Tarkastelen tässä artikkelissa kulttuuriperinnön ja yksilön välistä vuorovaikutusta

Transkriptio

1 Heidi Wirilander NÄKÖKULMIA KULTTUURIPERINNÖN SEMIOOTTISUUTEEN VUOROVAIKUTUKSEN VAI REVIIRITAISTELUN PROSESSI Johdanto Tarkastelen tässä artikkelissa kulttuuriperinnön ja yksilön välistä vuorovaikutusta Vartiokylän linnavuoren ilkivaltatapausten näkökulmasta. Vartiokylän linnavuori on vaurioitunut 1910-luvulta alkaen sekä uudisrakentamisen että ilkivallalla seurauksena. Ilkivallalla tarkoitetaan tässä artikkelissa kulttuuriperintökohteen sellaista haltuunottoa, joka joko tuhoaa kohteen aikaisempia historiallisia kerrostumia tai sellaisia lisäyksiä, jotka vähentävät kohteen alkuperäisyyttä tai tieteellistä informaatioarvoa. Millaisesta kulttuurisesta konfliktista kulttuuriperinnön ilkivaltainen tuhoaminen kertoo? Olisiko kulttuuriset konfliktit selitettävissä yhteiskunnallisten muutosten; modernin ja post-modernin kulttuuriarvojen kautta? Modernismihan merkitsi perinteisten esteettisten arvojen korvautumista muutoksen ja nykyisyyden arvoilla (Calinescu 1987: 3 4), post-modernissa ajassa syvä yhteiskunnallinen muutos ja moniarvoistuminen jatkuivat nopeana. Yhteiskunnalliset muutokset ovat vaikuttaneet siihen, miten ihmiset kokevat menneisyytensä (Rossi 2003:13, 15). Koska kulttuuriperintö ilmentää menneisyyttä, ovat siitä tehtävät tulkinnatkin moninaisia. Tehdyt tulkinnat ovat sidoksissa kulttuuriperintöä tarkastelevan yksilön kohteelle antamiin merkityksiin (Rossi 2003: 13, 15). Miksi kaikki eivät tänä päivänä jaa samoja kulttuuri- ja maisema-arvoja, kuin kulttuuriperintöä määrittelevät museoviranomaiset? Voidaanko tuhoaminen nähdä tiedostamattoman toiminnan ja monen sattuman summana? Ilkivallan tekijällä oli tarve tuhota ja kulttuuriperintökohde valikoitui sattumalta tuhoamisen kohteeksi. John Deweyn näki yleisen apatian, välinpitämättömyyden ja halveksunnan aikaansaavan ihmisten toiminnassa turhautumista ja suoran toiminnan piirteitä (Dewey 2006: 69). Kertooko kulttuuriperintökohteiden ilkivaltainen tuhoaminen yksilöiden reaktioista yhteisönsä apaattisuuteen ja piittaamattomuuteen? Onko yhteisön vaalima kulttuuriperintökohde yhteiskunnan hylkäämien yksilöiden vihollinen? Vartiokylän linnavuori Vartiokylän linnavuori sijaitsee Helsingissä keskellä pientaloaluetta Suomenlahteen kuuluvan Vartiokylän lahden pohjukassa. Linnavuorta on pidetty pitkän ja kerroksellisen his- Synteesi 2/

2 toriansa vuoksi Helsingin merkittävimpänä muinaisjäännöksenä. Linnavuoren alueella sijaitsee kolme Suomen sotilaalliseen varautumiseen liittyvää muinaisjäännöstä: 1. rautakauden lopusta tai varhaiskeskiajalta peräisin olevan muinaislinnan rakenteet, 2. Suomenlinnan linnoitustöiden tarpeita varten perustetun tiiliruukin jäänteet sekä 3. ensimmäisen maailmansodan aikaisen maalinnoituksen V tukikohdan rakenteet (Schulz 1998: 4 5). Linnavuoren ensimmäiset varustukset rakennettiin rautakauden lopussa tai varhaiskeskiajalla, jolloin alueelle rakennettiin monikertaisilla kivivalleilla ympäröity muinaislinna. Koska linnoituksen tarkka rakennusajankohta ei ole tiedossa, ei rakentajista ole varmaa tietoa. Vartiokylän linnavuoren varustukset muistuttavat ruotsalaisia ja ahvenanmaalaisia muinaislinnoja, mutta ne ovat saattaneet muotoutua myös rakennuspaikan vaatimusten tai paikallisen tradition mukaan (Schulz 1998: 20). Uudenmaan asutushistorian perusteella on arvioitu, että Vartiokylän linnavuoren varustukset olisi rakennettu 1200-luvun alkupuolella, jolloin alueelle saapui ruotsalaisia uudisasukkaita (mts. 4 6, 10 13). Linnavuoren alkuperäistä käyttötarkoitusta ei tunneta, mutta keskiajalla linnoituksen sijainti noin 7,5 km Vantaanjoen suulta (Schulz 1998: 4) olisi sopinut kaupankäynnin, hallinnon ja puolustamisen tarkoituksiin. Jos linnavuoren ensimmäiset varustukset ovat peräisin rautakauden lopulta, on linnoitus todennäköisesti rakennettu ensisijaisesti puolustautumisen tarkoituksiin (mts. 13). Linnavuoren kaakkois-rinteelle perustettiin vuonna 1754 hevoskäyttöinen tiiliruukki vastaamaan Suomenlinnan rakennustöiden tarpeisiin. Tiilitehtaan paikka on edelleen tiedossa ja se on mahdollista tunnistaa maastosta. Vartiokylän linnavuorta varustettiin toisen kerran ensimmäisen maailmansodan aikana venäläisten toimesta. Nämä linnoitustyöt liittyivät Helsinkiä ympäröivän maalinnoituksen rakennustöihin. Linnavuoren ympäristöön rakennettiin maalinnoituksen V tukikohta. Vaikka tukikohdan linnoituslaitteita on tuhoutunut myöhemmän rakentamisen seurauksena, linnavuoren rinteillä on säilynyt aseman 8 kallioon louhittu ammusvarasto. Luolan aaltopellistä valmistettu katto ja teräovi on poistettu (Schulz 1998: 5). Tukikohta V:n linnoituslaitteita on hävinnyt myöhemmän rakentamisen takia, mutta linnavuoren rinteillä on säilynyt luola 7 ja asema 8. Luola, joka on toiminut ammusvarastona, ruutikellarina, on louhittu kallioon; sen seinät ja lattia on valettu betonista. Luolan seinään on maalattu seinämaalaus mahdollisesti ensimmäisen maailmansodan aikana. Aseman 8 yhdys- ja taisteluhautojen seinät olivat enimmäkseen valettu betonista, mutta osa taisteluhaudoista oli vahvistettu hirsillä. Asemaan kuului betonista valettuja avoimia ja katettuja tulipesäkkeitä ja suojahuoneita sekä kolme kallioon louhittua rakentamatonta kuoppaa. Tukikohdan puolustussuuntina ovat olleet itä ja pohjoinen. Linnavuoren juurelta linnoitusjärjestelmä jatkuu asemana 9 pohjoisen ja luoteen suuntaan kohti nykyistä Helsingin Itäväylää (Schulz 1998: 5). Kulttuuriperintö symbolina, kokemuksena ja ympäristön hallintana Millaisia kokemuksia ja semioottisia merkityksiä kulttuuriperintö maisemassa välittää kokijalle? Tarkastelen artikkelissani kulttuuriperinnön, tässä tapauksessa kiinteän muinaisjäännöksen, välittämän kulttuuri-informaation välittymistä Eero Tarastin ympäristösemiotiikan ja Pauline von Bonsdorffin ympäristöestetiikan näkökulmasta. Siinä missä Tarasti lähestyy maisemaa kulttuurisidonnaisuuden ja semioottisen viestinnän kautta, 48 Synteesi 2/2014

3 von Bonsdorff tarkastelee maisemakokemuksen rakentumista yksilössä estetiikan teorian kautta. Näiden kahden teoreettisen näkökulman avulla pyrin esittämään näkökulman kulttuuriperintökohteen ja yksilön välillä tapahtuvasta vuorovaikutuksesta kulttuuriympäristössä. Eero Tarasti (2000) näkee maiseman ja sen kokijalleen välittämän tiedon vahvasti kulttuurisidonnaiseksi. Kulttuurisidonnaisuus merkitsee että kokijan kulttuurillinen tausta viimekädessä määrittää sekä maiseman että sen mitä maisemassa pidetään ihanteellisena ja kauniina. Kulttuurisidonnaisuus näyttäisi Tarastin mukaan vaikuttavan myös siihen sijoittuuko maisema kulttuurin ulkopuolelle vai sisäpuolelle (Tarasti: 2000: ). Tarastin semioottisessa prosessissa maisema välittää viestejä subjektille vuorovaikutussuhteessa, jossa ympäröivä luonto toimii viestin lähettäjänä ja maisema kokemuksen antajana (viestinä itsenään). Vastaanottajalla on keskeinen merkitys viestin välittämän merkityksen muodostumisessa. Maiseman semiotiikka ei Tarastin mukaan ilmene vain luonnon ja kokijan vuorovaikutuksesta vaan myös muut tekijät vaikuttavat vuorovaikutuksesta tehtyyn tulkintaan (Tarasti 2000: 156). Pauline von Bonsdorff (2002) korostaa ympäristöestetiikassaan tradition merkitystä ympäröivän maailman esteettisessä havainnoinnissa. Ympäristön aikaansaama esteettinen kokemus näyttäisi hänen mukaansa lisäävän kokijan havaitsemaa ympäristön esteettistä ilmaisuvoimaa. Maiseman esteettisen lukemisen taito on osallisuuden ja kokemusten kautta muuttuva todellisuuden katsantokanta. Osallisuus esteettisessä kokemuksessa tapahtuu kehollisten aistimusten kautta (von Bonsdorff 2002: 94 95). Maiseman esteettinen kokeminen vaikuttaisi olevan sekä kulttuurisen että kokemuksellisen oppimisen tulosta. Pauline von Bonsdorffin (1998) mukaan esteettinen kokemus edustaa rakennetta, jossa ihmisen tiedon, osaamisen ja arvostusten pohjalta ympäristön esteettinen tulkitseminen saa muodon. Esteettisen kokemuksen taustalla hän näkee vaikuttavan sekä kokijan ja maiseman väliset siteet että kokijan kognitiivisen päättelyn, luokittelun ja identifioinnin taidot, jotka maisema aktivoi (von Bonsdorff 1998: 221). Ympäristön aktivoi kokijan esteettisen arvostelukyvyn tämän aikaisempien muistojen ja ajattelun pohjalta. Siksi esteettinen kokemus voidaan nähdä ympäristön ja kokijan välisessä vuorovaikutuksessa. Maisema käyttää kokijan elämyksellistä osaamista esteettisen kokemuksen välittämiseen (von Bonsdorff 1996: 10, 131). Elämyksellinen osaaminen rakentuu kokijan henkilöhistorian ja hänen yhteisöjensä kulttuurin kautta (mts. 223). Kokijasta tulee kokemuksellisen osaamisensa kautta osallinen sekä kokemuksen kohteesta että koetusta ilmiöstä. Ympäristö ja sen kulttuuri edustavat Pauline von Bonsdorffille olemassa olevia itsenäisiä käsitteitä, jotka liittyvät toisiinsa vuorovaikutussuhteisesti (mts ). Kulttuuriperinnöksi määrittelemisen prosessilla vaikutetaan suoraan kokijan vastaanottamaan viestiin tarkastelun kohteesta ja sen menneisyydestä. Millaisen ympäristön haltuunoton tuloksena kiinteästä muinaisjäännöksestä tulee kulttuuriperintöä? Nykyisellään prosessi on varsin yhteiskunnallinen ja muisti-instituutiokeskeinen. Prosessin lopputuloksen näyttäisi rakentuvan yhteiskunnalliseesti merkittävää muistia. Mutta keiden muistamisen tarpeisiin yhteiskunnallisesti ohjattu muistaminen vastaa? Miten kulttuuriperinnöstä tulee sekä yhteisöllisesti että yhteiskunnallisesti tunnustettu historiallisen menneisyyden todistuskappale? Voidaanko kulttuuriperintö nähdä yhtenäiskulttuurin jäänteenä tämän päivän yhteiskunnassa? Synteesi 2/

4 Tavallisesti kulttuuriperinnöksi määriteltävä kohde edustaa sellaista suomalaisen yhteiskunnan aikaisempaa historiaa tai asutusta, jota valtiovalta muisti-instituutioidensa välityksellä tahtoo kollektiivisesti muistettavan. Autenttinen kiinteä muinaisjäännös rakentuu kulttuuriperinnöksi inventointien, arkeologisten kaivausten, arkeologisen tutkimusten ja kohteen arkeologista arvoa ylläpitävillä hoitotöillä. Kohteen merkittävyys viestitään maastoon pystytetyillä informaatiotauluilla ja rakennetuilla kulkureiteillä. Arkeologisen kohteen kulttuuriperintöarvo on sidoksissa kohteen inventointien ja arkeologisten tutkimusten tuottamaan informaatioon. Kulttuuriperinnöksi määrittymisen prosessissa alueen historiasta nostetaan esiin menneisyyden näkökulma, jota yhteisön kollektiivisesti tahdotaan muistavan. Myös historiallisen menneisyyden näkökulma määrittyy kulttuuriperintöprosessin seurauksena. Kulttuuriperintö voidaan myös nähdä aikakausi- ja kulttuurisidonnaisena ilmiönä, joka ilmentää määrittelemishetkensä yhteiskunnan kulttuurisia ja yhteiskunnallisia arvoja yhdestä historiallisen menneisyyden näkökulmasta. Kulttuuriperintö on siis myös poliittinen kannanotto samalla tavoin kuin kulttuuriperinnön tuhoaminen. Mitä kiinteä muinaisjäännös kulttuuriperintökohteena viestii maisemassa? Vartiokylän linnavuori liittyy vahvasti suomalaisen arkeologian, kulttuuriperinnön käsitteen rakentumisen ja nykyisen Museoviraston toiminnan historiaan. Linnavuoren alueen inventoinneissa, kartoituksissa, koekaivauksissa, tarkastuksissa ja hoitotöissä voidaan nähdä myös arkeologisen tutkimuksen painopisteissä tapahtuneet muutokset. Maankäyttöön liittyneet kysymykset loivat tavallisesti tarpeen tehdä alueella tarkastuskäyntejä, kartoituksia ja inventointeja. Vartiokylän linnavuoren alueen vuosien 1973 ja 1974 inventointityöt ja koekaivaukset käynnistyivät esimerkiksi Vartioharjun alueen maankäyttösuunnitelmien ja linnavuoren vähäisten tutkimustietojen vuoksi (Schulz 1998, 14). Kulttuuriperinnön aikakausisidonnaisuus Vartiokylän linnavuori kulttuuriperintökohteena voidaan nähdä osana kansallisen heräämisen ja kansallisen kulttuuriperinnön määrittelemisen kertomusta. Linnavuori on ollut arkeologisen kiinnostuksen kohteena vuodesta 1877 alkaen, jolloin kansantietouden kerääjä, pastori Henrik August Reinholm tallensi linnavuoren aluetta käyntinsä yhteydessä ja julkaisi aiheesta artikkeliin Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirjassa VI (Schulz 1998, 6). Ensimmäiseksi inventoinniksi Vartiokylän Linnavuoren alueella on mainittu J. E. Tuomalan vuonna 1886 tekemä inventointi, joka oli osa Tuomalan vuosina tekemää Helsingin kihlakunnan alueen muinaisjäännösten inventointia Suomen Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaattina. Kattavamman kartoituksen ja kuvauksen Vartiokylän linnavuoren alueesta teki kesällä 1888 Muinaistieteellisen yhdistyksen sihteeri Hjalmar Appelgren 1. Appelgrenin kartoituksen pohjalta linnavuoresta laadittiin ensimmäinen karttakuva ja tästä kartoituksesta lähtien Vartiokylän linnavuoren muinaislinna on selvästi edustanut suomalaista kulttuuriperintöä (Schulz 1998, 7). Linnavuoren kulttuuriperinnöksi määriteltiin aluksi ilmeisesti yksinomaan muinaislinnoituksen jäänteet. Tässä vaiheessa kiinnostus ei kohdistunut linnavuoren rinteellä sijainneen Tiiliruukin kahteen rakennukseen. Vartiokylän linnavuoren vuosien 1886, 1962 ja 1974 inventoinnit kohdistuivat Mui- 50 Synteesi 2/2014

5 naislinnan rakenteiden jäänteisiin (Schulz 1998, 3). Vuosien 1916 ja 1929 tarkastuskäyntien yhteydessä linnavuoren karttakuviin tehdyt muutokset osoittavat, että arkeologien kiinnostuksen kohteena olivat myös 1754 rakennetun tiiliruukin rakennukset (mts. 5). Inventointitöiden kohdistuminen ensimmäisen maailmansodan aikaisiin maalinnoituksen rakenteisiin vuosina 1973, 1979 ja 1995 näyttäisi viittaavan siihen, että ensimmäisen maailmansodan aikana rakennetut maalinnoituksen jäänteet alettiin nähdä osana Vartiokylän linnavuoren kulttuuriperintöä (mts. 3). Vartiokylän linnavuoren tuhoutuminen Vartiokylän muinaislinnan varustusten alkuperäisestä laajuudesta ei ole tietoa, koska linnan kivivallit ovat säilyneet vain osittain. Osa muinaislinnan vaurioista oli jo H. A. Reinholmin ja Hjalmar Applegrenin käyntien yhteydessä havaittavissa (Schulz 1998, 5). Ensimmäinen raportointi Vartiokylän linnavuoren kulttuuriperintöä uhkaavasta toimintana liittyi venäläisten vuonna 1916 linnavuoren alueella toteuttamiin maalinnoituksen rakennustöihin. Suomen kansallismuseon amanuenssi Aarne Michaël Tallgren sai valtionarkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalolta tehtäväkseen tutustua haittoihin, joita venäläisten suunnitteleman maalinnoituksen rakentaminen tulisi aiheuttamaan muinaislinnan rakenteille (Schulz 1998, 7). Tallgren kävi kartoituskäynnillä Vartiokylän linnavuorella Tuolloin rakentajien suunnitelmissa oli louhia linnavuoren läpi itä-länsisuunnassa tunneli. Lisäksi linnavuoren ympärille suunnitellut linnoitustyöt uhkasivat muinaislinnan eteläsivun, länsisivun ja luoteispään muurirakenteita. A. M. Tallgren merkitsi Hjalmar Appelgrenin vuonna 1888 laatimalle karttapohjalle valokuvauskohteidensa lisäksi niiden alueiden rajat, joiden sisäpuolista osaa maalinnoituksen rakennustyöt eivät uhanneet. Lopulta valmistuttuaan linnoitustyöt eivät aiheuttaneet niin suuria vahinkoja muinaislinnan raunioissa, kuin kesällä 1916 arvioitiin. Suunniteltu linnavuoren läpi kulkeva tunneli toteutui luolana, jota käytettiin ammusvarastona. Rakennustöiden aikana muinaislinnan valleihin puhkaistiin kuitenkin aukkoja kulkuteiden kohtiin (Schulz 1998, 7). Tiiliruukin käytössä olleiden kahden rakennuksen poistuminen alueen karttakuvista tapahtui asteittain vuosien 1891 ja 1929 välisenä aikana. Käydessään Vartiokylän linnavuorella vuonna 1916 A. M. Tallgren poisti Appelgrenin laatimalta karttapohjalta toisen tiilitehtaan rakennuksista. Vuoden 1929 kartassa maastoon on merkitty kaareva kuvio, joka esitti vanhaa tiilitehdasta. Tiilitehdas puuttuu kokonaan vuosien 1973 ja 1974 inventointien karttakuvista (Schulz 1998, 5). Tarkkaa tietoa siitä, missä vaiheessa ensimmäisen maailmansodan aikaisen maalinnoituksen vaurioituminen on alkanut, ei ole. Vuonna 1998 tehdyn kartoituksen ja historiallisen selvityksen yhteydessä havaittiin asemaan 8 kuuluneiden katettujen tulipesäkkeiden ja suojahuoneiden katetut rakenteet räjäytetyiksi. Myös aseman 9 katetut rakenteet olivat tuhoutuneet joko myöhemmän rakentamisen tai räjäyttämisen seurauksena. Luolan seinään oli maalattu seinämaalaus, joka todettiin vuonna 1998 tehdyn tarkastuksen yhteydessä spraymaalilla päälle maalatuksi. Luolan aaltopeltikatto ja ovet oli vuoteen 1998 mennessä poistettu (Schulz 1998, 5). Luolan teräksinen ulko-ovi vaurioitui pahasti jatkuvien murtautumisten seurauksen 1990-luvulla ja tämän vuoksi ovi korvattiin jykevällä kalteriovella (Museovirasto Arkeologian osasto 2011: haastattelu). Osa aseman 8 taistelu- Synteesi 2/

6 haudoista oli vahvistettu hirsillä, jotka ilmeisesti ovat tuhoutuneet lahoamalla. Aseman 8 tulipesäkkeitä yhdistänyt hauta on täytetty (Schulz 1998, 5). Vartiokylän linnavuoren alueella ilkivaltainen tuhoaminen Tarkastelen Vartiokylän linnavuorella tapahtuneita tilan haltuun oton äärimuotoja ilkivaltana, koska kyseiset toimintatavat joko tuhoavat tai vaurioittavat kulttuuriperintöä. Ilkivallaksi määritellyt tilan haltuunoton menetelmät myös vaikeuttavat kohteen analysointia ja tutkimusta. Ilkivaltaiseksi tuhoamiseksi toiminta määrittyy Muinaismuistolain (295/63) pohjalta. Koska Linnavuoren alue on määritelty kiinteäksi muinaisjäännökseksi, alue on Muinaismuistolain (295/63) mukaan rauhoitettu muisto Suomen aikaisemmasta historiasta. Muinaismuistolaki kieltää alueella tapahtuvan kaivamisen, peittämisen, muuttamisen, vahingoittamisen, osien poistamisen ja muun kohteeseen kajoamisen ilman lain perusteella myönnettyä lupaa. Luvan toimenpiteisiin kiinteällä muinaisjäännöksellä myöntää Museovirasto tai sen nimeämä lupaviranomainen (museo) (Muinaismuistolaki (295/63). Lainsäädännön pohjalta ei jää epäselväksi kenen vallassa muinaismuistoalue ja sen muokkaaminen on. Vartiokylän linnavuorta pidettiin 1930-luvulla Uudenmaan merkittävimpänä muinaisjäännöksenä, joka myös edusti Suomessa ainutlaatuista linnatyyppiä. Muinaistieteellinen toimikunta laittoi vuonna 1931 vireille linnavuoren pakkolunastamisen valtiolle muinaisjäännösalueena. Osa linnavuoren alueesta onnistuttiin pakkolunastamaan jo seuraavana vuonna, mutta pakkolunastus toteutui lopulta suunniteltua suppeammalla alueella (Schulz 1998,7 8). Muinaislinnan rakenteiden arvioitiin vaurioituneen jälleen vuonna 1934 pientalojen rakentamisen ja niiden piha-alueiden kunnostustöiden yhteydessä. Muinaistieteellisen toimikunnan kirjeluonnoksessa Opetusministeriölle mainittiin joillakin pihoilla olevista kiviaidoista ja -pengerryksistä. Valitettavasti kivivallien tuhoutumista on myöhemmin arvioitu edistäneen myös Muinaistieteellisen toimikunnan samana vuonna toteuttama pakkolunastetun muinaismuistoalueen rajojen merkitseminen massiivisin betonipylväin. Pylväät, jotka myöhemmin jouduttiin uusimaan, pystytettiin alun perin muinaislinnan kivivallien päälle (Schulz 1998,6). Linnavuoren alueella tehdyt hoitotyöt näyttävät aktivoineen ilkivaltaista toimintaa. Vuonna 1973 entistetyn Muinaislinnan vallia alettiin pian kunnostuksen jälkeen rikkoa uudelleen (Schulz 1998, 10). Tutkija Eeva-Liisa Schulz totesi vuonna 1998 tehdyssä selvityksessään, että Vartiokylän linnavuoren muinaisjäännösten tuhoutumisen jatkuneen 1970 ja 1990-lukujen välillä. Tuhoamisen syiksi Schulz mainitsi ajattelemattomuuden ja puhtaan tuhoamisen halun (mts. 6). Vuosien 1990 ja 2010 välisenä aikana ilkivalta Vartiokylän linnavuorella on jatkunut sekä tietoisen että tiedostamattoman toiminnan seurauksena. Aluetta on myös käytetty monenlaiseen toimintaan. Ensimmäisen maailmansodan aikaiseen luolaan oli useaan kertaan murtauduttu lukujen vaihteessa. Luolan seinät oli maalattu graffitein ja tilaa oli sotkettu roskin ja erittein. Luolaa oli käytetty 1990-luvulla sekä asuinpaikkana että paholaisen palvontamenojen harjoittamiseen. Graffitien maalaaminen oli kohdistunut myös muihin ensimmäisen maailman sodan aikaisen maalinnoituksen betonista valettuihin rakenteisiin kuten tulipesäkkeisiin ja suojahuoneisiin (Museovirasto Arkeologian osasto 2011: haastattelu). Vartiokylän linnavuoren informaatiotaulut ja kulkureittien infrastruktuuri on myös 52 Synteesi 2/2014

7 ollut kausittaisen ilkivallan kohteena. Informaatiotaulut on puhdistamisen jälkeen säännöllisin väliajoin sotkettu uudelleen. Museoviraston linnavuoren alueelle rakentamat kulkureitit suojakaiteet ovat myös olleet tuhoamisen kohteena. Linnavuorta ympäröivien pientalojen asukkaat olivat vuosien ajan kuljettaneet pihoiltaan haravoituja lehtiä ja oksia ensimmäisen maailman sodan aikaisen tukikohdan taisteluhautoihin, jotka ajan myötä olivat maatuneet umpeen. Alueelle on myös viety roskia ja alueella liikuttaessa on roskattu (Museovirasto Arkeologian osasto 2011: haastattelu). Ilkivallan semioottisuus Edellä kuvattujen kulttuuriperinnön tuhoamisen muotojen perusteella on mahdollista epäillä kulttuurisen vastarinnan ja valtataistelun tilasta olevan käynnissä. Muisti-instituutiot pyrkivät säilyttämään, ylläpitämään ja vaalimaan muistoa kansakunnan menneisyydestä kulttuuriperinnön muodossa. Ja tämä yhteiskunnallisen ohjauksen seurauksena maisemaan rakentunut kulttuuriperintö vaikuttaisi aikaansaavan joissain ihmisryhmissä tai yksilöissä kohteen tuhoamisen ja häpäisemisen tarpeen. Kulttuuriperintö ei siis ole kaikissa tapauksissa kollektiivisesti jaettu ja vaalittu asia vaan myös yksilöiden ja pienten ihmisryhmien vastarinnan herättävä kysymys. Sama kulttuuriperintökohde näyttäisi tuottavan erilaisia yksilöihin ja ihmisryhmiin sidoksissa olevia tulkintoja. Johtuisivatko kulttuuriperinnön aikaansaamat erilaiset tunnereaktiot Pauline von Bonsdorffin esittämästä aikaisempien muistojen ja ajattelun vaikutuksesta maisemakokemuksessa. Tällöin kulttuuriperinnön aikaansaamat toimintaimpulssit voitaisiin nähdä maiseman aktivoimien muistojen ja kokemusten kautta (von Bonsdorff 1996: 10, 131). Eero Tarastin mukaan maisema voidaan kulttuuristen tulkintojen pohjalta sijoittaa arvoltaan joko positiivisiin tai negatiivisiin maisemiin. Maisemat sijoittuvat joko kulttuurin sisä- tai ulkopuolelle. Positiivisesti tulkittavat maisemat edustavat kulttuurin arvostamia ja kauniina pitämiä ominaisuuksia. Negatiivista tulkintaa edustavat maisemat edustavat kulttuurisesti kielteisiksi koetut arvot. Se koetaanko maisema kulttuurisesti omaksi vai ei, liittyy maiseman sijoittumiseen joko kulttuurin sisäpuolelle kulttuurisen samankaltaisuuden kenttään tai kulttuurin ulkopuolelle kulttuurisen erilaisuuden alueelle (Tarasti 2000, 157). Voidaanko tehtyjen tulkintojen nähdä olevan sidoksissa kohdetta tarkastelevien yhteisöjen ja yksilöiden tuottamiin merkityksiin (Rossi 2003:13, 15)? Kaaviossa 1. olen pyrkinyt havainnollistamaan väitöstutkimukseni pohjalta muodostunutta näkemystäni kulttuuriperinnön ja yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta. Kulttuuriperinnön ylläpitäminen yhteiskunnassa tapahtuu muisti-instituutioiden lisäksi monien yksityisten ja julkisten toimijoiden kautta. Perinteisesti muisti-instituutioiden käymä yhteiskunnallinen vuoropuhelu on painottunut poliittisten päättäjien ja virkamiesten sekä valtion ja kuntien kanssa käytyyn vuoropuheluu. Vuoropuhelun seurauksena määrittyvät muun muassa muisti-instituutioiden kulttuuriperintötyöhön saama rahoitus. Oma tutkimusaineistoni näyttäisi kuitenkin kertovan voimakkaan kansalaisyhteiskunnan, yhteisöjen, ihmisryhmien ja yksilöiden viestinnän vahvistumisesta kulttuuriperintökontekstissa. Epäselväksi vielä jää onko kansalaisyhteiskunnan ja ihmisryhmien viestinnän kohteena järjestäytynyt yhteiskunta vai kulttuuriperintöä ylläpitävät muistiinstituutiot? Onko tällaiselle vuoropuhelulle tilaa suomalaisessa yhteiskunnassa kulttuuriperinnön ollessa kyseessä? Synteesi 2/

8 Kaavio 1. Näkökulma kulttuuriperinnön ympärillä tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. Johtopäätökset Voidaanko kaikkea tätä tuhoamista selittää yksinomaan ymmärryksen puutteella? Ja jos joltakin ymmärrystä puuttuu, niin keneltä ja suhteessa mihin? Olisiko kulttuuriperintökohteiden tietoisessa tuhoamisessa kysymys Tarastin esittämästä kulttuurin sisällä ja ulkopuolella elämisestä? Ei vain kulttuurisesta syrjäytymisestä vaan myös yhteiskunnallisesta syrjässä olosta tai alakulttuurissa elämisestä? Näinkö yhteiskunnan eri ihmisryhmien väliset sisäiset jännitteet konkretisoituvat yhteiskunnan enemmistölle? Erilaisten ihmisryhmien ja yksilöiden vaikutusmahdollisuudet ja osallisuus kulttuuriperinnöksi määrittelemisen prosessissa ovat asteittain lisääntyneet 1990-luvulta alkaen. Vielä ei kuitenkaan ole päästy tilanteeseen, jossa kulttuuriperinnöksi määrittelemisen prosessi olisi yhteisöllinen yhteiskunnallisen sijaan. Prosessista puuttuu edelleen demokraattinen ja avoimen vuorovaikutussuhteinen dialogi kulttuuriperintöviranomaisten ja kansalaisten välillä. Kulttuuriperintöön ja sen määrittelemiseen liittyy vielä paljon kansallisen heräämisen ajoilta periytyvää painolastia, joka siirtää prosessin painopisteen tarpeettomasti todistusvoimaisen historiallisen menneisyyden tallentamisesta yhteiskunnallisesti ohjatun kansalliskertomuksen rakentamiseen. Yhteiskunnallisen ohjauksen seurauksena maisemaan rakentunut kulttuuriperintö näyttäisi tässä päivässä aikaansaavan joissain ihmisryhmissä tai yksilöissä kohteen tuho- 54 Synteesi 2/2014

9 amisen ja häpäisemisen tarpeen. Kulttuuriperintö yhteiskunnallisena symbolina ei siis kaikissa tapauksissa ole kollektiivisesti hyväksytty asia vaan myös konfliktin ja vastarinnan esiin nostattava asia. Kiitokset Tämän artikkelin kehittymistä ovat merkittävästi edistäneet Synteesi-lehden toimituksen palautteiden lisäksi väitöstutkimukseni ohjaajien professori Pauline von Bonsdorffin sekä dosentti Susanna Petterssonin antama palaute. Tahdon kiittää Jenny ja Antti Wihurin rahastoa, Suomen Kulttuurirahastoa, Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitosta, Oskar Öflundin Rahastoa ja Alfred Kordelinin Rahastoa väitöstutkimukseni taloudellisesta tukemisesta. Viite 1. Vuoden 1906 jälkeen Appelgrenin sukunimi muuttui Appelgren-Kivaloksi Lähteet Calinescu, Matei Five faces of modernity Modernism, Avant-garde, Decadence, Kitsch, Postmodernism. Durham: Duke University Press. Dewey, John Julkinen toiminta ja sen ongelmat. Suom. Mika Renvall. Tampere: Vastapaino. Kunelius, Risto Johdanto. Teoksessa John Dewey, Julkinen toiminta ja sen ongelmat. Suom. Mika Renvall. Tampere: Vastapaino. Read, Herbert Anarchy and Order Essays in Politics. London: Faber & Faber limited. Rossi, Leena-Maija Taide vallassa Politiikkakäsityksen muutoksia 1980-luvun suomalaisessa taidekeskustelussa. Vammala: Kustannus Oy Taide Heterotehdas televisiomainonta sukupuolituotantona. Helsinki: Gaudeamus. von Bonsdorff, Pauline Tapauksen opetus huuto, joka muuttuu lauluksi. Teoksessa von Bonsdorff, Pauline (toim.), Ympäristöestetiikan polkuja. International Institute of Applied Aesthetics Series Vol. 2. Helsinki: Gummerus kirjapaino Oy Place of Change. Teoksessa von Bonsdorff, Pauline (toim.), Ympäristöestetiikan polkuja. International Institute of Applied Aesthetics Series Vol. 2. Helsinki: Gummerus kirjapaino Oy Hav och sten naturens och kulturens växelverkan på Sveaborg. Teoksessa af Hällström, Magdalena & Sarantola-Weiss, Minna (toim.), Sveaborg Samtiden och Eftervärlden Bidrag till Sveaborgs historia VI. Samfundet Ehrensvärd r.f. Miktor Oy Maisema elintilana. Teoksessa Pitkänen, Inkeri & Rahikainen. Esko 2002 (toim.), Suomalainen maisema maisemantutkimuksen näkökulmia. Kansalliskirjaston Gallerian julkaisuja Nro. 1. Tarasti, Eero Exsistential Semiotics. Bloomington and Indianapolis: Indiana University Press. Painamattomat lähteet Schulz, Eeva-Liisa Helsingin Vartiokylän linnavuori Arkistolähteisiin ja kirjallisuuteen perustuva selvitys. Museoviraston arkeologian osasto. Museovirasto, arkeologinen osasto Heidi Wirilanderin toteuttama teemahaastattelu Vartiokylän linnavuoren ilkivaltatapauksista vuosilta 1990 ja Synteesi 2/