wsoy TOMMI KINNUNEN Lopotti

Transkriptio

1 wsoy TOMMI KINNUNEN Lopotti

2 Siivetönnä en voi Tuossa, ota kiinni. Isä laskee jotakin käteen. Kapea puukapula, jonka kulmia on pyöristetty. Sen ympärille on pyöritetty narua. Nykäisen sitä. Narun toinen pää juoksee kohti niitettyä peltoa. Tuuli tuo kylmän metsän tuoksua. Nenänpäätä nipistelee. Kohta sataa ensilumen. Mikä tämä on? Johanneksen ääni kuuluu kaukaa sänkipellolta. Kohta tajuat! Tuuli heilauttaa mekon helmaa. Minun on kylmä. Yhtäkkiä naru tiukentuu ja kiskoo kapulaa. Saan siitä kiinni juuri ennen kuin se lentää kädestä. Isä nauraa. Minä vain kokeilin, Johannes hekottaa. Pidä lujaa kiinni! Onko valmista, Johannes? On. Kokeillaan. Mikä se on? minä kysyn, mutta tiedän, ettei isä kerro, mitä on puuhannut alkuviikon illat pannuhuoneen höyläpenkin ääressä. Miksi Johannes tietää jo, mutta minä en? Naru kiristyy ja kuulen, kuinka Johannes juoksee pitkin peltoa minusta vasemmalle. Tuuli puhaltaa hiuksia 102

3 irti, vaikka äiti laittoi ne pinneillä kiinni. Yritän silittää niitä korvan taakse, mutta isä huutaa kauempaa. Helena, älä nyt irrota! Jokin tarttuu naruun ja nostaa sitä ylemmäs ja ylemmäs, kohti taivasta. Se tempoo ja ravistaa ja kiskoo. Minä en ymmärrä, miten naru nousee ylös, sillä isä nauraa oikealla ja Johannes juoksi vasemmalle. Minä kuulin sen askeleet ja hengityksen. Naru on kiskonut käteni kohtisuoraan ylös. Haluan irrottaa kapulasta. Minua pelottaa. Mitä te teette? Kaikilla muilla on salaisuus, mitä ei kerrota minulle. Isä nauraa yhä. Sen ääni melkein katoaa tuuleen. Se on leija. Eikä! Minä en tiennyt, mikä leija oli. Johannes luki viime viikolla ääneen kirjaa, ja kun hän pääsi kohtaan jossa Jie ja Guo odottivat leijojen kanssa navakkaa kevättuulta, en ymmärtänyt miksi, eikä Johanneskaan tiennyt. Minä olin sen jo unohtanut, mutta kai isä oli kuullut tai Johannes oli kysynyt. Kerro, millainen se on! Puukapula heittelehtii kädessä ja kiskoo niin, että joudun ottamaan askeleen sivulle ja takaisin, etten kaatuisi. Kooltaan se on kuin ruokahuoneen iso arkku, jossa on verkkolankaa. Ja saman muotoinen, ehkä vähän pidempi. Onko se painava? Ei vaan mahdollisimman kevyt. Siinä on vain sen arkun muoto, mutta seinämät ei ole puuta vaan kangasta. 103

4 Ja nekin on keskeltä auki, että tuuli pääsee puhaltamaan sisälle. Se on nyt tuolla ylhäällä! Se on korkeammalla kuin meidän talon katto. Melkein kaksi kertaa korkeammalla. Johannes tulee lähemmäksi. Anna minäkin kokeilen. Ihan kohta. Puristan kapulaa kaksin käsin, etten kadottaisi leijaa. Ilo kuplii vatsanpohjassa ja tulee tyrskäyksinä ulos. Mistä isä tiesi tällaisen tehdä? Yhdestä kirjasta löytyi kuva, isä vastaa ja nauraa. Tuuli riepottaa minua. Hypin ilmaan ja kokeilen, nostaisiko se minutkin ylös. Se melkein onnistuu. Onko se kaunis? varmistan Johannekselta. On. Se on vihreä. Minun lempiväri! Isä rykii kurkkuaan auki. Johannes, käy hakemassa minun hanskat tänne. Ne on tuolla. Voidaan ottaa kun lähdetään. Käy nyt vaan. Johannes lähtee. Minä en ole varma, kuinka paljon kuljettiin peltoa pitkin kotoa järvelle päin. Isä rykii taas samalla tavalla kuin silloin kun Johannes kysyi, minne navettakissan poikaset olivat karanneet. Helena, isä sanoo paksulla äänellä ja lopettaa sitten. En ehdi vastata, sillä yritän saada vedettyä kapulaa itseeni päin. Me ollaan mummun kanssa juteltu. Ja äidin kanssa. Mistä? 104

5 Tuulen voima on kova, mutta saan kiskottua leijaa alas. Näyttää siltä, että talven jälkeen on lähdettävä. Minne? Etelään. Kauas. Johannes tulee jo takaisin. Sitä hengästyttää. Se on kuullut loput. Oletko sinä kauan poissa? se kysyy. En minä lähde, isä vastaa. Tunnen kuinka kylmyys alkaa kohota maasta ylös märkiä kenkiä pitkin, kohti sääriä ja reisiä. Johannes ei ymmärrä vielä. Pitääkö minun lähteä jonnekin? se kysyy ohuella äänellä, pelästyneenä. Kylmyys yltää vatsaan ja täyttää sen tulevan talven pakkasella. Se kiemurtelee ja etsii tietä ylemmäs, leijaan. Minun on vaikea hengittää. Ei sinun, isä vastaa Johannekselle samaan aikaan kun pyry ja jää nousevat keuhkoihin asti. Minä annan käsien nousta ylös. Nostelen jalkojani, jotta saisin talven juuret katkaistua. Se ei saa päästä vihreään leijaan. Minä käännyn selin isään. Johannes ei vieläkään ymmärrä. Se ei ymmärrä. Kenen sitten? se kysyy. Tyhmä. Taliaivo. Kusijalka lehmänperse paskapää. Idiootti. Imbesilli. Nilkku-rampa-kuuromykkä-invalidi. Sokeasokeasokea. Nostelen jalkojani ja yritän pitää talven irti leijasta, mutta talven juuret ovat jo paksut ja se on pyöritellyt oksat sydämen ympärille. Leija tempoo kapulaa käsistä ja koetan hyppimällä päästä korkeammalle. Yhtäkkiä kuu- 105

6 len tuulen voimistuvan joenvarren puiden oksissa. Odotan sen saapuvan. Viima tuntuu kaulan iholla ja lennättää kaikki hiukset silmäripsiäni vasten. Myrsky. Isä sanoo jotakin, mutta minä en kuule enkä kuuntele. Hameen helmat hulmuavat ja tuuli repii leijan narua. Kyykistyn alas, ja samalla kun ojennan käteni kohtisuoraan ylös, ponnistan lujaa. Tuuli tarrautuu leijaan, vetää sitä kohti korkeuksia ja minä irrottaudun maasta ja talvesta ja isästä ja Johanneksesta. Kapulasta on vaikea pitää kiinni. Kiskon sitä itseäni vasten, painan toisella kädellä vatsaani vasten ja tartun toisella naruun. Se soi kosketuksesta kuin viulun kieli. Isä ja Johannes huutavat kauhusta alhaalla. Ne yrittävät juosta perään, mutta se ei onnistu, sillä tuuli tempaa minut suoraan ylös, niin voimakkaasti että se tuntuu päässä. En enää kuule heidän ääniään. Minä revin narua alas ja saan siihen hiukan löysää. Myrsky pyöräyttää ympäri, ympäri, ja saan kiskottua narun vyötärön ympärille ja pyöritettyä kapulan kuin solmuksi. Tuuli tuoksuu metsälle ja havulle ja suolle. Alhaalla kylmyys ojentaa lonkeroitaan ja koettaa saada minua kiinni, mutta se ei onnistu. Olen liian korkealla talven ylettyä. Levitän käteni ilmavirran kannateltaviksi. Napitan takkini auki, tartun sen helmoihin ja levitän ne siiviksi. Myrsky ei enää nosta ylemmäs, vaan lähtee kuljettamaan minua kohti pohjoista, missä aika on pysähtynyt ja minne kevät ei saavu koskaan eikä kenenkään tarvitse mill oinkaan lähteä pois. Ilmassa on pian satavan lumen haju. 106

7 »Minkä neuvon antaisin, nyt kun olet päättänyt alkaa rohkeaksi ja kulkea pystypäin? Tahtoisin sanoa, että elämä ei ole jatkuvaa taistelua päivästä toiseen eikä huominen eilisen kopio. On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo.» Selkosten kylän helena on vasta yhdeksän, kun hänet temmataan juuriltaan ja lähetetään yksin sokeainkouluun viisikymmenluvun Helsinkiin. Vähitellen hän opettelee ison kaupungin tuoksut, äänet, askelmäärät ja tutustuu myös hierojaksi opiskelevaan Kariin. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa omasta halustaan etelän yliopistokaupunkiin. Tuomas tahtoo täyttää vaatimukset ja odotukset. Salaa hän haaveilee omasta perheestä. Etelässä hän myös tutustuu tätiinsä uudella tavalla. Millaista on elää koko elämänsä sivullisena, toivoa että eräänä päivänä ihmiset eivät kiinnittäisi huomiota eroihin vaan yhtäläisyyksiin? Lopotti on vahva teos sivullisuudesta ja oman tien löytämisestä, halusta tulla isäksi sekä taidosta olla äiti. * * 84.2 ISBN