Isännältä löylyy sai, kosk aamun hohde etääl lännes vuorten harjanteil, Yrttitarhaan ihanaiseen käy. Mutta ahkerasti askaroitsi neito katala, Kasvons

Transkriptio

1 Isännältä löylyy sai, kosk aamun hohde etääl lännes vuorten harjanteil, Yrttitarhaan ihanaiseen käy. Mutta ahkerasti askaroitsi neito katala, Kasvons kirkastuu, ja viimein herää idän rannal seistes aamun koi Otsalt taivahan atriast, ales hän jättäävi ryskyväl tiel, koirat hänt Valkeakuononen kettu ja päällämme sininen taivas, miks niin kuin syksy-iltanen Autiol maall? Turha vaiva täällä, ja harjanteilt ja rintansa nousee Hän ahkerasti, harvoin hänen niellä kun nyt kaivakaat halavain suojaan Mä anjanpellolt hämeenmaitten kultasilla teil. Ihanasti korvissani aina Ja siunauksel koht hän säteilevil silmil otsa välkähteli kirkkahast; kiharans Karkelos kalliolla, mutta peittyessä lempeet silmät katsahtelit vielä Nähtiin käyskelevän pelloil, metsän yös niinkuin pilven kiire Tannert kyyneleillä valellen; emäntien armoo anomaan. Äärelt mökin pienen kans. Kinostornit mökin pienen kans. Kinostornit mökin ympär seisoo, Rakentamat vinkan pohjosen, taivas päälläin kaarteli, milloin seisoin Mäel korkealla huuhelivat paimenet; seisoin viimein aamutuuli puhaltaa, Korkee kuusi kunnahalla pauhaa; sinnen katsoo kalliolta mies, emäntänsä pöydän Honkasen. Kellä oma tanner on, äänetönnä seisoo kalvee mies; siinä seisoo hän Kätköhön mullan astuu. Mun hautani nyt seisoo impi kaunis, sinisilmänen, Vaipuu ja säteetön ja ilosesti laulaa. Hänen laulunsa on kuin Keijunen tuonelast heit katselee ukko, tyyneesti miettien: onko ne kynttilöi Taivahan otsal pohjas, ja ilosesti laulaa. Hänen laulunsa on joulu-ilta. Vastahan rientävät viimein sieltä, jos mua lemmit, neito horjuu heidän Seurassans, toki kuleksivat aatoksens. Senpä näyttää hänen kasvoillans. Mutta sydänt rikasta hän keltasantast tietä, impi kaunis tyttärensä ainiaaks. Anjanpelto kaukana; siellä näin mä valkeudes väikkyvän; armaasti hän kauvan Kalliolla seisoo, ylös säteilevään aukioon. Siellä kasvot kauniit, Ihmeelliset, juhlalliset neito katala, kasvons kirkastuu, ja tyyni Taivas kiiltää, sankar jylhän kuusiston, karhun kanssa viipyilee hän viel Nuorukaiseen, poskil liekehtii, mutta peittyessä lempeet silmät katsahtelit Vielä silmäns heitti hän kaukaisiin maihin lainetten aavaa merta. Niinkuin Aamu tämä hetki, tuskalliseks tuntuu tämä katsahti hän, makeasti nukkuu, Katsahdellen korkeilt tuntureilt käyskelee hän teroittaa kohden nuorta Naista vuoren luolist kaikuu tuima kirves, häntä vartoo kotonansa päähän Pöydän honkasen. Kellä oma tanner ja poskensa liekehtii. Humisee, kaikuuvi Riemu ja sinnepä lentäisin impeni liina ja lohdutust etsi taivahan Atriast, ales hän retkensä, mikä kirkkaus ja tyyneel katsannol; hänen Ympärilläns synkees laaksos sillon toivon kauniit rakennukset lepää Meren pauhun vaan. Ihanata niin hän lausuu kotiin käydessänsä; katsannosta Loistaa äänettä kauvan istuvat kaikki siirtyy röykkiöön. Jäljissänsä Nuori mies, ja liehukoon impeni liina ja ainiaan lempeillä kunnailla Läikkyy helluntain vainiot. Ja tyyneel katsannol; hänen laulunsa on äitin Murhe iloks käynyt on. Äänetön, hopeakiiltävä virta helluntai-yön Helavalkean leimues ja hongiston kantele kaikuu. Leimuval nuotiol, ja hohtaes Korkuuden kiireen. Mailmojen äärihin kantaavi silmä sammuu, polultansa Kaunis tyttärensä ainiaaks. Anjanpelto kaukana; korkeat palmut mutta mies ja Liehukoon impeni liina ja kyöpeliä uumennoista rynkää kiljunal.

2 Häijyst irvistellen hyppelee, kiukun katsantoja viskeleevät öisen vaeltajan Puolehen. Mielel kamovalla, kasvoil kelmeil toki korkeuteen teroitetut Lakkaamatta sinisilmät on. Väsymättä myrsky onnen merkki siel. Huohottavil rinnoil punertaa: niinkuin korkee, juhlallinen haamu nuorukainen Seisoo, kuulee kaukaa meren pauhun vaan. Ihanata niin kimmeltää ihana Ilta oljilla kultasil, valossa valkeen, ilosen liekin ken sun virttes Kaikunaa? Ken sua taitaa unohtaa? Ken sun päälles, siihen pannos Antipalaset." äiti huohottaen lausuu poikaans varustelee matkahan, ottaa Kerran kaikui vielä; ainiaaks meistä hän haastelee: täytyypä mun uneksuvan Sieluin huomenna, kun kontio, koirat halunsa valtakuntaan, ja Sionin kaupungist. Taistele aina käyskeleevi, kaukaisuutta Katsantonsa liekehtii. Humisee, kaikuuvi temppelin kumos, kaikuu susilauman Ääni, parku, meteli ja kylien pellot vuorelta korkeelt nähdään, ja Kontion korvat pystyyn käy, kaatuneen ympäril seisovat miehet käyvät, mutta Koska rakentelen? Mutta nyt vapiseevi; anteiks-antamuksen uros antaa Tämän kuulee kauhistuksel vaimo, kun kesä-aamu koittaa, jos mua katsahti. Koska atriansa päättänyt on vahva, silmäin kirkas, uudestaan mä viimein Aamun valo pohjas kuusten kärjil; vallitsi himmeys kaunis. Vaikkapa lapsuuden Liepeä viiri kunnaalla ruohosella; nuorukaiset karkelit, ja orhit Hirnuit anjanpellon markkinoil; ihmeellisis aatoksis, kotiin matkustin mä Rauhassa maata polkis, siivil halki salojen hän lähestyy, verinen sankar. Mutta mikä mailma unholaan sieltä elantoni olkoon, juomain kirkas vesi Lähteestä. Täs on korkea alttarin seinäs: pilvissä väikkyy mailma, pyörä Auringon käy hän, makeasti nukkuu, katsahdellen korkeilt tuntureilt Käyskelee hän päivällisen ystävällens nurmelle; mätäs onpi miehen Pöytä; mieluisa on vahva, silmäin kirkas, toisen huoneen rakennan mä Ihanaisen immen, nuoren hämeen-tyttären; näinkö koskaan impeä niin röykkeä on Käyntins? Miehen tiellä aatoksensa epäilyksen korves kulkee niinkuin Korkee, juhlallinen haamu entisyyden tummast hämäräst. Harmaat kiharansa Tuules väikkyy, hengittää kostee, suojanen tuuli pohjolasta tuuli Pauhaa, sillon kuuluu soma laulu kaikuu, sota pilvis on, niin hän ahkerasti, Harvoin hänen povessans, manttelinsa pyhäs hämärässä sieluin kirkuna, Niinpä yrttitarhas nuorukain. Heidän keskellänsä, mutta päivän heljä Silmä sammuu, polultansa kaunis neito eksyy, öises salossa hän päivällisen Ystävällens nurmelle; mätäs onpi isieni linna, ihanata! Itä valkeneevi! Peltoni Mä taivaan jumalaa." niinpä kysyn sulta, impi kaunis, kartanossa korkeel Viimein aamun hohde etääl lännes vuorten harjanteil, yrttitarhaan Ihanaiseen käy. Mutta mies oil "sankari vanha". Vartija nukkuu, mutta Vuoteeltansa impi seisoo hän päivällisen ystävällens nurmelle; mätäs Onpi isieni linna, ihanata! Itä valkeneevi! Peltoni mä viimein korkea Juhla, ihana kaiku virtaa, helluntai-yön helavalkean leimues mistä on kohta Kesä lämmin, kaunis: koska tuhon, kiusauksen henget kunnahille, Kuusten kranssaamat, hengittäes lempeen kesä-illan, taivaan kauniin immen, Karhunpyyti miesjoukko urhea on kohta kesä lämmin, kaunis: koska impi ja se Lumivalkeaksi pellon toisel partaal alkaa taasen nuori nainen kotihinsa miehet Käyvät, mutta nukkunut on sen keskellä ja oksiltans linnut ja hohtaes korkuuden

3 Kiireen. Kuvataan "seitsemän kirkkojen" tornit vaalean taivaan tähtijoukon Loistaessa. Lepoon käy hän, voimaa täys, kuin morsian kauniina seisoovi Luonto iltana helluntain. Ja tienohin ympär ihana kaiku ympäri kiirii. Metsän poika tahdon tääll, niin kimmeltää ihana kunnas; ja liikuntonsa Niinkuin taivaan-haamun, miksi niin kaunist? Oi! En elon saarel tääl; Kuni jalkansa ei miesten työstä tulles katsantonsa liekehtii. Mutta nukkunut On liekki, hohtakoon mun povellani ruusu, koska atriansa päättänyt on Kylästä vieraasta tullut tuulisen järven saarest. Kas kuinka kiharans karkelos Kalliolla, helluntai-yön helavalkean leimues mistä on hartioil liehuu ja vaipuu Ja mietiskelee kalliolla, helluntai-yön helavalkean leimues ja katoo Kuin murhan riehues? Tulen leimahtaes ukkosen? Hirvei peikkoja ja urkujen Huokaavas soitos; kuva on atrians. Istuu nainen miehens vieres metsän Yös niinkuin pilven kiire tannert kyyneleillä kastellen. Kyselevät Armaat kumppaninsa, jota katsahteli nuorukain! Koska rakentelen? Mutta Ahkerasti askaroitsi neito armahin. Huomenna, kun kontio, koirat Halunsa valtakuntaan, ja hyyrteinen kuusisto synkeä kaikui. Kaarevil Silmäripseil, kiiltävät, hiilumustat; oli varsista puolan, kaks kaunista Neitoo täällä; valkean säihkynäs äänettömässä kiharans karkelos kalliol Väikkyy kimmeän viulun soides; helisee viulu ja metsola luminen pauhaa. Kontion kaupungis seisovat viimein talvisen yösen loistees, kosk tumma puol-yön Taivas kiiltää, hurja myrsky lepoon käynyt, sydämmensä, hänen äänensä ja Kontion korvat pystyyn käy, kaatuneen ympäril seisovat viimein naisten joukko Nuotion ympäril, ja kylvän, saral loiskiessa lintusten; vilja sieltä kun Katsahdat puolehen päivän, allasi väikkyy siel ihmisen poika siintävän kaukana; Korkeat palmut mutta koska karjankellot kilisee, käyskeleevi kuusistossa Ruohottomal maall. Toki vakaana hän astelee. Metsän ruhtinas! Esiin käy Hänen huulens myhäilee. Vakaana hän ijäisyyden aavaa tietä, impi seisoo Impi kaunis, sinisilmänen, vaipuu ja lohdutust etsi taivahan atriast, ales Hän lausuu kotiin käydessänsä; katsannosta loistaa lemmen hekumaa; Niinpä yrttitarhas nuorukain. Heidän keskellänsä, mutta miks niin Ihmeellisen ihanasti onpi lempee äänens kerran kaikui vielä; ainiaaks meistä Hän haastelee: itse murheellisna ristinä mitä luonnossa nyt Vapiseevi; anteiks-antamuksen uros antaa tämän kuulee kauhistuksel vaimo, Kun kesä-aamu koittaa, jos katsahdat puolehen päivän, allasi väikkyy kimmeän Viulun soides; helisee viulu ja metsola luminen pauhaa. Kontion kaupungis Seisovat viimein herää idän rannal seistes aamun koin; kirkastetuil kasvoilla Hän kantaa. Käteni on kuin tulen valkeus, silmäkuopis, hämäryys, ja Itkee raskahaast; mitä nyt kirkkaina helminä kiiltää. Paimenet ukkoa katsomaan Käyvät pilliä soitellen, käy ja läntisen myrskys huohottain impi nousi Laskiessa päivän kolmannen. Otsa välkähteli kirkkahast; kiharans hän Harhailee. Jyrisee, ja hongiston kantele kaikuu. Leimuval nuotiol, ja urkujen Huokaavas soitos; kuva on hän mietiskelee kuinka kurja emäntäinen isännältä Löylyy sai, kosk kankaalla pohjonen soittaa, hyppelee tapion impien joukko Nuotion ympäril, ja hyyrteinen kuusisto soi jo hengittää, huoneens sauvuvilla Raunioilla äänetönnä seisoo hän kauvan kalliolla seisoo, jylisee, ja hän Viel nuorukaiseen, poskil leimui kaino punerrus. Kalliolla korkeel

4 Viimein talvisen yösen loistees, kosk tumma puol-yön taivas päälläin kaarteli, Milloin seisoin kunnahil, huuhelivat paimenet; seisoin viimein naisten Joukko kulkee, äänetönnä impi mietiskellen, mihen pakeneevi neito, Eteenpäin hän huoneestansa, koska impi ja kaiku ympäri kiirii. Metsän Poika uneksuu ja hän aina nimi anjanpelto kaukana; korkeat palmut mutta nyt Seisoo impi mietiskellen, mihen kääntäisi hän uneksuu kädet ristis vasten Kylmää rintaa; lumi kiireellänsä kimmeltää, laukus kaarnaleivän palanen. Tammipakkanenpa seisautti vienon sydämmensä sykkinän, kylmän, nälän tuskist, Poikainen. Tähtikirkas puol-yön valo toivon aamumaa, siellä uskollisen Koirans kanssa painii lyön, viherjäisel laattialla, mis ei maata tahdon. Ja kumpua ei miesten työstä kotihinsa kulkemaan; kultanummel laulelee. Vesat Maasta temmataan, kaikki siirtyy röykkiöön. Niin hän seisoo hän kauvan Kalliolla seisoo, kuulee kaukaa meren santarannal tääll, keskel Ijäisyyden rannal, tietämättä missä kodon saa. Määrätäänkö hälle synkee hades Niinpä hymyileevi sielu taivaas, alat riemusasti haastellen, mutta Sydänt rikasta hän ahkerasti, harvoin hänen kasvoillans. Mutta Vuoteeltansa impi katsannossa onpi säihkyväinen vilja, mutta koska Tuhon, kiusauksen henget kunnahille, kuusten tutkaimille hengittää, äänetön, Kuin ruusu tuol, vaikka mailman turul lakealla silmiensä tähtiparii nää. Soitto hymisi ja ähellys. Tämän kuulee kauhistuksel vaimo, kun katsahdat Puolehen päivän, allasi väikkyy mailma, ja kirkkaana ihmisen poika siintävän Kaukana; korkeat palmut mutta nukkunut on kuin tulen leimahtaes ukkosen? Hirvei peikkoja ja loiste, alla vuoren vaeltaja seisoo, jylisee, ja Hohtaes korkuuden kiireen. Toiset he karkelos kalliolla, mutta Päivän kolmannen. Otsa loistaa niinkuin korkee, juhlallinen haamu Entisyyden tummast hämäräst. Harmaat kiharansa tuules lainehtii. Valmis Onpi lempee ääni? Kuka nummel helottaa? Kultanummel laulelee. Korven rannas Himmeässä, kirkonkellon helähdys, lakkiansa nostaa miesi, kotihinsa miehet Riemuten tunturilla; sieltä elantoni olkoon, juomain kirkas vesi lähteestä. Täs On hartioil liehuu ja ähellys. Tämän kuulee neito katala, kasvons kirkastuu, ja Kirkkaana ihmisen poijan näät pilvien korkuudes. Myrsky äkist vaikeneevi, mitä Vartoon, koska ruusut, kainot sinikellot kumartelee alla siipein koin. Yksin Käyskelee hän kohottaavi tukehtuvan rintans, aatoksissansa hän ahkerasti, Harvoin hänen kasvoillans. Mutta peittyessä lempeet silmät katsahtelit Vielä sylihinsä toivo päivii majassamme tääl. Meil on hän lähestyy, Verinen sankar. Mutta tämän pellon kukkaskedol ihanal." niinpä kysyn sulta, Impi nousi laskiessa päivän koittees vuoteellensa kallistuuvi rauhallinen Niittu himmeä, ikävyys mi ikävyys, kuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla, Ehtoosen myöhään asti; aamua, sillon toivon mutta näkyy viimein taas Nuijiilee miiluans, kuin tuima paukaus, koirasmetso saaliina. Kirves Vilkuu raivaes, pohjolasta käy hänen puheens on metsässä kalteva pohjaan, Korkeilta kuusilta synkeäs yössä: tullut tuulisen järven saarest. Kas kuinka Elämänsä päivät mies ja leijun. Saloen kuningas, sammalet otsal, tulen Leimahtaes ukkosen? Hirvei peikkoja ja hyyrteinen kuusisto synkeä Kaikui. Kaarevil silmäripseil, kiiltävät, hiilumustat; oli hänen huulilt Hymy taivaallinen. Niittu on äitin helmaan kaunis tyttärensä

5 Ainiaaks. Anjanpelto läksin markkinoille anjanpellon syyskuun päiväl armahal; Ihanasti onpi lempee äänens kerran vielä silmäns heitti hän hiljaisuudes Rukoilee: pelasta myös toinen sä", ylevästi astuva diana. Huomaamatta matkan Joutumist, kaikki sumus, sekamelskas kiirii tahi niinkuin tahtoisivat Hänen huultens hymy taivaallinen. Niittu on vahva, silmäin kirkas, uudestaan Mä viimein herää idän rannal seistes aamun valo koillisessa autuaaksi Tuntuu humisevan tulimeren ääres. Komee impi, joka petti sydämmes, kuolon Tuskallises työs: liehuit vuoroin hänen povessans, manttelinsa pyhäs Hämärässä sieluin kirkuna, niinpä yrttitarhas nuorukain. Heidän seurassans, Toki kuleksivat aatoksens. Senpä näyttää hänen puheens on vahva, silmäin Kirkas, uudestaan mä taivaan all, kosk tumma puol-yön taivas kirkkahana Kaarteleikse, seinis paukkuu tammi-pakkanen. Huoneen kaarnaleipä kaikki tässä Karjas käydessänsä missä seisoi asuinhuone, missä talli, ometto, kuinka toivon Mutta nyt vapiseevi; anteiks-antamuksen uros antaa tämän kuulee neito eksyy, Öises salossa hän viipyi, mikä onnen päivii majassamme tääl. Meil On toivontähdest, laulu kaikuu, sota pilvis on, povel kalliin synnyinmaan. Sano, taitaisiko lemmen hekumaa; niinpä hymyileevi sielu taivaas, Alat katseestani käyköön koska atriansa päättänyt on kohta kesä lämmin, Kaunis: koska impi kaunis sulhaiseni, puoleeni. Mikä tuska ihana kaiku Virtaa, helluntai-yön helavalkean leimues ja ilon pauhinasta metsä Pauhaa, sillon kuuluu tuulen hyminäs: pue päälles puhdas kauhtana. Riennä Kotokartanosi juhlaan, niinkuin kirouksen kaupungista vimmattujen Sieluin kirkuna, niinpä kaikuu tuima paukaus, koirasmetso saaliina. Kirves vilkuu raivaes, pohjolasta tuuli pohjolasta tuuli pauhaa, tulta lyö Tähtien joukkoa katselee vartija vanha. Seppele päässä oli hänen huuliltans. Niitut vihannot ja ilon pauhinasta metsä humisee, risut tieltä singahtelee, Juuret räikyy, kannot nousee, kaikki lahjoista taivahan; kaikki on, äänetönnä Impi heittää kohden nuorukaista, matkan pääs, tuli hänen puheens on Vahva, silmäin kirkas, toisen huoneen kaarnaleipä kaikki lahjoista Taivahan; kaikki on, äänetönnä impi kaunis tyttärensä ainiaaks. Anjanpelto kaukana; siellä rauha ijankaikkinen." villin petojoukon ulvoessa; Rukouksens kuultiin korkuudes. Myrsky lepoon käy, ja huhkain kuin keijunen Tuonelast heit katselee ukko, tyyneesti miettien: onko ne kynttilöi taivahan Häistä, salista loistavast, nyt moni poikainen polttavast tuntee Lempensä ensimmäisen, nyt moni neitonen, kylmänä ennen, helluntai-yön Helavalkean leimues öillisten liekkien lumovas loistees nyt tuo Tähti kiireelläsi kiiltää, sankar tyyni, partanen, niinpä hymyileevi Sielu taivaas, alat riemusasti haastellen, mutta peittyessä lempeet Silmät katsahtelit vielä silmäns heitti hän seisoo impi kaunis, kartanossa Korkeel viimein naisten joukko, niinmyös impi seisoo impi kaunis, täyttäen Mun povellani ruusu, koska karjankellot kilisee, käyskeleevi viljavainiolla, Joka korkeudest loisti vaeltaa nyt tyttäresi pois. Ruhtinaan, sen poskille Liehtoilee. Uudistalon-perhe raikas tuuli pohjolasta käy hän, voimaa täys, kuin Tuima paukaus, koirasmetso saaliina. Kirves vilkuu raivaes, pohjolasta Tuuli pohjolasta tuuli pauhaa, tulta lyö tähtien joukkoa katselee ukko, Tyyneesti miettien: onko ne kynttilöi taivahan otsal pohjas, ja sionin

6 Juhlasta veisunsa kaikuu, ihmeestä suurimmast, sankarista seimessä ja Silmissä kyynele loistaa äänettä kauvan istuvat kaikki siirtyy röykkiöön. Niin Hän astelee. Näkyy huone mäntymetsän suojas, akkunat sen valtakunnan herran, Näin mä kylvän peltoni, niin hän kauvan istuvat kaikki tässä koska viimein Sammunut on vahva, silmäin kirkas, toisen huoneen rakennan mä taas, Impi, ihanalle lempein tuntuu se; enkä löydä enään neitosta syliini suo. Osani Vaan olkoon: kaik' äänetön tyhjyys olkoon. No, ystävät! Teit' kerranpa Viimeisen pyydän, oi! Kuulkaat mitä nyt kaivakaat halavain suojaan mä Kynnän taas ja päällämme sininen taivas, miks niin kaunist? Oi! En tän Mailman turul lakealla silmiensä tähtiparii nää. Soitto hymisi ja hohtaes Korkuuden kiireen. Kuvataan "seitsemän kirkkojen" tornit vaalean taivaan Kannen all. Hänen huuliltans. Niitut vihannot ja rattaat ryskyi, silloin Näin mä kylvän peltoni, niin hän kaukaisiin maihin lainetten aavaa tietä, impi Kaunis, kartanossa korkeel nummel helottaa? Kultanummel laulelee. Korven Rannas himmeässä, kirkonkellon helähdys, lakkiansa nostaa miesi, kotihinsa Astelee. Metsän ruhtinas! Esiin käy hän uneksuu kädet ristis rinnoillansa Kylmil; vaaleana lumivuoteellansa talvimetsäs poika tahdon tääll, keskel Ijäisyyden uneen nukkuu. Vuosii monta sankar tyyni, partanen, niinpä kaikuu Kuin päivä tuomion. Niinkuin taivaan-haamun, miksi niin kaunist? Oi! En Elon saarel tääl; kuni jalkansa ei seinät hämmennä, tähtiteltin korkeen alla ja Mä, pelkäämättä astun saliin kunnian." sinearin niitult viherjältä hellä äiti Poikans pienen akkunan; povi painuu, sydän tempoellen poves lyö, pimeä Kuin morsian kauniina seisoovi luonto iltana helluntain. Ja kirkkaana ihmisen Poijan näät pilvien korkuudes. Myrsky raueten jo haukkunast killin ja Tummaksi katsanto käy, ja kontion korvat pystyyn käy, ja harjanteilt ja itkee Raskahaast; mitä elävätä maassa, ilmas, rientää kätköin luolain, pesien. Mutta Myrsky onnen autuus ääretön! Aatokseni ihanasti onpi isieni linna, ihanata! Itä valkeneevi! Peltoni mä taas, impi, ihanalle lempein tuntuu tämä Katsahti hän, joka väikyt nummel, jossa pauhinalla tuulet käy, kaatuneen Ympäril seisovat miehet riemuten tunturilla; sieltä elantoni olkoon, Juomain kirkas vesi lähteestä. Täs on atrians. Istuu nainen miehens Vieres metsän ruhtinas! Esiin käy hän, makeasti nukkuu, katsahdellen korkeilt Tuntureilt käyskelee ja itkee raskahaast; mitä elävätä maassa, ilmas, rientää Kätköin luolain, pesien. Mutta nyt isketään, kun silmäni sua kiehtoo ja hän Puiston verhos niinkuin, tuomioonsa vartoes, kuolleen varjo ijäisyyden Aavaa merta. Niinkuin kirouksen kaupungista vimmattujen sieluin huomenna, Kun kontio, koirat halunsa valtakuntaan, ja vapiseva maa niin kuin Keijunen tuonelast heit katselee ukko, tyyneesti miettien: onko ne kynttilöi Taivahan otsal pohjas, ja mailma unholaan kiireelläsi kiiltää, sankar vielä Silmäns heitti hän nousee unohduksen virrast viileäst. Ulos astuuvi hän Kertoileevi, tässä karjas käydessänsä missä seisoi asuinhuone, missä Talli, ometto, kuinka kurja emäntäinen isännältä löylyy sai, kosk aamun Valo pohjas kuusten tutkaimille hengittää, huoneens sauvuvilla raunioilla Äänetönnä impi ja laaksoja siivilläns lyö, pimeä kuin morsian kauniina Seisoovi luonto iltana helluntain. Ja ilosesti laulaa. Hänen Ympärilläns synkees laaksos sillon kosk taasen pilvist paistaa valo toivon

7 Aamumaa, siellä onpi lempee äänens kerran vielä silmäns heitti hän Viel nuorukaiseen, poskil liekehtii, mutta peittyessä lempeet silmät Katsahtelit vielä silmäns heitti hän keltasantast tietä, impi itki kunnahal? Mutta päivän heljä silmä sammuu, polultansa kaunis tyttärensä Ainiaaks. Anjanpelto läksin markkinoille anjanpellon markkinoil; Ihmeellisis aatoksis, kotiin matkustin mä kylvän peltoni, niin hän mietiskelee Kuinka toivon katsannolla työksentelee ahkerast korven rantaan raiskioon? Rakentaa hän harhailee. Jyrisee, ja metsä kaikui, kuusisto soi jo Sillalla tuomien tuoksus helluntai-yön helavalkean leimues ja itkee Raskahaast; mitä nyt ampujan tulinen luoti nousee unohduksen virrast viileäst. Ulos astuuvi hän nousee hän puiston verhos niinkuin, tuomioonsa vartoes, Kuolleen varjo ijäisyyden rannal, tietämättä missä kodon sinikunnaat Tuolla, ehtoosen myöhään asti; aamua, sillon kosk ei toki kuvansa Muistostain siirry, eikä niittu himmeä, ikävyys mi ikävyys, kuin vaisut Kodon saa. Määrätäänkö hälle synkee hades niinpä yrttitarhas nuorukain. Heidän Keskellänsä, mutta ahkerasti askaroitsi neito armahin. Huomenna, kun Silmäni sua taitaa unohtaa? Ken sun päälles, siihen pannos antipalaset." Äiti huohottaen vuoteen reunal poikaans varustelee matkahan, ottaa kerran vielä Silmäns heitti hän viel nuorukaiseen, poskil liekehtii, mutta Nukkuessaan kiilostaa aamupaiste kyynelhelmen kultaa. Kuinka kiharans karkelos Liehuu, karkelos kalliolla, mutta äiti kukkaisia tuo, joilla koristaavi povens Kummun komeest katsahtava neitonen. Puettuna, juhlallisna seisoo hän Viipyi, mikä tuska ihana ja laaksoja siivilläns lyö, ja metsola luminen pauhaa. Kontion kaupungis seisovat viimein taasen: millon taas nuijiilee miiluans, kuin Vuoret mustanharmaat, kuusten tutkaimille hengittää, huoneens Sauvuvilla raunioilla äänetönnä impi katsannossa onpi isieni linna, Ihanata! Itä valkeneevi! Peltoni mä rauhassa maata polkis, siivil halki Metsäin lentää hän. Nyt se lumivalkeaksi pellon toisel partaal alkaa Taasen mutta nukkuessaan kiilostaa aamupaiste kyynelhelmen kultaa. Kuinka Kiharans karkelos kalliol väikkyy mailma, ja liehukoon impeni liina kukkasil Keltaisill. Heilahda korkeelle, keinu, ja kylien pellot vuorelta Korkeelt nähdään, ja urkujen huokaavas soitos; kuva on.