Solarigrafia ja neulanreikäkamera Ysikerroksen ryhmä Liina Aalto-Setälä Juha Hämäläinen Susanna Kesänen Helen Korpak Sanna Lehto Anna Niskanen Arja

Transkriptio

1 Solarigrafia ja neulanreikäkamera Ysikerroksen ryhmä Liina Aalto-Setälä Juha Hämäläinen Susanna Kesänen Helen Korpak Sanna Lehto Anna Niskanen Arja Orbinski

2 Liina Aalto-Setälä Olin aikaisemmin vain kaksi kertaa tehnyt solarigrafiakuvausta. Se, niin kuin neulanreikäkamerakin, on minulle vielä sangen vieras valokuvauksen muoto. Kurssin puitteissa sain siis hyvän syyn ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää jälleen ottaa kuukauden mittaisen valokuvan. Työ ei ollut niin yksinkertainen kuin olin ajatellut. Materiaalien hankinta oli onneksi helppoa, sillä siihen tarvittiin vain filmipurkki sekä valokuvapaperia, jota olin pelastanut ison nipun niiden uhatessa päätyä roskiin vanhentumisensa vuoksi. Olin kuitenkin unohtanut erään seikan joka erottaa solarigrafia- ja neulanreikäkuvauksen, nimittäin jälkimmäisessä kameran reikä tehdään folioon, joka sitten laitetaan paikoilleen purkkiin. Solarigrafiassa tätä ei tehdä koska folio menee huonoissa sääolosuhteissa helposti rikki. Juuri näin minulle kävikin. Olin jo hyvillä mielin löytänyt paikan purkilleni, sellaisen josta varmasti näkisi auringon piirtämät valojuovat ja kiireisen kaupungin ytimen; sen joka pysyy paikoillaan vaikka kaikki muu ympärillä liikehtii. Ihmisen suhde luontoon ja maailmaan on tyhjentymätön aihe, kirjoittaa Timo Valjakka Helsingin sanomien artikkelissaan Musta pilvi leijuu pienen miehen yllä. Nopea valokuvaus ei yllä samaan kuin pitkien valotusaikojen valokuvaus. Pitkällä valotusajalla otetut kuvat voidaan nähdä eräänlaisena tutkielmana ihmisen suhteesta luontoon, karsien pois kaiken ylimääräisen. Jäljelle jää vain luonto ja rakennukset. Sekä tietenkin auringon piirtämät kaaret. Valitettavasti vain kuin menin hakemaan kameraani pois valottumasta, huomasin että joko sää tai linnut ovat käyneet tuhoamassa folion ja päästänyt liikaa valoa purkin sisään tuhoten näin kuvan. Halusin kuitenkin nähdä mitä sinne oli tallentunut. Solarigrafiaan kuuluu paljon selittämättömiä tekijöitä, siksi jokainen kuva on aina osittain sattuman tuotosta. Jonkinlainen kuva paperille olikin piirtynyt, joskin siitä oli vaikea saada selvää. Pidän sitä kuitenkin huomion arvoisena, onhan sekin omalla tavallaan valon itsensä piirtämä.

3 Juha Hämäläinen Solarigrafiassa minua kiehtoo sen mystisyys. Valokuvaan liitetään tavallisesti hetken tallentaminen. Ehkä sekunnin sadasosan. Solarigrafiassa on kuitenkin täysin mahdollista että yhteen kuvaan on tallentunut aikaa puoli vuotta. En oikein tiedä onko kyseessä silloin enää pelkkä valokuva vai jokin muu. Myös se että solarigrafian ja neulanreikakuvauksen keskeinen elementti on kameran valmistaminen romusta tai jätteestä on hienoa. Usein tulokset eivät ole värikylläisyydessään tai näyttävyydessään välttämättä mykistäviä, mutta pienuudessaan ja hiljaisuudessaan vastalauseita ajalle, jossa pitäisi olla nopea, näkyvä ja räväkkä! Viva la solarigrafia! Ohessa pahvilaatikkokamerallani ottama kuva syksymmältä. Neulanreikakameran vähäeleinen meininki ja kummallisuus ovat niin hienoja, että haluaisin tulevaisuudessa työskennelle romukameroilla enemmän. Sanna Lehto Oli Joulukuun puoliväli Aloin miettiä Yhteinen Ympäristö - ryhmätyötämme, solarigrafian tekemistä. Olin tehnyt jo monia kertoja neulanreikäkameroita ja solarigrafian tekeminen kuulosti hyvin helpolta. En ollut kuitenkaan ennen tehnyt moista ja oli tietysti pieniä mustia-aukkoja, mutta en antanut niiden häiritä. Sitä enempää miettimättä kaivoin vanhan mustan, valoa läpäisemättömän filmipurkin esiin kaapista ja ryhdyin hommiin. Tein purkkiin reiän neulalla ja peitin sen teipillä. Sen jälkeen sijoitin purkkiin pimeässä palan 400 ISO mustavalkofilmiä. Sijoitin kameran ilmastointiteipillä puuhun metsään, asumisioilleni, jätepaperin polttoroskiksen viereen, sitä osoittaen. Halusin nähdä miltä viikoittain roskiksessa palava tuli näyttäisi solarigrafian kuukausin valotuksessa. Olin hyvin innoissani lopputuloksen näkemisestä. Annoin purkin valottua ulkona noin 3 viikkoa. Suullisen esitelmän lähestyessä, kyselin kanssaryhmäläisiltäni mitten heillä oli mennyt solarigrafian tekeminen. Siinä samalla sain sitten tietää, että filmin siasta purkkiin olisi pitänyt pistää mustavalkopaperia, jos sitä olisi halunnut valoittaa viikkoja. Filmi on paljon herkempää valokuvapaperiin verrattuna, ja muutama minuuttikin voi olla jo liikaa sille, ja kuva on pilalla, ylivaloittunut. Tunsin syvää turhautumisen tunnetta, kun en ollut tajunnut sitä. Kuvani oli siis pilalla jo monta viikkoa sitten. Masensi. Esitykseen oli enää paripäivää aikaa. Onneksi kanssatovereillani oli todella hyvin onnistuneet solarigrafia kuvat. Tämän ryhmätyön yhteydessä opin paljon solarigrafiasta. Miten se itse asiassa toimii, miten kuva saadaan koneelle scannaamalla, mitä pitää tehdä ja mitä ei ja mitä purkkiin pitää pistää ja mitä ei (ja sen, että Google on keksitty ohjeiden etsimiseen...). Solarigrafia on hyvin arvaamatonta ja sen takia mielenkiintoista.

4 Susanna Kesänen Kokeilin solarigrafiaa valottamalla ylijäänyttä mustavalkoista valokuvapaperia vanhassa filmipurkissa kotonani ikkunalaudalla noin kuukauden ajan. Sijoitin purkin ikkunalasien väliin sääilmiöiltä suojaan ja kiinnitin sen tukevasti paikoilleen teipin avulla. Valo pääsi purkkiin pienen neulalla tehdyn reiän lävitse. Filmipurkki oli paikoillaan valottumassa joulukuun ajan. Vaikka valotusaika oli pitkä, ei se ollut riittävä tälle valokuvausmenetelmälle ja kuva jäi tummaksi. Joulukuussa valoa ei ole paljon ja aurinko on matalalla eikä kuva ehdi tarpeeksi kuukauden aikana. Välillä myös ikkunalaudalle satanut lumi peitti purkin näkyvyyden. Solarigrafia menetelmällä paljon kuvannut Tarja Trygg on pitänyt purkkejaan valottumassa talvisin useita kuukausia. Ilahduin kuitenkin ottamastani kuvasta ja aion kokeilla menetelmää uudestaan. Kokeileminen ja sattuma kuuluvat solarigrafian luonteeseen. Myös ylijääneille filmipurkeille ja valokuvapapereille löytyi käyttötarkoitus.

5 Helen Korpak Anna Niskanen Lähdin tekemään rajallisen ajan vuoksi neulanreikäkameraa mustavalkoisella paperinegatiivilla. Kameran rakensin roskalavalta löytyneestä pahvilaatikosta. Olin jo aiemmin tehnyt itse neulanreikäkameroita, joten sopiva polttoväli ja aukko löytyivät nopeammin. Paperinegatiiveista tein pinnakkaiset, eli positiivivedoksen pimiössä (niistä skannatut kuvat tässä raportissa). Kuvien aihe ei tuntunut missään vaiheessa kovin merkitykselliseltä, sillä tärkeämpää oli itse työn tekeminen ja prosessi. Kokeileminen, onnistuminen ja epäonnistuminen. Halusin kokeilla kameraa, jossa on useampi neulanreikä, jolloin samalle negatiiville muodostuu monta kuvaa, jotka sulautuvat toisiinsa. Tein alun perin kolmereikäisen kameran, mutta sen polttoväli, aukon suuruus ja suljinaika eivät toimineet lasketulla tavalla. Seitsenreikäisen kameran pieni polttoväli (1,5cm) ja nopea aika

6 (2-3min) antoivat mahdollisuuden ottaa kuvia ihmisestä. Otin siis kuvia itsestäni, sillä tiesin että saattaisin joutua kuvaamaan useamman kerran, koska moni kuvista menee pieleen. Kameran rakentaminen itse Marja Pirilän neulanreikäkamera -kurssilla opetti paljon kameratekniikasta, siitä kuinka valokuvan muodostuminen on ylipäätään mahdollista. Käytin tätä syksyllä saamaani tietoa hyväkseni Yhteinen Ympäristö -projektissa, jossa luokkamme valitsi neulanreikäkamerat aiheeksi. Opin itsenäisestä työstä lisää neulanreikäkameran toiminnasta, ja hyväksyn prosessin yllätykset ja epäonnistumiset. Tulen varmasti jatkossakin käyttämään tätä tekniikkaa työssäni. Arja Orbinski Tein filmipurkin kylkeen reiän nuppineulalla. Peitin sen teipillä. Laitoin pimeässä kylpyhuoneessa purkkiin palan mustavalkopaperia. Kiinnitin purkin ilmastointiteipillä ikkunalasiin, ikkunan ulkopuolelle. Irrotin teipin reiän edestä. Päivittäin tarkistin onko purkki pysynyt ikkunassa, hyvin pysyi vaikka sää vaihteli kolmen viikon aikana kovista pakkasista nollakeliin. Minun teki kovasti mieli kotiin tullessani jäädä pihalle seisomaan. Yritin jopa nopeasti laskea kauanko pihalla pitäisi päivittäin seisoskella, jotta kuvaan jäisi edes jonkinlainen hahmo. Luulen että siellä pitäisi pönöttää useampi tunti. Pihassa oli koko tuon ajan isokokoinen lumiukko, joka ei taida näkyä kuvassa. Harmittaa että ehdin pitää purkkia ikkunassa vain nelisen viikkoa, parin kuukauden päästä siinä olisi voinut olla paljon enemmän informaatiota. Aion jatkaa solarigrafiakokeiluja viimeistään kesällä. Irrotin siis purkin ja hämärässä huoneessa laitoin purkin sisällä olleen paperin tasoskanneriin. Kuvaa piti painaa kämmenellä, koska se oli aika mutkalla. Kuva piti skannata suoraan kuvaksi ilman esiskannausta, paperi nimittäin valottuu niin nopeasti. Olihan se huimaa kun kuva tuli näkyviin!

7

8 Lähteet: