JOULUKUU 2012 N:O 36

Transkriptio

1 JOULUKUU 2012 N:O 36

2 2 TIMONIEMEN NETTI Joulukuu 2012 Tällä kertaa ajattelin käyttää päätoimittajan palstan kyläyhdistyksen kuulumisten kertomiseen, näin Timoniemen kyläyhdistyksen puheenjohtajana, että Netin päätoimittajana. Timoniemen kyläyhdistykselle laadittiin kevättalvella uusi kyläsuunnitelma. Edellisestä kyläsuunnitelmasta on hyvin pitkä aika ja päivittämiseen oli jo aika ryhtyä. Timoniemen kylä nähdään vireänä kylänä, jonka sijainti Lentuan järvimaisemissa ja hyvien yhteyksien päässä keskustasta luo sille sijainnillisia vahvuuksia. Erityinen vahvuus on toimiva kyläkoulu. Sijainnista on myös kielteisiä seuraamuksia; kylää pidetään ikään kuin nukkumalähiönä ja aktiivisuus suuntautuu kylältä ulos keskustaan harrastusten pariin. Kyläsuunnitelman tavoitteena on pyrkiä parantamaan Timoniemen kylän elinvoimaa ja viihtyisyyttä. Hiljaiselon sijaan kylä tavoittelee aktiivisuutta suhteessa toimijoiden jaksamiseen. Kyläyhdistyksen toimintasuunnitelmaan lähivuosille kuuluu: Hyvärilänsalmen parkkipaikka Ongelmana on selkeä tarve paikoitusalueelle, johon ei ole saatu kunnollista ratkaisua. Asiasta on käyty neuvonpitoa entisen Ympäristökeskuksen kanssa ja paikalla on käynyt myös Kuhmon kaupungin edustaja. Asia jämähti paikoilleen, kun kaupungin edustajan mielestä ajateltu paikka ei sijainnillisesti ollut riittävän sovelias tarkoitukseensa. Tästä asiasta ei sen koommin kaupungin taholta ole kuulunut mitään. Toimenpiteenä lähdetään selvittämään vaihtoehtoista sijaintia. Pekintien kunto Tie ei ole tullut sellaiseen kuntoon korjauksen jälkeen, kuin oli toivottu. Korjaustyön tehnyt urakoitsija on ilmeisesti kiirehtinyt tien korjaushanketta. Perusongelman tuo tien profiili, jossa kallistumat eivät ole sopusoinnussa tien keskiosaan. Keskiosan korkea harjanne vaikeuttaa mm. aurausta ja seurauksena tästä on etenkin reunojen yliaurautuminen talvella. Toimenpiteenä kyläyhdistyksellä on tässä käytettävissään vain yksi kunnon ase; äänen pitäminen ja kirjallisen kannanoton antaminen ongelmasta. Kylän uimarannat Rakenteet alkavat olla siinä kunnossa, että niitä täytyisi korjata. Korjaustarvetta olisi etenkin aidoille, silloille ja laitureille. Kun entinen Ympäristökeskus aikanaan rakensi ne, ehtona oli kyläyhdistyksen vastuu niiden huoltoylläpidosta. Nykyisessä tilanteessa täytyy kuitenkin esittää kysymys, koskeeko tarve peruskorjausta ja mahdollisia virheitä rakentamisessa. Niistä vastaa entinen Ympäristökeskus. Kaupungin edustaja on käynyt katsomassa rakenteita, mutta asiasta ei ole kuulunut sen jälkeen mitään. Mikä olisi tässä kaupungin osuus? Ikävänä piirteenä on koulurannan grillikatokseen kohdistuva väärinkäyttö ja ilkivalta. Paikkaan on helppo tulla, mutta se ei ole kenenkään tehokkaan silmälläpidon alla. Tulisalmen uimaranta on ollut kovassa käytössä. Toisinaan ranta on tulvillaan väkeä - myös kesäasukkaat käyttävät sitä sen matalan ja turvallisen hiekkarannan johdosta. Toimenpiteenä korjaustarpeessa on roolien selvittäminen - kyläyhdistys, kaupunki ja entinen Ympäristökeskus. Joka tapauksessa ongelmalle on tehtävä jotakin. Kylällä on kyllä talkoovalmiutta mm. puuhuollon ja siistinä pitämisen suhteen. Toimenpiteenä koulurannan väärinkäytölle on ainakin se, että tietä sinne ei aurata talviaikaan ja tehdä näin ilkivallan tekijöille pääsyä helpoksi. Latujen ylläpito Koulun ladun ylläpito tulee kaupungille kalliiksi ja sieltä onkin kyselty, vastaako ladun käyttöaste siihen uppoavia verorahoja. Latureittiä pitää kylällä kuitenkin olla kaikkien yhteiseen virkistyskäyttöön. Turvallisuusnäkökulma on tärkeä ja etenkin tien ylitykset täytyy harkita tarkkaan. Reitin suhteen ladun varren maanomistusolot vaikuttavat myös oleellisesti. Toimenpiteenä kyläyhdistyksellä on asian pitäminen esillä ja etenkin selvittelytyö. Kylällä pitää olla joka tapauksessa kunnollinen hiihtolatureitti, joka on kaikkien hyödynnettävissä. Pohjan pitää olla kunnollinen ja se vaatii työpanostusta myös kesäisin. Tonttipaikkoja uusille asukkaille Uhkana nähtiin Lentuan Kansallispuistohankkeen vaikuttaminen rantarakentamiseen. Koska Timoniemi on kaunista seutua suhteellisen lähellä keskustaa, muuttajia kyllä olisi kylälle. Tarjonta tonttien suhteen onkin rajallista, sillä tontteja ei tahdo löytyä kiinnostuneille. Toisaalta kylällä ei ole tehty perusteellista selvitystä tonttipaikoista, joita voisi olla tarjolla. Tiedossa on kuitenkin, että uimarannan lähettyvillä on kaksi tonttia periaatteessa tarjolla. Tähän liittyen nousee esille kysymys rakennuslupien saamisesta ranta-alueille. Lentualle on suunnitteilla kansallispuistohanke, joka voisi käytännössä johtaa kaiken rakentamisen kieltämiseen alueella. Jopa kulku ja oleskelu suojelualueella ovat hyvin rajoitettuja myös omilla mailla. Tämän hankkeen tämänhetkisestä tilanteesta ollaan lähinnä huhutietojen varassa, sillä mitään luotettavaa tietoa hankkeesta ei ole saatu. Se on tiedossa, että jo nyt on ollut vaikea saada rakennuslupia ranta-alueille.

3 Joulukuu 2012 TIMONIEMEN NETTI 3 Lähiajan toimintasuunnitelma Kylän tapahtumat ja aktiviteetit Vähään aikaan kylällä ei ole järjestetty mainittavampia tapahtumia. Toiveita on kuitenkin esitetty nyt myös Facebookin kautta. On toivottu, että kylällä järjestettäisiin entisten ja nykyisten timoniemeläisten tapaaminen ajankohtana, joka sopisi entisille kyläläisille - loma-aikaan. Kyläyhdistys pistää tämän ajatuksen hautumaan. Tekijöitä tarvitaan paljon, sillä väkeä voi tulla sankoin joukoin. Facebook on nykyaikaa ja se toimii tässäkin hyvänä viestivälineenä etenkin entisiin kyläläisiin päin. Suuri harmittelun aihe on takavuosien hyvä yhteistyö koulun kanssa. Hyvä asia kompastui tulkintaan työajoista - ns. ylitöiden virkamiesmäiseen korvaamiseen. Kyläyhdistys on yrittänyt toteuttaa yhteisiä retkiä kiinnostaviin kohteisiin, mutta järjestelytyö on ikävästi kilpistynyt siihen, ettei lähtijöitä lopulta ole ollut kuin kourallinen. Harkintaan laitetaan matkan toteuttaminen nyt laajemmalla markkinoinnilla myös Timoniemen ulkopuolelle. Toiveita on esitetty kalastukseen liittyvistä tapahtumista - pilkkikisat ja uistin/mato-ongintakilpailut. Tämä asia pistetään nyt vireille ja ollaan yhteyksissä Kalevalan taimeneen yhteistyön merkeissä. Perinteiseksi tullut retki Siniselle polulle toteutetaan jälleen. Kansalaisopiston piirit ovat samanhenkisiä kyläläisiä yhteen kokoavia aktiviteetteja kiinnostavan harrasteen pohjalta. Näistä pidetään edelleen huolta. Tiedottaminen Timoniemeen voidaan pitää yhteyttä Facebookin kautta. Tämä edesauttaa etenkin entisten timoniemeläisten kanssa. Tärkeä tiedotusväylä on oma kylälehti Timoniemen Netti. Tukemalla lehteä kyläyhdistys pitää huolen sen pysymisestä jatkossakin kylän tiedotusvälineenä. Hienoja suunnitelmia totta tosiaan, mutta ongelmana on kuitenkin vetovastuu, sillä kokouksiin tulee väkeä huonosti eikä vapaaehtoisiksi vastuunkantajiksi ole tunkua. Samat henkilöt pyörittävät toimintaa. Yhden tai kahdenkaan ihmisen voimavarat eivät riitä tällaisen suunnitelman toteuttamiseen. Kyläläisten pitäisi kokoontua keskustelemaan asioista ja suunnitelmista yhdessä eikä niin, että erilaisissa pienissä piireissä suunnitellaan omia tapahtumia. Meidän pitäisi yhdessä suunnitella sellaisia tapahtumia, joihin mahdollisimman moni kyläläinen voi ottaa osaa. Myös Timoniemen Netin seuraavien numeroiden ilmestymisen edellytyksenä on ehdottomasti saada uusia aktiivisia toimittajia/kirjoittajia mukaan lehden tekoon. Teija Haverinen TIMONIEMEN KYLÄYHDISTYKSEN KOKOUS Toukokuiseen Timoniemen kyläyhdistyksen kokoukseen saapui yllättäen noin parikymmentä osallistujaa. Illan vieras, kaupunginjohtaja Eila Valtanen sai kylän väen liikkeelle, sillä muulloin kokouksiin ei valitettavasti ole saapunut kuin pari kyläläistä. Kokouksen aluksi Eila Valtanen kertoi ajankohtaisista asioista: Ammattiopetuksen järjestämisen suhteen on vertailtu Kainuun ja Pohjois-Karjalan tarjontaa ja näyttää siltä, että jatketaan Kainuun yhteydessä ja Kuhmon ammattikoulu jatkaa. Myös oma lukio jatkaa Kuhmossa. Eila Valtanen kertoi myös, että kansallispuistoasian valmistelua varten on asetettu työryhmä, joka on päätynyt seuraaviin vaihtoehtoihin: 1. Kuhmon luonnonsuojelualueet säilyvät ennallaan. Ponsi: metsästyksen ja kalastuksen suhteen ei saa tulla lisärajoituksia. 2. Ystävyydenpuiston status muuttuu kansallispuistoksi. 3. Kansallispuistostatukseen lisätään vielä Jämäksen Natura-alue. Kaupunki järjestää kaikille kuntalaisille avoimen keskustelutilaisuuden asian johdosta. Kansallispuistoasia herätti Timoniemen kyläyhdistyksen vuosikokouksessa runsaasti keskustelua ja kokouksen lopuksi päätettiin laatia kirjelmä Kuhmon kaupunginhallitukselle Timoniemen kyläyhdistyksen näkemyksestä kansallispuistoasiaan.

4 4 TIMONIEMEN NETTI Joulukuu 2012 Kansallispuisto, kuten kansallispuistotyöryhmä on todennut, tuo ehkä elinkeinoja ja työllisyyttä edistäviä vaikutuksia. Haluamme kuitenkin kiinnittää huomiota seuraaviin Lentuan alueen kylien asukkaisiin kohdistuviin asioihin. Kyläyhdistys kantaa huolta siitä, että mahdolliset Lentuan Kansallispuiston perustamisvaiheessa, lakia ja ohjeita luotaessa, Kuhmon kaupunki ja sen asukkaat menettävät mahdollisuuden hallita ja päättää omista, asumisesta, ammattiin ja harrastuksiin kohdistuvista oikeuksista. Suurena huolena on kansallispuiston reuna-alueiden mahdolliset rajoitukset. Jotta Kuhmon alue voidaan pitää kauttaaltaan asuttuna, näemme että "perukan" elinkeino - ja harrastusmahdollisuuksia on tuettava ja kehitettävä. Mahdollisten uusien kansallispuistoalueiden perustamisen ohjeissa on edellä mainitut asiat huomioitava. 1. Alueen elinkeinojen jatkuvuuden turvaaminen Alkutuotannon, maa - ja metsätalouden alueet on toimeentulonlähteenä säilytettävä. Maatalouden harjoittaminen on tarkkaan säädelty eri lailla ja säädöksillä luonnon ja luonnontilan säilyttämiseksi ja tuhoamisen ja saastuttamisen estämiseksi. Alkutuotanto ei kaipaa enää uusia rajoituksia tai määräyksiä. Metsätalouden harjoittajat hoitavat metsänsä hyväksyttyjen sertifiointi ohjeiden mukaan Kalastuksen salliminen ammattina ja vapaa-ajan harrastuksena Lentuan alueella on sallittava. Kalastusammatin harjoittaminen edellyttää koneiden käyttämistä liikkumiseen, välineiden ja saaliin kuljettamiseen. 2. Alueen asukkaiden nautintaoikeuksien säilyttäminen Metsästys. Vapaa metsästysoikeus alueen asukkaiden harrastuksena tulee säilyttää. Metsästys harrastuksena on monipuolinen luonnossa liikkumisen ja touhuamisen kohde Kalastus tulee sallia paikkakuntalaisille nykyisessä muodossaan. Lentuan alueen virkistyskalastuksessa tulee sallia myös moottoriveneiden käyttö. Kansallispuistoasia on kunnallisvaalien alla herättänyt pitkän hiljaiselon jälkeen mielipidekirjoituksia paikallisen lehden mielipidepalstalla. Jäämme seuraamaan asiaa mielenkiinnolla. Teija Haverinen Siinä se on, kapea ja korkea maalaamaton ovi. Oven takana on kotini mielenkiintoisin ja jännin paikka, yläkerran pitkäkomero. Ovessa on vain ulkopuolella ikkunahaka säppinä eikä ripoja ollenkaan. Pelottaa, että joku panee oven hakaan, kun olen siellä enkä pääse pois. Haluan käydä komerossa salaa ja mietin valmiiksi ennakolta selityksen, jos joku yllättää. Avaan oven ja suoraan edessä nurkassa on isän pitkä Husqvarna haulikko. Se on minua pitempi, siinä on metrin mittainen piippu ja pitkä perä, joka on ruma. Rumaksi sen tekee kaksi vannekiskoa, jotka on niitattu puun läpi toisiinsa, koska perä on mennyt poikki. Järven takana asuva naapuri pyysi isältä haulikkoa lainaksi keväällä, koska variksia oli tullut niin paljon, että olivat aivan häiriöksi, eikä talossa ollut omaa asetta. Naapurin lähdettyä haulikon ja paukkujen kanssa isä iski silmää ja tuumasi, että mitenkähän isoja ne häiriövarikset mahtavat olla. Jo samana iltana kuului iltahämyssä järven takaa haulikon poukonen. Taitaa olla huomenna naapurissa variskeittoa, tuumasi isä virnuileva ilme naamalla. Palauttivat kevätkesästä pyssyn, mutta perä oli kiskotettu. Oli katkennut, kun haulikko oli pudonnut käsistä. Isä arveli sillä lyödyn siipirikkomehtoa hangella, ei perä muuten katkea. Ei isä sitä sanonut naapurin aikana, vaan jälkeenpäin. Nyt en jouda raksuttamaan pyssyn lukkoa, sillä minulla on kiire komeron perällä olevalle pahvilaatikolle. Löysin aikoja sitten tuon laatikon ja sen salaperäisen sisällön. Siellä oli haulikon panostarpeita. Piti oikein pidätellä hengitystä, kun tutkin sen sisältöä. Oli lyijyhauleja kangaspussissa ja päällä luki koko numero 8, 3,5mm. Oli täysiä panoksia messinkihylsyllä ja myös pahvihylsyllä, samoin tyhjiä hylsyjä. Haulikon välitulppia, luki paperipussin kyljessä ja sisällä oli pyöreitä samanlaisesta huovasta kuin kirvulaiset töppöset, tehtyjä tulppia, tosin paljon paksumpia. Pienen rasian päällä luki, ristinalleja. Oli myös kaksi paperitöpsää, toinen avaamaton ja toinen vähän vajaa, joissa luki Vihtavuoren haulikon mustaruuti 100 grammaa. Monet kerrat niitä tutkin ja haistelin, se haju oli puoleensavetävä. Piti aina höristellä korvia kun olin tutkimassa tätä laatikkoa, että tuleeko kukaan yläkertaan ja pääsee yllättämään minut tästä puuhasta, siitä saattaisi seurata selkäsauna, jos jäisin kiinni itse teosta. Kielletty oli ja vieläpä ankarasti, koska ne olivat vaarallisia aineita. Kurkkua kuivaa jännitys, kun mittaan katkaistulla hylsyllä, jonka luulen ruutimitaksi, ruutia töpsästä paperinmutkaan. Jätän mitan vähän vajaaksi. Rutistan paperin palloksi ja survon sen taskuuni. On kiire. Isä lähti kirkolle ja äiti on navetalla. Nyt minä kokeilen miten tömähtää, se on pitkän suunnittelun ja haaveilun tulos. Ajatus on lentänyt eräitäkin kertoja taistojen tantereille, missä pyssyt paukkaa ja tykit jymähtelevät kumeasti, tienoot peittyy sankkaan ruudin savuun. Kirjoista olen lukenut ja kuvia katsellut. Turha luulla, että isä antaisi ampua haulikolla, kehottaisi kasvamaan isommaksi, jos menisi kysymään. Tekisin itse pyssyn jos osaisin, mutta en osaa. Sitten se välähti, kun pumppasin maitokärryn renkaisiin ilmaa.

5 Joulukuu 2012 TIMONIEMEN NETTI 5 TYKKI! Minä teen pyöränpumpusta tykin. Meillä on vanha pumppu, jonka kyljessä on lommo. Siitä tulee tykin piippu. Isän työkaluja sain käyttää ja nauloja hakata melkein miten paljon tahansa, kunhan en hakannut nauloja kannonpäihin, enkä ottanut luvata isän puukkoa. Nyt sahasin, naulasin ja porasin veivarilla reikiä, sillä pitihän tykkiin saada alusta. Ei siitä aivan sellaista tullut kuin tarkoitin, mutta mielikuvitusta apuna käyttäen, kyllä se tykin alusta oli. Ylväästi sojotti yläviistoon pumpun putki. Puuliiterissä rakentelin, eikä siihen kukaan kiinnittänyt mitään huomiota, koska ainahan minä jotakin värkkäsin. Paperipallo taskussa pullottaen tulen vintiltä alas ja puolijuoksua liiteriin. Vedän aitan sillan alta piilosta tykkini esiin ja rupean lataamaan. Ensiksi pitää laittaa puutikku tapiksi pumpun ilmareikään, ettei ruuti valu pois. Valutan ruudin paperin mutkasta putkeen ja survon puurassilla paperin tukkeeksi ruudille. Kuulan olin ajatellut tehdä puusta, mutta sitten hoksasin miten pääsin vähemmällä. Meillä oli verkkojen käsittelypaikka liiterin oven vieressä ajoportaiden alla ja silmiini osui verkon yläainan koho, joka näytti sopivan kokoiselta. Niitä meillä oli vaikka kuinka paljon, tosin kohon keskellä oli ainan reikä, johon piti laittaa tappi. Kyllä se kuulasta kävi ja sen survoin paperin päälle piippuun. Taas kontalleen aitan sillan alle ja sieltä betonitolpan päältä käsi tapasi tulitikkuaskin, joka oli jo vajunut puolilleen aiemmista käyttökerroista, eri tarkoituksissa. Olin kokeillut tupakkaakin muutaman kerran. Pulma vaan on missä jysäyttäisin. Soramonttu ja ranta olisivat hyviä paikkoja, mutta kun sinne on matkaa. Ei, minä en lähde minnekään. Laitan tykkini liiterin eteen muutaman metrin päähän ovesta. Käsi tärisee jännityksestä, kun laitan isorikkistä tulitikkua pumpun ilmareikään. Siinä se oli täydessä latingissa, itse rakentamani tykki. Pamahtaakohan se kovasti, ettei vain äiti kuulisi navetassa. Muistikilla on kello kaulassa, se kalakattaa navetan sisällä melko kovasti, ei maha äiti kuulla. Nopeasti käyn vilkaisemassa aitan nurkalta, ettei pihassa ole ketään kuulemassa pamausta. Käsi tärisee, kun raapaisen tikun palamaan ja sytytän sankkireiässä sojottavan tikun päästä palamaan. Olen laskenut, että kun tikku palaa niin pitkälle jotta rikki suhahtaa niin silloin pitäisi posahtaa. Äkkiä oven taakse suojaan ja sieltä kurkistan miten käy. Hitaasti tuntuu tuli etenevän tikkua pitkin, pidättelen hengitystäni, sammuiko kesken palon. Ei, sitten suhahtaa. Samassa iskee savunsekaiset lieskat putken kummastakin päästä, tykin piipusta tulee melkein metrin pituinen, kipunoiva liekki ja ilmareiästä vähemmän. Kuuluu vongahtava posaus, ei niin kova kuin odotin. Tykki kellahtaa nurin, savua on paljon ja se haisee erikoiselta, paperitollo palaa ruohikossa. Nopeasti käyn polkemassa paperin sammuksiin. Kuula ei lennä metsään asti niin kuin odotin, vaan tippuu lehmien laitumelle, oli liian kevyt. Elokuisen aamun tyynessä ilmassa savu tuntuu tuskastuttavan hitaasti hälvenevän. Lommo putken kyljessä on oiennut ja peräpää pullistunut. Olipa lähellä, ettei se hajonnut. Kukaan ei tule katsomaan. Nauran ääneen, on niin tyytyväinen olo. Komeasti se iski tulta ja savua, tykkini. Oma tekemä. Alpo Haverinen Tyrvään kirkko Ja se Oolannin sota, Bomarsundin linnoituksen rauniot Syyskuun alkupuolikkaalla Kuhmon Senioriopettajat tekivät retken Ahvenanmaalle. Timoniemeltä mukaan lähti vain Pirkko. Ensimmäisenä matkapäivänä Kyllösen bussi ja Pekka Kyllönen toivat meidät Brandön saarelle. Yövyimme Gullvivan-hotelliin. Aamulla puikkelehdimme pitkin saarta ja löysimme kauniin kirkon ja kaupan, jonne asiakkaita mahtui vain kourallinen. Sieltä sai ostaa mitä vain: kaikki ostivat juustoa, mutta joku löysi mieleisensä kengät. Seuraavan yön vietimme Maarianhaminassa. Kaupunkikierroksella kuulimme Ahvenanmaan historiaa ja suurvaltapolitiikkaa Krimin sodasta asti. Ajelimme Turkuun yöksi. Aamulla pääsimme tutustumaan Turun linnaan. Siellä erinomainen opas kertoi lisää suurvaltapolitiikkaa, nyt Kustaa Vaasasta alkaen. Kotimatkalla poikkesimme Tyrvään uusittuun kirkkoon. Siellä opas kertoi, kuinka talkoohenki elää vielä Suomenmaassa: kirkon kattoon veistettiin tuhannet paanut kahteen kertaan, kun tuhopolttaja iski vastauusittuun kirkkoon. Tämän jutun tarkoitus on yllyttää tutustumaan kauniiseen saaristoomme ja ylistää matkaoppaiden loistavaa ammattitaitoa. Kiitos myös kiltille autonkuljettaja Pekalle ja matkatovereille mukavasta seurasta. Teksti ja kuvat Pirkko Sakki

6 6 TIMONIEMEN NETTI Joulukuu 2012 Varsitien varressa oli puupaalussa toisen pöllipalstamme numero, minkä työnjohtaja oli luvannut meidän ajettavaksemme. -Siitä sitä on käännyttävä, totesi isä hevoselle, joka tenisteli lähtemistä kahlaamaan syvään, upottavaan umpihankeen. Aikansa vastusteltuaan se antoi periksi ja otti vastentahtoisesti ensimmäisen askeleen pois varsitieltä. Lunta oli paljon, hipoi helpostikin hevosen mahaa, kuhveikkoisessa maastossa, kun se veti perässään tukkirekiä, joitten päällä oli vielä vauhkanat pinotavaran ajoa varten. Satakunta metriä edettiin, muutamia lyhyitä taukoja pitäen, joita hevonen tarvitsi sydämensä sykkeen ja hengityksensä tasaamiseen. Mutta nyt, nyt alkoi todellinen ponnistelun vaihe. Edessä oli jyrkähkösti nouseva vastamäki ja lunta oli yhtä paljon kuin juuri taivalletulla tasaisemmalla maalla. Hevonen joutui ottamaan ikään kuin tasajalkaloikkia päästäkseen eteenpäin. Samalla reet ja vauhkanalavetti painoivat hevosta taaksepäin. Puolikymmentä loikkaa kerrallaan ja taas sen piti ottaa aikalisä, tasatakseen hengitystään. Niitä aikalisiä isä antoi hevosen pitää ihan reilustikin. Tiesi varmaan, miten tukalassa paikassa hevonen nyt joutui ponnistelemaan. Puolensadan metrin jälkeen maisema muuttui loivasti nousevaksi, välillä lähes tasamaaksikin. Selvästi merkityn tieuran molemmin puolin oli kookkaita pinotavarataapeleita, jotka oli kasattu jo edellisen vuoden kevätkesällä. Emme olleet vielä palstan perilläkään, kun isä totesi: -Ei rääkätä hevosta enempää ja ohjasi hevosen tekemään silmukkalenkin takaisin tulojäljillemme. -Tehhään pienehkö kuorma ja painotettaan jäläkeä. Yön aikana tie kovettuu ja huomenna hevonen pääsee jo helepommalla, selitti isä rippikouluikäiselle pojalleen. Olin ollut syksyllä kaksi viikkoa kirkonkylällä rippikoulussa ja nyt talvella sain tehdä mitä halusin. Keväällä rippikoulua jatkuisi toiset kaksi viikkoa ennen ripille pääsyä. Ensimmäisellä vajaalla kuormalla matka eteni helpostikin myötämaastossa, vaikka reet kulkivat osittain upoksissa kuorman painosta. Pahimmalla myötäsellä hevosen piti jarrutella ihan tosissaan, ettei kuorma tulisi väkisin päälle. Alhaalla, jyrkimmän mäen loppupuolella hevonen pisti lopulta laukaksi päästäkseen pois kuorman alta. - Tähän pittää tehä huomiseksi jarrut reen jalaksiin. Ei hevonen jaksa ite pijätellä, kun lasketaan isommilla kuormilla, selitti isä tulevaa työnkuvaa. Jarrut reenjalaksiin? Minkähänlaiset ne on, mietin, mutta en saanut kysytyksi asiasta sen tarkemmin. Varsitielle päästyämme ilta alkoi pimentymään. Vielä oli reilu kilometrin matka lanssille järven rantaan, jonka hevonen kävellä kopsutteli helpon näköisesti. Kevyt kuorma ja reen jalasten raiteet kiiltävällä jäällä, jonka päällä sileät, teräksiset reen jalasten pohjat liukuivat erittäin helposti. Lanssilla löysimme meidän palstan puille varatun paikan järven jäältä. Pöllit piti pinota, männyt, kuuset ja eri mittaiset omiin pinoihinsa mittausta varten. Siirrettyjen pinokuutiometrien mukaan saisimme ajopalkkamme. Myöskin merkinlyöjä saisi naputella pöllien päihin merkkikirveellään merkit, minkä yhtiön puut oli kyseessä. Uitossahan eri yhtiöitten puut menivät väkisinkin sekaisin. Ne jatkaisivat matkaa keväällä jäitten sulettua uittamalla puulautoissa. Viimeistään Kajaanissa Kajaani Oy ottaisi lautoista omat puunsa tehtailleen ja loput jatkaisivat matkaa kohti Oulua, Oulu Oy:n tehtaille. Tilaa oli varattu lähes 50 metriä. -Saatiin muuten hyvä palsta, van tuo mäentöyräs palstan alapäässä tekköö hankaluuksia. Puutahi pitäsi löytyä parisattaa kuutiota, ajatteli isä puoliääneen, tarkistamatta kuitenkaan, kuulinko minä? Iltasella makoilin sängylläni, kun isä tuli hevosta illastamasta, rojautti olkapäältään pari vanhaa tukkiköysinippua pirtin lattialle, kaiveli työkalukaapistaan hohtimet, rautalankaa ja joitain muitakin työkalujaan. -Alako jarrujen teko, totesi isä. Olin unohtanut koko asian jo siellä metsässä, kun ihmettelyni jarruista lakkasi vaivaamasta päätäni. Ensiksi isä mallaili reitensä ympärille väljähköä köysilenkkiä, vajaan metrin pituista. Reisi vastasi suunnilleen tukkireen jalaksen paksuutta kaplaksen kohdalla. Kun mitta tuntui lopulta sopivalta, teki viereen toisen samanlaisen. Reilun vaaksan mitan verran köysisilmukan päästä, ompeli kaikki neljä köyttä tiukasti yhteen rautalangalla. Alkoi kiertää köyttä tiukasti köysinipun ympärille. Tuli mieleen hirttoköyden solmu, jollaisia olin nähnyt lännen sarjakuvissa, kun rosvoja hirtettiin. Paksua köysimakkaraa tehtiin parin vaaksan verran. Siten jäi toiseenkin päähän samanlainen kaksinkertainen köysilenkki, kuin aloituspäähänkin tuli. -Tämä köysipunos pannaan takareen jalaksen etupuolelle. Tuosta silmukka toisen läpi ja siihen puukalikka lukoksi. Jarru jää kiinni reenjalaksen kaplaaseen. Mäen alla lyyvvään kalikka irti kirveshamaralla ja jarru on auki. -Sinä soat olla jo huomenna jarrumiehenä. Näin sain ihan uuden vastuullisen tehtävän jarrumieheksi. Seuraavana aamuna oltiin jo metsässä, vaikka oli lähes pimeää. Olihan tammikuun loppupuolta ja päivän pituus ei ollut vielä jatkunut kovinkaan paljoa. Ensimmäinen aamukuorma tehtiin eilisiltä jäljiltä, niukan valon vuoksi. Kuorman teossa piti olla huolellinen. Etummaisen pöllivarvin pölleihin piti kiertää tukkiköysi joka toisen kerroksen pöllien päitten ympäri ja köyden päät sidottiin sivuilta vauhkanoitten runkoon kiinni. Tällä oli tarkoitus estää pöllejä liukumasta jyrkässä rinteessä hevosen jaloille ja päälle, varsinkin, jos sattuisi tulemaan äkkipysäys, kuorman tarttuessa johonkin esteeseen. Toinen ja kolmas pöllivarvi pysyi sitomatta ensimmäisen varvin takana. Siirryttiin kuorman kanssa mäentöyrään reunalle. Pysäytettiin hevonen juuri ja juuri ennen kuin kuorma olisi valtautunut hallitsemattomasti painovoiman vietäväksi. Asetettiin jarrupunokset takareen jalasten eteen siten, että kuorman lähtiessä liikkeelle, ne jäisivät sopivasti jalasten alle, unohtamatta asettaa lukituskalikoita köysisilmukoihin.

7 Joulukuu 2012 TIMONIEMEN NETTI 7 Piti olla huolellinen, että puukalikat eivät tipahtaneet irti ennen kuin kiristyvät kaplaisiin. Soo! Kuului isän komento hevoselle ja kuorma nytkähti liikkeelle. Havaintojeni mukaan molemmat jarrut tarttuivat takareen kaplaisiin, niin kuin pitikin. Köysipunokset alkoivat aurata tieuralla ollutta lunta ja jostain raiteelle osuneesta mättäästä pöllähti marjan varsikkoakin näkyville. Kuorma laskeutui huomattavasti rauhallisemmin alas, mitä edellisen illan ensimmäinen kuorma. Lisäksi hevonen osasi jarruttaa omalla vastustamisellaan kuorman liiallista vauhtiin kiihtymistä, tietenkin suitsimiehen antamien ohjeitten mukaan. Mäen alla irrotettiin jarrujen lukituskalikat ja matka saattoi jatkua kohti varsitietä ja lanssia järven jäällä. Päivän valjettua ajettiin palstatie palstan perille asti ja tehtiin pohjakuorma sieltä. Sitä täydennettiin eilisiltä kovemmilta jäljiltä, joka ei enää ollut niin upottava ja pehmeä, kuin ensimmäisillä kuormilla. Toinen ja kolmas palstatie "poletettiin" hevosella sitten myöhempinä päivinä. Aamulla oli eväsreppu ja heinäsäkki hevoselle jätetty erään kelopökkelön juurelle. Isällä oli tarkoitus tehdä kahvitulet tähän pitkään kelon kantoon. Oli aikalailla pakastunutkin ja pieni lisälämmin kahvinjuonnin ajaksi ei tuntunut yhtään pahalta ajatukselta. Samalla hevonenkin sai huilata hieman pitemmän paussin ja puraista omia eväitään. Kahvia juodessa ihasteltiin parin metrin päässä olevaa tosi isoa pöllitaapelia. Vahvojen pohjapuitten päälle oli laitettu puolikymmentä pölliä rinnakkain molempiin päihin, sekä saman verran keskivaiheille. Niitten päälle oli taas ladottu puolenkymmentä nelimetristä pölliä molemmille reunoille. Näin taapelin alla pääsi ilma kiertämään ja alakerroksetkin kuivumaan paremmin. Sitten olikin ladottu täydet rivit vieri viereen kaksi metrisiä "nelosten" päälle ja nelosten päälle taas "kakkosia" täysi rivi. Taapelilla oli korkeutta reilut puolitoista metriä. Vanhana metsätyömiehenä isäni ihmetteli hieman sitä vaivaa, minkä pöllintekijä oli nähnyt taapelia latoessaan. Varsinkin tuoreet nelimetriset, kuin pienet tukitkin olivat varmasti olleet painavia ja nila- aikaan liukkaita käsitellä ja nostella korkean taapelin päälle. Nyt kun sen päällä oli vielä kuusi- seitsemänkymmentä senttiä lunta kattona, koko rakennelma näytti kuin pieneltä aittarakennukselta. Kun päivän viimeistä kuormaa lähdettiin viemään rantaan, kelopökkelö savusi hieman, liekkejä ei enää näkynyt. -Tuoko jää tuohon? Kysäisin isältä. -Näkkyy sammuvan itestään. Iltatoimien aikaan jouduin pistäytymään vielä ulkona navetan päädyssä olevassa ulkohuussissa. Ilma oli kuulas ja samalla ihmettelin, miten kirkonkylän valot kajastavat reilun parinkymmenen kilometrin päästä, korkean vaaran takaa. Kauaa en asiaa ihmetellyt, kun vilu ramahteli hartioissa ja muutenkin piti joutua yöpuulle, että jaksaisi taas huomenna nostella pöllejä rekeen ja reestä pinoon lanssilla. Kolmannen päivän aamuna, kun menimme palstallemme ja lähestyimme eilistä tulentekopaikkaa, jättääksemme eväsrepun eiliselle nuotiopaikalle, ensimmäinen havainto oli, että mitäs outoa tässä paikassa oli? Kelo oli ainakin kaatunut. -Jumaliste, taapeli palanut! Jäljellä oli vain savuava laaja hiillos ja lumet olivat sulaneet lähes aarin alalta. Hetken ihmeteltyämme totesimme, että kelo oli syttynyt uudelleen ja palanut juuresta poikki, kaatunut sitten päin pöllitaapelia ja sytyttänyt koko taapelin palamaan. Ne eilen iltaiset "kirkonkylän valot" olivatkin tämän palavan taapelin tulenkajoa. Mukanamme olevilla lumilapioilla viskelimme ehjästä lumirintuuksesta lunta hiillokselle kuin kissat, peittääkseen jätöksensä, mutta lumi sulikin hetkessä ja pölläytti vain ilmoille sakeat höyrypilvet. Pelkäsin, että jos nyt työnjohtaja hiihtelee palstallemme katsomaan, miten puunajo edistyy, niin olemme lirissä. Ainakin maksattaa taapelin puut ja se voi tulla kalliiksikin. Koko päivän pohdin mielessäni tapahtunutta ja tunsin ainakin osasyyllisyyttä taapelin tuhoutumiseen. Menihän siinä kymmenkunta pinokuutiota Metsähallituksen paperi- ja sellupuita taivaan tuuliin. Mitä lie isä ajatellut? Ei ainakaan virkkanut mitään. Neljäntenä päivänä hiillos alkoi jo jäähtyä ja peittelylumetkaan eivät enää kaikki sulaneet. Teimme hiilloksen paikalle hevosen taukopaikan, missä pureskella heinäannostaan. Työnjohtajaakaan ei näkynyt palstallamme ja selvisimme siitä vahingosta pienellä säikähdyksellä kuin koirat veräjästä. Mäen rinne tuotti jatkuvasti ongelmia. Lumet olivat jo valuneet tieltä alas jarrupunosten mukana. Esille oli tullut kiviä, soraa, multaa ym. maaperään kuuluvaa kivennäismaata. Jarruja ei oikeastaan enää tarvittu. Sora ja kivet jarruttivat sekä etu- että takareen jalaksissa. Tuli uusi ongelma. Koska rinne oli kalteva sivullekin päin, kuormat pyrkivät vierimään myös sivulle. Jäin joittenkin kuormien vientiajaksi kuokkimaan yläpuolen jalakselle raideuraa syvemmäksi, ettei kuorma luisuisi sivulle. Kivet tulivat esteeksi, enkä voinut niille mitään. Isä laittoi minut viemään pöllikuormaa lanssille ja jäi itse parantelemaan tien raidetta rinteeseen. Kuorman purku sujui minultakin ihan näppärästi. Kesän yli kuivuneet kuusipöllit tuntuivat jopa kevyiltä kokoonsa nähden. Suurimmat tyvipöllit sain laittaa pinon alaosiin. Paluumatkalla kuulin aisakellon kalkkeesta kuorman olevan tulossa vastaani. Olin väistämisvelvollinen tyhjällä reki- ja vauhkana yhdistelmällä metsään päin mennessäni. Aloin ohjata hyvissä ajoin hevosta pois varsitien pääraiteilta. Vedin suitsista oikealle, mutta hevonen käveli vain keskellä tietä, vaikka pää vastautui jo oikeanpuoleisen aisan päähän. Vastaan tuleva kuorma lähestyi lähestymistään, enkä saanut hevostani tottelemaan ja siirtymään pois kuorman tieltä. Lisäksi kuormahevoselle alkoi loiva vastamäki ja pelkäsin, että jos se joutuu pysähtymään siihen nousuun, niin se ei lähde siitä enää uudelleen liikkeelle. Matkaa oli enää kymmenkunta metriä, kun hevoseni vihdoin suvaitsi siirtyä oikealle.

8 8 TIMONIEMEN NETTI Joulukuu 2012 Etureki seurasi perässä, mutta takareki jäi varsitien raiteille. Nyt tulimme kylkimyyryä kuormahevosta vastaan. Kiskoin lisää hevostani ohjaksista siirtymään lisää oikealle, mutta hevonen oli sitä mieltä, että tämä pieni väistö saa riittää Kuin ihme olisi tapahtunut, myös takareki ehti juuri ja juuri nousta pois varsitien raiteilta ja niin oli hevoskolari vältetty. Huokaisin jo helpotuksesta, kun kuormahevosen takareen ja minun tyhjän takareen pankkojen päät törmäsivät toisiinsa. Kuului ilkeä rusaus ja olin varma, että sen kuormahevosen takareki nyt ainakin hajosi. Omani näytti ainakin ensi vilkaisulla ehjältä. Kun kuorma ei pysähtynyt, jatkoin minäkin matkaani. Takaani kuului tutun kotikylän miehen manailu: -..rkele,...tana, kaikkia...vetin kakaroita sitä laitetaankin savotahommiin... osata ees hevosta ajaa Mainitsin isälle kolarista ja hevosen änkyröinnistä. Pian sen tapahtuman jälkeen saimme ajettua kaikki pinotavarat siltä palstalta ja siirryimme tukin ajoon, tai isä toimi hevosmiehenä, minä pääsin jo ikämies Hanskille tukintekokaveriksi. TEKOMIEHENÄ Hanski asui savotan kämpällä, joka oli puolentoista kilometrin päässä kotimökiltämme. Isä ja minä asuimme yönseudut kotonamme. Aluksi isä ja Hanski sopivat, ettei ruveta kilpailemaan toisten porukoitten kanssa. -Poikakaan maha vielä jaksaa täyttää miehen reikää, tarkoittaen minua. Tehhään se mikä kohtuuvvella keritään. Se tuntui sopivan molemmille miehille. Ensimmäinen palsta saatiin uudelleen, sama mistä ajoimme ensimmäiseksi pinotavarat rantaan. Ajomatkaa tuli jälleen yli kaksi kilometriä. Hanskilla oli Homelite moottorisaha, millä tukkipuut kaadettiin ja katkottiin. Tukkirungot kaadettiin yhdessä, ettei nuori poika jää vahingossakaan kaatuvan tukkipuun alle. Tyveltä olisi aina ehtinyt karkuun, vaikka puu olisi lähtenyt kaatumaan vääräänkin suuntaan. Työmenetelmät olivat vanhat, mitkä miehet olivat itse oppineet vuosien kuluessa. Tukkipuun tyveltä lapioitiin lumet marjanvarsikkoon asti. Sitten tyveen hakattiin kaatokolo kirveellä siihen suuntaan, mihin tukkirungon haluttiin kaatuvan. Hanski käynnisti sahan ja alkoi sahata puuta poikki tyveltä. Syntyneeseen terärakoon lyötiin puukiilaa, ettei puu kallistua retkahda väärään suuntaan. Minä työnsin kirvestä apuna käyttäen runkoa kaatosuuntaan, sen minkä jaksoin. Hanski osasi valita aina kaatosuunnan siten, ettei runko karannut kertaakaan omille teilleen. Hanski toimi mittamiehenä ja jakoi rungot tukeiksi parin metrin pituisen mittakepin avulla, johon oli merkitty jalkamitat, sekä latvuksia varten kahden metrin pituus, jolla mitattiin ns. "latvat". Kun rungot oli karsittu, mitattu ja merkitty katkaisukohdat, Hanski käynnisti taas moottorisahan ja katkoi puut koneen voimalla. Minun tehtäväkseni jäi karsia runkoja kirveellä. Vanhan petäjän vahvaa latvaoksaa sai lyödä useammankin kerran, ennen kuin sen sai poikki. Tukkikuusissa karsiminen aloitettiin latvasta, koska oksat olivat vinosti tyveen päin, niin silloin jäi paremmin tilaa heilutella kirvestä. Runkojen katkomisen jälkeen tukit ja latvapöllit piti kääntää ja karsia vielä myös alapuolelle jääneet oksat. Hevosen tullessa palstalle, aisakello ilmoitti omalla moikahtelullaan oman hevosen olevan tulossa. Hanski kävi auttamassa isääni kuorman teossa ja sai Pentti Kyllönen huhtikuussa 1965 samalla kertoa, mistä seuraava kuorma olisi otettavissa. Ennen hevosen tuloa palstalle, ehdittiin kaataa seuraavan kuorman rungot ja niin minulle riitti runkojen karsimista myös kuorman tekoajaksi. Puolen päivän maissa nakattiin rukkaset lapasineen tukille ja istahdettiin niitten päälle nauttimaan päiväkahvit termospulloistamme. Voileivät eivät käyneet eväiksi, sillä ne olisivat olleet "tinajäässä". Joitain nisupaloja oli kahvin lisäksi eväinä. Nuotiota ei tehty kertaakaan. Hanski poltteli kahvin päälle tupakan. Tarjosipa minullekin ja pian rohkenin ottaa palstalle mukaan myös omankin piippuni, jolla olin poltellut salaa "Rettingin sekoitus" nimistä piipputupakkaa. Kun minulla loppui piipputupakat, Hanski lupasi tuoda uuden topan savotan kämpältä seuraavana aamuna. Hän tuumi: -Mikä se on sellainen savotalainen, joka ei saa vetästä savuja kahvin päälle. Yhteistyömme sujui moitteettomasti. Kauan ei istuttu ja tarinoitu kahvillakaan, sillä pakkasta oli jatkuvasti kahdenkymmenenviiden asteen paikkeilla.

9 Joulukuu 2012 TIMONIEMEN NETTI 9 Mielelläni aina aloitin karsimistyöt, että sain taas itseni lämpimäksi. Hevonen veti keskimäärin parikymmentä tukkia kerrallaan rantaan. Iltasella teimme valmiiksi tukit aamukuormaa varten ja vasta sitten lähdimme pimeällä hiihtelemään majapaikkoihimme. Minä kotiini ja Hanski savotamme kämpälle. Isä oikaisi hevosineen suoraan kotiin, päivän viimeisen kuorman purettuaan lanssilla. Aamulla pääsin palstalle hevosen vetämällä tukkireen pankolla istuen, sukset kainalossa ja selässä kahvireppu. Sitä ennen oli syöty tukevat aamuset: keitettyjä perunoita, läskikäristystä, ruisleipää, voita ja maitoa, ensiksi tietysti aamukahvit. Läskikäristyksen tilalla oli useinkin sianlihakastike tai tuhti lihakeitto. Iltaisin, kun tulin kotiin viiden maissa, toisinaan myöhemminkin, ruoka maistui taivaallisen hyvältä. Ja sitä upposi meikäläiseen helposti kukkuralautasellinen, leivät ja muut lisukkeet päälle. Ruokahuollon hoiti äiti, muitten talous ja navettatöittensä ohella. Sekin savotta loppui aikanaan ja istuttiin savotan kämpällä terävässä päässä tilillä. Loppujen lopuksi kassöörin mukaan olimmekin tehneet ihan hyvän tuloksen, toisiin porukoihin verrattuna, vaikka tarkoituksemme ei ollut kilpailla toisten porukoitten kanssa millään tavalla. Isäni sai hevosmiehenä suurimman potin, Hanski saha ja mittamiesvastuineen oli toisella sijalla rahapotin jaossa. Minulle isä ja Hanski ehdottivat ikäni vuoksi jonkinlaista soviteltua viittätoista markkaa päivältä. Savotan pomollekin se tuntui sopivan. Minä en osannut sanoa siihen mitään. Työpäiviä kertyi lähes 30 tukinteosta ja niin sain taskuuni nelisensataa markkaa, joka oli suurin summa, minkä olin saanut pitää omana rahanani lompakossani. Pentti I V Kyllönen, Kuopio Timoniemen työseura pääsi tutustumaan Kalevalan kuntoutuskodin toimintaan ja tiloihin. Kiitokseksi työseuralaiset esittivät muutaman kevätlaulun, Saimi Haverinen lausui kaksi runoa ja Pirkko Sakki luki Aino Kuusiston muistelmista vanhoja juttuja Timoniemen kylän elämästä. Lopuksi laulettiin yhdessä kuntoutuskodin asiakkaiden kanssa vanhoja koululauluja. Kuhmon Kalevalan kuntoutuskoti on sotaveteraaniemme kuntoutus ja hoitopaikka, mutta se tarjoaa palvelujaan myös muillekin ihmisille. Tarjolla on suolahuonehoitoa, jalkahoitoa ja erilaisia hierontoja. Timoniemen Netissä N:o 34/2011 kerroimme myös Kalevalan kuntoutuskodin toiminnasta. Teksti ja kuva Pirkko Sakki Kuvassa Timoniemeläisiä, eturivissä Leo, Saara, Toini ja Eevi Takarivissä Saimi, Olga, Ritva ja Elsa sekä kuntoutuskodin virikeohjaaja Elina Pyykkönen

10 10 TIMONIEMEN NETTI Joulukuu 2012 Saimi ja Leo Haverinen viettivät kultahääpäiväänsä viime kesänä. Netin toimitus tuli uteliaaksi ja kyseli, kuinka silloin yli viisikymmentä vuotta sitten nuoret tutustuivat. Saimme ihania kertomuksia Saimi ja Leo Haveriselta, Eevi ja Onni Maliselta sekä Maija ja Unto Tähkävuorelta. KIITOS myös vanhoista valokuvista. Pirkko Sakki ON SIITÄ VUOSIA VIISI JA NOLLA VAIKKA ELÄMÄN MYRSKYT OVAT MYLLERTÄNEET YHÄ TAHDOMME YHDESSÄ OLLA USKOLLISUUS, LUOTTAMUS, RAKKAUS OVAT HYVIÄ LÄÄKKEITÄ SIIHEN NÄIN TOINEN TOISTAMME TUKIEN ME YHDESSÄ VANHENEMME Kirjoitti Saimi OLIPA KERRAN - JA ON VIELÄKIN Syyskuun ensimmäisenä vuonna 1950 Turun Suomalaisen Yhteiskoulun kuudennelle. C-luokalle, lukion ensimmäiselle, tuli Perniön Yhteiskoulusta oppilaita, joukossaan Unto Tähkävuori. Me turkulaiset, jotka olimme käyneet TSYK:ta jo silloisen keskikoulun verran, tarkkailimme uteliaina uusia tulokkaita ja kummastelimme varsinkin heidän murrettaan. Kun tyttökaverini kanssa iltapäivällä kävelin Kauppiaskatua alas, totesimme, että Perniön pojat olivat ihan kivoja, mutta voi kamala, miten ne puhuivat! Mielessäni välähti, että pahinta mitä voisi ajatella olisi joutua naimisiin Perniön murretta puhuvan kanssa. Unton ja minun yhteinen koulunkäynti oli alkanut, ja jatkui sitten aina vuoteen 1990 asti. Mutta palataan kuitenkin vielä 1950-luvulle. Abikeväänä 1953 alettiin seurustella, tultiin ylioppilaiksi, ja kuinka ollakaan, vuoden päästä mentiin naimisiin. Kouluttauduttiin Turun Opettajakorkeakoulussa kansankynttilöiksi, minä ensin, Unto paria vuotta myöhemmin pakattiin kimpsumme ja kaksi poikaamme ja tultiin Kuhmon Kuusamonkylän koululle töihin. Yhteinen koulutie siis jatkui. Kuusamolla oli uusi kaunis koulurakennus ja opettajaperheelle hulppea asunto parvekkeineen kaikkineen. Se oli meille oikein paratiisi, vaikka koululle ei ollut tietä eikä sähköä. Olipahan järvi äärellä, hyviä, avuliaita kyläläisiä ja runsaasti mukavia oppilaita, kahdelle opettajalle yhteensä viitisenkymmentä. Ja meillä oli nyt ensimmäinen oikea koti, jossa leikimmekin kotia 20 vuotta, ja perhe kasvoi vielä kolmella paljasjalkaisella kuhmolaisella. Tuoreet ylioppilaat Maija ja Unto v.1953

11 Joulukuu 2012 TIMONIEMEN NETTI 11 Haikein mielin muutimme sitten kamppeemme Timoniemen Ainolaan kesällä 1978, kun edelliset asukkaat, Sileniukset tarjosivat taloa ostettavaksi. Töissä käytiin edelleen Kuusamolla, paitsi minä Timoniemen koululla ne kaksi vuotta, , kun olin täällä viransijaisena. Unton ja minun koulutiet erkanivat 1990, kun Kuusamon koulu lakkautettiin. Unto jäi eläkkeelle 1994 Timoniemeltä, minä Hallasta Timoniemen Ainolasta tuli pitkäaikainen pesäpaikka meille muuttolinnuille. Kahdeksan vuotta sitten teimme Unton kanssa häämatkan Unkariin. Oli jo aikakin, sillä 50 vuotta aikaisemmin häämatka oli supistunut Turun kaupunginbussi 3:n reittiin Maistraatista Puutarhakatu 47:ään, Unton appelaan. Vastikään totesimme, että olemme olleet avioliitossa 58 vuotta. Kysyykö joku pitkän liiton salaisuutta? No,..mutta suurin kaikista on rakkaus Ja Lutherin tapaan: Mitä se on? No, kun haluaa olla yhdessä ja haluaa yhdessä toisen kanssa tehdä erilaisia asioita, kuten halkoja, pyykinpesua, kasvimaan hoitoa, ruoanlaittoa, konserteissa käyntiä Minun Oma Aikani on meidän omaa aikaa. Maija Tähkävuori EEVIN JA ONNIN YHTEISTÄ TAIVALTA Näin se suurin piirtein alkoi: Tapasimme maatalousseuran hiihtokilpailuissa ja nuorisokerhon pikkujoulussa. Sitten sain Onnilta joulukortin. Alkukesästä tapasimme Korkeamäen tanssilavalla. Onni tuli vesistöä myöten venemoottorilla. Minä ajelin polkupyörällä. Olimme useasti kesän aikana yhdessä. Sen aikainen hitti oli:"oi, jos oisit kultaseni kissanpentu vain. Yksin sua hoitelisin, eikä kukaan muu. Enkä sua luovuttaisi kenellekään enää." Näin se rakkaus alkoi ja voimistui. Tuli talvi ja yhteydet harveni. Ei ollut Koskenkylälle tietä eikä puhelinta. Mutta kirje se kummasti kulki joka toinen viikko. Kun tuli helmikuinen perjantai-ilta vuonna 1955, Onni hiihteli umpihangessa Kantolaan kysymään tyttöä puolisokseen. Isä oli heti sanonut, että mikäs siinä. Äiti oli vähän estellyt, että liekö siitä sinulle, kun on noin nuorikin. Mutta äidin tuntien hän oli mielissään, kun sai viidennen tyttären turvallisesti avioon. Onni tuli posket hehkuen luokseni ainoaan kamariimme ja sanoi: Huomenna lähdemme Kajaaniin kihlamarkkinoille. Ei ollut morsiamella rahaa sormukseen. Mutta Onni raavaana miehenä oli ollut savottatöissä. Hän osti sormukset ja minulle kaulaketjun. Kävimme valokuvassa ja Onni kävi "pitkäripaisessa" ja osti isälle tuliaispullon. Sitä isä säilytti jyvälaarissa, että ei joutunut vääriin käsiin. Tuli kevät ja kukkui koivikon käki. Valmistelimme vihkiäisiä. Meidät vihittiin Kuusiston pihapiirissä kirkkoherra Huttusen toimesta. Oli sukulaisia ja naapureita vieraanamme. Niin alkoi yhteiselämä Onnin ja hänen vanhempiensa kanssa, kuten siihen aikaan oli tapana asua. Eevin ja Onnin kihlakuva Vuosien varrella, työn lomassa syntyivät rakkaat lapsemme toivottuina. Olimme heistä iloisia. Koulun ja opiskelun myötä he ovat hyvin sijoittuneet työelämään. Meillä on takana elämäntyö ja olemme kahden ja nautimme eläkepäivistä. Olisiko aihetta muuhun kuin kiitokseen. Tämän ajan tilannetta kuvaa Voitto Hokkasen runo: Tässä me istumme sinä ja minä monien vuosien väsyttäminä. Kuitenkin onni on lähellä tässä kuin kenkä kantaa hiertämässä. On yhdessä koettu huonot ja hyvät. Yhä on säilyneet tunteemme syvät. Näin kuluvat vuodet. Sinä ja minä olemme pysyneet läheisinä. Enää ei vastukset pelota meitä. Näin päätimme kerran: kuljemme samoja teitä. Nyt kätemme ryppyiset ristimme juuri, sillä Luojan antama armo on suuri. Tämän kirjoitti Eevi, Onnin myötävaikutuksella

12 12 TIMONIEMEN NETTI Joulukuu 2012 Kuten yleensäkin, kesät vierivät eteenpäin vähän turhankin nopeasti. Huomasin, että minun täytyisi jo valita mille rippileirille haluaisin. Kun valinta Paloniemen kesäriparista oli jo mielestäni selvä, aloin kuulla juttua Ranskaan tehtävästä reissusta. Kohautin aiheelle vain olkiani, ja en aikonut lähteä sinne. Kuitenkin ihmiset alkoivat kiinnostua matkasta ja lähtijöitä oli jo yli 30, joten matkasta tuli mahdollinen. Sanoin matkasta ohimennen äidille, joka innostui asiasta oikeastaan ensin enemmän kuin minä. Juttelimme aikamme ja tein sitten päätöksen, että haluankin nähdä maailmaa ja lähteä Ranskaan. Ja siitä se sitten lähti klo Joukko väsyneitä, mutta innokkaita nuoria ja aikuisia jätti hyvästejä kotiväelle ja nousi linjaautoihin. Ajoimme ensin Oulun lentokentälle, jossa odottelimme lentoa ensin Helsinkiin. Sieltä lähdimme lennolle kohti Geneveä. Kun pääsimme perille Geneveen, saimme oman kaksikerroksisen bussin, jolla matkustimme kohti Taizéa. Matkustajat olivat jo sen verran nälkäisiä, joten pysähdyimme matkalla hankkimaan jotain naposteltavaa pienestä kaupasta. Taizén ilmasto oli meille Suomen kylmästä kesän alusta tulleille kuin unelmaa, lämpöä noin +35 astetta! Eka ilta oli aika uuvuttava. Ruoassa oli totuttelemista, vessat ja suihkutilat piti etsiä, löytää omat parakit ja vaihtaa viileämpää vaatetta päälle. Seuraavina päivinä Taizé tuntui jo melkein kotoiselta, ruoka maistui, ihmiset olivat lämminhenkisiä ja sosiaalisia. Kerkesin tutustua moniin uusiin ihmisiin ja entisetkin tutut tulivat läheisimmiksi, kuin olisin osannut kuvitella. Meillä oli melko aikataulutetut päivät, jotka näyttivät suurin piirtein tältä *08.15 Aamurukous kirkossa *Aamupala *10.00 rippikouluopetusta *12.20 keskipäivänrukous *13.00 lounas * rippikouluopetusta *19.00 päivällinen *20.30 iltarukous Illat vietettiin joko parakeissa, puistossa tai Oyakissa, johon kaikkialta maailmasta tulleet nuoret kokoontuivat. Kirkossa käynti oli ihan erilaista kuin Suomessa, koska istuttiin lattialla, laulettiin monella eri kielellä sekä hiljennyttiin moniksi minuuteiksi tuhansien muiden ihmisten kanssa. Kuten varmaan joka reissulla, tälläkin, sairasteltiin. Moni nuorisoryhmästä oli vuoteenomana muutaman päivän, mutta aika vähillä vahingoilla kuitenkin päästiin. Viisi päivää Taizéssa meni kuin siivillä, joskin kuumuuteen meinasi välillä mennä jo hermot. Viimeisenä iltana oli aika haikea olo itse kullakin, mutta jokainen tiesi, minne mentäisiin seuraavaksi.

13 Joulukuu 2012 TIMONIEMEN NETTI Bussi starttasi vähän yli kahdeksan ja lähdettiin kohti Pariisia. Matkaa oli noin 400kilometriä ja suurin osa nukkui matkan ajan. Majoituimme vähän matkan päähän Pariisin keskustasta ja tutkiskelimme aulaa ja hotellihuoneita, jotka olivat pieniä, mutta mukavia. Toisin kuin olin luullut, menimme paikallisjunalla jo ensimmäisenä päivänä katsomaan nähtävyyksiä. Sain vihdoin nähdä Eiffel-tornin ja se hetki oli mielestäni arvokas muisto tulevaisuuteenkin. Seuraavat kaksi päivää käytimme Pariisissa shoppailuun ja nähtävyyksiin. Kävelimme ympäri kaupunkia kierrellen. Kävimme päivien aikana Notre Damen kirkossa, Riemukaarella, Eiffel-tornin juurella, Starbucks-kahvilassa ja kuuluisalla Champs Elyseeskadulla. Pariisista lähteminen oli paljon helpompaa, kuin Taizésta, sillä oli jo niin väsynyt ja innoissaan ajatuksesta, että pääsee kotiin. Alkoi pitkä paluumatka. Lopulta päästiin takaisin Kuhmoon ja nähtiin kaikki läheiset jotka olivat vastassa. Oli ihana päästä takaisin omaan kotiin ja omaan huoneeseen, olemaan ihan rauhassa ja yksin. Silti en kadu, että lähdin tuolle reissulle, sillä se avasi silmiä moneltakin kannalta. Kaikin puolin aivan loistava rippikoulu Teksti ja kuvat Leila Jokelainen KOULUN KUULUMISIA Lukuvuonna Timoniemen koulua käy 28 oppilasta, joista neljä on esikoululaisia. Koululle saatiin täksi lukuvuodeksi Hietaperän kanssa yhteinen tuntiopettaja Tarja Heikkinen, joka opettaa Timoniemen koululla maanantaisin ja keskiviikkoisin 3 4 luokkalaisia. Muina päivinä hän opettaa Hietaperän koululla. Eija Korpivuoma opettaa 0 2 luokkalaisia ja Maija Penna 3 6 luokkalaisia. Opettaja Hillevi Ruokoja käy opettamassa englantia tiistaisin ja torstaisin ja Ari Kyllönen opettaa puukäsitöitä kolme tuntia tiistaisin. Erityisopettaja Tiina Ahtonen on maanantaisin kolme tuntia Timoniemen koululla. Keittäjänä/siivoojana/talonmiehenä työskentelee edelleen Eeva Pääkkönen ja koulunkäyntiavustajana/ip - ohjaajana Teija Haverinen. Timoniemen koulun lukuvuosi pyörähti käyntiin metsäisissä merkeissä. Koululaiset keräävät joka syksy kasvikansion ja tänä vuonna oli vuorossa yleisimmät puut. Perusopetuksen suunnitelmaan kuuluu, että jokainen oppilas käy ainakin kerran peruskoulun aikana tutustumassa Kuhmon Lauttavaaran luontokoulumetsään. Niinpä Timoniemen koululaisten oli oivallinen hetki käydä tutustumassa tähän kyseiseen paikkaan. Lauttavaaran luontokoulumetsä on Metsähallituksen näyteikkuna luonnon monimuotoisuuteen ja nykyaikaiseen ympäristöarvoja korostavaan metsien käsittelyyn. Lauttavaaran luontokoulumetsä on suunniteltu luonto-opastus- ja opetuskäyttöön, mutta sopii myös jokamiesretkeilyyn. Luontokoulumetsässä on 2,5 km pituinen luontopolku. Sen varrella on numeroituja tehtäväalueita, jotka on valittu siten, että luonnon monimuotoisuus tulee esille mahdollisimman laajasti. Monipuolinen kasvi-, sieni- ja eläinlajisto tarjoavat ihanteellisia opetusmahdollisuuksia kaikkina vuodenaikoina. Seuraavalla viikolla oppilaat saivat tutustua metsänantimiin Pro Agriasta tulleen oppaan avulla. Koululaisten syksyyn kuuluu olennaisena myös yleisurheilukilpailut, jotka järjestettiin tänä vuonna toisen kerran niin, että jokainen oppilas osallistui 60 m:n juoksuun, pituushyppyyn ja pallonheittoon. Jokaisen lajin tulos pisteytetään ja sen mukaan jaetaan mitalit. Mitaleita ropisi Timoniemen koululle runsas määrä ja sukkulaviestin pokaali suuntasi jälleen kerran Timoniemen koululle. Koulun omaan opetussuunnitelmaan kuuluu tänä lukuvuonna mm. seuraavia teemoja: oppilaiden osallisuus, yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen ketään ei jätetä yksin, kummioppilastoiminta, KiVa koulu ohjelma, LiikaHa hanke ja liikkuva koulu hanke, hymytyttö ja hymypoika patsaat, mediakasvatusprojekti: koululehden ideointi ja toteutus ja 6 lk:n oppilaille ATK:n opetusta 8 h Kontion koululla, Kalevala yhdistävä hanke: teemana Kalevalan henkilöt, Sampo ja maailman synty. Timoniemen koulun oppilaille saatiin viime keväänä oma koulumummo ja ukki. Tähkävuoren Maija ja Unto lupautuivat toimimaan koulun isovanhempina. Koululaiset ovat saaneet vierailla heidän puutarhassaan ihastelemassa, tuoksuttelemassa ja maistelemassa tomaatteja, herneitä, viinimarjoja ja lasten suursuosikkeja jättimäisiä puutarhavadelmia. Kuudennen luokan oppilaat kävivät myös keräämässä ja kuorimassa herneet mummon ja ukin apuna. Mummo ja ukki ovat käyneet pitämässä koululla oppilaille mukavia tarinatuokioita. Teija Haverinen

14 14 TIMONIEMEN NETTI Joulukuu 2012 Meidän koulu jatkuu Hernetalkoot Koulun mummo ja ukki Maija ja Unto Tähkävuori KOULUN MUMMON JA UKIN JOULUMUISTELOT Viime joulun alla koulun mummo Maija ja ukki Unto saapuivat koululle mukanaan tarinoita heidän joulumuistoistaan. Maija mummo näytti aluksi valokuvan, jossa hän on kuusivuotias. Kuva on otettu talvisotatalvena, kun pikkuisen Maija-tytön perhe oli vierailulla tädin luona, joka omisti kameran. Kuvassa Maija-tytöllä on suuret huopikkaat, koska tuolloin ostettiin lapsille aina kengät, joissa on kasvunvaraa. Maija muistaa todella hyvin erään joulun, jolloin hän oli viisivuotias. He asuivat Helsingissä puutalossa, jossa oli yksi huone ja heitä asui siinä kaksi aikuista ja kaksi lasta. Huoneistossa oli yksi ikkuna, uuni ja tietysti ovi. Sitten oli sänky, jossa Maijan äiti ja isä nukkuivat. Maijan sänky vietiin aina päiväksi pois, se oli niin kutsuttu pukkisänky. Matti-veli nukkui yöt sängyssä, joka koottiin kasaan kahdesta nojatuolista, jotka asetettiin vastakkain joka ilta ennen Matin nukkumaanmenoa. Tuosta joulusta Maijalle on erityisesti jäänyt mieleen isän tuoma joulukuusi, joka kiinnitettiin kattoon, koska tilaa oli niin vähän. Kuusen koristeena oli vaaleanpunaisesta paperista tehtyjä ketjuja sekä oikeaa tulta loistavat kynttilät. Illan mittaan ovelta kuului koputus ja oven takana seisoi joulupukki luuta kädessä. Pukki kyseli asuuko talossa Liisa ja Pekka? Kun selvisi, että talossa asuukin Maija ja Matti, pukki laittoi luudan pois. Tuona jouluna pukki toi Maijatytölle nuken, koska Maijan vanha nukke Ulla oli mennyt rikki. Pienen tytön ihmetys oli suuri, kun pukilta saatu nukke oli melkein kuin Maijan vanha Ulla-nukke (nukke oli sama, mutta sillä oli uusi pää ja uudet vaatteet). Pukki toi nukelle myös sängyn, jonka päädyssä olevassa kukassa pikku Maija näki tontun sormenjäljet. Matti-veli sai auton, joka meni rikki parin päivän päästä. Oman joulumuistelon päätteeksi Maija mummo luki Kuusamonkylän koululla käytössä olleesta vanhasta lukukirjasta sadun Maija-tontun hammassärystä. Unto-ukki muisteli Kuusamonkylän joulujuhlaa 54 vuotta sitten. He olivat silloin Maijan kanssa nuoria opettajia ja heidän piti järjestää elämänsä ensimmäinen koulun joulujuhla. Joulujuhlaan kuului totta kai joulukuvaelma ja laulut. Joulupukki oli Kuusamonkylällä tuolloin oudon näköinen, musta ja kumarainen. Unto halusi joulujuhlaan jotain uutta ja hauskaa. Niinpä hän päätti, että hullunkuriset tontut esiintyvät. Unto-ukki halusi näyttää millaisia ne tontut olivat ja pyysi minut kaveriksi pukemaan kaksi oppilasta tontuiksi, Riikka Haverisen ja Simo Pääkkösen. Nyt hullunkuriset tontut pääsivät esiintymään myös Timoniemen oppilaille. Tontuille asetettiin hymyilevät naamarit takaraivolle, laitettiin lakit päähän, kaulaliinat kaulaan ja heille puettiin talvitakit takaperin päälle. Jumpanvetäjän ohjeiden mukaan tontut esittivät jumppaa. Tontut olivat hassunkurisen näköisiä, kun esim. heidän piti kumartua eteenpäin, nostaa jalkaa ylös eteen tai pyörittää käsiä eteenpäin (tontut tietysti noudattivat ohjaajan antamia ohjeita kirjaimellisesti). Yleisöllä oli hauskaa seurata hassujen tonttujen jumppatuokiota. Timoniemen koulun oppilaat kuuntelivat mummon ja ukin tarinoita hyvin tarkkaan ja mielenkiinnolla. Lopuksi kaikki saivat laittaa suun makeaksi mummon ja ukin tarjoamasta pussukasta. Teija Haverinen

15 Joulukuu 2012 TIMONIEMEN NETTI 15 Meidän koulu jatkuu RETKI LAUTTAVAARAAN Bussin saapuessa perille, oppilaat kurkkivat jo malttamattomina ulos. Ilmassa on jännitystä. Pihalla odottaa opas ja hänen apulaisensa, labradorinnoutaja Laku. Niin lähdetään matkaan. Opettaja Maija Penna pitää perää. Oppilaat ovat iloisella ja reippaalla tuulella. Sitten opas pyytää kaikkia ottamaan matkan varrelta mukaan jotain pientä, jonka uskoisi kelluvan. Käpyjä, risuja ja muita vaihdellaan tiuhaan tahtiin, mutta jokainen löytää lopulta omansa. Sitten kotvan kuluttua saavutaan pienelle purolle. Pian vesi on täynnä risuja ja männyn käpyjä. Jotkut aarteet uppoavat, toiset jäävät kellumaan. Laku yrittää saada kepit itselleen. Sen jälkeen tutkitaan kääpiä. Ja taas matka jatkuu. Oppilaat saavat nähdä ihan oikean menninkäismetsän. Vihreiden kuusien ja sammalten peittoama metsä on luotu satuhahmoille ja haaveille. Kukaan ei näe menninkäisiä, mutta retki jatkuu hyvissä merkeissä. Tovin kävelymatkan jälkeen saavutaan laavulle, jossa odottavatkin 0-2 luokkalaiset, alaluokan opettajat ja Timoniemen keittiö- ja pihatyövastaava Eeva. Eväitä syödään ja kipeitä jalkoja venytellään rennolla tunnelmalla. Lakukin saa pitää tauon. Ehdittiin sitä jo luullakin, että koirasta onkin tullut orava, kun labradorinnoutajasta paljastuu uusi puoli... Se nimittäin syö käpyjä! Pian jatketaan taas matkaa, pienistä pysähdyksistä välittämättä. Hetken kuluttua ollaankin jo edetty. Mutta ei suinkaan ainoastaan eteenpäin, vaan lisäksi ylöspäin! Nyt seisotaan tundralla, jo aika korkealla. Tutkitaan sammalia ja muita mielenkiintoisia juttuja. Ja munkit paistuu nuotiolla Matkan varrella olemme nähneet kaunista metsää, tutustuneet sen antimiin, saaneet kuulla kiinnostavia asioita ja suorittaa hauskoja tehtäviä, mutta niistä viimeinen oli varmasti hauskin. Oppilaat saavat nimittäin etsiä metsästä jotakin, mitä pienet keijut voisivat käyttää tai omistaa, ja keksiä sille käyttötarkoitus. Lopulta retki on tullut päätökseensä. Kaikilla on ollut mukava ja hauska perjantai. Lopuksi kerrataan retkipäivän tapahtumat ja keskustellaan hauskimmasta kohteesta. Kun bussi viimein saapuu, oppilaat ovat väsyneitä, mutta iloisia. Kaikilla on ollut kivaa retkellä. Sonja Pikkarainen 4 lk. Jonna Pitkänen Rauli Tsutsunen, Minttu Juntunen ja Taina Pikkarainen Santeri Kaijankangas, Alpo Pulkkinen ja Lassi Kyllönen Emma Jokelainen ja Mette Haverinen

16 16 TIMONIEMEN NETTI Joulukuu 2012 Meidän koulu jatkuu URHEILUKISAT Oli pilvinen päivä syyskuuta. Lähdin kotoa kouluun taksilla. Kun olin koululla kävin keittäjältä eväät ja menin odottaman linja-autoa. Linja-auto tuli. Kun saavuimme urheilukentälle odotimme milloin olisi alkulämmittelyn aika. Kun alkulämmittely oli tehty oli vuorossa kisat. Urheilulajit olivat pituushyppy, juoksu ja pallonheitto. Kuudensadan metrin juoksun sai päättää itse. Kun kaikki lajit oli ohi tuli kotiin lähdön aika. Kaikki muut koulut lähti, me oltiin viimeisiä. Palkinnot tuli viikon päästä, Alpo voitti kultaa. Simo Pääkkönen 4 lk. Sukkulaviestin voittanut joukkue edessä vas. Inga Appelgren, Aino Pulkkinen, Juuso Pitkänen, Simo Pääkkönen takana vas. Mari Mustonen, Milla Pääkkönen, Alpo Pulkkinen, Jonna Romppanen MARJAPÄIVÄ Perjantaina 7.9, oli koululla marjapäivä. Koululle tuli Pro-Agrialta Anna-Kaija Kaikkonen meitä opastamaan. Aamupäivällä alaluokkalaiset ja kolmoset menivät metsään Anna-Kaijan kanssa tutustumaan marjoihin, sieniin ja yrtteihin. Kaikki olivat saaneet etukäteen vihkoset ja tarra-arkit. Metsäretken jälkeen voi liimata tarroja vihkoon sen mukaan, mitä esim. marjoja oli nähnyt. Sen jälkeen alaluokkalaiset ja kolmoset tekivät smoothieta mansikoista ja punaviinimarjoista. Ruokailun jälkeen oli 4-6 luokkalaisten vuoro mennä metsäretkelle. Me näimme yrteistä poimulehden, sienistä emme mitään. Löysimme marjoista puolukan, variksenmarjan, juolukan ja tietysti mustikan. Me menimme sen jälkeen sisälle. Liimasimme tarrat vihkoon, saimme kokkausvihon ja postikortteja. Sen jälkeen menimme alataloon. Siellä teimme Anna-Kaijan avustuksella smoothieta. Sitä ennen poimimme viinimarjoja smoothieta varten. Smoothiesta tuli tosi hyvää. Jenny Malinen 5 lk. HOPEAKUUSEN ISTUTUS Puuteeman innoittamina koululaiset istuttivat koulun pihamaalle kyläyhdistyksen lahjoittaman hopeakuusen. Oppilaat voivat seurata puun kasvua kouluaikansa ajan ja sitten aikuisena on mahdollisuus käydä katsomassa kuinka suureksi kuusi on päässyt kasvamaan.

17 Joulukuu 2012 TIMONIEMEN NETTI 17 Meidän koulu jatkuu SADUTUKSEN TUOTOKSIA SIILIN SYKSY Siili nukkuu lehtien alla. Sen pesä on kuiva. Siili lähtee etsimään ruokaa. Siili löytää metsästä marjoja. Siili vie marjansa pesään. Siili alkaa nukkumaan. Siili näkee unta. Unessa siili kerää ruokaa. Aamulla se venyttelee itsensä. Siili menee leikkimään ystävänsä oravan kanssa. Sen jälkeen ystävykset menevät kävelylle. Metsässä on aurinkoista ja lämmintä. Siili kerää ruokaa ruuaksi. Siili alkaa tehdä majaa itselleen. Se vie ruokansa majaan. Siili vie lehtiä majaan ja nukahtaa talviunille. Tarinan kertoi Minttu esikoulu ja kirjoitti Inga 5 lk. SYKSY Lehdet putoaa. Tulee talvi. Metsässä näkyy sieniä. Metsässä on myös marjoja. Metsässä on lintuja. Siellä on myös susia, oravia ja karhuja. Olen varmaan käynyt sienestämässä. Olen käynyt myös marjassa. Olen seurannut muurahaisia metsässä. Muurahaiset menee kekoonsa talveksi. Minun yksi suosikki marjoistani on mustikka. Kettu on oranssin värinen ja sillä on valkoinen hännän pää. Olen nähnyt valokuvan ketusta. Ketut ovat söpöjä. Tarinan kertoi Emma Jokelainen esikoulu ja kirjoitti Jenny 5 lk. YSTÄVYSTEN SYKSY Olipa kerran orava. Sen nimi on Kurre. Kurre kerää ruokaa talveksi pesään. Kurrella on ystävä, se on hiiri. Sen nimi on Hippu. Kurre ja Hippu ovat viisivuotiaita. Hippu ja Kurre ovat naapureita. Kurre ja Hippu käyvät toistensa luona kylässä. He leikkivät lehtikasoissa. Kurrella on muitakin ystäviä. Ystävät ovat kani ja orava. Niillä ei ole nimiä. Orava asuu puussa ja kani asuu Hipun luona. Kaikki ystävykset leikkivät ulkona. Illalla ystävykset menevät sisälle ja juovat lämmintä kaakaota ja syövät pikkuleipiä. Sitten ne rupesivat nukkumaan. Tarinan kertoi Mette 1 lk. ja kirjoitti Emma Juntunen 5 lk. SYKSY Olipa kerran kettu, jonka nimi oli Nekku. Se tuli kodistaan metsään. Nekku halusi kerätä lehtiä, koska se halusi syödä niitä. Lehdet maistuivatkin pahalta. Sitten tuli yö. Nekku ei nähnyt mihin mennä, koska oli pimeää. Se huomasi lehtiä maassa ja hän tiesi mihin mennä, koska Nekku oli itse pudottanut ne. Lopulta Nekku pääsi kotiin. Jos lehdet ei olisi pudonnut, Nekku ei olisi löytänyt kotiin. Sen vuoksi se piti syksystä aina. Tarinan kertoi Taina 1 lk. ja kirjoitti Sanna 6 lk. JA VIELÄ MUISTIN VIRKISTÄMISEKSI, MITÄ SADUTUS ON? Sadutus on yksinkertainen tapahtuma. Se vaatii vain kynän ja paperia, kertojan ja kuuntelijan. Saduttaa voi missä vaan ja koska vaan. Kun lasta sadutetaan hänelle sanotaan: kerro satu, kirjaan sen juuri niin kuin sen minulle kerroit, lopuksi luen tarinasi ja voit muuttaa tai korjata sitä mikäli haluat. Lapset käyttävät valtavasti mielikuvitusta, joka auttaa heitä ymmärtämään näkemäänsä ja kokemaansa. Sadutus on lapsen kuuntelua korostava työväline niin käytännössä kuin tutkimuksissakin. Sadutus rohkaisee monipuoliseen ilmaisuun, kommunikaatioon, toisten arvostamiseen, eri näkökulmien huomioimiseen, aktiivisuuteen ja aloitteellisuuteen. Aito kuuntelu luo erityisen hyvät edellytykset kasvulle, luovuudelle, kehittymiselle ja oppimiselle. Saduttaessa lapsia säännöllisesti lapset oppivat ilmaisemaan omia ajatuksiaan niin, että aikuisen on helpompi ymmärtää heitä. Samalla on mahdollista etsiä lapsen mielenkiinnonkohteita tai heitä askarruttavia kysymyksiä. Timoniemen koululla yläluokan kummioppilaat saduttavat alaluokan kummitettaviaan ainakin kerran kuukaudessa. Sadutusta kannattaa tehdä myös kotona. Kannattaa kokeilla saduttaa vaikkapa aviopuolisoa, mielenkiintoinen ja aika haastava kokemus molemmin puolin :) Teija Haverinen

18 18 TIMONIEMEN NETTI Joulukuu 2012 Australian seikkailu alkoi elo-syyskuussa 2011, kun lensin Helsingistä Sydneyyn ja sieltä Queenslandin pohjoisosiin, Ayr-nimiseen kaupunkiin. Parin päivän päästä sainkin töitä kurpitsafarmilta, jonne majoituspaikkamme järjesti myös kuljetuksen aamuisin. Farmilla työskenteli minun lisäkseni ihmisiä monesta eri maasta: Virosta, Isosta-Britanniasta, Saksasta, Tanskasta ja Japanista. Yksi tytöistä oli kotoisin Fukushimasta, ja totesi surullisen tyynesti, ettei voine palata kotiinsa kymmeniin vuosiin. Kurpitsakauden päätyttyä olin muutaman päivän vapaalla ja sitten sain töitä maatilalta, jossa kasvatettiin jos jonkinmoista hedelmää ja vihannesta, mm. paprikaa sekä hunaja- ja verkkomelonia. Sitten mangosesongin alettua pääsin mangonpakkaajaksi läheiseen pakkaamoon. Työ oli selälle huomattavasti helpompaa kuin poimiminen, mutta muuten päivät kuumassa pakkaamossa jatkuvasti seisoen tuntuivat pitkiltä. Pakkaamossa urakoin myös yhden elämäni pisimmistä työvuoroista: reilu 15 tuntia. Lokakuussa sain yllättäen mielenkiintoiselta kuulostavan työtarjouksen Pohjoisterritoriosta, joten pakkasimme kaikki tavaramme autoon, mukaan lähti myös pari kanadalaista meloninpoimijaa, ja ajaa hurautimme kahdessa päivässä reilu 1000 kilometriä Pohjoisterritorion pohjoisosiin, Mataranka -nimiseen pikkukaupunkiin. Heti seuraavana päivänä nousimme kukonlaulun aikaan ja minä pääsin ajamaan vesimelonitraktoria kun pojat hoitivat itse poimimisen. Melonit poimittiin siis peräkärryn sivussa kiinni olevalle puomille, jonka päällä juoksi liukuhihna. Hihnaa pitkin melonit kulkivat peräkärryyn, jossa pari poikaa pakkasi melonit laatikoihin. Meillä oli kaksi tiimiä töissä päivittäin ja kun molemmat tiimit poimivat kymmenkunta peräkärryllistä päivässä, yhteensä melonia nousi päivän aikana noin 80 tonnia. Poiminta tosin jouduttiin keskeyttämään aina silloin kun satoi, sillä paksusta pahvista tehdyt laatikot menivät kastuessaan mössöksi. Pojat työn touhussa vesimelonifarmilla Pohjoisterritoriossa Mataranka - urakkamme jälkeen suuntasimme marraskuun lopulla suoraan etelään, Australian sydänmaita kohti, jossa seuraavat työmme alkoivat joulukuun alkupäivinä. Ennen töiden alkua vierailtiin vielä Alice Springsissa ruokaostoksilla. Tiesimme nimittäin, että tuleva työpaikkamme oli käytännöllisesti katsoen keskellä ei mitään: lähin (kallis) ruokakauppa olisi ollut 170 km päässä, joten päätimme ostaa ruoat seuraavaksi 3 viikoksi. Shoppailu reissun jälkeen meillä oli neljä ostoskärryllistä kukkurillaan ruokaa ja muuta välttämätöntä.

19 Joulukuu 2012 TIMONIEMEN NETTI 19 Joulukuun alkupäivinä aloitimme siis vesimelonihommat Alicurung -nimisessä paikassa. Tällä kertaa poimimme meloneja lähes ympäri vuorokauden, toinen tiimi öisin ja toinen päivisin. Me aloimme työskennellä öisin, jolla oli sekä hyvät että huonotkin puolensa. Öisin ei ollut läheskään niin kuumaa, joten työnteko oli miellyttävämpää. Toisaalta kuumina ja aurinkoisina päivinä oli todella vaikeaa nukkua. Iltaisin painuimme töihin auringon laskiessa seitsemän kieppeillä. Työ öisin oli muutenkin haastavampaa: yöt olivat säkkipimeitä ja kun valot laittoi päälle, se houkutti kaikenlaisia hyönteisiä paikalle. Ja kun valoa oli vain rajallinen määrä, poikien piti olla todella tarkkana, jotta vain kypsät melonit poimittiin. Lisäksi poimittujen melonien laatu tarkastettiin vielä taputtamalla sitä kädellä. Minulla traktorin ratissa oli omat ongelmani pysyä hereillä yön pitkinä tunteina. Aamulla lopetimme työt kuuden - seitsemän kieppeillä kun seuraava tiimi tuli töihin. Näin hyvin ULURU näkyy 80 km päässä iltaauringon laskiessa Joulutunnelmaa Australian tyyliin Alice Springsissä Joulun vietimme paahtavan kuumassa Alice Springsissä, (joulupäivän lämpötila oli +41 C) ja sen jälkeen lähdimme ajamaan etelään vieraillen kuuluisalla Ulurulla ja saavuttaen Etelä-Australian rannikon vuodenvaihteeseen mennessä. Tammikuun alussa ajoimme takaisin sisämaahan Uuteen Etelä Walesiin, Griffith-nimiseen kaupunkiin, jossa aloitimme viimeisen työurakkamme. Tällä kertaa en enää ajanut traktoria vaan työskentelin pakkaamossa vesimeloneja pakaten ja punniten. Työ oli aika raskasta, sillä siirtelimme satoja kiloja meloneja päivässä -aikamoista kuntosalitreeniä siis! Tällä maatilalla itse melonitkin olivat suurempia: suurin yksittäinen hedelmä, jonka punnitsimme, painoi kunnioittavat 25kg. Maaliskuun sateet ja niistä aiheutuneet tulvat tuhosivat ison osan farmin sadosta. Meidänkin töihimme tuli pitkä tauko kun tiet farmille olivat veden vallassa ja sen jälkeen pellot niin märkiä, ettei sinne ollut traktorilla mitään asiaa. Huhtikuun alkuun mennessä vesimelonikausi oli sitten loppunut ja me suuntasimme vielä viimeisille reissuillemme. Ajoimme Melbourneen ja sieltä läpi kuuluisan Great Ocean Road - tien. Mahtavat maisemat todellakin! Vierailimme vielä pääkaupungissa Canberrassa ja nousimme myös Australian korkeimmalle vuorelle, Mount Kosciuszkolle, jossa oli myös lunta. Matkamme kääntyessä loppusuoralle ajoimme vielä Brisbaneen, jossa myimme kovia kokeneen Holden-automme. Sitten olikin aika hypätä lentokoneeseen ja heiluttaa hyvästit Australialle (ainakin toistaiseksi) Teksti ja kuvat Anna Kilponen Vesimelonia varastossa Uudessa Etelä-Walesissa

20 20 TIMONIEMEN NETTI Joulukuu vuotta Kirsti Haverinen Selma Haverinen Helvi Blom Lämpimät onnittelut! REPOKETUSSA PALVAUSPÄIVÄT JOULUN ALLA kaikille halukkaille kinkkujen palvauspäivä, kinkut toimitettava itse kalojen palvauspäivä, metsästysseura hommaa kalat Kyselyt: Kauko Määttä, puh tai Hyvää Joulua! Timoniemen metsästäjät ry Kerrotaan, että loppusyksyllä, kun kaisloihin ilmestyy jääpampuloita, menee tasan puoli vuotta, kun jäät lähtevät Lentuasta. Keväällä nähdään! Kuvan on ottanut Antti Vanninen Kansikuva: Heidi Kyllösen tekemä luminalle. Vuonteella,Tiina Kyllösen kotona ampiaiset olivat rakentaneet viinimarjapensaaseen näin sievän pesän Tutut Kansalaisopiston harrastuspiirit jatkuvat koululla: Erityiskäsityöt to klo 9.30 alkaen Jooga ma klo alkaen Tiistaisin klo koululla jumpataan Työseura kokoontuu n. 2 viikon välein, kysyä voi Pirkolta TOIMITUS Päätoimittaja Teija Haverinen Toimittajat: Alpo Haverinen Helena Haverinen Ilma Haverinen Pirkko Sakki Unto Tähkävuori Lehden taitto: Helena ja Alpo Haverinen Kotisivut: Pentti Kyllönen