Kirkossamme on kannettu viime aikoina huolta siitä, että muutamaa myönteistä poikkeusta lukuun

Transkriptio

1 Kari Tiirola MITEN SISUSTAMME KOTIMME Jumalanpalveluselämän sisäistä katselua Kirkossamme on kannettu viime aikoina huolta siitä, että muutamaa myönteistä poikkeusta lukuun ottamatta jumalanpalveluksiin osallistuvien määrä on laskeva. Tämä huoli jaetaan myös Oulun hiippakunnassa. Suuntaus on nostanut esille kritiikkiä toteutettua jumalanpalvelusuudistusta kohtaan. Kritiikki keskittyy kuitenkin usein messun jäykkyyteen, virsilauluun, saarnan kieleen ja muihin jumalanpalveluksen yksityiskohtiin sekä ulkoisiin merkkeihin. Lisäksi messun toteuttamiseen vaaditaan usein suurempaa toimintavapautta. Tällöin unohdetaan, että jo nykyinen käsikirja antaa varsin suuren vapauden messun viettämiseen. Saatavilla on myös paljon käsikirjan ulkopuolista materiaalia jumalanpalveluselämän monipuolistamiseksi. Vakavampi ongelma on se, että ulkonaisiin seikkoihin keskittyvä kritiikki vie harhapoluille, koska jumalanpalveluselämän varsinainen ongelma on syvemmällä seurakuntien teologian ja käytännön ristiriidassa. Teologian tasolla nimittäin jumalanpalveluselämä nähdään kyllä tavallisesti seurakuntaelämän keskuksena. Tämä sinänsä klassinen periaate ei kuitenkaan usein toteudu käytännössä, kun seurakunnissa kohdennetaan vaikkapa työntekijä-, aika- ja vapaaehtoisresursseja. Jumalanpalveluselämän suunnittelua, toimintaympäristön analyysiä tai yksittäisten messujen toteutusta ei todellisuudessa aseteta etusijalle seurakunnan resursseja jaettaessa. Ajatus siitä, että koko seurakunta on jumalanpalveluksen toteuttaja ja messu kaiken seurakuntaelämän keskipiste, jää usein periaatteeksi saamatta lihaa luiden ympärille. Jumalanpalvelusteologiaan olisikin löydettävä uusi näkökulma, joka auttaisi asettamaan jumalanpalveluselämän sille kuuluvalle paikalle myös käytännössä.

2 Jumalan kansan juhla ja messun maallistumisen uhka Kirkkomme jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä tuotiin jumalanpalvelus esille kuvaamalla sitä Jumalan kansan juhlana. Samaa terminologiaa käyttäen, mutta hieman eri painotuksin kuvataan uudistetussa Jumalanpalveluksen oppaassa kristillisen seurakunnan kokoontumista Jumalan pelastavan läsnäolon juhlana. Kristillinen seurakunta kokoontuu viikoittain yhteen viettämään todellista luomiskertomuksen mukaista lepopäivää sekä uuden liiton pääsiäistä, Herramme ylösnousemuksen juhlaa. Meitä kutsutaan psalmin sanoilla riemulliseen juhlaan (Ps. 100:2) ja juhlan päätyttyä taas takaisin arkeen messun loppukehotuksen sanoin: Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten. Messun lähettämisestä alkaa kristityn arjen jumalanpalvelus, jonka tulisi johdattaa jälleen jokasunnuntaiseen messuun. Olen viime aikoina pohtinut messun olemusta hieman toisenlaisten painotusten avulla. Ne eivät kuitenkaan ole edelliselle näkemykselle vastakkaisia, vaan syventävät lähinnä ajatusta siitä, millaisessa tilassa ja ympäristössä me vietämme Jumalan pelastavan läsnäolon juhlaa. Tila tai ympäristö on ymmärrettävä tässä yhteydessä hyvin laajassa merkityksessä, jolloin se koskee niin jumalanpalvelustilaa arkkitehtuurisessa ja esteettisessä mielessä kuin vietettävän jumalanpalveluksen muotoa, kieltä, musiikkia ja kaikkea sitä, mikä auttaa meitä kohtaamaan messussa sekä arjen että Pyhän. Jos nimittäin otamme todesta ajatuksen siitä, että messu on Jumalan kansan tai Jumalan pelastavan läsnäolon juhla, on meidän otettava vakavasti ajatus myös siitä, että messu on sekä täysin inhimillinen että täysin pyhyyden täyttämä. Me tuomme messuun mukanamme viikon ilot ja huolet, jaamme ne toisten kristittyjen sekä Herramme kanssa ja lähdemme taas arkisten huolten ja ilojen keskelle. Kirkastusvuoren tapahtumat antavat tälle hyvän taustan. Pyhyys koskettaa Jeesuksen oppilaita aivan odottamatta niin, että he pelästyvät, mutta sen jälkeen heidän on hyvä olla. Kuitenkaan

3 Kristus ei lupaa rakentaa paikalle majoja, sillä on lähdettävä takaisin ihmisten pariin, vaikka se merkitsisi ristiä, ahdistusta ja vaivaa. Jumalanpalveluksessakin ero maallisen ja Pyhän välillä on hyvin herkkä ja hieno. Jännitteen täytyy säilyä, sillä muuten jumalanpalveluksesta tulee täysin profaani. Päinvastaiseen eli kokonaan jumalalliseen, me emme luonnollisesti tässä ajassa pysty. Usein väitetään, että jumalanpalveluksen täytyy olla helpommin ymmärrettävissä ja houkuttelevampi, mutta väitän, että näin ei välttämättä ole. Mitä tällä tarkoitan ja mihin pohjaan väitteeni? Ruotsalaisen hengellisen aikakauskirjan Pilgrimin (En tidskrift för andlig vägledning) numeron 4/2009 johdannossa Peter Halldorf varoittaa juuri siitä vaarasta, että länsimaisessa kulttuurissa jumalanpalvelusta uhkaa vakavasti sekularisoituminen. Tällä sekularisoitumisella Halldorf tarkoittaa jumalanpalveluksen sisäistä maallistumista. Jumalanpalvelustamme uhkaa nimittäin hänen mukaansa viihteellistyminen, joka on eräänlaista modernia synkretismiä. Jos ensisijainen tavoitteemme on saada ihmiset viihtymään jumalanpalveluksissa, me samalla kadotamme niistä sen, mikä tekee kokoontumisistamme nimenomaan kristillisiä jumalanpalveluksia. Tällainen kehitys puolestaan uhkaa vakavasti koko länsimaista kristillistä uskoa ja perinnettä, sillä klassisen käsityksen mukaan kristillistä uskoa ei voi oppia kirjoista lukemalla. Usko syntyy yhteydestä Pyhään eli Sanasta ja sakramenteista, siis kirkon jumalanpalveluselämään osallistumalla. Jumalanpalvelus kotina Tanskalainen Simon Fuhrmann puolestaan kuvaa mainitsemaani tilaa sanalla koti. Ajatus jumalanpalveluksesta kristittyjen kotina voidaan konkreettisestikin johtaa alkuseurakunnan kokoontumisesta koteihin. Kodeissa tutkittiin Sanaa ja rukoiltiin, mutta koteihin kokoonnuttiin myös aterialle sekä erityiselle aterialle pyhän eukaristian viettoa varten. Koti rakentuu ruokapöydän

4 ympärille, johon kokoontuvat sekä perhe että ystävät, mutta sinne voidaan kutsua myös satunnainen kävijä, joka on ravinnon tarpeessa. Samalla tavalla alttari on ruokapöytä, jonka ympärille Jumalan perheväki kokoontuu. Kuva alttarista on tuttu, mutta millä muulla tavalla me haluamme sisustaa kotimme, jotta se olisi meidän, siis kristillisen seurakunnan näköinen? Kotia ei nimittäin yleensä sisusteta vain vieraita varten. Kukapa haluaisikaan vierailla tai asua kodissa, joka olisi kuin näyttelytila, persoonaton ja ulkopuolisten ehdoilla sisustettu? Vastakohtana kodille on vaikkapa rautatieaseman halli, jossa on selkeät opasteet. Halliin on helppo tulla, helppo suunnistaa ja helppo osata ulos, mutta se on vain läpikulkupaikka. Fuhrmannin kuvaa voisi jatkaa kuvaamalla, miten koti sisältää paljon esineitä, tauluja, kirjoja ja hiljaista tietoa sekä perinnettä, joka voi avautua vain vähitellen. Kuitenkin juuri kaikki esineiden ja perinteiden takana olevat lukemattomat tarinat tekevät kodista persoonallisen, kiehtovan ja elämänmakuisen. Toinen Fuhrmannin kiehtova kuva on vertaus tulvasta. Jos yritämme tehdä jumalanpalveluksesta liian käyttäjäystävällisen, se saattaa muuttua kuin tulvavedeksi, joka kuljettaa mukanaan mutaa ja kaikenlaista roinaa. Eikö kuitenkin ole tarpeellista pyrkiä kirkkaille lähteille? Ajatus jumalanpalveluksesta kotina johdattaa siis pohdiskelemaan, mitkä ovat niitä elementtejä, jotka tekevät jumalanpalveluksestamme kristillisen yhteisön jumalanpalveluksen? Mistä kristillinen jumalanpalvelus voidaan tunnistaa? Mikä tekee sen kiehtovaksi myös satunnaiselle vieraalle, vaikka hän ei kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa voisi ymmärtääkään? Kristillisen jumalanpalveluksen ymmärtäminen kotina haastaa myös hyväksymään sen ajatuksen, että jumalanpalvelus ei voi olla kokonaan tai ainakaan helposti ymmärrettävissä. Kaikkeen ei voi ripustaa selitystekstejä eikä kaikkea voi mitenkään ymmärtää ensi näkemältä. Kuitenkin tässäkin kodissa esineiden, tapojen, kielen ja vaikkapa arkkitehtuurin takaa löytyy koko kristillisen uskon kokonaisuus ja suunnaton rikkaus. Tässä kodissa kohtaamme kuitenkin jotain paljon syvempää, sillä kaiken inhimillisen keskellä asuu Pyhä.

5 Piispa viittasi avauspuheessaan Linköpingin piispan Martin Lindin ajatuksiin. Lind, syvällinen jumalanpalveluksen ja spiritualiteetin tuntija, puhuu jokapyhäisen messun välttämättömyydestä. Hän viittaa toisaalta valistuksen, toisaalta pietismin pohjalta nousevaan historialliseen rasitteeseen. Vaikka molemmat aatesuunnat ovat tuoneet kirkkoon paljon hyvää, ne ovat kuitenkin olleet messun suhteen hieman yksisilmäisiä. Lind viittaa seurakunnissa vieläkin nousevaan keskusteluun siitä, onko jokapyhäinen ehtoollinen tarpeen. Lainaan Lindiä: On myös syytä huomata, että jokasunnuntaisen Herran aterian viettämisen arvostelu ei tule useinkaan ulkopuolisten, maallistuneiden taholta, vaan pikemminkin sieltä, missä jo kauan on kasvettu edellä kuvattujen 1700-luvulla syntyneiden hengellisten liikkeiden leimaamissa ympäristöissä. Sellaiselle, joka ei ole kasvanut näiden perinneliikkeiden parissa, on sunnuntainen messu erityisen täysipainoinen tarjous, jota ehtoolliseton jumalanpalvelus ei koskaan voi korvata. Oman aikamme pyrkimys viettää messua joka sunnuntai ei ole siten nähtävä pyrkimyksenä restauraatioon, ennalleen palauttamiseen, jolla haluttaisiin antaa seurakunnalle takaisin jotain alkukirkon järjestyksestä tai liittyä maailmanlaajuisen kirkon vallitsevaan järjestykseen. Pääsyy jokasunnuntaisen messun viettämiseen on sen sijaan löydettävissä pyrkimyksenä ravita ihmisten todellista hengellistä nälkää, joka leviää nopeasti yhä kasvavassa sekularisoituneiden, kristillisistä hurskausliikkeistä täysin tietämättömien oman aikamme ihmisten parissa. Lindin huomion taustalla on toisaalta valistuksen ration, kirkkaan järjen korostus, joka pyrki mitätöimään kaiken mysteerin. Pietismin ajatuskulkuun puolestaan kuului ruumiillisuuden vierastaminen. Tämä puolestaan johti kohti puhtaan sanan korostusta jopa niin, että ehtoollinen ja yleensä kaikki aineellinen syrjäytyi sanan julistamisen tieltä.

6 Liturgian kieli Luterilaiselta kannalta katsottuna on yllättävää ja ehkä hieman haastavaakin se, että sekä Peter Halldorf että Simon Fuhrmann edustavat vapaakirkollista kristillisyyttä. Peter Halldorf on kirjailija ja ruotsalaisen helluntaiseurakunnan pappi sekä johtaa retriittikeskus Bjärka-Säbytä. Simon Fuhrmann puolestaan on teologian kandidaatti ja kuuluu Tanskan helluntaikirkkoon. Peter Halldorfin ajatuksista heijastuu hänen perehtyneisyytensä ensimmäisten vuosisatojen kristillisyyteen, jonka opetuksia hän on pohdiskellut mm. sellaisissa suomennetuissa kirjoissaan kuin Sielun juuri ja Pyhän tuoksu. Oman lisänsä pohdintaan tuo amerikkalainen presbyteeri Quinn Fox, joka pohtii liturgian kieltä otsikolla Liturgia ja Starbucks. Kieliä osaamattoman amerikkalaisen on nimittäin välttämättä opiskeltava hieman italiaa, jotta hän osaisi tilata latte macchiatonsa ja cappuccinonsa Starbucks-ketjuun kuuluvassa kahvilassa. Ensimmäistä kertaa kahvilassa vieraileva tarvitsee ehkä hieman opastusta, mutta vieraita kieliä karsastaville amerikkalaisillekaan se ei ole ongelma, vaan itse asiassa yksi Starbucks-kahviloiden menestystekijöistä. Kirkossa puhumme usein kaanaankielestä ja liturgian kielen käsittämättömyydestä. Maallisessa mielessä liturgiasta on tehty jopa tyhjänpuhumisen ja mitäänsanomattomuuden synonyymi. Jo Agricolan periaatteena oli, että vaikkapa saarnassa täytyy puhua sitä kieltä, jota kuulijat ymmärtävät. Periaatetta ei voi kuitenkaan soveltaa siten, että riisuisimme liturgian kielen köyhäksi kaikesta historiallisesta ja toisinaan hieman vaikeista sanoista. Liturgian kieli on kirkolle eräänlainen tavaramerkki. Sitä ei voi oppia heti, vaan sitä täytyy opetella ja joskus kysyä hieman neuvoakin. Kuitenkin se kätkee sisälleen merkityksiä ja rikkauksia, joita voisi olla jopa mahdotonta sanoittaa toisella tavalla ilman, että kadottaisimme jotain olennaista Pyhän ymmärtämisen kannalta. Ajattelen, että meidän tulisi säilyttää tämä kieli myös lapsillemme, kuten sukupolvet ennen meitä ovat tehneet.

7 Inhimillinen jumalanpalvelus Martin Modéus pohtii Tukholman hiippakunnan synodaalikokousta varten kirjoittamassaan kirjassa Mänsklig gudstjänst jumalanpalvelusta suhteena ja riittinä. Modéuksen pohdinnat tulevat lähelle mainitsemiani ajatuksia, kun hän kirjoittaa, miten jumalanpalveluksen täytyy palvella kolmea suhdetta: suhdetta Jumalaan, toisiin ihmisiin ja ihmiseen itseensä. Samoin jumalanpalveluksessa on hänen mukaansa kolme tasoa, joiden täytyy olla yhteydessä toisiinsa. Nämä tasot ovat yksilö, seurakunta ja kirkko. Ruotsin kirkon nykyisessä tilanteessa olisi priorisoitava jumalanpalvelukseen kuuluvan seurakunta-tason pohdinta. Tarvittaisiinko jumalanpalvelusuudistuksen ohella seurakuntauudistusta? Tässä yhteydessä on mainittava, että Modéus painottaa sanojen förnyelse ja förändring erilaisuutta. Kyse on nimenomaan uudistuksesta, joka keskittyy sisäiseen, ei muutoksesta, joka kohdistuu ennen kaikkea ulkoiseen rakenteeseen. Koska olemme yksilöinä kaikki erilaisia, olisi jumalanpalveluksen seurakunta-tasolla annettava tilaa tälle erilaisuudelle. Hänen mielestään jumalanpalvelukseen onkin syntynyt systeemivika, jota ei voi korjata vaihtamalla tiettyjä osia, koska se ei paranna tilannetta. Systeemivika ilmenee siinä, että se vieraannuttaa ihmisen jumalanpalveluksesta antamalla tunteen siitä, että satunnainen kirkossakävijä ei ole tervetullut. Systeemivika korjaantuu vain paneutumalla perusteisiin. Asia korjaantuu Martin Modéuksen mukaan vain siten, että jumalanpalveluksessa sallimme elää ihmisyyttämme kokonaisvaltaisella tavalla. Siksi hän kaipaa jumalanpalvelukseen inhimillistä lämpöä, osallisuutta, jälleennäkemisen iloa. Modéus tulee siis hieman toisenlaisista lähtökohdista samaan lopputulokseen kuin Peter Halldorf ja Simon Fuhrmann: Jumalanpalvelusta voi luonnehtia kodiksi, vaikka kuva ei aina olekaan niin yksiselitteisen selkeä.

8 Pyhän ja inhimillisen kohtaaminen Mitä sitten voisi olla tämä inhimillinen lämpö? Amerikkalainen katolinen maallikko Gregory F. Augustin Pierce tarkastelee messua Pyhän ja inhimillisen kohtaamisena hieman yllättäen lähettämisen näkökulmasta. Greg Pierce tuo esille myös luterilaisesta teologiasta tunnetun ajatuksen arjen keskelle ulottuvasta jumalanpalveluksesta, missä jumalanpalveluksen käsite ulotetaan koskemaan kaikkea arkista työtämme. Ihminen palvelee Luojaansa ja lähimmäistään niillä lahjoilla, joita Jumala on hänelle antanut, mutta tämänkin arkisen jumalanpalveluksen täytyy saada rakennuspuita ja käyttövoimaa kristittyjen yhteisestä kokoontumisesta ja armonvälineistä, jotka ovat siellä tarjolla. Tämä arjen jumalanpalveluksen ja erityisen jumalanpalveluksen eli messun yksi leikkauspiste on lähettäminen: Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten. Se tarkoittaa, että meidät lähetetään maailmaan, mutta samalla kutsutaan takaisin. Greg Pierce piirtää kuvan eukaristiasta tämän työn evankeliumin kulminaatiopisteenä. Eukaristiassa Kristus ei tarjoile meille vehnänjyviä ja viinirypäleitä, vaan leipää ja viiniä, joihin tarvitaan ihmisen työtä. Leivässä on mukana viljelijän työ, jyvien jauhaminen jauhoiksi ja lopulta leipurin kätten työ. Viinin kasvattaminen puolestaan vaatii runsaasti työtä ja tietoa, jotta rypäleistä saadaan juuri tietynlaista hyvää viiniä. Me tarjoamme siis messussa kättemme työn leivän ja viinin muodossa, mutta samalla tuomme sinne kaiken arkisen työmme, ihmiset, joita olemme kohdanneet sekä ilomme ja huolemme. Eukaristia on merkki siitä, että Kristus hyväksyy tämän työmme, koska hän itse sitoutuu leipään ja viiniin ja muuttaa sen taivaan ruoaksi. Kristus sanoo: Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon (Matt. 10:28). Olemme siis tehneet jo kaiken ja nyt on aika levähtää. Toisaalta me emme kuitenkaan ole vielä tehneet kaikkea, sillä meidät lähetetään jälleen matkaan. Tämä jännite: olemme jo tehneet tarpeeksi, nyt on

9 levon aika ja toisaalta emme ole vielä tehneet kaikkea, meidät lähetetään, on myös kuva kodista, jossa saa levähtää, mutta josta kuitenkin lähdetään taas eteenpäin. Mitä tästä seuraa? Vaikka Ruotsin kirkon ja varsinkaan Tukholman hiippakunnan tilannetta tuskin voi suoraan verrata tilanteeseen Suomessa tai Oulun hiippakunnassa, antaa ruotsalainen keskustelu varsin mielenkiintoisen näkökulman jumalanpalveluselämän kehittämiseen. Jumalanpalveluksen näkeminen kristittyjen kotina vie pohtimaan yksityiskohtien sijasta sisältöä: 1. Tilaa ja ympäristöä, jossa kokoonnumme ja joka täyttää kaikki aistimme sanallisilla ja sanattomilla viesteillä. Mitä ovat tarinat ja kertomukset, jotka kätkeytyvät havaitun ympäristön ja sanattomien viestien taakse? Onko meillä kykyä ja intoa avata ja tukia niitä vähitellen? Onko malttia myöntää, että kaikkea ei voi selittää, jotta jää tilaa mysteerille ja Pyhälle? 2. Inhimillistä seurakuntaa, joka kokoontuu yhteen sekä jää jumalanpalveluksen ulkopuolelle. Miten ihminen voi kasvaa enemmän ihmiseksi yhteisessä messussa? Miten hän voi tulla mukaan omana itsenään kuten kotiinsa, olipa hän lapsi tai vanhus, iloinen tai surullinen? Miten ympäröivä elämä saa tulla sisälle? Miten toteutuu kaikkien ikäpolvien yhteys? Miten otamme mukaan ne kodin jäsenet, jotka eivät juuri sillä kertaa voi tai halua tulla mukaan messuun? 3. Jumalanpalveluksen tulisi olla kansanomainen, mutta mitä tämä kansanomaisuus tarkoittaa? Se ei tarkoita pinnallisuutta ja viihteellistymistä, vaan se tarkoittaa messua, jota vietetään siten, että kaikkein pyhin mysteeri ojennetaan ihmisille siten että useimmat heistä voivat omaksua sen ilman erityistä koulutusta. 4. Seurakuntanäkemystä. Vanha sanonta lex orandi, lex credendi antaa työkalun, jolla voi arvioida seurakuntiemme elämää. Millaisen todistuksen aidosti jumalanpalveluselämään

10 keskittyvä seurakunta ja kirkko antavat? Entä jos todistuksemme on, että meillä ei ole aikaa keskittyä jumalanpalvelukseen? 5. Uudistettuun Jumalanpalveluksen oppaaseen on otettu mukaan luvut Seurakunnan osallistuminen ja Lapset jumalanpalveluksessa. Miten saamme nämä luvut nostettua keskeisesti esille?