Framil ry. Teatterilähtöiset menetelmät vanhustyössä

Transkriptio

1 Framil ry Teatterilähtöiset menetelmät vanhustyössä

2 Johdanto Tässä julkaisussa esitellään kokemuksia esittävän taiteen menetelmien soveltamisesta vanhustyössä. Esimerkit ovat vuosina turkulaisissa vanhainkodeissa toteutetusta Hymykuopat-hankkeesta, jossa Varsinais-Suomen näyttämö- ja esitystaiteen yhdistys Framil ry oli yhtenä osatoteuttajana. Tavoitteena oli kehittää taidelähtöisten menetelmien käyttöä vanhusten parissa. Neljä Framil ry:n avoimen haun perusteella mukaan valitsemaa esittävän taiteen ammattilaisista koostuvaa ryhmää kiersi turkulaisia vanhainkoteja ja palvelutaloja toteuttaen niissä kulttuurihoitopaketteja. Paketit sisälsivät esityksiä, osallistavia työpajoja sekä musiikkiterapiaa. Taiteilijaryhmät pohtivat työssään sitä, miten esittävä taide voi edistää hoitolaitoksessa asuvan vanhuksen hyvinvointia. Vanhainkoti muistojen näyttämönä Teatteri tarjoaa meille kosketuspinnan ihmisenä olemiseen. Se virittää meidät taajuudelle, jolla voimme kokea ja tulkita tarinoita, ilmiöitä, tunteita sekä ihmissuhteita. Teatteriin taidemuotona liittyvät vahvasti kertomukset ja tunteet sekä fyysinen läsnäolo, suora kontakti ja vuorovaikutus. Seuraamalla näytelmää tai tekemällä itse teatteria sukellamme tarinoihin ja kokemuksiin. Heijastamme omaa elämäämme näyttämön tapahtumiin ja eläydymme niihin. Vanhustyön puitteissa teatteri tarjoaa mahdollisuuden palata omiin muistoihin, tehdä niistä tulkintoja tai rakentaa niitä uudelleen. Esittävää taidetta vietiin osastoille paitsi esitysten muodossa, myös käyttämällä draamaa työvälineenä ryhmissä. Vanhukset seurustelivat teatterinukkien kanssa, seurasivat omia kertomuksiaan näyttelijöiden tai toisten osallistujien esittämänä ja eläytyivät pieniin rooleihin. Vaikeasti dementoituneet osallistujat virkistyivät muistamalla lauluja, kuuntelemalla, taputtamalla tahtia ja pukeutumalla rooliasuihin. Ohjaajat kokivat työn hyvin antoisaksi ja sitoutumista vaativaksi. Kaikki oppivat uusia puolia omasta työstään ja taiteilijuudestaan. Suurin osa vanhuksista oli muistisairaita, mikä edellytti tavallistakin enemmän kuuntelua ja eläytymiskykyä. Jokainen koki myös jossakin kohdassa putoavansa tyhjän päälle: tehtävää ei voitu tehdä, sitä ei ymmärretty tai kohtaamista ei tapahtunut. Omaa tekemistä piti reflektoida usein tilanteessa nopeasti. Joskus ei auttanut muuta kuin pysähtyä, kuunnella ja heittää suunnitelmat sikseen. Jokaisella on tärkeä tarina Mitä teatterilla saatiin aikaan? Pääroolissa olivat vanhukset itse, heidän tärkeät ja kuulluksi tulemisen arvoiset kertomuksensa ja toiveensa. Jokaisen tarinalle annettiin ryhmissä tilaa. Vaikka osallistuja ei olisi muistanut ohjaajien käyneen paikalla jo kahdeksana edeltävänä viikkona, esityksessä nähty tuttu lehmä tai oma lempisävelmä saattoi antaa iloa ja turvaa juuri sillä hetkellä. Ehkä tärkein ja arvokkain havainto koko kulttuurihoitotyön kannalta oli se, että kohtaamiseen tarvitaan aikaa, useita toistoja, luottamusta, kuuntelemista ja herkkyyttä. Asiakaslähtöinen työtapa vaati sulattelemista myös osallistujilta. Vanhuksille itselleen saattoi olla aluksi vaikea ymmärtää, että heidän kertomuksissaan saattaisi olla mitään kiinnostavaa. Sitäkin hienommalta tuntui, kun he saivat nähdä omia tarinoitaan toisten esittäminä. Ne olivat jännittäviä, hauskoja ja mielenkiintoisia! Kiitollisina näistä tarinoista ja tunteista, joita saimme jakaa osallistujien kanssa, jatkamme matkaa eteenpäin. Marja Susi, projektikoordinaattori Framil ry Kannen kuvat: Tiina Puranen, Timo Marila, Marja Susi, Anna-Maria Toivonen

3 Turinoista tarinoiksi IdeaTeatteri Osuuskunta on vuoden 2008 lopulla perustettu yritys, jonka työntekijät koostuvat teatterin, sosiaali- ja terveysalan, esitystekniikan ja markkinoinnin ammattilaisista. Tähän hankkeeseen nimettiin kolme työntekijää, teatteriilmaisun ohjaajat (AMK) Camilla Gustafsson, Mikko Semi ja Jaakko Loukkola. Hyppy tuntemattomaan Olimme jo kauan ajatelleet tekevämme vanhuksille esityksen, sillä kohderyhmänä ikäihmiset on laaja ja tarve kulttuuripalveluille suurta. Kun Framil ry etsi yhteistyökumppaneita Hymykuopat-hankkeeseen, tartuimme luonnollisesti heti tarjoukseen. Meille tarjoutui loistava mahdollisuus päästä työskentelemään ikäihmisten kanssa ja saada näin kosketusta kohderyhmään. Hankkeen alku herätti ryhmässämme paljon ajatuksia ja ideoita, mutta toisaalta epätietoisuutta. Kaikki olivat tahoillaan toimineet vetäjinä ja tehneet soveltavaa draamaa. Olimme työskennelleet ja viettäneet aikaa ikäihmisten kanssa, mutta kukaan meistä ei ollut näitä ennen yhdistänyt. Edessä oli hyppy tuntemattomaan. Suunnitteluvaiheessa pohdimme monia asioita: kuinka teatterilähtöisiä menetelmiä, joihin usein liittyy toiminnallisuus, osallistaminen ja fyysinen tekeminen, voi käytännössä toteuttaa ikäihmisten kanssa? Jos osallistujien fyysinen osallistuminen on rajallista, minkälaisia menetelmiä voimme työssämme käyttää? Fyysisten rajoitteiden lisäksi osallistujat voivat olla muistisairaita. Miten voisimme hyödyntää teatteria, omaa erikoisalaamme? Lähtökohtaisesti tahdoimme säilyttää ajatuksen siitä, että työpajatyöskentelyssämme osallistujat sekä tuottavat materiaalia että osallistuvat itse. Tahdoimme siis suunnitella ja toteuttaa työpajoja, joissa tekijöinä ja sisällön tuottajina ovat nimenomaan osallistujat. Tutustumisesta toteutukseen Pääsimme vierailemaan tulevassa työympäristössämme ennakkoon. Ensimmäinen vierailu avasi silmämme. Tulevat osallistujamme olivat muistisairaita, ja fyysistä osallistumista vaativat tehtävät osoittautuivat haastaviksi toteuttaa. Vetäydyimme siis suunnittelemaan toimintaa uudelleen. Suunnitteleminen helpottui, kun kohderyhmä tuli tutummaksi. Suurimmiksi ongelmiksi koimme edelleen sen, miten voisimme hyödyntää nimenomaan teatterilähtöisiä menetelmiä, omaa erikoisosaamistamme, ja sen, mitä roolia taide tulisi työskentelyssämme näyttelemään. Päädyimme toimintamalliin, jossa oma työskentelymme jakautui kahdeksi erilliseksi vaiheeksi: työpajatyöskentelyksi ja työpajojen pohjalta toteutettavaksi esitykseksi. Työpajatyöskentelyvaiheessa keskityimme tarinoihin, mielipiteisiin ja näkemyksiin, joita osallistujilla oli. Keskustelua heräteltiin toiminnallisilla tehtävillä ja keskustelut dokumentoitiin tarkasti. Talteen kerätystä materiaalista valmistimme osallistujien omista tarinoista koostuvan esityksen, joka esitettiin vanhainkodissa. Näin meille kerrotut tarinat ja mielipiteet palautettiin lahjana takaisin teatterin keinoin. Työpajoissa tahdoimme keskittyä aitoon kohtaamiseen, kertomiseen, kuulemiseen, kiireettömyyteen ja hyvään ilmapiiriin. Tarinat olivat arvokkaita, toden totta taideteoksen arvoisia. Mikko Semi ja Camilla Gustafsson tulkitsevat vanhusten tarinoita esityksessään Minun kenkäni ovat aina avonaiset. Kuva: Timo Marila Teksti: Jaakko Loukkola

4 Teemat ja menetelmät Toteutimme hankkeen aikana työpajoja kolmessa eri vanhainkodissa. Ryhmäkoko vaihteli viidestätoista kolmeenkymmeneen. Tapasimme ryhmän kahdeksan kertaa. Tapaamisen kesto vaihteli 45 minuutista tuntiin. Jaoimme työpajojen aiheet ihmisen elinkaarta mukailevaksi. Ensimmäisellä kerralla tutustuimme, toisella kerralla puhuimme lapsuudesta, kolmannella nuoruudesta, neljännellä työelämästä. Viimeinen, kahdeksas työpaja oli nimeltään minä ja maailma, jossa tarkastelun kohteena oli maailma juuri tänään: oma elämä ja tilanne maailmalla juuri nyt. Käytimme työskentelyssämme apuna kuvatehtäviä, draamaharjoitteita sekä musiikkia. Työpaja aloitettiin aina aiheeseen kuljettavalla musiikilla. Jo ensimmäisessä työpajassa totesimme musiikin äärettömän voimakkaaksi työkaluksi. Sen avulla tavoitettiin asioita, joita muistisairaat ihmiset eivät ehkä muuten olisi enää tavoittaneet. Laulu saattoi kuljettaa lapsuuden jouluun tai kesäiselle järvenrannalle. Tarinat, joita laulu synnytti, saattoivat olla pitkiä, yksityiskohtaisia ja kokonaisia, vaikka kertoja ei enää tunnistanut paikkaa, jossa oli sitä kertoessaan. Tarinaa oli kuunneltava, sillä pienikin häiriö saattoi katkaista tarinan ja kertoja saattoi kadottaa oman muistonsa. Laulun jälkeen teimme toiminnallisia tehtäviä, mm. äänestyksiä, joissa esitimme kärjistettyjä väitteitä työpajan aihetta koskien. Osallistujat saivat ilmaista mielipiteensä punaisella ja vihreällä paperilla. Mielipiteistä ja niiden eroista herätettiin keskustelua. Kuvatehtävissä käytimme työpajan aihetta sivuavia kuvia, joista osallistujat kertoivat ajatuksiaan ja mielipiteitään. Tarinoista teatteriksi Työpajoissa käytettyjen kuvien avulla alettiin hahmotella tulevaa teatteriesitystä. Osallistujat keksivät lehtikuvan pohjalta roolihahmon, jolle he kehittelivät kokonaisen elämäntarinan. Tästä roolihahmosta kehittyi tarinoihin pohjautuvan esityksen päähenkilö. Käytimme forum-teatterista tuttuja tekniikoita, joissa esitetään kohtaus, joka päättyy konfliktitilanteeseen. Esimerkkikohtauksessa nuori tyttö haaveilee laulajanurasta ja pyytää isältään lupaa päästä laulutunneille. Isä kuitenkin kieltää laulutunnit vedoten siihen, että tytön olisi tavoiteltava ensin koulumenestystä ja sitten työtä. Laulaminen ei siihen kuvioon sopisi. Kohtauksessa tilanne jäi pahimpaan konfliktikohtaan. Osallistujat saivat ehdottaa ratkaisumalleja, joiden avulla tilannetta yritettiin ratkaista. Mielipiteet vaihtelivat rajusti ja taas syntyi keskustelua. Oikeat arvot, jotka toiminnassa toteutuvat, ovat kohtaaminen ja kiireettömyys. Jokaisen tarina on tärkeä. Työpajoista kertyneen käsittämättömän materiaalimäärän kanssa vetäydyimme käsikirjoittamaan ja harjoittelemaan esitystä. Toivoimme, että esitys tulisi olemaan merkityksellinen vanhuksille, joiden tarinat näkyivät näyttämöllä. Samalla se oli merkityksellinen myös meille. Tarinoita kuunnellessamme olimme saaneet kokea kertojien mielentilan ja tunteet ja tahdoimme säilyttää ne esityksessä. Upeat jakamisen hetket tuntuivat arvokkailta ja haurailta. Esityksessä tarinat etäännytettiin kertojistaan. Niissä esiintyvien ihmisten nimet muutettiin ja kertojaksi tuli roolihenkilö. Kertomukset itsessään säilyivät lähes sanasta sanaan alkuperäisinä. Mietimme harjoituksissa sitä, kuinka suuria tarinoita olimme kuulleet. Samanlaisen kokemuksen tahdoimme palauttaa kertojille. Tahdoimme, että he tunnistavat oman tarinansa ja näkevät sen arvokkaana ja ainutlaatuisena. Osallistujat olivat eri paikoissa kunnoltaan hieman eritasoisia, joten olemme soveltaneet tehtäviä tilanteen mukaan. Kaikki ovat työpajaamme tervetulleita kunnosta riippumatta. Jos joku on halunnut tulla vain kuuntelemaan, sekin on sopinut. Olemme huomanneet, että tehtävät toimivat eri paikoissa eri tavalla. Yhdessä paikassa kuvatehtävät toimivat, kun taas toisessa paikassa toiminnallisemmat tehtävät ovat enemmän mieleen. Tämän mukaan olemme muokanneet työpajoja. Yhteistä kaikkialla on ollut se, että vanhukset on todella helppo saada innostumaan ja kertomaan tarinoitaan. Tarinoita kuunnellessamme olimme saaneet kokea kertojien mielentilan ja tunteet ja tahdoimme säilyttää ne esityksessä.

5 Esimerkki työpajakerrasta Työpajakerta 2., Aihe: Lapsuus 1. Esittely: kerromme lyhyesti keitä olemme ja mitä teemme. Lyhyt johdatus päivän aiheeseen. 2. Alkujumppa: helppoja jumppaliikkeitä, esim. käsien, hartioiden ja nilkkojen pyörittely, laatikon nostelu puolelta toiselle, kylkien venytys, kasvojen vääntely. 3. Laulu: Oravan pesä, soitetaan kitaralla, osallistujat saavat laulaa mukana. 4. Kuvat keskustelun herättäjänä: kuvia vanhoista leluista (nukke, nalle, auto, pallo, keinuhevonen ). Osallistujat saavat kertoa millaisia muistoja kuvat herättävät, millaisia leluja itsellä on lapsena ollut, mikä oli kaikista tärkein lelu ja mistä se oli saatu. 5. Hahmon keksiminen: esitellään lehdestä leikattu kuva pienestä tytöstä ja luodaan kuvan pohjalta kokonainen hahmo. Osallistujat keksivät tytön nimen, millainen perhe hänellä on, missä hän asuu, mitä harrastaa, mikä on lempiaine koulussa, mikä on haaveammatti, lempilelu tai millaisia ystäviä hänellä on. Näin hahmosta syntyy päähenkilö esitykseemme ja hahmoon palataan myöhemmillä työpajakerroilla mm. forumteatterikohtauksilla, jolloin osallistujat saavat keksiä lisää elämäntarinaa tälle. 6. Kerrotaan sana/lause kerrallaan tarinaa: Sana tai lause kerrallaan keksitään tarina siitä, millainen äsken kehitellyn hahmon yksi päivä voisi olla. 7. Loppuverryttely: helppoja verryttelyliikkeitä, esim. käsien ja jalkojen silittely, vatsan taputtelu, kasvojen hierominen. 8. Laulu: Päivänsäde ja menninkäinen. Vastaanotto Kaikissa kolmessa hoitolaitoksessa olemme yllättyneet siitä, kuinka tarpeellista tällainen toiminta on. Työpajojen ilmapiirissä on jotakin uskomatonta. Osallistujat odottavat tapaamisiamme, hetkeä jolloin saa puhua ja joku kuuntelee. Teatteri ja toiminnalliset tehtävät ovat työpajoissa ehdottomasti vain työväline. Oikeat arvot, jotka toiminnassa toteutuvat, ovat kohtaaminen ja kiireettömyys. Jokaisen tarina on tärkeä. Dokumentointi ja muistiinkirjoittaminen työpajoissa on selvästi saanut osallistujat tuntemaan omat mielipiteensä arvokkaiksi. Omien tarinoiden arvo konkretisoituu, kun ne nähdään näyttämöllä. Työryhmällemme tärkeä hetki oli ensimmäisestä prosessistamme muodostuneen esityksen ensi-ilta. Esitystä oli saapunut seuraamaan suuri määrä vanhainkodin asukkaita. Eturivissä istuivat meille tarinoita kertoneen osaston asukkaat. Pitkin esitystä eturivistä kuului iloisia hihkauksia Toihan on juuri niin kuin meillä oli lapsena. tai Olisin itse voinut sanoa juuri noin. Esityksen jälkeen tapasimme katsojia, jotka olivat yhtä hymyä. He olivat tunnistaneet esityksestä omia tarinoitaan. Mieleenpainuvin oli kuitenkin silmäkulmaansa pyyhkivän hoitajan kommentti. Näitä samoja tarinoita me ollaan kuunneltu vuosikaudet, enkä mä ole koskaan ymmärtänyt kuinka hienoja ne ovat. Työpajojen pohjalta syntyneiden esitysten kautta kertojat saavat tunnistaa oman tarinansa arvokkaana ja ainutlaatuisena. Kuva: Timo Marila

6 Muistojen koti Kolme nukketeatteritaiteilijaa, Laura Hallantie, Roosa Halme ja Nanna Mäkinen toteuttivat työpajakokonaisuutta Muistojen koti. He kaikki ovat valmistuneet Turun ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisun ohjaajiksi suuntautumisvaihtoehtonaan nukketeatteri. nuket lähtevät vierailulle Lähdimme mukaan hankkeeseen, sillä halusimme soveltaa ja laajentaa ammattitaitoamme. Halusimme kohdata vanhuksia nukkien kanssa ja aktivoida heitä kertomaan omia muistojaan erilaisista aiheista. Meillä oli valittuna jokaiselle käyntikerralle eri aihepiiri, jonka pohjalta valitsimme laulettavat laulut sekä vierailevat nuket. Syksyllä tapasimme ryhmää kymmenen kertaa. Ryhmäkoko vaihteli osallistujan välillä. Tapaamisemme kestivät n. 45 minuuttia. Jokainen kerta oli rakennettu hieman eri tavoin, mutta toistuvina elementteinä käytimme aloituslaulua (Jos sun lysti on), yhteislauluja harmonikan säestyksellä, nukkien esittäytymistä sekä nuken ja vanhuksen kohtaamista. Aiheemme valitsimme kalenterijuhlien, vuodenajan ja myös toivomusten (mm. oma koti, uni, lavatanssit, joulu) mukaan. Vuorovaikutteisuus nuken kautta Tapaamisissamme monet osallistujat käyttäytyivät kuin nuket olisivat olleet eläviä olentoja. Ne saivat vanhuksilta nimiä, joista osa oli peräisin heidän lapsuuden muistoistaan. Eräs rouva antoi lehmänukellemme uuden nimen, Kekko. Hän kertoi meille tarinan, kuinka lapsena oli yrittänyt lypsää Kekko -lehmää, mutta lehmä ei ollut suostunut. Kun lypsäjä sitten antoi lehmälle heiniä, suostui lehmäkin antamaan maitoa. Vanhukset halusivat pitää hahmoista huolta ja hoitaa niitä. He pitivät nukkeja hellästi sylissään, juttelivat niille ja olisivat ottaneet monet hahmot mukaan huoneisiinsa, ellemme olisi pyytäneet niitä takaisin. Eräällä rouvalla oli omia kissapehmoleluja, joista hän huolehti kuin elävistä eläimistä. Vaikka nukkeja pidettiinkin elävinä, olivat vanhukset silti hyvin tarkkoja yksityiskohdista. Varjonukke -lehmää tutkittiin tarkkaan ja se todettiin usein huonoksi lypsylehmäksi pienten utareiden takia. Joidenkin nukkien nuketuskepit saivat aikaan ohimenevän ihmetyksen, mutta unohtuivat kuitenkin pian, kun oli jotakin tärkeää kerrottavaa nukelle. Nuket istahtivat vanhusten syliin ja kuuntelivat paljon erilaisia tarinoita. Joitakin aiheita, kuten hurjasti tanssivia isovanhempia, nuket innostuivat kuvittamaan lavalla. Työpajoissa nuket istahtivat osallistujien syliin ja kuuntelivat paljon erilaisia tarinoita. Kuva: Roman Chauzov Teksti: Nanna Mäkinen Esimerkki kulttuurihoitopaketista Osallistujia ryhmässä 6-8. Tarvittavat välineet ja rekvisiitta: eri eläinhahmo-teatterinukkeja tai leluja, musiikkiinstrumentti (esim. haitari) tai eläinaiheisia lauluja cd:llä kuunneltavaksi, cd-soitin. Tila: rauhallinen, vanhukset istuvat, pöytä eläinten esittäytymiseen, apupöytä cd-soittimelle ym. tavaroille. Tehdään istumajärjestys niin, että kaikki näkevät lavalle, eli pöydän, ja että heidän luonaan pääsee käymään vaivattomasti. 1.Aloitetaan tutustumalla sanomalla kaikille henkilökohtaisesti käsipäivää ja toivotetaan osallistujat tervetulleiksi. Voidaan hieman kuulostella ja kysellä kuulumisia. Kerrotaan, että tällä kertaa mukana on lauma eri eläimiä ja avataan avointa keskustelua eläinaiheen ympäriltä. Keskustelua voi aloittaa esimerkiksi kyselemällä mitä eläimiä vanhuksilla itsellään on ollut tai muistavatko he joitakin eläinlauluja. 2. Laululla (Piippolan vaari) kutsutaan eläinvieraat paikalle. Joku eläinhahmoista voi esittäytyä ja kertoa mikä eläin on, nimensä, ikänsä, missä asuu, sekä esittää itsestään kertovan laulun (esim. Mää mää lampaani). Vanhukset voivat myös laulaa laulua ja eläinhahmo voi käydä van-

7 husten polvella istahtamassa. Myös muita eläinhahmoja voidaan esitellä tällä tavalla, niin että esittäymisnumero on etukäteen mietitty. 3. Esittäytyneet hahmot voivat kysellä vanhuksilta osaavatko he vaikkapa keriä tai lypsää ja pyytää heitä näyttämään. Hahmot jatkavat keskustelua, jota aloiteltiin aivan alussa. Lauletaan yhdessä eläinaiheinen laulu. Uusia hahmoja saapuu paikalle ja vanhuksilta kysytään hahmoille nimi, rotu ja ikä. Nämä faktat hahmosta ovat usein vanhusten omia muistoja. 4. Hahmo, joka saa identiteetin joltakin vanhukselta, voidaan antaa tämän vanhuksen hoidettavaksi. Kosketus eläimeen saattaa tuoda lisää muistoja. On tärkeää, että kaikki vanhukset saavat mahdollisuuden kertoa ja koskea. Alun istumajärjestys helpottaa ryhmässä keskustelua sekä eläinten liikkumista vanhuksen luota toiselle. 5. Lopuksi lauletaan eläinlauluja yhdessä niin, että vanhukset voivat pitää eläinhahmoja sylissään, tanssittaa tai silitellä niitä. Kerätään eläinhahmot rauhassa pois vanhuksilta. Vanhusta kiitetään eläimen hoidosta ja mukavista tarinoista. Kiitetään kaikkia yhteisestä hetkestä ja tarvittaessa autetaan vanhukset liikkeelle tai käydään ilmoittamassa hoitajalle. Myöhempää käyttöä varten voi itselle kirjoittaa muistiin tarinoita, joita on kuullut. Näitä voi hyödyntää seuraavilla kerroilla, jos jokin eläimistä tulee uudelleen vieraaksi, tai jos valmistetaan esitystä vanhusten kertomien tarinoiden pohjalta. Saimme kokea paljon onnistumisia, hyviä hetkiä vanhusten kanssa. Saimme kuulla ihania muistoja sekä hauskoja tarinoita. onnistunut kohtaaminen Keskustelun voi aloittaa esimerkiksi kyselemällä, mitä eläimiä vanhuksilla itsellään on ollut tai muistavatko he joitakin eläinlauluja. Tapaamisissa osallistujat pitivät nukkeja hellästi sylissään, juttelivat niille ja olisivat mielellään ottaneet monet hahmot mukaan huoneisiinsa. Kuva: Roman Chauzov Yhteenvetona projektista totesimme, että saimme kokea paljon onnistumisia ja hyviä hetkiä vanhusten kanssa. Saimme kuulla ihania muistoja sekä hauskoja tarinoita. Toisaalta olimme usein hukassa, kun emme tienneet mikä olisi hoitavaa kulttuuria, jota meidän pitäisi tarjota. Huomasimme myös, että osallistujat innostuivat eri hetkistä. Onneksi harvoin kukaan tylsistyi. Joskus joku nukahti, mutta siitä emme loukkaantuneet. Monella vanhuksella oli puutetta juttukaverista ja sitä me tarjosimme. Olimme läsnä ja kuuntelimme. Oli hienoa huomata, kuinka jotkut vanhuksista juttelivat avoimesti nukelle. Esineet ja hahmot herättivät helpommin muistoja ja mielikuvia kuin pelkät kysymykset ja jutustelu. Kulttuurihoito voi yksinkertaisimmillaan olla kahden ihmisen kohtaaminen, improvisoitu dialogi, jota seuraa kolmas henkilö eli katsoja. Vanhukselle voi olla mieluisampaa jutella avoimesti nukelle tai nallelle kuin ihmiselle. Esineet ja hahmot tuovat helpommin muistoja ja mielikuvia kuin pelkät kysymykset ja jutustelu.

8 Muistoja matkalaukusta Teksti: Tiina Puranen ja Heidi Fredriksson Nukketeatteritaiteilija Tiina Puranen ja näyttelijä Heidi Fredriksson ovat Rahtiteatteri - Fraktteatern. Teatteri toimii kahdella kielellä ja tuottaa kahdesta kolmeen produktiota vuodessa. kiinnostus soveltavaan teatteriin Keväällä 2010 aloimme työstää apurahojen turvin vanhuksille suunnattua Muisto-esitystä. Samoihin aikoihin Framil etsi tekijöitä Hymykuopat-projektiin. Päätimme hakea Muistoesityksellämme ja työpajaehdotuksellamme mukaan hankkeeseen. Molemmilla oli kasvava mielenkiinto soveltavaa teatteria kohtaan. Hankkeen aikana olemme suunnitelleet kaksi kulttuurihoitopakettia, jotka esittelemme tässä lyhyesti. Ensimmäinen työpajapaketti sopii kaikenlaisille vanhuksille, myös hieman huonokuntoisemmillekin. Toinen sisältää sekä esityksen että työpajan, jotka perustuvat vanhoihin valokuviin. Työpaja: Muistojen matkalaukku Muistojen matkalaukku on matkalaukku, josta jokaisena työpajakertana paljastuu uusi muisteltava tapahtuma tai tarina. Aihetta muistellaan vanhusten kanssa teatterin keinoin. Laukusta ilmestyy aiheeseen liittyvää rekvisiittaa: musiikkia, teatterinukkeja sekä kuvallista materiaalia. Vanhukset pääsevät itse elävöittämään tarinan kulkua omassa roolissaan. Roolityön ei tarvitse olla suurta, vaan vanhus voi istua pyörätuolissaan ja eläytyä vaikkapa hattu päässään omaan rooliinsa. Tärkeintä on päästä leikkimään muistoihin. Muisto-esityksessä vanhan rouvan valokuva-albumin tapahtumat alkavat elää. Kuva: Timo Väntsi Muistojen matkalaukun aiheita ovat erilaiset juhlat, vanhat sadut ja arkiset tapahtumat kuten saunominen tai torilla käyminen. Työpajoissa käsitellään myös vuodenaikoja ja tehdään kuvitteellisia retkiä esim. talviseen metsään, jossa pehmometsäneläimet voivat hypätä yksitellen työpajalaisten syliin. Työpaja sisältää tarinan ja sen elävöittämisen draamallisin, visuaalisin ja aistillisin keinoin. Vanhukset saavat itse osallistua tarinan kulkuun, jolloin suunnitellussa rungossa on aina paikka improvisaatiolle. Aiheita pyritään valitsemaan myös ryhmäläisten intressien ja kykyjen mukaan. Esitys ja työpaja: Muistojen näyttämö Esitys kertoo erään vanhuksen, Muiston, elämästä ja muistoista. Lavastus on olohuoneen nurkka keinutuoleineen ja tavaroita pursuavine pöytineen ja hyllyineen. Muisto selaa valokuvaalbumiaan, jonka kuvat ilmestyvät projisoituina hänen takanaan olevaan kehykseen. Jokaiseen kuvaan liittyy oma äänimaailmansa ja kuvan tapahtumat alkavat elää Muistolle esineistä muodostuvien nukkien kautta. Muisto lähtee mukaan muistojensa leikkiin, kunnes albumin kuvat on katseltu läpi ja tunnelma palaa alun arkisuuteen. Esitys on lähes sanaton, runollisen koskettava, mutta paikoin myös naurulihaksia kuntouttava teos. Näytelmän kollaasimaista rakennetta on myös dementiapotilaiden helppo seurata. Työpajojen lähtökohtana ovat niin ikään valokuvat sekä mahdollisesti vanhat lehdet ja muu kuvamateriaali. Työpajan ensimmäinen kerta on joko heti esityksen jälkeen tai seuraavana päivänä. Ensimmäisellä kerralla keskustellaan esityksestä, ajatuksista ja muistoista, joita esitys on katsojassaan herättänyt. Esityksen maailmasta siirrytään sulavasti katsojien omakohtaisiin muistoihin. Kotiläksyksi pyydämme vanhuksia tuomaan seuraavalle kerralle omia kuvia tärkeistä muistoista. Niistä lähdemme rakentamaan pieniä paperiteatterikohtauksia. Kuvia voidaan skannata ja tulostaa sekä tietenkin piirtää itse. Tulostetut kuvat liimataan ohuelle pahville ja niissä olevia henkilöitä leikataan paperiteatterinukeiksi. Nukkeja voi kukin myös parannella. Jos muistaa esimerkiksi mustavalkokuvassa olevan leningin värin, sen voi värittää. Niin ikään taustakuvat voidaan skannata ja tulostaa tai maalata itse. Työpaja sisältää tarinan ja sen elävöittämisen draamallisin, visuaalisin ja aistillisin keinoin.

9 Ohjaajat valmistavat paperiteatterinäyttämöt etukäteen. Niitä tarvitaan muutama riippuen työpajan osallistujamäärästä. Valmiit kohtaukset esitetään työpajan viimeisellä kerralla koko ryhmälle ja jos intoa ja uskallusta riittää, voidaan esitys järjestää myös muulle yleisölle. Paperiteatteri sopii hyvin vanhuksille, sillä sitä voi esittää pöydän ääressä istuen. Näin ollen myös pyörätuolipotilaiden on helppo ottaa siihen osaa. Rahtiteatterin Heidi Fredriksson (oik.) ja Tiina Puranen kertomassa työmetodeistaan Turun AMK:n taideakatemian teatteri-ilmaisun opiskelijoille. Kuva: Timo Marila Muistelumatkan kulku Ensimmäisillä osastoilla jouduimme lähes heti muuttamaan alkuperäisiä suunnitelmia. Totesimme vanhusten olevan liian huonossa kunnossa suunnittelemamme paperiteatterityöpajan vaatimiin toimintoihin. Rakensimme siis työpajakokonaisuutemme uuteen uskoon. Päädyimme muistelemaan arkisia askareita ja juhlapyhiä draaman keinoin; teimme mielikuvamatkoja. Toimme mukanamme Muistojen matkalaukun. Muistelumatkoilla käytimme apuna aiheisiin liittyvää musiikkia ja lauluja. Aiheitamme olivat vuodenajat juhlapyhineen, saunominen, siivoaminen, lapsuuden sadut ja tarinat, matkustelu ja mattopyykki. Työpajoissa vanhukset saivat muistella ja näytellä miten näissä tilanteissa toimittiin. Välillä viiletettiin potkukelkalla (omalla pyörätuolilla) ympäri osastoa ja toisinaan taas vihdottiin viikon liat pois. Työn jatkuessa toisilla osastoilla pääsimme kokeilemaan alkuperäistä paperiteatteri-ideaa. Ryhmäläiset toivat mukaan kuviaan, joita skannasimme ja tulostimme. Tulosteista rakensimme yksinkertaisia nukkeja sekä lavasteita ja teimme niistä paperiteatteriesityksen. Käsikirjoitus muotoutui ryhmäläisten muistoista, jotka nivottiin fiktiivisesti yhteen. Eläviä esimerkkejä työstä Kävimme esitystämme varten haastattelemassa vanhuksia. Olimme tuoneet mukanamme pinon kuvia, jotka levitimme pöydälle. Pöydän ympärillä istui kuusi vanhusta ja kyselimme heiltä, mitä kaikkea kuvat heidän mielessään herättävät. Eräs nainen istui koko ajan aivan hiljaa ja itseensä sulkeutuneena, kunnes aloimme keskustella lapsuuden leikkikaluista ja nukeista. Kysyimme viimein häneltä, oliko rouvalla ollut lapsena nukkea. Tapahtui ihmeherääminen. Koko tunnin hiljaa ollut nainen nosti päänsä, hymyili ja sanoi Tuulikki. Kyselimme häneltä Tuulikista ja hän vastaili iloisesti, minkä jälkeen hän taas vaipui omaan maailmaansa. Tämä oli hätkähdyttävä kokemus ja Tuulikki päätyi esitykseemme. Samainen nainen oli usein työpajassamme ja osallistui niihin omalla hiljaisella, mutta positiiivisella tavallaan. Kerran keskustelimme hoitohenkilökunnan kanssa ruotsinkielisistä asukeista ja he mainitsivat tämän rouvan osaavan ruotsia. Kun menimme jututtamaan häntä ruotsiksi, hänen kasvonsa alkoivat säteillä ja hän puhui enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Harmi, ettemme aiemmin tienneet hänen kielitaustaansa. Koko tunnin hiljaa ollut nainen nosti päänsä, hymyili ja sanoi: Tuulikki. Työpajojemme vakio-osallistujiin kuului noin 60-vuotias nainen, jolla on vaikea afasia. Hän selvästi nautti työpajoista, koska tuli paikalle huonokuntoisenakin vuoteessaan. Aluksi oli vaikea kommunikoida hänen kanssaan, mutta työpajojen edetessä hänen puheen tuottamisensa parantui, ja pystyimme jo jokseenkin ymmärrettävästi kommunikoimaan keskenämme.

10 Vanhan rouvan valokuva-albumin tapahtumat alkavat elää Rahtiteatterin esityksessä Muisto. Kuva: Rasmus Puranen Yksilöhuonekäynneillä käytimme paljon kellopeliä yksinkertaisten laulujen säestyksessä ja äänimaailmojen luomisessa. Kerran jututimme miestä, joka oli aktiivisesti ollut mukana työpajoissamme. Soittelimme jotain laulua, kun tuli puheeksi, että mies oli soittanut nuorena harmonikkaa ja rumpuja tanssiyhtyeessä. Kysyimmekin häneltä, haluaako hän soittaa kellopeliä ja asetimme soittimen pöydälle hänen eteensä. Hän vastusteli ensin, mutta otti kuitenkin soittokepit käteensä. Hän piteli keppejä käsissään ja kamppaili selvästi itsensä kanssa: uskaltaako soittaa vai ei. Hänen ilmeensä oli hyvin liikuttava ja se hetki niin särkyvä ja herkkä. Liikutuimme molemmat ja harmiksemme uskallusta ei hänellä sillä kertaa ollut tarpeeksi. muistojen merkitys Kun aloitimme paperiteatterin työstämisen, monet olivat sitä mieltä, etteivät he osaisi kertoa mielenkiintoisia tarinoita. Kun aloimme tutkia heidän kuviaan ja keskustella heidän muistoistaan, he vähitellen tajusivat, kuinka rikkaita omat arkipäiväiset muistot ja tarinat olivat. Tämä tuntui meistä merkittävältä ja tärkeältä. Muistojen näyttämö -pajasta jäikin mieliin eniten ihmisten tarve kertoa muistoistaan ja valokuvistaan sekä kuinka tärkeää on se, että toiset aidosti kuuntelevat ja ovat kiinnostuneita näistä tarinoista. Tämä työrupeama on ollut hyvin opettavainen ja mielenkiintoinen, mutta myös raskas. Kaikki työtavat eivät toimi kaikkien ryhmien kanssa yhtä hyvin ja omaa työtapaa pitää joskus muuttaa silmänräpäyksessä. Onneksi tätä työtä on voinut tehdä parin kanssa. Yksin tämä tuntuisi ainakin huonokuntoisten vanhusten kanssa aivan mahdottomalta. Ei ole olemassa mitään valmista mallia. Tämä antaa toisaalta vapauden kokeilla erilaisia tapoja ja epäonnistumiset ovat hyväksyttyjä. Tärkeintä on muistaa kenelle ja kenen ehdoilla työtä tehdään. Päällimmäiseksi kuluneesta puolestatoista vuodesta on jäänyt tunne työn tärkeydestä ja siitä, että tällaisia kontakteja tulisi muodostaa enemmän. Ikäihmiset on integroitava yhteiskuntaan tai meidät on paremminkin integroitava heidän todellisuuteensa. Emme saa vieraantua toisistamme ja antaa sukupolvien välisen kuilun kasvaa entisestään. Oppikaamme elämään yhdessä, kunnioittaen toisiamme, oppien toisiltamme. Uskomme että tämä tuottaisi mielihyvää, hyvinvointia ja elinvoimaa kaikille! Työpajoihin osallistuvien vanhusten omista valokuvista valmistetaan paperinukkeja, jotka esittävät pieniä paperiteatterikohtauksia. Nuket: Tiina Puranen & Heidi Fredriksson. Kuva: Marja Susi

11 Teksti: Terhi Lehtovaara ja Anna-Maria Toivonen Hoilaari Terhi Lehtovaara musiikin opettaja, laulupedagogi, musiikkiterapian opiskelija Anna-Maria Toivonen sosiaalikasvattaja, kansanmuusikko, musiikkiterapian opiskelija musiikkiterapia aktivoi ja virkistää Kiinnostuimme hakemaan mukaan Hymykuopathankkeeseen, koska olemme molemmat työskennelleet jo aiemmin vanhusten parissa: Terhillä on kokemusta esiintymisistä ja vanhainkodin laulupiireistä kansalaisopiston musiikinopettajan ja kesäkanttorin töittensä kautta, Anna-Maria puolestaan on esiintynyt usein vanhainkodeissa esittäen vanhoja suomalaisia kansanrunoja ja -lauluja. Musiikkiterapiaopiskelijoina pääsimme hankkeessa yhdistämään hanketyöntekijän ja terapiaharjoittelijan työn mitä mainioimmalla tavalla. Pääsimme välittömästi hyödyntämään ja kokeilemaan opintojemme kautta saatuja ideoita ja näkökulmia käytännössä. Saimme myös osal- listua hanketyöntekijöinä taiteilijatapaamisiin ja yhteistyöpalavereihin, joiden kautta saimme arvokasta oppia ja tietoa kulttuuri- ja taidetoiminnan hoitavista vaikutuksista laajemminkin. työskentely dementiaosastolla Aloitimme dementiapienryhmäkodissa työskentelyn tapaamalla ensin henkilökuntaa. Halusimme alusta asti tehdä selväksi, että emme ole vierailevia esiintyjiä, vaan nimenomaan musiikkiterapeutteja. Sovimme toimintatavoista ja tavoitteista. Musiikkiterapian tavoitteena oli aktivoida muistia, puhetta ja itseilmaisua virkistää aktivoida kehon toimintoja Tavoitteenamme oli myös pyrkiä kannustamaan henkilökuntaa musiikin käyttöön ja erityisesti laulamiseen arkisten hoitotilanteiden lomassa. Lisäksi halusimme päästä kokeilemaan perinteisen laulupiirin ohella muita musiikkiterapiaan pohjautuvia työskentelytapoja. Toiminta oli suunnattu osaston kaikille kuudelletoista asukkaalle, jotka olivatkin lähes poikkeuksetta aina paikalla. Kokoonnuimme osaston päivähuoneessa, jossa he istuivat valitsemillaan paikoilla löyhästi piirissä. Yritimme aina järjestäytyä niin, että kaikki näkivät toisensa, mikä tosin oli joskus haasteellista tilan pienuuden vuoksi. Aloitimme jokaisen tapaamisen alkulaululla, jossa toivotettiin jokainen omalla nimellä tervetulleeksi. Henkilökohtaisen huomion saaminen laulamisen kautta tuntui olevan tärkeää ja lauluun osallistuivat pikkuhiljaa kaikki. Laulu oli meidän keksimämme, joten mielestämme oli merkittävä huomio, että dementiasta huolimatta ryhmäläiset pystyivät oppimaan vielä aivan uuden laulun. Koko osaston musiikkiterapiatuokion tärkein menetelmä oli laulaminen. Se osoittautui virkistystä antavaksi ja aktivoivaksi toiminnaksi. Usein liitimme lauluun myös kehoa aktivoivaa pientä musiikkiliikuntaa. Joskus toimme mukanamme pieniä soittimia (marakasseja, kulkusia, rytmikapuloita), muutaman kerran jopa tanssimme. Varsinaisia laulutoiveita asukkaat pystyivät esittämään hyvin vähän. Lauluvalinnoissa pyrimme hieman myötäilemään vuodenaikoja ja lisäksi lauloimme vanhoja tuttuja kansanlauluja, koululauluja ja iskelmiä. Usein hämmästelimme sitä, miten hyvin vanhat laulut kuitenkin olivat muistissa. Sellaisetkin asukkaat, jotka eivät kyenneet enää muistelemaan asioita puheen tasolla, lauloivat sujuvasti ulkomuistista pitkiäkin lauluja. Emme jakaneet laulumonisteita emmekä laulukirjoja, vaan pyrimme laulattamaan laulut ulkoa. Osallistumista tukivat selvästi esim. sellaiset lauluvalinnat, joissa oli selkeä, usein kertautuva kertosäe, johon oli helppo yhtyä mukaan. Laulaminen osoittautui virkistystä antavaksi ja aktivoivaksi toiminnaksi. Kuva: Anna-Maria Toivonen Kerran järjestimme henkilökunnan kanssa Perjantaitanssit. Kun saavuimme osastolle, oli kaikilla naisilla helmikaulakorut, joita he olivat askarrelleet aikaisemmin viikolla. Ilmassa oli selvästi kihelmöivää jännitystä ja parketti täyttyikin nopeasti tanssijoista, kun saimme hoitajiakin mukaan tanssittajiksi. Niin kuin kunnon lavatansseissa aina, tuli meilläkin pientä kolmiodraamaa, sillä yksi naisista oli selvästi mustasukkainen yhdestä miehestä tämän tanssiessa meidän kanssamme. Tämä kyseinen herra muuten yhtäkkiä kaatui kesken tanssin, mikä oli tanssiparina olleen Anna-Marian mielestä tietysti hyvinkin pe-

12 lottava tilanne (hän ehti juuri ja juuri sujauttaakätensä miehen takaraivon alle, ettei tämä lyönyt päätään lattiaan) mutta mies nousi istumaan ja nauroi sydämensä kyllyydestä sanoen: Voi että kun en olekaan pitkään, pitkään, pitkään aikaan tanssinut näin! Läheisyyttä, kosketusta, henkilökohtaista huomiota näitä huomasimme asukkaiden meiltä pyytävän lisää ja suuressa ryhmässä emme pystyneet vastaamaan kaikkien tarpeisiin. Koska halusimme myös tutkailla musiikin ja laulamisen vaikutuksia syvemmin ja henkilökohtaisemmin, ehdotimme pienryhmätyöskentelyä kevätkaudeksi. Pienryhmä Pienryhmässä halusimme korostaa läheisyyttä. Kosketus, kuten kädestä pitäminen ja silittäminen, nousi tärkeäksi osaksi toimintaa. Tekemistä helpotti kun mukana oli myös osaston henkilökuntaa. Tuntui tärkeältä pystyä ottamaan kontaktia kosketuksen ja katseen kautta. Pienryhmässä ohjaajien oma soittaminen väheni ja soittimien käytössä korostui soittaminen yhdessä potilaiden kanssa. Pieni ryhmä mahdollisti rummun kierrättämisen kädestä käteen. Eräs ryhmän rouvista, jolla oli tapana usein hakata pöytää tai tuolin kaiteita sai selvästi purettua tunteitaan rummuttamalla. Laulamisen lisäksi kuuntelimme paljon musiikkia, tanssitimme huiveja ja soitimme, tanssimme itse tai jumppasimme kuunneltavan musiikin tahtiin. Seurasimme vuodenkiertoa lauluillamme ja rekvisiitalla. Vapun aikaan heittelimme ilmapalloja ja puhaltelimme serpentiinejä. Ennakkoon asettamistamme tavoitteista selkeimmin toteutui mielen virkistyminen. Puhuminen oli vanhuksilla vähäistä, joten verbaalitasolla muisteleminen oli hyvin vaikeaa. Muistoja kyllä selvästi nousi pintaan. Erityisesti yksi rouva kertoi lapsuudestaan, muisteli usein elämäänsä pappilassa ja sitä miten isä lähti metsätöihin. Elämäntarinoihin tai merkityksellisiin lauluihin kiinni pääseminen oli kuitenkin mahdotonta. Ne jäivät omien tulkintojemme varaan. Merkityksellisiksi lauluiksi tulkitsimme sellaiset, joiden kohdalla ryhmän jäsenissä tapahtui joku reaktio, kuten naurahdus tai mukana laulaminen. musiikkiterapeuttina vanhainkodissa Syksyllä Terhi jatkoi työskentelyä toisessa vanhainkodissa. Työnkuva muistutti yhteisöllisen musiikkiterapeutin toimenkuvaa, jossa terapeutin tehtävänä on palvella koko yhteisöä ja käynnistää sen sisällä itsehoitavia toimintoja. Rooli vaihtui toiminnan mukaan musiikkipedagogista ja musiikkiterapeutista muusikkoon, jopa kanttoriin. Tavoitteena oli päästä sisälle hoitoyhteisöön työskentelemällä talossa yksi päivä viikossa n. klo Musiikkitoiminta suunniteltiin yhdessä sairaanhoitajan ja aktivointiterapeutin kanssa. He valitsivat mukaan potilaat, joiden he katsoivat hyötyvän eniten musiikkiterapeutin kanssa työskentelystä. Päivän aikatauluissa oli aina pientä väljyyttä, jotta tarvittaessa olisi mahdollista reagoida ajankohtaisiin tilanteisiin vaikkapa laulamalla onnittelulauluja päivänsankarille tai auttaa aktivointiterapeutteja musiikkiin liittyvien toimintojen valmistelussa. Yksilötyöskentely Yksilötyöskentelyssä keskeisimmät menetelmät olivat pianon soittaminen ja musiikin kuuntelu. Kaksi asukkaista halusi soittaa pianoa ja soittopaikka järjestyi ruokasalista. Kumpikin oli harrastanut aiemmin musiikkia, toinen kuorolaulua ja toinen harmonikan soittoa ja kummallakin oli palava halu oppia vielä jotain uutta. He huomasivat, että soittaminen oli yhä mahdollista ja toimi hyvänä jumppana paitsi käsille ja sormille myös aivoille, kun oikea ja vasen käsi haastettiin toimimaan yhtä aikaa. Tärkein tavoite ei ollut opettaa pianonsoittoa vaan voimaannuttaa sen kautta vahvistaen ja tukien heidän jo olemassa olevia taitojaan ja tuoda toiminnalla mielekkyyttä ja elämyksiä esimerkiksi raskaaseen intervallihoitojaksoon. Potilaat kokivat jopa hämmentävänä sen henkilökohtaisen huomion ja palvelun, jonka Teimme yhdessä työtä, jotta suhde musiikkiin ei katkeaisi, vaan toisi vanhuksille elämänhalua ja rikastuttaisi heidän arkeaan. Kuva: Anna-Maria Toivonen

13 he soittotilanteessa saivat. Tärkeintä oli yhdessäolon hetki itselle tärkeän ja rakkaan asian, musiikin äärellä, ei lopputulos. Työskentelyn kruunasi kuitenkin mahdollisuus jakaa työskentelyn tuloksia myös muiden talon asukkaiden ja henkilökunnan kanssa esiintyminen ja yhteislaulujen säestäminen joulujuhlassa. Yksi viikottainen tapaaminen toteutettiin asukkaan omassa asunnossa, koska liikkuminen ja vuoteesta nouseminen olivat hänelle vaikeita. Hänellä oli huoneessa oma piano ja toteutin hänen musiikkitoiveitaan laulamalla ja soittamalla. Kuuntelimme myös yhdessä musiikkia cd:iltä ja teimme muistelutyötä niiden virittäminä. Sain kuulla hänen elämäntarinaansa ja muistojaan teattereiden ja oopperan lavoilta ja jakaa niihin liittyviä tunteita ja kokemuksia. Laulutuokiot Pitkäaikaishoidon osaston potilaista musiikkiterapeuttiseen laulutuokioon osallistumaan valittiin hoitajien kanssa alun perin sellaisia vanhuksia, jotka tuntuivat nauttivan musiikista tai jotka heikosti jaksoivat lähteä mukaan muuhun viriketoimintaan. Tuokiot pidettiin osaston tv-aulassa, käytäväsyvennyksessä. Monet vanhuksista olivat fyysisesti hyvin iäkkäitä ja huonokuntoisia, mutta eivät muistisairaita, ja suuri osa heistä tuotiin paikalle vuoteissaan. Toiminnassa painottui yhdessä laulaminen ja jutteleminen. Jopa taputtaminen tai käsien heiluttaminen oli monelle jo liian vaikeaa. Myös tässä ryhmässä huomasin henkilökohtaisen huomion ja kosketuksen tärkeyden. Pyrin kiertämään välillä jokaisen luona, kädestä pitäen laulaen. Joskus lauluvalintani eivät kuitenkaan ole olleet ihan tutuimmasta päästä: Tätä laulua en ole kyllä kuullut ainakaan sataan vuoteen, kommentoi kerran Hertta, 102 v. Laulut herättävät usein haikeitakin muistoja lapsuudesta ja kotiseuduilta. Erään tuokion päätteeksi yksi rouvista jäi kovasti itkemään ja ikävöimään kotiseudulle Karjalaan ja pohdiskelin ääneen, miten saisin hänet vähän piristymään. Viereisen sängyn rouva tokaisi: Soita Säkkijärven-polkka! ja minä soitin ja heti kaikkien mieliala koheni. Myös osastolla vierailuilla olleet omaiset ja hoitohenkilökunnan jäsenet osallistuivat usein toimintaan. Joka toinen viikko laulatin lisäksi ruokalassa yhteislauluja ja tähän tilaisuuteen osallistui vanhuksia ja henkilökuntaa myös muilta vanhainkodin osastoilta. Musiikkiterapeutti osana hoitotiimiä Koko päivän kestävä työskentely vanhainkodissa antoi jo pienen aavistuksen siitä, millaiseksi toimenkuva voisi muodostua, jos kokopäiväinen muusikko/musiikkiterapeutti olisi tällaisen hoitoyksikön käytössä pidempään yhtenä tai useam-

14 pana päivänä viikossa. Musiikkiterapeutti voisi olla osana moniammatillista vanhusten hoitotiimiä. Laitosmaailmassa on usein haastavaa vastata potilaiden henkilökohtaisiin tarpeisiin. Turun kaupungin sosiaali- ja terveystoimi on ottanut vuonna 2011 käyttöön kulttuurisuunnitelman vanhusten ympärivuorokautisissa hoitopaikoissa. Vanhusten kulttuuriset tottumukset ja odotukset kirjataan yksilölliseen hoito- ja palvelusuunnitelmaan. Omalla työlläni katson pystyneeni vastaamaan juuri asukkaiden yksilöllisiin tarpeisiin. Kohtaamieni vanhusten elämässä musiikilla on aina ollut erityisen suuri merkitys. Teimme yhdessä työtä, jotta suhde musiikkiin ei katkeaisi, vaan toisi heille elämänhalua ja rikastuttaisi heidän arkeaan. Musiikkituokioiden yhteydessä minulla oli aikaa vaihtaa ajatuksia ja kuulla asukkaiden joskus kipeitäkin elämäntarinoita. löllisiä tarpeita. Muusikkoina/musiikkiterapeutteina toivomme, että voisimme jatkossa olla myös jakamassa kokemuksiamme ja tietämystämme hoitohenkilökunnalle koulutuksen muodossa. Muistisairaiden määrä tulee tulevaisuudessa kasvamaan nykyisestä, joten musiikkiin pohjautuvaa kuntoutusta ja hoitoa ei ole realistista rakentaa pelkästään muusikoiden ja musiikkiterapeuttien varaan. Avuksi tarvitaan potilaiden omaiset ja hoitajat, jotta musiikkipillerin säännöllinen ja päivittäinen käyttö saadaan osaksi hoitokulttuuria. Varmasti monella on jo omakohtaisiakin kokemuksia siitä, miten musiikki vaikuttaa, mutta myös tieteellisiä tutkimustuloksia saadaan koko ajan lisää. Näiden tutkimustulosten varassa toimintaa voidaan jatkossa järjestää suunnitelmallisemmin ja tavoitteellisesti. Silloin toimintaa toteuttamaan tarvitaan ammattilaisia eikä se voi rakentua pelkästään vapaaehtoistoiminan varaan. Työ on toteutettu vuosina seuraavissa paikoissa Turussa: Mäntyrinteen vanhainkoti Kaskenlinnan sairaala Dementiaryhmäkoti Pohjantähti Kurjenmäkikoti Lehmusvalkaman hyvinvointikeskus Kerttulin vanhainkoti Portsakoti Ruusukorttelin palvelukeskus Lämmin kiitos kaikille osallistujille ja osastojen hoitohenkilökunnalle. Musiikkiterapia osana kuntoutusta Musiikkitoimintaa on käytetty osana esim. muistisairaiden kuntoutusta jo pitkään. Usein se kuitenkin jää ulkopuolisten tahojen konserttivierailuiksi tai satunnaisiksi lauluhetkiksi, joissa ei pystytä huomioimaan vanhusten yksi-

15 Framil ry, Framil rf on vuonna 2006 perustettu Varsinais-Suomen näyttämö- ja esitystaiteen yhdistys, joka toimii teatterin, sirkuksen, nukketeatterin, performanssin ja soveltavan draaman tekijöiden omana äänenä. Framil kehittää esittävän taiteen ammattilaisten toiminta- ja työmahdollisuuksia projektien ja koulutusten avulla. Yhdistys toimii erityisesti vapaan kentän tukena. Tämä julkaisu on tehty osana Hymykuopat-hanketta ( ). Hymykuopat on Euroopan sosiaalirahaston ja Lapin ELY-keskuksen rahoittama hanke, jota hallinnoi Salon kaupunki. Hankkeessa kehitetään kulttuurialan kolmannen sektorin ja kuntien välistä palvelutuotantoa. Framil ry on yksi hankkeessa toimivista monista yhdistyksistä. Framilin hankkeessa tuottamat palvelut on toteutettu yhteistyössä Turun kaupungin KUVA-hankkeen kanssa. Esitteen toimitus: Marja Susi Tekstit: Jaakko Loukkola, Tiina Puranen, Heidi Fredriksson, Nanna Mäkinen, Terhi Lehtovaara, Anna-Maria Toivonen Visuaalinen suunnittelu ja taitto: Maija Nyström Julkaisija: Framil ry, 2012 Kiitokset: Turun kaupunki, KUVA-hanke, Salon kaupunki, Varsinais-Suomen taidetoimikunta, Tuulia Koponen, Olli Hirvonen, Helena Malmivirta, Pirjo Rajakangas, Annamari Karjalainen, Fiikka Forsman, Timo Väntsi, Henri Terho, Anu Taivainen, Sari Äikää-Torkkeli, Katriina Lamberg