J ä s e n l e h t i 2-3 / 2011

Transkriptio

1 J ä s e n l e h t i 2-3 / 2011

2 SUOMEN HISTORIALLINEN SEURA SEURAN TOIMISTO Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki puh: (09) Sähköposti: Kotisivu: Toiminnanjohtaja Julia Burman, lukukausien aikana varmimmin to Kesällä on toimisto suljettu. SEURAN HALLITUS 2011 Prof. Markku Peltonen, puheenjohtaja Prof. Susanna Fellman Prof. Petri Karonen, varapuheenjohtaja Dos. Tiina Kinnunen Dos. Tuija Laine Prof. Henrik Meinander Dos. Marjaana Niemi Prof. Kimmo Rentola Prof. Irma Sulkunen Dos. Kari Teräs Suomen Historiallinen Seura on alan tieteellinen keskusseura Suomessa. Seura järjestää esitelmä- ja seminaaritilaisuuksia sekä kansallisia ja kansainvälisiä konferensseja sekä hoitaa alan kansainvälisiä suhteita. Jäseninä on noin 900 tutkijaa ja harrastajaa. Jäsenmaksu on 25 euroa vuodessa (opisk. 22 ). Jäsenet saavat maksutta jäsenlehden sekä n. 25 % alennusta seuran omista sekä monien lähitieteiden seurojen julkaisuista Tiedekirjassa (Kirkkokatu 14) ja SKS:n kirjamyymälässä (Mariankatu 3). Verkkokirjakauppaan on linkki seuran kotisivuilta ( tilausta tehdessänne kertokaa olevanne Historiallisen Seuran jäsen! Historiallisen Aikakauskirjan tilausmaksu on seuran jäsenille 28 euroa. Jäsenhakemuslomake on helpointa täyttää internetissä SHS:n kotisivuilla osoitteessa Lomakkeita voi tilata myös seuran toimistosta. Vapaamuotoisen hakemuksen voi lähettää myös sähköpostilla tai kirjeenä.

3 PÄÄKIRJOITUS Historiantutkimuksen kirjoittamisesta Tunnetun toteamuksen mukaan suomalaisen ja englanninkielisten maiden historiantutkimuksen keskeinen ero voidaan tuoda esille vertaamalla niitä salapoliisiromaaniin. Suomalaisen tutkimuksen johdannossa todetaan, että kirjassa tapahtuu murha ja että johtopäätösluvussa käy kenties ilmi, kuka sen teki. Englantilaisen kirjan johdannossa sen sijaan todetaan, että henkilö X murhasi henkilö Y:n, ja että kirjassa tullaan osoittamaan, kuinka hän sen teki. Toteamuksessa on ainakin totuuden siemen. Suomalaisten tutkimusten, erityisesti väitöskirjojen, johdannoissa kyllä pääsääntöisesti esitetään kaiken muun ohella tutkimuskysymyksiä, mutta harvemmin puhutaan siitä, mitä kirjassa tullaan väittämään. Lukijaa ei siis juurikaan ohjata. Argumentin esittelyn sijaan suomalaiset tutkimukset paneutuvat tutkimusongelmien ja metodisten valintojen ohella usein taustoitukseen. Harvemmin työt edes alkavat tutkimusaiheen ja -kysymysten esittelyllä. Näiden sijaan tutkimuksissa keskitytään aluksi aihepiirin taustan esittelyyn. Aikaisempi tutkimus listataan usein huomattavan pitkien johdantojen loppuosassa. Tästä seuraa, että tutkimuskysymykset ja aikaisempi tutkimus harvoin kohtaavat. Samoin työn argumentti ja sen merkittävyys ja suhde aihepiiriä käsittelevään aikaisempaan tutkimukseen jää usein lukijan pääteltäväksi tai arvattavaksi. Englantilaisissa (tai siis englanninkielisissä maissa tehdyissä) tutkimuksissa työn aihe esitetään pääsääntöisesti heti alussa. Tämän jälkeen paneudutaan aihepiiriä koskevan aikaisemman tutkimuksen kriittiseen arviointiin, jonka jälkeen tai yhteydessä tutkija usein esittää oman spesifimmän tutkimustehtävänsä tai -ongelmansa mutta myös, ja tämä on erityisen tärkeää, oman argumenttinsa. Tuomalla esiin tutkimuksen keskeisen argumentin johdanto ohjaa lukijaa. Varsinaista sisällöllistä taustoitusta löytyy harvoin englantilaisista tutkimuksista. Nämä lyhyet luonnehdinnat ovat tietenkin vain karikatyyrejä, mutta kuvaavat mielestäni kuitenkin suomalaisen ja englanninkielisen historiantutkimuksen eräitä keskeisiä eroja. Johdannoissa on myös se ero, että suomalaisten tutkimusten johdannot vievät usein vähintään 10%, toisinaan jopa 20 tai 25% koko tutkimuksen sivumäärästä.

4 Englantilaisista tutkimuksista on vaikea löytää johdantoa, joka olisi edes 5% koko teoksesta. Miksi puhun tällaisesta? Maailmaan mahtuu monenlaista historiantutkimusta, ja on tietenkin selvää sekä erityisen toivottavaakin, että kaikki tutkijat eivät työskentele saman kaavan mukaisesti. On kuitenkin mahdollista väittää, että suomalaisten historiantutkimusten johdannot ovat merkki jostain muusta. Kansainvälinen ja erityisesti eurooppalainen tutkimusrahoitus on tullut viime vuosina entistä tärkeämmäksi. Suomalaiset luonnontieteilijät ovat menestyneet esimerkiksi European Resarch Council n hauissa erinomaisesti, mutta humanistit ja yhteiskuntatieteilijät paljon huonommin. Luonnontieteilijät ovat saaneet lukuisia advanced grant - apurahoja, jotka ovat tällä hetkellä arvostetuimpien apurahojen joukossa. Suomeen on tietääkseni tullut vain yksi tällainen apuraha humanistisiin ja yhteiskuntatieteisiin. Senkin saaja oli ruotsalainen. Syitä humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden huonoon menestykseen on varmasti monia. Keskustelua voisi käydä siitä, onko yksi mahdollinen syy suomalaisten tapa kirjoittaa tutkimussuunnitelmia. Olen joutunut viime vuosina arvioimaan suuren määrän suomalaisia ja eurooppalaisia tutkimussuunnitelmia. Molempien joukossa on erinomaisia ja vähemmän erinomaisia suunnitelmia. On tunnettua, että tutkimussuunnitelman aloituskappaleella ei voi voittaa rahoitusta, mutta sillä on helppo hävitä se. Erinomaisen suunnitelman ensimmäisessä kappaleessa sanotaan kolme asiaa: mitä tutkitaan, mitä tullaan väittämään ja miksi aihe on tärkeä. Suomalaisen historiantutkimussuunnitelman tunnistaa usein samoista piirteistä kuin suomalaisen valmiin tutkimuksen johdannonkin: tutkimuskysymyksiä kyllä esitetään ja aiempaa tutkimusta listataan, mutta nämä kaksi laitetaan harvoin keskustelemaan keskenään; mahdollista argumenttia ei juurikaan käsitellä; ja taustaa on paljon ja se usein aloittaa suunnitelman. Jos avauskappaleessa täytyisi tuoda esiin aihe, argumentti ja sen merkitys, suunnitelmaa ei voi pitää onnistuneena, kun se alkaa kahden tai kolmen sivun taustan esittelyllä. Toivotan parhainta onnea ja menestystä kaikille Seuran tutkijajäsenille tulevissa eurooppalaisissa rahoitushauissa. Markku Peltonen professori SHS:n puheenjohtaja

5 KUTSU - Call for Papers Toiset valtakunnalliset suomalaiset Historiantutkimuksen päivät järjestetään Helsingin yliopistossa ja Tieteiden talossa lokakuuta Päivien ohjelmassa on kansainvälisten pääalustajien prof. David Armitage, Harvardin yliopisto, prof. Pieter Spierenburg, Rotterdamin yliopisto, ja PhD Jenny Andersson, Research Fellow CNRS, Paris, esitelmien lisäksi työryhmiä ja yksittäisiä alustuksia. Päivien kielet ovat suomi, ruotsi ja englanti. Lähetä ehdotuksesi työryhmiksi sessioihin, joiden kesto on puolitoista tuntia (kolme esitelmää ja keskustelu). Ehdotuksesta tulee käydä ilmi otsikko, työryhmän lyhyt abstrakti ja mahdolliset osallistujat. Ehdottaja toimii ryhmän puheenjohtajana tai nimeää puheenjohtajan. Lisäksi voi tehdä ehdotuksia yksittäisistä esitelmistä, joista järjestäjät muodostavat työryhmiä. Tällöinkin ehdotukseen tulee liittää lyhyt abstrakti. Työryhmä- ja esitelmäehdotukset lähetetään mennessä konferenssityöryhmälle osoitteeseen: histconf@gmail.com Päivien järjestäjinä ovat Suomen Historiallinen Seura (SHS), Helsingin yliopiston Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Yhteiskuntahistorian osasto, Kirkkohistorian laitos ja Oikeushistorian oppiaine; Svenska Litteratur Sällskapet sekä Historiatieteiden tutkijakoulu. TERVETULOA!

6 Julia Burman Vuosikokouskuulumisia Suomen Historiallisen Seuran vuosikokous pidettiin marraskuun 9. päivä, kuten säännöt sen määräävät: Henrik Gabriel Porthanin syntymäpäivänä. Käsiteltävinä olivat sääntömääräiset asiat, joista tärkein oli uuden puheenjohtajan valinta seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi sekä uusien hallituksen jäsenien valinta erovuoroisten tilalle. Näiden lisäksi käsiteltiin toimintasuunnitelma sekä talousarvio ensi vuodelle sekä valittiin toiminnantarkastajat ensi vuodelle kirjanpitolainmuutos korvaa entiset tilintarkastajat toiminnantarkastajilla tällaisissa yhdistyksissä. Tosin kokous valitsi toiminnantarkastajakseen entiset tilintarkastajat, eläkkeellä olevan KHT Bo-Fredrik Eklundin ja dosentti Jan Löfströmin. Professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto) valittiin yksimielisesti seuran uudeksi puheenjohtajaksi v Hän on toiminut SHS:n hallituksen varapuheenjohtajana v Hallituksesta jäivät pois prof. Henrik Meinander ja prof. Susanna Fellman ja kaksi uutta jäsentä valittiin: dosentti Marja Jalava (Helsingin yliopisto) ja dosentti Pasi Ihalainen (Jyväskylän yliopisto). Hallituksen jäseneksi valittiin myös edellinen puheenjohtaja Markku Peltonen. Toimintasuunnitelma hyväksyttiin. Se on julkaistu tässä lehdessä. Tärkeä uutuus siinä on seuran historian kirjoittaminen, jota nyt ryhdytään toteuttamaan. Tavoitteena on tehdä moderni, toimijuuteen keskittyvä historia, ei henkilöhistoriallista kokoelmaa. Muistutan tässä samalla, että seuran tutkijajäsenet vuoteen 2007 löytyvät Veli-Matti Aution SHS:n matrikkelista (Studia Biographica 6, SKS 2007) ja seuran historian v on jo kirjoittanut Uuno Tuominen (Historiallisia tutkimuksia 97, SHS 1975), nyt siis tavoitellaan toisenlaista näkökulmaa ja lähestymistapaa. Jos saamme tukea hankkeelle, se olisi tarkoitus saada valmiiksi seuran 140-vuotisjuhlaan mennessä. Dramaattisin puheenvuoro kokouksessa oli Tieteellisten Seurain valtuuskunnan toiminnanjohtajalla professori Aura Korppi-Tommolalla. Hän kertoi, että TSV aikoo supistaa tieteellisille seuroille tähän asti annettua mahdollisuutta pitää toimistoaan Tieteiden talossa. Nykyinen seurojen toimistohuone, huone 207, halutaan tuottavampaan käyttöön. Näin ollen siellä toimistoaan pitävät 25 seuraa joutuvat muuttamaan, SHS muiden mukana. Korppi-Tommolan mielestä huonetta ei käytetä tarpeeksi, se on välillä tyhjillään ihmisistä. Hän toki myönsi, että SHS käyttää huonetta varsin ahkerasti, miltei päivittäin lukukausien aikana. Mutta muut seurat ovat toimistossa harvemmin, osa vain hakee postinsa. Suunnitteilla on, että kaikki seurat siirrettäisiin puolet pienempään huoneeseen. Mahdollisesti ehkä olisi saatavissa hieman varastotilaa lisäksi kellarista. Vuosikokouksen jälkeen puheenjohtaja Markku Peltonen piti vuosijuhlaesitelmän. Se on julkaistu toisaalla tässä lehdessä.

7 SUOMEN HISTORIALLISEN SEURAN TOIMINTASUUNNITELMA 2012 ESITELMÄ- ja MUUT YLEISÖTILAISUUDET Seura järjestää itse sekä yhteistyössä muiden kanssa esitelmätilaisuuksia lukukausien aikana. Esim. Dos. Marja Jalavan esitelmä Tieteiden talossa. Urban History Day 6.3. Tieteiden talossa Kaupunkitutkimuksen seuran kanssa. TUTKIJAKOKOUKSET: Kevätkokous ma , vuosikokous pe TUTKIMUS- JA JULKAISUTOIMINTA Suomen Historiallisen Seuran historia-projekti Seura aloittaa oman historiansa tutkimisen, hankkeen tarkoitus valmistua 2015, jolloin seura täyttää 140 vuotta. Suomen Historiallisen bibliografian toimitustyö ja verkkoversion toimittaminen Pyritään saamaan bibliografian aineiston keruu- ja toimitustyön sekä verkkoversion toimittamisen rahoitus kuntoon. Kasvatuksen ja koulutuksen historia Seura viimeistelee projektin. Kolmas osa projektin tuloksena syntyvää kirjasarjaa ilmestyy maaliskuussa. Seura on myös mukana kasvatushistoriallisessa verkostossa. Seuran perinteiset tieteelliset sarjat Nämä kustannetaan SKS:ssa, mutta seuralla on niistä tieteellinen vastuu ja seura hoitaa referee-käytännön. HISTORIA-ALAN LEHDET Scandinavian Journal of History Seura vastaa yhdessä muiden pohjoismaisten historiajärjestöjen kanssa lehden julkaisemisesta Francis & Taylorin kustantamon / Routledgen kautta. Maatoimittajana on dosentti Marjaana Niemi. Historiallinen Aikakauskirja Seura vastaa yhdessä Historian Ystäväin Liiton kanssa HAik:n julkaisemisesta. Ennen & Nyt Internet-lehti Seura on yksi lehden julkaisijajärjestöistä ja osallistuu lehden toimittamiseen. Agricola -tietoverkko Seura osallistuu myös Agricola -tietoverkon ylläpitoon. Jäsentiedotelehti Seuran omaa jäsentiedotelehteä julkaistaan 4 numeroa vuodessa. KOTIMAINEN JA KANSAINVÄLINEN YHTEISTOIMINTA Tilaushistoriakeskus: Seura on Tilaushistoriakeskuksen jäsenjärjestö. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Yhteistyötä jatketaan sekä julkaisutoiminnassa että Kansallisbiografian tiimoilta, jolle seura antaa asiantuntija-apua pyydettäessä. Tieteellisten seurain valtuuskunta: Seuran toimisto on Tieteiden talolla, jossa seura käyttää usein muitakin tiloja tapahtumissaan. Vuonna 2012 osallistutaan Tieteiden yön 2013 suunnitteluun muiden jäsenseurojen kanssa. Jaokset ja toimikunnat: Seuran alaisuudessa toimivat jaokset ja toimikunnat jatkavat toimintaansa, kokoonpanot vahvistetaan kevätkokouksessa. Kansainvälinen toiminta: Pääosa kansainvälisestä toiminnasta tapahtuu jaostojen kautta, mahdollisuuksien mukaan tuetaan CISH-maailmanjärjestön presidentin prof. Marjatta Hietalan osallistumista kokouksiin. Historiantutkimuksen päivät Helsingissä Järjestetään valtakunnalliset historiantutkimuksen päivät yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa. Lisäksi seura pyrkii kehittämään hallintoaan.

8 TULOSSA! Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki Kevätkokouksen esitelmä KLO alkaen Dosentti Marja Jalava: Utopiasta byrokratiaan - Suomen yliopistojen 1970-luku Tilaisuudessa on aikaa myös keskustelulle. Tervetuloa!

9 Hanna Snellman Museoidut ruotsinsuomalaiset Nordiska museetin ensimmäinen maahanmuuttajadokumentointi Vuonna 1972 Göran Rosander kiinnitti huomiota siihen, että Tukholmassa sijaitsevan Nordiska museetin kokoelmissa ei ole esineistöä romaneilta tai toisen maailmansodan jälkeen Ruotsiin saapuneilta työsiirtolaisilta Suomesta, Unkarista, Jugoslaviasta, Kreikasta ja Turkista. Rosanderin mukaan nämäkin ryhmät kuuluvat Ruotsin kansaan (svenska folket), ja heidän elämäänsä pitää dokumentoida. Koska suomalaiset olivat Ruotsin ylivoimaisesti suurin maahanmuuttajaryhmä ja vähemmistöksi luonnehdittava ryhmä, oli luontevaa aloittaa dokumentointi heistä. Nordiska museetin toimintakertomuksessa vuodelta 1974 kerrottiin, että museossa oli aloitettu Riksbankens Jubileumsfondin rahoituksella tutkimus suomalaisista maahanmuuttajista otsikolla Finland-Sverige efter andra världskriget. Tutkimusta tehtiin toimintakertomuksen mukaan yhteistyössä Uumajan yliopiston maantieteen laitoksen ja Jyväskylän yliopiston etnologian laitoksen kanssa. Hankkeen ensisijaisena tavoitteena oli tutkia suomalaisten siirtolaisten assimilaatiota ja etnistä identiteettiä, toisin sanoen sitä, missä määrin suomalaiset olivat sopeutuneet ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Hanke liittyi silloiseen ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vain vuotta myöhemmin, vuonna 1975 Ruotsi muutti virallisen maahanmuuttajapolitiikkansa assimilaatiopolitiikasta integraatiopolitiikaksi. Kun aikaisemmin tavoitteena oli sulauttaa muualta muuttanut väestö ruotsalaiseen yhteiskuntaan, oli uutena tavoitteena sallia ja jopa kannustaa maahanmuuttajia säilyttämään omat tunnuspiirteensä. Vuoden aikana tutkimusta oli tehty Virsbossa Surahammarin kunnassa ja Upplands Väsbyssä lähellä Tukholmaa, toisin sanoen pienessä ruukkiyhteisössä sekä suurkaupungin liepeillä. Virsbossa ja UpplandsVäsbyssä asui dokumentointihetkellä molemmissa tuhansia suomalaisia. Hanke jatkui seuraavana vuonna. Vuoden 1975 toimintakertomuksen mukaan vuoden aikana toteutetun kenttätyön ja aineistonkeruun myötä hankkeen etnologinen osuus saatiin päätökseen. Vuoden aikana kenttätöitä

10 oli jatkettu Upplands Väsbyssä ja aloitettu Karstulassa, Närpiössä, Nokialla ja Porvoossa. Suomenkielinen Karstula ja ruotsinkielinen Närpiö oli valittu kohteiksi, koska sieltä muutto Ruotsiin oli erityisen vilkasta. Suomenkielisen Nokian ja ruotsinkielisen Porvoon valinnan taustalla oli puolestaan se, että molemmille paikkakunnille oli muuttanut paljon paluumuuttajia Ruotsista. Karstulassa ja Närpiössä haluttiin yhtäältä selvittää muuttopäätökseen liittyviä taustatekijöitä ja toisaalta saada haastatteluaineistoa ajalta ennen varsinaista muuttoa. Tarkoituksena oli sen jälkeen seurata muuttaneiden perheiden vaiheita seuraavat 5-10 vuotta. Tätä ei ilmeisesti koskaan tehty. Paluumuuttajien kohdalla puolestaan oltiin kiinnostuneista suomalaisten assimilaatiosta ja etnisestä identiteetistä. Hankkeessa haastatteluja tehneet tutkijat julkaisivat katsauksia tutkimuspaikkakunnista, mutta eivät mitään merkittävää isoa tutkimusta. Aineistonkeruu laajennettiin myöhemmin käsittämään myös sotalapset sekä Värmlannissa asuvat suomalaiset. Sotalapsikokemuksilla ajateltiin olevan merkitystä myöhemmässä muuttopäätöksessä. Värmlannissa puolestaan oltiin kiinnostuneita siitä, poikkeaako suomalaisten identiteetti alueilla, joissa jo vuosisatoja on ollut suomalaista asutusta. Kahdeksantoista vuotta hankkeen rahoitusanomuksen jättämisen jälkeen, vuonna 1990, ilmestyi loppuraportti När finländarna kom. Loppuraportissa yhdistettiin etnologian ja maantieteen näkökulmat. Etnologinen osuus kirjassa on erittäin pieni ja jossakin määrin myös epäetnologinen. Ei ole lainkaan ihme, että ainakin etnologian piirissä teos vaiettiin kuoliaaksi. Se ei oikeastaan tuonut mitään mielenkiintoista lisää etnologiseen tutkimukseen. Aineisto kuitenkin antaa mahdollisuuden monenlaiseen tarkastelutapaan. Yksi tapa lähestyä aineistoa on tulkita sitä esitysteorian (Performance Theory) kautta. Dwight Conquergoodin mukaan esittämistä (performance) voi löytää tietenkin esittävistä taiteista, mutta yhtä lailla rituaaleista, urheilusta ja myös monista ammateista, joissa ammattia esitetään vaikkapa pukeutumisella, tietyllä ammattipuheella tai ammatin tuomalla auktoriteetillä. Esitysteorian keskeinen hahmo Richard Schechner puolestaan väittää, että kaikkea voi tutkia esittämisenä. Kun Migration Finland-Sverige hankkeessa kerättyä aineistoa lähestyy esitysteorian kautta, esittävät museoiden tutkijat ammatillista rooliaan etnologeina. Haastattelut tehtiin aikana, jolloin kansatieteellisessä tutkimuksessa toinen jalka oli vielä vahvasti maaseudulla. Siksi haastattelijoiden tutkittavilleen esittämät kysymykset olivat usein aika hassunkurisen tuntuisia. Tutkijat myös olettivat, että haastateltavat toimivat tietynlaisen suomalaisen koreografian mukaisesti; he esittävät suomalalaista. Näin moni ihan ilomielin tekikin, mutta valtaosa ei. He pikemminkin närkästyivät siitä, että heidät haluttiin laittaa suomalaisuuden muottiin. On muistettava, että 1970-luvun alussa Ruotsissa asuvat suomalaiset olivat pääasiassa iältään melko nuoria ja heitä kiinnostivat aivan muunlaiset asiat kuin kansallispuvut, suomalaiset perinneruuat tai kodinsisutus Suomesta tuoduilla kuparipannuilla, heinäharavilla tai täkänillä.

11 Haastattelut etenivät aika sabluunamaisesti ja samalla paikkakunnalla kaikilta haastateltavilta kysyttiin samat kysymykset. Haastattelut tehtiin haastateltavan äidinkielellä ja niitä ei nauhoitettu vaan haastattelija teki käsivaraisia muistiinpanoja. Näiden muistiinpanojen perusteella hän myöhemmin kirjoitti sanatarkan litteraation. Haastateltavien kodeissa otettiin valokuvia, niistä laadittiin pohjapiirroksia ja asuinalueesta laadittiin asemapiirroksia. Kerätty aineisto on laaja: Nordiska museetin arkistossa on taltioituna 60 mappia, joista valtaosa sisältää haastattelulitteraatioita ja valokuvia luvun Suomea tutkivalle aineisto on aarreaitta. Kenttätyöaineistot ovat yhtä paljon tutkijan itsensä kuin tutkittavan yhteisön peilikuvia; niin myös tässä tapauksessa. Ruotsinsuomalaisten ja tutkimusta tekevän museon todellisuudet kohtasivat hyvin harvoin. Vaikka tutkijat tekivät parhaansa dokumentoidessaan ajan hengen mukaisesti kaikkea ihmisten elämään kuuluvaa, eivät he useinkaan saaneet vahvistusta yliopistojen ja museoiden kirjoituspöydillä laadituille olettamilleen haastatteluissa. Vain harvoin haastateltavat suostuivat asettumaan siihen muottiin, johon haastattelurungossa heitä yritettiin sovittaa. Useimmiten oma erityisyys oli haastateltaville paljon tärkeämpää kuin suomalaisten ryhmään kuuluminen. (Artikkeli käsittelee professori Hanna Snellmanin Suomen Historiallisessa Seurassa pitämän esitelmän teemoja.) Käykää katsomassa! Nordiska Museetin netti-sivuilla on näyttely kansallisista vähemmistöistä: saamelaisista, meänkielisistä, romaneista, juutalaisista ja ruotsinsuomalaisista. Viimeksi mainitut ovat osoitteessa: skamuseet.se/nadja.htm Ruotsinsuomalaista materiaalia Nordiska Museetin arkistosta. Tällä kuvalla alkaa esittelyelokuva ruotsinsuomalaisista kulttuuripäivistä.

12 Markku Peltonen Oliko uuden ajan kouluopettaja kapinaan kiihottaja? Kansalaisuus, politiikka ja rahvas ja 1600-luvun kouluissa Me suomalaiset olemme syystäkin ylpeitä nykyisestä peruskoulustamme, onhan sen todettu olevan yksi maailman parhaista koulujärjestelmistä monilla eri osa-alueilla. Suomalaisen peruskoulun keskeisenä tavoitteena on, monien muiden arvojen ohella, tasa-arvon ja demokratian edistäminen. Kuten perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet vuodelta 2004 korostavat: koulujen päämääränä on ihminen, joka osallistuvana kansalaisena kehittää demokraattista yhteiskuntaa. En osaa sanoa, onko suomalainen koulu maailman paras kasvattamaan demokraattisen yhteiskunnan aktiivisia kansalaisia. On kuitenkin selvää, että uudella ajalla siis ja 1600-luvuilla maamme harvat koulut eivät tavoitelleet tällaisia päämääriä. Kuten Suomen Historiallisen Seuran hiljattain julkaisemasta kasvatuksen ja koulutuksen historiasta voimme oppia, tuon ajan koulua hallitsivat passiiviseen alamaisuuteen pikemminkin kuin aktiiviseen kansalaisuuteen liittyvät arvot. Kaikkialla Euroopassa ei tilanne kuitenkaan ollut tällainen. Tarina, jonka aion teille tässä kertoa, osoittaa, että oli olemassa kouluja, joissa passiiviseen alamaisuuteen liittyviin arvoihin yhdistyi myös aktiivisen kansalaisuuden arvoja. Itse asiassa tällaiset arvot olivat niin vahvasti esillä 1500-luvun jälkipuolen ja 1600-luvun alkupuolen englantilaisissa grammatiikkakouluissa, että joidenkin aikalaisten mielestä Englannin sisällissota 1640-luvulla ja sitä seurannut vallankumous olivat ennen muuta kouluopettajien aikaansaannos. Tarina alkaa vuodesta 1668, jolloin kuuluisa englantilainen filosofi Thomas Hobbes esitti tulkintansa siitä, mikä oli saanut hänen maanmiehensä sotimaan kaksi sisällissotaa, mestauttamaan kuninkaansa ja perustamaan Englannin historian toistaiseksi ainoan tasavallan. Hobbes aloitti analyysinsä toteamalla, että parlamentti oli saattanut englantilaisen yhteiskunnan anarkiaan ja siten tuhonnut kuningaskunnan sisäisen rauhan. Miten?

13 Parlamentti, Hobbes kirjoitti, oli tuhonnut rauhan ja johtanut maan anarkiaan pääasiassa kapinallisten presbyteeripappien ja kunnianhimoisten mutta typerien kaunopuhujien avulla. Presbyteeripappien ja kaunopuhujien taustalta Hobbesin mukaan löytyi uuden ajan kouluopettajat. He olivat opettaneet nuoria herrasmiehiä lukemaan antiikin Kreikan ja Rooman tasavaltojen kuuluisien miesten kirjoja, jotka käsittelivät kyseisten tasavaltojen politiikkaa ja suuria tekoja. Näissä kirjoissa, Hobbes julisti, kansanvaltaa ylistettiin vapauden kunniakkaalla nimellä ja monarkiaa haukuttiin tyrannian nimellä. Kun tällaiset klassillisen sivistyksen saaneet herrasmiehet olivat tulleet parlamentin alahuoneen jäseniksi, he olivat pystyneet, vaikka olivatkin olleet vain pieni vähemmistö, suostuttelemaan muut alahuoneen jäsenet kaunopuheisuudellaan, kuten Hobbes totesi. Mutta he eivät olleet rajoittaneet kaunopuheisuuttaan parlamenttiin, vaan, Hobbesin mukaan, kansalle suunnatuissa tutkielmissaan ja puheissaan ympäri maata he olivat ylistäneet vapautta ja tuominneet tyrannian. Kyseiset demokraattiset herrasmiehet, kuten Hobbes heitä halveksivasti kutsui, olivat myös häväisseet kuningasta saarnoissaan ja pamfleteissaan ja jotkut olivat jopa yrittäneet kirjoillaan ja saarnoillaan lietsoa kapinaa. Hobbes on saattanut ajatella, että historia oli osoittanut hänen olleen oikeassa, sillä juuri ennen sisällissodan syttymistä 1640-luvun alussa hän oli varoittanut maanmiehiään retoriikan vaarallisuudesta. Hän oli todennut, ettei voi olla kapinan lietsojaa, joka ei olisi hyvä ja voimakas puhuja ja että voimakas kaunopuheisuus on niiden todellinen ominaisuus, jotka kiihottavat ihmisiä vallankumoukseen. Yritän tässä artikkelissa tarjota selityksen sille, miksi Hobbes saattoi ajatella, että kouluopettajat ja heidän opettamansa puhetaito - retoriikka - olivat aiheuttaneet sisällissodan. Tarkastelen esitelmässäni sisällissotaa edeltävän vuosisadan kouluopetusta ja pyrin osoittamaan, että asettamalla Hobbesin tulkinnan Englannin sisällissodan syistä sen aate- ja kouluhistorialliseen kontekstiin voimme paremmin ymmärtää, mitä hän oli tulkinnassaan tekemässä. Tutkimalla retoriikan keskeistä roolia kouluopetuksessa pyrin korostamaan erityisesti kahta seikkaa. Ensinnäkin retoriikka liitettiin usein tavalliseen kansaan tai rahvaaseen. Kaunopuheisuus nähtiin ennen kaikkea välineenä suostutella tavallisia ihmisiä. Toiseksi yritän osoittaa, että uuden ajan koulupojat oppivat paljon poliittisten puheiden pitämisestä koulussa. Aina alaluokkien kirjeenkirjoituksesta ylempien luokkien varsinaiseen retoriikan opetukseen poikia neuvottiin ja rohkaistiin kirjoittamaan ja puhumaan sellaisista poliittisista aiheista kuin ulkopolitiikka ja verotus, vapaus ja tyrannia. Lukuisat tutkijat ovat todenneet, että 1500-luvun humanistit niin Englannissa kuin monessa muussakin maassa korostivat kouluopetuksen, kaunopuheisuuden ja kansalaisuuden läheistä yhteyttä. Kuten englantilainen humanisti Thomas Elyot totesi vuonna 1541, mies ei voi hallita hyvin kaupunkia tai maata... ellei hän ole oppinut kaunopuheisuutta. Monet humanistit korostivat kasvatusoppaissaan, että humanistinen sivistys ja siten kansalaisuus sopi erityisen hyvin aatelille ja herrasmiehille. Mutta tämä

14 koulutusjärjestelmä tavoitti paljon laajemman yleisön grammatiikkakoulujen välityksellä. Tämän taustalla on kaksi yleisesti tunnettua tosiseikkaa. Ensinnäkin koulujen määrä kasvoi Englannissa 1500-luvun lopulla suuresti; toisaalta koulujen opetussuunnitelma oli hyvin samanlainen kaikkialla Englannissa. Tästä seurasi, että humanistien kasvatusohjelma vaikutti syvällisesti jopa vaatimattomiin kouluihin pikkukaupungeissa ja maaseudulla. Ei olekaan yllättävää, että monet tällaisten vaatimattomien koulujen opettajat korostivat opetuksensa politiikkaan ja kansalaisuuteen liittyviä tavoitteita. Heidän opetuksensa, he väittivät, tuotti yhtä lailla kansalaisia ja hallitsijoita kuin maan suuret ja kuuluisat koulut. Kouluopetusta koskevassa oppaassaan vuodelta 1588 Plymouthin koulun opettaja, William Kempe, totesi kirjoittavansa populaarille yleisölle, mutta korosti samalla, että myös hänen koulunsa tuottaa viisaita neuvonantajia ja yhteiskunnan hallitsijoita. Yksi hänen antiikin esimerkeistään koulutuksen tuottamista eduista oli Gracchuksen veljekset. Tiberius Gracchus ja hänen nuorempi veljensä Gaius Gracchus eivät ainoastaan olleet olleet erään Rooman huomattavimman plebeiji-perheen poikia; Plutarkhoksen mukaan he olivat olleet poikkeuksellisen hyvin kasvatettuja ja siten erityisen kaunopuheisia. Ja he olivat molemmat olleet kansantribuneeja, missä roolissa he olivat käyttäneet kaunopuheisuuttaan edistääkseen tavallisen kansan etua. Tiberius oli käyttänyt kaunopuheisuuden voimaansa puolustaakseen maareformia Rooman köyhien kansalaisten puolesta, kuten Plutarkhos oli kirjoittanut. Gaius Gracchus oli puolestaan tehnyt pienen mutta tärkeän muutoksen retoriikassa, jolla oli Plutarkhoksen mukaan ollut merkittäviä poliittisia seurauksia Rooman tasavallassa. Hän ei ollut vain puhunut kansalle; toisin kuin edeltäjänsä, hän oli puhuessaan kääntynyt kansaan eikä senaattiin päin. Tämä pieni muutos oli Plutarkhoksen mukaan siirtänyt tasavallan kaiken hallinnon senaatilta kansalle. Samalla Gaius Gracchus oli opettanut muillekin puhujille, että heidän tuli puhua kansalle pikemmin kuin senaatille. William Kempen ohella toinen opettaja, joka korosti vaatimattomien koulujen opetuksen poliittista luonnetta, oli John Brinsley Ashby-de-la- Zouche nimisestä kaupungista. Kirjassaan A consolation for ovr grammar schooles (1622) Brinsley antoi ohjeita vaatimattomien koulujen, kuten hän sanoi, organisoimiseksi. Hän oli tietoinen, että hänen koulunsa tarjosi paljon alkeellisempaa opetusta kuin sellaiset huippukoulut kuin Westminister tai Eton. Mutta hän oli silti vakuuttunut, että myös hänen koulunsa koulutti kansalaisia eikä vain alamaisia. Hänen oppilaistaan, Brinsley totesi, tuli myöhemmin elämässään yhteiskunnan johtajia. Niin antiikin Kreikassa ja Roomassa kuin renessanssiajan Italiassakin retoriikka oli ollut läheisessä yhteydessä vapauden ja tasavaltalaisen järjestelmän kanssa. Kuten Cicero totesi, retoriikka oli aina kukoistanut kaikissa vapaissa yhteisöissä (in omni libero populo). Tavoitteenani ei kuitenkaan ole väittää, että humanistit ja kouluopettajat olivat tasavallan kannattajia, jotka halusivat muuttaa Englannin kuningaskunnasta tasavallaksi. Eräät opettajat, joista

15 tulee kohta puhe, olivat itse asiassa sisällissodassa rojalistien puolella. Mutta myöskään Hobbes ei väittänyt, että kouluopettajat olisivat olleet tasavaltalaisia. Päinvastoin, kun Hobbes syytti opettajia sisällissodan aiheuttamisesta vuonna 1642, hän nimenomaan korosti, etteivät opettajat sinänsä olleet kapinallisia. Kapina oli heidän opetuksensa sivutuote. Jopa monet niistä, hän kirjoitti, jotka olivat sinänsä lojaaleja yhteiskunnalle, huomaamattaan ohjasivat kansalaisten mieliä kapinaan tartuttamalla nuoriin ihmisiin kouluissa käsityksiä, joista olemme puhuneet. Johtopäätös, jonka Hobbes teki muutamaa kuukautta ennen sisällissodan puhkeamista, oli, että opettajan ei tarvinnut olla vallankumouksellinen sytyttääkseen vallankumouksen. Jopa rojalistien puolella olleet opettajat saattoivat vastoin omia periaatteitaan tuottaa opetuksellaan kapinallisia ja vallankumouksellisia. Monet opettajat opettivat oppikirjoissaan ja luokkahuoneessa klassillista retoriikkaa. Ja tähän oppiin sisältyi ajatus vahvasta rahvaan poliittisesta osallistumisesta. Opettajat toisin sanoen väittivät, että heidän retoriikan opetuksensa tekisi koululaisista aktiivisia kansalaisia. Ainakin jos uskomme uuden ajan koulukirjoja, jokainen, joka sai humanistisen koulutuksen, sai itse asiassa koulutuksen aktiiviseen kansalaisuuteen. Antiikin retoriikka opetti, että tavallisten kansalaisten suostuttelu oli retoriikan keskeinen tavoite. Cicero korosti, että kansankokous oli puhujan tärkein näyttämö. Tästä seurasi, että rahvas (multitudo) oli puhujan merkittävin yleisö. Mutta jos rahvas oli puhujan tärkein yleisö, hänen täytyi rakentaa puheensa yleisölleen sopivaksi. Kaunopuheisuuden voima, Cicero vakuutti, löytyi yleisesti hyväksytyistä tavoista. Tämän takia suurin virhe retoriikassa oli välttää rahvaan puhetta ja tapoja. Hyvä puhe piti aina sovittaa yhteen vulgaarin ja rahvaanomaisen ymmärryksen kanssa ( ad vulgarem popularemque sensum accommodata ). Uuden ajan englantilaiset retoriikan opettajat omaksuivat nämä antiikin kaunopuheisuuden teorian periaatteet. Oli sitten kyse kaupungin tai koko valtakunnan hallitsemisesta, retoriikka oli välttämätön rahvaan suostutteluun ja johtamiseen, totesi yksi englantilainen humanisti. Monet muut olivat samaa mieltä: retoriikka oli väline tavallisen kansan johtamiseen luvulla Oxfordin yliopiston opiskelijoille kerrottiin Ciceron todenneen, että kaunopuheisuus on tehty kansaa varten; vulgus rahvas oli siis puhujan pääasiallinen yleisö. Jos kaunopuheisuus tarkoitti nimenomaan kansalle puhumista, tavalla, jonka he ymmärsivät, voisi sanoa, että retoriikka oli rahvaanomaista tai nykyajan termiä käyttääkseni populistista. Populistinen retoriikka ei toden totta ole oman aikamme keksintö. Tämä tuli esiin lukuisissa yhteyksissä 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun Englannissa. Demostheneen puheiden latinankielisen käännöksensä esipuheessa vuodelta 1571, Cambridgen yliopiston kreikan kielen kuninkaallinen professori Nicholas Carr kuvasi retoriikkaa populistisin termein. Kirja oli tarkoitettu rahvaalle,

16 Carr totesi ja korosti retoriikan keskeisyyttä yhteiskunnan hyvinvoinnille. Siinä missä filosofia oli syvällistä ja vaikeatajuista ja siten kaukana jokapäiväisestä elämästä ja forumista, kaunopuheisuus oli arkielämän keskiössä. Carrin mukaan retoriikka ei vain tehnyt yhteiskunnan hallitsijoita, se myös edisti tietoa yhteisöllisistä asioista ja tavallisten ihmisten tavoista ja ajatuksista. Vaikka retoriikka liittyi rahvaanomaiseen ymmärrykseen, ei yhteiskunnassa ollut mitään yhtä hyödyllistä. Toisin sanoen kaunopuhujat tuottivat suurimman hyödyn yhteiskunnalle. Ja Carr kehottikin lukijoitaan oppimaan yhteiskuntia koskevaa populistista retoriikkaa, kuten hän kirjoitti kirjansa esipuheessa. Kun valtiomies ja filosofi Francis Bacon esitti oman kuuluisan arvionsa renessanssihumanismista, hän yhtyi Carrin näkemykseen. Kaunopuheisuus, Bacon kirjoitti, oli alkanut kukoistaa Euroopassa 1500-luvulla, koska se oli sopivin ja vahvin keino suostutella rahvasta. Vaikka viisaus oli kaunopuheisuutta arvokkaampaa, retoriikka oli paljon vahvempi kansan keskuudessa, koska se käsitteli rahvaanomaisia mielipiteitä ja tapoja. Samoin moni koulukirja kuvasi retoriikkaa rahvaanomaisena taitona. Retoriikka, William Pemblen koulukirja totesi, on taito puhua kauniisti mistä tahansa asiasta rahvaanomaisella tavalla. Kaunopuhujan tavoite oli siten mielen ja tunteiden rahvaanomainen opettaminen. Mutta jos uuden ajan kouluopettajat korostivat retoriikan rahvaanomaisuutta, he yhtälailla painottivat sen poliittisia puolia. Tämä tapahtui kaikilla opetuksen tasoilla. Ensimmäiset kolme vuotta käytettiin grammatiikkakouluissa pääasiassa latinan kielen opettamiseen. Jo tässä vaiheessa aktiivisen kansalaisuuden teemat näyttävät olleen keskeisesti esillä opetuksessa, kuten käy ilmi suositusta latinan fraasikirjasta, Aldo Manuzion Phrases lingvae Latinae (josta otettiin Englannissa peräti 15 painosta vuosien 1573 ja 1636 välillä). Kirjan mukaan hyvä kansalainen ajattelee ennen kaikkea yhteistä etua (the publique weale tai the common weale) ja kirja kehottikin koulupoikaa osoittamaan olevansa hyvä kansalainen. Tämä tarkoitti kirjan mukaan sitä, että pojan tuli ajatella ennen kaikkea vapautta ja että hänen tuli olla valmis ottamaan vastuuta ja valtaa vaaran uhatessa valtiota. Neljänneltä luokalta lähtien alettiin opettaa myös retoriikkaan liittyviä asioita. Koulupoikien ensi kosketus retoriikkaan tapahtuikin neljännellä tai viidennellä luokalla, jolloin heille opetettiin kirjeenkirjoitustaitoa. Suurin osa kouluista näyttää käyttäneen opetusmateriaalina sekä Erasmuksen kirjeopasta, De conscribendis epistolis, että jonkinlaista Ciceron kirjeiden kokoelmaa. Eräs keskeinen kirjeryhmä Erasmuksen oppaassa olivat julkiset tai poliittiset kirjeet, sellaiset, jotka käsittelivät valtion (de republica) asioita. Mainio esimerkki siitä, minkälaisia julkisia ja poliittisia kirjeitä uuden ajan koulupoikien oletettiin opiskelevan, löytyy Ciceron kirjeiden kokoelmasta, jonka Manchesterin grammatiikkakoulun opettaja, Thomas Cogan, julkaisi koulupoikien käyttöön vuonna Kokoelma sisälsi suuren määrän Ciceron kirjeitä, joihin Cogan oli liittänyt lyhyet tiivistelmänsä. Nämä tiivistelmät selittivät kirjeen sisällön ja

17 historiallisen kontekstin. Niiden pohjalta voidaan olettaa, että koulupojat opiskelivat, ei vain Ciceron kirjeiden kirjallista tyyliä, vaan myös niiden sisältöä ja historiallista merkitystä. Suurin osa niistä Ciceron kirjeistä, jotka Cogan sisällytti vakavien kirjeiden joukkoon, käsitteli Rooman sisällissotia, Caesarin valtaa ja sitä, miten oli mahdollista puolustaa tasavaltaa erityisen vaikeina aikoina. Coganin tiivistelmät tarjoavat oivan näkökulman siihen, mitä Hobbes mahdollisesti tarkoitti väittäessään, että kouluopetus sai monet ihailemaan tasavaltaa ja vapautta ja näkemään monarkian tyranniana tai että kouluissa kerrottiin antiikin tasavaltojen suurten miesten urheista teoista vapauden ja tasavallan puolesta tyranniaa vastaan. Kirjeessään Cassiukselle toukokuussa 44 ekr. Cicero suostutteli Cassiusta, Deciusta ja Brutusta jatkamaan toimintaansa tasavallan puolesta, muttei suoraan maininnut, että tämä tarkoitti Marcus Antoniuksen murhaamista. Cogan ei jättänyt arvailuille sijaa, kun hän tiivisti kirjeen viestin koulupojille seuraavasti: Kun Caesarin murhaajat pakenevat Roomasta, ja Marcus Antonius, joka on pyrkimässä yksinvaltaan, tekee kaiken oman mielensä mukaan, Cicero kirjoittaa pakenijoille opettaen heille, että kaikki toivo vapaudesta riippuu Deciuksesta, Marcus Brutuksesta ja Cassiuksesta ja kehottaen heitä murhaamaan Marcus Antoniuksen. Kirjeessään Decimus Brutukselle tammikuussa 43, Cicero totesi, että kaikki kansalaiset toivovat ja uskovat sinun vapauttavan tasavallan monarkiasta samalla tavalla kuin vapautit sen kuninkaasta. Ja hän kannusti Decimus Brutusta toteamalla, että kaikki olivat valmiita puolustamaan vapautta ja vihaamaan orjuutta. Cogan tiivisti kirjeen oppilaille seuraavalla tavalla: Kaikki ihmiset spontaanisti kannattavat vapautta ja tasavallan vapauttamista monarkiasta ja kuninkaasta. Jos koulupojat keskittyivät kirjeiden kirjoittamisen opetteluun viidennellä luokalla, seuraavalla luokalla he alkoivat myös oppia ainekirjoitusta. Aineiden aiheet saattoivat olla hyvin poliittisia. Ylivoimaisesti suosituin ainekirjoituksen oppikirja oli Aphthoniuksen kreikankielinen Progymnasmata. Tämän 300-luvulla kirjoitetun perusoppikirjan latinannos julkaistiin Englannissa ensimmäisen kerran noin vuonna Uusi Rudolph Agricolan ja Giovanni Cataneon latinannos julkaistiin Englannissa ensi kerran vuonna 1572 ja tästä versiosta tuli erityisen suosittu; siitä otettiin yli 10 painosta ennen vuotta Tämä käännös sisälsi alkuperäisen tekstin ohella saksalaisen humanistin Reinhard Lorichiuksen laajan kommentaarin. Aphthoniuksen oppikirja sisälsi 14 erilaista ainekirjoitusharjoitusta, joista monet käsittelivät yhteiskunnallisia ja poliittisia aiheita. Hänen esimerkkinsä locus communiksesta aineesta, joka liioitteli jonkin asian hyviä tai huonoja ominaisuuksia oli essee tyranniaa vastaan. Aphthoniuksen essee kuvasi tyrannin hallitsijana, joka kyseenalaisti tasa-arvon ja joka väitti olevansa kaikkien muiden yläpuolella. Tyrannin mukaan oli suorastaan hirveää, jos köyhätkin voivat osallistua päätöksentekoon ja jos rahvaan mielipiteestä tulisi laki. Minä olen, hän julisti, laki rahvaalle pikemminkin kuin rahvas minulle.

18 Suurin osa esseestä kyseenalaisti tyrannin tällaiset käsitykset ja väitti, että tyranni oli murhaajaakin pahempi ihminen. Jos isänmaan vapauttajia tuli pitää suuressa arvossa, niitä, jotka saattoivat isänmaan orjuuteen tuli rangaista ankarasti. Essee myös totesi tyrannin murhaamisen olevan hyödyllistä ja helppoa. Tuomarien äänet, varhaisempi käännös opetti koulupoikia, riittivät tyrannin vallan tuhoamiseen. Jos koulupojat oppivat tällaisen viestin Aphthoniuksen esseestä, he saattoivat oppia vieläkin enemmän Reinhard Lorichiuksen kommenteista, jotka johdattivat heidät Ciceron käsityksiin tyrannian hirveydestä. Koulupoikia muistutettiin ensinnäkin Pro Milone -puheen kohdasta, jossa Cicero totesi kreikkalaisten osoittaneen jumalallista kunniaa kaikille tyrannien murhaajille. Mutta kommentit myös mainitsivat Ciceron toisen Marcus Antoniusta vastaan suunnatun ns. filippolaispuheen, jossa hän oli todennut tyrannin murhaamisen olevan kaunis, hyödyllinen ja kunniakas teko. Kenties kaikkein tärkein kommentti viittasi Ciceron suosittuun Velvollisuuksista-teokseen, jossa hän oli arvostellut erityisen voimakkain sanakääntein tyranniaa. Koulupojille myös kerrottiin, että Quintilianuksen laajassa teoksessa retoriikasta tyrannin murhaajia ylistettiin niin paljon, että luokkahuoneet tulisi koristaa heidän kuvillaan. Kirjeiden ja aineiden kirjoitus valmisti koulupoikia kahta ylintä luokkaa varten, jolloin heille vihdoin opetettiin varsinaista retoriikkaa. Koulujen tutkintovaatimukset usein määräsivät käyttämään retoriikan opetuksessa kahta antiikin perusoppikirjaa, anonyymiä Ad Herennium teosta ja Ciceron De inventionea. Mutta saamme kenties paremman kuvan siitä, mitä luokkahuoneissa mahdollisesti tapahtui, jos lyhyesti tarkastelemme englantilaisten kouluopettajien itse kirjoittamia retoriikan oppikirjoja. Käytännöllisesti kaikissa näissä oppikirjoissa esitetään standardilista poliittisista aiheista, joita koulupojille tuli opettaa. Tämä lista löytyi alun perin Aristoteleen Retoriikka-teoksesta. Siellä Aristoteles totesi, että deliberatiivisessa retoriikassa puhutaan viidesta aiheesta. Nämä olivat: verotus, sota ja rauha, maanpuolustus, ulkomaankauppa, lakien säätäminen. Kyky puhua vakuuttavasti tällaisista aiheista vaati Aristoteleen mukaan niiden syvällistä tuntemista. Jos aikoi puhua esimerkiksi verotuksesta, oli syytä tuntea valtion tulot ja varallisuus, mistä ne muodostuvat ja mitä välttämättömiä menoja valtiolla on. Sodasta ja rauhasta puhuminen vastaavasti vaati tietoa valtion voimista. Ja lakien säätämisestä puhuminen edellytti taas tietoa yhteiskunnallisesta ja poliittisesta filosofiasta, minkälaisia eri valtiomuodot ovat ja millä tavoin niitä ylläpidetään tai tuhotaan. Roomalaiset retoriikan opettajat, Cicero ja Quintilianus seurasivat omissa kirjoissaan Aristoteleen esimerkkiä, mutta niin seurasivat myös uuden ajan englantilaiset kouluopettajat. Käytännöllisesti kaikki englantilaiset kouluopettajat, jotka kirjoittivat retoriikan oppikirjoja käyttivät tätä Aristoteleen listaa puhuessaan deliberatiivisesta retoriikasta.

19 Kaikkein suosituin oppikirja oli lontoolaisen yksityiskoulun opettajan Thomas Farnabyn Index rhetoricus (1629). Farnaby totesi, että retoriikka saattoi käsitellä kaikkia aiheita, joista voidaan väitellä. Deliberatiivisessa retoriikassa saatettiin puhua ja väitellä kaikesta, mikä oli vallassamme, kuten Farnaby kirjoitti. Tällaisia aiheita olivat: julkinen varallisuus, siis verotus, sota ja rauha; maanpuolustus; vienti ja tuonti; lait. Aivan sama lista löytyy Charles Butlerin teoksesta Oratoriae libri duo (1629). Deliberatiivisessa retoriikassa saatettiin Butlerin mukaan puhua mistä tahansa yksityiselämän asiasta, mutta julkisissa asioissa ja täydellisille puhujille forumilla oli olemassa viisi aihetta: vauraus, sota ja rauha, maanpuolustus, ulkomaankauppa, lakien säätäminen. Kolmas kouluopettaja, William Pemble, yhdisti tämän aristoteelisen listan roomalaiseen keskusteluun hyödystä ja sen tärkeydestä deliberatiivisessa retoriikassa. Yhteiskunnalliset ja valtion asiat, jotka koskivat hyvinvointia ja vapautta ja joista koulupoikien tuli osata puhua, käsittelivät, Pemble neuvoi koululaisia, lainsäätämistä, verotusta, sotaa ja rauhaa, maanpuolustusta ja ulkomaankauppaa. Nämä teemat, Pemble korosti Ad Herennium-teosta mukaillen, liittyivät turvallisuuteen ja voimaan. Mutta koulupoikien oli Pemblen mukaan hyvä osata myös toisenlaisia puheita. Mikäli he joutuisivat turvautumaan juonitteluun, heidän tuli osata houkutella ja korruptoida vihollisiaan puheilla, jotka käsittelivät rahaa, dissimulaatiota ja valheita. On usein pohdittu, Pemble selitti koululaisille, onko hyödyllistä turvata valtio huijauksella, jos sitä ei kyetä turvaamaan voimalla. Koska Pemble, kuten aikaisemmin totesin, piti retoriikkaa rahvaanomaisena taitona, on syytä olettaa, että äsken mainitsemani aiheet ja kysymykset olivat hänen mielestään aiheita nimenomaan rahvaalle suunnatuissa poliittisissa puheissa. Näissä tulkinnoissa deliberatiivisen retoriikan aiheista ei tietenkään ollut mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa; nehän perustuivat Aristoteleen ja muiden antiikin auktorien käsityksiin. Mutta siinä juuri piilee niiden merkitys. Nämä olivat kaikki oppikirjoja, jotka oli tarkoitettu retoriikan opettamiseen kouluissa. On mielestäni merkittävää laajemmalle tulkinnallemme uuden ajan Englannin poliittisesta kulttuurista, että koululaisia opetettiin puhumaan lainsäätämisestä, verotuksesta ja ulkopolitiikasta. Nämä kirjat oli tarkoitettu, kuten Thomas Farnabyn kirjan, Index rhetoricus, esipuheessa todettiin, alle 15-vuotiaille koululaisille. Toisin sanoen teinipoikia opetettiin puhumaan niin ulkopolitiikasta, verotuksesta ja lainsäädännöstä kuin vapaudesta ja tyranniasta. Opetetaanko meidän tasavallassamme peruskoululaisia puhumaan näistä aiheista, kun heitä kasvatetaan osallistuviksi kansalaisiksi kehittämään demokraattista yhteiskuntaa? Kun John Rainolds luennoi Aristoteleen Retoriikasta Oxfordin yliopistossa 1570-luvulla, hän mainitsi aivan saman aristoteelisen listan deliberatiivisen retoriikan aiheista. Hän tunnusti, että epäilemättä muistakin aiheista voidaan puhua, mutta kaikkein eniten puhutaan seuraavista: verot, sota ja rauha, maanpuolustus, kauppa, lakien säätäminen. Mutta Rainolds teki varsin mielenkiintoisen huomion. Hänen mukaansa näytti ristiriitaiselta, että aristoteelisen moraalifilosofian mukaan ihmisyhteisö oli perustettu, ei

20 vain elämää, vaan nimenomaan hyvää elämää varten, mutta että nämä deliberatiivisen retoriikan aiheet käsittelivät aivan tavallista elämää. Hän selitti tämän ristiriidan sillä, että puhujan tuli aina ottaa huomioon yleisönsä. Koska puhuja puhui yleensä rahvaalle, hänen aiheensa käsittelivät vain tavallista elämää ja siis ruumiilliseen hyvään liittyviä aiheita. Totta kai, jos hän puhuisi hyvin koulutetuille ihmisille, hänen tulisi puhua myös hyvästä elämästä ja siten myös intellektuaalisista hyveistä. Rainoldsin johtopäätös toisin sanoen oli, että puhuja puhui verotuksesta, ulkopolitiikasta ja laeista ennen kaikkea, koska hän puhui rahvaalle. Kun Hobbes varoitti maanmiehiään 1640-luvun alussa retoriikan vaarallisuudesta, hänellä oli, olen taipuvainen ajattelemaan, edellä lyhyesti kuvaamani kaltainen opetus mielessään. Eikä hän ollut suinkaan ensimmäinen, joka varoitti rahvaanomaisen retoriikan vaarallisuudesta. Canterburyn arkkipiispa John Whitgift, esimerkiksi, totesi parlamentissa vuonna 1584, että yksi kuningaskuntien suurimmista ongelmista oli kaunopuhujien suuri määrä. Jean Bodinin teoksen, Le six livres de la république englanninnos vuodelta 1606 sisälsi seuraavanlaisen marginaalikommentin: puhujille annettu kohtuuton puhevapaus on kapinoiden suuri aiheuttaja. Tällaiset näkemykset, voimme nyt havaita, eivät olleet mitään tyhjää platonilaisten teemojen uudelleenkierrätystä. Päinvastoin, niillä oli omaan aikaansa liittyvä vakava poliittinen argumentti. Johtopäätökseni on, että tämä argumentti on paljon helpompi ymmärtää, kun otamme huomioon, että uuden ajan kouluopetus perustui merkittävällä tavalla klassilliseen teoriaan kansalaisuudesta yleisesti ja tämän teorian käsitykseen rahvaanomaisesta retoriikasta erityisesti. (Suomen Historiallisen Seuran Vuosijuhlapäivänä ke puheenjohtaja, professori Markku Peltosen pitämä esitelmä.) Oletko jo tilannut HAikin vuodeksi 2012? Muistathan, että SHS:n jäsenenä saat sen hintaan 33 euroa/vuosi. Tilaushinta eijäsenille on 50 euroa.