RESTORATIIVINEN OIKEUS JA SUOMALAINEN SOVITTELU

Transkriptio

1 Henrik Elonheimo 1 Oikeus 2004 (33); 2: RESTORATIIVINEN OIKEUS JA SUOMALAINEN SOVITTELU Tiivistelmä: Restoratiivinen oikeus muodostaa rikosten sovittelun taustateorian. Teoria on ylevä, ja sitä on ulkomaisten tapaustutkimusten mukaan myös sovellettu onnistuneesti: asianosaiset ovat kohdanneet, keskustelleet avoimesti, "tuulettaneet" tunteitaan ja päätyneet luoviin ratkaisuihin, joihin kaikki ovat olleet tyytyväisiä. Miten on Suomessa? Miten hyvin suomalainen sovittelu vastaa restoratiivisen oikeuden ideaalia? Tutkin suomalaisia sovittelukäytäntöjä analysoimalla kuudentoista jutun sovittelua Turussa. Aineiston ovat keränneet oikeustieteen opiskelijat Turun yliopistossa lukuvuosina ja He ovat havainnoineet sovitteluja Turun seudun sovittelijat ry:n mukana. Aineistosta nousee esiin useita sovittelun ansioita, joiden osalta käytäntö vastaa teoriaa: Pääsääntöisesti sovittelussa saadaan aikaan toteuttamiskelpoisia sopimuksia, joiden täyttämiseen rikoksentekijät ovat motivoituneita. Asianosaiset ovat menettelyn keskipisteessä, ja etusijalla ovat etenkin uhrin oikeudet. Asianosaiset saavat kertoa tarinansa, ja asioita käsitellään heidän ymmärtämällään tavalla. Asianosaisten välinen jännite vähenee, ja he ovat tyytyväisiä sovitteluun. Asiat saadaan käsiteltyä loppuun; saavutetaan oikeusrauha. Sovittelussa on toisaalta myös kehittämisen varaa: Etenkin nuoria rikoksentekijöitä on hankala saada osallistumaan tosissaan, ja tunteiden "tuulettaminen" on harvinaista. Itse rikosta tai moraalia ei juuri käsitellä, vaan enimmäkseen sovittelutilaisuuksia hallitsee puhe sopimuksesta. Sopimukset eivät myöskään ole kovin luovia, vaan koskevat lähinnä rahakorvausta. Osapuolten etukäteistapaamisia tai tukihenkilöitä ei hyödynnetä restoratiivisen teorian kuvaamalla tavalla. Sekä sovitteluun pääsy että sovittelumenettely riippuvat yksittäisistä henkilöistä. Sovitteluun ohjataan harvoja ja etupäässä lieviä juttuja. Sovittelua pitäisi kehittää, jotta restoratiivisen oikeuden potentiaali rikoksentorjunnassa voitaisiin paremmin hyödyntää. Avainsanat: rikosten sovittelu, restoratiivinen oikeus, havainnointitutkimus, kriminologia, kriminaalipolitiikka 1. JOHDANTO Restoratiivinen oikeus on ulkomailla laajaa kiinnostusta herättänyt (esim. Walgrave 2002) kriminaalipoliittinen paradigma, joka voi tarjota ulospääsyn retributiivisen ja rehabilitatiivisen rikoskontrollin umpikujasta (Elonheimo 2002). Suomessa restoratiivisen oikeuden teoria on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle (Iivari 2001). Keskeisin restoratiivinen menettelymme on rikosten sovittelu 2. Lakimieskoulutuksessakin restoratiivinen oikeus ja sovittelu 1 Kiitän Turun seudun sovittelijat ry:tä yhteistyöstä, Rikosten sovittelu -kurssin opiskelijoita aineiston keruusta, prof. Ari-Matti Nuutilaa ideoista ja Jukka-Pekka Takalaa ja anonyymejä arvioitsijoita terävistä kommenteista. Haluan lisäksi korostaa, että tarkoituksenani ei ole kritisoida yksittäisiä sovittelijoita. He tekevät arvokasta työtä ilman palkkaa, julkista kiitosta ja kunnollista organisationaalista tukea. Artikkeli perustuu esitykseen Oikeustieteen päivillä Lappeenrannassa Alustavia tuloksia tästä tutkimuksesta on julkaistu myös artikkeleissa Elonheimo 2002 ja Muita restoratiivisen oikeuden ilmentymiä Suomessa ovat etenkin läheisneuvonpito ( lnp), sosiaalinen (monikulttuurinen) sovittelu ( ja sovittelu kouluissa. 179

2 mainitaan vain satunnaisesti. Myöskään sovittelukäytännöistä ei ole Suomessa juuri keskusteltu, vaikka joitakin empiirisiä tutkimuksia onkin tehty. Tietoa tarvitaan sekä sovittelun teoriasta että käytännöstä: Minkälainen teoria sovittelua ohjaa? Minkälaista sovittelu käytännössä on, ja millaista sen pitäisi olla? Restoratiivisen oikeuden teoria on ylevä. Tämän tutkimuksen innoittajina ovat lisäksi ne ulkomaiset tapaustutkimukset, joiden mukaan ylevää teoriaa on myös onnistuneesti sovellettu käytäntöön: Restoratiivisissa menettelyissä osapuolet ovat kohdanneet, keskustelleet avoimesti, tuulettaneet tunteitaan ja päätyneet luoviin ratkaisuihin, joihin kaikki ovat olleet tyytyväisiä. Menettelyn aikana osapuolet ovat myös alkaneet ymmärtää toisiaan paremmin ja jopa ystävystyneet. Istunnon lopuksi he ovat saattaneet halata tai sopia yhteisestä illallisesta, ja uhrit ovat saattaneet jopa luvata tulevansa oikeuteen rikoksentekijän tueksi. (Esim. Morris 2002, Umbreit 2001, Braithwaite 1997, Wachtel 1997) Tapahtuuko tällaista myös Suomessa? Sovittelusta vastaa Suomessa pääasiassa kunnallinen sosiaalitoimi. Sovittelu on luottamuksellista, ja koska yleisö ei pääse istuntoja seuraamaan, on tärkeää, että tutkijat ruotivat menettelyä (Braithwaite 2003). Mitä siis sosiaalitoimen uumenissa suljettujen ovien takana tarkalleen ottaen tapahtuu? Tutkimuksen motivaationa on ollut myös se, että sovittelukäytännöt ovat nyt kansainvälisen tutkimuksen polttopisteessä. Restoratiivisen oikeuden potentiaali on jo osoitettu, ja on aika keskittyä erilaisten restoratiivisten menetelmien kehittämiseen, jotta tuo potentiaali voitaisiin mahdollisimman tehokkaasti hyödyntää. (Esim. Braithwaite 2002) Myös Suomessa on havaittu, että sovittelun vakiintuminen ja kehittyminen edellyttää sovittelutoiminnan ja erityisesti itse sovitteluprosessin syvällistä analyysiä (Mielityinen 1999). Tässä kirjoituksessa tutkin, mitä suomalaisessa sovittelussa käytännössä tapahtuu, ja miten hyvin se vastaa restoratiivisen oikeuden teoriaa. Aluksi esittelen restoratiivisen oikeuden ydinkohtia. 2. SOVITTELU TEORIASSA: RESTORATIIVINEN OIKEUS MÄÄRITELMÄ Restoratiivisen oikeuden luontevin suomennos lienee korjaava oikeus 3. Sen ytimenä on, että asianosaiset kokoontuvat yhteen ulkopuolisen sovittelijan tai muun koollekutsujan avulla keskustelemaan siitä, mitä seurauksia rikoksella on ollut ja mitä sen johdosta pitäisi tehdä 4. 3 Samoihin ajatuksiin viittaavat esim. termit osallistuva ongelmanratkaisu (Christie 1983) tai vaikkapa luova tai yhteisöllinen oikeus (Hirvonen 1994). Kyse on myös rauhanomaisesta (Pepinsky & Quinney 1991), humaanista ja keskustelevasta (Umbreit 2001) ja ihmissuhteet ja tunteet huomioon ottavasta oikeudenkäytöstä (Masters & Smith 1998). Restoratiivista oikeutta voidaan kutsua myös transformatiiviseksi oikeudeksi, koska siinä pyritään muutokseen (McDonald & Moore 2001). 4 Menettely voi olla restoratiivista silloinkin, kun osapuolet eivät kohtaa toisiaan. Laajimman määritelmän mukaan restoratiivinen oikeus on rikosvahinkojen korjaamista. (Ks. Daly 2003b) Restoratiivinen oikeus muodostaakin jatkumon, ja eri menettelyt voivat olla enemmän tai vähemmän restoratiivisia. Restoratiiviseen oikeuteen liittyvistä termeistä ja määritelmistä ks. esim. Braithwaite

3 RESTORATIIVINEN MENETTELY JA RESTORATIIVISET ARVOT Restoratiivinen oikeus viittaa tietynlaiseen menettelyyn ja siinä vallitseviin arvoihin. Osa arvoista on niin perustavanlaatuisia, että niitä pitäisi aina noudattaa (kuten kunnioittava vuoropuhelu), toiset taas tulevat sivutuotteina, jos ovat tullakseen (kuten anteeksipyyntö ja -anto). (Braithwaite 2002, 2003) Alla esittelen tärkeimpiä restoratiivisia arvoja ja menettelyn piirteitä. Asianosaiset ovat aktiivisia ja tärkeitä 5. Osapuolet ovat menettelyn keskipisteessä (Christie 1977), ja sovittelija vain mahdollistaa heidän rauhanomaisen kohtaamisensa. Asianosaiset saavat sananvaltaa, koska he ovat itse parhaita asiantuntijoita omassa asiassaan. Uhrin tarpeiden tyydyttäminen on tärkeämpää kuin tekijän rankaiseminen. Uhrin autonomian ja itsearvostuksen palauttaminen on tärkeää, koska rikos on niitä loukannut (Henry & Milovanovic 1996). Rikoksentekijäkään ei ole passiivinen rangaistuksen tai hoidon kohde, vaan mukana sopimuksen teossa, vahinkojen korjaamisessa ja niiden tekijöiden poistamisessa, jotka johtivat rikokseen. Tekijän autonomian palauttaminen on tärkeää, jotta hän sitoutuisi prosessiin ja sopimukseen. - Vaikka asianosaiset saavat itse sopia, mitä rikoksen johdosta pitäisi tehdä, sovittelija varmistaa, etteivät sopimukset ole kohtuuttomia. Vahinkojen korjaaminen. Restoratiivisen oikeuden avulla pyritään rikoksen aiheuttamat vahingot korjaamaan kokonaisvaltaisesti. Korjaamisen kohteena ovat niin aineelliset, henkiset kuin ihmissuhteisiinkin liittyvät vahingot. Tavoite on, että osapuolet voivat tulevaisuudessa kohdata toisensa ilman pelkoa, häpeää tai kaunaa. Vastuunotto. Tavoitteena on, että tekijä ottaa vastuun teostaan. Tekijä voi omilla toimillaan aktiivisesti edetä syyllisyydestä ja häpeästä katumukseen ja korvaukseen, jonka hän voi konkreettisesti suorittaa uhrille. Tekijä saa mahdollisuuden ottaa vastuu, korjata vahingot ja saada anteeksi. Kun hän saa mahdollisuuden vastata teostaan, hänen itsehallintansa paranee ja uusintarikollisuuden riski vähenee (ks. Pulkkinen 1984). Restoratiivinen menettely vaikeuttaa rikosvahinkojen ja vastuun neutralointia: Teon vahingollisuutta on hankalampi vähätellä, kun kohtaa uhrin ja kuulee hänen tarinansa. Tuomitsijoita on hankalampi tuomita, kun istunnossa selitetään, miksi teko oli väärä. Tuomitsijat eivät myöskään näyttäydy tekijälle vihamielisenä ja vieraana tahona, kun heidän joukossaan on tekijän läheisiä ja tekijään suhtaudutaan kunnioittavasti ja vain hänen tekonsa hylätään. Tekijän on myös hankalampi vedota eri ryhmien erilaisiin normeihin, kun nuo ryhmät ovat prosessissa mukana. 6 (Braithwaite 2002.) Prosessi on tärkeä! Restoratiivisen oikeuden keskeinen oivallus on, että prosessi voi olla tärkeämpi kuin sen lopputulos. Jos prosessi koetaan oikeudenmukaiseksi, sitoutuminen sen lopputulokseen kasvaa. Restoratiivinen oikeus onkin yhteydessä ns. Procedural Justice - tutkimusperinteeseen. Oikeudenkäynnin oikeudenmukaiseksi kokemisen edellytyksiä ovat esim. mahdollisuus osallistua asian käsittelyyn ja saada sananvaltaa. (Esim. Haavisto 2003, Casper et al ) Restoratiivisessa oikeudessa arvoja opetetaan itse prosessin, ei tuomit- 5 Kansainvälisessä keskustelussa tähän restoratiivisen oikeuden ehkä tärkeimpään elementtiin viitataan termillä empowerment. 6 Ks. alempana kohta Yhteisöllisyys. 181

4 semisen, rangaistuksen tai hoidon avulla (Christie 1983). Vapaa keskustelu. Restoratiivinen oikeus edustaa informaalia oikeutta. Restoratiivisessa prosessissa luodaan turvallinen paikka avoimelle vuoropuhelulle (Umbreit 2001). Osapuolet saavat kertoa tarinansa ilman, että sitä pakotetaan heille vieraaseen muotoon. He ymmärtävät, mitä sovittelussa puhutaan ja sovitaan. Osapuolet puhuvat suoraan toisilleen ja kuuntelevat toisiaan. Restoratiivinen prosessi mahdollistaa vilpittömän ja merkityksellisen puheen. Rehellistä puhetta ei ole sanktioitu, koska ilmapiiri on kunnioittava, keskustelu on luottamuksellista, eikä tavoitteena ole vahingoittaa toista osapuolta. Aktiivinen ja avoin osallistuminen edistää emotionaalista toipumista, moraalista oppimista ja sitoutumista prosessiin ja sen lopputulokseen. Kunnioitus. Rikollinen teko hylätään, mutta keskustelu on kunnioittavaa. Restoratiivinen menettely on reintegratiivinen seremonia, vastakohtana formaalin oikeuden halveksumisja syrjäyttämisseremonialle (Braithwaite & Mugford 1994). Kunnioitus on sosiaalisen kontrollin tehokkuuden edellytys, sillä se ehkäisee vastareaktion syntymistä (esim. Braithwaite 2002, Henry & Milovanovic 1996). Ihmiskuvalla on taipumus muuttua itsensä toteuttavaksi ennusteeksi. Kun uskotaan rikoksentekijän mahdollisuuteen kontrolloida ja muuttaa käyttäytymistään, luodaan edellytyksiä prososiaaliselle käyttäytymiselle (Ahmed 2001). Tunteet. Restoratiivisessa menettelyssä käsitellään rikoksen aiheuttamia tunteita. Kyseessä ei ole pelkästään konfliktinratkaisutapa, vaan emotionaalinen strategia (Umbreit 2001). Tunteilla on merkittävä osuus sekä rikoksen tekemiseen (esim. Solter 2001, Katz 1988) että rikoksesta toipumiseen. Sekä omien että muiden tunteiden kohtaaminen vähentää uusintarikollisuuden riskiä. Tunteiden ilmaisemisen avulla osapuolet voivat päästä tapahtuman yli, ja kostonhalu ja tarve asian jälkipuintiin vähenee. Yleensä restoratiivisen istunnon aikana edetään negatiivisista tunteista positiivisiin; ilmapiiri kevenee, kun uhri on saanut ilmaista tunteensa ja tekijä on osoittanut katumusta. (Esim. Wachtel 1997, Moore 1993, Gehm 1992) Moraalinen oppiminen. Konfliktit tarjoavat mahdollisuuden selventää ja opettaa yhteisön normeja ja arvoja (Christie 1977), ja kriisit voidaan nähdä kehitystehtävinä. Keskustelun avulla voidaan opettaa muiden ihmisten näkökulmia paremmin kuin rankaisemisen tai saarnaamisen avulla (Solter 2001). Restoratiivisessa menettelyssä rikoksentekijä saa harjoitusta tärkeissä sosiaalisissa taidoissa, jotka vähentävät uusintarikollisuuden riskiä: rauhanomaisessa vuorovaikutuksessa, tunteiden verbaalisessa ilmaisemisessa ja empatiassa 7. Restoratiivinen prosessi on empatian oppitunti (Moore 1993). Yhteisöllisyys. Yhteisö on tärkeä osa restoratiivista oikeutta. Läheisten mukanaolo auttaa saamaan pysyviä ja toteuttamiskelpoisia ratkaisuja. Vaikuttaahan lähiyhteisö kaikkein eniten jäsenensä käytökseen, ja voi kaikkein tehokkaimmin myös valvoa sopimuksen täytäntöönpanoa. Kun lähiyhteisö otetaan mukaan prosessiin, myös se sitoutuu päätökseen. Yhteisö auttaa myös reintegraatiossa: asianosaisten sosiaalisia siteitä pyritään vahvistamaan, ja istuntoon kutsutaan ne, jotka voivat tarjota suurimman tuen. Kansainvälisessä keskustelussa yhteisöllisyyttä on alettu painottaa yhä enemmän, ja pelkän uhrin ja tekijän kohtaamisen sijaan suurin mielenkiinto kohdistuukin nyt laajempiin restoratiivisiin menettelyihin (esim. Kur- 7 Tutkimuksista empatian yhteydestä norminrikkomiseen ks. Ahmed 2001 ja Lagerspetz

5 ki 2003, Strang & Braithwaite 2002, Umbreit 2001). Tutkimustiedon perusteella suositellaan, että restoratiiviseen menettelyyn etsitään vaikka montakin osapuolten rakastamaa ja arvostamaa ihmistä (Braithwaite & Braithwaite 2001). Ongelmakeskeisyys, rehabilitaatio. Restoratiivisessa menettelyssä pyritään ratkaisemaan myös yksittäisen konfliktin taustalla olevia perusongelmia. Tarvittaessa asianosaiset voidaan ohjata erilaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen ääreen. Ongelmien korjaamisesta kiinnostunut hallinto toimii tehokkaammin ja eettisemmin kuin rankaisemisesta kiinnostunut hallinto (Braithwaite 2002). Win-win -mahdollisuus, luovat ratkaisut. Restoratiivinen oikeus mahdollistaa luovat ratkaisut ja laajentaa näkemyksiä. Molempia osapuolia hyödyttävät lopputulokset ovat paljon todennäköisempiä restoratiivisessa menettelyssä kuin tuomioistuimessa (Strang & Braithwaite 2002). RESTORATIIVISEN PROSESSIN MALLI Ideaalitapauksessa restoratiivinen menettely voi sisältää seuraavia vaiheita (ks. esim. Umbreit 2001, Braithwaite 1989, Christie 1977): 1) Erillistapaamiset: sovittelija tapaa osapuolia erikseen, kertoo perusasiat sovittelusta, auttaa tekemään päätöksen osallistumisesta ja valmistaa heitä kohtaamaan toisensa. 2) Yhteistapaaminen: a) Asianosaiset keskustelevat siitä, minkälainen rikos on tapahtunut ja mitä se on heille merkinnyt. Tekijä tunnustaa teon. b) Ensisijaisesti uhri määrittelee, mitä vahinkoa rikoksesta aiheutui ja miten vahingot pitäisi korjata. c) Teon moraalinen vääryys ilmaistaan tarvittaessa suoraan ellei tekijä ole sitä itse tajunnut. Tekijä katuu, pyytää anteeksi ja lupaa korjata vahingot. d) Pohditaan, pitäisikö teosta vielä rangaista ja miten. e) Tärkeämpää on kuitenkin miettiä, miten uudet rikokset voitaisiin ehkäistä. Onko asianosaisilla jonkinlaista avuntarvetta? Tarvitseeko tekijä esim. hoitoa, koulutusta tai sosiaalista tukea? Asianosaiset ohjataan sopiviin palveluihin. f) Asianosaiset sopivat toimintasuunnitelmasta ja seurannasta. g) Häpeän tuottaminen lopetetaan ja tekijä pyritään reintegroimaan lainkuuliaisen yhteisön jäseneksi: ilmaistaan anteeksiantoa ja hyväksyntää. 3) Seuranta: seurataan sopimuksen täytäntöönpanoa ja kokoonnutaan tarvittaessa uudelleen. Restoratiivinen menettely pitää sisällään tavallaan sekä retributiivisen (uhrin ja vahinkojen kohtaaminen, tekijän vastuun painottaminen), reparatiivisen (vahinkojen korjaaminen) että rehabilitatiivisen elementin (avuntarpeen miettiminen) (Daly 2002). Näistä erillisistä lähestymistavoista restoratiivinen oikeus eroaa kuitenkin siten, että siinä korostetaan dialogia, eikä uskota että ongelman ydin on oikean rangaistuksen, hoidon tai korvaussumman löytyminen. 183

6 3. SOVITTELU KÄYTÄNNÖSSÄ: 16 TAPAUSTA TURUSTA METODOLOGIA JA AINEISTO Tässä tutkimuksessa sovittelua tutkitaan (osallistuvan) havainnoinnin avulla. Havainnointi mahdollistaa sovittelukäytäntöjen, itse sovitteluprosessin, tutkimisen. Suomessa sovittelua ovat havainnoineet aikaisemmin Mielityinen (1999) ja Takala (1998) 8. Aineistonani on 16 sovittelujuttua, joista yhdeksän oli väkivalta- ja seitsemän omaisuusrikoksia 9. Mukana oli pahoinpitely- ja varkausrikoksia, murtoja, vahingontekoja ja luvattomia käyttöjä. Teot olivat enimmäkseen melko lieviä, ja moni niistä oli tehty päihtyneenä. Suurin osa tekijöistä oli alaikäisiä, ja osa alle 15-vuotiaita. Poikia, tyttöjä ja miehiä oli tekijöistä lähes yhtä paljon, naisia sen sijaan oli vähemmän. Aikuiset olivat tehneet teot yksin, kun taas alaikäisten teoista puolet oli tehty ryhmässä. Uhreista suurin osa oli aikuisia. Aloite sovitteluun oli tullut tasaisesti niin syyttäjä-, poliisi- kuin sosiaaliviranomaiseltakin, ja muutamassa tapauksessa asianosaiselta itseltään. Sovitteluja ovat havainnoineet Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa vetämäni Rikosten sovittelu -kurssin opiskelijat. Osallistuminen sovitteluun ja siitä raportointi oli yksi kurssin suoritustavoista. Jutut saatiin Turun seudun sovittelijat ry:n kautta. Kuhunkin juttuun osallistui vanhemman sovittelijan mukana yksi tai kaksi opiskelijaa. Enimmäkseen he olivat passiivisia tarkkailijoita, mutta muutamassa tapauksessa toimivat myös aktiivisina sovittelijoina. Tutkimukseen valikoituneet jutut on valittu sovittelutoimistossa niistä jutuista, joita oli vireillä kurssin suorittamisen aikaan lukuvuosina ja Juttuja ei sovittelutoimistossa kuulemma ole varsinaisesti valikoitu, mutta on pyritty jakamaan erilaisia juttuja ja eri sovittelijoille. Aineiston edustavuuteen voidaan tehdä seuraavat varaumat: Sellaisia juttuja ei tietenkään ole havainnoitu, joissa asianosainen ei ole halunnut opiskelijoita mukaan. Kieltäytyminen on kuitenkin ollut harvinaista. Opiskelijoille ei ole mielellään annettu kovin arkaluonteisia juttuja. Tällaisia juttuja lienee ollut muutama, ja niissä on ollut kyse esim. perheväkivallasta, akuutista huostaanotosta tai mielenterveysongelmista. Havainnoitavaksi ei ole annettu myöskään juttuja, joissa on oletettu, että osapuolia ei tavoiteta tai että jutusta ei tule mitään, koska osapuolena on sovittelutoimiston vanha asiakas. Juttujen saatavuuteen on vaikuttanut myös se, että vain osa sovittelijoista on halunnut juttuunsa mukaan ulkopuolisia suurin osa turkulaisista sovittelijoista haluaa sovitella yksin. Voidaan toki myös epäillä, että opiskelijoita on ohjattu etenkin kokeneille sovittelijoille. Joka tapauksessa juttuja on havainnoitu ainakin kahdeksan eri sovittelijan mukana, joten havainnot eivät kerro vain yksittäisten sovittelijoiden työstä. Opiskelijat kirjoittivat sovittelusta raportin, ja jutut käytiin myös kurssin päätteeksi yhdessä läpi. Olin antanut havainnointia varten tarkat ohjeet siitä, mihin asioihin toivoin opiskelijoi- 8 Mielityinen seurasi yhtätoista sovittelujuttua ja Takala kahdeksaa Molempien otos oli pääkaupunkiseudulta. 9 Tosin kolme näistä jutuista peruuntui ennen kuin osapuolet ehtivät tavata toisensa, ja yksi omaisuusrikoksista oli enemmänkin riita-asia. 184

7 den kiinnittävän huomiota. Tulkinta on siinä mielessä kerrostunutta, että opiskelijat eivät ole suoraan lainanneet sovittelukeskusteluja. Luonnollisesti toiset raportit ovat myös tarkempia kuin toiset, eikä aineisto anna kaikkiin teoreettisesti kiinnostaviin kysymyksiin eksaktia vastausta. Aineisto tuo kuitenkin, aikaisempiin tutkimuksiin yhdistettynä, suomalaisen sovittelun edut, ongelmat ja kehitystehtävät esiin. Lukuvuodesta alkaen on mahdollista saada enemmän tietoa osapuolten subjektiivisista kokemuksista, kun olen ottanut tiedonkeruutapoihin mukaan asianosaisten haastattelun 10. Osapuolten tunne-elämä ja sisäiset prosessithan (emotionaalinen paraneminen, moraalinen oppiminen, sitoutuminen, häpeä, syyllisyys, katumus yms.) jäävät ainakin osittain havainnoinnin saavuttamattomiin. Myöskin sovittelun jälkeiset tapahtumat, kuten sopimuksen täytäntöönpanon tai uusintarikollisuuden seuranta, jäävät tämän tutkimuksen ulkopuolelle. Sen sijaan aineiston avulla voidaan tutkia esim. seuraavia kysymyksiä: Perustiedot sovittelun kulusta. Millainen teko oli, keitä sovittelussa oli paikalla, saatiinko sopimus aikaan ja millainen se oli? Mistä aloite sovitteluun oli tullut? Miten sovittelua valmisteltiin? Miten sopimukseen päädyttiin tai miksi sitä ei saatu aikaan? Vaikuttivatko osapuolet sovitteluun tyytyväisiltä? Vuorovaikutus. Saivatko asianosaiset puhua vapaasti ja vaikuttaa prosessiin ja lopputulokseen? Vaikuttiko siltä, että he ymmärsivät, mitä sovittelussa tapahtui? Puhuivatko osapuolet suoraan toisilleen ja kuuntelivatko he toisiaan? Miten aktiivisesti läsnäolijat osallistuivat keskusteluun? Miten ja mitä tunteita ilmaistiin? Miten asianosaiset suhtautuivat toisiinsa, sovittelijaan ja sovitteluun? Millainen ilmapiiri oli, ja miten vuorovaikutus ja ilmapiiri muuttuivat sovittelun aikana? Lisääntyivätkö osapuolten tiedot ja ymmärrys sovittelun aikana? Miten sovittelija ohjasi keskustelua? Miten hän vaikutti sopimukseen? Painotettiinko sopimuksen tekemistä vai dialogia? Moraalinen keskustelu. Keskusteltiinko rikostapahtumasta? Kuvailiko uhri vahinkoja? Oliko tekijässä havaittavissa häpeää tai katumusta? Oliko hän halukas korvaamaan vahingot? Myönsikö hän teon ja ottiko siitä vastuun, vai saiko uhri osan vastuusta? Tuliko teon vääryys selväksi? Esiintyikö anteeksipyyntöä ja -antoa? Mitä reintegratiivisia tai stigmatisoivia piirteitä sovittelussa oli? Saarnattiinko vai keskusteltiinko kunnioittavasti? Rehabilitaatio. Selvitettiinkö osapuolten tarpeita? Pohdittiinko, miten uhri saataisiin toipumaan tai tekijän alttius rikoksentekoon vähenemään? Nähtiinkö rikos osana laajempaa problematiikkaa? Ohjattiinko asianosaiset sopiviin palveluihin? TULOKSET SOVITTELUN ETUJA Havainnoiduissa sovitteluissa oli monia etuja: Yleensä asianosaiset tulivat paikalle ja saivat aikaan sovinnon. He saivat ilmaista itseään vapaasti ja vaikuttaa prosessiin ja sopimukseen. Asioista puhuttiin heille tutulla kielellä. Läsnäolijat myös kuuntelivat toisiaan. Sovittelu antoi 10 Nyt raportoitava tutkimus on kuitenkin rajattu lukuvuosina ja kerättyyn havainnointiaineistoon. 185

8 mahdollisuuden vastuun ottamiseen. Vain muutamassa tapauksessa tekijä ei suoraan myöntänyt tekoa, ja vain yhdessä oli haluton korvaamaan vahingot. Usein tekijässä havaittiin myös katumusta. Sopimus saatiin aikaan kaikissa muissa paitsi kolmessa jutussa, joissa osapuolet eivät edes tavanneet. Konfliktit ratkaistiin nopeasti ja edullisesti. Yhteiskunnan resursseja säästettiin, eikä lakimiehiäkään tarvittu. Sopimukset olivat kohtuullisia 11, ja asianosaiset vaikuttivat sovitteluun tyytyväisiltä. Osapuolet tapasivat toisensa kymmenessä tapauksessa, joista tosin yhdessä uhria edusti hänen isänsä. Kaikissa näissä tapauksissa saatiin sopimus. Kuudessa sovittelussa asianosaiset eivät tavanneet, mutta niistäkin kolmessa sovittelija välitti sopimuksen. Uhrin edut toteutuivat: hän sai määritellä vahingot ja vaikuttaa sopimukseen ja sovittelun kulkuun. Esim. eräs uhri ilmaisi tyytyväisyytensä siihen, että sovittelussa häntä kuunneltiin, kun taas viranomaiset olivat kohdelleet häntä huonosti. Myöskään vahingonkorvausten määrät eivät olleet vähäisiä: suurin sovittu korvaus oli 1200 euroa, ja korvausten mediaani oli 250 euroa. Myös uhrin mahdollisuudet todella saada korvaus olivat hyvät: Tehdyt sopimukset olivat realistisia, koska rikoksentekijät saivat osallistua keskusteluun korvaussummista ja maksuaikatauluista. Tekijöiden yhteistyöhalua lisäsi se, ettei heitä tuomittu ihmisinä, vaan he saivat osallistua sovitteluun tasavertaisina keskustelukumppaneina. Myös menettelyn vapaaehtoisuus epäilemättä motivoi tekijöitä. Esim. yhdessä tapauksessa tekijä vaikutti aluksi turhautuneelta ja uhkasi lähteä sovittelusta pois. Kun sovittelija ilmoitti, että tekijä voi vapaasti poistua, tämä päättikin jäädä! Vapaaehtoisesti tehdyt sitoumukset täytetään todennäköisemmin kuin pakotetut (Braithwaite 2002). Tekijät olivatkin motivoituneita korvaamaan, ja neljässä raportissa mainittiin tekijöiden jo suorittaneenkin korvauksen. Tekijöiden maksukykyä parantaa tietenkin myös se, jos he välttävät muodollisen rangaistuksen. Useimmissa tapauksissa, joissa osapuolet tapasivat, havaittiin myös kirjallisuudesta tuttu draaman kaari, ilmapiiri parani sovittelun edetessä: Kun väärinkäsityksiä selvitettiin ja kielteiset ennakkoluulot toisesta rikkoutuivat, jännite väheni, osapuolet alkoivat ymmärtää toisiaan paremmin ja poistuivat sovittelusta vähemmän vihamielisinä. Tyypillisesti uhrit olivat aluksi jännittyneitä ja vihaisia, mutta sovinnollinen puhe lisääntyi loppua kohti, kun he olivat purkaneet tunteitaan ja saaneet tietoa teosta ja tekijän motiiveista. Aluksi osapuolet puhuivat sovittelijan kautta eivätkä katsoneet toisiaan, mutta prosessin edetessä osapuolten välinen suora vuorovaikutus lisääntyi. Esim. yhdessäkin tapauksessa tekijöiden vanhemmat olivat tilaisuuden alussa häpeissään, mutta vapautuivat loppua kohti, ja puhuivat uhrin kanssa muistakin kuin sovitteluun liittyvistä asioista. Myös nuorten uhmakkuus väheni sovittelun edetessä. Tällaista oikeusrauhaa on vaikea saavuttaa muodollisessa tuomioistuinmenettelyssä 12. Asianosaisille osoittautui lisäksi tärkeäksi saada hallinnan tunne prosessista: heitä helpotti, kun heille selvitettiin prosessin kulkua ja heidän asemaansa siinä. Jo tieto siitä, että vastapuolikin oli halukas sopimaan asian, laukaisi jännitystä. Osapuolet olivat selvästi tyytyväisiä 11 Oma arvioni. 12 Osa opiskelijoista havainnoi rikosjutun käsittelyä tuomioistuimessa. Niissä osapuolille jäi enemmän turhaumia ja tilittämisen tarvetta, ja he saattoivat jopa oma-aloitteisesti tulla purkamaan tuntojaan opiskelijoille istunnon jälkeen! 186

9 ja helpottuneita myös, kun sopimus saatiin aikaan. Kaiken kaikkiaan opiskelijoiden mielestä jutut sopivat sovitteluun paremmin kuin tuomioistuimeen, ja sovittelusta jäi myönteinen kuva. Myös sovittelijoita arvostettiin: heidän nähtiin tekevän tärkeää ja pyyteetöntä työtä. Tulokset ovat yhdenmukaisia muiden tutkimusten kanssa: yleensä restoratiivisessa menettelyssä saadaan aikaan sopimus, johon asianosaiset ovat tyytyväisiä ja joka yleensä myös pidetään (esim. Braithwaite 2002). SOVITTELUN ONGELMIA Olisi kuitenkin naiivia kuvitella, että kaikki restoratiiviset prosessit menestyisivät hienosti. Samoin kuin tuomioistuimessa, myös sovittelussa arki on hienoja tavoitteita suttuisempaa (Takala 1998). Ongelmat kertovat kuitenkin enemmän restoratiivisen teorian puutteellisesta toteuttamisesta kuin itse teorian epäonnistumisesta (esim. Daly 2003a, Barton 2000, Morris & Young 2000). Aivan täysin ei restoratiivisia ihanteita nytkään havainnoiduissa sovitteluissa tavoitettu. Huomiota kaipaavat etenkin dialogi sovittelutilanteessa, etukäteistapaamisten, tukihenkilöiden ja työkorvausten käyttö, sovittelun suhde rehabilitaatioon ja sovittelijoiden koulutus. DIALOGIN PUUTE Osapuolet olivat useimmiten hyvin passiivisia. Varsinkin nuoria rikoksentekijöitä oli vaikea saada osallistumaan tosissaan ja avautumaan. Asianosaiset pyrkivät myös puhumaan sovittelijan kautta, ja sovittelut etenivät enimmäkseen sovittelijan kysymysten tahdissa. Kirjallisuudessa tärkeänä pidetty keskustelu oli siis vaisua. Vähälle jäi varsinkin keskustelu rikostapahtumasta ja sen merkityksestä asianosaisille. Dialogin sijaan sovitteluissa painottui pyrkimys saada aikaan sopimus. Kerran sovittelija jopa keskeytti osapuolten keskustelun itse rikostapahtumasta ja ohjasi heidät keskustelemaan sovinnosta eli korvausten määrästä. Dialogi on restoratiivisen oikeuden ydin; kyseessä on nimenomaan keskusteluun perustuva sosiaalinen kontrolli. Teorian mukaan restoratiivisen menettelyn menestystä lisää, jos sovittelija rohkaisee osapuolia ilmaisemaan itseään ja nämä uskaltautuvat puhumaan vapaasti ja saavat sananvaltaa (esim. Barton 2000). Myös tutkimustiedon perusteella suositellaan, että sovittelijoiden pitäisi rohkaista osapuolia puhumaan rikoksen vaikutuksista, ja mukaan pitäisi ottaa erityisesti ne, jotka uhkaavat jäädä toisten jalkoihin (Braithwaite & Braithwaite 2001). Erityisen tärkeää on ilmaista tunteita, sillä ne vaikuttavat siihen, miten osapuolet prosessin kokevat ja miten he sen jälkeen käyttäytyvät. Uhrin pitää käsitellä etenkin pelon-, vihan- ja häpeäntunteensa (esim. Wachtel 1997) ja tekijän häpeänsä (Ahmed ym. 2001). Sopimusta pitäisi miettiä vasta, kun dialogille on annettu tarpeeksi aikaa. Dialogin sivutuotteena syntyy toteuttamiskelpoisia sopimuksia, joihin osapuolet ovat sitoutuneita. (Umbreit 2001) Sitoutumisen aste nousee merkittävästi, jos tekijä saadaan sanomaan, mitä hän oikeasti sopimuksesta ajattelee (Huhtala 2001). Sovitteludialogien pinnallisuus on havaittu myös aikaisemmissa suomalaisissa tutkimuksissa: Takala (1998) totesi, että avoin ja tyhjentävä keskustelu rikostapahtumasta ja siihen 187

10 liittyvistä tunteista ei ole kovin yleistä, eivätkä kaikki sovittelijat sellaiseen edes rohkaise. Myös Mielityisen (1999) mukaan puhumattomuus on sovittelun ogelma. Melkein kaikissa hänen havainnoimissaan sovitteluissa osapuolet myös puhuivat sovittelijan kautta koko tapaamisen ajan. Puhumattomuus johti Mielityisen mukaan siihen, että vaikka sopimus syntyi, ennakkoluulot toisesta eivät aina murtuneet ja moni asia jäi vaille vastausta. PUHUMATTOMUUDEN SYITÄ Miksi keskustelu, joka tulee niin voimakkaasti esiin teoriasta ja ulkomaisista käytännöistä, on Suomessa niin vaikeaa? Sopiiko keskusteleva kontrolli Suomeen ylipäätään, rajoittavathan sosiaaliset normimme erityisesti tunteiden ilmaisua? Onko psykokulttuurimme liian nuorta (Kivivuori 1992)? Mielityinenkin (1999) toteaa, että suomalaiset ovat haluttomampia syvällisesti käsittelemään itse rikostapahtumaa kuin mitä ulkomaisten tutkimusten perusteella olettaisi. Hänen aineistossaan osapuolet halusivat enemmänkin tehdä sopimuksen kuin setviä asiaa toisen osapuolen kanssa. He eivät yleensä halunneet käydä tapahtumia uudestaan läpi eivätkä tuoda julki henkilökohtaisia asioitaan. Asianosaisten halu saada asia nopeasti pois päiväjärjestyksestä on ymmärrettävä, varsinkin kun teot olivat enimmäkseen melko lieviä ja noloja. Toisaalta näennäisesti vähäinenkin rikos voi merkitä osapuolille paljon, ja siihen liittyvät tunteet pitää jotenkin, mieluiten puhumalla, käsitellä. Keskustelemisen vaikeus liittyy ainakin jossain määrin myös nuoruuteen tai yleisiin elämänhallinnan ongelmiin. Joissakin tapauksissa tekijät olivat olleet niin päihtyneitä, etteivät he edes muistaneet rikostapahtumasta paljoa. Sovittelijalta vaaditaan taitoa havaita, milloin keskustelua tarvitaan ja saada osapuolet aktivoitua. Mielityisen (1999) mukaan sovittelijat yrittivät virittää keskustelua tapahtumista, mutta jos osapuolet eivät halunneet keskustella, heidän tahtoaan kunnioitettiin. On myös mahdollista, että sovittelijatkin saattavat kiirehtiä asian käsittelyä, koska varsinkin väkivaltaiset rikokset herättävät heissä epämiellyttäviä tunteita (Varjonen 2002). Lisäksi he tuntevat professionaalista tyydytystä, kun sopimus saadaan aikaan (Kandel 1995). HÄPEÄN TUOTTAMINEN Keskittyminen sopimuksen tekemiseen saattaa myös jättää varjoonsa rikoksen moraalisen tuomitsemisen. Sara Cobb (1997) varoittaa rikosten kesyttämisestä : sovittelussa yhteisöllinen moraali saattaa väistyä yksittäisen sopimuksen tekemisen tieltä, ja puhe rikoksesta muunnetaan sovinnolliseksi ja rahamääräiseksi puheeksi. Pikemmin kuin kunnianhimoista ja syvällistä, sovittelu on pragmaattista. Sovittelussa, samoin kuin tuomioistuimessa, keskitytään enemmän teknis-taloudellisiin yksityiskohtiin kuin rikoksen subjektiivisten elementtien käsittelyyn. Vaarana on, että toimintaa alkavat ohjata ulkoiset, helposti mitattavat tulokset ja että sopimuksen aikaansaamisesta tulee sovittelun tärkein tehtävä. (Cobb 1997, Kandel 1995) On ensinnäkin uhrin kannalta epäoikeudenmukaista, jos unohdetaan rikokseen liittyvä moraalinen painolasti, joka erottaa sen siviiliriidasta. Restoratiivisen oikeuden tärkein tavoite ei ole konfliktien ratkaiseminen, vaan oikeudenmukaisuus. Sovittelija ei voi jättäytyä neut- 188

11 raaliksi rikoksen vääryyden edessä, vaan hänen täytyy huolehtia siitä, että rikoksen hylättävyys tulee selväksi. (Braithwaite & Braithwaite 2001) Toisaalta on myös tekijän edun mukaista, että moraalinen ongelma käsitellään selvästi. Häpeän tuottaminen auttaa myös käsittelemään ja ratkaisemaan häpeän. Häpeän välttäminen ei suojele tekijää häpeältä, vaan vaikeuttaa sen käsittelemistä. Paheksunnan avulla tietty teko hylätään, ja ellei tekijä ole varma, mitä teki väärin, häpeää on vaikeampi käsitellä. Tekijä pääsee tapahtuman yli vain niin, että tunnustaa häpeän, ottaa vastuun ja korjaa vahingot. Ellei tekoa tuomita selkeästi, sitä kuitenkin paheksutaan pinnan alla ja vihaa ilmaistaan peitetysti. (Ahmed ym. 2001) Häpeän tuottamisessa pitää kuitenkin olla varovainen: aina sitä ei tarvita, sillä prosessin aikana tekijä yleensä häpeää jo muutenkin. Teon moraalinen hylättävyys voidaankin tuoda parhaiten esiin epäsuorasti, etenkin siten, että uhri kertoo rikoksen aiheuttamista kärsimyksistä. Myös läheiset voivat kuvailla rikoksen vaikutuksia tai esim. kertoa kuinka ovat joskus katuneet omia rikoksiaan. Kun tekijä itsekin tajuaa tehneensä väärin, saarnaaminen vain leimaisi häntä tarpeettomasti ja osoittaisi epäluottamusta. Lisäksi saarnaaminen voi saada tekijän puolustuskannalle ja lukkiuttaa emotionaalisen prosessin. Epäsuora paheksunta onkin suoraa konfrontaatiota tehokkaampaa, koska se vähentää vastareaktion riskiä. (Van Stokkom 2002, Braithwaite & Braithwaite 2001) Katumus, itsekontrolli, on teon hylkäämisen voimakkain muoto (Braithwaite 2003). Voidaan myös kysyä, kuinka tehokkaasti sovittelija ylipäätään voi aikaansaada häpeää. Tehokkaimmin häpeää voi tuottaa henkilö, jota tekijä arvostaa. Läheisen ilmaisema paheksunta onkin yleensä tehokkaampaa kuin sovittelijan ilmaisema. Lisäksi teon tuomitseminen on tehokkainta, kun se tehdään yksityisesti, eikä esim. yhteistapaamisessa. (Ahmed ym. 2001) Johtopäätöksenä: Sovittelussa on parasta turvautua epäsuoraan häpeän tuottamiseen. Se ei kuitenkaan riitä, jos tekijä ei ymmärrä tehneensä väärin eikä ota vastuuta teostaan. Tarvittaessa teon tuomittavuus pitää ilmaista suoraan mutta silloinkin leimaamatta henkilöä ja mieluiten läheisten toimesta. (Braithwaite & Braithwaite 2001) Osa havainnoiduista tapauksista oli sellaisia, joissa tekijä ei ottanut teostaan selvästi moraalista vastuuta. Uhrin kertomuksen kuuleminen ei auttanut, sovittelija ei tuominnut tekoa, eikä läheisiäkään ollut mukana. Useimmiten osapuolten vuorovaikutuksesta kävi kuitenkin ilmi, että tekijä häpesi vaikkei tällaisista moraalitunteista suoraan keskusteltukaan. Häpeää osoitti esim. se, että tekijät olivat jännittyneitä, hiljaisia, painoivat päänsä alas, välttivät suoraa katse- ja puhekontaktia ja halusivat korvata vahingot (ks. Harris 2001). Myös uhrin valmius anteeksiantamiseen saattoi tulla hänen puheistaan epäsuorasti esiin. Esiin nousee kysymys, käsiteltiinkö näissä tapauksissa häpeää hienotunteisesti ja tehokkaasti niin, että tekijä lupaa mielessään parantaa tapansa ja pystyy säilyttämään kasvonsa, vai onko vaarana, että kun moraalitunteista ei puhuttu, häpeä jäi käsittelemättä ja muuttuu kriminogeeniseksi nöyryytyksen tunteeksi ja purkautuu myöhemmin epärakentavalla tavalla (Braithwaite 2002, Ahmed ym. 2001)? Olennaista on, oliko tekijällä edellytyksiä purkaa häpeänsä. 189

12 REINTEGRAATIO Häpeän tuottamista tärkeämpää on huolehtia sen purkamisesta. Häpeä, jota ei ole kohdattu ja käsitelty, voi johtaa vahingollisiin defensiivisiin reagointitapoihin. Onkin huolehdittava siitä, että teon paheksuntaa seuraa reintegraatio ja tekijä saa mahdollisuuden omaksua prososiaalisen roolin. Tietyt menettelyn piirteet auttavat tekijää käsittelemään häpeänsä: Vältetään stigmatisaatiota, keskitytään tekoon eikä tekijään, annetaan tekijän sanoa sanottavansa ja annetaan hänelle mahdollisuus tunnustaa ja ottaa vastuu. Lisäksi häpeän tuottaminen voidaan lopettaa erilaisten anteeksiantoa, sovintoa ja kunnioitusta ilmaisevien rituaalien avulla, kuten allekirjoittamalla sopimus, kättelemällä tai halaamalla. Erityisesti anteeksipyynnön ja -annon merkitystä on kirjallisuudessa korostettu tehokkaana tapana vapautua häpeästä. (Ahmed ym. 2001) Saivatko tekijät havainnoiduissa tapauksissa häpeänsä käsiteltyä? Heille ainakin periaatteessa annettiin tilaisuus sanoa, mitä heillä oli sydämellään, mutta avoin puhe jäi saavuttamatta. Yleensä tekijät kuitenkin hyväksyivät vastuunsa, halusivat korvata ja olivat helpottuneita, kun sopimus oli tehty. Stigmatisaatiota ei juuri esiintynyt. Ongelmaksi nousi kuitenkin se, että spontaanit anteeksipyynnöt olivat harvinaisia. Näin oli myös Mielityisen (1999) tutkimuksessa, jossa myöskään uhrit eivät osanneet suhtautua tekijöiden ilmaisemaan pahoitteluun. Sen sijaan sopimuksen allekirjoittaminen ja kättely ovat yleisiä suomalaisia reintegratiivisia rituaaleja. Joka tapauksessa dialogin ja tunteiden ilmaisemisen puute aiheuttaa riskin, ettei häpeää tyhjentävästi käsitellä. SOVITTELUN VAIKUTUS UUSINTARIKOLLISUUTEEN 13 Monien tutkimusten mukaan restoratiivinen interventio vähentää uusintarikollisuutta 14. Asianosaiset pitävät restoratiivista oikeutta oikeudenmukaisempana kuin tuomioistuinmenettelyä, ja menettelyn kokeminen oikeudenmukaiseksi ennustaa paitsi sopimusten noudattamista, myös tulevaa lainkuuliaisuutta (Strang & Braithwaite 2002, Casper ym. 1988). Restoratiivisen menettelyn teho riippuu kuitenkin sen laadusta. Uusimisen ehkäisemiseksi on tärkeää, että menettelyssä toteutetaan restoratiivisia arvoja mahdollisimman hyvin (esim. Kurki 2003, Braithwaite 2002). Maxwell ja Morris (2002, 2000) ovat tutkineet restoratiivisen menettelyn läpikäyneitä nuorisorikollisia ja löytäneet muuttujia, jotka ovat yhteydessä uusimisriskiin: uusimisriski on matalampi, jos tekijä tapaa uhrin, katuu, uskoo että rikos oli väärin, pyytää anteeksi ja pyrkii korvaamaan vahingot. Matalaan uusimisriskiin on yhteydessä myös se, että tekijä otetaan mukaan päätöksentekoon, hän saa vaikuttaa sopimukseen ja istunto jää tekijän mieleen. Myös 13 Tässä tutkimuksessa ei ole seurattu sovitteluun osallistuneiden rikoksentekijöiden rikosuran jatkumista. Havainnoiduista sovitteluista voidaan kuitenkin löytää piirteitä, jotka tutkimusten mukaan liittyvät uusintarikollisuuden esiintyvyyteen. 14 Vaikka tutkimusaihe on vaikea ja monia tutkimuksia rasittavat metodologiset ongelmat (pienet otokset, lyhyet seurantajaksot ja vaikeus muodostaa vertailukelpoisia kontrolliryhmiä), myös metodologisesti vakuuttavien tutkimusten mukaan restoratiivinen menettely vähentää uusimista oikeuskäsittelyä enemmän (Braithwaite 2002). 190

13 reintegraatio ja yhteenkuuluvuuden tunne liittyvät matalaan riskiin, samoin kuin se, että tekijällä on prosessin jälkeen uskoa itseensä, läheisiä ihmissuhteita, positiivisia tulevaisuudenodotuksia ja esim. koulutus- tai työpaikka. Uusimisriski on puolestaan korkeampi, jos tekijä tuntee restoratiivisessa menettelyssä häpeää, mutta ei katumusta. Uusimista ennustaa stigmatisoiva, henkilöön eikä tekoon kohdistuva, häpeä: esim. jos vanhemmalle jää olo, että on huono vanhempi ja nuorelle olo, että on paha ihminen. Kohonneeseen riskiin on yhteydessä myös se, jos sovittelijat eivät anna asianosaisille tarpeeksi tietoa ja tukea, eivätkä rohkaise heitä ilmaisemaan itseään ja osallistumaan täysipainoisesti prosessiin. (mt.) Sovittelussa pitäisikin pyrkiä vahvistamaan uusimista ehkäiseviä elementtejä jotka ovat olennaisesti samoja kuin häpeän käsittelyyn liittyvät tekijät. Suuressa osassa seuratuista tapauksista osapuolet tapasivat ja tekijät katuivat ja pyrkivät korvaamaan vahingot. Niille tapauksille, joissa tekijä ei osoittanut katumusta, oli tyypillistä, että osapuolet eivät tavanneet toisiaan tai että tekijä oli ollut niin päihtynyt, ettei muistanut tekoaan. Anteeksipyyntöjen puute on uusintarikollisuudenkin suhteen ongelma, sillä niiden puuttuessa menetetään yksi voimakkaimmista reintegratiivisista välineistä. Anteeksipyyntöjä ei pidä kuitenkaan pakottaa, vaan pitää pyrkiä saamaan aikaan niille otollisia tilanteita keskustelun avulla. Syvällisempi keskustelu ja intensiivisempi osallistuminen voisivat johtaa myös siihen, että katumus ja usko rikoksen vääryyteen vahvistuisivat ja sovittelu jäisi paremmin tekijän mieleen. Stigmatisaatio ei sen sijaan liene ongelma havainnoitujen sovittelujen perusteella; rikoksentekijät saivat osallistua keskusteluun tasavertaisesti. Osa matalampaan uusimisriskiin liittyvistä tekijöistä jää selvästi sopimuksen tekoa painottavan pikasovittelun ulottumattomiin. Jos tavoite todella olisi vähentää uusintarikollisuutta, olisi meilläkin syytä kehittää laajempaa, yhteisöllisempää sovittelua, johon otettaisiin mukaan läheisiä ja johon liittyisi myös rehabilitatiivinen elementti. Lisäksi dialogia edesauttaisi, jos osapuolille annettaisiin enemmän tietoa ja tukea jo ennen yhteistapaamista. Tällä hetkellä suomalaisen sovittelun vaikutus uusintarikollisuuteen tuskin nousee sille tasolle, jota ulkomaisen kirjallisuuden perusteella sopisi toivoa. Tästä kertoo myös Mielityisen (1999) tutkimus, jossa sovittelun läpikäyneiden rikosuraa seurattiin: sovittelut, joita puhumattomuus vaivasi, eivät juuri vaikuttaneet uusimiseen. TUKIHENKILÖT Teoria painottaa tukihenkilöiden merkitystä restoratiivisessa menettelyssä: Läheiset tuottavat häpeää ja syyllisyyttä (Van Stokkom 2002) sovittelijaa tehokkaammin, ja tarjoavat myös sen rakentavaa käsittelyä varten tarvittavaa reintegraatiota. He voivat myös tukea ja valvoa sopimuksen täyttämistä. (Esim. Ahmed ym. 2001) Tukihenkilöt eivät saa kuitenkaan dominoida keskustelua. Dialogi on uhrin ja tekijän välinen, ja tukihenkilöiden rooli on vain kommentoida lyhyesti. (Umbreit 2001) Vaarana on, että tukihenkilöt varastavat konfliktin siinä missä Christien (1977) mukaan lakimiehet tai viranomaisetkin, ja varsinaisten osapuolten sitoutuminen sovitteluun ja sen lopputulokseen heikentyy. Nyt havainnoiduista sovitteluista tukihenkilöitä oli mukana vain viidessä tapauksessa, joissa 191

14 oli kyse lasten rikoksista. Tukihenkilöt olivat lasten vanhempia tai huostaanotettujen nuorten osalta viranomaisia. Tapauksissa kävi juuri niin, että aikuiset hallitsivat keskustelua. He saattoivat jopa estää alaikäistä esittämästä itse kantaansa ja tehdä päätökset hänen puolestaan. Alaikäisten sitoutumisen puutteesta kertoo se, että he esim. piiloutuivat lippalakkiensa alle, leikkivät kännyköillään ja vitsailivat keskenään. Dominoivien tukihenkilöiden ongelma on havaittu muissakin tutkimuksissa, niin ulkomailla (ks. esim. Braithwaite 2003) kuin Suomessakin. Esim. Takalan (1998) seuraamissa sovitteluissa äänessä olivat enimmäkseen aikuiset, ja nuoret lähinnä vastailivat lyhyesti heille esitettyihin kysymyksiin. Eskelisen ja Raitasen (2002) sovittelututkimuksessa vanhemmat mainitaan häiriötekijöinä. On kuitenkin muistettava, että alaikäisten osallistuminen on sovittelussa silti aktiivisempaa kuin tuomioistuimessa (Strang & Braithwaite 2002). ETUKÄTEISTAPAAMISET Kirjallisuudessa myös sitä pidetään erittäin tärkeänä myös sitä, että sovittelija tapaa osapuolia etukäteen erikseen. Kun restoratiivinen menettely on epäonnistunut, valmistelut ovat yleensä olleet puutteellisia (esim. Wachtel 1997). Etukäteistapaamisten avulla sovittelija edesauttaa luottavaisen ja avoimen keskusteluilmapiirin syntymistä, eikä hänen tarvitse olla yhteistapaamisessa niin paljon äänessä. Osapuolia pitää valmistella kohtaamaan toisensa, ja he tarvitsevat tietoa esim. sovittelun tarkoituksesta ja kulusta ja heidän asemastaan. Myös mahdollisista tukihenkilöistä keskustellaan ennakkoon. Vaikka yhteistapaaminen ei toteutuisikaan, on erillistapaamisilla arvoa myös sinänsä, kun osapuolet saavat ehkä ensimmäistä kertaa kertoa tarinansa ulkopuoliselle. (Esim. Morris & Maxwell 2002, Umbreit ym. 2002, Umbreit 2001) Tutkimusten mukaan uhrit pitävät erillistapaamisia tarpeellisina. Pelkkä lyhyt puhelinkeskustelu tai sovitteluesite ei riitä antamaan tarpeeksi tietoa sovittelusta. (Harju 2003, Umbreit ym. 2002) Havainnoiduissa jutuissa ennakkotapaamiset olivat kuitenkin harvinaisia. Useimmiten sovittelija oli vain puhelimitse sopinut osapuolten kanssa sovittelun ajasta ja paikasta. Ja usein vasta yhteisistunnossa osapuolille valkeni, mistä sovittelussa on kyse. Yhdessä harvoista tapauksista, jossa sovittelija tapasi osapuolia etukäteen, hän oli taas jo valmistellut tapaamisten pohjalta sopimuksen, ja yhteistapaamisessa osapuolet lähinnä vain allekirjoittivat sen. Suora dialogi heidän välillään jäi siis vähäiseksi, ja sovittelijan vaikutus oli suuri. Myöskään Mielityisen (1999) tutkimissa sovitteluissa ennakkotapaamisia ei hyödynnetty, ja osa asianosaisista tuli sovitteluun tietämättä, mitä siellä tulee tapahtumaan. Etukäteistapaamiset olisivat hälventäneet osapuolten pelkoja ja jännitystä, jolloin heille olisi jäänyt enemmän energiaa itse asian käsittelemiseen. Etukäteistapaamisten puute saattaakin olla yksi puhumattomuuden syistä. REHABILITAATIO Vaikka restoratiivisen oikeuden ihmiskuva onkin hyvä, voidaan rikoksentekijältä odottaa myös 192

15 muutosta (Ahmed ym. 2001). Restoratiivisen oikeuden tehoa lisää, jos siihen liitetään tarvittaessa rehabilitatiivinen elementti: hoidetaan esim. rikoksentekijän psyykkisiä ongelmia, oppimisvaikeuksia tai päihdeongelmaa. Restoratiivisen ja rehabilitatiivisen oikeuden yhdistelmä vähentää uusintarikollisuutta tehokkaammin kuin kumpikaan erikseen. Hoitokaan ei yksinään riitä rikoksen käsittelemiseksi, vaan sen sosiaalinen, psykologinen ja moraalinen läpikäyminen vaatii restoratiivista otetta. Tukipalvelujen saatavuus lisää epäilemättä myös uhrin tyytyväisyyttä ja edistää toipumista. Korjaava oikeus auttaa motivoimaan rikoksentekijän rehabilitaatioon ja löytämään sopivia hoito-ohjelmia. Kun rikos on tapahtunut, tekijä ja hänen läheisensä ovat vastaanottavaisia keskustelulle sen taustalla olevista ongelmista. Ihanteellista olisi, jos vakavissa tapauksissa asiantuntijat esittelisivät erilaisia hoitokeinoja ja asianosaiset voisivat olla mukana päättämässä niiden välillä. Hoitomotivaatio kasvaa, kun hoidokki saa tietoa ja sananvaltaa. Lisäksi rehabilitaatio toimii paremmin, kun tekijä saa siihen läheistensä tukea. (Braithwaite 2002, Strang & Braithwaite 2002, Braithwaite & Braithwaite 2001) Havainnoiduissa sovitteluissa rehabilitaatiota ei kuitenkaan juuri käsitelty vaikka syytä olisi voinut olla jo sen perusteella, että moni teko oli tehty päihtyneenä. Myöskään Mielityisen (1999) tutkimissa jutuissa ei keskusteltu osapuolten tulevaisuuteen liittyvistä asioista. HENKINEN JA AINEELLINEN KORJAAMINEN Restoratiivisessa oikeudessa uhrin asemaan kiinnitetään erityistä huomiota, ja rikosvahingot pyritään korjaamaan kokonaisvaltaisesti. Erityisesti korostetaan symbolisen (anteeksipyyntö) ja emotionaalisen korjaamisen arvoa. Myös empiiristen tutkimusten mukaan uhreille on tärkeämpää henkinen kuin aineellinen korjaaminen (Braithwaite 2002). Esim. Mielityisen (1999) haastattelemien uhrien ja tekijöiden mukaan korvaus ei yleensä ollut sovittelussa tärkeintä. Mielityiselle jäikin vain yhdestä tapauksesta mielikuva rahastuksesta. Nyt tutkituissa sovittelujutuissa oli kuitenkin useita tapauksia, joissa uhrit olivat lähinnä kiinnostuneita saamaan rahakorvauksen. Lisäksi anteeksipyynnöt siis puuttuivat. Nämä havainnot kertovat jälleen sovitteludiskurssin pinnallisuudesta. Lisäksi havaittiin, että tekijät olisivat saattaneet olla valmiita maksamaan ehkä kohtuuttomankin suuria korvauksia välttääkseen oikeuskäsittelyn. Toisaalta sovittelun idea on juuri se, että asianosaiset saavat itse päättää mihin suostuvat, ja sovittelija valvoo sopimusten kohtuullisuutta. Täytyy myös muistaa, että oikea korvaus ei välttämättä selviä oikeudessakaan, ja tekijät saattavat taitamattomuuttaan myöntää sielläkin tarpeettoman suuria summia. SOVITTELIJA TUOMARINA Restoratiivisen teorian mukaan asianosaiset ovat sovittelun keskipisteessä, ja sovittelija vain mahdollistaa heidän kohtaamisensa. Sovittelijoilla on käytännössä kuitenkin paljon valtaa: He ohjaavat keskustelua, päättävät mistä puhutaan, kuka puhuu, ketä istuntoon osallistuu ja mitä juttuja ylipäätään sovittelevat. Kandel (1995) puhuu suostutteluun perustuvasta oikeudenkäytöstä ( jurisprudence of persuasion ): Sovittelijat näyttäytyvät tietävinä ja neutraa- 193

16 leina, mutta preferoivat tiettyjä vaihtoehtoja ja manipuloivat asianosaisia niitä kohti. Asianosaiset tarvitsevat vahvoja retorisia taitoja vastustaakseen sovittelijan suostuttelevaa diskurssia. Onko siis vaarana, että sovittelija varastaa konfliktin? Havainnoiduissa sovitteluissa sovittelijat pitkälti muotoilivat sopimukset, ja heillä oli paljon valtaa myös korvauksen määrän suhteen. Joissakin jutuissa sovittelija suorastaan saneli korvauksen määrän. Yhdessä jutussa sovittelija jopa ajoi läpi rikoksentekijää opettaakseen korkeamman summan kuin mikä uhrin mielestä olisi riittänyt. Sovittelijat myös tinkivät uhrin vaatimuksia tekijän puolesta, jos ne olivat heidän mielestään ylimitoitettuja. Mielityisenkin (1999) aineistossa oli tapaus, jossa sovittelija tinki korvausvaatimuksia ja perusteli sitä oikeuskäytännöllä. Sovittelijan tehtävä onkin estää kohtuuttomat ja ankarammat seuraamukset kuin mitä tuomioistuimessa tuomittaisiin (Braithwaite 2002, 2003). Hän ei saa kuitenkaan ratkaista ongelmia asianosaisten puolesta (Braithwaite 2002, Umbreit 2001). Voidaan myös kysyä, kuinka hyvin sovittelijat tuntevat oikeuskäytäntöä. Tutkimusten mukaan sovittelijoiden tiedontarve esim. juuri oikeudellisista kysymyksistä on suuri (esim. Harju 2003, Mielityinen 1999). Kun arvioidaan sovittelijoiden valtaa, täytyy kuitenkin säilyttää sama suhteellisuudentaju kuin muutenkin sovittelua arvioitaessa. Asianosaisilla on joka tapauksessa sovittelussa enemmän vaikutusvaltaa kuin tuomioistuimessa. Kandelkin (1995) myöntää, että osapuolet voivat tehdä myös sellaisia sopimuksia, joita sovittelija ei ollut ajatellutkaan. RAHAKORVAUKSET DOMINOIVAT Sopimus voi sisältää joko raha-, työ- tai symbolisen korvauksen (anteeksipyynnön). Paitsi sopimuksesta, havainnoituja sovitteluja hallitsi kuitenkin puhe rahasta, ja kaikissa sopimuksissa päädyttiin rahakorvaukseen. Joissakin tapauksissa asianosaiset ehdottivat työkorvausta, mutta se todettiin mahdottomaksi toteuttaa. Muissakin tutkimuksissa on tullut esiin asianosaisten kiinnostus työkorvauksia kohtaan 15. Työkorvauksia kuitenkin vieroksutaan, ja niitä on valtakunnallisestikin vain n prosentissa sopimuksista (Takala 2001, Mielityinen 1999). Vaikka rahakorvaus onkin käytännössä kaikista vaivattomin tapa sopia asia, teorian kannalta työkorvaus näyttää mielekkäältä. Työkorvaukset ovat opettavaisia ja konkreettisia seuraamuksia. Rikoksentekijät voivat oppia niiden avulla taitoja, jotka ovat hyödyksi esim. itsetunnon ja itsehallinnan kannalta 16. Työkorvaukset myös kohdistuvat suoraan tekijään eivätkä esim. vanhempiin. Sopimukset eivät muutenkaan olleet kovin luovia, vaan lähinnä sopimuslomakkeesta täytettiin puuttuvat kohdat. Onkin paradoksaalista, että vaikka restoratiivinen oikeus juuri mahdollistaisi ainutlaatuiset ja yksilölliset ratkaisut, käytännössä turvaudutaan standardisopimuksiin (Kandel 1995). 15 Esim. Eskelisen ja Raitasen tutkimuksessa 60 % huoltajista olisi halunnut, että korvaus olisi hoidettu muuten kuin rahalla (Eskelinen 2003). 16 Eskelinen ja Raitanen (2002) kertoivat esim. tapauksesta, jossa yksi sovittelun hyödyistä oli, että tekijä oppi lumityöt! 194

17 SOVITTELUN HENKILÖSIDONNAISUUS Lopuksi yleisempiä huomioita sovittelusta Suomessa. Restoratiivinen oikeus on niin tuore ja sääntelemätön alue, että sen soveltamiseen liittyy vielä monia epävarmuustekijöitä. Kaikissa kunnissa ei ole edes tarjolla sovittelua, ja sovitteluun pääsy ja sovittelumenettely riippuvat yksittäisten henkilöiden asenteista ja tottumuksista. Juttujen ohjaaminen sovitteluun. Sovittelusta puuttuu tietoa niin asianosaisilta, lakimiehiltä kuin viranomaisiltakin. Kun tietoa ei ole, vallitsevat kielteiset ennakkoluulot (Mielityinen 1999) tai mielivalta. Poliisi- tai syyttäjäyksiköissä saattaa olla vain yksittäisiä henkilöitä, jotka systemaattisemmin lähettävät juttuja sovitteluun. Myös Mielityinen (1999) havaitsi, että syyttäjien ja poliisien henkilökohtaiset näkemykset vaikuttavat merkittävästi juttujen ohjaamiseen sovitteluun. Eri virkamiehillä saattoi olla jopa aivan päinvastaiset käsitykset siitä, mitkä jutut sopivat sovitteluun! (Ks. myös Iivari 2000) Menettely sovittelussa. Havainnoista tuli esille, että myös sovittelijoiden toimintaa ohjaavat enemmänkin asenteet ja tottumukset kuin mikään koherentti taustateoria, kuten restoratiivinen oikeus (näin myös esim. Scimecca 1991). Myös Mielityinen (1999) havaitsi huomattavia eroja sovittelijoiden välillä esim. sen suhteen, miten aktiivisia he ovat ja missä määrin he korostavat ihmissuhteita tai juridiikkaa. Samoin Takalan (1998) mukaan on suuria eroja siinä, missä määrin sovittelijat painottavat esim. paheksunnan, katumuksen tai yleensä tunteiden käsittelyä. RESTORATIIVISEN OIKEUDEN SOVELLUSALA Vaikka laki ei rajaa sovittelun sovellusalaa, ohjataan sovitteluun vain pieni osa rikosjutuista, ja enimmäkseen lieviä tai nuorten tekemiä rikoksia. Sovittelun kohtaloksi voikin koitua vähäisten tai sekavien tapausten siivoaminen pois virallisjärjestelmästä (esim. Weitekamp 2000). On vaarana, että sovittelu marginalisoituu, muuttuu tylsäksi ja näivettyy, ja sen tarjoamista hyödyistä saavutetaan vain pieni osa. Tutkimusten mukaan ei kuitenkaan ole eroa lievien ja vakavien rikosten sovittelun onnistumisluvuissa, ja myös aikuisten uusintarikollisuutta on voitu restoratiivisen oikeuden avulla vähentää (Strang & Braithwaite 2002). Itse asiassa rajallisia resursseja hyödynnettäisiin parhaiten, jos restoratiivinen oikeus keskitettäisiin uusijoihin ja vakaviin rikoksiin niissähän osapuolten tarpeet ovat isoimmat. Toki vakavissa rikoksissa pitää kiinnittää erityistä huomiota restoratiivisen menettelyn laatuun. (Esim. Morris & Maxwell 2002, Umbreit 2001) Tutkimusten valossa loogisimman näkemyksen restoratiivisen oikeuden sovellusalasta esittää Braithwaite: Restoratiivisen oikeuden ei ole tarkoitus täysin korvata rangaistusta tai hoitoa, vaan kriminaalipolitiikan painopistettä pitäisi siirtää siten, että restoratiivinen menettely olisi oletusarvona. Myöskään restoratiivinen oikeus ei voi toimia täysin ilman pakkoa, vaan tarvitsee taustalleen uskottavan täytäntöönpanokoneiston. Kuitenkin myös vakavien rikosten kohdalla pitäisi pääsääntöisesti ensin soveltaa restoratiivista kontrollia. (Braithwaite 2002, Strang & Braithwaite 2002, Braithwaite & Braithwaite 2001) Esim. Uudessa-Seelannissa oikeusviranomaisten pitää lähettää juttu ensin restoratiiviseen menettelyyn. Jos laki ei 195

18 siihen velvoita, käytännöistä tulee sekavia ja yksittäiset virkamiehet voivat boikotoida restoratiivista oikeutta (Morris & Maxwell 2002, Weitekamp 2002). 4. JOHTOPÄÄTÖKSIÄ Seuratuissa sovitteluissa toteutuivat monet restoratiivisen oikeuden ideaalit: useimmiten osapuolet kohtasivat ja saivat aikaan sopimuksen, joka todennäköisesti myös pidetään. Asianosaiset saivat vaikuttaa prosessiin ja sopimukseen. He saivat kertoa tarinansa vapaamuotoisesti, heitä kuunneltiin ja he ymmärsivät mitä sovittelussa puhutaan ja sovitaan. Korvaukset eivät olleet triviaaleja eivätkä kohtuuttomia. Uhrien asema parani, ja rikoksentekijätkin saivat osallistua sovitteluun tasavertaisina keskustelukumppaneina. Prosessi motivoi korvaamaan vahingot. Asianosaiset olivat sovitteluun tyytyväisiä, ja oikeusrauha palautettiin joutuisasti ja edullisesti. Kaikkia restoratiivisen teorian korkeista vaatimuksista ei kuitenkaan saavutettu: asianosaiset olivat useimmiten passiivisia, eikä syvällistä keskustelua saatu aikaan. Dialogia voitaisiin edistää etukäteistapaamisten avulla. Myöskään tukihenkilöitä ei hyödynnetty teorian kuvaamalla tavalla häpeän ja reintegraation tuottajina. Kun tukihenkilöitä oli mukana, he dominoivat liikaa. Sopimukset eivät myöskään olleet kovin luovia, vaan koskivat rahakorvausta. Työkorvauksia ei käytetty, vaikka ne voisivat olla etenkin nuorille hyödyllisiä. Myös sovittelun yhteyttä rehabilitatiivisiin palveluihin pitäisi vahvistaa. Lisäksi niin sovitteluun ohjaaminen kuin sovittelumenettelykin riippuvat liikaa yksittäisistä henkilöistä. Keskeisin ongelma suomalaisessa sovittelussa on dialogin puute. Vaarana on Umbreitin kuvailema pinnallinen ja mekaaninen pikasovittelu, jolle on ominaista esim. kiire, riittämättömät alkuvalmistelut ja keskittyminen korvaussopimukseen (Umbreit ym. 2002, Umbreit 2001). Jos sovittelussa keskityttäisiin enemmän dialogiin ja vähemmän sopimuksen tekoon, saataisiin todennäköisesti parempia tuloksia häpeän käsittelyn ja uusintarikollisuuden ehkäisyn kannalta ja hyviä sopimuksia sivutuotteena. Sovittelijoiden koulutukseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota (näin myös esim. Eskelinen 2003, Harju 2003, Iivari 2000, Mielityinen 1999). Monia sovittelua vaivaavia ongelmia voitaisiin helpottaa koulutuksen avulla. Lyhyt kunnallinen sovittelijakurssi ei riitä antamaan välineitä esim. asianosaisten aktivoimiseen. Voidaan myös kysyä, onko vapaaehtoistyöntekijöillä tarpeeksi aikaa esim. etukäteistapaamisiin. Entä psykologista osaamista moraalitunteiden hallintaan? Entä oikeudellista tietoa kohtuuttomien sopimusten ehkäisemiseksi? Entä tarpeeksi tietoa toimintansa teoreettisesta perustasta, restoratiivisesta oikeudesta? Entä erilaisista hoitomuodoista tai uhrin tukipalveluista? Stakesin tuoreen tutkimuksen mukaan sovittelijat pohtivat epätietoisina esim. sellaisia kysymyksiä kuin miten tekijän voisi vastuuttaa, pitäisikö sovitteluun ottaa mukaan tukihenkilöitä, miten seuranta tai hoitoonohjaus järjestetään ja mikä on kohtuullinen korvaus (Harju 2003). Sovittelijoiden uskottava koulutus legitimoisi menettelyä myös sovitteluun ohjaavien viranomaisten silmissä, ja sovittelun sovellusalaa voitaisiin laajentaa. Toki myös sosiaalisesta kontrollista vastaavat viranomaiset tarvitsevat koulutusta restoratiivisesta oikeudesta. Myös sovittelulain säätäminen voisi legitimoida sovittelua, lisätä sen tunnettuutta ja mahdollistaa 196

19 toiminnan paremman resurssoinnin ja pitkäjänteisemmän kehittämisen. Kaiken kaikkiaan erilaisia restoratiivisia menettelyjä pitää Suomessakin kehittää. Etenkin restoratiivisen oikeuden yhteisöllisemmät muodot ovat nyt kansainvälisen mielenkiinnon kohteena, mutta meillä kokonaisvaltaisempi keskustelu aiheesta on vielä käymättä. Vaikka suomalaisessa sovittelussa on jo monia ansioita, ansaitsee vahva teoria enemmän huomiota. Abstract RESTORATIVE JUSTICE AND THE FINNISH MEDIATION The theory of restorative justice (RJ) is noble, and the international literature is rife with inspiring anecdotes of successful restorative ceremonies. In Finland, the most prominent manifestation of RJ is victimoffender mediation (VOM). In order to investigate to what extent the restorative ideals are realized within the Finnish mediation, 16 cases of VOM have been observed in the city of Turku between Many advantages to mediation were found: Usually, viable agreements were reached; parties were given voice; tensions reduced along the process. In the end, the parties seemed satisfied. There were, however, also discrepancies between the practice and the theory: rather than dialogue-driven, mediation was settlement-driven; pre-mediation meetings and support persons were not taken sufficient advantage of; the agreements reached were not very creative. Key words: Victim-offender mediation, restorative justice, observation, criminology, criminal policy Lähteet Ahmed, Eliza (2001) Shame Management: Regulating Bullying. Teoksessa Ahmed, Eliza & Harris, Nathan & Braithwaite, John & Braithwaite, Valerie (toim.) Shame Management Through Reintegration. Cambridge Criminology Series. Cambridge University Press, Ahmed, Eliza & Harris, Nathan & Braithwaite, John & Braithwaite, Valerie (2001) Shame Management Through Reintegration. Cambridge Criminology Series. Cambridge University Press. Barton, Charles (2000) Empowerment and Retribution in Criminal Justice. Teoksessa Strang, Heather & Braithwaite, John (toim.) Restorative Justice. Philosophy to Practice. Ashgate, Braithwaite, John (2003) Principles of Restorative Justice. Teoksessa Von Hirsch, Andrew & Roberts, Julian V. & Bottoms, Anthony (toim.) (2003) Restorative Justice and Criminal Justice. Competing or Reconcilable Paradigms? Hart Publishing, Braithwaite, John (2002) Restorative Justice & Responsive Regulation. Oxford University Press. Braithwaite, John (1989) Crime, Shame and Reintegration. Cambridge University Press. Braithwaite, John (1997) Restorative Justice and a Better Future. Dalhousie Law Review, Vol. 76, No. 1, Braithwaite, John & Braithwaite, Valerie (2001) Shame, Shame Management and Regulation. Teoksessa Ahmed, Eliza & Harris, Nathan & Braithwaite, John & Braithwaite, Valerie (2001) Shame Management Through Reintegration. Cambridge Criminology Series. Cambridge University Press, Braithwaite, John & Mugford, Stephen (1994) Conditions of Successful Reintegration Ceremonies. Dealing with Juvenile Offenders. British Journal of Criminology, Vol. 34, No. 2, Casper, Jonathan D. & Tyler, Tom & Fisher, Bonnie (1988) Procedural Justice in Felony Cases. Law & Society Review, Vol. 22, No. 3. Christie, Nils (1983) Piinan rajat. Helsingin yliopisto, oikeussosiologian julkaisuja No 4, Helsinki. Christie, Nils (1977) Conflicts as Property. The British Journal of Criminology. Vol. 17, No. 1, January 1977, Cobb, Sara (1997) The Domestication of Violence in Mediation. Law & Society Review 31(3):

20 Daly, Kathleen (2003a) Mind the Gap: Restorative Justice in Theory and Practice. Teoksessa Von Hirsch, Andrew & Roberts, Julian V. & Bottoms, Anthony (toim.) Restorative Justice and Criminal Justice. Competing or Reconcilable Paradigms? Hart Publishing, Daly, Kathleen (2003b) Restorative Justice: the Real Story. Teoksessa McLaughlin, Eugene & Fergusson, Ross & Hughes, Gordon & Westmarland, Louise (toim.) Restorative Justice. Critical Issues. Sage, Daly, Kathleen (2002) Sexual Assault and Restorative Justice. Teoksessa Strang, Heather & Braithwaite, John (toim.) (2002) Restorative Justice and Family Violence. Cambridge University Press, Elonheimo, Henrik (2002) Nuorisorikollisuuspolitiikka. Teoksessa Miettinen, Tarmo & Määttä, Tapio (toim.) III Oikeustieteen tutkija- ja jatkokoulutuspäivät , Savonlinna. Joensuun yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja. N:o 2. Joensuun yliopisto, Elonheimo, Henrik (2003) Sovittelua käytännössä. Haaste. Asiantuntevasti rikoksentorjunnasta ja kriminaalipolitiikasta, 2/2003, Eskelinen, Ossi (2003) Uusi lasten tekemien rikosten sovittelututkimus toi haasteita sovittelulle ja viranomaisille. Esitys Rikosten sovittelun erikoiskurssilla, Tampere Eskelinen, Ossi & Raitanen, Terhi (2002) Lasten tekemien rikosten sovittelututkimus Helsingissä, Tampereella, Nokialla, Joensuussa, Oulussa ja Vaasassa tuottaa jo tuloksia. Esitys Rikosten sovittelun erikoiskurssilla, Tampere Gehm, John R. (1992) The Function of Forgiveness in the Criminal Justice System. Teoksessa Messmer, H. & Otto, H.-U. (toim.) Restorative Justice on Trial: Pitfalls and Potentials of Victim-Offender Mediation International Research Perspectives. Haavisto, Vaula (2003) Koettu oikeudenmukaisuus tuomioistuinten kehittämishaasteena. Alustus Oikeustieteen päivillä, Lappeenranta Harju, Aune (2003) Voidaanko perheväkivaltaa sovitella? Tutkimus- ja kehittämishankkeelta odotetaan tuloksia. Esitys Rikosten sovittelun erikoiskurssilla, Tampere Harris, Nathan (2001) Shaming and Shame: Regulating Drink-Driving. Teoksessa Ahmed, Eliza & Harris, Nathan & Braithwaite, John & Braithwaite, Valerie (2001) Shame Management Through Reintegration. Cambridge Criminology Series. Cambridge University Press, Henry, Stuart & Milovanovic, Dragan (1996) Constitutive Criminology. Beyond Postmodernism. Sage. Hirvonen, Ari (1994) Miksi ei rikosoikeus! Abolitionismi vaihtoehtona rankaisemiselle. Teoksessa Hirvonen, Ari (toim.) Kohti 2000-luvun rikosoikeutta. Helsingin yliopiston rikos- ja prosessioikeuden laitoksen julkaisuja A:8, Huhtala, Väinö (2001) Loukkaus, anteeksipyyntö ja sovinto. Luento Rikosten sovittelu -kurssilla Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa Iivari, Juhani (2001) Rikossovittelu oikeuden vaihtoehto, täydentäjä vai roskakori? Oikeus 2001 (30), 4, Iivari, Juhani (2000) Rikos- ja riita-asioiden sovittelun valtakunnallinen organisointi. Selvityshenkilöraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 2000:27, Helsinki. Kandel, Randy Frances (1995) Developmental Appropriateness as Law in California Child Custody Mediation: Towards a Jurisprudence of Persuasion. Journal of Legal Pluralism and Unofficial Law. No. 35/1995, Katz, Jack (1988) Seductions of Crime. Moral and Sensual Attractions in Doing Evil. Basic Books. Kivivuori, Janne (1992) Psykokulttuuri. Sosiologinen näkökulma arjen psykologisoitumisen prosessiin. Hanki ja jää, Helsinki. Kurki, Leena (2003) Evaluating Restorative Justice Practices. Teoksessa Von Hirsch, Andrew & Roberts, Julian V. & Bottoms, Anthony (toim.) (2003) Restorative Justice and Criminal Justice. Competing or Reconcilable Paradigms? Hart Publishing, Lagerspetz, Kirsti (2001) Kasvatuspsykologia ja väkivalta. Psykologia, 1-2, 2001, Masters, Guy & Smith, David (1998) Portia and Persephone revisited: Thinking about feeling in criminal justice. Theoretical Criminology, Vol. 2, No.1,