Vanhan kirjallisuuden vuosikirja

Transkriptio

1

2 Vanhan kirjallisuuden vuosikirja (25-27) LISÄOSA Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry 2013 Sisällysluettelo Vanhan kirjallisuuden päivät Rosvoja ja poliiseja Anssi Arohonka 7 Raha Balzacin, Dickensin ja Dostojevskin tuotannossa Pekka Pesonen 13 Hopeataalerin ja kultamarkan kirjailijat Pekka Tarkka 19 Nousukkaita ja keinottelijoita kotimaisessa satiirisessa kirjallisuudessa Sari Kivistö 2

3 Teksti on julkaistu aiemmin Bibliophiloksessa 4/2011. Kirjakauppias Anssi Arohonka Rosvoja ja poliiseja Varkaat ja vaarat vaanivat kirja-alallakin Yksi järkyttävimmistä suomalaiseen kirjankeräilyyn liittyvistä tapahtumista oli kuuluisan kirjainkerääjän Matti Pohdon loppu noin 150 vuotta sitten. Hän oli taas kerran matkalla metsästämässä harvinaisuuksia ja yöpyi majatalon penkillä. Nukkuessaan hän tuli sylkäisseeksi vieressä olleen miehen kasvoihin, josta tämä raivostui siinä määrin, että sieppasi kirveen käteensä ja löi sillä Pohtoa niin voimallisesti, että kirveen terä upposi bibliofiilin päähän hamaraansa myöten. Murhamies ei tiettävästi ollut havitellut Pohdon kirja-aarteita eikä ehkä ollut edes lukutaitoinen. Tarina kertoo kyllä kirjaharrastuksen vaaroista. Varsin yleisesti tunnettu, suoranaisesti kirjavarkauteen liittyvä murhatapaus sattui Ranskassa. Asiakas oli pitkään mankunut antikvariaatinpitäjältä tämän omistamaa suurta kirjaharvinaisuutta. Vihdoin viimein kauppias suostui sen myymään mutta tuli jo illalla katumapäälle, murtautui asiakkaan asuntoon, murhasi hänet ja vei kirjan takaisin liikkeeseensä. Tarina ei kerro, pidettiinkö tuomiosta päätettäessä lieventävänä seikkana sitä, että kyseessä oli selvästi intohimorikos. Suomessa kirjavarkauksiin eivät sentään henkirikokset ole yleensä liittyneet. Varkaita kirjastossa Kirja on kätevä ja kiehtova esine. Koska se on yleensä suhteellisen pienikokoinen, se on myös helppo varastaa. Lievin kirjavarkauden muoto, jos sitä nyt voi laisinkaan sellaisena pitää, paheksuttavana kylläkin, on lainata tuttavalta kirja ja jättää se palauttamatta. Ystävyys saattaa olla silloin koetuksella. Toisaalta julkisista kirjastoista lainattujen kirjojen palauttamatta jättäminen on jo selvästi rikos. Siinähän varastetaan yhteistä omaisuutta. On hätkähdyttävää tietää, että jo pitkään julkisista kirjastoista on varastettu ennen kaikkea oikeustieteellistä ja hengellistä kirjallisuutta, jälkimmäistä myös antikvariaateista. Oikeustieteellistä, usein loppuunmyytyä kurssikirjallisuuttahan antikvariaateissa ei yleensä ole. Muuan tuttavani esitteli kerran kotonaan laajaa shakkikirjakokoelmaansa. Monissa kokoelman kirjoista oli kirjaston leimat. Hän selitti ilmoittaneensa lainaamansa kirjat kadonneiksi ja korvanneensa niiden hinnan kirjastolle. En ole juristi, mutta oletan, että sillä keinolla ei omistusoikeus varmaankaan ole siirtynyt lainaajalle. 3

4 Pilailijoita ja asiantuntijoita Jotkut pitävät kirjojen varastamista antikvariaatista hauskana pilana, kuten Kaurismäen elokuvassa Valehtelija, jossa päähenkilö varastaa vanhain kirjain kaupasta opuksia huvikseen. Muuan lahjakas näyttelijätärkin kertoi häpeämättömästi takavuosina erään naistenlehden haastattelussa nuorempana varastelleensa kirjoja antikvariaateista. Ehkä hän oli tullut synnintuntoihin ja halusi julkisesti ripittäytyä. Kirjavarkaat varastavat teoksia kodeista, kirjastoista ja kirjakaupoista ja vievät ne omaan hyllyynsä tai myyvät antikvariaatteihin. On ollut välillä viheliäistä todeta, että varas on jopa vienyt kirjoja toisesta ja myynyt ne toiseen antikvariaattiin, ja taas päinvastoin. Laajamittainen, koko kirjastoon kohdistuva varkaus on harvinaista jo kuljetusvaikeuksienkin vuoksi. Parikymmentä vuotta sitten pohjanmaalainen paikallislehti kertoi erääseen kotiin tehdystä murrosta. Uutisessa arveltiin, että yksityiskodin niteestä koostunut kirjasto oli yksi ehkä maamme suurimpia. Varkaat olivat selvästi asiantuntijoita. Kaikki Päätalon kirjoittamat teokset oli viety, uutinen jatkui. Tyypillinen kirjavaras? Kirjavarasta ei voi tunnistaa ulkonäön, iän eikä varallisuudenkaan perusteella. Muuan edesmennyt asiakkaani kertoi, kuinka hän opiskelijana oli ollut asioimassa Akateemisessa kirjakaupassa ja huomannut, kuinka silloisen presidentin rouva työnsi vaivihkaa kirjaa muhvinsa sisään. Kertojani meni myyjän luo, nykäisi häntä hihasta ja kysyi: Huomasitteko, mitä tapahtui? Myyjä nosti etusormensa rauhoitellen: Me lähetämme kyllä aina laskun presidentinlinnaan. Eräs bibliofiili, jota jotkut aikalaiset nimittivät Kirja-Rasputiniksi, poikkesi kuulemma mielellään kirjaharrastajien luo yövieraaksi ja totesi, että hän vaatimattomana miehenä voi kyllä nukkua vaikkapa kirjastohuoneen sohvalla. Hänen lähdettyään isäntäväellä oli syytä inventoida kotikirjastonsa ainakin harvinaisimpien kirjojensa osalta. Kerran seisoin Tampereelta Helsinkiin muuttaneen antikvariaatinpitäjän Pertti Degermanin liikkeessä rupattelemassa hänen kanssaan, kun äkkiä hänen katseensa terästyi ja hän ryntäsi hyllyjen taakse. Siellä seisoi kaksi punaposkista, arviolta kymmenvuotiasta pojannulikkaa. Degerman antoi toiselle aimo korvatillikan ja veti hänen povestaan kirjan nimeltään Tohtori panee parastaan, joka jo sisällöltäänkin olisi ollut tuon ikäisille pojille täysin sopimaton. Kaikenlainen näpistelyhän kuuluu, ikävä kyllä, jossain vaiheessa monenkin lapsen synteihin. 4

5 Degerman kertoi, kuinka hän tuli kerran antikvariaattinsa takahuoneesta ja näki tiskin ääressä kaksi hieman epämääräisen näköistä mieshenkilöä. Toinen laski sylistään tiskille kirjapinon ja kysyi, paljonko kauppias niistä maksaisi. Degerman ryhtyi laskemaan, mutta äkkiä kirjat alkoivat tuntua hänestä kovin tutuilta. Hän silmäsi kirjahyllyjään, ja aivan oikein, ovensuun kirjahyllyssä oli täsmälleen kirjapinon kokoinen aukko. Muuan nuorehko nainen kauppasi kerran Degermanille kirjapinkkaa ja kysyi, paljonko niistä saisi. Silmäiltyään hetkisen kirjoja Degerman totesi: Etteköhän selviä niistä pelkillä sakoilla, jos palautatte ne Tukholman kaupunginkirjastoon. Huumehörhöjä ja kleptomaaneja Olin tuonut liikkeeseeni poikieni vanhan pesäpallomailan vaimoni turvaksi. Varoitin häntä tiukankaan paikan tullen lyömästä sillä ketään päähän, korkeintaan käsivarteen, jos tilanne ehdottomasti niin vaatisi. Kerran vaimoni ollessa työvuorossa sisään porhalsi jonkinlaisissa mömmöissä oleva nuorimies, jonka vaimoni yllätti tunkemassa kirjaa poveensa. Hän otti kirjan ja käski miehen poistua. Ovensuussa sijainneesta musiikkihyllystä hörhö kuitenkin sieppasi vielä yhden säveltäjäelämäkerran ja livahti ulos. Neuvokas vaimoni kaivoi pesäpallomailan tiskin alta ja juoksi konnan perään Mannerheimintielle, pysähtyi tämän eteen, kohotti pesäpallomailan kaksin käsin lyöntiasentoon, kyykistyi hieman ja kiljaisi: Kirja tänne tai täältä pesee! Sen verran katu-uskottava hän oli, että sai kirjan takaisin. Muutama vuosi sitten liikkeeseeni saapui mies, joka kertoi juuri jääneensä eläkkeelle. Silmäsin häntä, ja totesin välinpitämättömästi, ettei hän ollut 50:tä vuotta vanhempi eikä hänellä tietenkään olisi juuri rahaa. Ajattelin ostaa kirjoja miljoonalla markalla, hän jatkoi. Siinä vaiheessa kumarsin syvään, ja tiedustelin ehkä jopa lipevästi, mitä hänelle saisi olla. Muutamassa vuodessa myin hänelle runsaasti kirjoja, en nyt ihan miljoonalla markalla mutta kymmenillä tuhansilla markoilla kuitenkin. Sitten alkoi kuulua kauppiaiden keskuudessa huhuja, että häntä epäiltiin kirjavarkaaksi. Lopulta Helsingin kirjamessuilla eräs kollegani yllätti hänet itse teossa. Sen jälkeen häntä ei enää antikvariaateissa näkynyt. Erikoinen tapaus oli muuan helsinkiläistynyt arabi, joka kierteli liikkeissä varusteenaan pyyhekumi. Hän pyyhki haluamistaan kirjoista hinnat pois ja kysyi sitten kauppiaalta, mitä kirja maksoi, kun se näkyy jääneen hinnoittelematta. Jos kauppias erehtyi arvioimaan kirjan hinnan alakanttiin, hän osti sen. Uusien kirjojen riskit Hieman Korkeasaaren entisen johtajan Ilkka Koiviston näköinen Loden-takkinen mies kulki monissa antikvariaateissa myymässä täysin uusia kirjoja. 5

6 Sanomattakin on selvää, että uusien kirjojen kanssa kauppiaan tulisi olla erittäin varovainen. Hän oli vuosikausia varastanut kirjoja Helsingin suurimmista kirjakaupoista ja myynyt ne antikvariaatteihin. Kollegani soitti minulle ja sanoi, että poliisit kiertelivät liikkeissämme kyselemässä tuosta miehestä. Tiesin, etten itse ollut ostanut häneltä kirjoja. Vähän ammattiveljeni puhelun jälkeen kaksi virkamiehen näköistä, tummansiniseen popliinitakkiin sonnustautunutta nuorta miestä saapuikin liikkeeseeni. Poliisista, he ilmoittivat lyhyesti, ja toinen läimäytti poliisikortin tiskilleni rehvakkaasti kuin Lino Ventura nuoruuteni rikosfilmeissä. He odottivat varmaan minun pelästyvän pahanpäiväisesti. Jaha, siinä te olettekin, totesin ystävällisesti. Ai teille on jo kerrottu, poliisikorttinsa esittänyt totesi selvästi pettyneenä yllätyksen epäonnistuttua. Lähes kaikki varkaalta todistettavasti ostaneet antikvaarit saivat sakkoja varomattomuudesta, ja yksi jopa pidätettiin pariksi vuorokaudeksi. Eräs kollega selvisi pelkällä säikähdyksellä, sillä hänellä ei ollut lain vaatimia ostokuitteja, vaikka hän oli roiston kirjanpidon mukaan ostanut varastettuja kirjoja. Mikan muistikirja Ani harvoin lehdistössämme on kerrottu yksittäisten kirjojen varkauksista. Huomattavaa julkisuutta sai osakseen syksyllä 2005 Päivälehden museon Mika Waltari -näyttelystä varastettu muistikirja, johon mestari oli merkinnyt ideoita suunnitteilla olleita teoksiaan varten. Juhlin noihin aikoihin 60-vuotispäiviäni Ostrobotnialla. Yksi juhlavieraista, ansiokas Waltari-tuntija Panu Rajala, silmäili lahjapöytääni ja totesi, ettei sitä ainakaan sieltä löytynyt. Julkisen kohun ansiosta muistikirja palautettiin jonkin ajan kuluttua näyttelyn järjestäjille. Luonnollisesti kirjavarkaudet ovat antikvaarien mielestä kaikkein törkein kirjoihin kohdistuvien rikosten muoto, varsinkin silloin, kun kirjoja viedään omasta liikkeestä. Valitettavasti kuitenkin kaikkien kaupanpitäjien on alistuttava siihen, että tavaroita varastetaan ainakin jonkin verran. 6

7 Emeritusproferssori Pekka Pesonen Raha Balzacin, Dickensin ja Dostojevskin tuotannossa Elämä on sarja erilaisia yhdistelmiä, ja niitä on tulkittava ja haudutettava, jos haluaa säilyttää edullisen asemansa. Näin tiivistää maailmankuvansa Balzacin romaanin Eugenie Grandet saiturisankari isä Grandet. Hän olisi epäilemättä samaa mieltä myös Dostojevskin Keskenkasvuinen -romaanin sankarin Arkadi Dolgorukin kanssa, joka huudahtaa Raha on kaikki! Kun nuori David Copperfield on edennyt nousujohteisella elämänurallaan jo miltei asianajaksi, hän saa neuvon vanhemmalta kollegalta: Paras on saada hoidettavakseen kolmen- neljänkymmenen tuhannen punnan arvoista tilusta koskeva valituksenalainen testamentti. Kyseisten kirjailijoiden teoksissa rahan ilot ja kirot käydään läpi herkullisesti, tunteita kuohuttavasti, mutta samalla viiltävällä sarkasmilla ja ironialla, ja ennen muuta: tarkkaan. Kaikkien romaanit vilisevät täsmällisiä rahasummia muutamasta lantista mittaviin omaisuuksiin. Kaikki kolme kirjailijaa ovat erinomaisia realisteja, se heitä yhdistää se on kirjallisuushistoriallinen fakta, realismia vahvistaa tarkkuus ja terävä yhteiskuntakritiikki ja se kaikki tiivistyy rahaan. Tarkkaan kirjatuista rahasummista kasvavat ihmisten ja instituutioiden nousut ja tuhot. Kolmen kirjailijan tuotanto ulottuu 1820-luvun alusta 1880-luvun alkuun. Dostojevski syntyi, kun Balzac jo aloitteli kirjailijana ja julkaisi kustantajana helppohintaisia klassikkoja. Dostojevski aloitti kirjoittajan uransa venäjäntämällä 1840-luvun alussa kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneen Balzacin Eugenie Grandetin. Oma esikoinen ilmestyi vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Dickens oli Englannin Balzac, kolmikosta selvimmin romantiikan traditiossa kiinni ollut kirjailija, mutta ilman romantiikkaa ei yhdenkään kyseessä olevan tekijän realismi ole mahdollinen. Tunteet kuohuvat, ja mystiset, yhtäkkiä kaiken muuttavat suuret käänteet seuraavat toisiaan miltei aina rahasta johtuen. Kaikki kirjailijat kuvaavat tuotannossaan miltei vain ja yksinomaan omaa aikaansa: kapitalismin nousun kautta, jollaiseksi1800-luvun puolivälin tienoo väljästi nähtynä voidaan tiivistää. Säätyrajat alkoivat murentua, rahalla pääsi ainakin miltei tasaveroiseksi aateliston kanssa, porvaristolla oli kova pyrky ja köyhät kokivat köyhyytensä yhä karvaammin ja katkerammin. Varsinaista tehdas- ja teollisuusmiljöötä yksikään käsiteltävistä kirjailijoista ei kuvaa, mutta rahan liikettä sitäkin tarkemmin ja jo toki rautateitä sekä riistoa, käyttääkseni tätä muodikasta termiä, kuten yksi Balzacin sankareista toteaa. 7

8 Neuvostoliittolainen historian kirjoitus määritti kapitalismin kauden Venäjällä vuosiin : maaorjien vapauttamisesta kaikkien sorrettujen vapauttamiseen. Kauden tunnuspiirteinä nähtiin teollistuminen, kaupungistuminen ja teollisuusproletariaatin sekä rahaporvariston synty, säätyrajojen murtuminen ja tietysti sosialismin nousu ja yhteiskunnan kumouksellinen kehitys. Dostojevskilla tämä kaikki on luettavissa, sen ansiosta hän joskin vaivoin ja varsin yksioikoisin tulkinnoin säilytti jonkinmoisen aseman neuvostokautenakin. Balzacin ja Dickensin yhteiskuntakuva on yksioikoisemmin kyyninen ja terävä, kumouksellisia heidän teoksissaan ei ole, ja Dickens saattaa onnettomansa väliin parempaakin elämään. Mutta: eurooppalaisen realismin huippukirjailijoita kaikki kiistatta ovat. Miten he kehittyivät sellaisiksi? Balzacin elämän suuri tavoite oli tulla rikkaaksi. Kirjailijanura syntyi tuon haaveen oheistuotteena, kun kirjurin toimet jättivät nuoren miehen viluun ja nälkään pariisilaisessa vinttihuoneessa. Kun usko omaan nerouteen ei vielä riittänyt, ura kirjamieheksi urkeni toista tietä kustantajana: aikansa viihdettä julkaisemalla. Äkkitietä onneen ei ollut, mutta rahan lait tulivat tutuiksi. Oma kirjailijaura johti myöhemmin suureen menestykseen, kontaktiin maan mahtavien kanssa, seurapiirien suosikiksi, kuuluisaksi mieheksi, joka saattoi valita rakastajattarensa aikansa vauraimpien kaunottarien joukosta. Kirjailijan kuolinsyyksi on usein esitetty liiallinen työnteko. Dickensin isä oli virkamies, joka joutui helposti rahavaikeuksiin, Charlesin ollessa 12-vuotias velkavankeuteenkin. Sen kestäessä Dickens hankki elatuksena työskentelemällä ensin kenkätehtaassa ja sittemmin erilaisissa työläisen tehtävissä yhteiskunnan alimpien joukossa. Isän tilanteen parannuttua hän pääsi käymään kouluja ja aloitti työuransa sekä asianajajan apulaisena että parlamenttireportterina. Kirjailijan ura teki hänestä vähitellen vauraan ja kuuluisan, maine kasvoi koko ajan. Hautaan hänetkin vei maaninen kirjoittaminen. Dostojevskin isä oli tilanhoitaja, jonka hänen palvelijansa murhasivat. Isä kerkisi pakottaa poikansa insinööriopistoon, josta tämä ei koskaan valmistunut. Kirjailijanura alkoi jo mainitsemastani Balzac-käännöksestä. Venäläisen realismin pääteoreetikko Vissarion Belinski julisti Dostojevskin esikoisteoksen käänteentekeväksi: Uusi Gogol on syntynyt! Maine kasvoi nopeasti, mutta mukanaolo utopistis-kumouksellisessa ryhmässä johti kymmenen vuotta kestäneeseen pakkotyöhön ja karkotukseen. Kaksikymmentä vuotta Dostojevski oli kirjailijana huipulla, mutta jatkuvissa taloudellisissa vaikeuksissa. Teokset ilmestyivät aikakausikirjoissa ja liuskat valmistuivat aina viime hetkellä. Kaikki kolme kirjailijaa olivat taitavia senttarereita, myös Dostojevski kirjoitti juttuja kaikesta mahdollisesta: rikos- ja rahajutut olivat hänen suosikkejaan. Kiihkeä uhkapelihimo oli monesti viedä hänet perikatoon, mutta työnteko pelasti aina viime hetkellä. 8

9 Sivuutan tulkinnat ja tarkemmat kertomukset isä- ja naissuhteista, ne olivat problemaattiset kaikilla ja kaikkialla läsnä kaikissa teoksissa. Ja syvimmälläkin psykologisella tasolla ne liittyvät miltei aina rahaan. Raha määrää monin tavoin myös romaanien poetiikkaa, jota käsittelen lopuksi. Balzacin Eugenie Grandetin lukujen nimet tiivistävät hyvin teoksen pääteemat ja teesit: Miten rikkaaksi tullaan?, Mitä aviovaimo maksaa?, Kulta on multaa, Neuvoja ei anneta ilmaiseksi, Ovela testamentintekijä, Väliaikainen testamentti, Kuolemasta saa moni pariisilainen elatuksensa. Ylhäisön pintaliitäjiin kuuluva Mlle Annette ohjaa romaanin nuorta sankaria Charles Grandetia varsin ajattomin käytännöllis-poliittisin ajatuksin: Rakkaat lapset, niin kauan kuin mies on ministerinä, ihailkaa häntä, mutta jos hän kukistuu, olkaa mukana kiskomassa häntä kaatopaikalle. Kyynisen kirkas kärjistäjä Balzac on suuri moralisti. Hän risti suuren romaanisarjansa, johon miltei kaikki hänen pääteoksensa kuuluvat, Inhimilliseksi komediaksi (Comedie humaine). Hänen lähtökohtansa on tulkittu dantelaisiksi ja nimen viittaavan Jumalaiseen näytelmään. Näytelmästä on kyse, mutta myös kirjaimellisesti komediasta. Eugenie Grandet on selvästi saanut vaikutteet Molieren Saiturista. Ukko Goriotin tietoisena lähtökohtana on King Lear, uhrautuva isä ja yhtä lukuun ottamatta petolliset tyttäret, jotka rakastavat isässään hänen makaronikaupoilla tienaamiaan miljoonia; rakkaus loppuu kun rahat loppuvat. Pons serkussa ovela emännöitsijä toteaa: Saadako vai eikö saada elinkorkoa, siinä on pulma, on Shakespeare sanonut. Elinkorko onkin yksi Balzacin ja Dickensin avaintermejä. Kohtuullinen tai kohtuuton pääomasta erotettu summa, joka lahjoitetaan, jolla tuetaan sen saajaa. Ja ilman elinkorkoa ei juuri elä. Kohtalo on kova, jos elinkorko on niin mitätön, ettei se riitä juuri vaatetukseenkaan. Raha on kaiken inhimillisen toiminnan takana ja vapaa pelaaminen sillä yhteiskunnan liikkeelle paneva voima, keskustelu pysyy järkevänä kuin koronkiskurin puhe. Balzacin maailmassa taistelevat hyvä ja paha. Raha on sekä hyvä että paha, se tekee saituriksi, tuhlariksi, ihmisvihaajaksi, mutta myös uhraavaisen hyväksi. Balzac on huomattavasti elävämpi pahan kuin sentimentoituvan hyvän kuvaajana. Hän luo taidokkaan kriittisen kuvan aikansa turmeltuneesta yhteiskunnasta, jossa kaikki on kaupan ja raha ihmisen mitta, mutta toisten mittojen ihmiset vesittyvät heitä kuvaavissa ylenmääräisissä tunnekuohuissa. Kaikki kolme kirjailijaa ovat kriittisinä realisteina aikansa yhteiskunnallisten mekanismien, ennen muuta nousevan kapitalismin, kuvaajia. Kukaan heistä ei kuvaa niinkään mekanismeja ja niiden ilmenemismuotoja, vaan yksilöitä, voimakkaita tai voimattomia. Nämä tyypit ovat miltei aina toistensa kaltaisia, toteaa Ukko Goriotin kertoja, ja sen sankari Rastignac tiivistää näin: Pääasia 9

10 on, että pelastaa oman nahkansa, se on meidän aikamme moraali ja Maailmanparantajat eivät ikinä maailmaa paranna. Kyseisten romaanien kirjoittamisen aikaiset Marxin opit sosiaalisen kommunikaation ja henkisen elämän palauttamisesta rahaan ovat luettavissa rivien välistä kaikilla kolmella, Dickensillä aivan suoraan Suurissa odotuksissa: Kapitalismi on aina likaista ja tuhoavaa. Sen sijaan David Copperfield demonstroi maailmankuvansa hiukan toisin. Koko romaani alkaa ongelman asettelulla: Kirjan sivujen asiana on osoittaa, tuleeko minusta elämäni sankari vai saavuttaako joku muu sen aseman. Kurjimmasta kurjin nuori mies nousee romaanin myötä yhä ylemmäs, ei vääryydellä kuten ympärillä pyörivät paholaiset,ei suurella oveluudella tai hyvyydelläkään, enemmänkin käytännön älyllä ja hyvätahtoisuudella. Ne kaikki edellyttävät rahaa, ja vähitellen sitä alkaa tulla, tavalla tai toisella. Sama koskee Oliver Twistiä, jonka vaiheiden dramaattisuus ylittää monin kerroin Master Daven kokeman. Davidin ystävä Mr. Micawber on oman onnensa tuhooja, omien sanojensa mukaan alentavien olosuhteiden leikkipallonen. Hän selviää aina pälkähästä eikä koskaan menetä uskoaan. Hän uskoo erilaisten arvopaperien aina lopulta koituvan ihmisen onneksi, vaikka kaiken olisi jo menettänyt moneen kertaan. On aina löydettävä kyvyillensä sopiva kehityskenttä, hän toteaa, ja kävisi hyväksi kouluttajaksi Yksilön mahdollisuudet seminaareissa tänäänkin. Häntä vielä ovelampi on pikkurikollinen Noah Clypole, joka muun toimen puutteessa toimii poliisin ilmiantajana: pyörtyy kapakan edessä, saa pyytämänsä virkistysryypyn ja sakottaa sitten kapakoitsijaa tarjoilusta pyhäpäivänä ja pistää summasta taskuunsa puolet. Dostojevskin romaaneissa raha on läsnä kaikessa arkitodellisuudesta perimmäisten kysymysten äärellä oloon. Se määrää jopa romaanien poetiikkaa, ennen muuta eri aikatasojen käyttöä kerronnassa. Raha merkitsee valtaa, se mullisti yhteiskuntaluokkien väliset suhteet Venäjällä 1800-luvulla. Köyhtynyt aatelinen menetti rahan myötä kaiken. Idiootin ruhtinas Myshkin on sosiaalisesti naurettava ei kukaan, mutta äkillinen kaukaiselta sukulaiselta saatu perintö muuttaa hetkessä hänen asemansa ja ihmisten suhteen häneen. Mutta kun huhuttu suuri perintö osoittautuukin luultua pienemmäksi, asema ja kaikki muuttuu taas. Kauppias Rogozhinin valta on romaanissa nimenomaan rahan valtaa: rahalla saa ja menettää kaiken. Raha on peliväline. Paljaimmillaan se näyttäytyy romaanissa Peluri, joka kuvaa uhkapeliä. Uhkapeli oli karvaasti tuttua myös Dostojevskille itselleen. Peluri ei ole hänen parhaita romaanejaan, mutta pelikiihkon aikaansaamat tunnot - kaikki tai ei mitään ja tämä hetki muuttaa kaiken - romaani välittää loistavasti. Ja nämä tunnot ovat läsnä kaikissa Dostojevskin romaaneissa. 10

11 Dostojevskin suuria romaaneja edeltävä pienoisromaani Kirjoituksia kellarista on yhden miehen maaninen monologi, jota hallitsee katkeruus ja pettymys ihmisiin, kateus ja kauna, mutta ennen muuta suuret filosofiset kysymykset, tahdonvapauden ongelma niistä keskeisimpänä. Miten on mahdollista, että mies vain istuu kellarissaan ja päästelee päättymätöntä monologia ja yrittää toteuttaa teorioitaan muun muassa yrittämällä ostaa vapaaksi prostituoidun? Hänellä on perintö, 6000 ruplaa, se takaa vapaat mahdollisuudet pohtia tahdon vapautta. Rikoksessa ja rangaistuksessa Raskolnikov murhaa ja ryöstää koronkiskurieukon. Rahat ja arvoesineet hän kätkee eikä koskaan niitä käytä. Vähät rahansa hän heittelee sorretuille ja solvatuille. Murhan syyt ovat aivan muut kuin taloudelliset. Kysymys vapaasta tahdosta on motiivina keskeinen. Mutta silti: Rikoksessa ja rangaistuksessa niin kuin kaikissa Dostojevskin suurissa romaaneissa kaikki on kaupan, myös ihmiset. Ja ennen muuta naiset. Sonja lähtee myymään itseään hankkiakseen ruokaa äidilleen ja vanhemmilleen. Rikas tilanomistaja yrittää saada rahan voimalla Raskolnikovin sisaren vaimokseen. Romaanin arkkipaha, Svidrigailov, ostaa itselleen myös 14-vuotiaan vaimon. Idiootissa sen keskeinen naishahmo Nastasja Filippovna on rikkaan aatelismiehen elättinä, hänet on ostettu, ja ostaja kauppaa omaisuuttaan eteenpäin järjestämällä Nastasjan naimakauppoja. Rogozhin haluaa Nastasjan omakseen ja tuo tälle 1000 ruplaa. Ne Nastasja heittää tuleen Dostojevskin romaanien kuuluisimmassa rahakohtauksessa. Karamazovien veljekset lähtee liikkeelle isänmurhasta. Isä haluaa ostaa Grushenkan, ja hänellä on 3000 ruplan rahatukku valmiina sitä varteen. Grushenkan haluaa myös poika Dmitri, joka tuomitaan isän murhasta. Oikea murhaaja on avioton poika Smerdjakov, joka haluaa rahalla päästä eteenpäin kehnosta sosiaalisesta asemastaan. Jekaterina Ivanovna, romaanin femme fatale, joutuu köyhänä tyttönä pyytämään rahaa Dmitriltä pelastaakseen perheensä. Romaanin loppupuolella Jekaterina on vaurastunut ja panee miehet tekemään mitä tahtoo. Kaupan olleet alistetut naiset kasvavat käyttämään rahaa ja sen myötä valtaa ennen muuta miehiin. Dostojevski vihasi länsieurooppalaista kulttuuria, jota hänen mukaansa hallitsivat rationalismi ja materialismi. Raha oli molemmissa määräävä tekijä. Raha on valtaa ja valta korruptiota. Dostojevskin mukaan siitä alkaa moraalinen rappio sekä henkinen ja hengellinen näivettyminen. Raha on moraalin koetinkivi. Tästä näkemyksestä Dostojevski lähti poleemisissa artikkeleissaan ja myös romaaneissaan. Se oli niiden intentio. Mutta romaaneissa mikään ei ole näin yksinkertaista. Niiden poetiikka saattaa kaiken uuteen valoon. Dostojevskin lempisana ja romaanien ajanmääre on yhtäkkiä. Äkilliset kohtaamiset, mielenmuutokset, ratkaisut ja äkillisesti tullut ja mennyt raha saattavat muuttaa hetkessä kaiken. Raha saattaa kaaokseen, mutta se myös järjestelee kaaosta, milloin mitenkin ja aina ennakoimattomasti. Rahan myötä ollaan myös ikuisten ja perimmäisten kysymysten äärellä. Niitäkin hallitsee ikuinen turbulenssi. 11

12 Niin Balzacin, Dickensin kuin Dostojevskin romaaneissa raha ja sen käyttö on hallittavissa, systemoitavissa, ennakoitavissa, ja silti se saattaa hetkessä heittää mihin tahansa. Hyvässä ja pahassa raha pettää aina. Se on yhtä aikaa pelottava ja lohduttava johtopäätös. Siteeratut teokset Balzac, Honore de Eugenie Grandet. Suom. Outi ja Kalevi Nyytäjä. Helsinki: Kirjayhtymä Pons serkku. Suom. Maija Lehtonen. Helsinki: Tammi Ukko Goriot. Suom. Eino Voionmaa. Porvoo. Helsinki: WSOY Dickens, Charles David Copperfield I-II. Suom. J. Hollo. Hämeenlinna: Karisto Oliver Twist. Suom. Maini Palosuo. Helsinki: Otava Suuria odotuksia. Suom. Alpo Kupiainen. Hämeenlinna: Karisto Dostojevski, Fjodor Idiootti. Suom. Olli Kuukasjärvi. Keuruu: Otava Karamazovin veljekset 1-2. Suom. V.K. Trast. Keuruu: Otava Kirjoituksia kellarista. Suom. Esa Adrian. Jyväskylä: Gummerus Keskenkasvuinen 1-3. Suom. Ida Pekari. Keuruu: Otava Peluri. Suom. Olli Kuukasjärvi. Keuruu: Otava Rikos ja rangaistus. Suom. Olli Kuukasjärvi. Keuruu: Otava

13 FT Pekka Tarkka Hopeataalerin ja kultamarkan kirjailijat Raha Paavo Haavikon, Eeva Joenpellon ja Joel Lehtosen tuotannossa Kirjailija tarvitsee rahaa, eniten ja heti. Raha tarkoittaa aikaa ja tilaa, kirjoitti Paavo Haavikko. Hänen ajatuksensa on toteutunut Suomessa aika heikosti, kuten monien kurjuudessa vaeltaneiden kirjailijoiden kohtalo osoittaa. Ja yhä edelleen kirjailijoiden ammattikunnan toimeentulo on, poikkeuksia lukuun ottamatta, melkoisen puutteellinen. Joel Lehtonen, Eeva Joenpelto ja Paavo Haavikko, kolme viime vuosisadan etevimpiin kuuluvaa suomalaista kirjailijaa, olivat rahan tuntevia ihmisiä. He kirjoittivat rahan mahdista ja onnistuivat myös omassa taloudenpidossaan. Kun Haavikko aloitti runoilijana, hän järjesti toimeentulonsa kiinteistöalan liikemiehenä, ja lopettaessaan hänellä oli melkoinen metsäomaisuus. Hän on niitä koko maailmassa ani harvoja lyyrikoita, jotka ovat ymmärtäneet talouselämän tosiasiat. Suorastaan legendaarinen on hänen maineensa suuren kustantajan johdon jäsenenä, joka nosti konkurssikypsän yhtiön jaloilleen. Niin kuin Haavikko myös Eeva Joenpelto on kauppiassukua. Romaaneissaan hän on usein kuvannut ihmisiä, jotka saavuttavat tavoitteensa hallitsemalla taitavasti rahan ja materian maailmaa. Kirjailijana hän menestyi niin hyvin, että pystyi rakentamaan kodikseen perinteikästä vaurautta henkivän mahtitalon. Joel Lehtosen elämän lähtökohdat olivat mahdollisimman huonot. Äitinsä hylkäämä huutolaispoika pääsi kuitenkin kuin ihmeen kautta opintielle ja rakensi ahkeralla työllä itselleen vankat tukikohdat sekä maalle että kaupunkiin. Kun monet Sillanpään tapaiset huippukirjailijat olivat korviaan myöten veloissa kustantajilleen, taloudenpidossaan visu Lehtonen oli 30-luvun lamavuosina niin varoissaan, että konkurssin partaalla horjuva kustantaja oli velkaa hänelle. * * * * * Voi kysyä, olivatko nämä suhteellisen vauraat kirjailijat rahan siunauksiin vannovia materialisteja. Joel Lehtosen kirjeisiin sisältyy huikea kertomus hänen suhteestaan rahaan. Hän kirjoitti rakastetulleen Sylvia Avellanille: Ah, se raha, miten se alkaa minusta tuntua yhä rakkaammalta. Sillä minä olen heikko, siksi minä maailmaa vihaan, ja sitä en voi voittaa enkä kostaa muulla kuin rakkaimmalla rahalla. Taustalla on huutolaispojan kokemusten synnyttämä katkeruus, ja tuloksena 13

14 ahkeralla työllä ansaittu, liki kultamarkan pääoma. Sen turvin hän aikoi tehdä kirjailijantyötä loppuelämänsä ajan. Itsestään selvää se ei ollut, sillä maailmansodan tullen Suomen markka irrotettiin kultakannasta ja sen arvo romahti. Aivan viimeisellä hetkellä Lehtonen ymmärsi sijoittaa rahansa kiinteään omaisuuteen. Hän osti Helsingin esikaupungista muhkean talon vastaisen kirjailijantyönsä suojapaikaksi. Mikään itsekäs materialisti Lehtonen ei ollut. Hän auttoi avokätisesti köyhyydessä eläviä taiteilijakumppaneitaan. Hänen monet testamenttiluonnoksensa kertovat, että kunhan läheiset olisivat saaneet kohtuullisen osansa loppu menisi radikaalien nuorten kirjailijoiden stipendirahastoon ihmisvapauden ja ilon ja onnen ja järjen tukemiseksi. Vapautta ja iloa maailmassa on vähän, sen Lehtonen oli lapsena oppinut. Ensimmäisellä Pariisin matkallaan hän näki köyhyyden ja rikkauden maailman mittakaavassa. Proosakirja Punainen mylly kertoo, miten luonnonvarojen riiston rikastuttamat raharuhtinaat huvittelevat Pariisissa. Maailmankaupungissa mammonan mahti näyttää kaikkivoipaisuutensa. Raha on Lehtoselle rietas, järjetön ja sokea jumala, joka kapuloi totuuden sanoja lausuvan suun ja lamauttaa tahdon; se on kiduttaja, jonka leikkiriistaa yksilö on. Mutta rahalla on toinenkin puolensa, sillä sitä voi käyttää myös ihmisen parhaiden arvojen vapauden, kauneuden, taiteiden, nautinnon hyväksi. Kaksisuuntainen näkemys rahasta näkyy läpi Lehtosen tuotannon. Vuosina Pariisissa hän havaitsi rahan keskittymisen suuryrityksiin, jotka kilpailevat keskenään taistellessaan maailman aarteista. Pariisin kirja Punainen mylly sisältää Lehtoselle tyypillisen ironisen kuvan eteläamerikkalaisen lammasja tupakkaruhtinaan perillisestä nimeltä Ribby-Tom. Koroillaan elävä Ribby- Tom on ulkomuodoltaan möhkökala, puhkuva kellukka ja osteripussi, Lehtosen mukaan tulevaisuuden aeroplaani-ihminen, lentokone vailla siipiä. Karikatyyrinsä Lehtonen liittää Pariisin kirjan keskeisiin aiheisiin, joita ovat varallisuuden kohtuuton kasautuminen ja luonnonvarojen riisto. Kun Lehtonen palasi Pariisista Suomeen, hän havaitsi näkemystensä pätevän myös omalla kotiseudullaan Savossa. Syntyi hänen tuotantonsa kestävin saavutus, klassisen Putkinotkon ympärille ryhmittyvä teossarja, jossa henkilöt siirtyvät erilaisissa tehtävissä teoksesta toiseen. Sarjan voimahahmoja on provinssin kauppaneuvos Konstantin Könölin, jonka elämä toteuttaa periaatetta vahvat päällä, heikot alla kunnes hän joutuu huomaamaan oman heikkoutensa ison pankin ajaessa hänet konkurssiin. Suuret yhtiöt voimistavat otettaan, ne valloittavat metsät omistukseensa niin että monet pientilalliset joutuvat juuriltaan ja irtolaisiksi. Näin syntynyt uusi maalaisköyhälistö oli Suomen sisällissodan sytyke. Maalaisköyhälistöä edustava Putkinotkon Juutas Käkriäinen pesueineen elää 14

15 vielä suurelta osalta luontaistaloudessa. Perheen vanhemmilla on kuitenkin yhteinen kukkaro, jonka pohjan paistaessa Juutaksen on pakko mennä töihin Könölinin lotjatelakalle. Palkkansa hän saa yleensä jauhoina eikä rahana. Suuri osa jauhoista menee perheen yhteisyritykseen, laittoman viinan valmistamiseen ja kauppaan, josta kertyvä pääoma aiotaan käyttää sosiaaliseen nousuun, yritykseen päästä oman talon itsellisiksi omistajiksi. Perheen viisivuotias Jopi on jo oppinut uuden ajan tavoille ja kerää kapitaalia, lantteja peltipurkkiin. Käkriäisten vuokraisäntä kirjakauppias Aapeli Muttinen heijastaa Lehtosen ristiriitaista suhdetta rahaan. Aapeli on ulkonäöltään sama möhkökala ja puhkuva kellukka kuin Pariisin Ribby-Tom. Samalla hän on pasifisti ja vaaleanpunainen liberaali, humanisti ja klassisen kirjallisuuden rakastaja, joka vihaa rahan kaikkivaltaa. Hän voihkii: Oih, mikä reaktsioni nyt kaikkialla, maa pelkkiä huijareita, pettureita, puijareita, afäärimiehiä, hirtettäviä, hirtettäviä kaikki! Arvio on ristiriidassa hänen oman elämänsä kanssa. Hän toimii vastoin periaatteitaan hoitaessaan tarmokkaasti kirjakauppaansa ja kartuttaessaan varojaan. Kirkon vastustaja ottaa hyvän voiton myydessään uskonnollista kirjallisuutta, eliittikirjallisuuden ystävä kauppaa kansalle viidenkymmenen pennin kirjojen huonoa makua ja todellisuudenpakoa. Hän tinkii ihanteistaan palvellessaan rahan kaikkivaltaa omien päämääriensä hyväksi. 46-vuotiaana hänellä on pankissa toistasataatuhatta markkaa. Hän selittää: Täytyyhän ihmisellä jotain olla. Että olisi ihminen. Putkinotkon jälkeen Lehtosen suhde rahaan kääntyi satiiriseksi. Putkinotkosarjan koominen hahmo Oiva Tommola, oivallinen tomppeli, nousee uudestaan näyttämölle suuressa suomalaisessa satiirissa Henkien taistelu. Hänen tunnuslauseensa on entinen: raha se on poikaa. Nyt hänellä on kaksi liikeideaa. Tuttaviltaan hän haalii postimerkkejä, koska toivoo löytävänsä arvokkaita virhepainamia. Hän melkein uskoo omistavansa Punkaharjun, jonka hän aikoo hakkauttaa paljaaksi. Hän unelmoi: Minkälaisia puita! Suoria, solevia, paksuja, pelkkää sulkapetäjää. Kruununpuisto, vuosisatoja valtionvaroilla hoidettu. Luonnonpuisto: se tekee miljoonia! Rahat hän käyttäisi maailmanmatkoihin; viini, samppanja ja tammanmaito virtaisivat. Mutta rotat syövät hänen jauhosäkkiin pakkaamansa postimerkkiaarteen, ja kun Punkaharju-afääri raukeaa, hän järjestää petollisen liikekumppaninsa lapualaisten muilutettavaksi. Lehtosen satiiri Henkien taistelussa on pirullisen hauskaa, tappavan sapekasta. * * * * * Eeva Joenpellon neliosaisen Lohja-sarjan yhteiskunnankuva on osaltaan jatkoa Lehtosen Putkinotko-sarjalle. Eletään jo itsenäisyyden ajan ensi vuosikymmenten nousu- ja laskusuhdanteita. Perinteikäs maatalousvaltainen 15

16 yhteiskunta on muutoksen tilassa, kun metsäteollisuus panee yhteiskunnan liikkeeseen. Sisällissodan jälkeiset poliittiset vastakohdat ovat jyrkät: voitetut punaiset pakotetaan maanalaiseen toimintaan, sinimustat oikeistoradikaalit harrastavat sietämätöntä terroria. Talouden nousukauden voitolliseksi hahmoksi nousee liikemies Matti Reima, joka toteuttaa Amerikasta tutun kaavan: tie vaurauteen kulkee salakuljetuksen ja rikoksen väylää, kunnes noususuhdanteen aallonharjalla voi päästä arvostettujen liikemiesten joukkoon. Lamakausi tosin vie hänet tuhon partaalle, mutta arvattavasti hän selviää uuteen nousuun. Hän on yksin kohtalonsa kanssa, eikä yksinäistä niin vain voiteta, Joenpelto kirjoittaa. Matti Reima on Joenpellon henkilöistä tahdoltaan hurjimpia. Hänessä on uudenlaista silkkaa rahan kahmimisen halua, mikä ei näytä olevan Joenpellolle mitenkään kielteistä vaan ehdottoman tarpeellista yleisen edun kannalta, koska raha panee pysähtyneet maailmat liikkeeseen. Joenpellolle raha on tärkeä voima, kun yhteiskuntaa hallinnut punaisten ja valkoisten vastakohtaisuus ohitetaan. Se rikkoo piintyneet yhteiskunnalliset suhteet; säätyperäiset katsantokannat ja luokkajako heikkenevät uudenaikaisen yhteiskunnan alkaessa kehittyä. Tässä Joenpelto sijoittuu suomalaisen realismin historiannäkemyksen hahmottajien joukkoon. Joenpelto liikkuu yhteiskunnallisen ja psykologisen tarkastelun rajamailla. Psykologisen otteen hän valitsi luodessaan Matti Reiman naisellisen vastineen romaanissa Elämän rouva, rouva Glad. Siinä hän kuvaa kiinteistöihin, tavaraan ja rahaan kiintyneen liikenaisen, jolla on ylivertainen taito toimia tosiasioiden maailmassa ja selvitä voittajana. Romaani säteilee kertomisen riemua saatellessaan kolme rouva Gladin miestä hautaan ja neljännen sen partaalle. Divaanillaan lepäillen rouva sanelee ehtonsa muka varakkaille äijille, jotka ovat tulleet anomaan lainaa. Hänen mielestään ihaninta elämässä on juuri rahan lainaaminen äijille. Matti Reiman ja rouva Gladin vilpitön suoruus, voisi sanoa reima ilo, rahaasioissaan taitaa olla se tekijä, joka antaa heille armon luojansa silmissä. Todella ihanteellinen hahmo Joenpellon tuotannossa on Rikas ja kunniallinen -romaanin päähenkilö, nuhteeton liikemies. Mutta hänen teostensa maailmassa on riittämiin myös keplottelevia raharikkaita, jotka vaanivat uhrejaan kuin shakaalit. Romaani Avoin, hellä, katumaton kuvaa aineellisesti köyhtyviä hengen ylimyksiä, jotka joutuvat nokkelien keinottelijoiden ansaan, menettämättä kuitenkaan arvokkuuttaan. Eeva Joenpellon tuotannon perimmäiset arvot kasvavat vauraan maanviljelysja käsityöläiskulttuurin maaperästä. Kunniallisia ihmisiä vastaan hyökkäävät viekkaat hyödyntavoittelijat. Lohja-sarjan vankimmaksi hahmoksi jää vanha talonpoikaisruhtinas, jonka auktoriteettia vasten katsottuna Matti Reimakin vaikuttaa kevyen sarjan mieheltä. 16

17 * * * * * Paavo Haavikon tuotannossa on muutamilla metallirahoilla painava merkitys, jopa niin että voisi puhua numismaattisesta historiankäsityksestä. Melkein kuin amuletteina käytetyistä rahoista vanhempi ilmestyy talousteoreettiseen aforismikokoelmaan Puhua, vastata, opettaa. Se on raha jonka ostin Aspendoksesta, sen vuosiluku 1012, Itä-Rooman kupariraha. Tuhat vuotta sitten Itä-Rooman rahapajassa lyöty kolikko näyttää mahtinsa Haavikon Kalevala-aiheisissa teoksissa, runokokoelmassa Kaksikymmentä ja yksi sekä televisiolle kirjoitetussa Rauta-ajassa. Vuosituhat sitten Bysantin raha oli kansainvälinen maksuväline, jota käytettiin myös kaukana sen syntysijoilta. Keisari Mikael IV:n kuvaa kantavaa kolikkoa väärennettiin 1040-luvulla Ruotsissa asti. Haavikko on sanonut, että runous on aina konkreettista, että sen sanat tarkoittavat jotakin tiettyä ja merkitsevää. Ei runoa tehdä tyhjästä, hän lisää, ja siksi häntä ovat ärsyttäneet esimerkiksi sampo-runojen kansallis-teosofis-sosialistiset selitykset. Hänen ratkaisunsa sammon arvoitukseen oli konkreettinen: hänen Kalevala-runonsa sampo on Bysantin rahapaja, jonka laitteet suomalaiset idäntien soutajat ryöstävät voidakseen lyödä mielin määrin väärää rahaa Pohjolassa. Pakomatkan meritaistelussa sampo kuitenkin luiskahtaa heidän aluksestaan mereen. Niin jäi muinaisilta suomalaisilta vauraus saavuttamatta. Nykyisestä Suomen rahasta Haavikon aforismi toteaa: Tämä on hyvin köyhä maa, jossa on paljon rahaa. * * * * * Toinen Haavikolle tärkeä metalliraha on Puut, kaikki heidän vihreytensä - kokoelmassa mainittu niin sanottu Maria Teresian taaleri, jota käytettiin luvulta alkaen Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa. Sitä lyötiin hopeaan niihin aikoihin asti, jolloin Suomen markka irrotettiin kultakannasta. Se levisi Euroopan ohella Afrikkaan ja arabimaihin, jossa sitä pitkään käytettiin epävirallisena vaihdon välineenä. Runossaan Haavikko vertaa hopeataaleriin leimattua Maria Teresiaa Rotschildien pankkiirisuvun vanhaan isoäitiin. Rikas, vanha nainen on kaunis, koska hän on muuttunut varastoksi ja viisaudeksi. Taaleriin liittyy tässä kuten Itä-Rooman kolikossakin laaja käyttö ja pitkä ikä. Molemmat metallirahat edustivat valtaa, joka pysyi, säilytti ja piti yllä uskomattoman sitkeästi. Maria Teresian taalerin aikaan sijoittuu Haavikon varhainen, 1950-luvulla kirjoittama korkea runous, sen juhlallisen loistokkaina kerrostuvat kuvat ja niiden dynaaminen liike. Runon konkreettisesti historiallisia näyttämöjä ovat ja 1800-luvun yksinvaltiaiden linnat, sen henkilöitä ovat sekä historian 17

18 että runon keisaripalatsien viimeiset asukkaat, jotka porvariston vallankumoukset pian syöksevät vallasta. Kun tultiin nykyaikaan, Haavikon runo kääntyi karvaaksi, usein parodiseksi. Rahan ja yhteiskunnan pohtijana Haavikko ihailee mennyttä järjestystä. Aforismikokoelma Puhua, vastata, opettaa syntyi samaan aikaan kun hän sai mainetta liikkeenjohtajana. Teosta on luettu jonkinlaisena liike-elämän raamattuna. Se on monitulkintainen, sen lauseet lyövät toisiaan korville. Raha saa siinä suorastaan eroottista arvoa: Rahat lisääntyvät niin kuin ihmisetkin, ilomielin, siinä missä himo, ilo, järki ja elämisen huuma yhtyvät. Huolimatta maineestaan liikkeenjohtajana Haavikko ei ole vapaan markkinatalouden eli niin kuin hän sanoo, suuren järjestelmän profeetta, eikä hän kannata mitään muitakaan suuria järjestelmiä. Suuri järjestelmä tasaa, järjestää ja autioittaa, se ei laske työn, keksintöjen, perityn omaisuuden ja perittyjen ominaisuuksien, maaperän, vesien ja tuulen arvoa. Siksi hän hylkää nykyisen huonon rahan, siis sen jota tässä köyhässä maassa on hyvin paljon. Rahan paikan säilyttävänä ja ylläpitävänä tekijänä Haavikon maailmassa saa metsä, toiveiden, huolenpidon, suunnittelun ja hyödyntämisen vihreä valtakunta. Niin Lehtoselle ja Joenpellolle kuin Haavikollekin raha on ollut hyvä kumppani. Kaikki kolme kuitenkin lopulta jättävät sen. Edeltäjistään Haavikko eroaa siinä, että hän ehti kokea elektronisen rahan. Muistelmakirjasta Yritys omaksikuvaksi käy ilmi, että hän toimi myös digitaalisilla osakemarkkinoilla. Hän pettyi, kun raha oheni arvaamattomasti vaeltaviksi sähköisiksi merkeiksi. Hopeataalerin aikaan ei ollut paluuta, mutta Haavikolle jäivät puut, kaikki heidän vihreytensä. 18

19 FT Sari Kivistö Nousukkaita ja keinottelijoita kotimaisessa satiirisessa kirjallisuudessa 1900-luvun alussa suomalaisessa päivälehdistössä esiteltiin ensimmäistä kertaa roomalaisen kirjailijan Petroniuksen kuuluisa Trimalchion hahmo. Kyseessä oli keisari Neron aikaisen kirjailijan ja Neron makutuomarin Petroniuksen satiirinen pitokuvaus entisen orjan Trimalchion järjestämistä pröystäilevistä pidoista kanssaveljilleen. Trimalchio oli tyypillinen nousukas, entinen orja, joka oli vapauduttuaan rikastunut kaupankäynnillä ja keinottelulla. Tämän nopeasti hankitun vaurautensa hän pyrki estoitta myös pitovierailleen näyttämään eksoottisten ulkomaisten ruokien ja pöytähopeiden muodossa hän kaiverrutti hopeaesineisiinsä niiden painon vieraiden ihailtavaksi ja ruokasalissa kierrätettiin vaakaa, jonka avulla voitiin punnita isäntäväen kultaisten rannerenkaiden paino vieraiden nähden. Tämän kuvauksen myötä nousukkaasta tuli yksi satiirikirjallisuuden keskeisistä tyyppihahmoista. Uusi Suometar -lehti luonnehti 1910 Trimalchion kemuja keinottelijoiden ja rahapomojen mässäyksentäyteisen ja velton elämän kuvaukseksi. Jo antiikin Trimalchiossa tiivistyi tiettyjä nousukkuuden paheksuttuja ominaisuuksia. Näitä olivat varallisuudella pröystäily, huono maku ja todellisen sivistyksen puute, jotka toistuvat kirjallisuushistorian myöhemmissä nousukkaissa. Paheksuntaa aiheutti erityisesti eräänlainen rahvaanomaisuuden ja elitistisyyden yhdistelmä, pyrkimys osoittaa sivistyneisyyttä, jonka alta kuultaa kuitenkin satiireissa lähtemättömästi entinen rahvaan luonto. Juuri oman arvon jatkuva alleviivaaminen ja sivistyksen merkkien keräily altistavat nousukkaita kritiikille. Nousukkaan paheisiin on usein laskettu häikäilemättömyys, kovaääninen itsetietoisuus, pöyhkeys, periaatteettomuus, turhamaisuus ja kyynillisyys, mutta positiivisiakin puolia on mainittu, kuten tuoreus, älykkyys ja elämäninto. Trimalchiolla on paljon yhtäläisyyksiä kotimaisten äkkirikkaiden ja säädystään ylenneiden nousukasten kanssa, eikä ole sattumaa että hänet esiteltiin lehdissä juuri tuolloin, vuonna Tähän aikakauteen keskityn myös omassa esitelmässäni. Nousukkuuden käsite ilmaantui suomalaiseen keskusteluun 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, jolloin teollisuus kehittyi nopeaa vauhtia, maalta alettiin muuttaa kaupunkeihin ja pian myös sota-aika tarjosi joillekin mahdollisuuden nopeaan rikastumiseen. Markkinatalouden kehittyminen mursi perinteistä säätyjakoa ja yhteiskunnan rakenne muuttui. Ilmiötä valottivat myös kriittiset kannanotot ajan sanomalehdissä. Otavan etusivulla oli kirjoitus Nousukkaita, jossa todettiin osuvasti että me (suomalaiset) olemme kaikilla elämän aloilla nousukkaita. 19

20 Yksi kotimaisten nousukkaiden ryhmä 1900-luvun alussa olivat talonpoikaisylioppilaat, jotka saapuivat maalta akateemisiin opintoihin, nousivat sosiaalisessa hierarkiassa ja oppivat pian herraskaisille kaupunkilaisille tavoille. Hahmo tuli suosituksi etenkin 1910-luvulla esiintyen lukuisissa teoksissa ja pilapiirroksissa. L. Onervan ( ) Nousukkaita: luonnekuvia - kokoelmassa (1911) nousukas tarkoitti nimenomaan ensimmäisen polven sivistyneistöä ja talonpoikaissyntyisiä ylioppilaita, joille pääsy yläluokan pariin oli tärkeintä, samalla kun kuvattiin sinne pyrkimisen vaikeutta kyynillisesti. Kaupungin taiteilijapiireissä ylioppilaat oppivat pian jäljittelemään seuraelämän sääntöjä polttaen kuitenkin varansa ja itsensä loppuun uudessa elämäntavassa. Onervan kokoelman avaavassa Pentti Korjuksen rappiosta kertovassa luonnekuvassa kaupunkilaiselämä tarkoittaa ykskantaan elostelua ja juomista; työntekoon nousukkaalla ei ole aikaa. Kaupunki imee pimentoihinsa joka vuosi uutta turmeltumatonta verta maaseudulta ja syö herkkiä lapsensieluja, joiden pintapuolinen elämä ei pidä heitä pinnalla paria vuotta kauempaa. Onervan kokoelman on sanottu antaneen nimen koko nousukaskirjallisuuden lajille Suomessa, mutta hahmo esiintyi aikalaiskeskustelussa jo hieman aiemmin. Kaupunkilaispiireissä hienosteltiin ulkomaisilla tuotteilla, jotka samastettiin länsimaisen sivistyksen kanssa, mutta tuonnin suuruus samalla köyhdytti kotimaista tuotantoa ja työllisyyttä. Varsinkin kauppiassäätyä syytettiin tässä suhteessa epäisänmaallisuudesta. Eino Leino paheksui nousukkuutta siksi, että pintapuolinen ulkomaisten vaikutteiden hakeminen ja kaiken ulkomaisen ihailu sai entiset talonpojat menettämään otettaan todellisesta suomalaisuudesta, omasta perinteestä ja aidosta kalevalaisuudesta. Leinon kritiikissä oli kyse myös ulkomaisten vaikutteiden matkimisesta sekä vallalla olleen materialismin kritiikistä. Leinon Työn orja -romaanissa (1911) nousukkuuden taustalla nähtiin myös puhdasta vihaa vanhaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Leinon Pankkiherroja-romaanissa (1914) kritiikin kohteena olivat puolestaan varhaiset liikemiehet ja pankinjohtajat. Romaani keskittyy vararikkojen, rakkausjuonittelujen ja muunlaisen keinottelun kuvaamiseen nykyaikaisessa liike-elämässä, jossa omaisuus on sidottu osakkeisiin ja arvopapereihin. Myös tässä romaanissa päähenkilö on matalasta säädystään kohonnut: Mikään ei Antissa muistuttanut hänen talonpoikaisesta (- -) syntyperästään. Sepä se juuri olikin ihmeellistä Antissa, että hän oli niin helposti uuteen ympäristöönsä sulautunut, omaksunut sen tavat ja tottumukset eikä vähimmän sen yhteiskunnallisia mielipiteitä ja koko vanhanaikaista, kansaa vierovaa, jumalaa pelkäävää, itseään rakastavaa maailmankatsomusta. Hän oli muutamassa vuodessa kehittynyt täydelliseksi aristokraatiksi, vieläpä niin täydelliseksi, että sai hakea Suomen vanhoista kartanoistakaan hänen vertaistaan. (- - ) (Hänen ystävänsä) oli usein ihmetellyt, miten tuo Antin nykyinen maailmankatsomus voi olla oikeastaan sielullisesti selitettävissä. Epäilemättä se oli vaimon vaikutusta. 20

21 Muutamia sivuja myöhemmin tämä pankinjohtaja-nousukas Antti onkin jo menettänyt kaiken omaisuutensa ja peruuttamattomasti imeytynyt Helsingin paheelliseen yöelämään. Kaikki romaanissa kuvatut pankinjohtajat ystävällisintä vanhaa herraa myöten ovat syyllistyneet kavalluksiin ja väärennöksiin. Antti päättää elämänsä monen muun pankinjohtajan tavoin itsemurhaan. Muutto maalta kaupunkiin nähtiin alinomaa negatiivisena kehityksenä ja varmana rappiokulun alkuna aikakauden proosassa. Tämä oli vanha satiirikirjallisuuden topos, joka oli saanut alkunsa jo antiikin ajoilta. Maila Talvion ( ) romaanissa Niniven lapset (1915) jo teoksen raamatullista hävitystä ennustava nimi viittasi urbaanin elämäntavan kritiikkiin Ninive oli Assyrian pääkaupunki ja Vanhan Testamentin syntinen suurkaupunki, jonka jumala uhkasi hävittää Joonan kirjassa. Romaanissa kunnallisneuvos Ståhlen perhe on toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa ja muuttanut maalta suurkaupunkiin (Helsinkiin) nauttimaan elämästä. Romaanin alussa kuvataan odotuksentäyteistä jännitystä, jota elämää ja iloa pursuava kaupungin vilinä kunnallisneuvoksessa synnyttää. Uusi elämäntapa vaatii sijoituksia huoneistoon, huonekaluihin ja silkkikankaisiin, koska täytyi olla valmis vastaanottamaan hienointa Suur- Kaupunkia (9). Kunnallisneuvos joutuu selittämään nuorimmalle tyttärelleen, mitä hänen kovasti havittelemansa piirit tarkoittavat. Partaansa hermostuneesti ajaessaan hän antaa seuraavan määritelmän: piireillä tarkoitetaan tietysti kaikkia mahtihenkilöitä, jotka päättävät asioista ja joiden mahtavuuden taustalla on se, että he ovat kaikki keskenään sukua. Romaanin alun päiväunessa kunnallisneuvos kuvittelee tyttärilleen itseään hienommat miehet, kaupunkilaiskodit pitsimyssyisine piikoineen ja kristallikruunuineen, kahvin jälkeen tirehtöörin kanssa poltetut sikaarit ja keskustelut ajankohtaisista afääreistä ja liikeyrityksistä. Ainoastaan perheen äiti suhtautuu elämänmuutokseen epäillen suurkaupungin viettelyksiä ja vaaroja. Pian nousukasperheen nuoriso pääseekin piireihin syvemmälle mukaan, mistä varsinainen rappio alkaa. Talvion romaanin tapahtumat luisuvat kohti liikekeinottelujen satiirista kuvausta ja perheen nuorison turmeltumista ylellisten elintapojen, vekselikierteen ja muoti-ilmiöiden, kuten tangovillityksen, parissa. Yksi nousukkuuden haittapuoli nähtiin siinä, että ilmiön katsottiin vaarantavan yhteiskunnan vakautta. Aikalaiskeskustelussa todettiin, että kun yhteiskunnan latvaoksille oli kiivennyt muitakin kuin perinteisten säätyjen edustajia, tuli esimerkiksi virkamiehille tarve korotuttaa palkkaansa, jotta he eivät jäisi tulokehityksessä nousukkaiden jalkoihin. Samaa kritiikkiä esitettiin teollisuuskapitalisteja ja teollisuuden työväkeä kohtaan: heidän voitontavoittelunsa ja palkkavaatimuksensa nostivat kuluttajahinnat pilviin, ja viime kädessä kuluttajat maksoivat tuotteiden hinnoissa heidän ylellisen elämäntapansa. Äkkirikastuneita syytettiin myös huonoiksi työnantajiksi, jotka orjuuttivat työläisiään. Yhden keskeisen nousukkaiden ryhmän muodostivatkin teollisuuden, kaupan ja sijoitusten avulla äkkirikastuneet tahot. Heitä kuvattiin 21

22 poliittisemmin työväen kirjallisuudessa, jonka parissa nousukas oli usein työläistensä oloja sortava tehtailija tai muu ahne riistäjä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen puolestaan yleistyivät keinottelijat, jotka rikastuivat toisten hädällä. Sotakeinottelijat eli gulashit olivat yhtä inhottuja niin oikeiston kuin vasemmistonkin parissa, ja heitä kritisoitiin ankarasti pilalehtien piirroksissa. Eskon (Arvi A. Seppälä) pakinassa Psalmi jobbareille ja gulasheille (julkaistu Satakunnan Kansassa ) ylistetään ironisesti näitä karaistuja ihmistyyppejä, jotka paisuivat toisten hädästä ja puutteesta. Heitä verrataan värikkäästi haudoista versoviin ikivihreisiin murattiköynnöksiin, erämaasta voimansa imevään kaktuskasviin ja valtamerten kammottavaan mustekalaan, joka kiertää lonkeronsa kaikkialle. Kuvaus saa voimakkaasta vastakkainasettelusta makaabereja sävyjä: Kun toiset korjaavat kaatuneita, keinottelet sinä ruumiskirstuilla ja käärinliinoilla; kun toiset hoitavat haavoitettuja, gulashaat sinä sidevanulla ja karboolilla. (Leipää ja leivän vastinetta, 1922, 10.) Sota-ajan keinottelija kerää talteen voit, viljat ja villakankaat eteenpäin kalliilla myytäviksi. Keinottelijan elämä oli kuitenkin epävarmaa; romahdus ja vararikko saattoivat uhata milloin tahansa. On sanottu, että ensimmäinen maailmansota antoikin suomalaisille ensimmäisen oppitunnin markkinoiden dynamiikasta, jossa oltiin riippuvaisia yleismaailmallisista suhdanteista. Kuten Juha Siltala on sisällissodan historiassaan todennut, parhaiten selvisivät vuoden 1918 tienoilla ne keinottelijat, joiden velan söi inflaatio ja jotka onnistuivat kiinnittämään rahansa kiinteistöihin. Tuolloin keinottelusta tuli yleistä kansanhuvia, johon osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät, myös naiset. Tällaista laajalle levinnyttä keinotteluhenkeä kuvasi Maria Jotuni ( ) Kultainen vasikka -huvinäytelmässään (1918). Näytelmän vasikka viittasi raamatulliseen epäjumalankuvaan, jonka israelilaiset Mooseksen poissa ollessa rakensivat. Tässä kultainen vasikka tarkoittaa tietysti rahaa ja sen palvontaa. Rahan valta todetaan jo näytelmän ensimmäisessä repliikissä hallitsevaksi voimaksi, joka tekee ihmiset hulluiksi. Näytelmän päähenkilöille, liikemies Jaakko Hongalle ja hänen vaimolleen Eeditille sekä muille sukulaisille sota merkitsi tuottoisaa ja jännittävää aikaa, jolloin elämä tuntui väkevämmältä kuin muulloin. Elämänhalu näyttäytyi etenkin haluna rikkauteen, mihin ajankohta tarjosi ennennäkemättömiä mahdollisuuksia: Niin siunattua, että sain elää tämän sota-ajan, niin siunattua se kurjuus ja puute, joka tähän muutokseen johti. Sillä mikä paremmin kuin puute saa ihmiset ajattelemaan. (1930, 164.) Rauhan tuloa sen sijaan odotellaan kauhunsekaisin tuntein: Oliko se rauhanaikuinen elämä mitään elämää? Kyllä oli kuollutta ja kyllästyttävää köyhyyksineen ja alituisine puutteineen. Mielessä aina: mistä saada rahaa, rahaa? (1930, 152.) Kun rauha sitten uhkaa tulla solmituksi, keinottelemaan ryhtyneet naiset kuvaavat sitä suurena romahduksena, joka on paljon pahempaa kuin maailman loppu. Osakkeisiin sijoitettu varallisuus menettää nopeasti arvonsa. Naiset laittavat toivonsa kuitenkin uuteen sotaan, 22