikeuksissa ja sitä pitää tukea. Jos haluaisin tukea kulttuuria, en olisi missään tapauksessa perustanut kulttuurilehteä. Samankaltaista vaivaantuneisuutta aiheuttaa sellaisten ihmisten tapaaminen kadulla, joihin ei ole ollut missään yhteydessä vuosikausiin. Kun joku esimerkiksi kouluaikainen tuttavuus tulee vastaan, pyrin kulkemaan ohi huomaamatta. Jos minut huomataan, joudun vastaamaan mahdottomiin kysymyksiin. Mitä pitäisi esimerkiksi sanoa, kun joku haluaa tietää mitä teen nykyään? Joko olen olemassa tai en ole, ja kumminkin päin siinä on riittävästi tekemistä kenelle tahansa. Tämän yksityiskohtaisempi selvitys tekemisistäni olisi sivuseikkoihin takertumista. Nykyisin kuulee usein väitteen, että urheilijat, julkkistoimittajat ja poptähdet ovat vieneet paikan, joka aiemmin on kuulunut taiteilijoille, eli siis nopeasti omaksuttava massaviihde on korvannut hitaasti ja yksilötasolla avautuvan taiteen. Näin ei välttämättä ole; taide ei ollut kovin kovassa kurssissa antiikissakaan. Keisari Nerosta väitetään, että hän olisi muka ollut brutaali ja julma tyranni, mitä hän tietysti olikin. Kuitenkin Nerossa oli myös herkkä puoli: hän halusi amfiteatterien sirkusnäytäntöihin enemmän musiikkia ja runoutta kuin gladiaattoritaisteluita. Mutta kansa vaati verta. Ja kansa saa mitä tilaa, aina, ja yleensä yli tarpeen. Pitää siis varoa mitä toivoo, se voi vaikka toteutua. Kaikella on siis paikkansa ja tarkoituksensa, eikä mitään pidä mennä väheksymään. Kaunotaiteet tulevat katoamaan vasta kun ihmisen olemassaolon arvoitukseen on keksitty ratkaisu. Ja ratkaisua eivät löydä kuin kaunotaiteet eivätkä edes ne. Liian nopeiden johtopäätösten tekeminen monimutkaisista asioista on nyt yleensäkin tyhmää. Joku kysyi sokealta mieheltä, että eikö ole ikävää ajaa partaansa kun ei näe. Ei lainkaan, sokea vastasi. Minä sentään ajan omaa partaani, kun sinä taas ajat peilikuvasi partaa. Tämä tarina on tietysti täysin fiktiivinen, sillä eihän sokeilla kasva parta. Helsingissä, Timo Hännikäinen 4/2001 3

3 Karl Ristikivi (suomentanut Anu Laitila) Kuolleen miehen talossa 4 I passed by his garden, and marked, with one eye, How the Owl and the Panther were sharing a pie. Lewis Carroll Suureen, tyhjään huoneeseen lankesi näkymättömästä lähteestä aurinkoa matkiva kylmä valo. Miksi neonvalolla on niin eloton vaikutus, että se muuttaa myös kirkkaimmat värit steriileiksi? Kolme tyhjää seinää sai salin vaikuttamaan kolkolta neljännelle oli ripustettu keskikokoinen taulu, joka näytti ovelta katsoen pikemminkin tyhjiltä raameilta. En voinut poistua ilman että olisin ilmaissut hämmennystäni. Seuralaiseni näytti huoneen valossa entistä vanhemmalta ja harmaammalta. Tekin huomaatte taulun olevan omituinen, eikö niin? Jotkut syyttävät siitä taiteilijaa, mutta vastuu on enemmän järjestäjillä. Ette ole ainoa niin ajatteleva. Suurin osa ihmisistä tulee ovelle ja kääntyy välittömästi takaisin nähtyään vain yhden kuvan, ilman että katsoisivat sitäkään. Siksi täällä ei olekaan enempää yleisöä, mutta teillä tuskin on mitään sitä vastaan. Sehän lähes tulkoon kuuluu esittämiinne ehtoihin te ette halunnut tavata ihmisiä. Nyt voitte katsoa kuvaa kenenkään häiritsemättä. En ollut ajatellut kääntyä takaisin, vaikkei suuri kirkkaasti valaistu huone houkutellutkaan. Oletteko muuten huomannut, kuinka näyttelyiden ja museoiden kuvat käyvät keskenään kilpailua ja lopulta kuolettavat toinen toisensa? Täällä on menty ehkä toiseen äärilaitaan, mutta voiko keskitietä löytää muuten kuin äärimmäisyyden kautta? Vaatii suurta keskittymistä tarkastella vain yhtä kuvaa täyteen ripustetulla seinällä. Emmehän tavallisesti lue kirjojakaan kuin yhden kerrallaan, emme kurki samanaikaisesti toista. Miten sekavaa olisi, jos Skansenin konsertissa soisi myös tivolin kovaääninen? Sen takia he eivät koskaan laita esille kuin taulun kerrallaan. Se ei tietenkään tarkoita etteikö kuvaa vaihdettaisi usein. Jos tulisitte tänne joku toinen kerta, silloin saisitte aivan toisen käsityksen. Mutta vain harvat tulevat, sillä heillä ei ole aikaa. Ja tuskin teilläkään on. Tietenkin tiesin oman aikanikin olevan rajattu, enkä kohteliaisuussyistäkään alkanut väittää hänelle vastaan. En tiedä odottiko hän sitä. Astuin lähemmäksi kuvaa voidakseni katsella sitä tarkemmin, mutta siitä ei ollut paljon apua. Näin etteivät raamit olleet tyhjät, mutta kuvaa oli vaikea hahmottaa yhdellä silmäyksellä. Minua häiritsi erikoinen tyyli ja utuiset, sekavat rajaviivat, jotka näyttivät liikkuvan koko ajan. Ihminen joka kärsii vakavasta hajataittoisuudesta, näkee samalla tavoin. Silmissäni on luonnostaan kyseinen vika ja se kaksinkertaistaa näyn, erityisesti kun katson jotakin nopeasti. Vähitellen oivalsin kuvan esittävän nuorta miestä, jolla oli paljas yläkeho ja jalassaan punaraitaiset pyjamanhousut, ja joka seisoi peilin edessä selkä katsojaan päin. Peili oli sen verran samea ettei siitä näkynyt mitään. Nuoren miehen käden asennosta saattoi päätellä hänen ajavan partaa, mutta päättelin sen ennemminkin mielikuvituksellani kuin silmilläni. Kuva oli pohjasävyltään himmeänharmaa ja sen vivahteiden nautintoon taidemakuni ei riittänyt. Uskallan kuitenkin väittää, että maaseudun taidenäyttelyssä se tuskin olisi herättänyt huomiota erityisesti senkään takia, ettei se ollut orjallisen moderni tai houkuttelevan vanhanaikainen. Tässä on sitten kaikki, sanoin ja äänestäni huomasi luultavasti pettymyksen. Ainakin seuralaiseni näytti ottavan sen niin. Jos odotitte jotakin muuta, teillä on oikeus olla pettynyt. Olette ollut täällä niin vähän aikaa, ettette luonnollisestikaan ole ehtinyt tyytyä vielä ajatukseen, ettei odotettavissa ole mitään erityisen uutta eikä yllättävääkään. Jollen tietäisi tuhlaavani aikaanne, kertoisin oman tarinani, mutta luulen ettei sen aika ole vielä. Sanon sen nyt vain siksi, ettette taas heti alkaisi pyrkiä eteenpäin luullen, että teitä odottaa muualla jotakin kiinnostavampaa. Katsokaa kuitenkin kuvaa vielä vähän aikaa. Ehkä löydätte sieltä jotakin, joka on jäänyt huomaamatta. Voisimme ehkä istua hetkeksi. Vastapäisellä seinällä oli pitkä punapehmusteinen, selkänojaton penkki. Istuimme sille ja pyhitin huomioni kuvalle. Mitään muuta katsottavaa huoneessa ei tosin ollutkaan, valkoisen kipsijauhon elottomuus ja tyhjien seinien kolkkous pakotti katseen kuvaan. Tosiasiassa penkiltä katsoessa ääriviivat selkenivät moninkertaisesti, ainakaan en häiriintynyt niiden alituisesta hajoamisesta. Ettekö sanoisi, mitä itse siitä arvelette? seuralaiseni kysyi. Tuntui että hän kysyi sitä tehdäkseen päätelmiä ennemminkin minusta kuin kuvasta. Maallikon mielipide on tuskin olennainen, sanoin. Jos kysytte sitä taiteilijaystävänne puolesta, en rohkene sanoa mitään. Maallikon mielipide loukkaa jokaista taiteilijaa, olkoon kyseessä moite tai kiitos. Todennäköisesti olette tavannut taiteilijan, hän sanoi. En tunne kuvan tekijää. Kun totesin hänen olevan eräs nuori ystäväni, se oli vain automaattinen ilmaus ilman sen kummempaa merkitystä. Haluaisin kuitenkin sanoa, että mielestäni taide on asiantuntijoille hieman sama asia kuin ruoka kokeille. Jotakin sanoakseni tosin ei se ole olennaista minulla on tunne kuin olisin nähnyt kuvan aiemminkin. Ehkä en ole, mutta jostakin se minua muistuttaa. Onko taululla nimeä? Ainoastaan numero, joka tuskin sanoo mitään. Kuinka sen itse nimeäisitte? Valitettavasti en keksi mitään. Jos minulla olisi ehdotus, se olisi tullut mieleeni jo aluksi. Parranajaja ei sovi kovin hyvin, kuvahan merkitsee todellisuudessa jotakin muuta. 4/2001 5

4 6 Kenties. Eikä minulla ole aavistustakaan, mikä taiteilijan on pakottanut valitsemaan juuri tuon aiheen. Se merkitsee kuitenkin hyvin paljon. Kuten huomaatte, katson taidetta täysin toisin silmin kuin taiteilija tai taiteenharrastaja. Lainaan heti kirjallisuuden näkökulmaa, jonka mukaan taiteilijalla kuuluisi olla valintaansa motiivi ja taka-ajatus. Kuvattavan tilanteen täytyy olla jollakin tapaa poikkeuksellinen tai ainutlaatuinen, jopa symbolinen, jotta sen kuvaamisen voi perustella. Tiedän kyllä ettei se todellisuudessa ole niin. Välillä jopa kadehdin taiteilijoita heidän suuremman vapautensa takia. Musiikista puhumattakaan vaikka siinä on muodolliset säännöt, sisältö on kuitenkin täysin vapaa, enkä millään ymmärrä kuinka sitä voi sensuroida. Teitä ehkä kiinnostaa, millaisen nimen olen kuvalle antanut ja kuinka sen perustelen. Sitä minäkään en tiedä, missä määrin se käy yksiin taiteilijan näkemyksen kanssa, vaikka häntä tuntematta nimitinkin ystäväkseni. Tavalla tai toisella olen ajautunut kanssanne samalle rajalle, kun arvelette tilanteen olevan ainutlaatuinen. Minun mielestäni se nimittäin esittää ensimmäistä parranajoa. Olen antanut kuvalle nimen Kynnyksellä. Oveluudessani nimitän sitä symbolistisesti myös sen takia, että sillä on olemassa todellinen mallinsakin. Kuten näette, taiteilija on nähnyt itsensä oven karmeissa ja siinä voi todella aavistaa jotakin, mikä on yhdenkaltaista kynnyksellä olemisen kanssa. Mutta ei tietenkään minun ajatusteni mukaisesti. Hän oli selvästi valmis jatkamaan pidempäänkin, mutta odotti hetken että innostuisin tai ilmaisisin kiinnostukseni. Hän sai jatkaa. Ensimmäinen parranajohan on tai ainakin voisi olla suurtapahtuma nuoren miehen elämässä. Tarkoitan kunnollista ja aiheellista parranajoa, en varhaislapsuuden leikkejä partasudilla ja veitsellä, jolloin sillä saattaa olla myös vakavia ja jopa verisiä seurauksia. En myöskään tarkoita kevyttä haiventen raakkausta nenän alta tai korvan juuresta. Ajattelen oikeaa parran ajamista kaikkine rituaaleineen kuten huomaatte, olen ryhtynyt käyttämään ilmaustanne. Tapahtuma on tärkeämpi kuin tavallisesti kuvitellaan, ehkä siksi että todellisuudessa se tapahtuu paljon aikaisemmin, askel askeleelta. Niin minunkin ensimmäisen parranajoni merkitys tiivistyy ja symboloituu. Siinä muodossaan se on voimakkaiden ja ristiriitaisten tunteiden saattama suurtapahtuma. Lopultakin kauan odotettu miehuus on saavutettu, mikä oikeuttaa pääsyn aikamiesten joukkoon. Mutta toisaalta eikö sama toiminta itsessään ole myös pakenemista miehuudesta takaisin viattomaan lapsuuteen, ulkoisten merkkien poistamista, jotka julkisesti osoittavat mihin on päästy? Eikö olekin surullisen koomista? Olemme viimeinkin saavuttaneet kauan kaipaamamme asian. Ja haluamme päästä siitä heti eroon tai ainakin salata sen. Toive on tietenkin tyhjä yhdellä kertaa emme poista mitään, se on ainoastaan ensimmäinen pitkä askel usein koko elämän kestävällä pakenemismatkalla, joka ei kuitenkaan koskaan vie takaisin sinne, minne haluttaisiin päästä. Se on kamppailua luontoa vastaan enemmässä kuin yhdessä mielessä. Se on tavallaan rakkauden ja vihan leikki, joka tapahtuu ihmisessä itsessään. Taistelua miehuuden kanssa, joka tuo toisaalta vapauden, toisaalta myös vastuun ja kärsimyksen. En ole lukenut mitään teoriaani vahvistavaa tai kumoavaa. Mutta olen miettinyt, miksi esimerkiksi munkit ja katoliset papit kävivät samaa taistelua omana aikanaan, jolloin kaikilla muilla oli parta. Mutta ei- vät hekään aina olen nähnyt kuvissa parrakkaitakin paaveja. Mutta kuitenkin eikö se ole pyrkimystä olla lapsi, Jumalan lapsi, vapaana vastuusta ja velvollisuuksista kaikille muille paitsi Taivaan Isälle, joka on muuten aina kuvattu parrakkaana En halua pitää kokonaista esitelmää, haluan ainoastaan rajata mahdollisuutenne vastalauseisiin ja todeta heti itse, että tietenkin on päinvastaisiakin pyrkimyksiä, etenkin nykyisin. Myös toisenlainen pakeneminen on merkille pantavaa pakeneminen parran suojaan, ulos vangitsevasta lapsuudesta, joka on takertunut useisiin ihmisiin. Murrosiän partoja näkee silloin tällöin. Joka tapauksessa antamallani nimellä Kynnyksellä ei ole ainoastaan yksisuuntaista merkitystä kulkea eteenpäin ja yli. Samanaikaisesti se on kai ennemminkin niskoittelua kynnyksellä, taiteellinen pysähdys, yritys seisahduttaa Aika petollisella tavalla Mutta nyt te varmaankin jo unohditte itse kuvan Niin todella olin ja yllätyin katsoessani seinälle, kun näin sen sittenkin olevan täysin entisensä. Ainoastaan ääriviivat ja värit olivat muuttuneet entistä selkeämmiksi. Jostain syystä olin luullut, että kuva olisi voinut muuttua huomattavasti, jopa hävitä täysin. Olin sekoittanut elämän ja taiteen. Sanoin siitä myös seuralaiselleni. Hänen hyväntahtoinen ja ironinen naurunsa oli tullut minulle jo niin tutuksi, kuin olisin kuullut sitä vuosikaupalla. Odotatte edelleenkin liikoja. Olenhan sanonut, ettei täällä tapahdu mitään yliluonnollista. Sitä ei nimittäin tapahdu ylipäänsäkään tai jos halutaan olla oikein tarkkoja, sitä tapahtuu niin harvoin että tilastollinen todennäköisyys on melkein nolla. Olette varmasti myös lukenut sen. Todennäköisesti ei ole olemassa mitään yliluonnollista, ainoastaan enemmän tai vähemmän harvinaisia tapahtumia Oikeastaan en ymmärrä, miksi te odotatte juuri tässä talossa tapahtuvan jotakin epätavallista. Tosin mielikuvituksen ja todellisuuden välimatka ei todellisuudessa ole kovin suuri, jos sitä yleensä on. Kummallakin on yhtymäkohtansa, toisella luonnonlakeihin ja toisella ihmisluontoon. Nousin ja menin lähemmäksi kuvaa, mutta mitä lähemmäs tulin, sitä kauemmas kuva tuntui hivuttautuvan muuttuen vuorostaan sekavammaksi ja utuisemmaksi, kunnes siitä ei erottanut enää muuta kuin sameita väriläikkiä. On melko tavallinen ilmiö, että taulut ovat epäselviä läheltä katsottuna, mutta tässä tilanteessa kuva vaikutti pakenevan erityisesti minun edessäni. Etsittekö taiteilijan nimikirjaimia? En usko hänen ehtineen signeerata sitä, kuva on vielä aika tuore. Mutta jos haluatte keskustella taiteilijan itsensä kanssa, sen voin kyllä järjestää. Odottakaa vain hetkinen Hän lähti ulos ja yhtäkkiä valo sammui. Se tapahtui niin odottamattomasti, etten itsekään aluksi uskonut sitä vaan luulin silmissäni tapahtuneen jotain. Seisoin pilkkopimeässä säikähtäneenä, mutta lohdutin itseäni kuvittelemalla pimeyden olevan vain väliaikaista. Todennäköisesti sulake oli palanut. Jos ystäväni ja tienviitoittajani olisi tehnyt minulle tällaisen lapsellisen kepposen, siinä hiljaisuudessa olisin kuullut myös katkaisijan naksahduksen. Mutta kun minuuttien aikana ei tapahtunut mitään, hiljaisuus ja pimeys kävivät sietämättömiksi. Oli järjetöntä vain seisoa ja odottaa, parempi oli jo tehdä jotakin. Onneksi huoneessa ei ollut kalusteita, pystyin liikkumaan turvallisesti. Toisaalta tyhjä huone ei tarjonnut mitään kiintopistettä ja vaikutti vieläkin pelottavammalta. Yritin löytää seinän, jota pit- 4/2001 7

5 kin kulkeminen olisi ollut helpompaa. Lähdin, kädet ojossa, monta askelta, laskin että jopa kymmenen tai kaksikymmentä. Mutta aivan kuin seinä olisi paennut edestäni. Huone ei sentään voinut olla niin suuri, että olisin kiertänyt siinä ympyrää. Vai oliko kuinka sen voi muuten selittää? Jokainen ottamani askel tuntui vievän kauemmaksi seinästä ja yleensäkin kaikesta käsin kosketeltavasta ja todellisesta. Lopulta vain seisoin odottaen, että jotakin tapahtuisi. Vanha kadulla tuntemani kauhu tuli takaisin. Nyt sillä ainakin oli konkreettinen syy. Merkillisellä tavalla olin liikkunut talossa rauhallisesti ja huolettomasti huolimatta tilani epävarmuudesta. Nyt kauhuni tuntui myös rangaistukselta, josta olin tietämättäni selviytynyt. Tai ei oikeastaan vielä ihan rangaistukselta, mutta pimeä hiljaisuus tuntui enteilevän sen lähenemistä. Olin ehkä erehtynyt muutaman talon lain suhteen, mikä oli helppoa siksi ettei minulla ollut niistä aavistustakaan. Olin astunut rajan yli, tai ainakin hiponut sitä jotenkin. Rajan yli Samanaikaisesti minusta tuntui, että olin jo todennäköisesti ulkona tai ajautumassa ulos talosta. Olin siitä harmissani, en itsekään tiedä minkä takia. Ei ainoastaan uteliaisuuden vuoksi sitä olin yrittänyt hillitä koko ajan. En vain kysellyt vähän, vaan yritin olla jopa ajattelematta liikoja, etsimättä järjellisiä yhteyksiä ja selityksiä. Olin vaistomaisesti aavistanut sen olevan täysin aiheetonta. Kun jokin on saavuttamatonta, silloin ei auta haparoiminen tai etsiminen, kun jokin on epäselvää, silloin se ei tule selkeämmäksi kuin käymällä kasvokkain itse asian kanssa. Mutta juuri kun olin valmis alistumaan, näin valonsäteen kaukaisuudessa, niin sitä voisi romanttisesti ilmaista. Tosiasiassa kyseessä oli vain valaistu avaimenreikä. Siellä siis täytyi olla ovi samantekevää mihin, oven takana oli sentään valoa. Aloin liikkua varovaisesti pienin askelin, kuin olisin pelännyt lattian katoavan jalkojeni alta. Huone näytti todellakin kasvaneen tai sitten askeleeni olivat lyhyet, sillä kului hetken aikaa ennen kuin pääsin ovelle. Odottamatta käteni sattui sileään, kylmään paneeliin. Sitten osuin avaimenreiän kohdalla olevaan kädensijaan ja avasin oven. Teksti on luku teoksesta Hingede öö (Sielujen yö). 8

6 distuksen edustajia sekä turvallisen, tapahtumien hierarkiaan ja kausaalisuuteen perustuvan maailmanlogiikan kieltäjiä. laskettu nykyisyyden kirkkauteen. Teoksen nykyhetkessä loppumaton paine, muuttumattomasta aina nyt -tilasta ei löydy ulospääsyä. Epp Annus (suomentanut Anu Laitila) Modernistinen pakolaisahdistus ja Hingede öö Karl Ristikivi ei kirjoittanut jatkoa kahdelle nostalgiaromaanilleen (Kõik, mis kunagi v ja Ei juhtunut midagi v ovat Ristikiven ensimmäiset Ruotsissa julkaisemat teokset, suom. huom.) Hänen seuraava kaunokirjallinen teoksensa ilmestyi vasta kuusivuotisen vaikenemisen jälkeen ja sen modernistinen maailmankuva ei vastannut lainkaan lukijoiden odotuksia. Pakolaisproosa ei edustanut ainoastaan kolmannen persoonan kerrontaa, sillä Valev Uibopuu ja muutamat muut olivat käyttäneet teoksissaan modernistisesti värittyvää näkökulmien vaihtoa (Uibopuun romaanissa Neli tuld (1951) kukin kappale edustaa laivamiehistön eri jäsenen näkökulmaa). Kuitenkin ajan ja tilan yleiset lainalaisuudet, kuten myös tapahtumien kausaalinen jatkuvuus olivat säilyneet siihenastisessa pakolaisproosassa. Ristikiven romaani Hingede öö (1953) ei piittaa realistisen kirjoittamisen säännöistä. Tarkemmin sanoen se kuvaa ilman suurempia kerrontakonsteja päähenkilön liikkumista irreaalisessa, loogisesti saavuttamattomassa aikatilassa salaperäisessä, sisäisten epäsäännöllisyyksien talossa, jonka intensiivisen ja ahdistavan ilmapiirin on katsottu kuvaavan 10 niin pakolais- kuin myös nykymaailmaakin. Romaanin tapahtumat etenevät uudenvuoden yönä lyhyenä aikana (tai ajanjaksona) talossa, joka on osunut sattumalta päähenkilön eteen. Ensimmäinen osa on kaoottista liikehdintää konsertissa, juhla-aterialla, taidenäyttelyssä, vihkiäisissä ja ruumiin äärellä, samalla kun menneisyydestä tutut elementit sekoittuvat uusiin. Romaanin toisessa osassa päähenkilö joutuu oikeussaliin, jossa esiintyy vuorotellen todistajia myöhemmin he osoittautuvat syytetyiksi, joista kutakin syytetään yhdestä kuolemansynnistä. Kirjan logiikan mukaisesti syyttömät syytetyt todistavat itsensä syyllisiksi lukuun ottamatta yhtä, joka saa tuomarilta kiitosta todellisista rikoksistaan. Päähenkilö viimeinen eli seitsemäs todistaja tuomitaan syylliseksi kaksinkertaisesta rikoksesta: paosta ulkomaille itsekkäin motiivein sekä kuolemansynnistä acedia: elämänväsymys ja tyhjyyden tiedostaminen. Rangaistuksena on elämän jatkuminen. Romaani sijoittuu H. Hessen ja F. Kafkan, mutta myös L. Carrollin ja S. Beckettin teosten taustalle. Se on pakolaiskirjallisuuden yksi selkeimpiä modernistisen ja ulospääsemättömän sielunah- Hingede öö poikkeaa yllättävällä tavalla Ristikiven aiemmin kirjoittamista nostalgiaromaaneista ja eriävyys on suhteessa vielä suurempi, kun sen takaa on aavistettavissa tietty samankaltaisuus. Nostalgiaromaanit perustuvat ajan myytilliselle sulkeutumiselle, ajan tiedostamiselle, joka pohjautuu sisäiseen kertautumiseen. Hingede öön poeettinen aika vaihtelee kahden tyypin välillä: Kuolleen Miehen Talon tapahtumat sijoittuvat nyt-hetkeen, mutta talon tapahtumien kommentointi yhdistyy kertautuvan, aina olemassa olevan kanssa. Kerrotaan jostakin, joka on alinomaan ja pitkänkin aikavälin kuluessa staattisesti sama, jo romaanin ensimmäiseltä sivulta alkaen: Uudenvuoden aatto on ollut juhannusaaton ohella aina yksi raskaimpia. Kuolleen miehen talossa päähenkilön elämässä vielä elämätön sisältää jo eletyn, mieleen muistuvat sameasti jossain kohdatut ihmiset, lapsuudesta tutut yksityiskohdat, jotka esitetään usein monimutkaistenkin rakenteiden kautta. Lisäksi kerrotaan (viroksi!) päähenkilön nuoruudennäytelmistä. Kuolleen miehen talon nyt-tila on ollut aina konkretisoiva, se kokoaa kaiken yhteen, juuri meneillä olevaan hetkeen: se on nyt-aikaa, oikeudessa seisomista, joka kestää loputtomasti tai ainakin niin kauan, kunnes päähenkilö tyytyy tilanteeseen, sulautuu ympäröivään maailmaan: En ole sopeutunut tilaani, mikä on luultavasti vielä suurempi synti. Ehkä juuri siksi seison oikeuden edessä, seison kauan, sille ei tule loppua ennen kuin tulee minun loppuni. Siis myös Hingede öössä liikutaan suljetussa aikatilassa mutta suorastaan nostalgiaromaanien menneelle vastakkaisesti, sillä se on Hingede öö jäi laajalle lukijakunnalle saavuttamattomaksi, mutta kriitikoilta se on saanut jatkuvaa tunnustusta syy on arvattavasti siinä, että pakolaisromaaneista se on inspiroivin ja erilaisia luentamahdollisuuksia tarjoava teos. Ristikiven modernismi ei kuitenkaan saanut nopeasti paljoa seuraajia, eikä hän itse jatkanut samalla tyylillä. Ristikiven seuraavat 60-luvulla ilmestyneet romaanit ylittivät jo korkealta modernistisen ahdistuksen. Pakolaisproosaa modernistisin keinoin tuotettiin vauhdikkaammin vasta 50-luvun lopulla ja 60-luvulla, kun 40- ja 50-lukujen tuottoisa runoilija Bernard Kangro julkaisi keskeisimmät teoksensa. Kangro, joka debytoi myös proosassa jo vuonna 1949, etääntyy 50-luvun loppupuolella romaaneissaan (esimerkiksi Taeva võtmed, 1956) realistisesta totuudesta ja tekstissä alkaa esiintyä vahvoja irreaalisia elementtejä. Hän saavuttaa modernistisen kirjoitustyylinsä Tartto-romaanisarjan kahdella ensimmäisellä kirjalla ( ). Kangron modernismi poikkeaa kuitenkin Ristikivestä olennaisesti, sillä siinä dominoi leikki ja siitä puuttuvat modernistiselle kirjallisuudelle ominaisen ahdingon ja edistysmyyttiin pettymisen elementit. Julkaistu alunperin teoksessa Viron kirjallisuushistoria (2001, s ). 4/

7 Tuomas Gynther Runoja Joutilaisuudessa on unelma vanhentunut kuin ilta-auringon piirtämä kuvio mereen paahtunut Crusoe kääntää katseensa takaisin saareen, josta hän ei ole löytänyt ihmistä. Yöllä tolkuton yksinääninen linnunlaulu aamulla ainajaksavat aallot ryntäävät rantaan ihminen muuttuu unohduksen jumalkasvoiseksi, saaren kaltaiseksi kivikirjaimista lohkeaa puoliymmärrystä pois musiikki enemmän aaltojen pauhinaa huojuntaa puiden jotka saaren korkeimpina olentoina ymmärrystä vailla. Majakovski hyppäsi junaan, jonka kyltistä hän harhaisesti luki Maailman ääret tai Tuntematon; ehkä hän oli matkalla tervehtimään Napoleonia Saint-Helenan saarelle. Äidin parsimista housuista jäi lanka neulatyynyn sydämeen. Niin hänestäkin tuli osaton, joka on valmis vastaanottamaan ihanimman kohtalon; laahaa perässään ei kokonaista Venäjää, vaan unohdettuja rakkaitaan. Ja miten ihmiset löytävät niin yksinäisen sijan että uneksivat vuosia kuolemasta, kunnes yksikään käsi ei tavoita enää heidän elämälle vierasta poskeaan? Ovatko ajatuksemme hirviöitä, jotka viisaat jättävät kutsumatta luokseen uskoen, että unelmat ovat liikavarpaitamme ja toimettomien päivien katkeria jälkeläisiä? Mikä on runoilijan ollessa mustavalkoisessa valokuvassa, kuolleena, kauniina kaksikymppisenä kun kärsimyksen ääret haihtuvat ilmaan. 12 4/

8 Pessoa Kuin aika olisi jättänyt maailman, viimeiset tupakansauhut Lissabonin varjoisissa kapakoissa. Yksinäisyys vuosisadan painoinen kuin maailma olisi loitonnut askeleen ja kadonnut näkyvistä. Hän eli elämänsä kuten muut, mutta hänen lävitseen kävivät tuntemukset pysähtymättä, niin kuin tiet, jotka vievät peltojen halki ja kaupunkiin ja taas peltojen halki kaupunkiin, niin hänen sielunsakin saattoi karata matkalle kuin kurpitsa karavaanin lavalle. Hänen rakkautensa kulki hetken hänen sielunsa herkkiä käytäviä, kunnes muuttui turhaksi. Hallitsematon paino, jonka oli lahjaksi saanut, oli luovutettava hiljaisuudelle. Hän oli yksin ja se ainoa jumala, joka kertoi hänelle kohtalonsa vertauskuvin, joiden tiesi katoavan kuin auringossa välähtävien hyönteisten: kuin ikävä korttipeli joka oli ainoa huvi laivamatkalla. Maatilallaan hän kasvatti jättiläiskurpitsoja, jotka väsähtivät aurinkoon. Yhdelle elämälle, joka halusi alkaa, tuli loppu. Ketään ei haudattu, mutta haudan murhe valtasi hänet ja tuhosi lähes kaiken: Ei toista kuolemaa tule enää, ei toista elämää, hän ajatteli. Hänestä jäi jäljelle teeskentelevä varjo, joka kykenemättä tuntemaan vei hellyytensä maailmaa kohtaan niin pitkälle, että hänet olisi voitu nostaa enkelinä taivaaseen, kaikkien hämilleen jääneiden, sielusta tyhjentyneiden suojelijaksi. Palattuaan kaupunkiin olivat savut lähtevien laivojen jäljessä entistä ikävämmät. (Minne lähtevät laivat? hän kysyi, kuin hänen merensä loppuisi hänen kenkiensä varjoon.) Lissabonin varjoisissa kapakoissa, joissa valo ja varjot nojaavat ikkunoihin kuin kerjäläiset ikkunoiden takana toiveeseen leipäpalasta, hän näkee nälkää maailman katsoessa hänen lävitseen. Savukkeenohut mies, joka joutilaisuuden käsissä odotti aikansa, ja antoi jonkin väsyneen mielipiteen, jossa oli murhetta niin paljon että hänen tuskin kuultiin sanoneen mitään. 14 4/

9 Hamlet Mikä hänestä sitten tuli? Täydellinen hallitsija. Tarkoitan, että hänen oli hallittava kaikki Hän ei ollut niitä, jotka kesken arvokkaan seremonian kompastuvat juovuksissa kaiken kansan eteen ja kömpivät ylös pullea hymy kasvoillaan täynnä harvinaista luottamusta, vaan hän tahtoi kirjan sivuilta lennähtää taistelutantereille, juovuttaa naiset kauneudellaan ennen kuin nämä ehtivät kohottaa kuninkaanmaljaa, hänen täytyi hämmästyttää ja ihailuttaa hovikansaa kuin riemuitsevaa koiralaumaa, jota ulkoilutti raikkaassa hengessään. (Mutta oli aikoja, jolloin hän päivätolkulla istui kammiossaan, hievahtamatta, kun epämääräinen ahdistus vartoi kaikkialla, eikä hän tiennyt valehteliko maailma hänen peilikuvansa kautta vai oliko hän itse pettänyt kuolevaisen osansa.) Hän oli kuin lukittu kirstu, jonka kohtaloksi soisi sen kadotettavan, heitettävän menemään, jotta rouva Fortuna saisi täydet valtuudet johdattaa se käsiin, jotka poimisivat kirstun sisältä sen, mitä siellä vielä jäljellä oli, sillä täytyihän olla sieluja, jotka eivät kavahtaisi vierautta, joka hänet oli kahlinnut elämän ulkopuolelta tirkistelemään, mitä sieluparalle pimeyteen kuuluu. Eikä kauaa kestänyt, kun hänet yllätettiin: hän oli saanut myrkkyä sisuksiinsa. Kun hän hämärästi tajusi asioiden kulun, sulki hän mielensä lopullisesti maailmalta, jolle hän oli suonut vain harkittuja taidonnäytteitään, jotka olivat viimein päättyneet kummallisiin, mielettömiin tapahtumiin, ja maailma vähitellen alkoi ymmärtää, ettei hän kaivannut enää mitään ei kruunua, ei hyvitystä, lohdutusta. Jos ei muuta niin kirjoitteli kirjeitä yön taivaan tähdille, kuun paistetta hiveli poskellaan, muutaman sanan tuulelle ja myrskylle, sodassa kuolleille ystävilleen, ikkunan vieressä huojuvalle tummalle puulle, joka oli kuin huppupäinen vieras, joka odotti hievahtamatta sateessa ja koputti aavemaisesti. Hän tuskin muisti enää mennyttä elämää, kun istahteli hajamielisesti linnan rappusille tai puutarhakeinuun ja katseli eteensä kuin katse matkustaisi pitkin loputtomia vuori- ja laaksomaisemia ja jäisi palvomaan auringonkajoa taivaalla. Kainalossa hänellä oli unohduksenkaltainen muistikirja. Kun hän merkitsi siihen ajatuksensa, jota saattoi kestää kovinkin pitkään, nähtiin hänen hymyilevän: hänen ilonsa oli niin yksinkertainen, kun muste juoksi niin hilpeästi paperille. 16

10 Veli-Matti Huhta Tulen kulttuurihistoria ja tuleentuijottajan mielenlaatu Silventoinen yksinlaulua. Hän laulaa minun laulujani ja näyttää siltä, ettei hän minun ystävyyttäni ollenkaan ota ankaralta kannalta. Murroskausi siis taitaa alkaa, kirjoitti Kuula päiväkirjaansa. Muutaman vuoden päästä neiti Silventoisesta tuli Alma Kuula. Vierin maita, vierin soita, vierin suuria saloja, salossa savu sininen, savun alla armas mökki, mökissä ihana impi, kultakangasta kutovi, helmellistä helskyttävi. Jean Cocteau: Taiteen lapsuus (1929) 18 Tuijotin tulehen kauan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani. Carl Barks -niminen nero piirsi 1946 Aku Ankka -tarinan The Firebug. Mestarin meno oli sillä kertaa Disney-yhtiölle liian vauhdikasta ja tarinan loppua peukaloitiin. Suomessa teos julkaistiin vasta 1995 Aku Ankan Juhlasarjojen kolmannessa niteessä nimellä Liekkimies. Aku kolauttaa päänsä ja ryhtyy harrastamaan vanhan luonnevikansa lisäksi pyromaniaa. Hän sytyttelee pitkin Ankkalinnaa eri muotoisia tulipaloja kuutiopalon, kaaritulen, kartiotulen ja tuijottaa niitä lumoutuneena. Alkuperäisessä tarinassa Aku päätyi vankilaan, tökerösti sensuroidun nykyversion kaksi viimeistä ruutua muuttavat koko jutun uneksi. Tulenteko on poikaa! Rakastan roihua! Tuikkaan kaiken liekkimereksi!, hehkuttaa A. Ankka. I Juhannusyönä tuijotimme kokkoon hartauden vallitessa. Tulen loimussa ystävät näyttivät hyvin muinaisilta ihmisiltä. Rantasipi kauhistui. Palava tuli oli kuin elävä vesi, siitä oli paha kääntää katsetta. Mieleen tuli tarkastella tulta kulttuurihistoriallisena ilmiönä samoin kuin tuleentuijottajan mielenlaatua. Näistä tuijottajista suosikkini Aku Ankan ohella on Eino Leino. Leinon Tuijotin tulehen kauan ilmestyi vuonna 1900 Hiihtäjän virsien sikermässä Hämyhyräilyjä. Se on ihmeellinen teos, Leinon runoista suosikkini Helkavirsien ensimmäisen sarjan ja pikkutuhman Minä metsän polkuja kuljen -helähdyksen jälkeen. Olen tutustunut runoon Toivo Kuulan säveltämänä yksinlauluna. Myös musiikki on ihmeellistä: laulu liikehtii ja muuntelee kuin liekki. Sävellys on vuodelta 1907, ja Kuula omisti sen uudelle, mustakulmaiselle ystävättärelleen neiti Alma Silventoiselle. Molemmat opiskelivat musiikkiopistossa, Kuula säveltämistä ja II Sergei Eisenstein ei ehtinyt kuulla Carl Barksista, mutta Walt Disneytä hän piti yhtenä kaikkein suurimmista elokuvataiteilijoista. Disney-esseessään (johon soisi kiinnitettävän huomiota nyt, Disneyn satavuotisjuhlien yhteydessä) Eisenstein analysoi pitkään The Moth and the Flame -nimistä piirrettyä, jonka sankari on tuli. Filmi saa neuvosto-ohjaajan miettimään tulen vetovoiman eri muotoja. Psykologiaan perehtyneenä hän erittelee näistä ainakin seuraavia: tulen värin eroottisuutta ( punaiset lyhdyt!), valoa (fototpropismi), lämpöä (termotropismi) ja tulen liikkeen vetovoimaa, ja tekee johtopäätöksen: tuli vetää puoleensa ennen muuta sen kaikkivoipaisuuden ansiosta, millä se pystyy luomaan plastisia hahmoja ja muotoja. Heräsivät hiilten henget, kirjoittaa Leino. Eisensteinin artikkelit ja esseet ovat näyte siitä, mitä elokuvasta kirjoittaminen olisi voinut olla. Tulen plastisuuden avulla hän pystyy selittämään elokuvan merkityksen. Ominaisuus on sama, joka lumoaa päänsä kolauttaneen Aku Ankan tulen muodot: kaarituli, kartiotuli. Eisenstein ei kuitenkaan jää tähän, vaan etsii jälkiä tulen muuntelevaisuudesta kulttuurin ja taiteen koko kirjossa. Esimerkit vaihtuvat Mooseksen palavasta pensaasta Gorkin novellistiikkaan. Kielenkin hän katsoo ennen olleen tulen kaltaista muuntelevaisuudessaan. Tämä ominaisuus on osittain säilynyt runoudessa. Tuli aiheuttaa metonymiaa, sanoo Eisenstein. Psykiatrian alueelle päästään, kun ruvetaan pohtimaan pyromanian ongelmaa. Ketä tuli vetää puoleensa? Sitä jolta puuttuvat sen suuremmoiset ominaisuudet eli liikkuminen, muuttuminen ja vapaus, 4/

11 vastaa Eisenstein. Hänen konstruoimansa pyromaani on kuin reaalikapitalistisen Ankkalinnan hulluuteen pakeneva margariinityöläinen. Freud arvelee teoksessaan Das Unbehagen in der Kultur alkuihmisen (miehen) saaneen tulesta yllykkeen suunnata siihen virtsasuihkun ja pitäneen liekkiä fallisena. Näin tulen sammutus virtsaamalla olisi kuin miesten seksuaalista kanssakäymistä ja nautintoa potenssista! Virtsaamishalusta kieltäytynyt olisi sitten voinut ensimmäisenä vangita tulen kulttuurin piiriin. Nainen, jolla ei ollut samaa kiusausta, olisi taas jäänyt vartioimaan kotiliettä. Freudin suomalainen tulkki Tatu Vaaskivi epäili osuvasti onko tulen sukupuolinen merkitys toteennäytettävissä. Mutta onko Mooseksen palava pensas ja korven tulipatsas, Abrahamin lamppu ja helluntain tuliset kielet lainkaan sijoitettavissa tähän kaavaan?, Vaaskivi kysyi ja arveli psykoanalyytikoilla olevan sofistinen vastaus valmiina. Yhtäkaikki, tärkeää on se, että Freud muistuttaa tulen kesyttämisestä kulttuurisaavutuksena. Tuli on osa ihmisen määritelmää. III Tulen kielioppi on hämärtynyt. Ennen toinen tuli oli toista pyhempi, eikä ollut samantekevää millä se sytytettiin luvun Kemin Lapissa oli kihlajaisissa morsiamen vanhempien iskettävä valkea nimenomaan tuluksilla. Kitkatuli oli vanhempaa eli pyhempää. Pielisjärvellä ja Kaavilla kaski sytytettiin vielä 1800-luvulla kitkatulella. Tulta piti pyytää: Anna, Ukko, uutta tulta, elotulta, einetulta, uudistulta, toukotulta. Tuleen oli suhtauduttava kunnioittaen. 20 Valo tuli tulesta, aluksi lieden tulesta ennen pärettä tai tavattoman myöhään yleistynyttä kynttilää. Ensimmäisessä suomalaisessa virsikirjassa, jonka Jaakko Finno toimitti 1583, on virsi Coska walkia huonesen otetan. Se on koskettava muistutus aikakaudesta, jossa kivestä isketyt tulet rikkoivat ympäröivää hämärää. Kiuen sijs calliost osoti, Jost walkian iske totutit / cull huonet käskit walista, Pimeydhet pois adhista / Nijn auringon arman sian / Soitto tuli meidhän pihan. Tuli voi olla suojelija. Äskeisessä virressä uskoa verrataan siihen. Tuli voi olla saatanallinen: helvetintuli. I am the God of Hellfire, raakkui Arthur Brown. Puhe on 60-luvun brittipsykedeliasta. IV Jules Vernen romaanissa Tsaarin kuriiri emiirin pyöveli yrittää sokaista Mikael Strogovin silmät tuliastiassa hehkuvaksi kuumennetulla sapelilla. Mikael teeskentelee sokeaa, mutta lopuksi selviää, että aivan inhimillinen ilmiö, samalla kertaa sekä sielullinen että ruumiillinen, oli tehnyt tehottomaksi hehkuvan säilän vaikutuksen Hänen sydämensä hellyttämät kyyneleet, joita hänen ylpeytensä turhaan koetti pidättää, kumpusivat silmiin kasaantuen luomien alle, ja haihtuessaan höyryksi sarvikalvolla ne olivat pelastaneet hänen näkönsä. Tässä syvähenkisessä kohdassa olemme tehneet kierroksen, ja tulleet tulesta veteen. Suru pelastaa ihmisen. Tulen kanssa se muodostaa kulttuuri-ihmisen määritelmän. Yhdessä ne tekevät taiteen. 4/ Jean Cocteau (1929)

12 Timo Hännikäinen Sähkeitä hämärästi valaistusta huoneesta Ajatuksiin särkee, kädet puutuneet. Lehtien painomuste metelöi, rakentamattomatkin kaupungit on jo pommitettu. Häviän pasianssin, kuka voittaa? Muiden rikoksiin osallistun protestoimalla tai vaikenemalla. Omiini en voi ottaa osaa. Tahtoisin pitää sisälläni hiljaisuuden, mutta ulkona satava sade vastaa siihen koko ajan. Myöhä, puiden alla lehdet haravoivat tuulta. Jumala vaikenee kaksituhatta vuotta sekunnissa. Mahdoton sanoa mikä tarkimmin mittaa aikaa; hidas huone tuhkakuppi pysähtynyt seinäkello pöytä vai sormi Bussinkuljettajan ilmeestä näkee että hän on menettänyt otteensa. Oravat eivät enää juokse eteen kun pitäisi väistää. Ihminen on mahdoton ammatti, ei työttömyyttä. Ihmisenä oleminen on on. joka piirtää pölyyn Avaan ikkunan sateelle, tuoksuu kuulta. Tämä maailma on ainoa paikka jossa kellot ovat tasan jäljessä. Yksi niistä joissa on aikaa. Errare humanum est, silloinkin kun erehtyy säännöllisesti. Sohjossa taksi sammutetuin kyltein yrittää kotiin ennen aamua. Voi ihminen voittaa, mutta kuoleman ei tarvitse kilpailla. 22 4/

13 Edessäni bussissa ohuita takaraivoja jotka kätkevät sivistyksen: niin suuren tukahdutetun hellyyden, ihmettelen mikseivät sodat ole tuhoisampia. Ihmistä ei lueta niin kuin arabiaa. Pitää nähdä kasvot tietääkseen mitä sanomalehdellä kätketään puoli kahdeksalta aamulla. Olen vaiti, vanhin kieli jota puhun, jota en osaa. Kirjoitan sähkettä hämärästi valaistussa huoneessa. Teeskentelen kirjoittavani, kumartuneena sanomattomuuden ylle. Kuilun, jonka toisella reunalla olet joka on liian leveä kohtaamiseen mutta pudotakin voi. Kirjahyllyn päällä pulloon rakennettu 1300-luvun karaveli ilman miehistöä, kaikki sen ajan ihmiset jo kuolleet tai eivät enää elä. Nukkumaan mennessä vedät peiton korviin. Että elämäsi, joka ei alkanut kun synnyit ei lopu kuollessa. Että se on liian totta tarinaksi. Minun pitäisi lohduttaa kun kerran olen täällä, minua pitäisi lohduttaa, minulla ei ole muutakaan paikkaa. Kuulostan sinusta sinusta poissaolevalta, minulla ei ole muutakaan paikkaa. Suotta kiellän, myönnän tai epäilen, tuhkapala putoaa tupakasta takkini hihalle ja vierähtää lattialle. Yksittäisten tapahtumien turhuus on tietysti pientä kokonaisuuden turhuuteen nähden. Tahtoisin nousta ja lähteä, mutta en halua. Maailma tahtoo nukkua. Herätän sen puhumalla unissani. 24 4/

14 Aleksi Ahtola Nimetön 26 Istuin eteisessä ja odotin postin tuloa. Se oli keskimääräisestä saapumisajasta myöhässä 16 ja puoli minuuttia, eli kello oli tasan Aavistin myöhästymisen merkitsevän jotain kohtalokasta. Mietin ulkooven ruskeaa puuta ja postiluukun kirkasta metallia. Minulla on pienoisjunarata, mutta en jaksa työskennellä sen parissa koko päivää, joten postin odottelu on hyvää ajan kulua. No, toisinaan lueskelen papalta perimiäni venäläisiä klassikoita ja olen myös lainannut kirjastosta venäläistä käännöskirjallisuutta. Kun tarkasti ajassa oleva metallikuorinen Citizen-kelloni näytti tipahti postiluukusta ruskea virallisenoloinen kirjekuori. Se oli selvästi joko kunnalta tai valtiolta. Monet ihmiset vakoilevat minua ja tekevät minusta raportteja. Huomasin sen jo teknisessä opistossa. Sitä eivät kaikki usko, mutta esimerkiksi opiston rehtori Aatos Tervo kehotti minua juuri siitä syystä eroamaan. Etsin käsiini vanhan, mutta terävän Osuuspankin viivoittimen ja avasin sillä kirjekuoren. Sisällä oli kirje, jossa luki Nimenne ja sosiaaliturvatunnuksenne on peruutettu. Väestörekisterikeskus. Vastuuhenkilö Camilla Tuunanen puh. (virka-aikana) Kaikista miljoonista ja taas miljoonista ihmisistä juuri minun nimeni että sosiaaliturvatunnukseni peruttiin. Kaikki ovat aina vihanneet minua. Enkä minä ole tehnyt kenellekään mitään pahaa. En soittanut Camilla Tuunaselle, koska kaikki minulle selvisi oman terävän päättelykykyni ansiosta: vihamieheni mielenterveysvirastossa olivat päättäneet, että minun nimeni peruttaisiin, jotta sosiaalistuisin juoksemalla kaikenlaisissa virastoissa kaikkia ihmeen kortteja vaihtamassa ja menettämässä rahaa. Pyydän anteeksi sanavalintaani, mutta minua todella vitutti. Taneli Holopainen todella oli niin hankala ihminen valtiolle, että hänet oli murhattava. Kun valtakoneisto huomasi, että minua ei voi nujertaa laskuin, psykiatrein ja velvollisuuksin he päättivät murhata minut poistamalla nimeni, aivan kuin minua ei koskaan olisi ollutkaan. Naputtelin käsissäni edelleen Osuuspankin hippo-viivoitinta. Meidän perheessä ollaan aina oltu KOP:n asiakkaita ja nyt sitten tämän Meritan. Eräs syy kärsimääni terroriin on se, että kaikki luulevat, että minulla on paljon rahaa. Kateel- liset luulevat niin. Naapurin Mäkeläkin sai valtiolta rahaa, vaikkei se tee yhtään mitään enempää kuin minäkään. Päinvastoin se juo viinaa. Minä en juo viinaa. Harvoin edes tavallista kahvia, vaan enimmäkseen pikakahvia. Mutta toisin kuin tämä Mäkelä minä maksoin valtiolle veroa mk. Ja sitten vielä perutaan nimi. Tosin Mäkelällä ei olisi mitään rahoja, millä maksaa mokomalla juopolla. Eikä ole rahaa niillä tyypeillä mielenterveysvirastossakaan. Siitä niiden kateus johtuu. Köyhyydestä. Tekisivät töitä. Sitä varten rakastavat sitä Mäkelääkin. Köyhä rakastaa köyhää, tyhmä tyhmää. Menin katsomaan sen ovea. Siellä luki Mäkelä. En usko, että ne peruvat sen nimeä koskaan, vaikka aivan sama minulle: samana köyhänä juoppo-mäkelänä se pysyy, vaikka peruvatkin. Naputtelin viivoittimella kumisaappaita. Jos puhelin soi, mitä minä vastaan puhelimeen? Kumisaappaat olivat papan vanhat. Papan nimi oli Holger. Holger Holopainen. Hän oli kumisaapasinsinööri. Pappa oli laiha pitkä mies, jolla oli omituiset vaaleat kulmakarvat. Onkohan tämän nimettömyysjupakan taustalla Papalta perimäni osakkeet. Kumisaapastehtaan osakkeista saa huimia osinkoja, vaikka kai ne nykyään myyvät siellä myös autonrenkaita. Enkä minä voi nostaa osinkojani pankista, ellei minulla ole nimeä. Nostaakohan ne rahat joku muu Mietin masentuneena nimettömyyttäni pari tuntia, kunnes ovikello soi. Siellä oli kaksi pitkää miestä tummissa puvuissa ja valkoisissa tennissukissa. Kiinnostaisiko teitä Jeesuksen asia? Kysymys oli yllättävä, enkä osannut vastata siihen mitään. Katselin typertyneenä ohuita punaisia ja sinisiä raitoja miesten tennissukissa. Luulen, että he olivat vakoojia, jotka mielenterveystoimisto oli lähettänyt nuuskimaan, että olenko minä murtunut identiteettini menetyksestä. Mietin mitä tavallisesti sanotaan, jos ei olla tavattavissa. Oletteko asunnon omistaja, sama mies kysyi. Ruhtinas on valitettavasti lähtenyt Krimille eikä ole tällä hetkellä tavattavissa, vastasin niin arvokkaasti kuin osasin ja suljin oven. Pääsin vakoojista, mutta nimettömyyteni ongelma minulla vielä oli. Päätin lueskella erilaista kirjallisuutta ja keksiä nimen. Pari päivää vietin keksiessäni nimeä ilman, että mitään mainittavaa tapahtui. Muuan varis tosin törmäsi ikkunalautaan, mutta ei sen kummempaa. Kun myöhemmin kävin (bussilla) kirkkoherranvirastossa mustavalkoinen Ahtisaari hymyili minulle vinosti ja kanslistikin oli hyvin ystävällinen: Miksei nimi voisi olla Ruhtinas Ivan Denkin. Ruhtinas etunimenä. Miksei. Itse asiassa oivallinen valinta. En itsekään olisi keksinyt parempaa. Te taidatte muuten olla Suomen ensimmäinen Ruhtinasniminen mies. Muutenkin uusi nimenne on hieno kokonaisuus Onnittelen. Kun parin päivän päästä kävin hivenen jo ruosteisella, mutta silti käyttökelpoisella Tunturi-polkupyörälläni vaihdattamassa kirjastokorttini ostoskeskuksessa sijaitsevassa kirjastossa, kirjastotäti hymyili harvoilla hampaillaan ja kysyi: Teidän ylhäisyytenne on viime aikoina löytänyt itsensä. Kyllä niin, mutta sanokaa ihmeessä vain Ruhtinas, sanoin minä. Ruhtinas on lainannut paljon venäläistä kaunokirjallisuutta, ettekö haluaisi tulla puhumaan tänä iltana kirjallisuuspiiriin, jostain teidän ylhäisyyttänne lähellä olevasta aiheesta? Niinpä puhuin kirjastossa sinä iltana aiheesta Ruhtinaat 1800 luvun venäläisessä käännöskirjallisuudessa. Esiintymi- 4/

15 seni oli ehdoton menestys. Luulen, että osana menestykseen oli uusi kirpputorilta ostettu pukuni. Seuraavan viikon lauantaina puhuin martoille aiheesta Venäläiset perinneruuat uhka vai mahdollisuus. Kirjastotäti tai oikeastaan kirjastovirkailija hänhän on minua vuoden nuorempi on paljastunut Inkeri-nimiseksi. Hän on muuttanut minulle tai meille. Opiskelen Avoimessa yliopistossa venäjää, eikä Taneli Holopaista kaipaa enää kukaan. Jean Cocteau (1928) 28 4/

16 Timo Hännikäinen & Aleksi Ahtola Paavo Haavikon haastattelu 30 Art House, Helsinki, I Haavikon alustus PH: Tässä lähtökohtana minulla on sellainen dualismi mikä on vallinnut valtion ja kansan välillä ja niistä on yritetty tehdä yhtä ja samaa huonolla menestyksellä, kun ne eivät ole sama asia. Valtio on organisaatio, joka on kerännyt ryhmiä, ihmisiä ja laitoksia ja kansa on joukko nimettömiä ihmisiä. Tämä dualismi näkyy selvästi murroskohdissa Suomen myöhemmässä historiassa. Se näkyy hallitusten petoksena kansaa kohtaan. Tämä on näkökulma, jota ei tietenkään ole koskaan esitetty, se on niin ankara. Sen voi hyvin katsoa alkavan tästä ensimmäisestä merkkimiehestä, suomalaisuuden merkkimiehestä, suurmiehestä, Snellmanista, jonka koko ideologia ja petos kansaa kohtaan näkyy, kun hän hallituksensa tai senaatin puolesta totesi, että suurien nälkävuosien aikaan mikään hallitus ei ole koskaan tehnyt näin paljon kansan hyväksi. Hän erotti valtion kassakirstun. Se mikä on koottu valtiolle, on ehkä kansalta koottu, mutta kansalla ei ole mitään sen kanssa tekemistä. Hän katsoi että Oulun lääniin oli investoitu paljon rahaa, kun oli yritetty kuljettaa viljaa ja pelastaa ihmisiä ihmistä kuoli. Se on ainut lause, mikä hänen tuotannostaan kannattaa julkistaa, ja se pitäisi ehdottomasti hakata Snellmanin patsaaseen. Mikään valtio ei ole koskaan tehnyt näin paljon kansan hyväksi. Ja oikeastaan sen jälkeen ei ole paljon sanomista, muuta kuin se jatko. Tasan 50 vuotta myöhemmin seuraavat suurmiehet, Tanner ja Paasikivi, neuvottelivat ja hoitivat, toinen liikkeenjohtajana ja toinen pankkimiehenä, mutta siis selvästi näkyvissä oleva elintarvikkeiden ja viljan loppuminen ei ollut sellaista mitä valtio olisi pystynyt tekemään kansan hyväksi, vaan nälkä johti kansalaissotaan, jossa valtio taas otti omansa. Sodan uhrit olivat kohtuulliset, mutta vankileireillä nääntyi paljon ihmisiä. Olen ajatellut, että meiltä voitaisiin kastroida miehet, että tämän vuoden 18 hallituksen, jossa Tanner ei enää ollut, aikaansaama vankileirien hätä merkitsi sitä, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli ehkä kahden rykmentin verran vähemmän syntyneitä ja sotilaiksi kasvaneita miehiä. He tuhosivat sen verran kuin olisi tarvittu Summan pitämiseen. Myöhemmin heistä tuli tietysti merkittäviä, Tanner oli keskeinen voima Rytin kanssa, joka oli täydellinen tuholainen. Aina nuorena ihmettelin kun Stalin antoi ammuttaa tavallisia tuholaisia, nyt olen täysin sitä mieltä että tuholaiset pitäisi ampua. Ja Rytihän oli nerokas talousmies, ja hän tuhosi Kordelinin omaisuuden myymällä kaiken käteiseksi rahaksi vuosien aikana, jolloin inflaatio söi sitä. Sitten hän sitoi senaikaiseen puntaliittoon suurinta ja halvinta valuuttaa, joka ehdottomasti on viisasta pienelle maalle eli täysin tuhoisaa. Sitoi markan siihen, mikä oli johtaa Suomen toiseen sisällissotaan, kun maatilat alkoi paukkua alta pois. Ihmisiä lähti Venäjälle, jossa heidät tuhottiin. Se oli osa tämän talouspolitiikan seurauksia. Mutta ei se vielä riittänyt, vaan otettiin lainaa maan tavoin, samaan tapaan kuin 10 vuotta sitten tapahtui, semmoiseen nousuun että se romahti, ja sen jälkeen Ryti kielsi ehdottomasti että on varoja olemassa varusteluun, kun hän ei ymmärtänyt että tykkitilaukset luovat omat rahansa, että kun työntekijät saavat palkkansa juuri vuoden 32 alusta, niin siitä kertyy huomattava takaisinmaksu samana päivänä viinakauppoihin. Mutta hän ei ymmärtänyt, hän näki kaiken staattisena ja sen takia hän oli arvostettu. Hän ei pystynyt tajuamaan muuttujia, kahta muuttujaa samassa asiassa. Se oli koitua Suomelle kohtaloksi, ja on kauhistuttavaa lukea vuoden 39 tilannetta: Suomi on varaton, ja mitä Ryti tekee rahalla kun Amerikasta olisi saanut keväällä tykkejä erittäin halvalla ja sieltä olisi tullut lentokoneitakin ratkaiseva osa. Sieltä olisi saanut luottoakin. Hän osti kultaa, joka sijoitettiin Amerikkaan, ilmeisesti pakolaishallitusta varten tai hänen elatuksekseen. Hän osti kultaa, mikä onkin hyvä taisteluväline; kun heittää venäläisen naamaa Paavo Haavikko päin kultakilolla niin kyllä se toimii. Hän oli Suomen historian ehdottomasti merkittävin henkilö, luultavasti. Hän vei kaksi kertaa Suomen aivan lähelle tuhoa. Ja juuri nämä ovat hänen petoksensa. No sitten tänä ankarana aikana haluttiin varustautumista vahventaa sillä mitä ei ole missään osattu sanoa ennen kuin minä sen kirjoitin: perustettiin Kansaneläkelaitos, ja alettiin maksaakin ensimmäisiä markkoja. Sehän oli todellisuudessa siviilityövoiman mobilisaatiolaitos saksalaiseen malliin. Haettiin sieltä reikäkorttikoneesta kaikki 40-vuotiaat autonasentajat, jotka oli vasenkätisiä kaikki ryhmät voitiin mobilisoida niin kuin armeijat. Ja ei se toimi hyvin, meillä oli toisin kuin Saksassa hyvin mobilisoitu työvoima, vaikkei se tahtonut riittää sodan aikana ja tässä oli hallituksen petos sen jälkeen kun oli määritelty nimenomaan, että siltä ei saa antaa lainaa valtiolle. Ja ei kulunut kuin vähän aikaa, kun kaikki rahat ohjattiin valtiolle. Ja sitten ei niin kovin monta vuotta, minäkin maksoin ikäni kansaneläkemaksua, mutta seuraava petos oli se, että siitä ei koskaan maksettu 4/ Esa Mäkinen

17 mitään. Koska valtio ei pysty muuhun kuin petokseen. Petos on valtion ainut toimiala. Ja sitten hallitus ja presidentti rikkoivat tuota rahalakia, tässä vapautumisen yhteydessä teloittivat kaikki nämä lainaa ottaneet vastoin rahalakia joka oli juuri tehty, ja oikeuskansleri todennut, että se että Suomen rahalla pitää olla kiinteä kurssi pitää palauttaa välittömästi tarkoittaa muutamaa päivää. Mutta presidentti selvisi aivan hyvin tästä ja hallitus. Se oli petos numero se ja se. Ainoa mihin meillä ei ole petosta suunnattu on propaganda, Suomi on propagandan suurvalta. Meillä on sadan vuoden aikana käytetty hyvin paljon rahaa propagandaan, ei tietysti yhtä paljon kuin nykyään, mutta lehdistö on vaihdettu. Ja siihen liittyy tietysti se, että meillä on kaksi kirjanpitoa työttömistä, ja se, että patentti- ja rekisterihallitus ei voi noudattaa tietenkään lakia, että yhtiöiden pitäisi ilmoittaa sinne niin kuin pitää. Vaan meillä on hyvin paljon kuolleita sieluja, kuolleita yhtiöitä, ja vielä pidetään yllä sitä kuvitelmaa, että Suomessa on paljon yrittäjiä. Se on välttämätön tilastoharhautus, joka liittyy tähän meidän propagandaan. Että sinne ei tarvitse lähettää. En ymmärrä miten voi olla lähettämättä, mutta suomalaisista yrityksistä hyvin suuri osa on kuolleita sieluja, elämättömiä, niin kuin Tsitsikov sanoisi. 32 Ja seuraava propagandan avulla tehty petos eli tämä omasta rahasta luopuminen ja sitoutuminen Saksan markkaan saattaa olla hyvinkin hienolta tuntuva niille jotka eivät taloutta tunne tai ovat propagandan vaikutuksen alaisia. Siitä on historiassa sen verran monta esimerkkiä, että kun heikko sotaliittolainen, että Italia oli hirveä apu Saksalle kun ne joutuivat paikkaamaan sen tappiot, niin sama on heikko valuutta vahvalle. Argentiina on sortumaisillaan kun ne on sitoneet Yhdysvaltain dollariin, ja meillä on kahden puolen kaksi vapaata kansakuntaa, Venäjä ja Ruotsi, jotka eivät ole Saksan rahaliittoon liittyneet. Ja se on uskomaton menetys, minkä propaganda muuttaa menestykseksi ja iloiseksi juhlaksi, että siellä on eräänlainen liittyminen suureen, sanotaanko vaikka Neuvostoliittoon, se on samanlainen suuri kokeilu. Mutta ihmiset sen maksaa, kun EU:nhan piti poistaa työttömyys ja niin edelleen Ja viimeinen kansallinen petos on se, että Suomi selitetään maaksi joka voi lähettää kehitysapua, kun sen pitäisi olla kehitysavun saaja, kun meiltä on häviämässä yhteinen ja millään tavalla ymmärrettävä kieli. Pääosa TV:n uutisia puhuu päivästä päivään Yhdysvaltain terrori-iskuista kun tarkoitetaan sinne suuntautuneita terrori-iskuja. Siis meidän kieli, joka on naurettava asia, jokainen osaa lukea, kirjoittaa ja puhua, näkyy juuri ettei ole kielellistä ja tapojen muovaamaa käytöskoodia, niin silloin sitten ihmiset ampuu Peruskoulu on niin heikko ettei tuleville murhamiehille, hyvien perheiden lapsille, opeteta että jos ampuu kännykkään puhuvaa ihmistä, niin se viesti jää sinne. Tämä pitäisi heti opettaa, kun teette murhan ja se on ihan tavanomaista, ei se ole sen ihmeempää kuin tehdä objektivirhe niin tämän kulttuurin katoamiseen me tarvitsisimme hyvinkin sen kehitysrahan, koska me olemme kehitysmaa; meillä ei ole enää edes omaa kieltä. Meillä ei ole omia kirjastoja, niissä on vain näitä ATK-laitteita, joilla kirjataan kävijöiksi myös ne jotka on kysyneet netistä kirjaa Siis tämä väärinymmärrys on niin huikea, että kun Nokiakin pystyy myymään valtiolle ylihintaan aivan mitä tahansa. Nämä kehittyy niin nopeasti että minkä nyt ostitte on jo vanhanaikainen. Ja sitä pidetään etuna että tämä kehitys on niin nopeaa pitäisi sanoa että se ei ole suinkaan kehitystä vaan se on niin vanhanaikainen että se pitäisi laittaa suoraan romuksi heti, eikä ottaa käyttöön. No, siinä on joku määrä näitä erittäin raskaita petoksia, että siitä on aika vaikea poimia ketään oikein pahaa, mutta tietysti tämä Snellman ja Ryti on siinä heti ensi rivissä. Rytihän on nyt siis korotettu semmoiseen käsittämättömään kirkkauteen juuri siksi että hän on niin tyly ja tyhmä. II Haastattelu TH: Jossain yhteydessä olet maininnut, että Talvipalatsin virallinen versio ei tyydyttänyt sinua. Minkä takia? (*) PH: Niin, kun minä löysin tämän, niin tämä oli suorasukaisempi ja parempi. Olin ilmeisesti pelännyt kriitikoiden vastaanottokykyä ja lisäsin siihen lyyrisiä aineksia ja pehmensin sitä. Tämä on kovempi ja ankarampi, se oli minulle hämmästys. Ja helvetinmoinen vaikeus selvittää sitä käsialaa, aivan mahdoton tehtävä. Tämä oli 624 liuskaa ja joillakin liuskoilla oli vain yksi sana, ja se ei ollut tarkoitettukaan luettavaksi vaikka oli muistiinpano. Ja nyt sitä Auli Viikari vuosia selvitti. Se oli hyvin jännittävää ja kummallista, kuin olisi ihan jotakin kieltä tutkinut. Ja tuohan oli siitä vaiheesta kun modernismi oli jo vakiintunut, Eeva-Liisa Manner oli nopeasti kääntynyt modernistiksi ja nuori Pentti Saarikoski saattoi käyttää Talvipalatsia suoraan Mitä tapahtuu todella -kirjaansa Minä olin vähän siihen jo alkanut kyllästyä, mutta eivät nämä jotka silloin olivat vasta käännynnäisiä ja jäljessä Se oli 50-luvun päätös. Olihan se sitä tietysti minullekin. TH: On väitetty, että yleisön ja kirjallisuuden välirikko olisi alkanut 50-luvun modernismista. Miten itse suhtaudut väitteeseen? PH: No Siinähän on paljon sellaista reaktiivista aineistoa, joka kohdistui esimerkiksi Tulenkantajia vastaan, jotka olivat niin romanttisia ja traditionaalisia. Ja minä en osaa sitä oikein sanoa, sen takia että kyllä vaativan kirjallisuuden jos otetaan vaikka Haanpään vastaanotto, on ollut yhtä vaikeaa. Se ei ole siitä miksikään muuttunut. Olen lukenut, selaillut tässä sitä hänen talvisotakirjaansa, mikä se nyt onkaan (TH: Korpisotaa.) Korpisotaa, niin. Kyky manipuloida kirjallisuutta on Suomessa tietysti ollut suurten kustantajien kyky. Tänä päivänä palkintoja kyllä jaetaan aika sisäisen tunnon vapaudessa ja että tuo ei voittanut sitä maailmankilpailua, niin siitä näki että hän oli kirjoittanut sen kyllä vähän niin kuin ottaen huomioon että se on hyvin selkeä ja helppo ymmärtää, kun hän osasi englantia, luki englantia niin hän on tiennyt että ne kirjoittavat sen idioottiyleisölle Amerikkaan, ja kyllä se kuitenkin onnistuttiin hylkäämään. Se olisi ollut Suomen asialle ja nimelle tärkeä voitto, mutta kyllä se on niin että asiantuntijat on pahimpia kaikista. Ne kyllä onnistuivat siinä niin ettei se saanut sitä sitäkään tunnustusta, joka olisi hänelle todella kuulunut. Koska kuitenkin se ja Samuli Parosen Kuolismaantie on ne sotakirjat jotka on kirjallisuutta, Väinö Linna ei ole sitä olennaisesti On tietysti näköharha, että 40-luvulla ei ollut mitään muuta saatavissa olevaa joululahjaa tai muuta kuin kirjat. Kun suomalaiset ostaa kirjan lahjaksi, se antaa niin väärän kuvan. Suomessa on aika pieni ja lukutaidoton yleisö. Ja ulkomaat kuvittelevat että Suomi olisi oikein kirjamaa, niin sehän 4/

18 34 Esa Mäkinen ei pidä paikkaansa, aikamoisia hölmöyksiä. Siinä on nähtävissä kirjallisuuden ensin suuri suosio, juuri keskeisin siinä Mika Waltari, jonka kirjathan toki olivat hyviä, ja sitten tämä tosioloinen kerronta, johon kyllä kai vaikutti tuo Max Jakobson Hän on pahin lausunnonantaja, kun hän on muka läsnäollut mukasilminnäkijä, niin niihin kertomuksiin ei varsinkaan voi luottaa Hän kertoi että kun hän oli tullut Suomeen silloin 50-luvulla, niin kirjallisuuteen oli tullut uusi virtaus, modernismi, jonka johtajana oli Paavo Haavikko. Se on vähintäänkin koominen ilmaus, ei niitä modernisteja olisi kukaan voinut johtaa. Eikä minulla olisi ikinä pälkähtänyt päähänkään, semmoinen ajatus Niin, hän kertoo siinä, että ne luopuivat kansallisista arvoista. Mitään niin kansallista Paavo Rintalaa, Marja- Liisa Vartiota, Antti Hyryä, maaperään sitoutunutta kirjallisuutta sillä ei ollut mitään tekemistä kansainvälisten virtausten kanssa, tai romantiikan. Ne sekoittivat kaksi asiaa, kun on tämä propagandakeskeisyys meillä, niin ne luulivat että jos kirjallisuudessa ei ole propagandaa ja sitä siinä ei ollut niin se ei ole kansallista. Ja menivät taas täysin harhaan. Että siinä muutamia vastauksia tähän, mitä tapahtui. Ja tapahtui paljon, aikakauslehdistön nousu, populaarikulttuurin nousu, Hymy-lehti, Väinö Linna, Keihänen, Anttila Kansa saa mitä se haluaa halvalla ja paljon, laatu helppous -suhde oli sillä ajalla ja on ihan selvää ettei siinä kirjallisuus voi kovin menestyä. AA: Olet sanonut, että moderni kirjallisuus on mielestäsi lähempänä klassista kirjallisuutta PH: Joo, sellainen tunne on minulle elämän mittaan tullut, että se selkeys ja yksiehtoisuus, sillä tavalla avarasti kun taide on likimääräisesti yksiehtoista niin se on jotain muuta kuin tätä samaistumista ja tämmöistä mukaanmenoa vaativa romantiikka, oli se sitten työläisromantiikkaa tai porvariston romantiikkaa, niissä ei ole kauhean paljon eroja. Suuria tunteita ja tyhjiä kuvia TH: Toisaalta, kun ajattelee esikoiskokoelmaasi Tiet etäisyyksiin, niin siinähän on nähtävissä tiettyjä romanttisia piirteitä, kuvaston tasolla esimerkiksi. PH: No on, historiallisia totta kai, siis kuvasto siinä on selviäkin viitteitä romantismiin, se epämääräisyys, ja minä olen kirjoittanut ehdottoman eksaktisti Minun talot, tavat, kaikki asiat on minun omasta piiristäni ei ole häilyviä runokuvia, vaan ne on skarppeja Juu, kyllähän sen kautta koko runous, maailmanrunous aina Afrikan runoutta myöten on kohotettu johonkin maailmaan. Mutta romanttisuus tarkoittaa epämääräisyyttä, sitä että siihen pitää mennä kuin kastikkeeseen. TH: Kirjallisuudentutkimuksessakin on puhuttu 50-luvun modernistien symboliikasta, mutta eikö tavoitteena ollut puhdas kuva, että puu tarkoittaa puuta ja lintu lintua, jne.? PH: No sitä on juuri tässä Talvipalatsin varhaisversiossa. Että eihän tuossa voi lukea kaikkialla on kaikki koska tai ehkä sittenkin Mutta sehän olisi mahdottomin tehtävä alkaa korostaa itselleni puhtaan runouden mahdottomuutta. Tämä on kyllä ääriyritys, runoutta joka ei maistu paljon. Täällä on yksi oikein hauska semmoinen säe jossa sanottiin että hylje ja hansikas. Katsoin että siinä lukee ainoan hylje ja hansikas, ja siellä lukikin nainen kylpi ja kumartui hiustensa 4/

19 painoon. Se kumartui oli se hansikas. Että ihan helppoa se ei ollut. Tuossa väitöskirjassa (**) on ihan oikein käsitelty puhujan määrittely ja teoskokonaisuuden hahmotus. Jouduin sitä miettimään tässä yhteydessä että kaikki voi koodautua repliikkeinä, sangen kommunikatiivisesti. Niihin on indikoitu sanoja, kerrottu viesti ja myöskin indikoitu vastaanottaja. Ne on aina ehdottoman sosiaalisia, vaikka ne olisivat miten pieniä ne ovat jonkun repliikkejä kuulijalle Joka sitten viittaa siihen, että minun oli ei helppoa mutta kuitenkin mahdollista siirtyä kuunnelmien, näytelmien ja librettojen tekijäksi. TH: Muistelmissasi puhut muutaman kerran 90-luvun kirjallisuudesta. Vertaat sitä aika suoraan 40-luvun kirjallisuuteen, että yhtä tyhjänpäiväistä. PH: No, 40-luvun koulukunnassa oli myös tämä tietty ohuus ja teoreettisuus, ja se on se minkä asiantuntijat ja kustannusyhtiöiden asiantuntijat seulovat esiin. Ja sen vuoden, sen hetken menekki tai huomattava kirja Söderströmillähän oli joku suuri lahjattom.. lahjakkuus joka vuosi. Että kyllä suomalainen kirjallisuus ylitti onhan sitä paha sanoa kun olen ollut sen keskelläkin vielä se ylitti voimavaransa tai oli muuten vain tylsää ja tyhmää. Siellä oli niin paljon uusia nimiä. 40-luvun parhaat runoilijat, niin kuin Kivikk aho ja Helvi Juvonen olivat ylittämättömiä, suurta maailmankuvaa välittäneitä tekijöitä. AA: Mikä on suhteesi annalisteihin? (***) 36 PH: Minä olen ollut annalisti koko ikäni tietämättä heistä. Minun metodini on ainoa jonka olen keksinyt ja joka on pätenyt, että on pitäydyttävä pienissä tosiseikoissa että voi rakentaa suuria. Ja tämä suomalainen historiankirjoitus, joka perustuu näihin korkeisiin ja lähinnä kansallisiin aatteisiin, ja meidän historiankirjat pystyvät kirjoittamaan vain niistä. Se on vieraannuttanut monet semmoisesta konkreettisesta kirjoittamisesta. Historiankirjoittamisella ja kirjallisuudella ei ole mitään eroa, riippuu ihan että pystyykö historiankirjoitus siihen mihin paras kirjallisuus. Tämä tosiseikkojen etsiminen ja yhdisteleminen on se jota olen tehnyt kirjallisuushistorioissa ja historiankirjoissa. Tätä annalistista suuntausta olen noudattanut Yksityisissä asioissa. Se on hyvin annalistinen romaani, siitä puuttuu tämä sisällissota- tai vapaussotakirjallisuudelle ominainen aatteellinen kuorrutus, joka tekee niistä täysin mahdottomia. Se on annalistinen romaani, jossa käy niin kuin pienen ihmisen käy, ja se herätti aikamoista ärtymystä, etten sanoisi vihaa jopa niin valistuneissa ja älykkäissä henkilöissä kuten Pentti Saarikoskessa. Saadakseen tämän porvarillisen henkilön, kuten hän sen käsitti, hän kertoi että sen täytyy ei, hän haki siitä vastenmielisimmän ominaisuuden, tietysti, niin kuin historiankirjoituksen kritiikki keksii, että tämän henkilön täytyy olla suunnattoman lihava. Ja kun minä taas kuvailin, että hän on taas aika pieni ja kuivankälppeä, ei mikään viittaa siihen, että hän olisi suunnattoman lihava. Mutta tästä hän sai tehtyä siitä epäihmisen, ei nyt juutalaisen rodullisesti, mutta joka vastaan tullessa pitäisi tappaa. Siinä näkee, että jos se olisi ollut oikeistolainen, jos se olisi ollut vaikka kristillinen tai sosiaalidemokraatti joka olisi ammuttu, se olisi ollut ihminen, koska sillä olisi ollut aate. Mutta kun se oli niin vastenmielinen, ettei Saarikoski tiennyt miten olisi sen kuvannut Se oli hyvin hauska kokemus lukea sitä kritiikkiä. Että se an- nalismista, se on yrityshistoriikeissa ja historiikeissa yleensä aika luontainen asia, että on haettava näitä vähäpätöisiä asioita. Mutta suomalaisesta historiankirjoituksesta puuttuu kaksi asiaa. Tai siellä on yksi vahva, nimittäin aatehistoria, jolla ei ole mitään merkitystä. Se on pelkkää propagandaa. Talouden ja sotahistorian tuntemus ovat ne puutteet. Ja sen takia meidän historia on niin tätä valtiovallan petosta suojeleva ja ihannoiva, koska se on aatteellista toimintaa. Ei pysty näkemään mitä on se yritys. Ehkä eräänlaista annalismia oli 50-luvun alussa tämä Huizingan Keskiajan syksy -niminen hirvittävän hyvä kirja. Se on historiankirjoituksen modernismia, koska se hylkää tämän aatteellisen puolen. AA: Mitä mieltä olet akateemisesta historiankirjoituksesta ja keitä akateemisia historiankirjoittajia arvostat? PH: En minä voi vastata tuohon kysymykseen. En tahdo joutua kunnianloukkaussyytteeseen. * Runoelma Talvipalatsi julkaistiin vuonna Vuonna 2001 Art House julkaisi toisen version, joka perustui Talvipalatsin alkuperäiseen käsikirjoitukseen. ** Talvipalatsista julkaistiin tänä vuonna Leena Kaunosen väitöskirja Sanojen palatsi (SKS 2001). *** Annalistit; eräs historiantutkimuksen koulukunta, joka pyrkii luomaan kokonaisuuksia keskittymällä pieniin ja vähäpätöisiin historiallisiin tapahtumiin. 4/

20 Esa Mäkinen Numeron henkilöt Aleksi Ahtola (s. 1979) on helsinkiläinen Rolf Lagerborg -tutkija. Epp Annus on virolainen kirjallisuudentutkija. Tuomas Gynther (s. 1978) on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija. Paavo Haavikko (s. 1931) on suomalainen kirjailija, akateemikko ja kustantaja. Veli-Matti Huhta (s. 1972) on valtiotieteiden maisteri. Timo Hännikäinen (s. 1979) helsinkiläistynyt padasjokelainen runoilija. Anu Laitila (s. 1978) on helsinkiläinen kääntäjä. Esa Mäkinen (s. 1980) on yhä. Karl Ristikivi ( ) on virolainen kirjailija. 38 4/