h e i k k i p a l o h e i m o Eduskuntavaalit n näkökulmia politiikan arkeen

Transkriptio

1 h e i k k i p a l o h e i m o Eduskuntavaalit n näkökulmia politiikan arkeen 173

2 Vaalijärjestelmä Kansanvaltainen valtiomuoto Kansanvaltaisen eduskuntauudistuksen toteuttamisen edellytykset kehittyivät Suomessa nopeasti 1900-luvun alussa. Olot Venäjällä muuttuivat levottomiksi. Vuonna 1905 Venäjä kärsi tappion Japania vastaan käymässään sodassa ja maahan puhkesi kansalaisvapauksien laajentamista vaativa yleislakko. Myös Suomessa puhkesi suurlakko. Liikehdinnän seurauksena keisari Nikolai II antoi Venäjällä uudistamislupauksia sisältävän vapausmanifestin ja erikseen Suomea koskevan niin sanotun marraskuun manifestin. Se valtuutti Suomen senaatin ja säätyvaltiopäivät tekemään ehdotuksen edustuslaitoksen ja sen vaalitavan uudistamisesta. Eduskuntauudistuksen toteuttamistavasta vallitsi Suomessa erilaisia käsityksiä. Sosialistit vaativat, että uudistusta valmisteltaisiin yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitussa kansalliskokouksessa. Perustuslailliset ryhmät edellyttivät, että uudistus valmistellaan säätyvaltiopäivillä noudattaen voimassaolevaa vuoden 1869 valtiopäiväjärjestystä. Porvarillisilla puolueryhmillä oli säätyvaltiopäivillä hallitseva asema. Niiden kannanottojen mukaisesti uudistusta alettiin valmistella voimassaolevan valtiopäiväjärjestyksen edellyttämässä järjestyksessä. Joulukuussa 1905 Mechelinin perustuslaillista suuntausta edustanut senaatti asetti Robert Hermansonin johtaman eduskunnanuudistamiskomitean valmistelemaan uutta valtiopäiväjärjestystä ja uutta vaalilakia 1. Komiteaan nimitettiin joukko tunnettuja poliitikkoja ja oikeusoppineita. Puheenjohtaja Hermanson oli ruotsinmielinen oikeusoppinut. Nuorsuomalaisia komiteassa edustivat kirjailija Santeri Alkio, valtioneuvos Thiodolf Rein, professori E. N. Setälä ja asessori P. E. Svinhufvud. Vanhasuomalaisia edustivat valtioneuvos J. R. Danielson, valtiokonttorin ylitirehtööri J. K. Paasikivi ja maanviljelijä Juho Torppa. Ruotsinkielisiä edustivat puheenjohtaja Hermansonin lisäksi laamanni T. J. Boisman sekä pankinjohtajat Felix Heikel ja Ernst Schybergson. Myös sosialistit saivat edustajiaan komiteaan: kaupanhoitaja Heikki Lindroosin sekä toimittajat Yrjö Sirolan ja Edvard Valppaan. Si- 174 eduskuntavaalit

3 Paula Kokkonen Ihmisen ääni. Performanssitaiteilija Roi Vaara 29. joulukuuta Suomen Kuvapalvelu. n vaalijärjestelmä 175

4 Kansansuvereniteetti ja kansalaisten poliittiset oikeudet olivat näkyviä teemoja eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa 1800-luvulla. Ne nostettiin väkevästi esille sekä Ranskan vallankumouksen että Amerikan yhdysvaltojen ihmisoikeuksien julistuksissa. Monissa Euroopan maissa toteutettiin 1800-luvun mittaan uudistuksia, joissa äänioikeuden rajoituksia lievennettiin ja äänioikeutettujen joukkoa laajennettiin luvun lopussa useissa maissa olikin jo otettu käyttöön miesten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Myös naisten äänioikeudesta keskusteltiin. Myötämielisimmin siihen suhtautuivat osa liberaaleista poliitikoista ja poliittinen työväenliike. Nämä kansainväliset virtaukset vaikuttivat myös Suomessa käytyyn keskusteluun. Sveitsissä miesten yleinen äänioikeus kansanedustuslaitoksen vaaleissa toteutettiin jo 1848 ja Belgiassa vuonna Norrola ja Valpas eivät kuitenkaan ottaneet osaa komitean lopullisen mietintötekstin käsittelyyn. Komitea valmisteli ehdotuksensa kolmessa kuukaudessa. Ehdotusten pohjalta hyväksyttiin ja vahvistettiin vuonna 1906 Suomen suuriruhtinaanmaan valtiopäiväjärjestys ja Suomen suuriruhtinaanmaan vaalilaki 2. Valtiopäiväjärjestyksen mukaan Suomen suuriruhtinaanmaan valtiopäiville kokoontunut eduskunta edustaa Suomen kansaa. Eduskunta on yksikamarinen, ja siihen kuuluu 200 kansanedustajaa. Edustajat valitaan välittömillä ja suhteellisilla vaaleilla. Jokainen Suomen kansalainen, niin mies kuin nainen, on oikeutettu äänestämään eduskuntavaaleissa. Valtiopäiväjärjestys sääti kuitenkin joitakin rajoituksia äänioikeuteen. Autonomiakauden eduskuntavaaleissa nämä rajoitukset sulkivat äänioikeuden ulkopuolelle prosenttia äänioikeusiän saavuttaneista Suomen kansalaisista. Äänioikeuden ohella myös vaalikelpoisuus edustajantoimeen on yleinen. Vaalikelpoinen edustajaksi on jokainen, jolla on äänioikeus. Vuoden 1906 jälkeen vaalilakeja on moneen kertaan muutettu. Kokonaan uusi, entisen vaalilain korvannut vaalilaki on säädetty vuosina 1935, 1952, 1955, 1969 ja 1998 (ks. taulukko 1). Vaalijärjestelmän peruspiirteet ovat kuitenkin säilyneet pääosin entisellään. Äänioikeus on edelleen yleinen ja yhtäläinen. Kansanedustajien lukumäärä on edelleen 200, vaikka maan väkiluku on sadan vuoden aikana lähes kaksinkertaistunut. Käytössä on edelleenkin samankaltainen suhteellinen vaalitapa kuin sata vuotta sitten. Maa on myös entiseen tapaan jaettu useisiin vaalipiireihin, joista kansanedustajat valitaan. 3 Yli puolet Hermansonin komitean jäsenistä (Danielson, Paasikivi, Torppa, Alkio, Setälä, Svinhufvud, Schybergson, Lindroos ja Sirola) valittiin myös ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan. Alkion, Torpan ja Setälän valtiollinen ura jatkui 1920-luvulle asti, Svinhufvudin 1930-luvulle ja Paasikiven luvulle. Ta uluk k o 1. VAALILAKIEN KOKONAISUUDISTUKSET VUODESTA 1906 VUOTEEN Vuosi Lain nimi 1906 Suomen Suuriruhtinaanmaan Valtiopäiväjärjestys Suomen Suuriruhtinaanmaan Vaalilaki Säädösnumero 26/ / Valtiopäiväjärjestys 7/ Laki edustajanvaaleista 66/ Laki kansanedustajain vaalista 167/ Laki kansanedustajain vaaleista 336/ Puoluelaki 10/ Laki kansanedustajain vaaleista 391/ Vaalilaki 714/1998 Äänioikeus ja vaalikelpoisuus Äänioikeuden yleisyys ja yhtäläisyys 176 eduskuntavaalit n

5 jassa lähes kaikki 25 vuotta täyttäneet miehet saivat äänioikeuden vuonna Myös naiset, joiden kotitalouden tulot ylittivät määrätyn tason, saivat äänioikeuden vuonna Ruotsissa 24 vuotta täyttäneiden miesten yleinen äänioikeus toteutettiin vuonna 1907, mutta naiset saivat yleisen äänioikeuden vasta vuonna Uudessa-Seelannissa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli ensimmäisenä maailmassa toteutettu jo vuonna Äänioikeuden laajentaminen nousi Suomessakin poliittiseksi kysymykseksi 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Sosiaalidemokraattinen puolue vaati vuonna 1903 hyväksytyssä puolueohjelmassaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttamista. Vuosina kokoontuneille säätyvaltiopäiville tehtiin anomuksia äänioikeuden laajentamisesta. Äänioikeuskeskustelussa valtiopäiviä alettiin yhä selvemmin tarkastella kansanedustuslaitoksena. Venäjän tappiot Japanin sodassa ( ) lisäsivät suomalaisten valmiutta vastustaa Venäjän harjoittamaa Suomen autonomian rajoittamista. Syksyllä 1905 puhkesi suurlakko lakkolaisten vaatiessa perustuslaillisten olojen palauttamista, valtiopäiväuudistusta sekä yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Suomalainen puolue oli jo kesällä 1905 seurannut SDP:n esimerkkiä ja asettunut kannattamaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Suurlakon seurauksena keisari Nikolai II antoi niin sanotun marraskuun manifestin, jolla kumottiin sortokauden aloittaneen helmikuun manifestin perusteella tehdyt säädökset sekä kutsuttiin Suomen valtiopäivät koolle valmistelemaan kansanedustuslaitoksen uudistusta. Valtiopäiväuudistusta valmistelemaan asetettu Hermansonin komitea teki työtään ajankohtana, jolloin kansanvaltaisista äänioikeus- ja edustuslaitosuudistuksista keskusteltiin vilkkaasti monissa muissakin Euroopan maissa, miesten yleinen äänioikeus ja suhteellinen vaalitapa oli jo otettu käyttöön joissakin maissa ja varsinkin sosialistiset ja liberaaliset puolueet tekivät aloitteita äänioikeuden laajentamisesta. Naisten äänioikeus sen sijaan oli tuossa vaiheessa kaikkialla Euroopassa rajoitettu tai naisilla ei ollut äänioikeutta lainkaan. Muutamassa kuukaudessa työnsä tehnyt Hermansonin komitea oli lähes yksimielinen siitä, että äänioikeuden tulisi olla yleinen ja yhtäläinen ja että myös naisilla tulisi olla äänioikeus. Ainoastaan komitean puheenjohtaja Hermanson oli sitä mieltä, että äänioikeus tuli antaa vain miehille. Komitea esitti mietinnössään erityisiä perusteluja sille, miksi yleinen valtiollinen äänioikeus oli annettava myös naisille. Komitea pohti naisten poliittista kypsyneisyyttä. Se ei pitänyt todennäköisenä, että miehet ja naiset asettuisivat valtiollisissa kysymyksissä vastakkain eri puolueiksi. Pikemminkin miehet ja naiset hakeutuisivat eri puolueisiin samanlaisten aatteellisten periaatteiden mukaisesti. Komitean mukaan naisten kiinnostuksella raittius-, siveellisyys- ja kasvatusasioihin olisi epäilemättä hyödyllinen vaikutus eduskunnan kokoonpanoon. Komitea kiinnitti huomionsa siihen, että yksityisoikeudellinen lainsäädäntö sisälsi naisten täysivaltaisuutta koskevia rajoituksia. Siviililain säätämä miehen edusmiehyys vaimon puolesta ei komitean käsityksen mukaan kuitenkaan estänyt naisia olemasta täysivaltaisia valtiollisessa elämässä. Suomessa säilyikin vuoteen 1929 asti järjestelmä, jossa aikuiset naiset olivat täysivaltaisia valtiollisessa elämässä, vaikka siviililainsäädäntö rajoitti naimisissa olevien naisten edellytyksiä hallita omaa omaisuuttaan, sillä aviomiehellä oli lakiin perustuva oikeus hallita puolisonsa omaisuutta. Vasta vuoden 1929 avioliittolaki antoi naimisissa olevalle naiselle oikeuden itse hallita omaisuuttaan 5. Komitean ehdotuksen mukaisesti äänioikeudesta tuli vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa sekä yleinen että yhtäläinen. Tulot ja varallisuus tai muut vastaavat tekijät eivät enää vaikuttaneet äänioikeutetun äänten lukumäärään, vaan jokaisella äänioikeutetulla oli yksi ääni. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus otettiin siis Suomessa käyttöön aikaisemmin kuin yhdessäkään n vaalijärjestelmä 177

6 178 eduskuntavaalit n

7 Vaalitilaisuus Ruoveden Hauhon koululla Vaalilautakunnan jäsenet vasemmalta Nestori Hauho, Juho Honkanen, Sulo Salmijärvi, Kalle Pansa ja Vihtori Jussila. Seinällä on hallitsijan keisari Nikolai II:n muotokuva. Museovirasto. Euroopan itsenäisessä valtiossa. On kuitenkin hyvä muistaa, että Suomi ei tuossa vaiheessa ollut itsenäinen valtio. Euroopan itsenäisistä valtioista yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutettiin ensimmäisenä Norjassa (1913) ja toiseksi Tanskassa (1915). Ensimmäistä maailmansotaa seuranneen kymmenvuotiskauden aikana yleinen ja yhtäläinen äänioikeus otettiin käyttöön lukuisissa Euroopan maissa. Yhteiskuntatieteilijät ja historiantutkijat ovat pohtineet paljon sitä, miten on mahdollista, että Euroopan periferiaan kuulunut ja taloudellisesti kehittymätön Suomi otti käyttöön yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvan kansallisen edustuslaitoksen aikaisemmin kuin yksikään Euroopan itsenäisistä valtioista. Yksinkertaista vastausta tähän kysymykseen ei liene olemassa 6. Joka tapauksessa on selvää, että äänioikeusliike ja myös naisten äänioikeusliike oli 1900-luvun alussa Pohjoismaissa vahvempi kuin monissa Keski- ja Etelä-Euroopan maissa. Suomessa ja Norjassa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus otettiin käyttöön jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, Norjassa ja Islannissa ensimmäisen maailmansodan aikana ja Ruotsissakin pian ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Protestanttinen kulttuuriperinne on Pohjoismaissa antanut Keski- ja Etelä-Euroopan katolisia maita runsaammin tilaa sukupuolten tasa-arvokysymysten korostamiselle. Taloudellinen takapajuisuus saattoi niin ikään luoda edellytyksiä äänioikeuden laajentamiselle n vaalijärjestelmä 179

8 myös naisten keskuuteen luvun alussa noin 85 prosenttia Suomen väestöstä asui maaseudulla. Enin osa maaseudulla asuvista sai toimeentulonsa maataloudesta, ja agraarisessa yhteiskunnassa oli totuttu siihen, että niin miehet kuin naiset osallistuivat maatilatalouden työtehtäviin. Tämä oli omiaan vahvistamaan käsitystä sekä miehistä että naisista itsenäisinä kansalaisina. Maaseudun köyhät olot antoivat vahvan kasvualustan hiljan perustetulle sosiaalidemokraattiselle puolueelle. SDP oli asettunut kannattamaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vuonna 1903, ja kilpailu maaseudulla asuvien ihmisten kannatuksesta sai myös porvarilliset puolueet tukemaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä äänioikeusuudistus ja kansallisen itsenäisyyden rakentaminen liittyivät toisiinsa monissa Euroopan maissa. Suomessa äänioikeusvaatimukset vahvistuivat, kun suomalaiset halusivat korostaa maansa autonomiaa ja itsenäisyyttä Venäjään nähden. Monissa muissa maissa kehitys kulki siten, että maan ensin itsenäistyttyä äänioikeusuudistuksella haluttiin vahvistaa kansallista identiteettiä. Äänioikeusikä Äänioikeusiästä Hermansonin komitea oli erimielinen. Komitean enemmistö esitti 21 vuoden ikärajaa, joka oli tuolloin täysivaltaisuusikä ja oli siihen asti ollut äänioikeuden ikärajana porvaris- ja talonpoikaissäätyjen edustajien vaaleissa. Komitean vähemmistö taas katsoi, että vasta 24 vuoden iässä kansalaisilla on tarvittavaa kypsyneisyyttä äänioikeuden käyttämiseen. Valtiopäiväjärjestykseen ja vaalilakiin äänioikeusikä säädettiin komitean vähemmistön kannan mukaisesti. Kysymys äänioikeusikärajan alentamisesta on sen jälkeen monia kertoja noussut poliittisen keskustelun asialistalle. Vuoden 1917 kunnallislaissa kunnallisvaalien äänioikeusikäraja asetettiin 20 vuoteen. Porvarillisten puolueiden vahvistettua asemiaan eduskunnassa se kuitenkin jo pari vuotta myöhemmin nostettiin 24 vuoteen. Eduskuntavaaleissa äänioikeusikä laskettiin 21 vuoteen vuonna Vuonna 1969 sekä täysivaltaisuusikäraja että eduskuntavaalien äänestysikäraja laskettiin 20 vuoteen. Kolme vuotta myöhemmin äänioikeusikäraja laskettiin 18 vuoteen. Täysivaltaisuusikäraja laskettiin 18 vuoteen vasta neljä vuotta myöhemmin, vuonna Vuoteen 1995 asti äänioikeuden edellytyksenä oli, että kansalainen oli saavuttanut äänioikeuteen vaadittavan iän viimeistään vaalivuotta edeltävän vuoden viimeisenä päivänä. Vuonna 1995 äänioikeusikärajan määräytymispäivä siirrettiin vaaleja edeltävän vuoden viimeisestä päivästä vaalipäivään. Tämä muutos alensi äänioikeusikää runsaalla kolmella kuukaudella ja lisäsi äänioikeutettujen lukumäärää noin kansalaisella. 8 Nykyisin käytössä oleva 18 vuoden äänioikeusikäraja on tavanomaisen kansainvälisen käytännön mukainen. Useimmissa kehittyneissä demokratioissa äänioikeusikä on juuri 18 vuotta. Siitä huolimatta keskustelu äänioikeusiän alentamisesta on viime vuosikymmeninä jatkunut. Keskustelu on kohdistunut erityisesti siihen, voitaisiinko äänioikeusiän alentamisella mahdollisesti lisätä nuorten ja nuorten aikuisten kiinnostusta politiikkaa ja poliittista osallistumista kohtaan. Äänioikeuden rajoitukset Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys sisälsi joukon Hermansonin komitean ehdotusten pohjalta tehtyjä äänioikeuden rajoituksia. Niitä koskevien ehdotusten tekeminen tosin aiheutti komiteassa paljon erimielisyyksiä. Valtiopäiväjärjestyksessä säädetyt menetysperusteet voidaan jakaa kotimaassa asumiseen holhouksenalaisuuteen sosiaalisiin perusteisiin epäsosiaaliseen käyttäytymiseen sotaväessä palveluun. 180 eduskuntavaalit n

9 1) Kotimaassa asuminen. Alun perin äänioikeus eduskuntavaaleissa oli vain kotimaassa asuvilla Suomen kansalaisilla. Sekä vuoden 1906 että vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksen mukaan äänioikeutta ei ollut henkilöllä, joka kolmena viimekuluneena vuonna ei ole ollut tässä maassa hengelle pantuna 9. Henkikirjaa ei vielä tuolloin pidetty niistä Suomen kansalaisista, jotka pysyvästi oleskelivat jossakin toisessa maassa. Äänioikeuden epääminen ulkomailla pysyvästi asuvilta perustui ajatukseen, että vain kotimaassa asuvilla on riittävästi tietoa politiikasta ja kiinnostusta valtiollisia asioita kohtaan. Tämä äänioikeuden rajoitus poistettiin sen jälkeen, kun vuoden 1969 väestökirjalaki (141/1969) edellytti väestökirjan pitämistä kaikista Suomen kansalaisista asuinpaikkaan katsomatta. Tämä väestökirjanpidon muutos mahdollisti valtiollisen äänioikeuden antamisen vuonna 1972 kaikille Suomen kansalaisille (357/1972) riippumatta siitä, asuvatko he kotimaassa vai eivät. Ensimmäisen kerran ulkosuomalaiset saivat äänestää vuoden 1975 eduskuntavaaleissa. 10 2) Holhouksenalaisuus. Holhouksenalaisuus äänioikeuden menettämisen syynä on perustunut ajatukseen, että vain siviilioikeudellisesti täysivaltainen henkilö on riittävän kypsä käyttämään valtiollista äänioikeutta. Tässä suhteessa lainsäädäntö oli kuitenkin jossain määrin epäjohdonmukainen vuoden 1929 avioliittolain säätämiseen asti. Naiset saivat äänioikeuden jo vuonna 1906, mutta vasta vuoden 1929 avioliittolaki poisti aviomiehen taloudellisen edusmiehyyden aviovaimoon nähden. Holhouksenalaisuus sen sijaan säilyi äänioikeuden menetysperusteena vuoteen 1972 asti. 11 3) Sosiaaliset perusteet. Sosiaaliturvaan perustuva taloudellinen riippuvuus aiheutti vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksen perusteella äänioikeuden menetyksen. Äänioikeutta vailla oli henkilö, joka sai apua vaivaishoidolta, ellei apu ollut vain satunnaista. Äänioikeutta vailla olivat myös henkilöt, jotka muun kuin kunnallishallituksen todistuksella osoitetun varattomuutensa takia eivät olleet kahden edellisen vuoden aikana maksaneet kruununverojaan samoin kuin henkilöt, jotka olivat luovuttaneet omaisuutensa velkojiensa tyydyttämiseksi, kunnes pesän tila oli valalla vahvistettu. 12 Jo vuoden 1906 valtiopäiväjärjestystä säädettäessä varsinkin poliittinen vasemmisto kritikoi ajatusta, että köyhyyteen perustuvien avustusten vastaanottaminen aiheuttaisi äänioikeuden menetyksen. Nykyaikaisen hyvinvointivaltiollisen käsityksen vahvistuessa erilaiset sosiaaliset etuudet ovat tulleet aikaisempaa yleisemmiksi, eikä enää katsota, että etuuksia vastaanottavalla henkilöllä ei olisi äänioikeuden käyttämiseen tarvittavaa kypsyneisyyttä. Sosiaalisten etuuksien vastaanottamiseen liittyvät äänioikeuden menetysperusteet ovatkin jo vuosikymmeniä sitten jääneet historiaan. 4) Epäsosiaalinen käyttäytyminen. Epäsosiaalinen käyttäytyminen ja rikoksista saadut tuomiot saattoivat johtaa äänioikeuden menetykseen. Tuomioistuimet saattoivat määrätä vakaviin rikoksiin syyllistyneet muun rangaistuksensa lisäksi menettämään määräajaksi kansalaisluottamuksensa. Laillisen tuomion perusteella kansalaisluottamuksensa menettäneellä ei ollut äänioikeutta. Äänioikeutta ei myöskään ollut henkilöllä, joka irtolaisuuden perusteella oli tuomittu työlaitokseen. Äänioikeudettomuus jatkui aina kolmannen vuoden loppuun siitä, kun henkilö oli vapautunut työlaitoksesta. Kansalaisluottamuksen menettäminen rikosoikeudellisena rangaistuksena poistettiin valtiopäiväjärjestyksestä ja rikoslaista vuonna Kolme vuotta myöhemmin myös irtolaisuus poistui äänioikeuden menetysperusteiden listalta luvulla irtolaisuuden käsite poistui Suomen lainsäädännöstä kokonaan. 13 Myös vaalirikokset aiheuttivat äänioikeuden menetyksen. Henkilö, joka oli eduskuntavaaleissa ostanut tai myynyt ääniä, yrittänyt ostaa tai myydä ääniä, äänestänyt useammassa kuin yhdessä paikassa tai väkival- n vaalijärjestelmä 181

10 lalla tai uhkaamisella häirinnyt vaalivapautta, menetti äänioikeutensa kuudeksi vuodeksi siitä lukien, kun tuomio asiasta oli annettu. Nämä vaalirikokset ovat edelleen rangaistavia tekoja, mutta vuoden 1995 jälkeen niistä ei enää ole seurannut äänioikeuden menettämistä. Tämän jälkeen mistään rikoksesta ei ole enää voitu rangaista äänioikeuden menetyksellä. 14 5) Palvelu sotaväessä. Tavanomainen käytäntö demokraattisissa maissa on, että sotaväen edellytetään pysyvän poliittisen toiminnan ulkopuolella. Siihen perustuen vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksessä säädettiin, että vakinaisessa sotapalveluksessa olevilla ei ole äänioikeutta. Käytännöstä kuitenkin luovuttiin jatkosodan päättyessä. Sen seurauksena äänioikeutettujen määrä kasvoi noin henkilöllä. 15 Äänioikeutettujen lukumäärä Taulukossa 2 esitetään vaalitilastoihin perustuvat äänioikeutettujen lukumäärät eduskuntavaaleissa Autonomian aikana ja ensimmäisissä itsenäisyyden aikana järjestetyissä eduskuntavaaleissa äänioikeutettujen osuus koko henkikirjoitetusta väestä oli alle 50 prosenttia luvulta alkaen kolmella neljäsosalla Suomessa henkikirjoitetusta väestöstä on ollut äänioikeus eduskuntavaaleissa. Äänioikeutettujen suhteellisen osuuden kasvu koko väestöön verrattuna perustuu sekä vaalilainsäädännön muutoksiin että demografisiin tekijöihin. Erilaisten äänioikeuden menetysperusteiden takia yli kymmenellä prosentilla äänioikeusikäisistä ei ollut äänioikeutta autonomian ajan eduskuntavaaleissa. Suurimmillaan äänioikeuden menettäneiden osuus oli ensimmäisissä kansalaissotaa seuranneissa vaaleissa. Vuoden 1922 jälkeen vaalitilastoissa ei enää ole laskelmaa äänioikeutta vailla olevien äänioikeusikäisten määrästä. Se kertoo aikakauden poliittisista jännitteistä. Äänioikeuden menetysperusteet olivat poliittisten erimielisyyksien aiheena jo vuoden 1906 valtiopäiväjärjestystä säädettäessä. Kansalaissodan jälkeen nämä jännitteet kasvoivat entistä suuremmiksi samalla kun äänioikeutensa menettäneiden osuus nousi. Kansalaissodan jälkeinen valkoinen Suomi ei halunnut tilastotoimen avulla erikseen antaa sille näkyvyyttä. Vuoden 1945 vaaleissa äänioikeutettujen osuus henkikirjoitetuista suomalaisista nousi ensimmäisen kerran yli 60 prosentin vuotiaat saivat nyt ensimmäisen kerran äänestää eduskuntavaaleissa. Sota oli lisäksi verottanut alle äänioikeusikäisten osuutta väestöstä. Äänioikeutettujen osuus henkikirjoitetuista suomalaisista kasvoi selvästi myös vuosien 1970 ja 1975 vaaleissa, kun äänioikeusikää taas oli laskettu ja sodan jälkeiset suuret ikäluokat saavuttivat äänioikeusiän. Vuoden 1975 vaaleissa äänioikeutettujen lukumäärä kasvoi useilla sadoillatuhansilla, kun myös ulkosuomalaiset saivat äänioikeuden. Sen jälkeen äänioikeutettujen suhteellisen osuuden kasvu väestöstä on perustunut vain nuorten ikäluokkien osuuden pienenemiseen. Vuonna 2003 jo lähes 80 prosentilla Suomessa asuvista Suomen kansalaisista oli äänioikeus eduskuntavaaleissa. Vaalikelpoisuus Suomen vaalilainsäädännön yleislinjana on ollut, että äänioikeutetut kansalaiset ovat myös vaalikelpoisia, toisin sanoen oikeutettuja asettumaan ehdolle eduskuntavaaleissa. Aivan kaikki äänioikeutetut eivät kuitenkaan ole olleet vaalikelpoisia. Vaalikelpoisuudelle asetetut rajoitukset ovat perustuneet holhouksenalaisuuteen, sotaväessä palveluun ja määrätyissä viroissa toimimiseen. Hermansonin komitea ehdotti äänioikeusikärajaksi 21 vuotta. Kelpoisuuden kansanedustajan toimeen eli vaalikelpoisuuden se kuitenkin katsoi edellyttävän suurempaa kypsyneisyyttä. Komitea ehdottikin vaalikelpoisuuden minimi-iäksi joko 24 tai 25 vuotta. Vuo- 182 eduskuntavaalit n

11 Ta uluk k o 2. ÄÄNIOIKEUTETTUJEN LUKUMÄÄRÄ Vuosi Äänioikeutettujen osuus väestöstä, 1 % Äänioikeutettuja Äänioikeusikäisistä vailla äänioikeutta, 2 % Naisten osuus äänioikeutetuista, % Kaupunkilaisten osuus äänioikeutetuista, 3 % * * * * * * * * * * * * * Vuodesta 1975 alkaen prosenttiluku kuvaa Suomessa asuvien äänioikeutettujen osuutta Suomessa asuvista Suomen kansalaisista. Vuoden 1987 vaaleihin asti väestömäärää koskevat tiedot perustuvat henkikirjoitukseen. Väestön henkikirjoitus tehtiin viimeisen kerran vuonna Vuoden 1991 vaaleista alkaen väestötiedot perustuvat osoite- ja muuttotietoja koskevaan väestötietojärjestelmään. 2 Tietoa ei ole raportoitu vaalitilastoissa vuoden 1922 eduskuntavaalien jälkeen. 3 Vuosina kaupunkikunnat. Vuosina kaupungit ja kauppalat. Vuosina kaupunkikunnat. Vuosina kaupunkimaiset kunnat. Vuodesta 1975 alkaen laskettu vain Suomessa henkikirjoitetuista äänioikeutetuista. * Tähdellä merkittyinä vuosina järjestettiin hajotusvaalit. n vaalijärjestelmä 183

12 den 1906 valtiopäiväjärjestyksessä ja vaalilaissa sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden rajaksi säädettiin vähintään 24 vuoden ikä. Vaalikelpoisuus sidottiin äänioikeuteen. Jokainen äänioikeutettu oli myös vaalikelpoinen. Myöhemminkin kaikki äänioikeutetut ovat lyhyttä välivaihetta lukuun ottamatta olleet myös vaalikelpoisia. Vain vuosina äänioikeus- ja vaalikelpoisuusiät ovat poikenneet toisistaan. Kun äänioikeusikä vuonna 1972 laskettiin 20 vuodesta 18 vuoteen, ei vaalikelpoisuusikää katsottu voitavan muuttaa, koska täysi-ikäisyysraja oli tuolloin vielä 20 vuotta. Vaalikelpoisuuden katsottiin edellyttävän täysivaltaisuutta. Henkilöllä, joka ei yksityisoikeudellisesti ollut täysivaltainen päättämään omista asioistaan, ei katsottu olevan riittävää kypsyyttä päättää yhteiskunnallisista asioista. Vuonna 1976 niin täysi-ikäisyyden kuin vaalikelpoisuuden ikärajat laskettiin 18 vuoteen. Samalla vaalilainsäädännössä palattiin vanhaan käytäntöön, jonka mukaan kaikki äänioikeutetut ovat myös vaalikelpoisia. Kansalaisen riittämättömään kypsyyteen perustuvat vaalioikeuden rajoitukset ovat poistuneet samalla, kun vastaavat äänioikeuden rajoitukset on poistettu. Holhouksenalaiset ovat kuitenkin edelleen vailla vaalikelpoisuutta, vaikka he vuonna 1972 saivat äänioikeuden. 17 Sotaväessä palvelevien vaalikelvottomuus perustuu heidän puolueettoman asemansa korostamiseen. Vuonna 1944 sotaväessä palvelevat saivat äänioikeuden, mutta palvelu vakinaisessa väessä säilyi edelleen vaalikelpoisuuden menetysperusteena. Vuonna 1969 käyttöön otettu siviilipalvelus ei aiheuta vaalikelpoisuuden menetystä. Paria vuotta myöhemmin valtiopäiväjärjestystä muutettiin siten, että varusmiehetkin voivat olla kansanedustajaehdokkaana. Kansanedustajan toimi kuitenkin keskeytyy varusmiespalveluksen suorittamisen ajaksi, eivätkä sotilasviroissa toimivat edelleenkään ole vaalikelpoisia eduskuntavaaleissa. Sotilasvirkoja lukuun ottamatta vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys ei rajoittanut valtion muiden virkamiesten mahdollisuutta asettua ehdolle eduskuntavaaleissa. Vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksen mukaan oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies sekä korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden jäsenet eivät voi toimia kansanedustajina. Vuonna 1983 listaan lisättiin vielä apulaisoikeuskansleri ja eduskunnan apulaisoikeusasiamies. Samat vaalikelpoisuuden rajoitukset sisältyvät vuonna 2000 voimaan tulleeseen Suomen perustuslakiin. 18 Suhteellinen vaalitapa Niin Suomessa kuin yleensä muissakin maissa edustajat säätyvaltiopäiville valittiin enemmistövaalilla. Kun edustuslaitos- ja äänioikeusuudistuksia 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella tehtiin, monet maat ottivat samalla käyttöön suhteellisen vaalitavan. Ensimmäisiä ehdotuksia suhteellisen vaalitavan käyttöönotosta tehtiin jo Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin, mutta 1800-luvun loppu ja 1900-luvun Maan pääkaupunki Helsinki kuului Uudenmaan läänin vaalipiiriin vuoteen Suomen Kuvapalvelu. 184 eduskuntavaalit n

13 Havas Suomi oli agraarinen maa 1950-luvulle asti. Suurin osa äänestäjistä asui maaseudulla. Suomen Kuvapalvelu. alkupuoli oli kuitenkin suhteellisen vaalitavan läpimurron aikakausi luvulla kehitetyt ja keskustelussa esillä olleet erilaiset suhteellisen vaalitavan mallit jakaantuivat kahteen päätyyppiin: jakajamenetelmää käyttäviin ja kvoottimenetelmää käyttäviin. Jakajamenetelmään perustuvissa vaalitavoissa ehdokkaille lasketaan vertailulukuja jakamalla vaaliliiton koko äänimäärä vaalitavan määrittelemillä jakajilla. Kvoottimenetelmään perustuvissa vaalitavoissa määritetään ensin kvootti eli se täsmällinen äänimäärä, joka oikeuttaa yhteen edustajanpaikkaan. Kun täysiin kvootteihin perustuvat paikat on jaettu, jaetaan loput paikoista kvootteihin käyttämättä jääneiden äänten mukaisessa suhteessa. 19 Myös äänen antamisesta kehitettiin erilaisia malleja. Suljetun listavaalin järjestelmässä äänestäjä antoi äänensä puolueen listalle. Avoimen listavaalin järjestelmässä äänestäjä antoi äänensä yhdelle listan ehdokkaista. Lisäksi kehitettiin vaalitapoja, joissa äänestäjä n vaalijärjestelmä 185

14 saattoi jakaa äänensä usealle eri ehdokkaalle tai asettaa useita ehdokkaita suosituimmuusjärjestykseen. Belgian edustajainhuoneen vaaleissa otettiin vuonna 1899 käyttöön d Hondtin menetelmään perustuva suhteellinen vaalitapa. Ruotsi omaksui vuonna 1907 d Hondtin järjestelmänä tunnetun jakajamenetelmän. Uudistusta koskeva valmistelu oli aloitettu jo vuonna Ruotsissa huolellisesti tehty valmistelutyö mitä ilmeisimmin vaikutti siihen, että Hermansonin komitea päätyi kannattamaan juuri d Hondtin vaalitapaa. Kun Suomen eduskuntauudistuksesta vuonna 1906 päätettiin, monissa maissa muun muassa Hollannissa, Norjassa, Saksassa, Sveitsissä ja Tanskassa kansalliset parlamentit valittiin vielä enemmistövaalilla. 20 Äänten muuntaminen paikoiksi Hermansonin komitea vertaili mietinnössään enemmistövaalitavan ja suhteellisen vaalitavan soveltuvuutta Suomen olosuhteisiin. Monissa Euroopan maissa samaan aikaan virinnyttä keskustelua seuraillen komitea piti suhteellista vaalitapaa enemmistövaalitapaa kansanvaltaisempana. Se katsoi suhteellisen vaalitavan antavan enemmistövaalitapaa paremmat edellytykset sille, että erilaiset mielipidesuunnat tulisivat edustetuiksi valtiopäivillä. Erilaisten ryhmien välinen kilpailu on omiaan lisäämään äänestysaktiivisuutta, ja sen katsottiin sopivan hyvin myös kaksikielisen maamme olosuhteisiin. Näin kaksikielisillä alueilla ei tarvinnut syntyä katkeraa taistelua siitä, kumman kieliryhmän edustaja tulisi valituksi valtiopäiville. Komitea katsoi suhteellisen vaalitavan ehkäisevän enemmistövaalitapaa paremmin myös enemmistön vähemmistöä kohtaan harjoittamaa sortoa. Enemmistövaalitapa oli komitean mukaan omiaan antamaan vallan muutamille harvoille puolueille, minkä seurauksena osa kansasta voisi jättäytyä kokonaan poliittisen osallistumisen ja valtiollisen toiminnan ulkopuolelle. Komitean arvion mukaan enemmistövaalitapa voi myös lisätä puolueiden välistä vihamielisyyttä ja enemmistön vähemmistöä kohtaan harjoittamaa sortoa enemmän kuin suhteellinen vaalitapa. Komitea asetti valittavalle vaalitavalle seuraavat vaatimukset: ettei sen kautta mikään puolue tai ryhmä saisi kohtuutonta etua muiden rinnalla, vaan että kukin kansassa liikkuva elinvoimainen pyrintö saisi edustajia oikeudenmukaisessa suhteessa, että sen avulla sekä paikalliset että laajemmat harrastukset oikeassa suhteessa tulisivat edustetuiksi, että vaalitapa säilyttäisi valitsijoille mahdollisimman suuren vaalivapauden ja että se kaiken tämän ohessa olisi yksinkertainen 21. Hermansonin komitean mietinnöstä ei käy ilmi, missä määrin komitea perehtyi muissa maissa käytössä olleisiin suhteellisen vaalitavan tyyppeihin. Mietinnössä ei myöskään vertailla erilaisia suhteellisen vaalitavan tyyppejä keskenään. Siinä on kuitenkin lyhyitä viittauksia Belgiassa ja Sveitsissä tuolloin käytössä olleisiin suhteellisen vaalitavan malleihin ja Ruotsissa suunnitteilla olleeseen suhteellisen vaalitavan malliin. Komitean toimeksiannosta senaattori J. Serlachius, professorit Theodor Homén ja Ernst Lindelöf sekä tohtori G. von Wendt valmistelivat komitealle d Hondtin jakajamenetelmään perustuvan ehdotuksen, jota komitea piti selkeänä ja Suomen oloihin sopivana. d Hondtin menetelmään perustuvaa vaalitavan uudistusta valmisteltiin samaan aikaan myös Ruotsissa. Komitea ei ollut aivan yksimielinen. Komitean jäsenet Alkio ja Torppa katsoivat ehdotetun vaalitavan antavan liikaa sijaa erilaisille pienille ryhmille ja ryhmäkuntaisten etujen ajamiselle. He katsoivat, että vaalitavan tulisi edistää sellaista edustuksellisuutta, jossa eduskuntaan ei mennä ennen kaikkea puoluemiehinä vaan kansan edustajina. d Hondtin jakomenetelmä kuitenkin omaksuttiin vuoden 1906 valtiopäiväjärjestykseen ja vaalilakiin komitean enemmistön ehdottamassa muodossa eduskuntavaalit n

15 Vaalipiirit Vaalipiirien sopivaa kokoa pohtiessaan Hermansonin komitea kiinnitti huomiota sekä suhteellisuuden toteutumiseen että valtakunnallisten ja paikallisten näkökohtien väliseen suhteeseen. Vaalipiirien koko ei Hermansonin komitean mukaan saanut olla sen paremmin liian pieni kuin liian suurikaan. Jos vaalipiirit olisivat liian pieniä, paikalliset pyrinnöt saattaisivat nousta liian hallitsevaan asemaan, ja vain suurilla puolueilla olisi mahdollisuus saada edustajiaan valituksi. Jos taas vaalipiirit olisivat liian suuria, ääritapauksessa koko maa yhtenä vaalipiirinä, paikalliset harrastukset saattaisivat jäädä liian vähälle huomiolle, eikä olisi takeita siitä, että kansanedustajia valittaisiin riittävän tasaisesti maan eri osista. Komitea ehdotti maan jakamista neljääntoista vaalipiiriin. 23 Komitean jäsenet Danielson, Kallio, Paasikivi ja Torppa pitivät komitean ehdottamia vaalipiirejä liian suurina. Danielsonin ja Paasikiven mukaan äänestäjien ja kansanedustajien välinen yhteys heikkenee, jos vaalipiirit ovat liian suuria. Kallion ja Torpan mukaan suuret vaalipiirit voivat antaa liikaa tilaa pienten vähemmistöjen hajottaville pyrinnöille ja etuvastakohtia korostavan politiikan jatkumiselle. Vanhan säätyvaltiopäivälaitoksen tilalle ei Kallion ja Torpan mukaan ollut syytä perustaa sellaista kansanedustuslaitosta, joka kokoaisi ihmisiä osallistumaan politiikkaan luokkaetujaan valvomaan. Heidän mukaansa pienet vaalipiirit antaisivat suuria vaalipiirejä paremmat edellytykset sille, että edustajat toimisivat koko kansan eivätkä vain jonkin ryhmän edustajina. Sekä Danielson, Kallio, Paasikivi että Torppa katsoivat suurten vaalipiirien johtavan kaupunkien yliedustukseen ja maaseutupaikkakuntien aliedustukseen eduskunnassa. 24 Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksessä säädettiin, että suhteellista vaalia varten maan tulee olla jaettuna vähintään 12:een ja enintään 18 vaalipiiriin. Missä paikallisolot vaativat poikkeusta suhteellisesta vaalista, voidaan edellä mainittujen vaalipiirien lisäksi muodostaa jokin tai joitakin yhden edustajan vaalipiirejä. Sama vaalipiirien lukumäärää koskeva säädös kirjattiin myös vuoden 1928 valtiopäiväjärjestykseen. Myös vuoden 2000 perustuslaissa säädetään, että vaalipiirejä on vähintään 12 ja enintään 18, minkä lisäksi Ahvenanmaan maakunta muodostaa oman vaalipiirinsä yhden kansanedustajan valitsemista varten. Muista vaalipiireistä kansanedustajia valitaan vaalipiirissä asuvien Suomen kansalaisten lukumäärän mukaisessa suhteessa. 25 Vuoden 1906 vaalilaissa maa jaettiin suhteellista vaalia varten 15 vaalipiiriin, minkä lisäksi Lapin kihlakunnasta säädettiin valittavaksi yksi edustaja. Vaalipiirijakoa on sen jälkeen muutettu neljä kertaa, minkä lisäksi on tehty useita pienempiä muutoksia, joissa jokin yksittäinen kunta on siirretty vaalipiiristä toiseen. Vaalipiirien rajat ovat yleensä noudattaneet läänien tai maakuntien rajoja. Kun Lapin lääni vuonna 1936 erotettiin Oulun läänistä, muodostettiin Lapin vaalipiiristä ja Oulun läänin pohjoisen vaalipiirin pohjoisosista Lapin läänin vaalipiiri. Oulun lääniin jääneistä Oulun läänin vaalipiirien osista tuli Oulun läänin vaalipiiri. Vuoden 1945 poikkeuksellisissa oloissa järjestetyissä eduskuntavaaleissa Viipurin läänin itäisen ja läntisen vaalipiirin tilalle perustettiin Kymen läänin vastaavat vaalipiirit. Vuoden 1948 vaaleihin Kymen läänin vaalipiirit yhdistettiin ja samalla Ahvenanmaan maakunta erotettiin Turun ja Porin läänin eteläisestä vaalipiiristä omaksi yhden edustajan vaalipiirikseen. Vuoden 1954 vaaleissa Helsingin vaalipiiri erotettiin Uudenmaan läänin vaalipiiristä. Vuonna 1960 lääninjakoa muutettiin, minkä seurauksena myös vaalipiirijako muuttui vuoden 1962 eduskuntavaaleissa. Kuopion läänin itäisen ja läntisen vaalipiirin tilalle tulivat Kuopion läänin ja Pohjois-Karjalan läänin vaalipiirit. Vaasan läänin kolmen vaalipiirin tilalle tulivat Vaasan läänin ja Keski-Suomen läänin vaalipiirit. Kun n vaalijärjestelmä 187

16 läänijakoa taas 1990-luvulla muutettiin, vaalipiirit nimettiin maakuntien mukaan vaalipiirijakoa kuitenkaan muuttamatta. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa Turun ja Porin läänin eteläisestä vaalipiiristä tuli Varsinais-Suomen vaalipiiri, Turun ja Porin läänin pohjoisesta vaalipiiristä Satakunnan vaalipiiri, Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä Hämeen vaalipiiri ja Hämeen läänin pohjoisesta vaalipiiristä Pirkanmaan vaalipiiri. Vuoden 2003 vaaleissa Kuopion vaalipiiristä tuli Pohjois-Savon vaalipiiri ja Mikkelin vaalipiiristä Etelä-Savon vaalipiiri. 26 Kustakin vaalipiiristä valittavien kansanedustajien lukumäärä on yhden hengen vaalipiirejä lukuun ottamatta määräytynyt vaalipiireissä asuvan Suomen väestön lukumäärän mukaisessa suhteessa. Senaatti ja myöhemmin valtioneuvosto on näiden väestötietojen perusteella päättänyt kustakin vaalipiiristä valittavien kansanedustajien lukumäärän. Aluksi päätös edustajanpaikkojen lukumäärästä eri vaalipiireissä tehtiin kymmenen vuoden välein. Vuodesta 1939 alkaen päätös edustajanpaikkojen jakaantumisesta eri vaalipiireihin on tehty jokaisiin eduskuntavaaleihin erikseen vaalivuotta edeltävän vuoden väestörekisteritietojen perusteella. Vuoden 1998 vaalilain mukaan paikkojen jako toimitetaan niiden Suomen kansalaisten lukumäärän perusteella, joilla väestötietojärjestelmän tietojen mukaan on ollut kotikunta Suomessa asianomaisessa vaalipiirissä kuudennen vaalipäivää edeltävän kalenterikuukauden viimeisenä päivänä. 27 Vaalipiirijako ja tiedot eri vaalipiireistä valittavien kansanedustajien lukumääristä eduskuntavaaleissa esitetään taulukoissa 3 5. Ta uluk k o 3. KANSANEDUSTAJIEN LUKUMÄÄRÄ VAALIPIIREITTÄIN Uusimaa Turku eteläinen Turku pohjoinen Häme eteläinen Häme pohjoinen Viipuri läntinen Viipuri itäinen Mikkeli Kuopio läntinen Kuopio itäinen Vaasa itäinen Vaasa eteläinen Vaasa pohjoinen Oulu eteläinen Oulu pohjoinen Lappi Oulu 16 Lappi 7 Yhteensä eduskuntavaalit n

17 Ta uluk k o 4. KANSANEDUSTAJIEN LUKUMÄÄRÄ VAALIPIIREITTÄIN Uusimaa Turku eteläinen Turku pohjoinen Häme eteläinen Häme pohjoinen Kymi läntinen 15 Kymi itäinen 17 Mikkeli Kuopio läntinen Kuopio itäinen Vaasa itäinen Vaasa eteläinen Vaasa pohjoinen Oulu Lappi Ahvenanmaa Kymi Helsinki Yhteensä Ta uluk k o 5. KANSANEDUSTAJIEN LUKUMÄÄRÄ VAALIPIIREITTÄIN Helsinki Uusimaa Turku eteläinen Turku pohjoinen Ahvenanmaa Häme eteläinen Häme pohjoinen Kymi Mikkeli Pohjois-Karjala Kuopio Keski-Suomi Vaasa Oulu Lappi Yhteensä Vuodesta 1999 alkaen Varsinais-Suomen vaalipiiri. 2 Vuodesta 1999 alkaen Satakunnan vaalipiiri. 3 Vuodesta 1999 alkaen Hämeen vaalipiiri. 4 Vuodesta 1999 alkaen Pirkanmaan vaalipiiri. 5 Vuonna 2003 Etelä-Savon vaalipiiri. 6 Vuonna 2003 Pohjois-Savon vaalipiiri. n vaalijärjestelmä 189

18 Ehdokasasettelu Vuodesta 1907 alkaen vuoden 1966 vaaleihin asti ehdokkaiden asettaminen eduskuntavaaleihin oli kansalaisten muodostamien valitsijayhdistysten tehtävänä. Vähintään 50 vaalipiirin äänioikeutettua valitsijaa saattoi muodostaa valitsijayhdistyksen, joka asetti ehdokkaan vaaleihin. Tosiasiassa valitsijayhdistyksiä muodostivat lähinnä poliittiset puolueet, jotka kokosivat jokaista ehdokaslistaa varten jäsenistöstään tarvittavan määrän allekirjoituksia. Vuoden 1955 laissa kansanedustajain vaaleista valitsijayhdistyksen vähimmäiskoko pienennettiin 30:een. 31 Valitsijayhdistykset taas ovat voineet muodostaa keskenään vaaliliittoja. Vaaliliitoilla on ollut kolme eri tehtävää. Ne ovat antaneet samanmielisille ehdokkaille mahdollisuuden esiintyä yhtenäisin tunnuksin. Tosiasiassa ne ovat antaneet puolueille mahdollisuuden koota ehdokkaansa yhtenäisten tunnusten alle. Toiseksi ne ovat helpottaneet äänestäjien valintatilannetta kokoamalla vaaleissa tarjolla olevat ehdokkaat aatteellisesti toisistaan erottuviksi vaaliliitoiksi. Kolmanneksi ne ovat antaneet perustan sille, että puolueet ovat saaneet vaalipiiristä kansanedustajia vaaliliittojensa saamien äänimäärien mukaisessa suhteessa. Vaalijärjestelmässämme 1950-luvulle asti käytössä olleet useamman kuin yhden ehdokkaan valitsijayhdistykset antoivat puolueille edellytyksiä jossain määrin ohjailla ehdokkaiden läpimenojärjestystä. Vuoden 1906 vaalilain mukaan valitsijayhdistys sai asettaa ehdolle joko yhden, kahden tai kolmen ehdokkaan listan, minkä lisäksi listalla sai olla yksi varaehdokas. Jos äänestäjä antoi äänensä useamman kuin yhden ehdokkaan valitsijayhdistykselle, hänellä oli oikeus numeroin merkitä, missä järjestyksessä hän toivoi valitsijayhdistyksen listalla olevien ehdokkaiden tulevan valituksi. Ensimmäisellä sijalla oleva sai tällöin yhden äänen, toisella sijalla oleva puoli ääntä ja kolmannella sijalla oleva kolmasosan ääntä. Jos äänestäjä antoi äänensä kahden tai kolmen hengen valitsijayhdistykselle, mutta ei tehnyt vaalilippuun ehdokkaiden keskinäistä järjestystä tarkoittavia merkintöjä, valitsijayhdistyksen listalla ensimmäisenä oleva ehdokas sai yhden äänen, toisena oleva puoli ääntä ja kolmantena oleva kolmasosan ääntä. Äänestäjät eivät kovinkaan paljon käyttäneet hyväkseen mahdollisuutta tehdä vaalilippuun valitsijayhdistyksen ehdokkaiden järjestystä koskevia merkintöjä. Esimerkiksi vuoden 1910 eduskuntavaaleissa noin yksi prosentti äänestäneistä käytti tätä mahdollisuutta hyväkseen. Myöhemmin valitsijayhdistyksen ehdokkaiden järjestyksen muuttamista koskevien merkintöjen tekeminen jäi vielä harvinaisemmaksi. 32 Vaalilaki salli sen, että sama henkilö oli ehdolla usean eri valitsijayhdistyksen listalla. Tällaisen ehdokkaan äänimäärä saatiin laskemalla yhteen hänen eri valitsijayhdistyksistä saamansa äänet. Tämä antoi puolueille hyvät mahdollisuudet ohjailla ehdokkaiden läpimenojärjestystä. Jos puolueella oli ehdokas, jonka valintaa kyseisestä vaalipiiristä se piti erityisen toivottavana, tämä ehdokas voitiin asettaa ensimmäiselle sijalle useassa valitsijayhdistyksessä. Kunkin valitsijayhdistyksen toiselle ja kolmannelle sijalle asetettiin sitten henkilöitä, jotka nauttivat luottamusta jollakin määrätyllä paikkakunnalla. Tällä taktiikalla puolueet yhtäältä pyrkivät kokoamaan vaaliliitolleen paljon ääniä ja toisaalta saamaan vaaliliiton sisällä suurimmat vertailuluvut puolueen suosimille ehdokkaille. Vaikka suurin osa valitsijayhdistyksistä oli yhden ehdokkaan valitsijayhdistyksiä, puolueet pystyivät kahden ja kolmen hengen valitsijayhdistyksiä käyttämällä kokoamaan runsaasti ääniä niille ehdokkaille, joiden menestymistä pitivät tärkeänä. 33 Vuoden 1935 edustajanvaalilaissa valitsijayhdistyksen ehdokasmäärä pienennettiin korkeintaan kahteen ehdokkaaseen ja yhteen varaehdokkaaseen. Kun puolueiden mahdollisuus ohjailla vaalitulosta kahden 190 eduskuntavaalit n

19 ehdokkaan valitsijayhdistysten avulla herätti kritiikkiä, muutettiin edustajavaalilakia vuonna 1954 siten, että kukin valitsijayhdistys sai asettaa vain yhden ehdokkaan. Tämän jälkeen sama henkilö ei voinut enää samassa vaalipiirissä olla useamman eri valitsijayhdistyksen ehdokkaana. Sama henkilö saattoi kuitenkin vielä olla ehdokkaana useassa eri vaalipiirissä. Vuonna 1969 vaalilakia muutettiin siten, että henkilö saa olla ehdokkaana vain yhdessä vaalipiirissä. 34 Vuonna 1969 säädetty puoluelaki muutti olennaisesti ehdokasasettelun periaatteita. Puoluelain säätämisen jälkeen myös vaalilakia muutettiin siten, että ehdokkaiden asettaminen säädettiin puolueiden tehtäväksi. Tämä merkitsi jyrkkää muutosta aikaisempaan käytäntöön. Vuosien 1970 ja 1972 eduskuntavaaleissa puolueiden ulkopuoliset valitsijayhdistykset eivät voineet lainkaan asettaa ehdokkaita eduskuntavaaleihin. Puolueita moitittiin siitä, että ne olivat monopolisoineet vaalien ehdokasasettelun. Kritiikin seurauksena eduskunta muutti lakia kansanedustajain vaaleista siten, että vuoden 1975 vaaleista alkaen puolueiden ohella vähintään sadan valitsijan perustamat valitsijayhdistykset ovat saaneet asettaa ehdokkaita vaaleihin. Sama käytäntö on voimassa uusimmassa vaalilaissa, joka hyväksyttiin vuonna Vaaliliiton ehdokkaiden enimmäismäärä on rajoitettu. Ensimmäisessä vaalilaissa säädettiin, että millään vaaliliitolla ei voi olla enempää ehdokkaita kuin vaalipiiri saa valita edustajia. Tämä sama periaate oli voimassa 1970-luvulle asti. Vuonna 1975 lakia kansanedustajain vaaleista muutettiin siten, että kullakin puolueella, vaaliliitolla tai yhteislistalla voi olla kussakin vaalipiirissä 14 ehdokasta, tai jos vaalipiiristä valitaan enemmän kuin 14 kansanedustajaa, niin monta kuin vaalipiiristä edustajia valitaan. Jos puolueita on vaaliliitossa, vaaliliiton muodostaneiden puolueiden ehdokkaiden yhteismäärä saa kuitenkin olla enintään sama kuin vaaliliittoon kuulumattoman puolueen ehdokkaiden enimmäismäärä. Samanlainen ehdokkaiden lukumäärää koskeva säädös kirjattiin tällä hetkellä voimassa olevaan vuoden 1998 vaalilakiin. 36 Koko sen ajan kun valitsijayhdistyksessä saattoi olla kaksi tai kolme ehdokasta ja yksi henkilö saattoi olla ehdokkaana useassa valitsijayhdistyksessä ja jopa useassa vaalipiirissä, ehdokkaiden ja ehdokaslistojen (valitsijayhdistysten) lukumäärät poikkesivat toisistaan. Ensimmäisiä, vuonna 1907 järjestettyjä, eduskuntavaaleja lukuun ottamatta ehdokkaita oli aina ollut vähemmän kuin ehdokaslistoja. Vuoden 1970 vaaleista alkaen ehdokkaat eivät enää ole voineet olla ehdolla kuin yhdellä listalla yhdessä vaalipiirissä. Siitä alkaen ehdokaslistojen ja ehdokkaiden lukumäärät ovat olleet identtiset. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 oli 762 ehdokasta (taulukko 6). Sen jälkeen ehdokkaiden lukumäärä pieneni vuoden 1913 eduskuntavaaleihin asti. Itsenäisyyden ensimmäisen vuosikymmenen aikana ehdokkaita taas asetettiin enemmän kuin autonomiakauden loppuvuosina. Ehdokkaiden lukumäärän huomattava väheneminen vuoden 1930 eduskuntavaaleissa edellisen vuoden vaaleihin verrattuna oli seurausta siitä, että porvarilliset puolueet perustivat kaikissa vaalipiireissä yhteisen isänmaallisen vaaliliiton vähentääkseen vasemmiston eduskuntaan saamaa paikkamäärää. Heti seuraavissa vaaleissa ehdokkaiden lukumäärä taas nousi samalle tasolle kuin 1920-luvun vaaleissa. Vuoden 1958 vaaleissa asetettiin ensimmäisen kerran yli tuhat ehdokasta. Kaikissa 1960-luvun ja luvun vaaleissa ehdokkaiden lukumäärä vaihteli tuhannen ja tuhannenneljänsadan välillä. Vuoden 1987 eduskuntavaaleissa ehdokkaita asetettiin taas enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja ehdokkaiden määrä kasvoi lähes kuudellasadalla edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna. Sen jälkeen eduskuntavaaleihin asetettujen ehdokkaiden määrä on vaihdellut kahdentuhannen molemmin puolin. n vaalijärjestelmä 191

20 Ta uluk k o 6. KANSANEDUSTAJAEHDOKKAIDEN LUKUMÄÄRÄ. 37 Vuosi Naisehdokkaita Ehdokkaita yhteensä Ehdokaslistoja Äänioikeutettuja yhtä ehdokasta kohti Ennen vuotta 1970 kansanedustajaehdokkaiden lukumäärä poikkesi valitsijayhdistysten lukumäärästä, kun vuoden 1951 vaaleihin asti valitsijayhdistyksen listalla saattoi olla kaksi ehdokasta ja vuoden 1933 vaaleihin asti peräti kolme. Vuoden 1966 vaaleihin asti sama henkilö saattoi olla ehdokkaana useassa eri vaalipiirissä. 192 eduskuntavaalit n

21 Vuoden 1907 jälkeen äänioikeutettujen lukumäärä on tuntuvasti lisääntynyt. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa äänioikeutettuja oli 3,3 kertaa enemmän kuin vuoden 1907 vaaleissa. Vaaleihin asetettujen kansanedustajaehdokkaiden lukumäärä on kasvanut melkein samassa suhteessa. Itsenäisyyden ajan ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänioikeutettuja oli noin jokaista kansanedustajaehdokasta kohti. Myös kaikissa vuoden 1983 jälkeen järjestetyissä eduskuntavaaleissa äänioikeutettuja on ollut noin jokaista ehdokasta kohti. Kansanedustajaehdokkaiden sukupuolijakautumaa koskevia tietoja raportoidaan vaalitilastoissa vasta vuoden 1922 eduskuntavaaleista alkaen. Maailmansotien välisenä aikana naisten osuus kansanedustajaehdokkaista oli vaalista toiseen noin 8 prosenttia. Toisen maailmansodan jälkeen naisten osuus kansanedustajaehdokkaista on asteittain lisääntynyt. Vuoden 1948 vaaleissa naisten osuus ehdokkaista kasvoi 12 prosenttiin. Vuoden 1972 vaaleissa naisten osuus ehdokkaista ylitti ensimmäisen kerran 20 prosentin tason. Vuoden 1987 vaaleissa 36 prosenttia ehdokkaista oli naisia. Vuoden 2003 vaaleissa naisten osuus ehdokkaista oli suurempi kuin koskaan aikaisemmin, 39,8 prosenttia. Äänen antaminen Äänestäjä käyttää äänivaltaansa merkitsemällä vaaliviranomaiselta saamaansa vaalilippuun, kenelle ehdokkaista tai mille valitsijayhdistyksistä hän äänensä antaa luvulle asti vaaliliput olivat suuria lakanoita, joihin oli painettu tiedot vaalipiirin kaikista ehdokaslistoista. Äänestäjä merkitsi vaalilippuun kynällä, mitä valitsijayhdistystä hän kannatti. Jos äänestäjä antoi äänensä kahden tai kolmen hengen valitsijayhdistykselle, hän saattoi myös järjestysnumeromerkinnöillä muuttaa valitsijayhdistyksen listalle asetettujen ehdokkaiden keskinäistä järjestystä. Mitä suuremmasta vaalipiiristä oli kysymys, sitä suurempi oli myös vaalilippu. Maan suurimman vaalipiirin, Uudenmaan läänin, vaalilippu oli jo vuoden 1907 vaaleissa kooltaan cm ja vuoden 1945 vaaleissa peräti cm. Näin suuret vaaliliput olivat epäkäytännöllisiä. Niinpä suurten vaalilippujen tilalle kehitettiin uudenlaiset pienoisvaaliliput, joiden keskellä olevaan tilaan äänestäjä merkitsi kannattamansa ehdokkaan numeron. Jo vuoden 1945 eduskuntavaaleissa pienoisvaalilippuja kokeiltiin Viipurin läänin vaalipiireissä ja Lapin läänin vaalipiirissä. Vuoden 1948 vaaleissa niitä käyttivät oman vaalipiirinsä ulkopuolella äänestävät Kymen läänin vaalipiirin äänestäjät. Vuoden 1951 eduskuntavaaleista alkaen kaikki äänestäjät ovat äänestäneet pienoisvaalilippuja käyttäen. 38 Suomen vaalijärjestelmä on yksilökeskeisempi kuin monien muiden suhteellista vaalitapaa käyttävien maiden vaalijärjestelmät. Suhteellinen vaalitapa voidaan toteuttaa myös siten, että ehdokkaiden läpimenojärjestys vaaliliiton listalla on ratkaistu jo vaaliliittoa muodostettaessa. Suljettujen pitkien listojen järjestelmässä ehdokkaat tulevat valituksi vaaliliiton listalta siinä järjestyksessä, jossa he listalla ovat. Suomen eduskuntavaaleissa äänestäjä on aina antanut äänensä valitsijayhdistykselle. Suomessa käytössä oleva vaalitapa onkin äänestäjien kannalta vaativa, sillä äänestyspäätöstä tehdessään tämä joutuu ottamaan kantaa sekä puolueeseen että henkilöön. Aikaisemmin käytössä olleet kahden tai kolmen ehdokkaan valitsijayhdistykset olivat suomalainen vastine niin sanotuille suljetuille pitkille listoille, joissa vaaliliiton ehdokkaat tulevat valituiksi siinä järjestyksessä, johon puolue on heidät vaaliliiton listalle asettanut. Vaalikausi Eduskunnanuudistamiskomiteassa esitettiin erilaisia käsityksiä vaalikauden sopivasta pituudesta. Keskusteluissa esillä olevina vaihtoehtoina olivat sekä kahden, kolmen että neljän vuoden vaalikausi. Vaalikauden n vaalijärjestelmä 193

22 Roy Foto sopivaa pituutta voi arvioida kahdella eri kriteerillä. Jos korostetaan edustuslaitoksen edustavuutta, vaalikauden tulisi olla melko lyhyt, jotta valitsijat pääsevät riittävän usein vaikuttamaan eduskunnan kokoonpanoon. Jos taas korostetaan edustuslaitoksen päätöksenteon pitkäjänteisyyttä, on vaalikaudenkin oltava riittävän pitkä, jotta uudet edustajat ehtivät perehtyä tehtäviinsä ja eduskunta voi keskittyä pitkäjänteiseen lainsäädäntötyöhön. Komitea päätyi ehdottamaan kolmen vuoden vaalikautta siten, että valtionpäämiehellä on kuitenkin oikeus hajottaa eduskunta ennen kolmivuotiskauden päättymistä ja määrätä uudet vaalit toimitettavaksi. Tämä vaihtoehto hyväksyttiin vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksessä. 39 Näkyvää tyytymättömyyttä vaalikauden pituutta kohtaan ei ilmennyt vuosikymmeniin, joten se säilytettiin ennallaan, kun valtiopäiväjärjestys vuonna 1928 uusittiin. Vasta 1930-luvun kärjistyneissä poliittisissa olosuhteissa virisi keskustelua vaalikauden pituudesta. Huomio kohdistui nyt eduskuntatyön pitkäjänteisyyden Äänestystä Lapin perukoilla 1950-luvulla. Suomen Kuvapalvelu. riittävyyteen. Erityisesti hallitusten lyhyt elinkaari ja siihen kytkeytynyt politiikan lyhytjännitteisyys oli omiaan virittämään keskustelua Valtionpäämiehen oikeus hajottaa eduskunta ja poliittisen päätöksenteon pitkäjänteisyydestä. Vuoden määrätä ennenaikaiset vaalit toimeenpantaviksi herätti kritiikkiä jo autonomian aikana. Valtiopäiväjärjes valtiopäivillä edistyspuolueen eduskuntaryhmä teki aloitteen eduskunnan vaalikauden pidentämisestä viiteen vuoteen. Vuoden 1951 valtiopäivillä tehtiin oikeus hajottaa eduskunta hän saattoi hajottaa edustyksen mukaan valtionpäämiehellä oli rajoittamaton kolme eri aloitetta eduskunnan vaalikauden pidentämisestä neljään vuoteen. Vuonna 1954 valtiopäi- piti sitä tarkoituksenmukaisena. Autonomiakaudella kunnan ja määrätä uudet vaalit toimitettavaksi, kun väjärjestystä lopulta hallituksen esityksen perusteella keisari hajotti Suomen eduskunnan sortokauden olosuhteissa peräti neljä kertaa (1908, 1909, 1910 ja 1911) muutettiin niin, että vaalikauden pituudeksi säädettiin neljä vuotta. 40 ja helmikuun vallankumouksessa valtaan noussut Ve- 194 eduskuntavaalit n

23 näjän väliaikainen hallitus vielä kerran (1917). Maailmansotien välisenä aikana tasavallan presidentti hajotti eduskunnan neljästi (1919, 1924, 1929 ja 1930). Toisen maailmansodan jälkeen presidentti Paasikivi hajotti eduskunnan vuonna Presidentti Kekkonen hajotti eduskunnan vuosina 1962, 1972 ja Presidentti Kekkosen kaudella virisi keskustelua siitä, tulisiko presidentin oikeutta eduskunnan hajottamiseen rajoittaa. Silloin asiasta herättivät keskustelua lähinnä presidentti Kekkosen hallintaan tyytymättömät oppositioryhmät. Presidentin oikeus hajottaa eduskunta nousi näkyvämmin esille, kun valtiosääntöön tehtiin Mauno Koiviston presidenttikaudella hallituksen ja eduskunnan asemaa vahvistaneita osittaisuudistuksia. Vuonna 1991 tasavallan presidentin valtaoikeuksia tarkistettiin siten, että presidentti voi päättää eduskunnan hajottamisesta vain pääministerin perustellusta aloitteesta ja kuultuaan eduskunnan puhemiestä ja eduskunnan eri ryhmiä sekä eduskunnan ollessa koolla. Vuonna 1993 Paavo Nikulan johtama valtiosääntötoimikunta ehdotti, että aloiteoikeus eduskunnan hajottamisessa pitäisi siirtää pääministeriltä eduskunnan puhemiehelle. Ehdotus ei kuitenkaan saanut laajaa kannatusta eikä johtanut lainsäädäntötoimiin. Vuonna 1991 hallitusmuotoon säädetty menettelytapa, jon- Johanna Laine ka mukaan tasavallan presidentti voi hajottaa eduskunnan vain pääministerin perustellusta aloitteesta ja kuultuaan eduskunnan puhemiestä ja eduskunnan eri ryhmiä sekä eduskunnan ollessa koolla, siirrettiinkin sellaisenaan vuonna 2000 voimaan tulleeseen uuteen perustuslakiin. 41 Kansanedustajien lukumäärä Kansanedustuslaitoksen koon määräämisessä on käytössä kaksi vaihtoehtoista periaatetta. Joissakin maissa kansanedustuslaitoksen jäsenmäärä on kiinteä. Joissakin toisissa maissa taas kansanedustajien lukumäärä vaihtelee vaalista toiseen äänioikeutettujen lukumäärän ja vaalipiirijaon muutosten seurauksena. Suomen eduskunnan kokoonpano on vuodesta 1907 alkaen perustunut ensiksi mainittuun käytäntöön, ja eduskuntaan on kaikissa vaaleissa valittu 200 kansanedustajaa. Tähän lukumäärään päädyttiin eduskunnanuudistamiskomitean tekemän ehdotuksen pohjalta. Komitea tarkasteli kansanedustajien lukumäärää muutamien maiden kansanedustuslaitoksissa ja totesi omana kantanaan, että edustajaluku on määrättävä pikemmin suureksi kuin pieneksi, jotta eri aatesuunnat siten helpommin voisivat tulla edustetuksi. 42 Silloin tällöin on tehty ehdotuksia eduskunnan koon pienentämisestä luvulla poliittisen oikeiston keskuudessa esitettiin ajatuksia, että maan hallitusvaltaa voitaisiin lujittaa ja puolueriitoja vähentää, jos eduskunnan kokoa pienennettäisiin. Sekä IKL että kokoomus tekivät 1930-luvulla eduskunta-aloitteita eduskunnan koon pienentämisestä, mutta ne eivät johtaneet tulokseen. 43 Kansalaiset saavat postitse ilmoituksen äänioikeudestaan. Suomen Kuvapalvelu. n vaalijärjestelmä 195

24 Toisen maailmansodan jälkeen ehdotukset eduskunnan koon pienentämisestä ovat silloin tällöin nousseet esiin kansalaiskeskustelussa keinona supistaa eduskunnan menoja. Vaalilakien kokonaisuudistusten yhteydessä ei kuitenkaan ole tehty ehdotuksia eduskunnan koon muuttamisesta. Kun kansanedustajien lukumäärä on pysynyt kiinteänä, on äänioikeutettujen lukumäärä suhteessa kansanedustajien lukumäärään ajan mittaan kasvanut. Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa maassa oli äänioikeutettua yhtä kansanedustajaa kohti. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa oli jo äänioikeutettua yhtä kansanedustajaa kohti. Muutospaineita Suomi on vaalitavan pysyvyyden suhteen poikkeuksellinen maa Euroopassa. Vuonna 1907 käyttöönotetun suhteellisen vaalitavan peruspiirteet ovat säilyneet ennallaan näihin päiviin asti. Äänestäjä antaa edelleen äänensä ehdokkaalle eikä puolueelle. Äänet muutetaan edelleenkin paikoiksi d Hondtin jakajamenetelmää käyttäen. Vaalipiirien lukumäärä on lähes sama kuin sata vuotta sitten. Vuoden 1907 vaaleja varten maa oli jaettu kuuteentoista vaalipiiriin, vuoden 2003 vaaleissa vaalipiirejä oli viisitoista. Vaalijärjestelmään tehdyt muutokset ovat kohdistuneet pikemminkin järjestelmän yksityiskohtiin kuin sen keskeisiin periaatteisiin. Kolmen ja kahden hengen valitsijayhdistyksistä on luovuttu, äänioikeus- ja vaalikelpoisuusikää on laskettu ja suurten vaalilippujen tilalle on otettu pienoisvaaliliput. Ennakkoäänestämisen käyttöönotolla äänestäminen on tehty aikaisempaa joustavammaksi niin ajan kuin paikan suhteen. Vuosikymmenestä toiseen on kuitenkin tehty ehdotuksia vaalijärjestelmän muuttamiseksi. d Hondtin vaalitapa on eri maiden valtiollisissa vaaleissa käytössä olevista vaalitavoista vähiten suhteellinen. Suurten puolueiden saama osuus kansanedustajien paikoista on tavallisesti suurempi kuin niiden osuus hyväksytyistä äänistä. Eräät d Hondtin vaalitapaa aikaisemmin käyttäneet maat ovatkin 1900-luvun kuluessa vaihtaneet vaalitapaa ja ottaneet käyttöön jonkin toisen vaalitavan, joka toteuttaa suhteellisuutta d Hondtin vaalitapaa paremmin. Ruotsi vaihtoi suuria puolueita suosivan d Hondtin menetelmän edustajanpaikkojen suhteellista jakaantumista vähän paremmin toteuttavaan St. Laguën järjestelmään vuonna 1952, Tanska vuonna 1953 ja Norja vuonna Myös Suomessa pienet puolueet ovat itsenäisyyden ensimmäisistä vuosikymmenistä alkaen kritikoineet eduskuntavaaleissa käytettävää vaalitapaa siitä, että se suosii suuria puolueita. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana tätä kysymystä on useita kertoja pohdittu vaalilainsäädännön uudistamista valmistelleissa komiteoissa ja toimikunnissa. Suhteellisuuden lisäämiseen tähtäävät uudistukset ovat kuitenkin kerta toisensa jälkeen kaatuneet suurten puolueiden vastustukseen. Suhteellisuuden lisääminen johtaisi näet siihen, että niiden osuus kansanedustajan paikoista pienenisi jonkin verran pienten puolueiden eduksi. Käytettäessä d Hondtin vaalitapaa äänimääriltään suuret vaaliliitot saavat tavallisesti ääniosuuttaan suuremman osuuden kansanedustajan paikoista. Tämä on kannustanut puolueita solmimaan vaaliliittoja keskenään siten, että kaksi tai useampia puolueita asettaa ehdokkaansa samaan vaaliliittoon. Pienet puolueet ovat usein solmineet vaaliliittoja keskenään tai tehneet vaaliliittoja jonkin suuremman puolueen kanssa. Puolueiden yhteiset vaaliliitot saavat aikaan äänestäjän kannalta pulmallisen tilanteen. Kun äänestäjä antaa äänensä ehdokkaalle, joka on usean eri puolueen 196 eduskuntavaalit n

25 yhteisen vaaliliiton listalla, hän ei voi olla varma siitä, mikä puolue lopulta hyötyy hänen antamastaan äänestä. Äänestäjän kuluttajansuoja on tällaisessa tilanteessa huono. Maan vaalipiirijako on 1960-luvulta alkaen pysynyt lähes entisellään. Vain muutamia kuntia on siirretty vaalipiiristä toiseen. Maan sisäisen muuttoliikkeen seurauksena vaalipiirien kokoerot sen sijaan ovat suurentuneet. Etenkin Uudenmaan, mutta myös Pirkanmaan, Helsingin ja Varsinais-Suomen vaalipiirien kansanedustajamäärät ovat kasvaneet 1960-luvun alkuun verrattuna. Hämeen, Oulun ja Ahvenanmaan vaalipiireistä valittiin vuoden 2003 vaaleissa yhtä monta kansanedustajaa kuin vuoden 1962 vaaleissakin. Kaikkien muiden vaalipiirien kansanedustajamäärät ovat pienentyneet. Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa suurimmista vaalipiireistä (Helsinki ja Vaasa) valittiin eduskuntaan 20 kansanedustajaa ja vain kahdesta vaalipiiristä valittiin vähemmän kuin 10 edustajaa (Lappi ja Ahvenanmaa). Muuttoliikkeen seurauksena suurimmaksi vaalipiiriksi kasvaneesta Uudenmaan vaalipiiristä valittiin vuoden 2003 vaaleissa jo 33 kansanedustajaa, kun taas viiden pienimmän vaalipiirin kansanedustajamäärä oli tuolloin alle kymmenen (Ahvenanmaa, Etelä-Savo, Pohjois-Karjala, Lappi ja Satakunta). Mitä suurempi vaalipiiri on, sitä pienempi on vaalijärjestelmän tosiasiallinen äänikynnys, toisin sanoen se prosenttiosuus hyväksytyistä äänistä, jonka puolue tarvitsee saadakseen vaalipiiristä edustajansa valituksi. Mitä pienempi vaalipiiri on, sitä suurempi tämä tosiasiallinen äänikynnys on. Ahvenanmaan vaalipiiriä lukuun ottamatta tosiasiallinen äänikynnys vaihteli vuoden 1962 eduskuntavaaleissa viiden ja yhdentoista prosentin välillä. Vuoden 2003 vaaleissa vastaava äänikynnyksen vaihteluväli oli jo kolmesta seitsemääntoista prosenttiin. Vaalipiirien väliset suuret erot tosiasiallisessa äänikynnyksessä tuovat suhteellisuuden toteutumiseen uusia pulmia. Suhteellisuus toteutuu suurissa vaalipiireissä paremmin kuin pienissä. 44 Vaalipiirien suuria kokoeroja on yleisesti pidetty ongelmallisena asiana. Viime vuosikymmeninä onkin tehty useita esityksiä vaalipiirien kokoeroista aiheutuvien pulmien ratkaisemiseksi 45. Vaalipiirijakoa on ehdotettu uudistettavaksi siten, että vaalipiirien kokoeroja pienennettäisiin nykyisestä. Toisena vaihtoehtona on esitetty niin sanottua vaalialuemallia. Vaalialuemallissa kansanedustajat valittaisiin nykyisistä vaalipiireistä, mutta äänet muunnettaisiin paikoiksi kahdesta tai useammasta vaalipiiristä koostuvalla vaalialueella. Kolmantena vaihtoehtona on esitetty niin sanotun tasauspaikkajärjestelmän käyttöönottoa. Tasauspaikkajärjestelmää käytettäessä suurin osa kansanedustajan paikoista jaettaisiin nykyiseen tapaan vaalipiireissä ja loput jaettaisiin valtakunnallisella tasolla tasauspaikkoina siten, että puolueiden saama osuus kansanedustajan paikoista vastaisi mahdollisimman hyvin niiden saamaa osuutta hyväksytyistä äänistä. Vaikka useat valtion komiteat ovat esittäneet ehdotuksia vaalipiirien kokoeroista aiheutuvien ongelmien vähentämiseksi, ehdotukset eivät ole johtaneet lainsäädäntötoimenpiteisiin. Muutosten tekeminen vaalipiirijakoon on poliittisesti poikkeuksellisen hankala asia. Se johtuu siitä, että kaikilla valtiopäivillä kaikki 200 kansanedustajaa ovat saaneet mandaattinsa voimassaolevaan vaalipiirijakoon perustuvalla tuloslaskennalla. Vaalipiirijaon muuttaminen lisää istuvien kansanedustajien epävarmuutta siitä, kuinka hyvin he pystyvät seuraavissa vaaleissa säilyttämään edellisissä vaaleissa saamansa kannatuksen. Sen takia vaalitapauudistuksen jyrkimmät vastustajat löytyvät Arkadianmäeltä. n vaalijärjestelmä 197

26 Eduskuntavaalit Autonomian aika Puolueolot uudistuivat nopeasti jo ennen eduskuntauudistuksen toteuttamista. Voimakkaimpia jakolinjoja synnyttivät suhtautuminen Venäjään, kielikysymys sekä suhtautuminen sosialismiin ja sosiaalisiin uudistuksiin. Suomalainen puolue lähti ensimmäisiin eduskuntavaaleihin ohjelmalla, jossa suomen kielen aseman kohentaminen kaikilla yhteiskuntaelämän alueilla oli näkyvin teema. Puolue vaati myös eduskunnan vallan laajentamista verotuksen alueella. Näin se halusi vahvistaa Suomen autonomiseen asemaan kuuluvaa itsemääräämisoikeutta. Nuorsuomalainen puolue korosti näkyvästi perustuslaillisten menettelytapojen noudattamista ja esitti suomalaisen puolueen tapaan eduskunnan vallan laajentamista verotuksen alueella. Säätyvaltiopäivillä toimineen ruotsalaisen puolueen tilalle perustettiin vuonna 1906 Ruotsalainen kansanpuolue (RKP). Perustuslailliset kysymykset ja kielikysymys olivat kokouksen hyväksymän ohjelman kärjessä. Puolue halusi vahvistaa Suomen kansan perustuslaillisia oikeuksia Venäjän valtakunnassa. Kieliasiassa RKP vaati, että jokaisella suomalaisella on oltava oikeus käyttää sekä yksityisesti että julkisesti omaa äidinkieltään. Myös maaseudun asemaan liittyvät kysymykset nousivat puoluemuodostuksen perusteeksi. Oulun läänin maalaisseurojen edustajat perustivat syyskuussa 1906 Suomen Maalaisväestön Liiton (SML). Se järjestyi lokakuussa valtakunnalliseksi puolueeksi. Samaan aikaan syntyi Kauhavalla nuorsuomalaisen puolueen sisälle maaseutuväestön näkemyksiä ohjelmassaan painottanut ryhmittymä, Etelä- Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto (EPNM). Sen perustajiin kuulunut Santeri Alkio arvioi, että nuorsuomalainen puolue ei kiinnittänyt riittävästi huomiota maaseutuväestön ongelmiin eikä sen takia ollut tarpeeksi vetovoimainen voidakseen kilpailla SDP:n kanssa maalaisten äänistä. EPNM:n tarkoituksena oli tarjota vaihtoehto, joka estäisi maaseutuväestöä joutumasta sosialismin pauloihin. SML lähti vuoden 1907 eduskuntavaaleihin omin vaaliliitoin. EPNM sen sijaan asetti ehdokkaansa nuorsuomalaisten yhteisille 198 eduskuntavaalit

27 listoille. Vuonna 1908 SML ja EPNM yhdistyivät ja puolueen nimeksi alkoi vakiintua Maalaisliitto. Ensimmäiset eduskuntavaalit 1907 Keisarillinen käskykirje määräsi ensimmäiset eduskuntavaalit suoritettaviksi 15. ja 16. maaliskuuta Valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki oli vahvistettu jo yhdeksän kuukautta aikaisemmin, joten puolueilla oli runsaasti aikaa valmistautua vaaleihin. Tilanne oli uusi. Äänioikeutettujen määrä oli kymmenkertaistunut. Puolueet kehittelivät toimintatapoja, joilla ne voisivat vedota laajoihin kansanjoukkoihin. Kuusi eri puoluetta asetti vaaleihin ehdokkaita. Ne olivat suomalainen puolue, nuorsuomalainen puolue, RKP, SML, SDP ja kristillinen työväenliitto (KTL). Lisäksi muutamiin vaalipiireihin asetettiin joidenkin pienempien ryhmittymien ehdokaslistoja. 46 Ehdokaslistoja asetettiin yhteensä 597, ja niissä oli yhteensä 762 ehdokasta. Vaaliliittoja oli 75 ja vaaliliittoihin kuulumattomia valitsijayhdistyksiä 54. Suomalainen puolue, nuorsuomalainen puolue ja SDP asettivat ehdokkaita kaikkiin vaalipiireihin. Suomalaisella puolueella oli vaaleissa 165 ehdokaslistaa ja niillä yhteensä 186 ehdokasta. Nuorsuomalaiset asettivat 166 ehdokaslistaa, joilla oli yhteensä 189 ehdokasta. SDP asetti 75 ehdokaslistaa, joilla oli yhteensä 147 ehdokasta. Maalaisliitto (SML) asetti ehdokkaita yhdeksässä vaalipiirissä maan pohjois- ja itäosissa. Niissä sillä oli yhteensä 57 ehdokaslistaa ja 83 ehdokasta. Se ei asettanut ehdokkaita Uudenmaan läänissä, Turun ja Porin läänissä, Hämeen läänissä eikä Vaasan läänin eteläisessä vaalipiirissä. RKP asetti ehdokkaita Uudenmaan läänin vaalipiirissä, Turun läänin eteläisessä ja pohjoisessa vaalipiirissä, Viipurin läänin läntisessä vaalipiirissä, Vaasan läänin eteläisessä ja pohjoisessa vaalipiirissä sekä Oulun läänin eteläisessä vaalipiirissä. Puolue asetti yhteensä 62 ehdokaslistaa, joilla oli yhteensä 66 ehdokasta. Kristillisellä työväenliitolla oli Haapkylän (Heino Aspelinin) piirtämä vaalijuliste vuodelta Museovirasto. neljässä vaalipiirissä yhteensä 17 ehdokaslistaa ja niillä yhteensä 30 ehdokasta. Puolueiden ehdokasasettelujen alueelliset profiilit pysyivät pääpiirteittäin entisellään koko autonomiakauden ajan. Suomalainen ja nuorsuomalainen puolue sekä SDP asettivat ehdokkaita kaikissa vaalipiireissä. Vuoden 1908 vaaleista alkaen RKP asetti autonomiakaudella ehdokkaita vain Uudenmaan läänin vaalipiirissä, Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä sekä Vaasan läänin eteläisessä ja pohjoisessa vaalipiirissä. Maalaisliitto ei autonomiakaudella kertaakaan asettanut ehdokkaita Uudenmaan läänin vaalipiirissä, Turun läänin kummassakaan vaalipiirissä eikä Hämeen läänin pohjoisessa vaalipiirissä. Hämeen läänin eteläisessä vaalipiirissä se asetti ehdokkaita vain vuonna n Eduskuntavaalit

28 Ehdokkaiden ja agitaattoreiden puhujamatkat paikkakunnalta toiselle otettiin käyttöön jo ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Maaseudulla kierrettiin syrjäkylissäkin, asuihan yli 85 prosenttia äänioikeutetuista tuohon aikaan maaseudulla. Puhujamatkojen ohella puolueiden sanomalehdet ja erilliset vaalimainoslehtiset olivat tärkeitä vaalityön välineitä. Vaalipropagandaa sisältäviä sanomalehtiä ja vaalimainoksia levitettiin mahdollisimman monen ulottuville. Vaalimainokset olivat iskulauseita ja kuva-aineistoa sisältäviä puoluemainoksia, sillä ehdokkaiden henkilömainontaa ei tuolloin vielä harjoitettu. Vaalikampanja murensi vanhoja säätyrajoja. Puolueet kokosivat kannattajikseen eri säätyihin aikaisemmin kuuluneita kansalaisia ja niitä, joilla ei aikaisemmin ollut äänioikeutta lainkaan. Ehdolla oli sekä säätyvaltiopäivien toimintaan jo osallistuneita valtiopäivämiehiä että uusia ehdokkaita. Osa vaalitilaisuuksista oli usean puolueen ehdokkaiden yhteisiä väittelytilaisuuksia. Äänestysaktiivisuus ensimmäisissä eduskuntavaaleissa nousi 71 prosenttiin. Naisten äänestysaktiivisuus jäi noin 10 prosenttiyksikköä miesten äänestysaktiivisuutta pienemmäksi. Ero miesten ja naisten äänestysaktiivisuudessa myös pysyi noin 10 prosenttiyksikön suuruisena koko autonomiakauden ajan. Kaupunkilaiset äänestivät jonkin verran maalaisia aktiivisemmin. Myöhemmin autonomiakaudella oli kuitenkin tavallista, että maaseudulla äänestettiin aktiivisemmin kuin kaupungeissa. Autonomian aikana noin 85 prosenttia suomalaisista asui maaseudulla. Sen takia myös puolueiden kampanjoiden painopiste suuntautui maaseudulle. Äänestysaktiivisuus vaihteli huomattavasti vaalipiiristä toiseen (taulukko 8). Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen läänin vaalipiireissä ja Vaasan läänin pohjoisessa ja Viipurin läänin läntisessä vaalipiirissä äänestettiin keskimääräistä aktiivisemmin. Uudenmaan, Turun ja Porin läänin ja Hämeen läänin vaalipiireissä äänestettiin keskimääräistä aktiivisemmin kaikissa autonomiakauden eduskuntavaaleissa. Mikkelin, Kuopion ja Oulun läänin vaalipiireissä sekä Viipurin läänin itäisessä ja Lapin vaalipiirissä äänestettiin keskimääräistä vähemmän. Lapin vaalipiirissä vain 30 prosenttia äänioikeutetuista käytti äänioikeuttaan. Poliittinen kilpailu ja poliittinen mobilisaatio eivät Lapin vaalipiirissä olleet yhtä voimakkaita kuin muissa vaalipiireissä. Vaalipiiristä valittiin vain yksi kansanedustaja, ja vain kolme puoluetta oli asettanut ehdokkaita vaaliin: suomalainen puolue, nuorsuomalainen puolue ja sosiaalidemokraattinen puolue. Lapin vaalipiirissä äänestysaktiivisuus jäi useita kymmeniä prosenttiyksikköjä koko maan äänestysaktiivisuutta pienemmäksi kaikissa autonomia-ajan eduskuntavaaleissa. Myös Oulun ja Mikkelin läänien vaalipiireissä sekä Kuopion itäisessä vaalipiirissä äänestysaktiivisuus jäi koko maan äänestysaktiivisuutta pienemmäksi koko autonomiakauden ajan. Tuloslaskenta kesti ensimmäisissä eduskuntavaaleissa paljon nykyistä kauemmin. Ääntenlaskenta vei useita päiviä, ja tulokset olivat selvillä vasta huhtikuussa. Sosiaalidemokraatit menestyivät vaaleissa paremmin kuin yleisesti oli odotettu. SDP sai 37 prosenttia hyväksytyistä äänistä ja 80 kansanedustajaa. Hämeen läänin pohjoisessa vaalipiirissä, Turun läänin eteläisessä ja pohjoisessa vaalipiirissä sekä Kuopion läänin itäisessä vaalipiirissä puolue sai yli 50 prosenttia hyväksytyistä äänistä. SDP:n hyvä vaalimenestys oli yllätys ja lähes sokki porvarillisille puolueille, jotka säätyvaltiopäivillä olivat tottuneet olemaan hallitsevassa asemassa. Nykyaikaisia mielipidemittauksia ei tuohon aikaan tehty, eikä vaalin tulosta näin ollen osattu etukäteen ennakoida yhtä tarkasti kuin oman aikamme eduskuntavaaleissa. Nuorsuomalaiset ja RKP kantoivat vaalikampanjan aikana hallitusvastuuta senaatissa. Tämä antoi suomalaiselle puolueelle mahdollisuuden kampanjoi- 200 eduskuntavaalit n

29 Evelina Stier Hämeenlinnassa vuoden 1907 vaalien äänet laskettiin kaupungintalon komeassa salissa. Vapriikin kuva-arkisto. da oppositiopuolueen tavoin, vaikka mitään parlamentaarista vastuusuhdetta senaatin ja valtiopäivien välillä ei autonomiakaudella ollutkaan. Senaatti edusti Suomessa Venäjän hallitusvaltaa. Koska senaatin puoluekoostumus vaihteli vuodesta toiseen, saivat senaatin ulkopuolella olevat puolueet senaatissa olevia puolueita paremmat mahdollisuudet esiintyä Venäjän hallitusvaltaa vastustavana oppositiona. Suomalaisella puolueella oli myös selvästi nuorsuomalaista puoluetta konkreettisempi vaaliohjelma, n Eduskuntavaalit

30 jossa maaseudun ongelmat olivat näkyvästi esillä. Suomalainen puolue nousikin vaaleissa suurimmaksi porvarilliseksi puolueeksi. Se sai 27 prosenttia äänistä ja 59 kansanedustajaa. Puolueen vahvimman kannatuksen alueita olivat Lapin vaalipiiri, Vaasan läänin kaikki kolme vaalipiiriä ja Mikkelin läänin vaalipiiri. Hallitusvastuuta kantaneet nuorsuomalaiset ja RKP saivat yhteensä neljäsosan äänistä ja 50 edustajanpaikkaa. RKP:n saama osuus äänistä (12,6 %) oli lähes sama kuin ruotsinkielisen väestön osuus Suomen väestöstä. Puolueen kannatus keskittyi kuntiin, joissa oli ruotsinkielistä asutusta, ja puolue sai enimmän osan äänistään äidinkieleltään ruotsinkielisiltä kansalaisilta. RKP:n eduskuntavaaleissa saama osuus äänistä on myöhemminkin aina ollut lähes samansuuruinen kuin ruotsinkielisen väestön osuus Suomen väestöstä. Nuorsuomalaiset saivat vuoden 1907 eduskuntavaaleissa tyytyä vajaan 14 prosentin osuuteen hyväksytyistä äänistä. Puolueen vahvimman kannatuksen alueita olivat Kuopion läänin itäinen ja läntinen vaalipiiri sekä Lapin vaalipiiri. Maalaisliiton listat saivat 5,8 prosenttia äänistä ja niillä yhdeksän kansanedustajaa. Puolue sai melkein kaikki äänensä maaseudulta. Sen vahvimman kannatuksen alueita olivat Oulun läänin eteläinen ja pohjoinen vaalipiiri sekä Viipurin läänin itäinen vaalipiiri. Kuudentena puolueena eduskuntaan nousi kristillinen työväenliitto. Se sai 3,6 prosenttia äänistä ja kaksi kansanedustajaa. Ta uluk k o 7. ÄÄNESTYSAKTIIVISUUS JA HYLÄTYT ÄÄNET Vuosi Äänestysaktiivisuus, 1 % Miehet Naiset Kaupungit 2 Maaseutu 3 Yhteensä Hylätyt äänet, % äänestäneistä ,7 69,6 70,7 0,9 1908* 69,8 60,3 58,5 63,8 64,4 1,0 1909* 70,5 60,6 61,5 65,9 65,3 0,7 1910* 64,9 55,8 60,2 60,1 60,1 0,6 1911* 65,3 54,8 55,7 60,5 59,8 0, ,9 46,7 49,0 51,4 51,5 0, ,1 51,4 49,0 56,8 55,5 0,7 1917* 73,1 65,7 67,9 69,5 69,2 0,5 1 Äänestäneitä äänioikeutetuista, prosentteina. 2 Kaupungit ja kauppalat. 3 Maalaiskunnat. * Hajotusvaalit. 202 eduskuntavaalit n

31 Ta uluk k o 8. ÄÄNESTYSAKTIIVISUUS VAALIPIIREITTÄIN , ÄÄNESTÄNEITÄ ÄÄNIOIKEUTETUISTA, PROSENTTEINA Uusimaa 74,1 69,0 67,1 66,0 62,8 56,8 59,7 73,1 Turku eteläinen 80,3 70,4 69,1 68,3 66,6 58,7 61,7 71,3 Turku pohjoinen 78,5 70,5 69,7 64,7 64,1 57,1 63,3 75,5 Häme eteläinen 77,5 72,0 70,3 65,7 64,5 58,9 62,1 75,2 Häme pohjoinen 76,4 69,1 69,8 66,0 62,5 58,7 61,3 74,2 Viipuri läntinen 74,8 68,3 68,0 63,9 63,1 53,4 54,2 68,8 Viipuri itäinen 64,9 59,0 62,9 56,1 57,3 44,5 47,1 67,5 Mikkeli 65,1 59,4 60,0 51,6 52,3 41,8 51,5 63,2 Kuopio läntinen 63,8 58,3 67,3 58,7 59,3 53,7 59,2 71,1 Kuopio itäinen 59,3 54,4 57,9 47,9 48,3 40,2 46,4 59,7 Vaasa itäinen 68,6 62,7 65,6 56,3 58,0 47,9 53,3 67,2 Vaasa eteläinen 70,3 64,8 65,6 60,7 60,4 48,5 53,5 62,7 Vaasa pohjoinen 72,4 69,1 65,9 62,8 63,4 50,3 53,9 66,4 Oulu eteläinen 62,9 54,5 57,0 50,4 53,2 43,2 50,4 67,3 Oulu pohjoinen 58,2 51,7 55,6 44,7 47,7 38,2 44,6 68,0 Lappi 30,1 27,8 32,7 24,1 28,1 21,3 28,5 44,1 Koko maa 70,7 64,4 65,3 60,1 59,8 51,5 55,5 69,2 Ta uluk k o 9. PUOLUEIDEN OSUUS ÄÄNISTÄ , PROSENTTEINA. 49 SDP Suom. Nuors. p. ML RKP KTL Muut Yhteensä ,0 27,3 13,7 5,8 12,6 3, ,4 25,5 14,2 6,4 12,7 2, ,9 23,6 14,5 6,7 12,3 2,8 0, ,0 22,1 14,4 7,6 13,5 2,2 0, ,0 21,7 14,9 7,8 13,3 2,2 0, ,1 19,9 14,1 7,8 13,1 1,8 0, ,3 17,6 12,4 9,0 11,8 1,8 0, ,8 30,1 1 12,4 10,9 1,6 0,2 100 Puolueiden nimet ja lyhenteet Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) Suomalainen puolue (Suom.) Nuorsuomalainen puolue (Nuors. p.) Maalaisliitto (ML) Ruotsalainen Kansanpuolue (RKP) Kristillinen työväenliitto (KTL) 1 Suomalainen puolue ja Nuorsuomalainen puolue olivat vaaliliitossa kaikissa vaalipiireissä. n Eduskuntavaalit

32 Ta uluk k o 10. VALITUT KANSANEDUSTAJAT PUOLUEITTAIN SDP Suom. Nuors. p. ML RKP KTL Muut 1 Yhteensä Kansanpuolue sai viisi paikkaa vuoden 1917 eduskuntavaaleissa. Vaikka kansanedustuslaitos nyt valittiin ratkaisevasti aikaisemmasta poikkeavalla tavalla, kaikki kansanedustajat eivät olleet vailla valtiopäiväkokemusta. Ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan kansanedustajista 57 oli osallistunut myös säätyvaltiopäiville. Suurin osa heistä valittiin ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan jonkin porvarillisen puolueen listoilta. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa eduskuntaan valittiin 19 naista. Heistä 9 valittiin SDP:n listoilta, 6 suomalaisen puolueen, 2 nuorsuomalaisen puolueen, 1 RKP:n ja 1 SML:n listoilta. 51 Kahden maaseutupuolueen yhdistymistä ennakoi se, että EPNM:n listoilta eduskuntaan valittu Santeri Alkio siirtyi SML:n eduskuntaryhmään jo vuoden 1907 valtiopäivillä. Hän toimi sittemmin maalaisliiton kansanedustajana vuoden 1921 valtiopäiviin asti ja sai arvostetun aseman puolueen aatteellisena johtajana. Eduskunnan puhemieheksi valittiin tiukasta perustuslaillisesta linjastaan tunnettu, nuorsuomalaisten listoilta eduskuntaan valittu P. E. Svinhufvud. Hänellä oli jo aikaisempaa kokemusta valtiopäivätoiminnasta ritariston ja aatelin säädyssä. Puhemiehen vaalissa hän sai myös sosiaalidemokraattien tuen. Nämä pitivät Svinhufvudin ansiona hänen jyrkkää tsaarinvastaista linjaansa, jolla tulikin olemaan suuri merkitys eduskunnan työskentelyssä autonomiakaudella. Eduskunnan puhemies oli autonomian aikana suomalaisen kansanvallan näkyvä johtomies. Vaikka senaatti koostui suomalaisista poliitikoista, sen tehtävänä oli kuitenkin edustaa keisaria Suomessa. Eduskunnan puhemies sen sijaan edusti suomalaista kansanvaltaa. Eduskunnan puhemiehenä vuosina toiminut Svinhufvud olikin puhemiehen roolissaan aktiivinen suomalaisen kansanvallan puolustaja ja venäläisten sortotoimien vastustaja. Hajotusvaalit vuosittain Vuonna 1907 valitun eduskunnan työtä vaikeutti sen selvä jakaantuminen kolmeen eri ryhmittymään. Nuorsuomalaiset ja RKP puolustivat Mechelinin senaattia, kun taas suomalainen puolue oli selvässä oppositioasemassa senaattiin nähden. Myös SDP arvosteli jyrkästi Mechelinin senaattia, mutta suomalaisen puolueen 204 eduskuntavaalit n

33 ja SDP:n yhteistyö ei kuitenkaan tullut kysymykseen. Senaattiin eduskunnassa kohdistuneen jyrkän kritiikin seurauksena Mechelinin senaatti jätti maaliskuussa 1908 keisari Nikolai II:lle eroanomuksensa. Poliittiset vastuusuhteet olivat pulmalliset. Valtiopäiväjärjestyksen mukaan senaatti edusti keisaria, mutta sen jäsenet edustivat kuitenkin kahta eduskunnassa edustettuina ollutta poliittista puoluetta. Senaatin eroanomus ilmensi jonkinlaista senaatin parlamentaarisen vastuun itua, vaikka oikeudellisesti tällaista vastuusuhdetta ei ollut. Keisari ei kuitenkaan myöntänyt senaatille eroa vaan päätti sen sijaan hajottaa eduskunnan. Hajotusvaalit järjestettiin 1. ja 2. päivä heinäkuuta Puolueille ei tällä kertaa jäänyt yhtä paljon aikaa valmistautua eduskuntavaaleihin kuin ensimmäisissä eduskuntavaaleissa, ja äänestysaktiivisuus jäikin kuusi prosenttiyksikköä pienemmäksi kuin ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Maaseudulla äänestettiin nyt aktiivisemmin kuin kaupungeissa. Puolueiden voimasuhteisiin ei tullut suuria muutoksia; suomalainen puolue menetti viisi edustajanpaikkaa, SDP:n eduskuntaryhmä kasvoi kolmella ja nuorsuomalaisten ja RKP:n kummankin yhdellä edustajalla. 52 Uuden eduskunnan kokoontuessa keisari muutti myös senaatin talousosaston kokoonpanoa. Sen varapuheenjohtajaksi, tavallaan siis pääministeriksi hallitukseen, tuli nuorsuomalaisiin kuulunut Edvard Hjelt. Talousosastoon tuli jäseniä suomalaisesta ja nuorsuomalaisesta puolueesta sekä RKP:stä. Suomen eduskunnan ja Venäjän keisarin välinen vastakohtaisuus jatkui vuoden 1908 eduskuntavaalien jälkeen. Keisari hyväksyi kesällä 1908 uuden esittelyjärjestyksen Suomea koskeville asioille. Venäjän hallituksen yhteyteen perustettiin Suomen asioiden komitea, jonka kautta Suomea koskevat asiat esiteltiin keisarille. Uusi esittelyjärjestys lisäsi selvästi venäläisten vaikutusvaltaa keisarin päätettäväksi tulevissa Suomea koskevissa asioissa. Vuosien suvantovaiheen jälkeen suhde Venäjään kärjistyi uudelleen ja jatkui jännitteisenä koko autonomiakauden loppuajan. Ennen vuoden 1909 valtiopäivien avajaisia keisari oli ilmoittanut, että valtiopäiväjärjestyksen mukaan eduskunnan puhemiehellä ei valtiopäivien avajaisissa ole ollut muuta oikeutta kuin lausua eduskunnan alamaisimmat tervehdykset keisarille. Kun puhemieheksi uudelleen valittu P. E. Svinhufvud ei tähän tyytynyt vaan esitti huolestuneisuutensa Suomea koskevien asioiden käsittelystä, keisari päätti taas hajottaa eduskunnan. Uudet vaalit määrättiin pidettäväksi 1. ja 3. toukokuuta Edellisen vuoden hajotusvaalien tapaan puolueille jäi vain lyhyt aika valmistautua vaaleihin. Vaalit eivät nytkään tuoneet suurta muutosta eduskunnan kokoonpanoon. Maalaisliiton eduskuntaryhmän koko kasvoi neljällä, nuorsuomalaisten kahdella ja SDP:n yhdellä edustajalla. SDP ja maalaisliitto lisäsivät kannatustaan maaseudulla. Sen sijaan suomalaisen puolueen kannatuksen lasku jatkui erityisesti maaseudulla, ja sen eduskuntaryhmän koko pieneni kuudella. Kristillinen työväenliitto sai nyt tyytyä yhteen kansanedustajaan. Suhde Venäjään hallitsi eduskunnan työtä vuoden 1909 vaalien jälkeenkin. Hjeltin senaatti esitti keisarille tuloksettomia vetoomuksia Suomea koskevien asioiden esittelymenettelyn palauttamiseksi entiselleen. Eduskunnan työn kannalta kohtalokkaaksi osoittautui Venäjän ministerineuvoston tekemä päätös, että Suomen oli osallistuttava sotilasrasituksiin samassa suhteessa kuin keisarikunnan muidenkin alueiden. Eduskunta hylkäsi esityksen tähän tarvittavien määrärahojen myöntämisestä, ja Krimillä oleskellut keisari sai sähkeitse tiedon asiasta. Hän allekirjoitti Suomen senaatille osoitetun avoimen kirjeen, jossa määrättiin eduskunta hajotettavaksi, uudet vaalit pidettäviksi vuoden 1910 helmikuun alussa ja uusi eduskunta kokoontumaan maaliskuun alussa. Eduskunta oli hajotettu nyt jo kolmannen kerran vuoden välein. Tämä näkyi äänestysosanotossa. Vain 60 prosenttia äänioikeutetuista kävi äänestämäs- n Eduskuntavaalit

34 sä. Myös kansanedustajaehdokkaiden määrä väheni vaali vaalilta. Vuoden 1907 vaaleissa oli ehdolla 762 ehdokasta. Vuoden 1910 vaaleissa ehdokkaita oli enää 615. Puolueiden kannatussuhteet muuttuivat vain vähän, mutta muutoksen suunta jatkui entisellään. SDP, maalaisliitto ja RKP kasvattivat eduskuntaryhmiään, ja myöntyväisyyslinjaa edustanut suomalainen puolue menetti toistamiseen kannatustaan. Ensimmäisiin eduskuntavaaleihin verrattuna sen kannatus oli laskenut jo viisi prosenttiyksikköä ja eduskuntaryhmä oli pienentynyt 17 edustajanpaikan verran. Nuorsuomalaiset menettivät yhden paikan. Poliittisten ryhmien voimasuhteet mitattiin taas puhemiesten vaalissa. P. E. Svinhufvud valittiin edelleen puhemieheksi perustuslaillisen rintaman äänillä. Kenraalikuvernööri Seynillä oli valmiiksi allekirjoitettuna eduskunnan hajotusmääräys siltä varalta, että eduskunnan puhemies valtiopäivien avajaisissa taas esittäisi moitteita Venäjän tavasta hoitaa Suomen asioita. Tällä kertaa Svinhufvud kuitenkin vältti ottamasta esille näitä ristiriitoja synnyttäviä kysymyksiä. Venäjän hallituksen toimenpiteet Suomen itsemääräämisoikeuden heikentämiseksi jatkuivat. Kesäkuussa 1910 keisari vahvisti lain, jonka mukaan käytännöllisesti katsoen kaikki Suomelle elintärkeät kysymykset päätettäisiin jatkossa joko Venäjän ministerineuvostossa, valtakunnanneuvostossa tai duumassa. Suomalaisten vaikutusmahdollisuudet supistuivat lausuntojen antamiseen ja siihen, että eduskunta saattoi valita omat edustajansa valtakunnanneuvostoon ja duumaan. Suomessa keisarin päätös herätti jyrkkää vastustusta kaikissa kansalaispiireissä. Syyskuussa 1910 koolle kutsuttujen ylimääräisten valtiopäivien tehtävänä oli valita Suomen edustajat valtakunnanneuvostoon ja duumaan. Asiaa käsiteltäessä eduskunnan puhemies Svinhufvud totesi eduskunnassa, ettei eduskunta voinut ryhtyä tällaisia asioita käsittelemään rikkomatta maan perustuslakeja. Puhemiehen ehdotukseen perustuen eduskunta päätti suurella äänten enemmistöllä, ettei se ottaisi käsiteltäväkseen edustajien valitsemista Venäjän valtakunnanneuvostoon ja duumaan. Kun päätös lähetettiin tiedoksi hallitsijalle, tämän reaktio oli entuudestaan tuttu: kenraalikuvernööri Seynin ehdotuksesta keisari hajotti eduskunnan ja määräsi taas pidettäviksi uudet vaalit. Ne järjestettiin tammikuuta 1911, vain 11 kuukautta edellisten eduskuntavaalien jälkeen. Poliittisten jännitteiden voimakkuudesta huolimatta merkkejä vaaliväsymyksestä oli nähtävissä. Vaaleihin asetettujen ehdokkaiden määrä laski entisestään ehdokkaita oli yhteensä vain 557. Äänestysaktiivisuus kaupungeissa laski melkein viisi prosenttiyksikköä, maaseudun äänestysaktiivisuus sen sijaan hivenen lisääntyi. Puolueiden väliset kannatussuhteet eivät muuttuneet juuri lainkaan. Puoluekannatuksen kokonaismuutos eli vaaleissa ääniosuuttaan lisänneiden puolueiden yhteenlaskettu ääniosuuden kasvu oli vain 0,7 prosenttiyksikköä. Muutos oli pienin siihen asti järjestetyissä eduskuntavaaleissa, eikä puoluekannatuksen kokonaismuutos koskaan sen jälkeenkään ole eduskuntavaaleissa jäänyt näin pieneksi. Suomalaisen puolueen eduskuntaryhmän koko kasvoi yhdellä edustajalla, ja maalaisliiton ryhmä vastaavasti pieneni yhdellä. Muiden puolueiden eduskuntaryhmien koossa ei tapahtunut muutoksia. Eduskuntavaalit 1913, 1916 ja 1917 Vuonna 1911 valittu eduskunta oli ensimmäinen, joka hajottamatta sai istua kolmet valtiopäivät. Venäläistämispolitiikka kuitenkin jatkui. Venäjän kielen opetusta kouluissa lisättiin, ja yhä useammissa virallisissa yhteyksissä alettiin vaatia venäjän kielen taitoa. Venäläisten tavoitteena oli myös saada Suomessa asuville venäläisille samat oikeudet kuin suomalaisillakin oli. Eduskunnan asema oli heikko, sillä kaikki tärkeät lait säädettiin Venäjällä. Eduskunta saattoi esittää ve- 206 eduskuntavaalit n

35 toomuksia, vastalauseita ja alamaisia esityksiä, mutta usein niihin ei vastattu lainkaan. Keisarille ei myöskään syntynyt tarvetta hajottaa eduskuntaa. 53 Eduskuntavaalit järjestettiin 1. ja 2. elokuuta Kansalaisten turhautuminen eduskunnan heikkoon asemaan näkyi vaalien äänestysaktiivisuudessa: vain 51,5 prosenttia äänioikeutetuista käytti äänioikeuttaan, mikä oli vähemmän kuin koskaan ennen ja vähemmän kuin yksissäkään sen jälkeen järjestetyissä eduskuntavaaleissa. Naisten äänestysaktiivisuus laski 47 prosenttiin. Äänestysaktiivisuus kaupungeissa laski 49 prosenttiin. Puolueiden kannatussuhteet muuttuivat taas enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. SDP oli vaalien selvä voittaja: sen kannatus kasvoi 43,1 prosenttiin, ja puolue sai eduskuntaan 90 kansanedustajaa. Maalaisliiton osuus äänistä pysyi entisellään, mutta se onnistui kasvattamaan eduskuntaryhmäänsä 16:sta 18:aan. Vaalimatematiikka suosi myös nuorsuomalaisia. Puolueen eduskuntaryhmän koko kasvoi yhdellä, vaikka puolueen osuus äänistä laski melkein prosenttiyksikön. Puhemiehen vaalissa suomalaisen puolueen edustajat pidättäytyivät äänestyksestä, minkä seurauksena puhemieheksi valittiin sosiaalidemokraattien ehdokas Oskari Tokoi. Tulos oli yllätys myös sosiaalidemokraateille itselleen. Suomen ja Venäjän kärjistyneiden suhteiden ohella Euroopan ajautuminen ensimmäiseen maailmansotaan sävytti vuonna 1913 valitun eduskunnan toimintaa. Sota-ajan poikkeusolojen turvin Venäjän hallitus laajensi entisestään vallankäyttöään Suomessa. Vuonna 1913 valittu eduskunta sai kokoontua vain yksille valtiopäiville. Sen jälkeen valtiopäiviä ei kutsuttu lainkaan koolle. Se oli yksi ilmentymä Venäjän hallituksen harjoittamasta jyrkästä venäläistämisohjelmasta. Vaikka Suomen lakien mukaisesta järjestyksestä monissa asioissa poikettiin, seuraavat eduskuntavaalit määrättiin kuitenkin pidettäväksi normaalissa järjestyksessä. Kenraalikuvernööri Seyn antoi tammikuussa 1916 senaatille määräyksen ryhtyä valmistelemaan heinäkuun alussa pidettäviä eduskuntavaaleja. Vaalikampanjointi oli sotatilan takia vaikeaa ja rajoittunutta. Vaalikampanjan keskeisiä asiakysymyksiä olivat Suomen suhde Venäjään sortokauden olosuhteissa, suhtautuminen ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin sekä suhtautuminen sosialismiin ja siihen perustuva jyrkkä kuilu SDP:n ja porvarillisten puolueiden välillä. Äänestysaktiivisuus kasvoi neljä prosenttiyksikköä edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna ja oli 55,5 prosenttia. Äänestysosanotto lisääntyi kaikissa vaalipiireissä, lähinnä kuitenkin maaseudulla. Lisääntynyt äänestysaktiivisuus ilmensi kansalaisten valmiutta vastustaa Venäjän hallituksen harjoittamaa sortotoimintaa ja toisaalta sosialistien ja porvarillisten puolueiden välistä kasvavaa jännitettä, kun SDP vaalista toiseen oli kasvattanut kannatustaan. Sosiaalidemokraattisen puolueen voittokulku jatkuikin vaaleissa entisestään. Se sai nyt yli 47 prosenttia äänistä ja 103 kansanedustajaa. Suomalainen puolue menetti viisi paikkaa, nuorsuomalaiset kuusi paikkaa ja RKP neljä. Maalaisliitto sen sijaan lisäsi jonkin verran kannatustaan useissa eri vaalipiireissä. Sen eduskuntaryhmän koko kasvoi yhdellä, kun puolue sai Kuopion läntisestä vaalipiiristä kaksi kansanedustajaa aikaisemman yhden sijasta. Kristillinen työväenliitto sai Turun eteläisessä vaalipiirissä takaisin siellä edellisissä eduskuntavaaleissa menettämänsä paikan. Puoluekannatuksen kokonaismuutos oli suurempi kuin kertaakaan aikaisemmin. Ääniosuuttaan lisänneiden puolueiden osuus äänistä kasvoi yhteensä 5,4 prosenttiyksikköä. SDP:n vaalivoitto mullisti eduskunnan voimasuhteita. Eduskuntaan tuli nyt vasemmistoenemmistö, ja samalla yksi puolue sai eduskuntaan yksinkertaisen enemmistön. Se oli ainutkertainen tapahtuma. Koskaan sitä ennen tai koskaan sen jälkeen yhdellä puolueella ei ole ollut eduskunnassa enemmistöä edus- n Eduskuntavaalit

36 tajanpaikoista. Eduskunnan puhemieheksi valittiin SDP:n Kullervo Manner. Sosiaalidemokraattisen puolueen sisällä oli erilaisia käsityksiä siitä, millä tavalla puolueen tuli osallistua yhteiskunnalliseen uudistustyöhön. Sortokauden aikaiset venäläistämistoimenpiteet olivat monin tavoin hankaloittaneet myös suomalaisen työväestön asemaa. Niinpä SDP piti tsarismin vastustamista tärkeänä poliittisena tehtävänä. Puolue näki autonomian puolustamisen olevan välttämätön edellytys työväen vaikutusvallan kasvulle. Poliittisten voimasuhteiden muutoksesta huolimatta eduskunnan toimintamahdollisuudet olivat niukat, kun kenraalikuvernöörinä vuodesta 1909 alkaen ollut kenraaliluutnantti Frans Seyn ja senaatin (talousosaston) puheenjohtajana vuodesta 1913 alkaen toiminut Mihail Borovitinov harjoittivat tiukkaa venäläistämispolitiikkaa. Helmikuun vallankumous Pietarissa muutti kuitenkin nopeasti poliittisen asetelman. Venäjän uusi väliaikainen hallitus vangitutti niin kenraalikuvernööri Seynin kuin senaatin talousosastoa johtaneen Borovitinovin. Maaliskuussa 1917 Venäjän väliaikainen hallitus antoi manifestin, jolla se kumosi helmikuun 1899 manifestin ja monia muita sortokauden aikana tehtyjä, Suomen autonomiaa rajoittaneita päätöksiä. Maaliskuun manifesti toteutti perustuslaillisten ohjelman. Se antoi edellytykset luoda perustuslakien tulkintojen avulla Suomelle omat, erilliset valtiolliset laitokset. Sosiaalidemokraatit jättivät maaliskuun lopulla Venäjän väliaikaiselle hallitukselle kirjelmän, jossa vaadittiin Suomelle täyttä sisäistä itsenäisyyttä. Sosiaalidemokraatit painostivat kesällä 1917 väliaikaista hallitusta säätämällä valtalain. Mielenosoittajia matkalla Heimolan, silloisen eduskunnan istuntopaikan, edustalla pidettyyn kansalaiskokoukseen 14. heinäkuuta Kansan Arkisto. 208 eduskuntavaalit n

37 n Eduskuntavaalit

38 Myös senaatti oli nyt vaihdettava. Kun sosiaalidemokraatit eivät yksin halunneet muodostaa senaattia, nimitettiin maaliskuun lopulla Oskari Tokoin johtama senaatti, jonka senaattoreista puolet oli sosiaalidemokraatteja. Toinen puoli koostui vanhasuomalaisista, nuorsuomalaisista, ruotsalaisista ja maalaisliittolaisista. Suomen ja Venäjän suhde oli muutostilassa. Suomalaiset hyväksyivät väliaikaisen hallituksen Venäjän lailliseksi esivallan käyttäjiksi, mutta toisaalta tsaarivallan kukistaminen lisäsi Suomessa vaatimuksia laajentaa entisestään maan riippumattomuutta Venäjästä. Heinäkuussa 1917 eduskunta hyväksyi sosiaalidemokraattien aloitteesta valtalain, joka siirsi keisarille aikaisemmin kuuluneet tehtävät eduskunnalle. Valtalain mukaan eduskunnan säätämien lakien voimaantulo ei edellyttänyt hallitsijan allekirjoitusta. Eduskunnalla oli myös oikeus päättää kokoontumisestaan ja ennenaikaisten vaalien järjestämisestä. Venäjän väliaikainen hallitus piti valtalakia kumouksellisena tekona. Se määräsi eduskunnan hajotettavaksi ja uudet vaalit järjestettäväksi. Senaatissa sosiaalidemokraattiset senaattorit olivat hajotuspäätöstä vastaan ja porvarilliset sen puolesta. Tasatilanteessa kenraalikuvernööriksi helmikuun vallankumouksen jälkeen nimitetyn Mihail Stahovitšin kanta ratkaisi senaatin kannan. Senaatti ryhtyi toimenpiteisiin hajotusvaalien järjestämiseksi lokakuussa Porvarilliset puolueet toivoivat samalla, että uudet eduskuntavaalit antaisivat mahdollisuuden vahvistaa porvarillisten puolueiden otetta eduskunnassa. Eduskunnan hajottamista koskevat erimielisyydet kiristivät SDP:n ja porvarillisten puolueiden välejä. Kesän 1917 aikana sosiaalidemokraattiset senaattorit erosivat senaatista. Porvarillisten puolueiden senaattorit jäivät tehtäviinsä. E. N. Setälä sai tehtäväkseen johtaa tynkäsenaattia. Vuoden 1917 eduskuntavaalikampanjan hallitsevia kysymyksiä olivat suhtautuminen sosialismiin, suhtautuminen Venäjään ja suhtautuminen hyväksyttävän poliittisen vallankäytön menettelytapoihin. Sosialismin vastustaminen sai vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset yhdistämään vaaleissa voimansa yhteisiin vaaliliittoihin. Vaaliliittoyhteistyön avulla ne pyrkivät parantamaan puolueidensa vaalimenestystä eduskunnassa enemmistönä olleen SDP:n kustannuksella. Vaaliliitossa oli mukana myös vuoden 1917 kesällä perustetun Kansanpuolueen ehdokkaita. Kansanpuolue piti suomalaisten porvarillisten puolueiden kahtiajakoa tarpeettomana, ja sen tarkoituksena oli koota yhteen suomalaisten porvarillisten puolueiden rivit. Jännittyneessä ilmapiirissä kaikki puolueet onnistuivat hyvin mobilisoimaan kannattajiaan vaaliuurnille. Äänestysaktiivisuus nousi melkein 14 prosenttiyksikköä korkeammaksi kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Äänestysvilkkaus lisääntyi tuntuvasti kaikissa vaalipiireissä niin maaseudulla kuin kaupungeissa ja sekä miesten että naisten keskuudessa. Hallitusvastuun kantaminen rasitti SDP:n vaalimenestystä. Sen osuus hyväksytyistä äänistä pieneni 2,5 prosenttiyksiköllä, ja puolue menetti 11 kansanedustajan paikkaa. Maalaisliitto oli vaalien todellinen voittaja. Sen osuus äänistä kasvoi 3,4 prosenttiyksikköä ja sen eduskuntaryhmä kasvoi 19:stä 26:een. Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä maalaisliiton osuus äänistä kasvoi 10 prosenttiyksikköä ja Oulun läänin pohjoisessa vaalipiirissä 6 prosenttiyksikköä. Suomalaisten puolueiden vaaliliittoyhteistyö ei tuottanut niiden odottamaa tulosta. Nuorsuomalaisen puolueen eduskuntaryhmä kasvoi yhden edustajan verran, mutta vastaavasti suomalaisen puolueen eduskuntaryhmä pieneni yhden edustajan verran. Yhteisvaaliliitoista hyötyikin lähinnä vasta perustettu kansanpuolue. Se sai eduskuntaan viisi kansanedustajaa, niistä peräti kolme Mikkelin läänin vaalipiiristä, yhden Viipurin läänin itäisestä ja yhden Turun ja Porin läänin pohjoisesta vaalipiiristä. Kansanpuolueen toiminta jäi tähdenlennoksi. Sen toiminta päättyi jo seuraaviin eduskuntavaaleihin mennessä. 210 eduskuntavaalit n

39 Vain kuukausi eduskuntavaalien jälkeen Venäjällä tehtiin taas vallankumous. Sosialistien valtaannousu Venäjällä lisäsi porvarillisten puolueiden valmiutta irrottaa Suomi Venäjästä. Eduskunta päätti ottaa valtalain perusteella korkeimman vallan käsiinsä. Setälän tynkäsenaatti pyysi eroa, ja sen tilalle nimitettiin P. E. Svinhufvudin johtama, porvarillisia puolueita edustava senaatti, joka ensi töikseen antoi eduskunnalle esityksen Suomen julistamisesta itsenäiseksi valtioksi. Sosiaalidemokraatit tekivät eduskunnassa vastaesityksen, jonka mukaan Suomen itsenäistymisestä olisi pitänyt neuvotella Venäjän uusien vallanpitäjien kanssa. Porvarillisten puolueiden äänin senaatin esitys itsenäisyysjulistukseksi voitti eduskunnassa 6. joulukuuta Poliittinen ilmapiiri maassa oli kuitenkin äärimmäisen kiristynyt. Vaalikauden aikana Suomi ajautui sisällissotaan, jonka jälkeen käytiin voimakasta kamppailua vasta itsenäistyneen maan valtiomuodon peruspiirteistä. Osa vasemmiston kansanedustajista oli kansalaissodan jälkeen pidätetty ja tuomittu vankilaan, osa taas oli paennut maan alle tai ulkomaille. Kun vielä vallankumouksellisten poliittiset toimintaedellytykset pyrittiin estämään, eduskunnan enemmistö oli kesällä 1918 monarkistisen valtiomuodon kannalla. Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa muutti poliittisen tilanteen kuitenkin perusteellisesti, ja hanke monarkistisen valtiomuodon säätämisestä raukesi. Valtiosääntökysymys jäi ratkaistavaksi vasta seuraavien, vuonna 1919 pidettävien, eduskuntavaalien jälkeen. Niistä tulikin kansalaissodan jälkiselvittelyn, valtiomuotokamppailun ja uusiutuneen puoluejärjestelmän asemiin ajon vaalit. Kansanvalta juurtuu SDP:n vaalijuliste 1917 eduskuntavaaleissa. Työväen arkisto. Äänestysaktiivisuus vaihteli autonomia-ajan eduskuntavaaleissa huomattavasti. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 se nousi yli 70 prosentin, mutta painui sitten alimmillaan (vuonna 1913) lähes 20 prosenttiyksikköä pienemmäksi. Naisten äänestysaktiivisuus oli aina 7 10 prosenttiyksikköä pienempi kuin miesten. Maaseudulla äänestettiin aktiivisemmin kuin kaupungeissa. Vain vuosina 1907 ja 1910 kaupunkilaiset äänestivät aktiivisemmin kuin maalaiset. Hylättyjä vaalilippuja oli enimmillään prosentti kaikista annetuista äänistä. Kotipaikkakunnan ulkopuolella otteella äänestäneiden äänistä sen sijaan noin viisi prosenttia hylättiin. Otteella äänestettäessä asianmukaisten merkintöjen tekeminen vaalilippuun oli vaikeampaa kuin omalla äänestysalueella äänestettäessä. n Eduskuntavaalit

40 Ennen 1907 vaaleja muotoutunut puoluejärjestelmä säilyi verraten vakaana koko autonomiakauden ajan. Pieni kristillinen työväenliitto kuitenkin lopetti toimintansa 1917, ja samana vuonna eduskuntaan nousi uutena pienpuolueena kansanpuolue. Vain SDP, suomalainen puolue ja nuorsuomalainen puolue asettivat koko autonomiakauden ajan ehdokkaita kaikissa vaalipiireissä. Maalaisliitto ei autonomian aikana kertaakaan asettanut ehdokkaita Uudenmaan läänissä, Turun ja Porin läänissä ja Hämeen läänin pohjoisessa vaalipiirissä. Hämeen läänin eteläisessä vaalipiirissäkin sillä oli autonomian aikana ehdokkaita vain vuoden 1908 vaaleissa. RKP asetti alusta alkaen ehdokkaita vain vaalipiireihin, joissa oli ruotsinkielistä asutusta. Pienet puolueet asettivat ehdokkaita vaihtelevasti eri vaalipiireissä. Puolueet lähtivät autonomiakaudella vaaleihin omilla vaaliliitoillaan. Vain muutamissa vaaleissa pienet porvarilliset ryhmittymät olivat joissakin vaalipiireissä vaaliliitossa joko suomalaisen puolueen tai nuorsuomalaisen puolueen kanssa. Vuoden 1917 vaaleissa suomalaisilla puolueilla oli kaikissa vaalipiireissä yhteinen vaaliliitto. Puolueiden kannatuskehityksessä oli verkkaisesti etenevä trendi. SDP ja maalaisliitto lisäsivät kannatustaan, samalla kun suomalaisen puolueen kannatus laski. Maalaisliiton kannatuksen ydinalueet alkoivat hahmottua jo autonomian ajalla. Puolueen kannatus keskittyi maaseudulle, ja vahvimpia tukialueita olivat Oulun ja Viipurin läänit. SDP:n kannatuksen ydinalueet olivat Hämeen, Mikkelin ja Kuopion lääneissä, Turun ja Porin läänin pohjoisessa vaalipiirissä ja Vaasan läänin itäisessä vaalipiirissä. Niissä kaikissa se sai autonomian aikana yleensä yli puolet hyväksytyistä äänistä. Suomalaisen puolueen kannatus oli vankinta Turun ja Porin läänissä, Hämeen läänin eteläisessä vaalipiirissä, Vaasan ja Oulun läänien pohjoisissa vaalipiireissä sekä Lapin vaalipiirissä. Nuorsuomalaisen puolueen kannatus oli vankinta Viipurin, Mikkelin ja Kuopion lääneissä sekä Lapin vaalipiirissä. Jo autonomian aikana eduskunnan poliittiset voimasuhteet ja niissä tapahtuneet muutokset vaikuttivat senaatin koostumukseen. Senaatti vaihdettiin autonomian aikana useita kertoja siksi, että sen jäsenten puoluetausta olisi paremmin vastannut eduskunnan poliittisia voimasuhteita. Eduskunnassa olevat puolueet yrittivät tällä tavalla edistää hallituksen poliittisen vastuunalaisuuden periaatetta jo autonomian aikana, vaikka vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksessä ei säädetty mitään senaatin poliittisesta vastuunalaisuudesta Suomen eduskunnalle. Muissakin Euroopan maissa oli tavallista, että kansanvallan laajentamista koskevan keskustelun yhtenä osana alettiin vaatia hallituksen poliittista vastuunalaisuutta kansanedustuslaitokselle. Norjassa hallituksen poliittinen vastuunalaisuus suurpäiville toteutui käytännössä jo 1880-luvulta alkaen ja Tanskassa vuodesta 1901 alkaen. Varsinaisen läpimurron hallituksen poliittista vastuunalaisuutta tarkoittava parlamentarismin periaate koki Euroopassa kuitenkin vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin parlamentaarinen vastuunalaisuus kirjattiin myös Suomen hallitusmuotoon (1919). Kansanedustajien vaihtuvuus oli autonomiakaudella suurta, mitä toistuvat hajotusvaalit vielä korostivat. Vuoden 1908 vaaleissa eduskuntaan valittiin 72 uutta kansanedustajaa, vuoden 1909 vaaleissa 65. Eduskunnassa istui autonomiakaudella paljon kansanedustajia, joiden toimikausi kesti vain kahdet tai kolmet valtiopäivät. Kansanedustajan toimi olikin tuolloin luottamustehtävä. Sen hoitaminen ei ollut päätoimista, koska valtiopäivät olivat koolla vain lyhyitä aikoja. Niinä aikoina, jolloin valtiopäivät eivät olleet koolla, kansanedustajat palasivat kotikonnuilleen hoitamaan omia työtehtäviään. Kansanedustajien suuresta vaihtuvuudesta huolimatta autonomiakaudella alkoi myös eräitä pitkään kestäneitä valtiopäiväuria. Vuoden 1907 vaaleissa eduskuntaan valittiin muutamia sellaisia kansanedustajia, joiden valtiopäiväura jatkui useita vuosikym- 212 eduskuntavaalit n

41 meniä, ei tosin yhtäjaksoisesti. Väinö Tannerin (sd.) valtiopäiväura päättyi vasta vuonna 1962, Miina Sillanpään (sd.) vuonna 1948, Juhani Leppälän (ml.) vuonna 1951, Ernst Estlanderin (r.) vuonna 1945, Albin Koposen (sd.) ja Pekka Pennasen (nuors., kok.) vuonna 1944 ja Anni Huotarin (sd.) vuonna Vuonna 1907 valtiopäiväuransa niin ikään aloittaneen Kyösti Kallion (ml.) työ kansanedustajana päättyi vuonna 1937, kun hänet valittiin tasavallan presidentiksi. Myös P. E. Svinhufvud (nuors., kok.) ja J. K. Paasikivi (suom., kok.) valittiin eduskuntaan jo vuonna Kumpikin toimi kansanedustajana autonomiakaudella ja palasi myöhemmin uudelleen maan poliittisiin johtotehtäviin Svinhufvud 1930-luvulla, Paasikivi toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. 54 Ta uluk k o 11. KESKEISET ASIAKYSYMYKSET EDUSKUNTAVAALEISSA Vaalivuosi Vaalipäivät Keskeiset asiakysymykset Suhde Venäjään Suhtautuminen sosialismiin 1908* Suhde Venäjään sortokauden olosuhteissa Suhtautuminen sosialismiin Mechelinin senaatin ero ennen vaaleja Eduskunta hajotettiin Mechelinin senaattiin kohdistetun kritiikin takia. 1909* 1. ja 3.5. Suhde Venäjään sortokauden olosuhteissa Suhtautuminen sosialismiin Eduskunta hajotettiin puhemies Svinhufvudin valtiopäivien avajaisissa Venäjään kohdistaman kritiikin takia. 1910* Suhde Venäjään sortokauden olosuhteissa Suhtautuminen sosialismiin Eduskunta hajotettiin, koska se kieltäytyi osoittamasta varoja Venäjän sotilaskuluihin. 1911* Suhde Venäjään sortokauden olosuhteissa Suhtautuminen sosialismiin Eduskunta hajotettiin, koska se kieltäytyi valitsemasta Suomen edustajia Venäjän valtakunnanneuvostoon ja duumaan Suhde Venäjään sortokauden olosuhteissa Suhtautuminen sosialismiin ja 3.7. Suhde Venäjään sortokauden olosuhteissa Suhtautuminen sosialismiin Ensimmäinen maailmansota Sotatilan takia valtiopäiviä ei kutsuttu koolle. 1917* Helmikuun vallankumous ja sortotoimien lientyminen Sosialistit mukana Tokoin monipuoluesenaatissa Kysymys Suomen valtiollisesta asemasta heinäkuussa 1917 säädetyn valtalain jälkeen Suhtautuminen poliittisen vallankäytön menettelytapoihin * Hajotusvaalit. n Eduskuntavaalit

42 Parlamentarismin oppivuodet Vuoden 1919 hajotusvaalit Itsenäistymisen jälkeen puolueolot uudistuivat. Suhde Venäjään ei enää ollut puoluejakoa hallitseva asia. Jakavaksi tekijäksi nousivat mielipiteet vasta itsenäistyneen maan valtiomuodosta. Joulukuussa 1918 perustettiin sekä Kansallinen Edistyspuolue (Ed.) että Kansallinen Kokoomus (Kok.) 55. Edistyspuolue syntyi, kun tasavaltaista valtiomuotoa kannattaneet nuorsuomalaisen puolueen enemmistö, suomalaisen puolueen vähemmistö ja vuoden 1917 eduskuntavaaleissa viisi kansanedustajan paikkaa saaneen kansanpuolueen edustajat järjestäytyivät uudeksi, tasavaltaista valtiomuotoa kannattavaksi puolueeksi. Kokoomus taas perustettiin kokoamaan yhteen monarkkista valtiomuotoa ja saksalaissuuntausta kannattavat poliittiset voimat. Sen joukkoihin liittyi enemmistö suomalaisesta puolueesta, vähemmistö nuorsuomalaisista ja joitakin kansanpuoluelaisia. Myös eduskunnassa suomalainen puolue ja nuorsuomalainen puolue lopettivat toimintansa, ja niiden kansanedustajat ryhmittyivät uusiin puolueisiin. Kansalaissodassa lyödyt ja maan alle paenneet vallankumoukselliset sosialistit perustivat Moskovassa Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP). 56 Kun valtiosääntökysymys vuoden 1918 loppupuolella ajautui umpikujaan, erosi valtionhoitajaksi kansalaissodan jälkeen nimitetty Svinhufvud tehtävästään. Hänen tilalleen joulukuussa 1918 valittu kenraali Mannerheim hajotti eduskunnan ja määräsi uudet Vuoden 1919 eduskuntavaalien julisteita Helsingissä. Otava. 214 eduskuntavaalit n

43 Helena Honka-Hallila Tawastintähti Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa Elli Tavastähti Hämeen pohjoisesta vaalipiiristä mainosti itseään A5-kokoisella, taitetulla lentolehtisellä. Kannessa oli ehdokkaan kuva ja alla teksti: Naisten ehdokas Hämeenläänin Pohjoisessa vaalipiirissä. Keskiaukeamalla kehotettiin naisia äänestämään ja takasivulla esiteltiin lyhyesti ehdokas, joka oli kolmen ehdokkaan listalla ensimmäisenä. Tampere, Rauha maahan -listan muut ehdokkaat olivat senaattori Juhani Arajärvi Tampereelta ja maanviljelijä J. A. Ihamuotila Ylöjärveltä.57 Tällainen henkilökohtainen mainonta oli tuossa vaiheessa vielä hyvin poikkeuksellista. Joissain vaalipiireissä saatettiin puolueen kaikki ehdokkaat esitellä kuvin ja tekstein pienessä vihkosessa, mutta yksittäinen henkilömainonta oli poikkeuksellista. Kuka oli Elli Tavastähti? Elli Tavastähti syntyi 1883 Hämeenlinnassa. Hänen isänsä, historiantutkija ja hallintovirkamies, valtioneuvos Werner Tawaststjerna oli innokas suomalaisuusaatteen kan- Elli Tawastähti. nattaja. Tämä tarttui tyttäreenkin, joka sukunsa ainoana muutti nimensä vuonna 1906 Tavastähdeksi. Elli Tavastähti liittyi nuorena Suomen Naisyhdistykseen ja osallistui suomalaisen puolueen toimintaan. Hänen varsinainen poliittinen uransa alkoi 1917, jolloin hänet valittiin kansanedustajaksi Hämeen pohjoisesta vaalipiiristä. Seuraavissa vaaleissa 1919 hän edusti kokoomusta. Tavastähti avioitui 1919 kansanedustaja Artturi Hiidenheimon kanssa. 58 vaalit toimitettavaksi. Vaalikampanjaa käytiin olosuhteissa, joissa vasemmisto oli puolustuskannalla ja tasavaltalaisen suuntauksen kannatus valtiomuotokamppailussa oli lisääntymässä. Äänestysaktiivisuus nousi näissä ensimmäisissä itsenäisyyden aikaisissa eduskuntavaaleissa verraten suureksi, 67,1 prosenttiin. Vain kaksi kertaa aikaisemmin, ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 ja vallankumousilmapiirin vaaleissa 1917, kansalaiset olivat saapuneet vetämään punaista viivaa tätäkin aktiivisemmin. Vuoden 1919 vaalien jälkeen äänestysaktiivisuus ei kahteenkymmeneen vuoteen noussut näin suureksi. n Eduskuntavaalit

44 Juuri saavutettu itsenäisyys lisäsi vuoden 1919 vaaleissa kansalaisten valmiutta käydä äänestämässä. Autonomiakaudella maaseudulla oli useimmiten äänestetty aktiivisemmin kuin kaupungeissa. Nyt sen sijaan kaupunkilaiset äänestivät maalaisia aktiivisemmin. Kahta poikkeusta (1929 ja 1939) lukuun ottamatta kaupunkilaiset äänestivät muissakin maailmansotien välisen ajan eduskuntavaaleissa aktiivisemmin kuin maalaiset. Autonomiakaudella naisten äänestysaktiivisuus jäi aina 7 11 prosenttiyksikköä miesten äänestysaktiivisuutta pienemmäksi. Nyt naisten äänestysaktiivisuus oli vain 4,4 prosenttiyksikköä miesten äänestysaktiivisuutta pienempi. Useissa seuraavissa eduskuntavaaleissa naisten äänestysaktiivisuus kuitenkin jäi taas 7 9 prosenttiyksikköä miesten äänestysaktiivisuutta pienemmäksi. Vasta toisen maailmansodan jälkeen ero miesten ja naisten äänestysaktiivisuudessa kaventui pienemmäksi kuin vuoden 1919 vaaleissa. Poliittisen vasemmiston toimintamahdollisuuksia oli kansalaissodan jälkeen rajoitettu, ja vasemmisto oli puolustuskannalla. Se näkyi vaalituloksessa. Porvarillisten puolueiden yhteenlaskettu osuus äänistä kasvoi seitsemän prosenttiyksikköä, ja eduskunnan porvarillinen enemmistö vahvistui kahdentoista kansanedustajan verran. Maalaisliitto oli vaalien kiistaton voittaja. Se vahvisti kannatustaan varsinkin jo muotoutuneilla vahvimman kannatuksen alueillaan, Oulun, Viipurin ja Kuopion läänien maalaiskunnissa sekä Vaasan läänin suomenkielisissä maalaiskunnissa. Oulun läänin kummassakin vaalipiirissä ja Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä se sai maaseudulla yli puolet hyväksytyistä äänistä. Maalaisliiton eduskuntaryhmä kasvoi kooltaan 26:sta 42:een. Paikkajaossa sitä auttoi muutamissa vaalipiireissä solmittu yhteinen vaaliliitto joko edistyspuolueen tai kristillisen työväenliiton kanssa. Maalaisliitosta tuli nyt ensimmäistä kertaa eduskunnan suurin porvarillinen puolue. Tämän asemansa se on sen jälkeenkin säilyttänyt muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Puoluejärjestelmässä edellisenä vuonna tehdyt uudelleenjärjestelyt heijastuivat vaalitulokseen. Kokoomus ja edistyspuolue eivät vasta perustettuina puolueina onnistuneet kokoamaan kannattajikseen kaikkia entisiä suomalaisen puolueen, nuorsuomalaisen puolueen ja kansanpuolueen kannattajia. Kokoomuksen ja edistyspuolueen yhteenlaskettu ääniosuus jäi 1,6 prosenttiyksikköä pienemmäksi kuin niiden kolmen edeltäjän yhteenlaskettu ääniosuus vuoden 1917 vaaleissa. Paikkajaon osalta tulosta heikensi vielä se, että puolueilla ei toisin kuin vuonna 1917 ollut yhteisiä suomenkielisten porvarillisten puolueiden suuria vaaliliittoja. Kokoomus lähti vaaleihin kaikissa vaalipiireissä omilla vaaliliitoillaan ja sai eduskuntaan 28 kansanedustajaa. Edistyspuolueella oli kaksi yhteistä vaaliliittoa maalaisliiton ja kristillisen työväenliiton kanssa ja yksi yhteinen vaaliliitto maalaisliiton kanssa. Muissa vaalipiireissä edistyspuolue lähti vaaleihin omin vaaliliitoin. Puolue sai eduskuntaan 26 kansanedustajaa. Edellisessä eduskunnassa kokoomuksen ja edistyspuolueen edeltäjillä oli 7 kansanedustajan paikan verran enemmän edustajia kuin kokoomus ja edistyspuolue nyt saivat yhteensä. Autonomiakaudella muotoutuneen käytännön mukaisesti RKP asetti vaaleihin ehdokkaita vain niissä neljässä vaalipiirissä, joissa oli runsaasti ruotsinkielistä asutusta: Uudellamaalla, Turun ja Porin läänin eteläisessä vaalipiirissä sekä Vaasan läänin pohjoisessa ja eteläisessä vaalipiirissä. RKP sai 12,1 prosenttia äänistä ja 22 kansanedustajaa. Sen osuus äänistä kasvoi runsaalla prosenttiyksiköllä ja sen eduskuntaryhmän koko yhdellä edustajalla. Ennen vuoden 1919 eduskuntavaaleja RKP:n sisälle syntyi ruotsalaisena vasemmistona tunnettu sisäinen ryhmittymä. Se kannatti valtiomuototaistelussa selvästi tasavaltalaista linjaa, kun puolueen enemmistö oli suhtautunut myönteisesti monarkiaan. Nimestään huolimatta se edusti porvarillista maailmankatsomusta, mutta oli joissakin asioissa RKP:n enemmistön lin- 216 eduskuntavaalit n

45 Ta uluk k o 12. ÄÄNESTYSAKTIIVISUUS JA HYLÄTYT ÄÄNET Vuosi Äänestysaktiivisuus, 1 % Miehet Naiset Kaupungit 2 Maaseutu 3 Yhteensä Hylätyt äänet, % äänestäneistä 1919* 69,5 65,1 67,9 67,0 67,1 0, ,0 54,5 61,8 57,8 58,5 0,6 1924* 61,7 53,7 59,5 57,0 57,4 0, ,7 52,4 57,4 55,4 55,8 0,5 1929* 59,6 52,1 53,5 56,1 55,6 0,5 1930* 68,6 63,6 67,3 65,6 65,9 0, ,4 58,5 62,8 62,0 62,2 0, ,3 59,1 65,4 62,2 62,9 0, ,3 62,4 65,4 66,9 66,6 0,4 1 Äänestäneitä äänioikeutetuista, prosentteina. 2 Kaupungit ja kauppalat. 3 Maalaiskunnat. * Hajotusvaalit. Ta uluk k o 13. ÄÄNESTYSAKTIIVISUUS VAALIPIIREITTÄIN , ÄÄNESTÄNEITÄ ÄÄNIOIKEUTETUISTA, PROSENTTEINA Uusimaa 71,3 65,5 62,2 60,1 56,9 68,9 66,4 66,9 68,1 Turku eteläinen 67,8 58,1 57,7 56,9 52,5 62,3 59,9 61,6 66,0 Turku pohjoinen 69,9 58,5 58,5 56,6 55,7 65,7 64,0 64,2 67,9 Häme eteläinen 71,2 64,3 63,7 61,4 60,2 68,8 68,8 65,7 69,2 Häme pohjoinen 71,6 60,3 61,5 59,1 58,7 70,1 71,4 69,1 71,1 Viipuri läntinen 63,7 59,0 60,5 57,6 56,7 70,6 62,6 62,8 64,4 Viipuri itäinen 61,4 51,6 53,4 54,4 55,8 70,6 60,1 60,7 66,1 Mikkeli 67,4 53,3 54,9 50,6 51,4 62,7 61,5 57,9 62,6 Kuopio läntinen 72,1 62,7 56,8 54,0 56,7 63,8 60,6 59,7 63,0 Kuopio itäinen 61,6 55,3 50,9 51,8 51,2 62,4 58,7 57,1 59,6 Vaasa itäinen 69,8 58,3 58,2 58,6 57,3 67,4 66,9 66,4 68,3 Vaasa eteläinen 61,4 51,4 51,6 50,6 50,3 56,1 53,4 60,9 70,3 Vaasa pohjoinen 65,5 54,8 53,1 54,5 54,6 66,2 62,2 69,5 75,4 Oulu eteläinen 67,1 58,9 54,2 50,2 57,5 64,0 56,0 56,5 Oulu pohjoinen 63,8 60,5 56,1 54,4 60,1 62,1 53,2 60,4 Lappi 38,6 39,4 37,6 33,7 48,4 42,3 35,7 44,5 62,3 Oulu 62,7 Koko maa 67,1 58,5 57,4 55,8 55,6 65,9 62,2 62,9 66,6 n Eduskuntavaalit

46 Ta uluk k o 14. PUOLUEIDEN OSUUS ÄÄNISTÄ , PROSENTTEINA. 61 SDP ML Kok. Ed. RKP SOS 1 IKL SPP 2 Muut 3 Yhteensä ,0 19,7 15,7 12,8 12,1 1, ,1 20,3 18,1 9,2 12,4 14,8 0, ,0 20,3 19,0 9,1 12,0 10,4 0, ,3 22,5 17,7 6,8 12,2 12,1 0, ,4 26,1 14,5 5,6 11,4 13,5 1,1 0, ,2 27,3 18,1 5,8 10,0 1,0 1,8 1, ,3 22,6 16,9 4 7,4 10,4 4 3,4 2, ,6 22,4 10,4 6,3 11,2 8,3 2,0 0, ,8 22,9 13,6 4,8 9,6 6,6 2,1 0, Vuonna 1922 Sosialistinen työväenpuolue. Vuosina 1924 ja 1927 Kommunistinen työväenpuolue. Vuosina 1929 ja 1930 Sosialistinen työväen ja pienviljelijäin puolue. 2 Suomen pienviljelijäin puolue perustettiin ennen vuoden 1929 eduskuntavaaleja. Vuonna 1936 se sulautui yhteen Kansanpuolueen kanssa, jolloin uuden puolueen nimeksi annettiin Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolue. Vuoden 1939 tieto: Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolueen osuus äänistä. 3 Vuonna 1919 Kristillinen työväenliitto (KTL) sai 1,5 prosenttia hyväksytyistä äänistä. Vuonna 1922 se ei enää asettanut ehdokkaita vaaleihin. Vuonna 1930 Ruotsalainen vasemmisto 0,8 prosenttia äänistä ja Isänmaallisen vaaliliiton pikkuryhmät 0,8 prosenttia. Vuonna 1933 Kansanpuolue sai 0,9 prosenttia äänistä. Puolue perustettiin ennen vuoden 1933 eduskuntavaaleja Nivalan konikapinan synnyttämänä poliittisena liikkeenä. Vuonna 1936 Kansanpuolue yhdistyi Suomen pienviljelijäin puolueen kanssa. Vuonna 1936 Kansanpuolue sai 0,6 prosenttia äänistä. Vuonna 1939 Ruotsalainen vasemmisto sai 0,5 prosenttia äänistä. 4 Kokoomuksen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen yhteinen osuus äänistä. Ta uluk k o 15. VALITUT KANSANEDUSTAJAT PUOLUEITTAIN SDP ML Kok. Ed. RKP SOS 1 IKL SPP 2 Muut 3 Yhteensä Vuonna 1922 Sosialistinen työväenpuolue. Vuosina 1924 ja 1927 Kommunistinen työväenpuolue. Vuosina 1929 ja 1930 Sosialistinen työväen ja pienviljelijäin puolue. 2 Suomen pienviljelijäin puolue. Vuonna 1939 Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolue. 3 Vuonna 1919 Kristillinen työväenliitto (KTL) sai kaksi kansanedustajaa. Vuodesta 1927 alkaen Ruotsalaisella vasemmistolla oli eduskunnassa yksi paikka 1940-luvulle asti. Ryhmän edustajana oli Uudeltamaalta eduskuntaan valittu Max Sergelius. Ruotsalainen vasemmisto ei ollut vasemmistopuolue vaan liberaalinen ruotsinkielinen ryhmittymä. Sergelius toimi RKP:n eduskuntaryhmän yhteydessä. Vuonna 1933 Nivalan konikapinan synnyttämänä protestiliikkeenä perustettu Kansanpuolue sai kaksi paikkaa. Vuonna 1936 se sai yhden paikan. 218 eduskuntavaalit n

47 jaa liberaalimpi. Vuoden 1919 vaaleissa ruotsalainen vasemmisto sai eduskuntaan kaksi kansanedustajaa RKP:n listoilta ja 1930-luvuilla se sai RKP:n listoilta yleensä yhden tai kaksi kansanedustajaa. Vuosien 1939 ja 1945 vaaleihin ruotsalainen vasemmisto osallistui itsenäisenä ryhmänä. Sen jälkeen ruotsalaisen vasemmiston ryhmätoiminta kuitenkin hiipui. Puolustuskannalla ollut SDP sai vuoden 1919 vaaleissa 38,7 prosenttia äänistä. Se pysyi edelleen maan suurimpana puolueena, mutta vain vuonna 1907 sen osuus äänistä oli ollut pienempi kuin vuonna Myös sen eduskuntaryhmä supistui pienemmäksi (80) kuin kertaakaan vuoden 1908 jälkeen. Poliittiset voimasuhteet muuttuivat vuoden 1919 vaaleissa paljon. Poliittisten voimasuhteiden muutoksen suuruutta voidaan tarkastella niin sanotulla puoluekannatuksen kokonaismuutoksella, jolla tarkoitetaan vaaleissa ääniosuuttaan lisänneiden puolueiden ääniosuuksien yhteenlaskettua lisäystä prosenttiyksikköinä. Eduskuntapaikkojen kokonaismuutoksella taas tarkoitetaan vaaleissa paikkamääräänsä lisänneiden puolueiden yhteenlaskettua paikkamäärän lisäystä. Vuoden 1919 vaaleissa sekä puoluekannatuksen kokonaismuutos että eduskuntapaikkojen kokonaismuutos olivat suurempia kuin kertaakaan autonomian kaudella (ks. kuvio 2). Osittain tämä johtui puoluejärjestelmän uudistumisesta. Suomalainen puolue ja nuorsuomalainen puolue eivät enää ottaneet osaa eduskuntavaaleihin. Niiden tilalle perustetut edistyspuolue ja kokoomus ottivat nyt ensimmäistä kertaa osaa vaaleihin. Poliittiset muutokset kohdistuivat myös henkilövalintoihin. Eduskuntavaaleja edeltävien vuosien poliittiset mullistukset edistivät kansanedustajien vaihtuvuutta. Kansalaissodan jälkeen suuri osa vanhoista sosialistipoliitikoista ei enää voinut osallistua poliittiseen toimintaan. Puoluekentän porvarillisessa osassa uusien puolueiden perustaminen nosti esille uusia poliitikkoja. Kansanedustajien vaihtuvuus olikin vuoden 1919 vaaleissa suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Eduskuntaan valittiin 112 kansanedustajaa, joilla ei ollut aikaisempaa valtiopäiväkokemusta. Uuden eduskunnan kansanedustajista vain 51 toimi kansanedustajana myös vuonna 1917 valitussa eduskunnassa. 63 Uuden eduskunnan tärkein haaste oli tehdä vasta itsenäistyneen maan valtiollisen järjestelmän perusperiaatteita koskevat ratkaisut. Eduskunta hyväksyi uuden hallitusmuodon kesäkuussa 1919, ja se vahvistettiin 17. heinäkuuta Pian hallitusmuodon hyväksymisen jälkeen eduskunta valitsi K. J. Ståhlbergin maan ensimmäiseksi presidentiksi. Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki jäivät vielä voimaan. Ståhlbergin valinta presidentiksi ilmensi sitä, että liberaaleilla porvareilla ja poliittisella keskustalla oli itsenäistymisen alkuvaiheessa enemmän vaikutusvaltaa kuin poliittisella oikeistolla. Hallitusmuodon hyväksymisestä ja ensimmäisen presidentin valitsemisesta alkaen alkoi muotoutua hallitsemistapa, jossa sosiaalidemokraatit usein antoivat tukensa poliittiselle keskustalle, sen ehdotuksille ja ehdokkaille, poliittista oikeistoa vastaan. Tästä yhteistyöstä kehkeytyi vuonna 1937 alkanut punamultahallitusten perinne. Eduskuntavaalit 1922 Vuonna 1919 valittu eduskunta istui täyden kolmivuotisen vaalikauden. Tätä ennen vain vuonna 1913 valittu eduskunta oli välttynyt hajotukselta ja ennenaikaisilta vaaleilta. Ennen vuoden 1919 eduskuntavaaleja puoluejärjestelmän porvarillinen puoli oli uusiutunut. Eduskuntavaaleihin vuodesta 1907 vuoteen 1919 osallistunut kristillinen työväenliitto ei kuitenkaan enää asettanut ehdokkaita vaaleihin. Se halusi tällä tavalla protestoida sitä, että vaalijärjestelmä suosi suuria puolueita. 64 n Eduskuntavaalit

48 Paljon suurempi puoluejärjestelmän käymistila oli meneillään poliittisessa vasemmistossa. SKP oli perustettu Moskovassa jo vuonna Kotimaassa vasemmistososialistit perustivat vuonna 1920 yhdessä maan alla toimivien kommunistien kanssa Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP). SDP piti vuonna 1922 puoluekokouksen, jossa se lähti selvästi reformistiselle linjalle ja veti selvän rajan kommunisteihin. Vuoden 1922 eduskuntavaaleissa SSTP esitti SDP:lle vaaliliittoyhteistyötä, josta SDP kuitenkin kieltäytyi. Näistä vaaleista alkaen SDP:lle muotoutui vaalistrategia, jota se lähes poikkeuksetta on noudattanut viime vuosiin asti: puolue on eduskunnassa valmis yhteistyöhön toisten puolueiden kanssa, mutta eduskuntavaaleissa se ei muodosta yhteisiä vaaliliittoja toisten puolueiden kanssa. Kummankin vasemmistopuolueen vaalitaistelu oli työväenliikkeen sisäistä taistelua, jossa kumpikin osapuoli korosti olevansa vanhan työväenliikkeen oikea perillinen. Samanlainen kilpailuasetelma kertaantui useissa seuraavissa eduskuntavaaleissa. Äänestysaktiivisuus laski yli kahdeksan prosenttiyksikköä edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna. Naisten äänestysaktiivisuus pieneni 10,6 prosenttiyksikköä. Maaseudulla äänestysaktiivisuus laski enemmän kuin kaupungeissa. Vasemmiston jakautumisen seurauksena SDP:n osuus äänistä väheni 38 prosentista 25,1 prosenttiin, ja sen paikkamäärä putosi 80:stä 53:een. Vasemmiston kokonaiskannatus ei kuitenkaan pienentynyt. SSTP sai 14,8 prosenttia äänistä ja eduskuntaan 27 kansanedustajaa. Vasemmiston yhteenlaskettu paikkamäärä säilyi näin entisellään ja osuus äänistä kasvoi 1,9 prosenttiyksikköä. Osa kansalaissodassa kansalaisluottamuksensa menettäneistä oli jo saanut sen takaisin. Suuri osa heistä antoi vaaleissa tukensa vasemmistososialisteille. Puoluekentän porvarillisella puolella kokoomus, maalaisliitto ja RKP kohensivat asemiaan edistyspuolueen kustannuksella. Kokoomuksen eduskuntaryhmä kasvoi 7 edustajan verran, maalaisliiton ja RKP:n ryhmät 3 edustajan verran. Edistyspuolueelle vuoden 1922 vaalit olivat katkeraa kalkkia. Se menetti neljäsosan kannatuksestaan ja sen eduskuntaryhmän koko pieneni 26:sta 15:een. Hajotusvaalit jälleen 1924 Poliittinen ilmapiiri säilyi jännittyneenä vuoden 1922 eduskuntavaalien jälkeen. Vasemmistososialistien ja kommunistien asema oli vaikea. Sisäasiainministeriö oli kehottanut maaherroja huolehtimaan, että SSTP:n järjestöt eivät harjoittaisi poliittista toimintaa ennen kuin maanpetoksesta syytettyjen oikeudenkäynnit oli saatettu päätökseen. Huhtikuussa 1923 Helsingin raastuvanoikeus lakkautti SDP:n nuorisoliiton valtiopetoksellisena järjestönä. Kommunistit pelkäsivät, että myös SSTP lakkautettaisiin. Toukokuussa 1923 he perustivat Suomen työväenpuolueen (STP), jonka suojissa poliittista toimintaa olisi voitu jatkaa, jos SSTP olisi lakkautettu. Lakkautettavaksi joutui kuitenkin STP. Sen johtohenkilöt, puolueen eduskuntaryhmä mukaan luettuna, pidätettiin ja tuomittiin vapausrangaistuksiin valtiopetoksellisesta toiminnasta. Näin eduskunnasta tuli vajaalukuinen. SDP vaati ennenaikaisten eduskuntavaalien järjestämistä ja ilmoitti vetäytyvänsä eduskunnan työstä, jos niitä ei järjestettäisi. Silloin eduskunnan hajottamista vastustanut Kallion hallitus erosi. Presidentti nimitti sen tilalle A. K. Cajanderin virkamieshallituksen, hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit toimitettavaksi. Kommunistit lähtivät vaaleihin Kommunistisen Työväenpuolueen (KTP) nimellä. Puolue sai asetettua ehdokaslistoja vain viidessä vaalipiirissä. 65 Huhtikuun 1. ja 2. päivä järjestetyissä vaaleissa äänestysaktiivisuus taas heikkeni ja jäi jo melkein 10 prosenttiyksikköä vuoden 1919 vaalien äänestysprosenttia pienemmäksi. Äänestysaktiivisuus laski sekä miesten että naisten keskuudessa ja niin kaupungeissa kuin 220 eduskuntavaalit n

49 maalaiskunnissa ja vieläpä useimmissa vaalipiireissä. Vasemmiston sisäisessä kamppailussa SDP paransi nyt jonkin verran asemiaan vasemmistososialistien ja kommunistien kustannuksella. SDP:n osuus äänistä kasvoi 3,9 prosenttiyksikköä ja sen eduskuntaryhmä kasvoi 53:sta 60:een. Ahdistetut vasemmistososialistit ja kommunistit kärsivät selvän tappion. Ne saivat eduskuntaan vain 18 kansanedustajaa, kun SSTP kaksi vuotta aikaisemmin sai 27 edustajaa. Nyt kaikki ryhmittymän listoilta eduskuntaan valitut kansanedustajat olivat uusia, kun eduskunnassa edellisellä vaalikaudella istuneet vasemmistososialistit ja kommunistit oli pidätetty ja tuomittu vapausrangaistuksiin. Eduskunnassa uusi ryhmä toimi työväenpuolueen vaaliliiton eduskuntaryhmänä. Osa nurkkaan ajettujen kommunistien ja vasemmistososialistien kannattajista siirtyi kannattamaan SDP:tä. Tämä kehityssuuntaus jatkuikin luvun loppuun asti, ja vuoden 1939 vaaleissa SDP:n kannatus hipoi taas 40 prosentin tasoa 1910-luvun ensimmäisten eduskuntavaalien tapaan. Porvarillisella puolella vuoden 1924 vaalien voittajia olivat kokoomus ja edistyspuolue. Kokoomuksen eduskuntaryhmä kasvoi kolmella ja edistyspuolueen kahdella edustajalla. Sen sijaan maalaisliiton vuodesta 1913 yhtäjaksoisesti jatkunut eteneminen taittui, ja puolueen eduskuntaryhmä pieneni yhdellä. RKP menetti kaksi paikkaa. Vuoden 1927 eduskuntavaalit Maailmansotien välisen ajan eduskunta- ja hallituspolitiikalle oli ominaista, että puolueiden edellytykset hallitusyhteistyöhön olivat heikot mutta niiden valmius hallitusten kaatamiseen oli suuri. Tämän seurauksena useimmat maailmansotien välisen ajan hallitukset olivat lyhytikäisiä vähemmistöhallituksia, jotka asia kerrallaan yrittivät etsiä eduskunnasta tukea hallituksen esityksille. Tämä asetelma sävytti myös vuonna 1924 valitun eduskunnan työtä. Kun SDP:n eduskuntaryhmä vuonna 1926 oli myötävaikuttanut Kyösti Kallion hallituksen kaatumiseen, presidentti Relander pyysi Väinö Tanneria muodostamaan hallituksen. SDP nousi nyt hallitukseen ensimmäisen kerran itsenäisyyden aikana, kun presidentti joulukuussa 1926 nimitti Tannerin kokoaman sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Vuoden 1927 eduskuntavaalien aikana maata hallitsi vasemmistolainen vähemmistöhallitus. Eduskuntavaalit järjestettiin normaalissa järjestyksessä 1. ja 2. heinäkuuta Äänestysaktiivisuus pieneni edelleen. Nyt vain vajaat 56 prosenttia äänioikeutetuista kävi äänestämässä. Äänestysaktiivisuus pieneni sekä maaseudulla että kaupungeissa ja sekä miesten että naisten keskuudessa. Äänestysaktiivisuus kuitenkin kasvoi Vaasan läänin itäisessä ja pohjoisessa vaalipiirissä sekä Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä. Vaasan läänin itäinen vaalipiiri ja Viipurin läänin itäinen vaalipiiri olivat maalaisliiton kannatuksen ydinalueita. Vaasan läänin pohjoinen vaalipiiri taas oli RKP:n kannatuksen ydinaluetta. Oppositioasemasta vaaleihin lähtenyt maalaisliitto oli vaalien selvä voittaja. Sen osuus äänistä kasvoi yli kaksi prosenttiyksikköä, ja sen eduskuntaryhmä kasvoi kahdeksan paikan verran. Edistyspuolueen alamäki jatkui: sen kannatus oli lähes puolittunut vuoden 1919 vaaleihin verrattuna. Myös kokoomus menetti kannatustaan jonkin verran. Sen eduskuntaryhmä pieneni neljällä paikalla, mutta puolueen kannatus oli kuitenkin korkeammalla tasolla kuin vuoden 1919 vaaleissa. Kokoomuksen ja edistyspuolueen välisessä kilpailussa kokoomus oli selvästi saamassa yliotteen. Hallitusvastuun kantaminen taas heikensi SDP:n asemia kommunisteihin verrattuna. SDP:n eduskuntaryhmän koko tosin säilyi entisellään (60), vaikka puolueen osuus äänistä laski vajaalla prosenttiyksiköllä. Kommunistit sen sijaan saivat kaksi paikkaa enemmän (20) kuin edellisissä vaaleissa. n Eduskuntavaalit

50 Presidentti L. K. Relander avaa vuoden 1930 valtiopäivät. Otava/Suomen Kuvapalvelu. Vuosien 1929 ja 1930 hajotusvaalit Maailmansotien välisenä aikana ei vielä ollut vakiintunut käytäntöä, jonka mukaan hallitus jättää paikkansa eduskuntavaalien jälkeen. Tannerin hallitus jatkoikin toimintaansa vuoden 1927 vaalien jälkeen, mutta jo kesällä 1927 se kaatui epäluottamuslauseeseen. Koska maalaisliitto oli lisännyt kannatustaan vuoden 1927 vaaleissa, presidentti Relander nimitti maahan J. E. Sunilan johtaman maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen. Kun se vuoden kuluttua kaatui vähäpätöiseen poliittiseen kiistaan, presidentti nimitti sen tilalle Oskari Mantereen edistyspuoluetta edustavan vähemmistöhallituksen. Se puolestaan kaatui virkamiesten palkankorotuksia koskevaan kiistaan, minkä seurauksena presidentti Relander hajotti eduskunnan ja määräsi pidettäväksi ennenaikaiset eduskuntavaalit. Puolueiden vaalikampanja jäi lyhyeksi kuten ennenaikaisissa eduskuntavaaleissa yleensäkin. 67 Maaseudulla äänestysaktiivisuus lisääntyi 0,7 prosenttiyksikköä edellisiin vaaleihin verrattuna. Kaupungeissa äänestysaktiivisuus sen sijaan heikkeni melkein neljä prosenttiyksikköä. Ensimmäisen kerran itsenäisyyden aikana maaseudun äänestysaktiivisuus nousi 222 eduskuntavaalit n

51 nyt kaupunkien äänestysaktiivisuutta suuremmaksi. Samalla maalaisliiton voittokulku jatkui. Jo vuoden 1927 vaaleissa maalaisliiton eduskuntaryhmä oli kasvanut suuremmaksi kuin koskaan ennen. Nyt sen eduskuntaryhmä kasvoi taas kahdeksan kansanedustajan verran, ja puolue sai eduskuntaan kuusikymmentä kansanedustajaa. Ainoastaan SDP:llä on koko yksikamarisen eduskunnan aikana ollut yhtä suuri eduskuntaryhmä kuin maalaisliitolla vuoden 1929 eduskuntavaalien jälkeen. Kiistaa aiheuttaneita virkamiesten palkankorotuksia kannattaneilta edistyspuolueelta ja kokoomukselta vaalit menivät huonosti. Kokoomus menetti vaaleissa kuusi kansanedustajan paikkaa ja edistyspuolue kolme. Edistyspuolueen kannatus laski jo neljännen kerran peräkkäin, ja se sai uuteen eduskuntaan vain seitsemän kansanedustajaa. Sosiaalidemokraatit menettivät jonkin verran kannatustaan kommunisteille, jotka nyt osallistuivat vaaleihin sosialistisen työväen ja pienviljelijäin puolueen nimellä. Kesän 1929 vaaleissa menestynyt maalaisliitto otti vaalien jälkeen hallitusvastuun, ja Kyösti Kallio muodosti elokuussa 1929 jo kolmannen hallituksensa. Pian eduskuntavaalien jälkeen syntynyt lapuanliike väritti eduskunnan työtä. Lapuanliike painosti sekä eduskuntaa että hallitusta rajoittamaan kommunistien toimintaa. Painostuksen seurauksena Kallion hallitus erosi. Sen tilalle nimitetty Svinhufvudin hallitus vangitutti kommunistien kansanedustajat. Kun eduskunta toistamiseen oli tullut vajaalukuiseksi kommunististen kansanedustajien vangitsemisen seurauksena, ja kun poliittinen elämä näytti sekasortoiselta lapuanliikkeen painostuksen takia, presidentti Relander hajotti eduskunnan ja antoi määräyksen uusien vaalien pitämisestä. Jännittyneen poliittisen ilmapiirin seurauksena suomenkieliset porvarilliset puolueet asettivat Uudenmaan läänin vaalipiiriä lukuun ottamatta ehdokkaansa yhteiseen isänmaalliseen vaaliliittoon. Kokoomus ja edistyspuolue olivat mukana tässä vaaliliitossa kaikissa vaalipiireissä omat vaaliliitot niillä oli vain Uudellamaalla. Maalaisliitolla oli omat vaaliliitot kuudessa vaalipiirissä, muissa vaalipiireissä sen ehdokkaat olivat isänmaallisen vaaliliiton listoilla. Kallion hallitus oli antanut eduskunnalle lakiesityksiä, joiden tavoitteena oli rajoittaa kommunistien toimintaa. Lait oli kuitenkin eduskunnassa äänestetty lepäämään yli vaalien. Nämä niin sanotut kommunistilait nousivatkin vuoden 1930 hajotusvaalien näkyvimmäksi kysymykseksi. Kiihtynyt poliittinen ilmapiiri lisäsi kansalaisten kiinnostusta vaaleja kohtaan. Äänestysaktiivisuus (65,9 %) nousi kymmenen prosenttiyksikköä edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna. Ensimmäisen kerran vuoden 1919 eduskuntavaalien Presidentti P. E. Svinhufvud ja Ellen Svinhufvud äänestävät vuoden 1930 eduskuntavaaleissa. Lapuanliike uhkasi kesällä 1930 suomalaista parlamentarismia. Porvarillisen Työn Arkisto. n Eduskuntavaalit

52 jälkeen äänestysaktiivisuus nousi nyt muutamissa vaalipiireissä (Hämeen pohjoinen, Viipurin läntinen ja itäinen) yli 70 prosentin. Poliittinen tuuli puhalsi voimakkaasti oikealle. Porvarillisten puolueiden osuus äänistä kasvoi lähes kuudella prosenttiyksiköllä, ja ne saivat eduskuntaan yhteensä 134 kansanedustajaa. Eduskunnan porvarienemmistö oli suurempi kuin koskaan aikaisemmin (ks. kuvio 1). Oikeistosuuntaus kasvatti eniten kokoomuksen ja edistyspuolueen kannatusta. Kokoomuksen eduskuntaryhmä kasvoi suuremmaksi kuin koskaan ennen: se sai eduskuntaan 42 kansanedustajaa. Edistyspuolueen ryhmä kasvoi 7 edustajasta 11:een. Maalaisliittoa vaalimatematiikka ei suosinut se menetti vaaleissa yhden paikan, vaikka sen osuus äänistä kasvoi runsaalla prosenttiyksiköllä. Kommunistien ja vasemmistososialistien osallistuminen vaaleihin oli lähes kokonaan estetty. Sosialistisella työväen ja pienviljelijäin puolueella (STPP) oli vaaleissa vain 17 ehdokasta, kun sillä edellisen vuoden vaaleissa oli 189 ehdokasta. Kommunistien ja vasemmistososialistien ahdinko paransi SDP:n vaalimenestystä. Se saikin ääniä melkein yhtä paljon kuin molemmat vasemmistopuolueet yhteensä edellisen vuoden eduskuntavaaleissa. SDP ei kuitenkaan saanut lähestulkoonkaan yhtä paljon paikkoja kuin vasemmistopuolueet olivat yhdessä saaneet edelliseen eduskuntaan. Oikeistotuulen vallitessa äänestysaktiivisuuden kasvu kymmenellä prosenttiyksiköllä hyödytti lähinnä vain porvarillisia puolueita. Eduskuntavaalit 1933, 1936 ja 1939 Vuonna 1930 valittu eduskunta sai toimia koko kolmivuotisen vaalikauden ajan. Tätä ennen itsenäisyyden aikana vain kaksi eduskuntaa oli saanut toimia koko kolmivuotisen vaalikauden ( ja ). Vaalikauden aikana lapuanliikkeen aktivoima äärioikeisto järjestäytyi omaksi puolueekseen. IKL:n vaalijulisteessa 1930-luvulta vaaditaan puolueiden rajaaitojen poistamista. Akateemisuutta edustanut oikeisto kättelee vasemmiston työmiestä. Helsingin yliopiston kirjasto. 224 eduskuntavaalit n

53 Isänmaallinen Kansanliike (IKL) perustettiin vuonna 1932 lapuanliikkeen aatteelliseksi jatkajaksi. Lapuanliikkeestä poiketen IKL kuitenkin korosti parlamentaarisen toiminnan merkitystä. Toiminnassaan IKL vastusti jyrkästi vasemmistoa, oli kiivaan kansallismielinen ja suhtautui jyrkän kielteisesti Neuvostoliittoon. Vuoden 1933 eduskuntavaaleihin se osallistui yhteisin vaaliliitoin kokoomuksen kanssa. Vain Vaasan läänin pohjoisessa vaalipiirissä kokoomuksella ja IKL:llä oli kummallakin oma vaaliliitto. Kommunistit ja vasemmistososialistit eivät enää lainkaan voineet osallistua eduskuntavaaleihin. 68 Vaikka vaalikampanjan ilmapiiri oli jännittynyt, se ei kuitenkaan ollut yhtä kireä kuin vuoden 1930 vaaleissa. Niinpä äänestysaktiivisuuskaan ei noussut aivan edellisten vaalien tasolle. Se ei kuitenkaan enää laskenut alle 60 prosentin, niin kuin kaikissa 1920-luvun eduskuntavaaleissa oli käynyt. Runsaat kaksikymmentä vuotta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden käyttöönoton jälkeen poliittisen osallistumisen perinteet alkoivat juurtua ja vakiintua. Kansalaisten vaaliosanotto alkoi hiljalleen lisääntyä, eikä äänestysaktiivisuus enää heilahdellut vaalista toiseen yhtä paljon kuin suomalaisen demokratian ensimmäisinä vuosikymmeninä. Vuonna 1930 puhjennut talouslama antoi käyntivoimaa poliittiselle vasemmistolle. Nyt oikeiston eteneminen pysähtyi, vaikka IKL oli ensimmäistä kertaa mukana vaaleissa ja äärivasemmiston ehdokkaiden osallistuminen vaaleihin oli kokonaan estetty. SDP oli vaalien kiistaton voittaja. Se sai eduskuntaan 78 kansanedustajaa, enemmän kuin kertaakaan vuoden 1919 vaalien jälkeen. Kokoomuksen ja IKL:n yhteiset vaaliliitot menestyivät selvästi huonommin kuin kokoomus oli menestynyt yksinään edellisissä eduskuntavaaleissa. Kokoomukselle vaalitulos olikin katastrofi. Se sai eduskuntaan vain 18 kansanedustajaa, mikä oli puolueen koko historian heikoin vaalitulos. Myös maalaisliitto menetti kannatustaan. Sen osuus äänistä laski 4,7 prosenttiyksiköllä, ja puolueen eduskuntaryhmä pieneni kuuden edustajanpaikan verran. IKL sai kokoomuksen ja IKL:n yhteisistä vaaliliitoista 14 kansanedustajaa, mutta Vaasan läänin pohjoisen vaalipiirin omasta vaaliliitostaan se ei saanut yhtään kansanedustajaa. Edistyspuolue säilytti entiset 11 paikkaansa, ja RKP sai yhden lisäpaikan. Vaalitulos vaikutti valtiosääntöiseen vallanjakoon. SDP:n eduskuntaryhmä oli nyt niin suuri, että puolue pystyi ilman toisten puolueiden apua käyttämään hyväkseen eduskunnan päätöksenteon määrävähemmistösäädöksiä. Määrävähemmistöön riittävä poliittinen voima oli tärkeä poliittisen vallankäytön väline. Ryhmä, jonka äänimäärä ylti määrävähemmistöön, saattoi halutessaan siirtää eduskunnan hyväksymän lain lepäämään yli seuraavien eduskuntavaalien. SDP:n ryhmän suuri koko paransi selvästi puolueen neuvotteluasemia ja lisäsi porvarillisten puolueiden valmiutta harjoittaa yhteistoimintaa sosiaalidemokraattien kanssa. Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestykseen kirjatut määrävähemmistösäädökset olivat poliittisen oikeiston vaatimuksesta syntyneitä suojakeinoja liian radikaalien tai hätiköityjen poliittisten uudistusten estämiseksi. Itsenäistymisen ensimmäisinä vuosikymmeninä kävi niin, että oikeiston vaatimuksesta valtiopäiväjärjestykseen otetut määrävähemmistövaatimukset lisäsivät SDP:n poliittista painoarvoa. Vuoden 1907 eduskuntavaaleista vuoden 1922 vaaleihin asti SDP:llä oli yksinään eduskunnan määrävähemmistösäädösten käyttämiseen tarvittava määrä kansanedustajia. Vuoden 1933 vaaleista alkaen SDP pystyi taas käyttämään tällaista veto-oikeutta. Puolue myös säilytti tämän aseman aina siihen asti, kunnes SKDL vuoden 1945 eduskuntavaaleissa kokosi puolet poliittisen vasemmiston saamasta kannatuksesta. Millään toisella puolueella ei koko yksikamarisen eduskunnan aikana ole yksin ollut mahdollisuutta käyttää eduskunnan yhden kolmasosan määrävähemmistölle tarjolla olevaa veto-oikeutta. n Eduskuntavaalit

54 Cay Sundström puhuu sosiaalidemokraattien vaalitilaisuudessa Kallion kentällä Helsingissä Kansan Arkisto. Hallituspohjaan SDP:n äänivallan kasvu ei vaalikaudella vielä vaikuttanut. Vuoden 1933 vaalien jälkeen tosin käytiin keskusteluja työväen- ja talonpoikaispuolueiden välisestä yhteistyöstä. Keskustelun virikkeenä olivat Ruotsissa ja Tanskassa juuri muodostetut sosiaalidemokraattien ja agraaripuolueiden yhteistoimintaan nojautuvat hallitukset. Sekä SDP:n että maalaisliiton taholla suhtauduttiin kuitenkin vielä vaalikaudella varautuneesti ajatukseen puolueiden hallitusyhteistyöstä, ja presidentiksi vuonna 1932 valittu P. E. Svinhufvud torjui jyrkästi ajatuksen vasemmistolaisten nimittämisestä hallitukseen. Oikeistoradikalismin ulkoparlamentaarisen paineen seurauksena poliittinen tilanne ei ollut suosiollinen myöskään poliittisen oikeiston ottamiselle hallitukseen. Vaalikaudesta tulikin Suomen historian ainoa vaalikausi, jonka aikana ei nimitetty yhtään uutta hallitusta. Joulukuussa 1932 nimitetty T. M. Kivimäen edistyspuoluelainen vähemmistöhallitus onnistui istumaan koko vaalikauden ajan ja teki tilaa Kallion IV hallitukselle vasta vuoden 1936 eduskuntavaalien jälkeen. Vuoden 1936 eduskuntavaalit toimitettiin normaalissa järjestyksessä heinäkuuta. Poliittinen tilanne oli jo huomattavasti rauhallisempi kuin kansalaissodan jälkeisellä 1920-luvulla tai lapuanliikkeen nostattaman kuohunnan aikana 1930-luvun alussa. Kokoomuksen puheenjohtajaksi vuonna 1934 valittu J. K. Paasikivi veti selvän rajan kokoomuksen ja IKL:n välille, eikä puolue vuoden 1936 eduskuntavaaleissa enää tehnyt yhteisiä vaaliliittoja IKL:n kanssa. Turun ja Porin läänin pohjoisessa vaalipiirissä kokoomus solmi vaaliliiton maalaisliiton ja edistyspuolueen kanssa. Kuopion läänin itäisessä vaalipiirissä se solmi vaaliliiton edistyspuolueen kanssa. Muissa vaalipiireissä kokoomus lähti vaaleihin omin vaaliliitoin. IKL lähti vaaleihin omilla vaaliliitoillaan kaikissa vaalipiireissä. Vuoden 1936 eduskuntavaalien tulokset ilmensivät pysyvyyttä. Äänestysaktiivisuus kasvoi 0,7 prosenttiyksikköä. Puolueiden kannatussuhteet pysyivät vakaampina kuin kertaakaan aikaisemmin itsenäisyyden aikana. SDP:n kannatuksen kasvu jatkui. Sen eduskuntaryhmä kasvoi viiden edustajan verran, kokoomuksen ryhmä puolestaan kahden edustajan verran. Sen sijaan edistyspuolueen alamäki jatkui se sai eduskuntaan vain seitsemän kansanedustajaa. Sekä pienviljelijäin puolue että kansanpuolue saivat kumpikin tyytyä yhteen kansanedustajan paikkaan. Puoluekannatuksen kokonaismuutos eli vaaleissa kannatustaan lisänneiden puolueiden yhteenlaskettu ääniosuuksien kasvu oli kolme prosenttiyksikköä (ks. kuvio 2). 226 eduskuntavaalit n

55 Kivimäen hallitus ei tälläkään kertaa jättänyt paikkaansa eduskuntavaalien jälkeen, mutta hallitukseen jo kyllästynyt eduskunta kaatoi sen pian vaalien jälkeen Etsivän keskuspoliisin eräiden salaisten asiakirjojen julkisuuteen vuotamisen takia. Asia sinällään oli vaatimaton, mutta se antoi eduskunnalle mahdollisuuden päästä eroon Kivimäen hallituksesta. Kun SDP:n eduskuntaryhmä oli nyt kasvanut jo 83 edustajaan ja puolueella oli jo 30 kansanedustajaa enemmän kuin eduskunnan toiseksi suurimmalla puolueella maalaisliitolla, kävivät maalaisliitto ja SDP vaalien jälkeen keskusteluja mahdollisuudesta muodostaa yhteinen hallitus. Presidentti Svinhufvud ei kuitenkaan ollut valmis hyväksymään sosiaalidemokraattien ottamista hallitukseen. Kivimäen hallituksen tilalle nimitettiin Kyösti Kallion johtama maalaisliiton ja edistyspuolueen vähemmistöhallitus. Hallituskoalition muutokselle raivattiin tilaa seuraavan vuoden presidentinvaaleissa, kun Kyösti Kallio valittiin tasavallan presidentiksi maalaisliiton, SDP:n ja edistyspuolueen valitsijamiesten äänin. Vaalin tuloksen ratkaisi SDP. Se sai tasavallan presidentin valitsijamiesten vaalissa yhden kolmasosan kaikista valitsijamiehistä, ja iskulauseellaan Ukko-Pekka uudelleen Luumäelle se julisti pitävänsä tavoitteenaan presidentin vaihtamista. Pääministerin tultua valituksi presidentiksi myös hallitus oli vaihdettava. Kallion hallituksen tilalle nimitettiin maaliskuussa 1937 A. K. Cajanderin SDP:tä, maalaisliittoa ja edistyspuoluetta edustava hallitus. Se oli itsenäisyyden ajan ensimmäinen hallitus, jossa porvarit ja sosialistit istuivat yhdessä, ja juuri se myös aloitti 50 vuotta kestäneen punamultahallitusten aikakauden. Cajanderin punamultahallituksen aikana eduskunta päätti monista sosiaalisista uudistuksista, joista kauaskantoisimpia olivat kansaneläkelaki ja laki yleisestä lääkärinhoidosta. Kansainvälisen tilanteen kiristyttyä ulkopoliittiset kysymykset nousivat keskeiseen asemaan. Saksan hyökättyä Itävaltaan ja Tšekkoslovakiaan Neuvostoliitto vuonna 1938 ehdot- ti Suomelle sotilaallista yhteistyötä Saksan hyökkäysuhan torjumiseksi. Kun Suomi ei ollut siihen valmis, Neuvostoliitto esitti Suomelle aluevaatimuksia Leningradin alueen turvallisuuden takaamiseksi. Kansainvälisen ilmapiirin kiristyminen ei näyttänyt paljon vaikuttavan heinäkuussa 1939 järjestettyihin eduskuntavaaleihin. Puolueet ryhmittäytyivät vaaleihin vanhalta pohjalta. Syöksykierteessä ollut edistyspuolue laajensi vaaliliittoyhteistyötään ja solmi useimmissa vaalipiireissä yhteiset vaaliliitot maalaisliiton kanssa. Vaaleihin osallistui nyt myös ruotsalainen vasemmisto, jolla oli ehdokkaita Uudenmaan läänin vaalipiirissä ja Vaasan läänin pohjoisessa vaalipiirissä. Puolueiden kannatussuhteisiin ei tullut suuria muutoksia. Hallituspuolueista SDP ja maalaisliitto lisäsivät kannatustaan, kun taas edistyspuolueen kannatuksen alamäki jatkui. Kokoomus lisäsi kannatustaan IKL:n kustannuksella. Ruotsalainen vasemmisto osallistui vaaleihin omin vaalilistoin. Kun ruotsinkielisten äänestäjien äänet nyt jakaantuivat kahden eri puolueen listoille, RKP menetti vaaleissa kolme kansanedustajan paikkaa, eikä ruotsalainen vasemmisto saanut omilla äänillään eduskuntaan ensimmäistäkään kansanedustajaa. Puolueolot uudistuvat osallistumisperinteet vakiintuvat Itsenäistymisen jälkeen puoluejärjestelmä valettiin uuteen muottiin. Sosiaalidemokraattinen, agraarinen, konservatiivinen ja ruotsinkielinen puolue vakiinnuttivat pysyvästi asemansa Suomen puoluejärjestelmässä. Myös liberaalinen puolue vakiinnutti asemansa vuosikymmeniksi eteenpäin, mutta samoin kuin monissa muissakin läntisissä demokratioissa sen kannatus vuosikymmenien mittaan kuihtui yhtäältä sosiaalidemokraattien, toisaalta konservatiivien eduksi. Kun sosiaalidemokraattiset puolueet sitoutuivat edustuksellisen demokratian pelisääntöihin ja konservatiiviset puo- n Eduskuntavaalit

56 lueet lakkasivat suhtautumasta epäluuloisesti laajojen kansankerrosten edellytyksiin osallistua poliittiseen toimintaan, liberaalien puolueiden omaleimainen aatteellinen toimintatila kaventui. Samalla myös niiden joukkokannatus heikkeni suurten sosialististen puolueiden ja suurten konservatiivisten puolueiden välisessä puristuksessa. Äärioikeiston menestys 1930-luvulla jäi lyhytaikaiseksi. Poliittisen työväenliikkeen hajoamisen jälkeen vasemmistososialisteille ja kommunisteille ei jätetty avoimia toimintamahdollisuuksia. Eduskunnassa oli porvarillisten puolueiden enemmistö koko maailmansotien välisen ajan. Suurimmillaan se oli 1930-luvun alun oikeistosuuntauksen aikana. Sen jälkeen SDP:n kannatus kasvoi ja eduskunnan porvarillinen enemmistö supistui. Tämä loi edellytyksiä vasemmiston ja oikeiston välisen rajan ylittävän hallituksen muodostamiselle. Poliittisen osallistumisen perinteet alkoivat juurtua ja vakiintua 1930-luvulla. Kansalaisten vaaliosanotto alkoi hiljalleen lisääntyä 1920-luvun aallonpohjan jälkeen, eikä äänestysaktiivisuus vuoden 1930 jälkeen enää heilahdellut yhtä paljon kuin suomalaisen demokratian ensimmäisinä vuosikymmeninä. Naisten poliittinen aktivoituminen ei kuitenkaan vielä edennyt. Heidän äänestysaktiivisuutensa jäi vuosien eduskuntavaaleissa aina 5 10 prosenttiyksikköä miesten äänestysaktiivisuutta pienemmäksi. Puoluejärjestelmän ryhmittyminen uudelleen itsenäisyyden alussa vaikutti myös puolueiden alueelliseen kannatukseen. Autonomian aikaiset SDP:n vahvan kannatuksen alueet jakaantuivat nyt siten, että joillakin alueilla SDP jäi kannatukseltaan suuremmaksi vasemmistopuolueeksi, joillakin toisilla sen entisillä vahvan kannatuksen alueilla taas vasemmistososialistit ja kommunistit nousivat hallitsevaksi vasemmistopuolueeksi 69. Vasemmistososialistit ja kommunistit saivat eniten kannatusta Oulun läänissä, Lapin vaalipiirissä, Kuopion läänin läntisessä vaalipiirissä sekä Turun ja Porin läänin eteläisessä vaalipiirissä. Näillä alueilla taas sosiaalidemokraattien kannatus jäi keskimääräistä pienemmäksi. SDP taas menestyi keskimääräistä paremmin Hämeen läänissä, Viipurin läänin läntisessä vaalipiirissä, Turun ja Porin läänin pohjoisessa vaalipiirissä sekä Vaasan ja Kuopion läänien itäisissä vaalipiireissä. Nämä työväenpuolueiden kannatuksen ydinalueet säilyivät hyvin samanlaisina koko 1900-luvun ajan. Kokoomuksen kannatuksen ydinalueet sijoittuivat Hämeen lääniin, Turun ja Porin läänin pohjoiseen vaalipiiriin, Viipurin läänin läntiseen vaalipiiriin, Vaasan läänin eteläiseen vaalipiiriin ja Lapin vaalipiiriin. Edistyspuolueen kannatuksen ydinalueet sijoittuivat Mikkelin lääniin, Viipurin läänin läntiseen vaalipiiriin, Hämeen eteläiseen vaalipiiriin sekä Turun ja Porin läänin eteläiseen vaalipiiriin. Maalaisliitto laajensi kannatusaluettaan eteläiseen Suomeen luvulta alkaen se alkoi asettaa ehdokkaita kaikkiin vaalipiireihin. Sen kannatuksen ydinalueet pysyivät kuitenkin edelleen Pohjois-, Keski- ja Itä-Suomessa. Kaupungeissa maalaisliiton kannatus jäi edelleen 1 2 prosentin tasolle. Eduskuntavaaleja koskeneet suuret muutokset yhdistyivät valtiollisen elämän murrosvaiheisiin. Vain vuosina 1907 ja 1919 enemmistö eduskuntaan valituista kansanedustajista oli vailla aikaisempaa valtiopäiväkokemusta ja 1930-luvulla eduskuntavaaleissa vaihtui yleensä vain noin viidesosa tai korkeintaan neljäsosa kansanedustajista. Oikeistoradikalismin nousu lisäsi 1930-luvun alkupuolella vaihtuvuutta 1920-lukuun verrattuna. Myös puoluekannatuksen kokonaismuutos nousi vuosien 1930 ja 1933 vaaleissa yli 10 prosenttiyksikön tasolle (ks. kuvio 2). 70 Samoin kuin vuoden 1907 eduskuntavaaleissa myös itsenäisyyden ajan ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1919 eduskuntaan valittiin joukko uusia kansanedustajia, joiden kansanedustajaura jatkui pitkään. 228 eduskuntavaalit n

57 Vuonna 1919 eduskuntaan valitut Ernst von Born (r.), Väinö Hakkila (sd.), Hilma Koivulahti-Lehto (sd.), Janne Koivuranta (ml.), Antti Kukkonen (ml.), Aino Lehtokoski (sd.), Oskari Reinikainen (sd.), Vihtori Vesterinen (ml.), Väinö Voionmaa (sd.) ja John Österholm (r.) toimivat kansanedustajina yhtäjaksoisesti koko ensimmäisen tasavallan ajan. Österholmin kansanedustajaura jatkui 1960-luvun alkuun asti, von Bornin, Hakkilan ja Vesterisen 1950-luvulle. RKP:n Ernst Estlander ja Emil Hästbacka valittiin eduskuntaan jo vuoden 1917 vaaleissa. Hästbackan valtiopäiväura jatkui yhtäjaksoisesti vuoden 1948 eduskuntavaaleihin ja Estlanderinkin vuoden 1945 vaaleihin asti. Kenenkään eduskuntaan vuonna 1919 valitun edistyspuoluelaisen ja kokoomuslaisen valtiopäiväura ei jatkunut koko ensimmäisen tasavallan aikaa. Edistyspuolueen listoilta eduskuntaan vuonna 1919 valitun ja pääministerinä vuosina toimineen Oskari Mantereen valtiopäiväura tosin jatkui vuoden 1939 eduskuntavaaleihin asti. Jos pitkää valtiopäiväuraa pidetään politiikan ammatillistumisen ilmauksena, havaitaan politiikan ammatillistumiskehityksen edenneen maailmansotien välisenä aikana pisimmälle maalaisliitossa, SDP:ssä ja RKP:ssä. Maalaisliitto ja SDP rakensivat myös puolueorganisaatioitaan joukkopuolueen periaatteilla. Ne pyrkivät rakentamaan laajaa järjestöorganisaatiota ja asettivat kansanedustajaehdokkaikseen henkilöitä, jotka toimivat aktiivisesti puolueorganisaatiossa. Edistyspuolue ja kokoomus toimivat ensimmäisen tasavallan aikana edellä mainittuja puolueita enemmän kaaderipuolueiden periaattein. Niiden järjestöorganisaatio oli löyhä, ja ne asettivat kansanedustajaehdokkaikseen arvostettuja henkilöitä, jotka eivät välttämättä olleet aktiivisesti mukana puolueen järjestötoiminnassa. Kansanedustajan tehtävän ammatillistuminen RKP:ssä taas on perustunut siihen, että puolue on asettanut vähemmän ehdokkaita kuin maalaisliitto, edistyspuolue ja kokoomus. RKP on myös ehdokasasettelussaan tuonut muita porvarillisia puolueita selkeämmin esille sen, kuka on kulloinkin ollut puolueen pääehdokas kussakin vaalipiirissä. n Eduskuntavaalit

58 Ta uluk k o 16. KESKEISET ASIAKYSYMYKSET EDUSKUNTAVAALEISSA Vaalivuosi Vaalipäivät Keskeiset asiakysymykset 1919* 1. ja 3.3. Kansalaissodan jälkiselvittelyt Kokoomus ja edistyspuolue uusina puolueina vaaleihin Valtiosääntökysymyksen ajauduttua valtiopäivillä umpikujaan valtionhoitaja Svinhufvud erosi; valtionhoitajaksi valittu Mannerheim hajotti eduskunnan ja 3.7. Suomen Sosialistinen Työväenpuolue (SSTP) uutena puolueena vaaleihin SDP korosti puolueen sitoutumista parlamentaariseen uudistustyöhön. Työväenpuolueiden välinen kiihkeä kilpailu 1924* Kommunistisia järjestöjä lakkautettiin valtiopetoksellisen toiminnan takia. Eduskunnan kommunistiset kansanedustajat pidätettiin ja tuomittiin valtiopetoksellisesta toiminnasta. Kun eduskunta tuli vajaalukuiseksi, presidentti Ståhlberg hajotti eduskunnan. Kommunistinen Työväenpuolue (KTP) uutena puolueena vaaleihin SDP hallituksessa (Tanner) 1929* Presidentti Relander hajotti eduskunnan, kun Mantereen vähemmistöhallitus oli kaatunut virkamiesten palkankorotuksia koskevaan kiistaan. Sosialistinen Työväen ja Pienviljelijäin Puolue (STPP) ja Suomen Pienviljelijäin Puolue (SPP) uusina puolueina vaaleihin 1930* Kommunismiin jyrkän kielteisesti suhtautuva lapuanliike syntyi, kommunististen kansanedustajien kyydityksiä Lapuanliikkeen painostama Kallion hallitus erosi Svinhufvudin hallitus vangitsi kommunistien kansanedustajat. Presidentti hajotti lapuanliikkeen painostuksen kohteeksi joutuneen vajaalukuisen eduskunnan. Suomenkieliset porvarilliset puolueet muodostivat vaaleihin yhteisen Isänmaallisen vaaliliiton. Esitykset kommunistien toimintaa rajoittaviksi laeiksi hallitsivat vaalikeskustelua Talouspulan synnyttämät vaikeudet Isänmaallinen Kansanliike (IKL) uutena puolueena vaaleihin, vaaliliitossa kokoomuksen kanssa Kommunistien ja vasemmistososialistien osallistuminen vaaleihin oli estetty Poliittinen tilanne oli seestyneempi kuin kaksissa edellisissä eduskuntavaaleissa. Kokoomus ja IKL vaaleihin kumpikin omilla vaaliliitoillaan Vuonna 1932 nimitetty Kivimäen hallitus oli edelleen vallassa Cajanderin punamultahallitus johti maata. Hallitus yritti lakkauttaa IKL:n. Kansainvälinen tilanne kiristyi. Neuvostoliitto esitti Suomelle ensin sotilaallista yhteistyötä ja sitten aluevaatimuksia Saksan hyökkäysuhkan perusteella. * Hajotusvaalit. 230 eduskuntavaalit n

59 K uv io 1. PORVARILLISTEN JA SOSIALISTISTEN PUOLUEIDEN VÄLINEN PAIKKAJAKO EDUSKUNTAVAALEISSA Sosialististen puolueiden edustajapaikkamäärä Porvarillisten puolueiden edustajapaikkamäärä K uv io 2. PUOLUEKANNATUKSEN KOKONAISMUUTOS JA EDUSKUNTAPAIKKOJEN KOKONAISMUUTOS EDUSKUNTAVAALEISSA Puoluekannatuksen kokonaismuutos %-yksikköinä Eduskuntapaikkojen kokonaismuutos Puoluekannatuksen kokonaismuutos = vaaleissa ääniosuuttaan lisänneiden puolueiden ääniosuuksien yhteenlaskettu lisäys prosenttiyksikköinä Eduskuntapaikkojen kokonaismuutos = vaaleissa paikkamääräänsä lisänneiden puolueiden yhteenlaskettu paikkamäärän kasvu edustajanpaikkoina. n Eduskuntavaalit

60 Eduskuntavaalit Sisäpoliittisen viidakkosodan kausi Vuonna 1939 valitusta eduskunnasta tuli niin sanottu pitkä parlamentti. Eduskuntavaaleja ei sota-aikana järjestetty, vaan eduskunnan toimikautta jatkettiin poikkeuslailla sodan päättymiseen asti. Vuonna 1939 valitun eduskunnan työkin oli sota-aikana rajoitettua. Sota-aikaiset poikkeuslait keskittivät poliittisen vallankäytön hallitukselle, tasavallan presidentille ja ylimmälle sotilasjohdolle. Parlamentaarinen hallitus oppositio-asetelma jäi sota-aikana sivuun, kun maata hallittiin poikkeusoloihin tarkoitetuilla kaikkien puolueiden tai lähes kaikkien puolueiden hallituksilla. Uuden suunnan vaalit 1945 Paluu rauhanajan olosuhteisiin vuodesta 1944 alkaen mullisti poliittisia asetelmia. Syyskuussa 1944 solmittu välirauhansopimus lopetti sotatoimet. Samalla maahan tuli liittoutuneita, mutta keskeinen rooli oli Neuvostoliittoa edustavalla valvontakomissiolla. Rauhanehtoihin kuului SKP:n toiminnan salliminen ja fasististen järjestöjen toiminnan lakkauttaminen. Politiikan painopiste siirtyi jyrkästi vasemmalle. IKL:n toiminta kiellettiin jo muutama päivä rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. SKP taas käynnisti julkisen toimintansa. Tuossa vaiheessa sillä oli vain noin jäsentä, mutta sen jäsenmäärä alkoi kasvaa toiminnan tultua lailliseksi. Lokakuussa 1944 kommunistit ja vasemmistososialistit perustivat Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL). Alun perin sen oli tarkoitus olla laaja yhteistyöjärjestö, joka olisi koonnut kannattajikseen vasemmistolaisesti suuntautuneita kansalaisia puolueeseen katsomatta. Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa SKDL esitti SDP:lle vaaliliittoyhteistyötä, jonka SDP jyrkästi torjui. Jo vuodesta 1945 alkaen SKDL: stä kehittyikin sosiaalidemokraateista vasemmalla ollut poliittinen puolue, jossa kommunisteilla oli hallitseva asema luvun lopulla SKDL:llä oli jo yli 232 eduskuntavaalit

61 jäsentä. Vuoden 1945 eduskuntavaaleihin valmistauduttaessa Suomen puoluejärjestelmässä oli taas itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenien tapaan kuutta erilaista aatesuuntaa edustavia puolueita: vasemmistososialistinen, sosiaalidemokraattinen, agraarinen, liberaalinen, konservatiivinen ja ruotsinkielinen puolue. 71 Välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen maahan saapui liittoutuneita edustava mutta lähinnä neuvostoliittolaisista koostuva valvontakomissio. Marraskuussa 1944 nimitetty J. K. Paasikiven laajapohjainen hallitus edusti sodan jälkeistä politiikan uutta suuntausta. Sota-ajan politiikasta vastanneet poliitikot saivat väistyä. Myös kokoomus sai väistyä; entinen kokoomuspoliitikko Paasikivi johti hallitusta ammattiministerinä. SKDL sai edustajan hallitukseen, vaikka puolueella ei tuossa vaiheessa ollut vielä yhtään kansanedustajaa. Ensimmäisen kerran itsenäisyyden aikana vasemmistososialistinen puolue oli hallituksessa. Ennen vuoden 1945 eduskuntavaaleja äänioikeusikä alennettiin 24 vuodesta 21 vuoteen. Sodasta palaaville nuorille ikäluokille haluttiin antaa mahdollisuus vaikuttaa maan poliittiseen päätöksentekoon. Pitkän vaalikauden ja äänioikeusikärajan alentamisen seurauksena vaaleissa oli mukana kahdeksan uutta ikäluokkaa. Äänioikeutettuja oli yli enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Ensimmäisen kerran vuoden 1930 eduskuntavaalien jälkeen vaaleissa oli tarjolla Pekka Kosonen Kokoomuksen nuoret asettamassa vaalimainoksia Aleksis Kiven kadulla Tampereella 1940-luvulla. Vapriikin kuva-arkisto. n Eduskuntavaalit

62 myös kommunistien ja vasemmistososialistien ehdokaslistoja (SKDL). Kaikki puolueet korostivat vuoden 1945 vaaleissa hyvien suhteiden luomista Neuvostoliittoon ja sodan jälkeisen jälleenrakennustyön välttämättömyyttä. SKDL arvosteli vaalikampanjassaan jyrkästi sota-ajan politiikkaa. Se vaati välirauhansopimuksen ehtojen varauksetonta täyttämistä, sotapolitiikkaan syyllistyneiden tuomitsemista ja fasististen järjestöjen toiminnan lopettamista. SDP taas veti vaalikampanjassaan jyrkkää rajaa SKDL:n suuntaan. Sen propagandistit korostivat sekä fasistien että kommunistien edustavan autoritaarisia aatesuuntia. SDP:ssä oli myös jäseniä, jotka kannattivat yhteistyötä SKDL:n kanssa. SKDL saikin riveihinsä entisiä sosiaalidemokraatteja, ja sen jäsenmäärä kasvoi muutamassa vuodessa 2 000:sta yli :een. Vanhojen perinteittensä mukaisesti maalaisliitto painotti maaseudun asioiden hoitamista, kokoomus taas suuntasi vaalityötään sodasta palaaville ikäluokille. Kiivaan vaalikamppailun tuloksena äänestysaktiivisuus nousi 75 prosenttiin äänioikeutetuista (ks. taulukko 17). Se oli korkein eduskuntavaaleissa siihen mennessä saavutettu äänestysaktiivisuuden taso. Kaupungeissa äänestettiin aktiivisemmin kuin maaseudulla niin kuin useimmissa muissakin maailmansotien välisen ajan vaaleissa. Uudellamaalla, Hämeen pohjoisessa vaalipiirissä ja Vaasan pohjoisessa vaalipiirissä yli 80 prosenttia äänioikeutetuista kävi äänestämästä (ks. taulukko 18). Naisten ja miesten äänestysaktiivisuuden ero kutistui vajaaseen viiteen prosenttiyksikköön. Vain kerran aikaisemmin, vuonna 1919, ero miesten ja naisten äänestysaktiivisuudessa oli ollut tätä pienempi. Puolueiden voimasuhteet muuttuivat vaaleissa enemmän kuin kertaakaan sitten vuoden 1919 vaalien (ks. taulukot 19 ja 20). Puoluekannatuksen kokonaismuutos oli 25 prosenttiyksikköä (ks. kuvio 4), ja tappion kärsineet puolueet, lakkautettu IKL tähän joukkoon laskien, hävisivät yhteensä 55 edustajanpaikan verran. Vaalitulos oli menestys SKDL:lle. Se sai 23,5 prosenttia äänistä ja 49 kansanedustajaa. Parhaiten SKDL menestyi alueilla, joilla kommunistit ja vasemmistososialistit olivat olleet vahvoja jo kansalaissodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Se verotti kannatusta erityisesti sosiaalidemokraateilta mutta myös maalaisliitolta. SDP:n osuus äänistä pieneni 40 prosentista 25 prosenttiin. Maalaisliiton osuus äänistä pieneni 1,6 prosenttiyksikköä. SDP säilytti 50 kansanedustajallaan vain täpärästi kaikissa aikaisemmissa eduskuntavaaleissa saamansa suurimman eduskuntapuolueen aseman. Vaikka kokoomus ja edistyspuolue lisäsivät vaaleissa jonkin verran kannatustaan, muun muassa lakkautetun IKL:n kustannuksella, porvarillisten puolueiden enemmistö kutistui eduskunnassa pienemmäksi kuin kertaakaan ennen itsenäisyyden aikana (101 paikkaa). Seitsemän SDP:n entistä kansanedustajaa Mauno Pekkala, Kaisu Rydberg, Mauri Ryömä, Yrjö Räisänen, Caj Sundström, Reinhold Svento ja K. H. Wiik valittiin eduskuntaan SKDL:n listoilta. Vain vuosi vaalien jälkeen Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Atos Wirtanen loikkasivat SDP:n eduskuntaryhmästä SKDL:n ryhmään. Vaaleissa toteutui pääministeri Paasikiven toivoma sukupolvenvaihdos. Eduskuntaan valittiin 92 kansanedustajaa, joilla ei ollut aikaisempaa kokemusta kansanedustajan tehtävän hoitamisesta. Osa heistä oli sen jälkeen pitkään mukana suomalaisen politiikan keskeisissä tehtävissä. SKDL:n listoilta eduskuntaan valituista Hertta Kuusinen istui vuodesta 1945 alkaen eduskunnassa yhtäjaksoisesti kahdeksan vaalikautta, Hugo Manninen ja Eino Tainio seitsemän vaalikautta ja Esa Hietanen, Ville Pessi ja Elli Stenberg kuusi vaalikautta. SDP:n uusista kansanedustajista Valde Käkelä istui eduskunnassa yhtäjaksoisesti kahdeksan vaalikautta. Väinö Leskinen valittiin eduskuntaan vuonna 1945, ja 234 eduskuntavaalit n

63 hän putosi sieltä vuonna 1948, mutta hänet valittiin sen jälkeen taas viisissä seuraavissa vaaleissa. Maalaisliiton uusista kansanedustajista Johannes Virolainen loi poikkeuksellisen pitkän ja näyttävän parlamentaarikon uran. Hänet valittiin eduskuntaan 11 kertaa peräkkäin. Pudottuaan eduskunnasta vuoden 1983 vaaleissa Virolainen uusi mandaattinsa vielä kerran vuoden 1987 vaaleissa. Kukaan muu toisen maailmansodan jälkeen valtiopäiväuransa aloittanut kansanedustaja ei ole istunut eduskunnassa yhtä pitkää toimikautta. Pitkän parlamentaarikon uran loivat myös maalaisliiton listoilta valitut Markus Niskala, Kusti Eskola, Toivo Kinnunen ja Martti Miettunen. Niskala istui eduskunnassa kuusi vaalikautta peräkkäin, Eskola, Kinnunen ja Miettunen viisi vaalikautta. Kokoomuksen uusista kansanedustajista Erkki Koivisto ja Urho Saariaho istuivat eduskunnassa kuusi vaalikautta, ja Päiviö Hetemäki ja Johannes Wirtanen viisi. RKP:n uusista kansanedustajista Nils Meinander istui eduskunnassa viisi vaalikautta. Vaalien jälkeen Paasikiven II hallitus jätti paikkansa tehdäkseen tilaa uudelle hallitukselle. Se nimitettiinkin vain muutamia viikkoja eduskuntavaalien jälkeen. Paasikivi johti uuttakin hallitusta. SDP, SKDL ja maalaisliitto jakoivat hallituksen ministerinpaikat. Lisäksi valtiovarainministerinä toimi ensin edistyspuolueen Sakari Tuomioja ja hallituksen loppukaudella RKP:n Ralf Törngren. Paasikiven hallituksen aikana pantiin täytäntöön valvontakomission ja kommunistien äänekkäästi vaatima sotasyyllisten tuomitseminen. Kun Paasikivi seuraavana vuonna valittiin presidentiksi, tilalle nimitettiin SKDL:ää edustavan Mauno Pekkalan johtama hallitus. Hallituksen puoluepohja säilyi entisenä. Ta uluk k o 17. ÄÄNESTYSAKTIIVISUUS JA HYLÄTYT ÄÄNET Vuosi Äänestysaktiivisuus, 1 % Miehet Naiset Kaupungit 2 Maaseutu 3 Yhteensä Hylätyt äänet, % äänestäneistä ,5 72,7 79,7 73,3 74,9 0, ,0 75,9 78,4 78,2 78,2 0, ,4 71,4 75,5 74,2 74,6 0,7 1954* 82,9 77,4 79,9 79,9 79,9 0, ,3 72,1 73,7 75,8 75,0 0,5 1962* 86,1 84,2 85,6 84,8 85,1 0,4 1 Äänestäneitä äänioikeutetuista, prosentteina. 2 Kaupungit ja kauppalat. 3 Maalaiskunnat. * Hajotusvaalit. n Eduskuntavaalit

64 Ta uluk k o 18. ÄÄNESTYSAKTIIVISUUS VAALIPIIREITTÄIN , ÄÄNESTÄNEITÄ ÄÄNIOIKEUTETUISTA, PROSENTTEINA Uusimaa 81,5 79,1 76,1 79,8 73,4 84,1 Turku eteläinen 77,5 78,8 73,3 78,0 72,9 85,1 Turku pohjoinen 79,4 79,4 75,6 81,4 76,2 87,1 Häme eteläinen 79,1 77,4 74,7 78,9 74,9 85,2 Häme pohjoinen 82,1 81,6 76,8 80,5 77,6 86,9 Kymi läntinen 70,3 77,3 Kymi itäinen 64,0 74,0 Mikkeli 68,8 78,1 69,0 76,2 73,0 83,0 Kuopio läntinen 74,8 78,1 75,3 81,3 75,7 Kuopio itäinen 67,8 75,3 70,7 79,2 73,4 Vaasa itäinen 74,5 77,9 73,5 81,4 75,8 Vaasa eteläinen 78,4 81,4 74,2 79,5 75,2 Vaasa pohjoinen 80,1 83,0 78,3 83,6 77,8 Oulu 69,5 78,5 75,1 81,8 79,3 88,2 Lappi 63,4 76,6 77,3 82,7 79,2 87,3 Ahvenanmaa 45,9 38,8 33,1 38,6 51,6 Kymi 75,5 79,5 73,6 84,6 Helsinki 80,8 73,5 84,3 Pohjois-Karjala 82,0 Kuopio 84,7 Keski-Suomi 85,4 Vaasa 85,6 Koko maa 74,9 78,2 74,6 79,9 75,0 85,1 236 eduskuntavaalit n

65 Ta uluk k o 19. PUOLUEIDEN OSUUS ÄÄNISTÄ , PROSENTTEINA. 74 SDP ML SKDL Kok. Ed./KP RKP Muut 1 Yhteensä ,1 21,3 23,5 15,0 5,2 7,9 2, ,3 24,2 20,0 17,1 3,9 7,7 0, ,5 23,2 21,6 14,6 5,7 7,6 0, ,2 24,1 21,6 12,8 7,9 7,0 0, ,2 23,1 23,2 15,3 5,9 6,7 2, ,5 23,0 22,0 15,0 6,3 6,4 7, : Pienviljelijäin puolue 1,2; Ruotsalainen vasemmisto 0,5; Radikaalinen kansanpuolue 0,1; muut 0, : Pienviljelijäin puolue 0,3; Radikaalinen kansanpuolue 0,3; muut 0, : Pienviljelijäin puolue 0,3; Vapaamielisten liitto 0,3; Radikaalinen kansanpuolue 0, : Vapaamielisten liitto 0,3; Pienviljelijäin puolue 0, : Sosialidemokraattinen oppositio 1,7; Vapaamielisten liitto 0, : Sosialidemokraattinen liitto 4,4; Pientalonpoikien puolue 2,2; Vapaamielisten liitto 0,5; muut 0,7. Ta uluk k o 20. VALITUT KANSANEDUSTAJAT PUOLUEITTAIN SDP ML SKDL Kok. Ed./KP 1 RKP 2 Muut 3 Yhteensä ja 1948 Kansallinen edistyspuolue. Vuodesta 1951 alkaen Suomen kansanpuolue. 2 Ahvenanmaalta valitut kansanedustajat on laskettu mukaan RKP:n ryhmään : Ruotsalainen vasemmisto sai yhden paikan. Ruotsalaista vasemmistoa ei voi pitää vasemmistopuolueena. Se on pikemminkin lähellä RKP:tä oleva liberaali porvarillinen ryhmittymä. 1958: Sosialidemokraattinen liitto : Sosialidemokraattinen liitto 2; Vapaamielisten liitto 1. n Eduskuntavaalit

66 Vallankumoushuhujen vaalit 1948 Vuoden 1948 eduskuntavaalien lähestyessä monia merkittäviä, uutta poliittista linjaa edustavia ratkaisuja oli jo tehty. Lopullinen rauhansopimus solmittiin Pariisissa helmikuussa 1947, ja valvontakomissio oli poistunut maasta. YYA-sopimus oli solmittu huhtikuussa Vaikka nämä ratkaisut oli jo tehty, poliittinen ilmapiiri oli erittäin jännittynyt. Maassa liikkui huhuja kommunistien suunnittelemasta vallankaappauksesta. 76 Kaikki puolueet korostivat vaalikampanjoissaan vapauden ja demokratian merkitystä, mutta niiden käsitykset siitä, millä tavalla vapaan ja demokraattisen yhteiskunnan edellytykset turvattaisiin, poikkesivat suuresti toisistaan. Tämän kysymyksen perusteella puoluekenttä alkoi jakaantua kahteen osaan siten, että muut puolueet yhdistyivät vastustamaan SKDL:n ja kommunistien käsitystä vapaudesta ja demokratiasta. SKDL tarkasteli vaalikampanjassaan vuotta 1944 Suomen poliittisen historian käännepisteenä. Silloin oli aloitettu työskentely taantumuksellisen oikeiston toiminnan rajoittamiseksi ja suunnattu kehitys kansanvaltaiseen suuntaan. SKDL korosti voimakkaasti vaalikauden aikana eduskunnassa ja hallituksessa tehtyä rakentavaa uudistustyötä. Sosiaalidemokraatit lähtivät vaaleihin jyrkästi SKDL:n vastaisella ohjelmalla. He nimittivät SKDL:ää kommunistien valepuvuksi ja vaativat vakaiden yhteiskunnallisten olojen aikaansaamista. Maalaisliiton vaaliohjelma oli muita puolueita käytännönläheisempi. Puolue esitti 20 eri kohtaa sisältävän käytännöllisen uudistusohjelman. Julkisten hyvinvointipalveluiden järjestämistä koskevat tavoitteet olivat sen ohjelmassa näkyvämmin esillä kuin millään muulla puolueella. Hertta Kuusinen puhuu Hakaniemen torilla 30. kesäkuuta Suosittu naiskansanedustaja veti paikalle tuhansia kuulijoita. Kansan Arkisto. 238 eduskuntavaalit n

67 Matti Nevalainen n Eduskuntavaalit

68 Jännittynyt poliittinen ilmapiiri sai suomalaiset äänestämään aktiivisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Äänestysvilkkaus nousi yli 78 prosentin, ja vaaliuurnilla kävi yli äänestäjää enemmän kuin kolme vuotta aikaisemmin. SKDL:n ja muiden puolueiden välille syntynyt juopa näkyi vaalituloksessa: kansandemokraatit menettivät vaaleissa vain ääntä. Kun muut puolueet lisäsivät kannatustaan, SKDL menetti vaaleissa 11 edustajanpaikkaa. Maalaisliiton eduskuntaryhmä kasvoi 7:n, kokoomuksen 5:n ja SDP:n 4 edustajan verran. Maalaisliitto nousi nyt ensimmäisen kerran eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. Vaalitilastoihin perustuvien, tilastollisella menetelmällä 77 tehtyjen siirtymävirta-arvioiden mukaan kaikki vaaleissa voittaneet puolueet saivat lisäkannatusta edellisissä vaaleissa nukkuneilta kansalaisilta. SKDL menetti kannattajia sekä SDP:lle että nukkuvien puolueelle. Osa SKDL:ää edellisissä vaaleissa äänestäneistä pettyi puolueen toimintaan päättyneellä vaalikaudella ja jätti äänestämättä. Turhautuminen ei koskenut vain SKDL:n tavallisia kannattajia, vaan monet puolueen poliittiseen toimintaan sodan jälkeen mukaan menneet entiset sosiaalidemokraatit turhautuivat nopeasti ja jäivät pian syrjään. Kansanedustajien vaihtuvuus oli huomattavasti vähäisempää kuin kolme vuotta aikaisemmin. Eduskuntaan valittiin vain 52 sellaista henkilöä, jolla ei ollut aikaisempaa kokemusta kansanedustajan toimesta. Muutamat näistä uusista edustajista toimivat pitkään kansanedustajina. SDP:n Meeri Kalavainen valittiin eduskuntaan yhteensä yhdeksän kertaa ja Rafael Paasio kahdeksan kertaa. Maalaisliiton uusista kansanedustajista V. J. Sukselainen valittiin eduskuntaan yhteensä kahdeksan, Tahvo Rönkkö seitsemän ja Wiljam Sarjala ja Atte Pakkanen kuusi kertaa. RKP:n uusi kansanedustaja Verner Korsbäck valittiin eduskuntaan seitsemän kertaa. Kokoomuksen uusista kansanedustajista Margit Borg-Sundman, Irma Hamara ja Toivo Wiherheimo valittiin eduskuntaan viisi kertaa. Vuoden 1948 vaalien jälkeen voitiin pitää jo vakiintuneena tapana, että hallitus jättää vaalien jälkeen paikkansa. Hallituksen muodostamiseksi tunnusteltiin aluksi kolmen suuren puolueen yhteishallituksen jatkomahdollisuutta. Puolueiden väliset suhteet olivat kuitenkin vaalikampanjan aikana niin kiristyneet, ettei hallitusyhteistyötä voitu jatkaa entisellä pohjalla. Vain muutamia viikkoja eduskuntavaalien jälkeen maahan nimitettiin K.-A. Fagerholmin johtama sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus. Se jätti paikkansa vuoden 1950 presidentinvaalien jälkeen ja sen tilalle nimitettiin maalikuussa 1950 Urho Kekkosen johtama maalaisliiton ja kansanpuolueiden vähemmistöhallitus. Ennen seuraavia eduskuntavaaleja hallituspohjaa laajennettiin. Kekkonen jatkoi pääministerinä, ja keskiryhmien lisäksi hallitukseen tuli sosiaalidemokraattisia ministereitä. Inflaatiovaalit 1951 Vuoden 1951 eduskuntavaalien lähestyessä tulonjakokamppailu ja siihen liittyneet pulmat sävyttivät kotimaan politiikkaa. Vuonna 1950 kuluttajahinnat nousivat 14 prosenttia ja palkansaajien ostovoiman heikentymisestä ärtynyt SAK uhkasi maata yleislakolla. Ennen kesällä 1951 pidettyjä eduskuntavaaleja Kekkosen toinen hallitus sai työmarkkinajärjestöt sopimaan niin sanotusta linnarauhasta, jolla hinnat ja palkat jäädytettiin puoleksi vuodeksi. Seuraavan vuosikymmenen kehityksen kannalta yksi vaalitaistelun merkittävimmistä rintamalinjoista kulki SDP:n sisällä. Puolue asetti sotasyyllisyystuomiosta vapautuneen Väinö Tannerin kansanedustajaehdokkaaksi, ja oli selvää, että Tanner myös valittaisiin eduskuntaan. Tannerin paluu politiikkaan alkoi vahvistaa SDP:n sisälle muotoutumassa ollutta jakoa tannerilaisiin ja skogilaisiin. Niin ikään se kärjisti SDP:n ja maalaisliiton välisiä suhteita. Edistyspuolueen kannatus oli vuoden 1948 eduskuntavaaleissa laskenut pienemmäksi kuin kos- 240 eduskuntavaalit n

69 kaan ennen. Helmikuussa 1951 sen tilalle perustettiin keskustaoikeistolaista aatesuuntausta edustanut Suomen Kansanpuolue (KP), joka määritti oman identiteettinsä pikemminkin keskiluokan etujen valvojana kuin varsinaisesti liberalistisen aatetradition edustajana. Vaaleissa se kilpaili äänistä kaikkein selvimmin kokoomuksen kanssa. Myöhemmin keväällä osa edistyspuolueen kannattajista perusti Vapaamielisten Liiton (VL). Vapaamielisten liitto peri edistyspuolueen paikan liberaalisten puolueiden kansainvälisessä Liberal International järjestössä (LI). 80 Heinäkuussa 1951 pidettyjen eduskuntavaalien äänestysaktiivisuus jäi 3,6 prosenttiyksikköä edellisiä eduskuntavaaleja pienemmäksi. Puolueiden kanna- Helena Honka-Hallila Kiihkeitä väittelyitä Martti Miettunen muisteli vuoden 1945 vaalien vaalityötä Lapissa. Maalaisliiton jokainen ehdokas kirjoitti tuolloin joitakin kirjoituksia Pohjolan Sanomiin. Pääasia kuitenkin oli, että joka kylällä käytiin vaalitilaisuuksissa, sillä muuten ehdokkaan olisi katsottu hoitaneen asiansa huonosti. Minä muistan, että minunkin nämä vaalitilaisuudet olivat hyvin suurelta osalta syrjäkylillä. Silloin oli tapana, että näihin puolueitten järjestämiin vaalitilaisuuksiin tuli aina vastapuolen kannattajia, ja siellä syntyi aika kovia väittelyitä, jotka myöhemmin ovat sitten melkein käytännössä jääneet pois. Mutta silloin -45 oli ja on joitakin jäänyt mieleen sellaisia, että kovimmat tämmöiset väittelyt olivat sitten kommunistien kanssa. Esimerkiksi siellä Kolarin järvikylillä saattoi olla niin innokkaita kannattajia, että kun oman puolueen edustajaehdokas sitten käytti puheenvuoron, niin siellä saattoi olla niin, että yleisö alkoi taputtaa, jos se oli hyvin esiintynyt, ja huonommin esiintynyt, niin sitten oltiin vähemmän innostuneita. Mutta joka tapauksessa ne oli sellaisia oikein tilaisuuksia, joihin väki kokoontui jopa sillä tavalla seuraamaan, että mitenkä tuo väittely menee. Miettunen kertoi väittelyiden sujuneen korrektisti ja maltillisesti. Mutta sellaista aika lailla kyllä rohkeaa ja kovaa kieltä käytettiin, ettei sitä nyt juuri siihen aikaan siellä maalla ymmärretty, jos sitä olisi kovin hienotunteisesti puhuttu. Kyllä se piti selvästi sanoa, mihin te pyritte ja mihinkä me pyritään. 78 Kesän 1948 eduskuntavaaleissa tunnelma ei enää ollut yhtä kiihkeä. Väittelyitä oli, mutta ei siinä määrin kuin vuoden 1945 vaaleissa. Kommunistien lisäksi maalaisliittoa arvostelivat pienviljelijäpuolueen ehdokkaat, jotka saattoivat kerätä joukkoja maalaisliiton tilaisuuksiin ja tuoda siellä sitten esiin asioita, jotka maalaisliitto oli jättänyt hoitamatta. 79 Martti Miettunen. Suomen Kuvapalvelu n Eduskuntavaalit

70 tussuhteet eivät paljon muuttuneet. Maalaisliitto ja kokoomus menettivät kumpikin viisi paikkaa ja SDP yhden. SKDL:n eduskuntaryhmä kasvoi viidellä ja RKP: n yhdellä. SKDL:n kannatus oli kasvanut jo vuoden 1950 kunnallisvaaleissa. Ensimmäistä kertaa vaaleihin osallistunut kansanpuolue sai eduskuntaan kymmenen kansanedustajaa, kaksi kertaa enemmän kuin edistyspuolue edellisissä eduskuntavaaleissa. Kansanpuolue sai vaaleissa suurimman osan edistyspuolueen entisten kannattajien äänistä, minkä lisäksi se voitti kannatusta kokoomukselta. Vapaamielisten liitto sai näissä niin kuin kaksissa seuraavissakin eduskuntavaaleissa tyytyä alle puoleen prosenttiin hyväksytyistä äänistä. Sellaisella äänimäärällä ei kansanedustajan paikkaan ylletty. Eduskuntavaalien jälkeen presidentti Paasikivi pyysi pääministeri Kekkosta muodostamaan uuden hallituksen. Uusi punamultahallitus (Kekkonen III) nimitettiinkin vain viikko eduskuntavaalien jälkeen. Kansanpuoluetta hallitukseen ei otettu. RKP sen sijaan jatkoi hallituksessa maalaisliiton ja SDP:n kumppanina. Mutapainivaalit 1954 Vaalikaudella hintojen nousu hidastui, mutta SDP:n ja maalaisliiton väliset riidat maataloustulosta, tulonjaosta ja valtion budjetista kärjistyivät. Kesällä 1953 Kekkosen III hallitus hajosi hallituspuolueiden välisiin erimielisyyksiin. Sosiaalidemokraatit lähtivät hallituksesta, jonka tilalle nimitettiin Kekkosen neljäs hallitus. Sen pohja oli entistä kapeampi, sillä siinä oli ministereitä vain maalaisliitosta ja RKP:stä ja lisäksi muutama puolueeton ammattiministeri. Hallituksen elinkaari ei ollut pitkä: se kaatui jo marraskuussa 1953 eduskunnan antamaan epäluottamuslauseeseen. Muodollisesti epäluottamuslause koski Arava-määrärahoja, mutta perimmältään kysymys oli yleisistä valtiontaloutta koskeneista erimielisyyksistä. 81 Tässä tilanteessa presidentti Paasikivi hajotti eduskunnan ja määräsi toimeenpantaviksi uudet vaalit. Epäluottamuslauseen saaneen hallituksen tilalle presidentti nimitti Sakari Tuomiojan johtaman virkamieshallituksen. Puolueiden väliset jyrkät erimielisyydet ja aikakaudelle ominainen avoin valtataistelu kannustivat kansalaisia osallistumaan vaaleihin ja ottamaan kantaa eri väestöryhmien etuja koskeviin riitoihin. Äänestysaktiivisuus nousi lähes 80 prosenttiin, korkeammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Puolueiden välisiin kannatussuhteisiin ei kuitenkaan tullut suuria muutoksia. Kansanpuolue lisäsi edelleen kannatustaan kokoomuksen kustannuksella. Se sai nyt eduskuntaan kolmetoista kansanedustajaa. Sitä suuremmaksi kansanpuolueen eduskuntaryhmä ei enää koskaan kasvanutkaan. Maalaisliiton eduskuntaryhmä suureni kahden kansanedustajan verran ja SDP:n yhden, vaikka SDP:n saama osuus äänistä laski vähän edellisiin vaaleihin verrattuna. Kun maalaisliitto ja SDP eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, kumpi puolue saisi pääministerin paikan, maahan nimitettiin Ralf Törngrenin (r.) johtama punamultahallitus, jossa RKP oli kolmantena hallituspuolueena 82. Törngrenin hallitus kaatui kuitenkin jo saman vuoden syksyllä hintojen ja palkkojen sidonnaisuutta koskeneisiin pulmiin. Aikakauden valtapoliittiselle ilmapiirille oli ominaista, että SDP ja maalaisliitto neuvottelivat Törngrenin hallituksen kaatamisesta ja uuden hallituksen muodostamisesta, kun pääministeri oli ulkomaanmatkalla. Kekkonen nousi nyt viidennen kerran pääministeriksi enemmistöhallitukseen, jossa oli ministereitä vain maalaisliitosta ja SDP:stä. Se antoi Kekkoselle hyvän kilpailuaseman vuoden 1956 presidentinvaaleihin valmistautumista varten. Sokkivaalit 1958 Kekkosen presidenttikauden alku oli epävakaan hallituspolitiikan aikaa. Ennen vuoden 1958 eduskuntavaaleja uuden presidentin toimikaudella ehti istua neljä eri hallitusta, joista kaksi oli virkamieshallituk- 242 eduskuntavaalit n

71 Yrjö Lintunen Naisten vaalikulkue Helsingissä Julisteissa erottuu numero 53, Kaisu-Mirjami Rydberg. Kansanedustajana toiminutta Rydbergia ei enää valittu eduskuntaan. Kansan Arkisto. sia. Vuoden 1956 presidentinvaalin jälkeen nimitetty Fagerholmin toinen hallitus hajosi keväällä 1957 sosiaalidemokraattien sisäisiin erimielisyyksiin. Sen tilalle nimitetyn V. J. Sukselaisen hallituksen puoluepohjaa muutettiin muutaman kuukauden välein, kunnes hallitus syksyllä 1957 kaatui eduskunnan antamaan epäluottamuslauseeseen. Sen tilalle marraskuussa 1957 nimitetty Rainer von Fieandtin virkamieshallituskin kaatui eduskunnan antamaan epäluottamuslauseeseen. Vuoden 1958 eduskuntavaalien aikana maata istui Reino Kuuskosken virkamieshallitus luvulla poliittiset hallitukset olivat niin heikkoja, että jokaisen taloudellisen matalasuhdanteen vaiheessa ne kaatuivat, ja tilalle nimitettiin virkamies- n Eduskuntavaalit

72 Yrjö Lintunen Äänestäjä tarkastelee Kaisaniemenkadulla Helsingissä vuonna 1958 SKDL:n vaalijulistetta, jossa porvari ja työläinen asetettiin vastakkain. Kansan Arkisto. hallitus. Tuomiojan virkamieshallitus hallitsi maata Korean noususuhdanteen jälkeisessä matalasuhdannevaiheessa. von Fieandtin ja Kuuskosken virkamieshallitusten aikana oli seuraavan suhdannekierron matalasuhdanne. Vuonna 1958 vaalikausi oli ensimmäistä kertaa kestänyt neljä vuotta. Vaalien lähestyessä maan taloudellinen tilanne oli kuitenkin heikko. Kansantalouden suhdannekehitys oli heikentynyt jo vuodesta 1956 alkaen, ja vaalivuoteen osui syvä laskusuhdanne. Työttömien määrä nousi vaalivuonna lähes :een, suuremmaksi kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Vaaliohjelmissaan vasemmistopuolueet sitoutuivat vahvasti peruskannattajakuntiensa etujen ajamiseen. Varsinkin SKDL hankki pisteitä arvostelemalla ankarasti maassa harjoitettua työllisyyspolitiikkaa. Kokoomus oli huolestunut valtion velan ja verorasituksen kasvusta. Väinö Tannerin valinta SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1957 puoluetta aikaisemmin johtaneen Emil Skogin tilalle kiihdytti SDP:n sisäistä puolueriitaa ja heikensi puolueen kannattajien puolueuskollisuutta. Poliittisten riitojen ja heikkojen hallitusten olosuhteissa äänestäjät eivät lähteneet vaaliuurnille yhtä aktiivisesti kuin vuoden 1954 vaaleissa. Äänestysaktiivisuus heikkeni 80 prosentista 75 prosenttiin. 244 eduskuntavaalit n

73 Suuri joukko SDP:n entisiä kannattajia ei äänestänyt vaaleissa lainkaan. Maaseudulla äänestettiin nyt pitkästä aikaa aktiivisemmin kuin kaupungeissa. Poliittisen kentän äärilaidat vahvistuivat, kun sekä SKDL että kokoomus vahvistivat kannatustaan. SKDL kasvoi eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. SDP:n eduskuntaryhmä puolestaan pieneni kuuden kansanedustajan verran. Puolueesta irtaantunut oppositio sai eduskuntaan 3 kansanedustajaa, mutta heti vaalien jälkeen SDP:n eduskuntaryhmä hajosi, kun 11 puolueen listoilta valittua kansanedustajaa siirtyi sosiaalidemokraattisen opposition eduskuntaryhmään. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1916 eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, tosin niukin mahdollinen: Vaalitulos oli monille sokki, ja vuoden 1958 eduskuntavaaleja onkin sittemmin usein nimitetty sokkivaaleiksi. 84 Kalle Kultala SKDL:n vaalivoitto lisäsi muiden puolueiden yhteistyövalmiutta. Eduskunnan suurimmaksi puolueeksi kasvanut SKDL sai edelleen jäädä oppositioon, ja maahan nimitettiin K.-A. Fagerholmin johtama SDP:n, maalaisliiton, kansanpuolueiden ja kokoomuksen laajapohjainen hallitus (Fagerholm III). Se kaatui kuitenkin jo seuraavan talven ulkopoliittisiin yöpakkasiin. Poliittinen tilanne oli hankala. SKDL oli poliittisessa paitsiossa, SDP taas oli jakaantunut kahteen ryhmäkuntaan ja puheenjohtaja Tannerin varjo oli ajanut puolueen ulkopoliittiseen paitsioon. Koska eduskunnassa oli vasemmistoenemmistö, maalaisliitto ei uskaltanut muodostaa vähemmistöhallitusta muiden porvarillisten puolueiden kanssa. Vaalikauden loppuajan maata hallittiin ensin Sukselaisen ja sitten Miettusen maalaisliittolaisilla vähemmistöhallituksilla, jotka usein saivat eduskunnassa tukea SKDL:ltä ja skogilaisilta kokoomuksen ja SDP:n muodostamaa oppositiota vastaan. Joissakin asioissa hallitukset taas saivat tukea eduskunnan porvarillisilta puolueilta. Noottivaalit 1962 Toisen maailmansodan jälkeen Suomen politiikkaan muotoutui uusi jakolinja, jossa yhtäältä SDP ja kokoomus ja toisaalta maalaisliitto ja SKDL toisinaan tekivät yhteistyötä. Vuoden 1950 presidentinvaaleissa SDP:n valitsijamiehet tukivat Paasikiven valintaa presidentiksi. Vuoden 1956 vaalien kolmannella kierroksella kokoomuksen valitsijamiehet kannattivat Fagerholmia ja SKDL:n valitsijamiehet Kekkosta. Vuoden 1962 presidentinvaaleihin valmistauduttaessa tämä jakolinja taas voimistui. Maalaisliitto asetti Kekkosen uudelleen ehdokkaakseen jo kesällä SDP, kokoomus ja kansanpuolueet asettivat vuonna 1961 Presidentti Kekkonen Havaijilla Neuvostoliitto oli lähettänyt nootin, joka aiheutti levottomuutta Suomessa. Lehtikuva. n Eduskuntavaalit

74 yhteiseksi ehdokkaakseen entisen oikeuskansleri Olavi Hongan voidakseen yhteisellä ehdokkaallaan estää Kekkosen uudelleenvalinnan. Vaaliasetelma kuitenkin muuttui dramaattisesti sen jälkeen, kun Neuvostoliitto lokakuussa 1961 YYA-sopimukseen perustuen ja Saksan liittotasavallan ja sen liittolaisten taholta voimistuneeseen sotilaalliseen uhkaan vedoten oli ehdottanut Suomelle sotilaallisia konsultaatioita. Sotilaallisilta konsultaatioilta vältyttiin, mutta nootti vaikutti pommin tavoin edessä olleisiin vaaleihin. Honka luopui ehdokkuudestaan, ja häntä tukeneet puolueet asettivat kukin oman ehdokkaansa. Presidentti Kekkonen hajotti eduskunnan ja määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettäväksi helmikuussa 1962, viisi kuukautta ennen vaalikauden normaalia päättymistä. 85 Poikkeuksellinen tilanne sai kansalaiset lähtemään sankoin joukoin vaaliuurnille. Eduskuntavaalien äänestysaktiivisuus nousi 85 prosenttiin, korkeammaksi kuin koskaan ennen tai koskaan sen jälkeen. Vaaliuurnille lähdettiin aktiivisesti maan kaikissa osissa. Ahvenanmaata lukuun ottamatta äänestysaktiivisuus nousi selvästi yli 80 prosentin kaikissa vaalipiireissä. Naisten äänestysaktiivisuus lisääntyi peräti kahdellatoista prosenttiyksiköllä ja jäi vain kaksi prosenttiyksikköä miesten äänestysaktiivisuutta pienemmäksi. Aikaisemmissa toisen maailmansodan jälkeisissä eduskuntavaaleissa naisten äänestysaktiivisuus oli aina viidestä seitsemään prosenttiyksikköä miesten äänestysaktiivisuutta pienempi. Puolueiden kannatussuhteet muuttuivat lähes yhtä paljon kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Puoluekannatuksen kokonaismuutos oli kuusi prosenttiyksikköä ja edustajanpaikkojen kokonaismuutos 14 paikkaa. Maalaisliitto nousi eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. Vain kerran aikaisemmin, vaalikaudella , maalaisliitto oli ollut eduskunnan suurin puolue. Linjariidan repimä SDP sai huonomman vaalituloksen kuin koskaan ennen tai koskaan sen jälkeen eduskuntavaaleissa. SDP:stä irtaantunut TPSL sai eduskuntaan vain kaksi kansanedustajaa. Maalaisliiton ohella myös kokoomus ja kansanpuolue kasvattivat kannatustaan, ja vapaamielisten liitto sai eduskuntaan yhden kansanedustajan. Se jäikin ainoaksi kerraksi, kun vapaamielisten liitto sai eduskuntaan oman kansanedustajan. Sen paremmin kansanpuolue kuin vapaamielisten liittokaan ei enää osallistunut vuoden 1966 eduskuntavaaleihin. Merkittävin asia eduskunnan kokoonpanon muutoksessa vuoden 1962 vaaleissa oli se, että porvarilliset puolueet saivat taas eduskuntaan enemmistön. Se heijastui vaalikauden poliittisiin ratkaisuihin. Hallituspolitiikan painopiste siirtyi oikealle, mutta poliittisten olojen epävakaisuudesta kertoi se, että matalasuhdannevaiheessa vuonna 1963 poliittinen hallitus (Karjalainen I) jälleen hajosi. Lehdon virkamieshallitus saikin hoitaa maan asioita puolitoista vuotta, ennen kuin puolueet pääsivät sopimukseen uuden hallituksen (Virolainen) muodostamisesta. 246 eduskuntavaalit n

75 Ta uluk k o 21. KESKEISET ASIAKYSYMYKSET EDUSKUNTAVAALEISSA Vaali Vaalipäivät Tilannetekijät ja keskeiset asiakysymykset Uuden suunnan vaalit Vallankumoushuhujen vaalit Välirauhansopimuksen täytäntöönpano Ulkopolitiikan linja 21 vuotta täyttäneet saivat äänioikeuden Huhuja kommunistien vallankaappauksesta Puolueiden erilaiset käsitykset demokraattisen yhteiskunnan toimintaperiaatteista Inflaatiovaalit Hintojen ja palkkojen kilpajuoksu Suomen Kansanpuolue perustettiin ennen vaaleja. Väinö Tannerin paluu politiikkaan Mutapainivaalit * Kekkosen III hallitus hajosi sisäisiin erimielisyyksiin. Kekkosen IV hallitus kaatui epäluottamuslauseeseen. Puolueiden välisten riitaisten suhteiden takia maata hallitsi vaalien aikana Tuomiojan virkamieshallitus. Valitsijayhdistyksessä vain yksi ehdokas, äänestäminen pienoisvaalilipuilla Shokkivaalit Puolueiden väliset riidat kärkeviä Tanner SDP:n puheenjohtajaksi, SDP:n puolueriita käynnistyy Sukselaisen hallitus kaatui epäluottamuslauseeseen. von Fieandtin virkamieshallitus kaatui epäluottamuslauseeseen. Vaalien aikana Kuuskosken virkamieshallitus Noottivaalit * Olavi Honka Kekkosen vastaisen opposition presidenttiehdokkaaksi Noottikriisi Presidentti Kekkonen hajotti eduskunnan selvittääkseen maan ulkopoliittisen linjan nauttiman kannatuksen. n Eduskuntavaalit

76 Kansanrintaman valtakausi Kansanrintamavaalit 1966 Poikkeuksellisen heikko menestys vuoden 1962 eduskuntavaaleissa kannusti sosiaalidemokraatteja kokoamaan rivejään. Vuonna 1963 puolueen puheenjohtajaksi valittiin osapuolikiistojen ulkopuolella pysytellyt Rafael Paasio. Puolue linjasi kurssiaan pari piirua vasemmalle ja raotti ovea yhteistyölle SKDL:n kanssa. Maalaisliitto uudisti ilmettään laajentaakseen kannatustaan kaupungeissa ja asutuskeskuksissa. Muutosta pohjustettiin vuonna 1962 uudella periaateohjelmalla. Kolme vuotta myöhemmin puolue muutti nimensä Keskustapuolueeksi. Ruotsin ja Norjan talonpoikaispuolueet olivat jo 1950-luvulla tehneet samoin. Kansanpuolue ja sen pieni sisarpuolue vapaamielisten liitto eivät enää ottaneet osaa vuoden 1966 eduskuntavaaleihin. Niiden tilalle perustettiin vuonna 1965 Liberaalinen Kansanpuolue (LKP). 86 Vuoden 1966 eduskuntavaalikampanjassa monet puolueet esittivät rohkeasti erilaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, joissa ne korostivat valtion ja kuntien vastuuta kansalaisten hyvinvoinnin edistäjänä. SKDL irtaantui nyt vaaliohjelmassaan ensimmäisen kerran sen aikaisemmille vaaliohjelmille leimallisesta marxilaisesta retoriikasta ja esitti sen sijaan käytännöllisiä uudistustavoitteita. LKP esitteli kansalaisille uutta sosiaaliliberalistista ohjelmaansa, jossa yhdistettiin liberalistiselle aatetraditiolle ominainen yksilönvapaus ja uudenaikaiselle hyvinvointivaltiolle ominainen aktiivinen talous-, sosiaali- ja kulttuuripolitiikka. Kokoomuksen vaaliohjelma erosi muiden puolueiden hyvinvointivaltiollisesta retoriikasta. Se vastusti valtion liiallista aktiviteettia ja korosti maltillisuutta uudistusten tekemisessä. Ulkopolitiikassa kaikki puolueet olivat ottaneet oppia edellisten eduskuntavaalien kokemuksista ja julistivat kannattavansa maan ulkopoliittista linjaa. Vuoden 1966 vaaleista alkoi 1980-luvulle asti jatkunut vaihe, jossa useimmat puolueet vaalista toiseen toistelivat olevansa maan virallisen ulkopolitiikan kannalla. Nämä liturgiset julistukset saattoivat perustua ulkopolitiikkaa koskevaan aitoon yksimielisyyteen mutta myös taktiseen laskelmointiin: tien hallitukseen uskottiin edellyttävän ulkopolitiikkaa koskevaa yhteisymmärrystä presidentti Kekkosen kanssa. Aikakauden ilmapiirissä oli muutoksen tuntua. Äänestysaktiivisuus nousikin kaikkien aikojen toiseksi korkeimmaksi (84,9 %). Naisten äänestysaktiivisuus jäi noin kaksi prosenttiyksikköä miesten äänestysaktiivisuutta pienemmäksi. Tätä enempää naisten äänestysaktiivisuus ei tämän jälkeen enää koskaan jäänyt miesten äänestysaktiivisuutta pienemmäksi. Poliittiset muutokset olivat suurempia kuin kertaakaan vuoden 1945 eduskuntavaalien jälkeen. SDP oli vaalien kiistaton voittaja. Puolue nousi taas eduskunnan suurimmaksi, ja se sai eduskuntaan enemmän kansanedustajia (55) kuin kertaakaan aikaisemmin toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Onnistuneella vaaliliittostrategiallaan TPSL kasvatti eduskuntaryhmänsä koon kahdesta seitsemään, vaikka puolueen saama äänimäärä väheni. Tulevia muutoksia ennakoi Veikko Vennamon valinta eduskuntaan nyt ensimmäisen kerran vuonna 1959 perustetun Suomen Pientalonpoikien Puolueen (SPP) listoilta. Kaikki päättyneellä vaalikaudella hallitusvastuuta kantaneet puolueet kokivat tappioita. LKP:kään ei saanut eduskuntaan yhtä paljon kansanedustajia kuin sen edeltäjät vuoden 1962 vaaleissa. Myös SKDL sai tyytyä edellisiä vaaleja heikompaan vaalitulokseen. SDP:n kannatus kasvoi kuitenkin niin paljon, että vasemmistopuolueet saivat yli puolet (51 %) hyväksytyistä äänistä ja eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö (103 97). Vaikka eduskun- 248 eduskuntavaalit n

77 nassa kaksi kertaa aikaisemminkin oli ollut vasemmistoenemmistö, vasemmistopuolueet eivät koskaan aikaisemmin olleet saaneet eivätkä sen koommin ole saaneet yli puolta hyväksytyistä äänistä. Edellisen vasemmistoenemmistöisen eduskunnan kaudella vasemmistopuolueiden hallitusyhteistyö ei tullut kysymykseen. Nyt tilanne oli muuttunut. Vuoden 1963 puoluekokouksessa SDP:n puheenjohtajaksi valittu Rafael Paasio linjasi puoluettaan pari piirua vasemmalle, ja vuoden 1966 eduskuntavaalien vaalikampanjassa SDP piti vasemmistopuolueiden yhteistyötä mahdollisena. Vaalien jälkeen Virolaisen porvarillinen enemmistöhallitus sai antaa tilaa Rafael Paasion kansanrintamahallitukselle, jossa oli ministereitä kaikista kolmesta vasemmistopuolueesta ja keskustapuolueesta. Vuoden 1968 presidentinvaalien jälkeen hallitus perinteiseen tapaan jätti paikkansa ja sen tilalle nimitettiin Mauno Koiviston hallitus. Siinä olivat mukana samat puolueet kuin Paasion hallituksessakin, minkä lisäksi RKP sai hallitukseen yhden ministerin. Puolue- ja vaalitoiminnan kannalta vaalikauden merkittävin uudistus oli puoluelaki, joka teki puoluetuen maksamisen puolueille mahdolliseksi, ja vaalilain muutos, joka vuoden 1972 vaaleista alkaen teki kansanedustajaehdokkaiden asettamisen puolueiden yksinoikeudeksi. Kansanedustajaehdokkaiden asettaminen valitsijayhdistysten toimesta tosin sallittiin taas vuoden 1975 eduskuntavaaleista alkaen. TA ULUK K O 22. ÄÄNESTYSAKTIIVISUUS JA HYLÄTYT ÄÄNET Vuosi Äänestysaktiivisuus,1 % Miehet Naiset Kaupungit 2 Maaseutu 3 Yhteensä Hylätyt äänet, % äänestäneistä ,1 83,9 84,5 85,3 84,9 0, ,2 81,3 81,4 83,1 82,2 0,3 1972* 81,9 81,0 80,4 82,6 81,4 0,4 1975* 80,1 79,4 78,9 81,0 79,7 0, ,9 80,6 80,5 82,3 81,2 0, ,2 80,9 80,2 82,3 81,0 0,4 1 Vuoteen 1972 asti äänestäneitä äänioikeutetuista, prosentteina. Vuodesta 1975 alkaen äänestäneitä Suomessa asuvista Suomen kansalaisista (ulkosuomalaiset saivat äänioikeuden vuodesta 1975 alkaen). 2 Kaupungit ja kauppalat. Vuodesta 1979 alkaen kaupungit. 3 Maalaiskunnat. * Hajotusvaalit. n Eduskuntavaalit

78 Ta uluk k o 23. ÄÄNESTYSAKTIIVISUUS VAALIPIIREITTÄIN Helsinki 84,0 80,8 79,4 78,3 78,5 78,4 Uusimaa 85,0 81,7 80,9 78,8 80,4 80,5 Turku eteläinen 84,8 81,3 80,7 79,0 81,2 81,8 Turku pohjoinen 86,9 84,4 83,7 81,7 83,1 83,0 Ahvenanmaa 50,7 60,9 51,5 58,5 56,2 56,0 Häme eteläinen 85,1 82,5 81,4 79,5 81,2 81,4 Häme pohjoinen 85,7 82,6 81,0 80,3 82,0 81,2 Kymi 84,6 82,4 82,1 80,2 81,3 81,2 Mikkeli 83,3 81,2 80,5 77,9 78,8 78,6 Pohjois-Karjala 83,1 81,6 79,9 77,2 80,3 79,2 Kuopio 84,0 81,9 80,7 77,8 79,4 79,3 Keski-Suomi 85,4 83,5 82,3 81,3 82,5 81,8 Vaasa 85,8 84,0 83,4 82,5 83,3 83,9 Oulu 86,8 82,9 83,7 81,1 83,3 82,2 Lappi 86,9 82,4 82,8 82,6 85,4 84,2 Yhteensä 84,9 82,2 81,4 79,7 81,2 81,0 1 Vuoteen 1972 asti äänestäneitä äänioikeutetuista, prosentteina. Vuodesta 1975 alkaen äänestäneitä Suomessa asuvista Suomen kansalaisista. Ta uluk k o 24. PUOLUEIDEN OSUUS ÄÄNISTÄ , PROSENTTEINA. 89 KP / SPP / SDP Kesk. Kok. SKDL RKP 1 LKP 2 SMP SKL Muut 3 Yhteensä ,2 21,2 13,8 21,2 6,0 6,5 1,0 0,4 2, ,4 17,1 18,0 16,6 5,7 5,9 10,5 1,1 1, ,8 16,3 17,6 17,0 5,4 5,2 9,2 2,5 1, ,9 17,6 18,4 18,9 5,0 4,3 3,6 3,3 4, ,9 17,3 21,7 17,9 4,6 3,7 4,6 4,8 1, ,7 17,6 22,1 13,5 5,1 9,7 3,0 2, RKP:n ääniosuudessa ovat mukana Ålands samling -listan äänet. 2 Vuoden 1983 vaaleissa LKP oli liittynyt Keskustapuolueeseen : TPSL 2,6; muut 0, : TPSL 1,4; muut 0, : TPSL 1, : SKYP 1,7; SPK 1,6; SYP 0,4; STP 0, : POP 1,2; KVL 0, : Vihreiden listat 1,4; POP 0,4; KVL 0,1; Tennilän lista 0,5; muut 0, eduskuntavaalit n

79 Ta uluk k o 25. VALITUT KANSANEDUSTAJAT PUOLUEITTAIN SDP Kesk. Kok. SKDL RKP 1 KP/ LKP 2 SPP/ SMP SKL Muut 3 Yhteensä Sisältää Ahvenanmaan maakunnan edustajapaikan Suomen kansanpuolue, vuodesta 1975 alkaen Liberaalinen kansanpuolue : TPSL 7 edustajaa. 1975: SKYP 1 edustaja ja SPK 1 edustaja. 1983: Vihreät listat 2, POP 1 ja Tennilä. Protestivaalit 1970 Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen vasemmistopuolueet olivat voimantunnossaan ja niiden ohjelmalliset kannanotot radikalisoituivat. SDP:n puoluesihteeri Erkki Raatikainen ehdotti perusteollisuuden sosialisoimista. Porvarilliset tiedotusvälineet kommentoivat ehdotusta sanomalla Raatikaisen kaivaneen kaapista sosialismin luurangon. Opiskeleva nuoriso aktivoitui sankoin joukoin mukaan erilaisiin yhden asian liikkeisiin ja myös poliittisiin puolueisiin. Yleisradion ohjelmallisen linjan muutos korosti entisestään ilmapiirin radikalisoitumista, kun vuonna 1965 Yleisradion pääjohtajaksi valittu Eino S. Repo antoi ohjelmistossa tilaa perinteisiä arvoja kyseenalaistaville, yhteiskunnallisesti kantaa ottaville ohjelmille. 91 Vaalikaudella kansantalous ajautui suhdannetaantumaan. Ongelmien ratkaisemiseksi hallitus ja työmarkkinajärjestöt solmivat tulopoliittisia kokonaisratkaisuja. Seuraavien vaalikausien aikana tämä toimintatapa vakiintui ja sitä alettiin nimittää konsensuspolitiikaksi ja tulopoliittiseksi hallitsemistavaksi. Muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin voimistui, ja sitä voimisti entisestään Koiviston hallituksen toteuttama peltojen paketointiohjelma. Vuoden 1970 eduskuntavaalien vaaliteemoiksi nousivat Nordek-sopimus, Suomen taloussuhteiden järjestäminen EEC:hen, tulopolitiikan muuttuminen palkkojen nousua hillitseväksi vakauttamispolitiikaksi ja muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin. Suhtautuminen SKDL:n hallituksessa oloon, tulopolitiikkaan ja Tšekkoslovakian miehitykseen jakoi SKP:n kahtia vuonna Pientalonpoikien puolueesta (SPP) Suomen Maaseudun Puolueeksi vuonna 1967 nimensä muuttanut SMP kävi voimakasta keskustapuolueen vastaista taistelua. Se syytti keskustapuoluetta maaseudun unohtamisesta ja kampanjoi vaaleissa iskulauseella Unohdetun kansan puolesta. Konkreettisia asioita koskevan vaalikampanjoinnin taustalla oli radikaalien uudistajien ja perinteisten arvojen kannattajien välinen vahva jännite. n Eduskuntavaalit

80 Vaaleista tuli protestivaalit, sillä kaikki hallituspuolueet menettivät niissä kannatustaan. Hallituspuolueiden osuus äänistä pieneni yhteensä melkein 14 prosenttiyksikköä, mikä oli poikkeuksellisen suuri tappio. Suurimman takaiskun kärsi keskustapuolue, joka oli vaalikampanjassa selvästi puolustuskannalla. Puolue oli koko vaalikauden ajan ollut hallituksessa yhdessä vasemmistopuolueiden kanssa, ja osa sen kannattajista oli tyytymättömiä ilmapiirin liialliseen radikalisoitumiseen. Osa taas oli tyytymättömiä taloudellisen rakennemuutoksen ja talouslaman kiihdyttämään maaltapakoon. Keskustapuolue sai eduskuntaan vain 36 kansanedustajaa, vähemmän kuin kertaakaan aikaisemmin itsenäisyyden aikana. SKDL:kin sai eduskuntaan 36 kansanedustajaa, mikä oli vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. SMP sen sijaan oli vaalien kiistaton voittaja. Sen osuus äänistä kasvoi yhdestä prosenttiyksiköstä yli kymmeneen prosenttiyksikköön, ja puolueen eduskuntaryhmä kasvoi yhdestä edustajasta 18:aan. Yleisradion vaalitulospalvelun tietokoneet sekosivat, kun ne eivät pystyneet käsittelemään näin suuria kannatuksen muutoksia. Suomen Kristillinen Liitto (SKL) nousi uutena puolueena eduskuntaan. Se sai vaaleissa yhden kansanedustajan paikan Kymen vaalipiiristä (Raino Westerholm). Puolue oli osallistunut eduskuntavaaleihin ensimmäisen kerran jo vuoden 1966 vaaleissa, mutta saanut silloin vain 0,5 prosenttia äänistä ja jäänyt ilman edustajaa. Vuoden 1970 eduskuntavaalit olivat myös nuorisovaalit 92. Sekä vaalikelpoisuus- että äänioikeusikäraja laskettiin 20 vuoteen, ja sodan jälkeiset suuret ikäluokat saivat ensimmäistä kertaa äänestää ja asettua ehdolle eduskuntavaaleissa. Eduskuntaan valittiin uusia kansanedustajia enemmän kuin kertaakaan vuoden 1945 vaalien jälkeen. Kansanedustajista 20 oli alle 35-vuotiaita ja kuusi alle 25-vuotiaita. Valittujen kansanedustajien keski-ikä (46,6 vuotta) oli alhaisin sitten vuoden Helena Honka-Hallila Toverillisesti Jakke Korson Työväenyhdistys pyysi oikeusministerinä toiminutta Jacob Södermania ehdokkaakseen vuoden 1972 eduskuntavaaleihin Uudenmaan vaalipiiriin, mutta tämä kieltäytyi. Puoluesihteeri Kalevi Sorsa palasi ehdokkuusasiaan, sillä hänen ajatuksenaan oli, että jokaisessa vaalipiirissä piti olla ehdokkaana uusia kasvoja, jotka ravistelisivat vaalipiirien rakenteita. Monessa vaalipiirissä oli ikään kuin sovittu, ketkä menevät läpi, ja muut ehdokkaat eivät oikein edes tehneet vaalityötä. Turussa, Uudellamaalla ja Pohjois-Hämeessä oli juuri tällainen tilanne. Södermanin mukaan Veikko Pajunen Uudellamaalla ja Tellervo Koivisto Tampereella olivat tällaisia Sorsan ajamia uusia kasvoja. Varsinais-Suomessa oli se tilanne, että ruotsalainen työväenliitto sai asettaa oman ehdokkaansa. Pienen painostuksen jälkeen Söderman suostui ehdokkaaksi: Ja niin minä sitten jouduin sinne Turunmaan täysin toivottomaan vaalipiiriin. Ruotsinkielisten sosiaalidemokraattien edustaja ei perinteisesti ollut saanut vaalipiirissä suurta äänimäärää. Söderman arvioi, että hän sai tukea opiskelijoilta, sillä yliopistonmäellä oli aika radikaali tunnelma. Hän uskoi saaneensa ääniä myös TUL:n piiristä ja kolmanneksi enti- 252 eduskuntavaalit n

81 Timo Jaakonaho Jacob Söderman. Lehtikuva. siltä simonisteilta sekä ammattiyhdistysliikkeen puolelta, sillä hän oli toiminut työsuojeluasioiden parissa. Jacob Södermanin vaalityö poikkesi perinteisestä. Hänen käyntikorteissaan tehtiin tuttavallisesti sinunkaupat kan vi inte vara du Jacke tai sinutellaan Jakke. 94 Opiskelijat osallistuivat aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Söderman muisteli vaalien tunnelmia: Esimerkiksi Turun yliopistolla oli vaalipaneeli, joka koski perustuslakia. Sali oli täynnä ja tunnelma tiheä. Esko Niskanen, joka oli uuttera Varsinais-Suomen edustaja, tuli vähän myöhässä sinne paneeliin. Ja sitten kun hän sai puheenvuoron, niin hän ilmoitti, että hän on saanut varman tiedon siitä, että yliopiston lisätalohanke menee nyt läpi. Yleisö melkein buuasi hänet, että mitä tämmöisiä pikkuasioita tänne tuodaan. Minä usein olen miettinyt, että se Eskon ilmoitus oli varmaan yliopistolle ja ylioppilaille huomattavasti tärkeämpi kuin tämä valtiosäännön uudistus, mutta se kuvasti sitä tunnelmaa, että miksi tuommoiset täysin vähäpätöiset asiat tullaan tänne ilmoittamaan. 95 Vaalitulos oli hyvä, sillä Jacob Söderman pääsi ensimmäiseksi varamieheksi yli äänellä. 96 Hän nousi varamiehen paikalta eduskuntaan, kun Sylvi Siltasesta tuli Turun ja Porin läänin maaherra. Vuoden 1975 eduskuntavaaleihin Jacob Söderman lähti kansanedustajana eikä radikaalina oikeusministerinä kuten edellisiin. Vaalin tulos oli tiukka, sillä hänet valittiin vaaliliiton neljäntenä edustajana äänellä, ja Rafael Paasio jäi hänestä vain 8 äänen päähän. Söderman muisteli, että tilanne oli vaikea ja laskenta kesti kauan. Hän kertoi, että hänen vaalinumeronsa oli 97. Siinä on se, että jos ei vedä sitä katkoviivaa, niin 97 Helsingin Sanomat kirjoitti tiukasta tarkastuslaskennasta otsikon Pitsinkiläiset nukkuivat alla: Jacob Söderman ja Rafael Paasio kävivät tiukkaa kamppailua Sdp:n neljännestä paikasta Turun eteläisessä vaalipiirissä. Ennen keskiviikkona päättyvää tarkastuslaskentaa johtaa Söderman yhdeksällä äänellä. Tiistain kuluessa ero vaihteli huhujen mukaan 4 9 äänen välillä. Lehti jatkoi: Sosialidemokraattien huono menestys johtunee puolueen sisäisistä riidoista, jotka ovat ilmenneet kiivaina erityisesti Turussa. Häviöllä olevat ns. pitsinkiläiset vetäytyivät vaalityöstä sekä kävivät laiskasti äänestämässä. 98 Turun eteläisessä vaalipiirissä sosialidemokraattien äänimäärä oli 1972 vaaleissa ääntä ja 1975 vaaleissa ääntä. 99 n Eduskuntavaalit

82 Maatalousvaalit 1972 Vuoden 1970 eduskuntavaalien jälkeiset hallitusneuvottelut eivät olleet helpot. Koiviston hallituksen tilalle nimitettiinkin ensin Teuvo Auran johtama virkamieshallitus. Kesällä 1970 sen tilalle nimitetty, keskiryhmiä, SDP:tä ja SKDL:ää edustanut Ahti Karjalaisen toinen hallitus alkoi hajota sisäisesti jo seuraavan vuoden keväällä, kun SKDL jätti leipomotuotteiden hintasäännöstelyn purkamista koskeneen niin sanotun korppusodan seurauksena hallituksen. Saman vuoden syksyllä kriisistä kriisiin kulkenut hallitus hajosi eri väestöryhmien välistä tulonjakoa, erityisesti maataloustuloa, koskeneisiin erimielisyyksiin. Hallituksen hajottua sisäisiin erimielisyyksiin presidentti Kekkonen hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit pidettäväksi tammikuussa Teuvo Aura sai nyt koota jo toisen virkamieshallituksen, joka tuli tunnetuksi Auran vapaapalokuntana. Presidentti Kekkosen päätökseen hajottaa eduskunta ja määrätä uuden vaalit pidettäväksi saattoi vaikuttaa myös hänen halunsa heikentää häneen avoimen vihamielisesti suhtautuneen Vennamon puolueen kannatusta. 93 Lyhyt vaalitaistelu jäi vaisuksi. Puolueiden vaaliohjelmat olivat suppeita, eivätkä puolueet tehneet niissä uusia avauksia. Vaalitulokset eivät sanottavasti muuttaneet eduskunnan voimasuhteita. Kun enemmistöhallituksen muodostamiselle ei ollut edellytyksiä, vaalien jälkeen nimitettiin Rafael Paasion johtama sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus (Paasio II). Vasta syksyllä 1972 hallituspohjaa saatiin laajennettua ja Paasion nappulaliiga teki tilaa Kalevi Sorsan viiden puolueen enemmistöhallitukselle (Sorsa I). Se istui melkein kolme vuotta ja sijoittui hallitusten ikätilastossa toiseksi T. M. Kivimäen hallituksen jälkeen. Sorsan hallitus ratifioi Suomen vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa ja hoiti eduskunnan säätämällä poikkeuslailla presidentti Kekkosen toimikauden jatkamisen neljällä vuodella vuodesta 1974 vuoteen Kekkosen toimikauden jatkaminen poikkeuslailla johti uuteen puoluehajaannukseen. Kokoomuksen ja RKP:n oikeistolaidalta eronneet perustivat vuonna 1973 Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen (SPK). SMP:ssä Veikko Vennamon Kekkos-kaunaan kyllästynyt eduskuntaryhmän enemmistö irtaantui pian eduskuntavaalien jälkeen SMP:stä ja perusti Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen (SKYP). Puolue merkittiin puoluerekisteriin jo vaalivuoden syksyllä. Sorsan hallitus avasi tietä SMP:n hajoamiselle säädättämällä eduskunnassa puoluelain muutoksen, jonka perusteella emäpuolueesta irtoava eduskuntaryhmä, joka perustaa uuden puolueen, saa hyväkseen päälukuaan vastaavan osuuden puoluetuesta. Veikko Vennamon mielestä SMP:n oppositio näin ostettiin kannattamaan poikkeuslakia. SMP:stä SKYP:iin loikanneet olivat Vennamon mukaan seteliselkärankaisia. Öljykriisivaalit 1975 Tammikuussa 1972 valittu eduskunta joutui hoitamaan vuoden 1973 öljykriisin synnyttämiä pulmia. Öljykriisin seurauksena talouskasvu pysähtyi ja työttömyys lisääntyi, samaan aikaan kun inflaatio kiihtyi. Nämä ongelmat koituivat Sorsan hallituksen kohtaloksi: se hajosi sisäisiin erimielisyyksiin, ja sen tilalle nimitettiin Liinamaan virkamieshallitus. Presidentti hajotti taas eduskunnan ja määräsi uudet vaalit toimitettavaksi syyskuussa Tilanne oli samankaltainen kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Kummallakin kerralla elettiin laskusuhdannevaihetta, poliittinen hallitus oli hajonnut ja virkamieshallitus hoiti maan asioita vaalikampanjan aikana. 100 Vaalien merkittävin poliittinen tulos oli vennamolaisen liikkeen hajoaminen ja heikkeneminen ja vastaavasti perinteisten puolueiden aseman vahvistuminen. SMP sai eduskuntaan vain kaksi kansanedustajaa (Veikko Vennamo ja J. Juhani Kortesalmi), SKYP vain yhden (Mikko Asunmaa). Keskustapuo- 254 eduskuntavaalit n

83 Ari Ojala Eduskuntavaalit Vasemmalta Kalevi Sorsa, Ele Alenius, Johannes Virolainen, Harri Holkeri ja Eino Haikala. Lehtikuva. lue, SKDL, kokoomus ja SKL lisäsivät kannatustaan. SKL sai onnistuneiden vaaliliittojen avulla peräti yhdeksän paikkaa aikaisemman neljän sijasta. Runsaan kolmen prosentin ääniosuudella puolue sai neljä ja puoli prosenttia kansanedustajan paikoista. Myös LKP:n eduskuntaryhmä kasvoi seitsemästä yhdeksään, vaikka puolueen osuus äänistä laski melkein prosenttiyksikön. Öljykriisin synnyttämässä tilanteessa puolueet eivät olleet varmoja siitä, pitäisikö harjoittaa vakauttavaa vai elvyttävää talouspolitiikkaa. Voimistunut inflaatio olisi edellyttänyt vakauttavaa talouspolitiikkaa, mutta sen tuloksena työttömyys olisi kasvanut entisestään. Talouskasvun taittuminen ja työttömyyden lisääntyminen taas olisivat edellyttäneet elvyttävää talouspolitiikkaa, mutta se taas olisi kiihdyttänyt öljyn hinnannousun käynnistämää inflaatiota entisestään luvun lopun talouslama oli opettanut puolueille, että hallitusvastuun kantaminen laskusuhdannevaiheessa on omiaan heikentämään puolueen kannatusta. Niinpä hallitusneuvottelut eivät tahtoneet edetä. Marraskuun lopulla presidentti Kekkonen puuttui näkyvästi hallitusneuvotteluihin ja runnasi kokoon Martti Miettusen johtaman viiden puolueen enemmistöhallituksen (Miettunen II). Hallituspuolueilla oli eduskunnassa yhteensä 152 kansanedustajaa. Sota-aikaa lukuun ottamatta kyseessä oli itsenäisyyden ajan toiseksi laajapohjaisin hallitus. n Eduskuntavaalit

84 Miettusen toinen hallitus oli oikeastaan enemmän presidentin ministeristö kuin parlamentaarinen hallitus. Monien muiden punamullan valtakauden hallitusten tavoin se kaatui hallituspuolueiden välisiin erimielisyyksiin. Sen tilalle nimitettiin ensin keskiryhmistä koottu Miettusen vähemmistöhallitus (Miettunen III), kunnes puolueet keväällä 1977 taas pääsivät sopimukseen laajapohjaisen enemmistöhallituksen muodostamisesta. Kalevi Sorsa nimitettiin toisen kerran pääministeriksi. Konsensusvaalit 1979 Korpilammella vuonna 1977 pidetyssä poliitikkojen, yritysmaailman ja etujärjestöjen yhteisessä kokouksessa luotiin yritystoiminnan edellytyksiä vahvistavaa talouspolitiikan linjaa, jonka peruspiirteitä Sorsan hallitus alkoi soveltaa. Tämä talouspolitiikan linja nousi vuoden 1979 eduskuntavaalien keskeiseksi vaaliteemaksi. Kansantalouden näkymät vaalivuodelle olivat suotuisammat kuin vuosien 1972 ja 1975 vaaleissa, sillä suhdanteet olivat kääntyneet nousuun, työttömyys oli alkanut vähentyä ja öljykriisin jälkeinen inflaatiokierrekin alkanut tasaantua. Inflaatiovauhti ja työttömien lukumäärä olivat kuitenkin edelleen 1960-luvun tasoa suurempia. 101 Kaikki puolueet nostivat työttömyyden vähentämisen keskeiseksi tavoitteekseen. Kokoomus vaati työttömyysvarojen ohjaamista yrityksille ja verotuksen keventämistä. SKDL taas näki öljykriisin jälkeiset talouden tasapainottomuudet koko kapitalistista maailmaa koettelevana kriisinä. SDP:n vaaliohjelmaa sävytti Korpilammella muotoutunut konsensuspolitiikka ja jälkikeynesiläinen ajattelu, jonka mukaan talouspolitiikan hoitaminen edellyttää laajaa yhteistyötä puolueiden kesken sekä yhteistyötä valtiovallan, elinkeinoelämän ja palkansaajajärjestöjen kanssa. Molemmat vasemmistopuolueet edellyttivät, että yrityksille maksettaviin tukiin oli liitettävä työllistämisvelvoite. Kes- Helena Honka-Hallila Piinaviikko Vuoden 1979 eduskuntavaalien tuloslaskenta Turun eteläisessä vaalipiirissä nosti ja pudotti kansanedustajia. Sosiaalidemokraattien listalla ehdokkaina olleet Reino Breilin, Pertti Paasio ja Mikko Rönnholm tulivat kukin kaksi kertaa valituksi ja kerran pudotetuksi. Vaalihuoneistojen sulkeuduttua maanantai-iltana kello 20 alkoi ääntenlaskenta vaalipaikoilla. Sitä ennen oli jo vaalipiirin keskuslautakunta laskenut ennakkoäänet. Illalla tuloksia koottiin yhteen valtion virastotalossa, jossa tietoja vastaanotettiin 60 puhelinlinjaa pitkin. Parikymmentä henkilöä otti vastaan tuloksia ja syötti niitä tietokoneeseen. Käytössä oli kaksi tietokonetta ja niille varakoneet. 102 Puolueitten yhteisäänimäärät saatiin ulos tietokoneesta kello ja ehdokaskohtaiset tulokset kello Niiden mukaan Breilin sai ääntä, Paasio ja Rönnholm Tämän perusteella Paasio ja Rönnholm oli valittu kansanedustajiksi. 103 Seuraavana päivänä Turun Päivälehti ihmetteli, seikkaileeko ääntä jossakin, kun puoluekohtaisen laskennan ja ehdokaskohtaisen tuloksen äänimäärät erosivat näin paljon. Samaa ihmeteltiin vaalipiirin keskuslautakunnassa, mutta tarkastuslaskennan toivottiin selvittävän tilanteen. Ainoa kohta, johon arveltiin tulevan muutoksia, oli kokoomuksen ja liberaalien välinen taistelu yhdestä paikasta pääsisikö eduskuntaan liberaalien Irma Toivanen vai kokoomuksen Heikki Perho? 104 Tarkastuslaskennan tulos oli yllättävä, sillä Reino Breilin nousi SDP:n listalla kolmanneksi ohi Pertti Paasion. Samalla ennakkolaskennan jälkeen kolmantena ollut Mikko Rönnholm putosi ensimmäiseksi varamieheksi. Tämä tulos oli niin yllättävä, että keskusvaalilautakunta tarkisti sen pariin kertaan. Samassa laskennassa ilmeni, että kokoomuk- 256 eduskuntavaalit n

85 sen Heikki Perho tuli sittenkin valituksi ja liberaalit menettivät ainoan paikkansa. 105 Edelliset muutokset johtuivat siitä, että tietokonelaskennassa Breilinin Kiskosta saamat 140 ääntä eivät olleet siirtyneet magneettinauhalta lopulliseen tulokseen. Toinen muutoksia aiheuttanut vika oli se, että tietokoneajossa olivat Kemiön vaalipäivänä annetut äänet jääneet kokonaan pois. Kemiön äänet vaikuttivat kokoomuksen ja liberaalien paikkajakoon. Vaalitulos oli Breilin 5 828, Paasio ja Rönnholm ääntä. Lisäksi Jacob Södermanin äänimäärä kasvoi vaali-illan ennakkolaskennan 7 165:stä 7 544:ään. 106 Mikko Rönnholm kertoi, että tunnelma oli korkealla, kun hänet vaalipäivän iltana todettiin valituksi. Pari päivää myöhemmin tarkastuslaskennan jälkeen tulos olikin toinen. No, kyllä siinä sitten oli semmoinen hiljainen hetki. Taisi siinä viskiäkin vähän mennä sen lauhduttamiseksi. 107 Huhumylly jatkoi pyörimistään. Tarvittaessa menemme vaikka avaamaan äänestysliput sisältävät sinetöidyt säkit, vakuutti keskusvaalilautakunnassa sosiaalidemokraatteja edustanut Johannes Koikkalainen. Vaalituloksen on oltava sellainen, ettei siitä enää spekuloida. 108 Turun eteläisen vaalipiirin keskuslautakunnassa tapahtumat olivat edenneet pöytäkirjojen mukaan siten, että verrattaessa tarkastuslaskennan tuloksia ennakkolaskennan tuloksiin havaittiin, että Turun kaupungin äänestysalueen 47 osalta oli laadittuun tarkastuslaskentapöytäkirjaan merkitty äänestäjien lukumääräksi 1 451, vaikka alueen vaalilautakunnan mukaan siellä oli käynyt äänestäjää. Alueen vaaliluettelosta oli lautakunnan kansliassa laskettu, että luetteloon tehtyjen merkintöjen mukaan alueella oli äänestäneitä kaikkiaan Kun laskentapöytäkirjaan siten oli ilmeisesti jäänyt merkitsemättä jonkin ehdokkaan koko äänimäärä, keskuslautakunta päätti tarkistaa alueen äänestysliput vielä uudelleen. Lääninarkistoon toimitetut sinetöidyt äänestyslippusäkit avattiin ja niiden joukosta etsittiin äänestysalueen 47 lippusäkki. Se avattiin ja laskennassa todettiin, että ehdokkaan numero 4, joka oli Mikko Rönnholm, alueelta saamat 54 ääntä oli kokonaan jätetty merkitsemättä tarkastuslaskentapöytäkirjaan. Säkit sinetöitiin uudelleen. Tämän jälkeen sihteerin tehtäväksi määrättiin suorittaa kansliassa uudelleen vertailu kaikkein ehdokkaiden kohdalla laskentapöytäkirjojen ja vaalilautakuntien pöytäkirjojen kohdalla ja tehdä luettelot eroista. Samoin määrättiin tehtäväksi ehdokkaiden numero 3 (Paasio), 4 (Rönnholm) ja 5 (Breilin) sekä 90 (Monnonen) kohdalla erikseen luettelo kaikista muutoksista vaalilautakuntien pöytäkirjojen ja tarkastuslaskentapöytäkirjojen välillä. 109 Näin haluttiin tarkentaa kolmen sosiaalidemokraatin välinen järjestys ja se epäily, että Monnosen äänistä olisi joitain jätetty kirjaamatta. Vertailua ei ollut mahdollista tehdä koneellisesti, koska ennakkolaskennan tulos oli tallennettu vain kuntakohtaisena. 110 Vaalipiirin keskuslautakunnan sihteerin tekemän tarkastuksen jälkeen mentiin taas lääninarkistoon ja sinetöidyt äänestyslippusäkit avattiin uudelleen. Turusta tarkastettiin seitsemän ja Salosta kahden äänestysalueen liput sekä Alastarolta, Aurasta, Kaarinasta, Kemiöstä, Paimiosta, Perttelistä, Pöytyältä ja Raisiosta kustakin yhden äänestysalueen liput. Lopputulos oli, että tarkastuslaskennan tulos oli pääosin oikein. Eroja oli kuitenkin Turussa kolmen äänestysalueen kohdalla ja Kemiössä Vretan äänestysalueella. 111 Nämä erot vaikuttivat lopputulokseen sosiaalidemokraattien kohdalla, sillä Mikko Rönnholmin äänimäärä nousi. Lopulliset äänimäärät olivat Breilin 5 828, Paasio ja Rönnholm Jacob Södermanin äänisaalis kasvoi 99 äänellä, kun Kemiön Vretan alueen äänet tulivat mukaan. Näin ollen hänen lopullinen äänimääränsä oli ääntä. 112 Erehtyminen on inhimillistä, mutta harmillista, sanoi vaalipiirin keskuslautakunnan sihteeri Pertti Liesivuori tiedotustilaisuudessa, jossa lopulliset vaalitulokset julkistettiin. 113 Tämän jälkeen Rönnholm arvioi viikkoaan. Ensin tuli valtavat määrät onnittelukukkia. Sitten kahden päivän päästä alkoi tulvia myötätuntokukkia ja nyt taas tulevat jo kolmannet kukkalähetykset. 114 Viikko oli turhan rankka kaikille, totesi ensimmäiseksi varamieheksi pudonnut Pertti Paasio. 115 Keskustelu vaalituloksesta ei kaikilta osin päättynyt vielä tähän, sillä siitä tehtiin valituksia korkeinta hallinto-oikeutta myöten, mutta ne kaikki todettiin aiheettomiksi. 116 n Eduskuntavaalit

86 kustapuolue korosti hajautetun aluepolitiikan merkitystä työllisyyden ja talouskasvun edistäjänä, LKP taas liputti asemaansa keskiluokan puolueena. Myös edellisen vuoden presidentinvaalit ja ajankohtaiset lahjusoikeudenkäynnit nousivat vaaliteemoiksi. Presidentinvaaleissa kaikki kuusi perinteistä puoluetta kannattivat Kekkosen uudelleenvalintaa. Vain SMP ja SKL lähtivät haastamaan Kekkosta omilla ehdokkaillaan. SMP syytti vanhoja puolueita pakkodemokratiasta ja nosti aiheen esille myös vuoden 1979 eduskuntavaalikampanjassa. Saloran ja verohallituksen pääjohtaja Mikko Laaksosen lahjusoikeudenkäynnit antoivat SMP:lle aineksia kampanjoida rötöstelyä vastaan. Valtion tukeman kuvaputkitehdas Valcon ajautuminen taloudellisiin vaikeuksiin antoi niin SMP:lle kuin kokoomukselle aiheen kritikoida valtion varojen holtitonta käyttöä. Kaikki hallituspuolueet kärsivät vaaleissa tappioita. SKDL ja LKP menettivät viisi kansanedustajan paikkaa, keskustapuolue kolme ja SDP kaksi. LKP:n menetys oli suhteellisesti dramaattisin, sillä sen eduskuntaryhmän koko kutistui alle puoleen entisestä. Kokoomus, SMP ja SKL lisäsivät vaaleissa kannatustaan ja 1960-luvuilla kokoomus sai eduskuntavaaleissa prosenttia hyväksytyistä äänistä. Vuonna 1966 alkaneella oppositiokaudella sen kannatus alkoi kasvaa. Vuoden 1979 vaaleissa se sai ensimmäisen kerran yli 20 prosenttia äänistä, ja 47 kansanedustajallaan siitä tuli eduskunnan toiseksi suurin puolue. SMP ja SKL saivat nostetta eduskuntavaalikampanjalleen edellisen vuoden presidentinvaaleista, joissa niillä kummallakin oli ollut oma ehdokas. SMP sai vuoden 1979 vaaleissa vajaat 5 prosenttia äänistä ja 7 kansanedustajaa. SKL:n kannatus kasvoi 3,3 prosentista 4,8 prosenttiin, mutta vaalimatematiikka ei paikkojen jaossa suosinut sitä edellisten vaalien tapaan. Puolueen eduskuntaryhmä säilyi 9 hengen suuruisena. Vaalitappiostaan huolimatta kansanrintamapuolueet halusivat jatkaa hallitusyhteistyötään. Kun sen paremmin SDP kuin keskustapuolue ei halunnut antaa pääministerin tehtävää toisen puolueen puoluejohtoon kuuluvalle henkilölle, Suomen Pankissa korkoa kasvanut ja erilaisissa mielipidemittauksissa kansansuosiota nauttinut Mauno Koivisto sai koota toisen hallituksensa. Vaalitappion kokeneet liberaalit jäivät oppositioon. Sorsan II hallituksesta keväällä 1978 lähtenyt RKP taas lähti mukaan Koiviston toiseen hallitukseen. Vaalikauden aikana presidentti Kekkosen terveydentila heikentyi ja alkoi näyttää mahdolliselta, että hän ei jatkaisi tehtävässään vuoteen 1984 asti. Tämän seurauksena poliittisen pelin luonne muuttui: nyt pelattiin samanaikaisesti hallituspeliä ja presidenttipeliä. Keskustapuolueen puheenjohtajaksi vuonna 1980 valittu Paavo Väyrynen alkoi vetää hallituksessa tiukkaa linjaa, jonka tarkoituksena oli saada hallitus sisäisesti hajoamaan ja Koivisto syrjäytettyä pääministerin paikalta. Koivisto sai kuitenkin jatkuvilla neuvotteluilla ja matalalla profiililla pidettyä hallituksensa pystyssä. Syyskuussa 1981 presidentti Kekkonen jäi sairauslomalle, ja lokakuussa valtioneuvostolle lähettämässään kirjeessä hän ilmoitti, että hänen sairautensa oli katsottava hallitusmuodon tarkoittamaksi pysyväksi esteeksi tasavallan presidentin tehtävien hoitamiselle. Tammikuussa 1982 pääministeri Koivisto valittiin tasavallan presidentiksi, ja vähän myöhemmin Kalevi Sorsa nimitettiin uudeksi pääministeriksi. SKDL:lle hallituksessa olo oli usein vaikeata, kun kahtia jakautuneen SKP:n vähemmistö oli useimmiten asiallisesti oppositiossa. Koska SDP poliittisen kannatuksensa säilyttääkseen toivoi SKDL:n olevan mieluummin hallituksessa kuin oppositiossa, SKDL:lle sallittiin usein erivapaus äänestää hallituksen esityksiä vastaan. Vuoden 1982 joulukuussa SKDL:n ministerit kuitenkin pääministeri Sorsan pyynnöstä jättivät eroanomuksensa, kun puolue oli eduskunnan budjettiäänestyksissä äänestänyt hallituksen esittämiä puolustusmenojen korotuksia vastaan. Tämän jälkeen SKDL ei enää kertaakaan noussut hallitukseen. Vuonna 1966 alkanut 258 eduskuntavaalit n

87 Kari Santala SMP:n vaalivoittajat 1983 isä ja poika Vennamo. Vasemmalla Pekka ja oikealla Veikko. Suomen Kuvapalvelu. kansanrintamakausi oli päättynyt tosiasiallisesti SKP:n sisäisten puolueriitojen takia. SDP:n ja maalaisliiton välinen punamultayhteistyökin oli kitkaista kuin riitelevän pariskunnan avioelämä. Koivisto-ilmiövaalit 1983 Vuoden 1983 eduskuntavaalit käytiin presidentinvaalien jälkitunnelmissa. Presidentti Koivisto ilmoitti luotsaavansa maan poliittista elämää normaaliparlamentarismin suuntaan. Maassa puhuttiin uudesta poliittisesta kulttuurista, ja Kekkos-kritiikki alkoi nostaa päätään. SMP lupasi poistaa työttömyyden kolmessa kuukaudessa ja vaati talousrikoksista syytettyjä rötösherroja tuomiolle. Keskustapuolue kävi ensimmäisiin eduskuntavaaleihinsa Paavo Väyrysen johdolla. Puolueen johto piti tärkeänä tavoitteenaan koota yhteen presidentinvaalitaistelussa hajonneet oman puolueen rivit. 117 Keskustapuolue vaati vaaliohjelmassaan Kekkosen linjan horjumatonta jatkamista. SDP:n vaaliohjelma taas oli ylimalkainen. Puolue ratsasti Koiviston kansansuosiolla ja yritti hyödyntää sitä eduskuntavaalikampanjassaan. Kokoomus esitti julkisten palveluiden kehittämistä koskevia tavoitteita ja kiinnitti huomiota ympäristönsuojeluun. Luonnonsuojelu nousi vaaleissa muutenkin esille, kun muutamissa vaalipiireissä asetettiin ehdolle valitsijayhdistysten kokoamia vihreitä ehdokaslistoja. SMP kävi vaaleissa rötösherrajahtiin. Se sai kampanjalleen käyntivoimaa päättyneellä vaalikaudella julkisuuteen nousseista talousrikos- ja lahjusoikeudenkäynneistä. Liberaalinen Kansanpuolue ei osallistunut vuoden 1983 eduskuntavaaleihin itsenäisenä puolueena. Se oli vuonna 1982 liittynyt järjestöjäsenenä keskustapuolueeseen. LKP:n johdon mukaan yhteistyöllä pyrittiin poliittisten keskiryhmien aikaisempaa kiinteämpään yhteistyöhön. Tosiasiassa keskustapuolueeseen liittymisen keskeisenä motiivina oli se, että LKP oli pahasti velkaantunut ja puolueiden yhdistymissopimuksessa keskustapuolue sitoutui ottamaan vastuun LKP:n veloista. Kansalaiset lähtivät sankoin joukoin vaaliuurnille, ja viimeisen kerran eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus nousi yli 80 prosentin. Naisten äänestysaktiivisuus oli vaalista toiseen lähestynyt miesten äänestysaktiivisuuden tasoa ja jäi nyt vain 0,3 prosenttiyksikköä miesten äänestysaktiivisuutta pienemmäksi. Nuoret naiset äänestivät jo nuoria miehiä aktiivisemmin. Koivisto-ilmiön aallonharjalla surffanneen SDP:n kannatus kasvoi. Se sai vajaat 27 prosenttia hyväksytyistä äänistä ja 57 kansanedustajaa, enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. SDP kasvatti kannatustaan erityisesti SKDL:n ja LKP:n kustannuksella ja sai lisäkannatusta myös edellisissä eduskuntavaaleissa nukkuneilta kansalaisilta. n Eduskuntavaalit

88 SMP:n kampanjointi valkokaulusrikollisuutta vastaan tuotti tulosta. Puolueen kannatus lähes kaksinkertaistui, sillä se sai vajaat 10 prosenttia äänistä ja 17 kansanedustajaa. Rötösherrajahdin lisäksi puolue onnistui hyödyntämään presidentinvaalien jälkeistä Koivisto-ilmiötä. SMP oli presidentinvaalin valitsijamieskokousvaiheessa antanut tukensa Koivistolle, ja näin puolue onnistui lisäämään kannatustaan niiden äänestäjien keskuudessa, jotka olivat olleet tyytymättömiä presidentti Kekkosen hallitsemistapaan. SMP oli menestyksellisesti hyödyntänyt Kekkos-kritiikkiä jo vuoden 1979 eduskuntavaaleissa nimittämällä 1970-luvun hallitsemistapaa ruoskaparlamentarismiksi. Vuoden 1983 vaaleissa SMP sai uusia tukijoita monien eri puolueiden entisistä kannattajista. Sen lisäksi se sai paljon lisäkannatusta edellisissä eduskuntavaaleissa nukkuneilta kansalaisilta luvun alun voitoista poiketen SMP sai nyt paljon kannatusta myös Etelä-Suomen asutustaajamista, erityisesti työläiskannatusta kaupunkien lähiöistä 118. Uutena ryhmittymänä eduskuntaan nousi kaksi valitsijayhdistysten listoilta valittua kansanedustajaa, jotka eduskunnassa muodostivat vihreiden eduskuntaryhmän. Moniin Länsi-Euroopan maihin oli 1970-luvulla perustettu luonnonsuojeluarvoja korostavia vihreitä tai ekologisia puolueita. Sveitsin vihreä puolue oli saanut liittopäiville yhden kansanedustajan vuoden 1979 vaaleissa, Belgian parlamenttiin taas oli vuonna 1981 valittu neljä vihreän puolueen kansanedustajaa. Vain pari viikkoa ennen Suomen vuoden 1983 eduskuntavaaleja Saksan liittotasavallan vihreät saivat maansa liittopäivävaaleissa 28 kansanedustajan paikkaa. SKDL koki vaaleissa kirvelevän tappion. Se sai vain 13,5 prosenttia äänistä ja 26 kansanedustajaa. Osa SKP:n puolueriitoihin kyllästyneistä äänestäjistä jätti kokonaan äänestämättä. Koivisto-ilmiön aallonharjalla osa SKDL:n entisistä kannattajista äänesti nyt SDP:tä, osa puolestaan osoitti tyytymättömyytensä äänestämällä SMP:tä luvun alkupuolella SKP:n osapuoliriita auttoi SKDL:ää saamaan kannattajansa vaaliuurnille, kun riidan kumpikin osapuoli aktivoi kannattajiaan äänestämään luvun lopulta alkaen kiistely ei enää kannustanut äänestäjiä ottamaan kantaa riitaan luvun kuluessa SKDL menetti kykynsä vedota erityisesti nuoriin äänestäjiin. Juuri nuoret SKDL:n potentiaaliset kannattajat antoivat vuoden 1983 vaaleissa tukensa SMP:n ehdokkaille 119. LKP:lle vaalitulos oli katastrofi. Edellisissä eduskuntavaaleissa se oli saanut 3,7 prosenttia hyväksytyistä äänistä ja neljä kansanedustajaa. Keskustapuolueen listoilla liberaalien kansanedustajaehdokkaat saivat yhteensä vain yhden prosenttiyksikön hyväksytyistä äänistä, eikä yksikään heistä tullut valituksi. Enemmistö liberaalien kannattajista vieroksui puolueen liittoa keskustapuolueen kanssa. Osa puolueen entisistä kannattajista antoi nyt tukensa kokoomukselle, osa SDP:lle ja osa jätti kokonaan äänestämättä. Myös kokoomukselle vaalitulos oli pettymys. Vaikka puolueen kannatus jonkin verran kasvoi, sen eduskuntaryhmä pieneni kolmen edustajanpaikan verran, kun puolueella oli useissa vaalipiireissä epäonnea vaalipiirin viimeistä paikkaa koskevassa jaossa. Kun kokoomuksen kannatus kuitenkin oli vaalista toiseen kasvanut, eduskunta valitsi puhemiehekseen kokoomuksen Erkki Pystysen. Hän oli ensimmäinen kokoomuslainen puhemies yli viiteenkymmeneen vuoteen. Myös kokoomuksen osallistumista hallitukseen tunnusteltiin, mutta punamultapuolueet ottivat mieluummin hallitukseen vaaleissa kannatuksensa lähes kaksinkertaistaneen SMP:n. Vaalikampanjassaan SMP oli vaatinut itselleen työvoimaministerin paikkaa ja väittänyt, että työttömyys voitaisiin poistaa kolmessa kuukaudessa. SMP sai vastata huutoonsa, kun sen puoluesihteeri Urpo Leppänen nimitettiin työvoimaministeriksi. Sorsan neljän puolueen enemmistöhallitus istui koko vaalikauden. Sellaiseen saavutukseen oli aikaisemmin pystynyt vain Kivimäen hallitus. Suomi oli siirtymässä vakaan parlamentarismin kauteen, jolla hallitukset yleensä istuivat koko vaalikauden. 260 eduskuntavaalit n

89 Ta uluk k o 26. KESKEISET ASIAKYSYMYKSET EDUSKUNTAVAALEISSA Vaali Vaalipäivät Keskeiset asiakysymykset Takana porvarillisten enemmistöhallitusten kausi Erilaiset yhteiskunnalliset uudistusohjelmat näkyvästi esillä vaalikampanjassa Kulttuuriradikalismin ilmapiiri SDP:n puolueriita päättymässä Reformistinen suuntaus vahvistui SKP:ssä. Protestivaalit Nordek-sopimus Politiikan vasemmistolainen ilmapiiri, Reporadio Maaseudun autioituminen 20 vuotta täyttäneet saivat äänioikeuden. Maatalousvaalit * Karjalaisen II hallitus hajosi sisäisiin erimielisyyksiin. Presidentti hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit. Vaalien aikana Auran II virkamieshallitus Öljykriisivaalit * Vuoden 1973 öljykriisin synnyttämä talouslama Presidentti Kekkosen toimikauden jatkamisesta syntynyt poliittinen kuohunta 18 vuotta täyttäneet saivat äänioikeuden. Sorsan hallitus hajosi sisäisiin erimielisyyksiin. Presidentti hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit. Vaalien aikana Liinamaan virkamieshallitus Konsensusvaalit Öljykriisin jälkeinen talouspolitiikan linja SMP:n kritiikki vanhojen puolueiden nöyristelystä vuoden 1978 presidentinvaaleissa Vaalien aikana laajapohjainen Sorsan II hallitus Kansanrintamavaalit Koivisto-ilmiövaalit Presidentin vaihtumisen jälkeinen jatkuvuutta ja muutosta pohdiskeleva ilmapiiri SDP ratsasti Koiviston suosion aallonharjalla. Vakaan parlamentarismin kausi Punamullan iltaruskovaalit 1987 Vaikka Sorsan neljäs hallitus istui koko vaalikauden, sen sisäinen yhteistyökyky oli heikko. Punamultayhteistyöllä vuosikymmenien mittaan rakennettu suomalainen hyvinvointivaltio oli tullut kypsään vaiheeseen. Sosiaalidemokraatit ja keskustapuolue eivät enää entiseen tapaan voineet hyötyä keskinäisestä yhteistyöstä jakamalla uusia etuuksia kummankin puolueen kannattajille. Bruttoveroaste kiristyi vaalikauden aikana 33 prosentista 38 prosenttiin, mistä tuli herkullinen vaaliase kokoomukselle. 120 Vaalikauden aikana niin SDP kuin keskustapuolue alkoi katsella itselleen uutta kumppania. Vuonna 1986 pääministeri Sorsa selitti, ettei kokoomus enää ollut oikeistopuolue vaan suuntautui keskustaan. Hänen mielestään hallituksen ovet lonk- n Eduskuntavaalit

90 suivat kokoomukselle. Keskustapuolue ei tietenkään voinut toimettomana seurata tällaista puhetta. Joulukuussa 1986 puolueen puheenjohtaja Väyrynen sai kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suomisen ja RKP:n puheenjohtaja Christoffer Taxellin allekirjoittamaan sopimuksen vaalien jälkeisestä yhteistyöstä: mikäli mainitut kolme puoluetta saisivat eduskuntavaaleissa vähintään sata paikkaa, ne suostuisivat vain sellaisiin hallitusratkaisuihin, joissa kaikki kolme puoluetta olisivat mukana. Julkisuuteen tämä niin sanottu kassakaappisopimus tuli vasta eduskuntavaalien jälkeen. Vaalitaistelussa porvarilliset puolueet puhuivat uudesta kansanrintamasta. Sillä tarkoitettiin porvarillisten puolueiden ja sosiaalidemokraattien yhteistyötä. Ajatuksena oli, että jos sosiaalidemokraatit kieltäytyisivät tällaisesta yhteistyöstä, porvarilliset puolueet muodostaisivat maahan porvarillisen enemmistöhallituksen. SKP:n puolueriita oli kiristynyt äärimmilleen. Vuosina vähemmistön hallussa olevat puoluejärjestöt erotettiin SKP:stä. Näitä toimenpiteitä vastustaneet kansanedustajat puolestaan erotettiin SKDL:n eduskuntaryhmästä. SKP:stä erotetut pitivät erottamisiaan laittomina ja haastoivat puolueen oikeuteen. Vaaleja varten vähemmistö perusti Demokraattisen vaihtoehdon (Deva). Se rekisteröitiin puoluerekisteriin kesällä Vaaliohjelmassaan Deva kritikoi voimakkaasti konsensuspolitiikkana tunnettua hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen yhteistyötä, joka sen mukaan ilmensi hallituksen ja suuren rahan pyhää liittoa. SMP puolestaan piti vaaleissa korkeaa profiilia ja vaati köyhyyden poistamista. Vihreän liikkeen piirissä käytiin vaalikaudella vilkasta keskustelua siitä, tulisiko liikkeen organisoitua aikaisempaa kiinteämmin. Osa vihreän liikkeen kannattajista piti aikaisempaa kiinteämpää organisoitumista tarpeellisena, osa taas vastusti sitä arvellen organisoitumisen lisäävän toiminnan harvainvaltaisuutta ja heikentävän kansalaisliikkeen spontaania toimintaa. Vuoden 1987 eduskuntavaalien yhteydessä perustettiin kuitenkin Vihreä liitto useiden eri järjestöjen kattojärjestöksi. Liittoa ei kuitenkaan vielä siinä vaiheessa rekisteröity poliittiseksi puolueeksi. Niinpä vihreiden ehdokaslistat vielä vuoden 1987 vaaleissa olivat valitsijayhdistysten asettamia luvun suotuisa talouskehitys kannusti puolueita lupaamaan kansalaisille runsaasti erilaisia etuuksia. Kokoomuskin innostui lupaamaan valtion varoilla rahoitettavia etuuksia rohkeammin kuin koskaan ennen. Vaalikampanjan aikana syntyikin hillitön kilpalaulanta, kun punamultapuolueet entiseen tapaan yrittivät kokoomusta avokätisemmin luvata kansalaisille uusia etuuksia. Vaalikampanjan aikana puolue toisensa jälkeen nosti lapsilisiin esittämiään korotuslupauksia kuin huutokaupassa konsanaan. Puolueiden suurista lupauksista huolimatta tai ehkä juuri niiden lupausten samankaltaisuuden takia äänestysaktiivisuus pieneni melkein viidellä prosenttiyksiköllä. Vaaliosanotto laski nyt samalle tasolle kuin jolla se oli ollut 1950-luvulla. Vuoden 1987 vaaleista alkoi äänestysaktiivisuuden laskeva kehityssuunta, joka sitten jatkui kaikissa 1990-luvun eduskuntavaaleissa. Miesten äänestysaktiivisuus pieneni enemmän kuin naisten, ja naiset äänestivät nyt ensimmäisen kerran eduskuntavaalien historiassa miehiä aktiivisemmin. Nuoret naiset olivat jo vuosien 1979 ja 1983 eduskuntavaaleissa äänestäneet nuoria miehiä aktiivisemmin. Vuoden 1987 vaaleista alkaen naiset ovat kaikissa eduskuntavaaleissa äänestäneet miehiä aktiivisemmin ja sukupuolten välinen ero äänestysaktiivisuudessa on vaalista toiseen kasvanut. Jo neljännen kerran peräkkäin kokoomus lisäsi vaaleissa kannatustaan. Se sai eduskuntaan 53 kansanedustajaa, mikä oli vain 3 vähemmän kuin eduskunnan suurimman puolueen aseman säilyttäneellä SDP:llä. Puolue sai jonkin verran lisäkannatusta sekä muita porvarillisia puolueita että SDP:tä edellisissä 262 eduskuntavaalit n

91 vaaleissa kannattaneilta äänestäjiltä. Kokoomuksella oli vuoden 1987 vaaleissa myös poikkeuksellisen hyvä onni vaalipiirien viimeisten paikkojen jaossa. Vuoden 1983 vaaleissa puolue oli saanut 22 prosenttia äänistä ja 22 prosenttia edustajanpaikoista. Nyt se sai 23 prosentin ääniosuudella 26,5 prosenttia paikoista. Sosiaalidemokraatit kadottivat edellisissä vaaleissa saamansa Koivisto-lisän, ja puolue menetti vähän yli ääntä. SDP:n tappioista hyötyivät lähinnä vihreä liitto ja kokoomus. Kumpikin puolue sai lisäkannatusta SDP:tä edellisissä vaaleissa tukeneilta äänestäjiltä. Noin puolet SDP:n hylänneistä äänestäjistä jätti kuitenkin kokonaan äänestämättä. Äänten menetyksistä huolimatta SDP menestyi hyvin vaalipiirien viimeisten paikkojen jaossa ja menetti vain yhden edustajanpaikan. 24 prosentin ääniosuudella puolue sai 28 prosenttia edustajanpaikoista. SMP:n protestilinja ei nyt tuottanut yhtä hyvää tulosta kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Puolue oli koko vaalikauden istunut hallituksessa ja hoitanut työvoimaministerin tehtävää. Herrojen haukkuminen vaalikampanjassa ei enää ollut yhtä uskottavaa kuin aikaisemmin, kun puolue nyt itse kantoi hallituksessa vastuuta maan asioiden hoidosta. Se menettikin kannatustaan varsinkin nukkuvien puolueelle, minkä lisäksi lähinnä kokoomus ja keskustapuolue hyötyivät SMP:n tappioista. SDP ja keskustapuolue olivat vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen tehneet omalta kannaltaan edullisen tilannearvion, kun ne olivat olettaneet populistisen protestipuolueen kannatuksen kasvun taittuvan, mikäli se otettaisiin hallitukseen kantamaan vastuuta maan poliittisesta päätöksenteosta. SKDL ja Deva saivat yhteensä lähes yhtä paljon ääniä kuin SKDL sai edellisissä vaaleissa yksinään. Kommunistien ehdokkaiden jakaantuminen kahden eri puolueen listoille vaikutti kuitenkin paikkajakoon. SKDL:n kansanedustajien määrä väheni kymmenellä edellisiin vaaleihin verrattuna Devan saadessa neljä paikkaa. SKDL:n ja Devan yhteenlaskettu paikkamäärä väheni siis kuudella edelliseen vaalikauteen verrattuna. Useimmissa toisen maailmansodan jälkeisissä eduskuntavaaleissa SKDL:n saama osuus kansanedustajan paikoista oli kutakuinkin yhtä suuri tai vähän suurempi kuin sen saama osuus äänistä. Nyt SKDL:n ja Devan yhteenlaskettu osuus edustajanpaikoista jäi 3,6 prosenttiyksikköä pienemmäksi kuin niiden osuus äänistä. Kokoomuksen ja keskustapuolueen tavoitteena oli muodostaa vaalien jälkeen Paavo Väyrysen johtama porvarillinen enemmistöhallitus. Puolueet tekivät kuitenkin virheen siinä, että ne eivät heti vaalien jälkeisellä presidentinkierroksella ilmoittaneet haluavansa perustaa maahan porvarillisen enemmistöhallituksen. Se jätti presidentti Koivistolle toimintatilaa järjestellä manuaalisella ohjauksella asioita toiseen suuntaan, ja runsas kuukausi eduskuntavaalien jälkeen maahan nimitettiin pankinjohtaja Harri Holkerin muodostama sinipunahallitus, jossa oli ministereitä kokoomuksesta, SDP:stä, RKP:stä ja SMP:stä. Edellisen vaalikauden tapaan hallitus istui nytkin koko vaalikauden. SMP tosin jätti hallituksen kesällä Holkerin hallituksen nimittäminen aloitti uuden luvun Suomen hallituspolitiikan historiassa. Maa oli saanut historiansa ensimmäisen enemmistöhallituksen, jossa maalaisliitto/keskustapuolue ei ollut edustettuna. Kun hallituksia oli koottu niin, että ne koostuivat vasemmisto oikeisto-ulottuvuudella toisiaan lähellä olevista puolueista, mitään enemmistöhallitusta ei voitu muodostaa ilman keskustapuoluetta. Sinipunakoalition lisääminen kysymykseen tulevien hallitusvaihtoehtojen joukkoon vähensikin keskustapuolueen valtaa, kun enemmistöhallituksia voitiin nyt muodostaa ilman sen myötävaikutusta. SDP:n kokeman vaalitappion jälkeen puolueen puheenjohtaja Kalevi Sorsa ilmoitti kantavansa henki- n Eduskuntavaalit

92 lökohtaisesti vastuun puolueen huonosta vaalimenestyksestä ja jättävänsä puolueen puheenjohtajan tehtävän. Sorsan ero ennakoi uudenlaista kehitysvaihetta vaalikampanjoissa ja poliittisessa johtajuudessa. Edellisinä vuosikymmeninä puolueiden puheenjohtajilla ei ollut tapana erota puheenjohtajan tehtävästä sen takia, että puolue oli kärsinyt vaalitappion. Nyt tilanne oli muuttumassa. Television aikakaudella puolueiden vaalikampanjoiden vetäminen henkilöityi aikaisempaa näkyvämmin puolueen puheenjohtajaan. Jos vaalit menivät hyvin, puolueen puheenjohtaja saattoi pitää tulosta myös henkilökohtaisena voittonaan. Jos vaalit menivät huonosti, puheenjohtaja sai kantaa vastuun siitäkin. Sorsan eron jälkeen useat muutkin puolueiden puheenjohtajien vaihdokset ovat perustuneet siihen, että puolue on hävinnyt vaalit tai puolueen puheenjohtajan henkilökohtaista imagoa on pidetty muuten sopimattomana. Ta uluk k o 27. ÄÄNESTYSAKTIIVISUUS JA HYLÄTYT ÄÄNET Vuosi Äänestysaktiivisuus, 1 % Miehet Naiset Kaupungit 2 Maaseutu 3 Yhteensä Hylätyt äänet, % äänestäneistä ,2 76,6 75,3 78,3 76,4 0, ,0 73,2 70,9 74,2 72,1 1, ,6 73,1 71,5 72,6 71,9 0, ,8 69,7 67,6 69,4 68,3 1, ,6 71,6 69,5 70,0 69,7 0,9 1 Äänestäneitä Suomessa asuvista Suomen kansalaisista, prosentteina. 2 Kaupungit ja kauppalat. Vuodesta 1979 vuoteen 1995 kaupungit, ja vuodesta 1999 alkaen kaupunkimaiset kunnat. 3 Maalaiskunnat. Vuodesta 1979 vuoteen 1995 muut kunnat, ja vuodesta 1999 alkaen taajaan asutut kunnat ja maaseutumaiset kunnat. 264 eduskuntavaalit n

93 Ta uluk k o 28. ÄÄNESTYSAKTIIVISUUS VAALIPIIREITTÄIN , ÄÄNESTÄNEITÄ SUOMESSA ASUVISTA SUOMEN KANSALAISISTA, PROSENTTEINA Helsinki 74,1 70,6 72,7 70,3 73,9 Uusimaa 75,3 70,7 71,9 68,2 70,9 Turku eteläinen 1 77,4 73,1 74,1 68,8 70,7 Turku pohjoinen 2 78,6 74,4 74,1 69,2 69,6 Ahvenanmaa 52,8 50,8 52,1 54,7 60,3 Häme eteläinen 3 76,3 71,0 71,7 66,5 67,0 Häme pohjoinen 4 76,7 71,9 72,7 68,9 69,8 Kymi 76,5 71,0 70,6 66,7 67,5 Mikkeli 5 74,4 68,7 67,9 64,4 65,4 Pohjois-Karjala 73,6 68,9 69,4 66,6 66,6 Kuopio 6 74,6 69,3 67,2 64,2 65,6 Keski-Suomi 77,3 73,1 71,4 67,5 67,7 Vaasa 81,6 78,6 75,9 73,3 73,5 Oulu 76,1 72,9 70,5 67,4 67,2 Lappi 78,8 76,1 72,1 69,6 69,7 Koko maa 76,4 72,1 71,9 68,3 69,7 1 Vuodesta 1999 alkaen Varsinais-Suomen vaalipiiri. 2 Vuodesta 1999 alkaen Satakunnan vaalipiiri. 3 Vuodesta 1999 alkaen Hämeen vaalipiiri. 4 Vuodesta 1999 alkaen Pirkanmaan vaalipiiri. 5 Vuonna 2003 Etelä-Savon vaalipiiri. 6 Vuonna 2003 Pohjois-Savon vaalipiiri. n Eduskuntavaalit

94 Ta uluk k o 29. PUOLUEIDEN OSUUS ÄÄNISTÄ , PROSENTTEINA. SDP Kesk. Kok. SKDL / SMP / Vihr. RKP Vas. 2 1 PS SKL/ KD Muut 3 Yhteensä ,1 17,6 23,1 13,6 4,0 5,5 6,3 2,6 3, ,1 24,8 19,3 10,1 6,8 5,7 4,8 3,1 3, ,3 19,8 17,9 11,2 6,5 5,3 1,3 3,0 6, ,9 22,4 21,0 10,9 7,3 5,3 1,0 4,2 5, ,5 24,7 18,6 9,9 8,0 4,6 1,6 5,3 1, Vuonna 1987 sisältää Devan saamat äänet. SKDL:n osuus 9,4 prosenttia ja Devan osuus 4,2 prosenttia. 2 RKP:n ääniosuudessa ovat mukana Ålands samling -listan äänet : SEP 1,2; LKP 1,0; POP 0,1; muut 0, : LKP 0,8; NAISP 0,5; SEP 0,4; muut 1, : Nuors. 2,8; VSL 1,0; LKP 0,6; Eko 0,3; NAISP 0,3; muut 1, : Rem. 1,1; Nuors. 1,0; SKP 0,8; KIPU 0,4; muut 1, : MVS 0,4; Lib. 0,3; KIPU 0,2; EKA 0,2; muut 1,7. Ta uluk k o 30. VALITUT KANSANEDUSTAJAT PUOLUEITTAIN SDP Kesk. Kok. SKDL / Vas. 1 Vihr. RKP 2 SMP/ PS SKL / KD Muut 3 Yhteensä Vuonna 1987 sisältää Devan 4 kansanedustajaa. 2 Sisältää Ahvenanmaan maakunnan edustajapaikan : LKP 1 edustaja. 1995: Nuors. 2 edustajaa; Eko 1 edustaja. 1999: Rem. 1 edustaja. 266 eduskuntavaalit n

95 Verenseisautusvaalit 1991 Sekä kokoomuksen että sosiaalidemokraattien kannattajat suhtautuivat aluksi epäluuloisesti Holkerin sinipunahallitukseen. Osa SDP:n kannattajista oli tyytymättömiä siihen, että puolue oli mennyt hallitukseen oikeistopuolueen kanssa. Osa kokoomuksen kannattajista taas oli tyytymättömiä siihen, että puolue porvarillisen yhteistyön sijasta aloitti hallitusyhteistyön sosialistien kanssa. Keskustapuolue, joka 1950-luvulta alkaen oli ollut kaikissa hallituksissa virkamieshallituksia ja Paasion nappulaliigahallitusta lukuun ottamatta, omaksui nopeasti hallituspuolueiden kannatusta kuluttavan oppositiopolitiikan. Vuonna 1988 se muutti nimensä Suomen Keskustaksi. Tällä se tavoitteli imagoa, joka mahdollisimman avarasti vetoaisi vasemmiston ja oikeiston välissä olevaan politiikan keskikenttään. Keskusta kuvasi hallitusta eteläsuomalaisten palkansaajien hallitukseksi, joka oli unohtanut maaseudun ja yrittäjät. Mielipidemittauksissa keskustan kannatus alkoikin nousta, ja vuonna 1989 sen gallup-kannatus oli noussut jo 23 prosenttiin. Puolueen puheenjohtajan vaihdos kesällä 1990 paransi entisestään sen mahdollisuuksia laajentaa kannatustaan. Paavo Väyrysen tilalle puolueen puheenjohtajaksi valitulla Esko Aholla oli televisioaikakauden politiikkaan sopivaa karismaa. Hän oli sujuvapuheinen esiintyjä, jota naistenlehdissä kuvattiin Suomen Kennedyksi. 125 Vasemmistososialistit ja kommunistit yrittivät löytää SDP:n vasemmalta puolelta uutta aatteellista elintilaa. Vuonna 1990 SKDL ja SKP lopettivat toimintansa ja niiden tilalle perustettiin Vasemmistoliitto. Sen ohjelmassa ei ollut minkäänlaisia viittauksia marxilaisuuteen. Ohjelma oli kapitalismikriittinen mutta ei varsinaisesti sosialistinen. Devakaan ei enää osallistunut vuoden 1991 eduskuntavaaleihin. Vihreän liiton sisällä keskustelu vihreän puolueen tarpeellisuudesta jatkui. Puolueen perustamista kannattava linja voitti, ja Vihreä liitto merkittiin puoluerekisteriin kesällä Vuoden 1991 vaaleihin se osallistui ensimmäistä kertaa rekisteröitynä puolueena ja asetti ehdokkaita aikaisempaa enemmän. SMP:lle hallituksessa istuminen oli nyt erityisen karvasta kalkkia. Oppositiossa oleva keskusta pystyi ahdistamaan SMP:tä samaan tapaan kuin SMP oli kukoistuksensa päivinä ahdistellut keskustaa. Mielipidemittauksissa SMP:n kannatus oli vuoteen 1990 mennessä laskenut jo noin kolmen prosentin tasolle. Vuoden 1990 elokuussa SMP jättikin hallituksen, tosin tavallaan vahingossa. Se vastusti hallituksen budjettiriihessä budjetin eläkemenolinjauksia. Muut hallituspuolueet katsoivat, että SMP:n oli erottava hallituksesta. SMP:n ainoa ministeri, liikenneministeri Raimo Vistbacka, suostui kuitenkin eroamaan vasta kun pääministeri Harri Holkeri oli ilmoittanut, että ellei Vistbacka eroaisi, pääministeri ilmoittaisi koko hallituksen eroavan ja tilalle nimitettäisiin uusi hallitus, jossa SMP ei olisi mukana. Keskusta kävi nyt ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin vaalikampanjaa oppositiopuolueena. Se onnistuikin haastamaan väkevästi Holkerin sinipunahallituksen puolueet monilla eri teemoilla. Kun Holkerin hallitus oli halunnut edistää taloudellista rakennemuutosta, keskusta moitti sitä maaseudun unohtamisesta ja Paavo Väyrynen esiintyi vaalikentillä vennamolaisemmin kuin SMP:n puheenjohtajaksi vuonna 1989 noussut kansanedustaja Heikki Riihijärvi. Kun hallituksen toteuttamat työelämän uudistukset suututtivat yrittäjät, keskusta julisti olevansa maan suurin yrittäjäpuolue. Hallituksen toimenpiteet verotuksen keventämiseksi lisäsivät tyytymättömyyttä sekä kokoomuksen että SDP:n kannattajakunnissa. Kokoomuksen kannattajat olivat odottaneet paljon suurempia veronalennuksia. SDP:n kannattajat taas katsoivat veronalennusten suosivan liikaa suurituloisia. Vaalikampanjan aikana kansanedustaja Seppo Kääriäinen ilmoitti, että keskusta voi nousta hallitukseen vain veret seisauttavan vaalivoiton avulla. Sen n Eduskuntavaalit

96 puolue saikin. Keskusta sai vaaleissa melkein ääntä enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Lähes 25 prosentin ääniosuudellaan se sai eduskuntaan 55 kansanedustajaa ja nousi näin eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. Vain kaksi kertaa aikaisemmin ( ja ) koko yksikamarisen eduskunnan historiassa maalaisliitto/keskusta oli ollut suurin puolue eduskunnassa. Etelä-Suomen asutuskeskuksissa keskusta menestyi nyt paremmin kuin koskaan ennen. Puolue sai uusia kannattajia lähes kaikkien muiden puolueiden entisiltä kannattajilta. Keskustan ohella vihreä liitto ja SKL paransivat vaaleissa asemiaan. Vihreiden eduskuntaryhmän koko kasvoi neljästä kymmeneen, SKL:n viidestä kahdeksaan. SKL:llä oli monissa vaalipiireissä puolueelle edullisia vaaliliittoja, joiden seurauksena se sai kolmen prosentin ääniosuudella neljä prosenttia kansanedustajan paikoista. Holkerin hallituksen suurten puolueiden, kokoomuksen ja SDP:n, kannatus laski. SDP menetti toistamiseen lähes kannattajaa ja sai eduskuntaan vain 48 kansanedustajaa. Vuoden 1987 vaalien tapaan SDP menetti nytkin kannattajia kaikkein eniten nukkuvien puolueelle, jonkin verran myös veret seisauttaneen vaalivoiton saaneelle keskustalle. Kokoomuksen kannatus pieneni melkein äänellä, ja 40 kansanedustajallaan se jäi taas eduskunnan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Myös kokoomus menetti suhteellisesti eniten kannatusta nukkuvien puolueelle, minkä lisäksi sekä vihreä liitto että keskusta menestyivät vaaleissa kokoomuksen kustannuksella. Vaaleissa ensimmäistä kertaa mukana ollut vasemmistoliitto sai 10,1 prosenttia hyväksytyistä äänistä. Se oli 3,5 prosenttiyksikköä vähemmän kuin SKDL:n ja Devan yhteenlaskettu äänimäärä edellisissä eduskuntavaaleissa. Joukko vakaumuksellisia kommunisteja tunsi vasemmistoliiton itselleen aatteellisesti vieraaksi eikä äänestänyt vaaleissa lainkaan. SKDL:n entisistä äänestäjistä osa kannatti nyt oppositiossa kannatustaan kasvattanutta keskustaa, osa sosiaalidemokraatteja ja pieni osa vihreitä. Paikkojen jaossa vasemmistoliitto kuitenkin menestyi verraten hyvin. Puolue sai eduskuntaan 19 kansanedustajaa. Se oli vain yhden kansanedustajan paikan verran vähemmän kuin SKDL:n ja Devan kansanedustajien yhteismäärä edellisellä vaalikaudella. Heti vaalien jälkeen SDP:n puheenjohtaja Pertti Paasio ilmoitti puolueensa jäävän vapaaehtoisesti oppositioon kokoamaan rivejään ja kasvattamaan kannatustaan. Näytti selvältä, että maahan pitkästä aikaa nimitettäisiin porvarillinen enemmistöhallitus. Eduskunnan puhemieheksi valittu keskustan puheenjohtaja Esko Aho sai presidentiltä tehtäväkseen muodostaa hallituksen. Neljä vuotta aikaisemmin presidentti ei ollut antanut eduskunnan puhemieheksi valitulle Ilkka Suomiselle edes tunnustelutehtävää. Ahon muodostama neljän puolueen porvarillinen enemmistöhallitus joutui alusta pitäen sopeutumaan nopeasti muuttuviin tilanteisiin niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin. Suomen talous ajautui ennennäkemättömän syvään ja pitkään lamaan. Vuosina kansantuote pieneni yhteensä yli 10 prosenttia. Työttömien määrä lisääntyi :sta :een. Valtion menot lisääntyivät ja tulot vähenivät luvun lopulla alkanut Itä-Euroopan sosialististen järjestelmien murros eteni 1990-luvun alussa hurjaa vauhtia. Saksat olivat yhdistyneet jo vuonna Vuoden 1991 lopussa Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja jakaantui moniksi eri valtioiksi. Itä-Euroopan sosialistiset maat alkoivat nopeasti uudistua markkinatalouteen perustuviksi yhteiskunniksi. Lamavaalit 1995 Kesällä 1991 Ruotsi päätti hakea Euroopan yhteisöjen jäsenyyttä. Suomi seurasi perässä ja päätti keväällä 1992 hakea EY:n jäsenyyttä, vaikka vuoden 1991 vaalikampanjassa oli varauduttu vain Suomen jäse- 268 eduskuntavaalit n

97 Markku Niskanen Esko Aho saapuu eduskuntavaalien voittajana keskustan puoluetoimistoon 17. maaliskuuta Suomen Kuvapalvelu. nyyteen EY- ja Efta-maiden yhteistoimintaorganisaatioksi suunnitellussa Euroopan talousalueessa (Eta). Suomi ehti olla Etan jäsen vain vuoden Vuoden 1995 alussa, jo runsaat pari kuukautta ennen vuoden 1995 eduskuntavaaleja, Suomi liittyi Euroopan unionin (EU) jäseneksi. Lokakuussa 1994 EY-jäsenyyssopimuksen hyväksymisestä järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys, ja marraskuussa eduskunta ratifioi jäsenyyssopimuksen äänin SMP:n ja kristillisen liiton ryhmät äänestivät jäsenyyttä vastaan. Keskustan ja vasemmistoliiton ryhmät hajosivat äänestyksessä jäsenyyden kannattajiin ja vastustajiin. 126 Vaikka kansainvälinen tilanne oli murrosvaiheessa, vuoden 1995 eduskuntavaaleista tuli ennen muuta lamavaalit. Taloudellisen laman seurauksena valtion menot lisääntyivät ja tulot vähenivät koko vaalikauden ajan. Hillitäkseen valtion velan kasvua hallitus teki päätöksiä monien valtion maksamien taloudellisten etuuksien pienentämisestä. Työttömyyden kasvu ja sosiaalietuuksiin kohdistetut leikkaukset lisäsivät kansalaisten tyytymättömyyttä. Puolueiden ajankohtaistutkimuksissa kansalaisten tyytyväisyyttä hallituksen toimintaan on vuosittain tai lähes vuosittain mitattu 1970-luvun alkupuolelta alkaen luvun lopulta 1980-luvun lopulle asti hallituksen toimintaan tyytyväisiä kansalaisia oli puolueiden ajankohtaistutkimuksissa enemmän kuin hallituksen toimintaan tyytymättömiä. Talouslaman seuraukse- n Eduskuntavaalit

98 Sari Gustafsson Sauli Niinistö Kolmen sepän patsaalla 18. maaliskuuta 1995, päivää ennen eduskuntavaaleja. Lehtikuva. na tilanne muuttui. Jo Holkerin hallituksen viimeisen vuoden aikana kansalaisten tyytymättömyys hallituksen toimintaan kasvoi ja hallituksen toimintaan tyytymättömiä oli enemmän kuin tyytyväisiä. Ahon hallituksen toimikaudella hallituksen toimintaan tyytymättömiä oli kaikissa mielipidemittauksissa enemmän kuin tyytyväisiä. Vaaliohjelmissaan kaikki puolueet kantoivat huolta työttömyydestä ja esittivät toimenpiteitä työllisyyden parantamiseksi. SDP moitti Ahon hallitusta valtiontalouden säästöjen suuntaamisesta vääriin kohteisiin. Vaaliohjelmassaan se lupasi alentaa työttömyyden alle puoleen vuoden 1995 alun tasosta. Porvarilliset puolueet korostivat vasemmistopuolueita enemmän yrittäjyyden merkitystä uusien työpaikkojen luomisessa. Äänestysaktiivisuus pysyi melkein samalla tasolla kuin edellisissä eduskuntavaaleissakin, mutta se oli vuoden 1991 vaalien tapaan kuitenkin jo yli 10 prosenttiyksikköä pienempi kuin ja 1970-lukujen eduskuntavaaleissa. Edellisten eduskuntavaalien tapaan suurin oppositiopuolue, tällä kertaa SDP, lisäsi vaaleissa eniten kannatustaan. SDP sai noin ääntä enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Se sai 28,3 prosenttia hyväksytyistä äänistä ja nousi 63 kansanedustajallaan taas eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. Ensimmäisen kerran toisen maailmansodan jälkeisenä aikana puolue sai nyt yli 28 prosenttia äänistä ja yli 60 kansanedustajaa. SDP sai vaaleissa lisäkannatusta sekä kokoomuksen että keskustan kustannuksella. Puolue sai runsaasti 270 eduskuntavaalit n

99 uusia ääniä sellaisilta entisiltä kannattajiltaan, jotka vuosien 1987 ja 1991 eduskuntavaaleissa eivät olleet äänestäneet lainkaan. Kaikki hallituspuolueet (Kesk., Kok. ja RKP) menettivät vaaleissa kannatustaan, mutta eniten suosiotaan kadotti pääministerin puolue keskusta. Se menetti vaaleissa suurimman osan edellisissä eduskuntavaaleissa saamastaan kannatuksen lisäyksestä, ja sen eduskuntaryhmä pieneni 55:stä 44:ään. Keskustan kannattajia siirtyi kaikkein eniten nukkuvien puolueelle ja toiseksi eniten SDP:lle. Etelän kaupungeissa ja asutustaajamissa keskusta menetti kokoomukselle suurimman osan siitä kannatuksesta, jonka se oli vuoden 1991 vaaleissa kokoomukselta voittanut. Vaaleja edeltävänä vuonna tehty EU-ratkaisu näkyi vahvasti keskustan vaalituloksessa. Useimmat eduskunnasta pudonneet keskustan kansanedustajat olivat syksyn 1994 eduskuntakäsittelyssä äänestäneet EU-jäsenyyden puolesta. Vuoden 1995 vaaleissa eduskuntaan nousi kahden uuden puolueen edustajia. Vuoden 1994 lopulla puoluerekisteriin merkitty Nuorsuomalainen puolue sai eduskuntaan kaksi kansanedustajaa, yhden Helsingin vaalipiiristä ja toisen Uudeltamaalta. Suuri osa nuorsuomalaisten kannattajista oli kokoomuksen entisiä kannattajia. Hämeen läänin pohjoisesta vaalipiiristä eduskuntaan nousi Pertti Veltto Virtanen ekologisen puolueen ehdokkaana. Ekologinen puolue oli Hämeen pohjoisessa vaalipiirissä vaaliliitossa SKL:n kanssa. Vaaliliiton sisäisen äänten jakautuman seurauksena SKL menetti vaalipiirissä kansanedustajan paikkansa ekologisen puolueen Virtaselle. SMP:lle vuoden 1995 vaalit olivat katastrofi. Vaikka puolue oli jäänyt pois hallituksesta jo syksyllä 1990, sen kannatus ei sen jälkeen enää oppositiossakaan alkanut kasvaa. Vuoden 1995 vaaleissa puolue sai vain 1,3 prosenttia hyväksytyistä äänistä, ja sen eduskuntaryhmän koko pieneni seitsemästä yhteen. Raimo Vistbacka uusi kansanedustajan paikkansa ja jäi eduskuntaan SMP:n viimeisenä mohikaanina. Kansanedustajien lukumäärään sidottujen puoluetukirahojen huvetessa puolue ei kuitenkaan selviytynyt vaaliveloistaan ja ajautui konkurssiin jo muutama kuukausi eduskuntavaalien jälkeen. Sen tilalle perustettiin syksyllä 1995 Perussuomalaiset. Se oli nimellisesti uusi puolue, mutta asiallisesti jatkoi SMP:n toimintaa. Vuoden 1991 vaalien tapaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja sai nytkin tehtäväkseen hallituksen muodostamisen. SDP:n puheenjohtajan Paavo Lipposen johtamasta hallituksesta tuli poikkeuksellisen laajapohjainen. Hallituksessa oli mukana viisi puoluetta (Vas., SDP, Vihr., RKP ja Kok.), sen poliittinen skaala ulottui vasemmistosta oikeistoon ja siihen kuuluvilla puolueilla oli eduskunnassa yhteensä 145 kansanedustajaa. Suomesta tuli ensimmäinen Länsi-Euroopan maa, jossa vihreä puolue nousi hallitukseen. Poikkeuksellista kansainvälisesti katsottuna oli Paavo Lipponen johdatti sosiaalidemokraatit vaalivoittoon 1995 ja Lehtikuva. Marja Airio n Eduskuntavaalit

100 myös hallituksen laaja jänneväli vasemmisto oikeistoulottuvuudella. Laajapohjaisen hallituksen muodostamisen logiikka liittyi taloudelliseen lamaan. Lama-ajan olosuhteissa hallitus joutui tekemään monia päätöksiä, jotka lisäsivät yhden tai toisen väestöryhmän tyytymättömyyttä hallituksen toimintaan. Kun hallitus oli laajapohjainen, oppositiossa oli vain vähän puolueita, joille hallituspuolueet saattaisivat menettää kannatustaan epäsuosittujen päätösten seurauksena. SDP:lle oli tärkeää, ettei vasemmistoliitto jäänyt oppositioon hankkimaan lisäkannatusta tyytymättömiltä vasemmistolaisilta äänestäjiltä. Vihreä liitto oli vuoden 1991 vaaleissa saanut uutta kannatusta niin vasemmistoliittoa, SDP:tä, RKP:tä kuin kokoomusta aikaisemmin äänestäneiltä kansalaisilta. Nyt vihreä liitto tuli hallitukseen juuri niiden puolueiden kanssa, joiden kannatusta se oli aikaisemmin verottanut. Hyvinvointipalvelu- ja työreformivaalit 1999 Laaja hallituspohja laimensi vuoden 1999 eduskuntavaalien kampanjoinnin jännitteitä. Hallituksessa olleet viisi puoluetta eivät kovin rohkeasti haastaneet toisiaan. Mielipidemittausten mukaan kansalaiset pitivät työttömyyden vähentämistä edelleen yhtenä politiikan tärkeimmistä tavoitteista. Kun laman selkä oli taitettu, suuri osa äänestäjäkunnasta odotti lisäksi kahdella edellisellä vaalikaudella tehtyjen valtiontalouden menojen supistusten sijasta julkisten palveluiden laadun ja riittävyyden turvaamista. Puolueet seurailivat äänestäjien odotuksia ja lupailivat äänestäjille julkisten palveluiden ja tulonsiirtojen leikkausten sijasta valoisampia tulevaisuudennäkymiä. Puolueet esittivät erilaisia julkisten palveluiden tason ja määrän turvaamiseen liittyviä tavoitteita. Ne halusivat vähentää maltillisesti 1990-luvulla paisunutta valtion velkaa. 127 Vaalikampanjan alkaessa keskusta haastoi hallituspuolueet omalla työreformiohjelmallaan. Puolueen mielestä yrityksille olisi annettava mahdollisuus sopia työntekijöidensä työehdoista paikallisesti. Valtakunnan tasolla sovittaviksi jäisivät vain työterveyspalvelut, työsuojelu ja alakohtainen minimipalkka. Vasemmistopuolueet ja palkansaajajärjestöt leimasivat keskustan ohjelman palkansaajien asemaa heikentäväksi uusliberalismiksi. Kun sekä SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen että kokoomuksen puheenjohtaja Sauli Niinistö tunnustivat yhteisen uskonsa hallituksen harjoittaman konsensuspolitiikan tarpeellisuuteen, osa keskustan kansanedustajaehdokkaista alkoi ottaa etäisyyttä työreformiohjelmaan ja keskustan edellytykset haastaa hallituspuolueet työmarkkinapolitiikan teemoilla jonkin verran heikkenivät. Hyvinvointipalveluiden tarjontaa koskevissa kysymyksissä keskustan ohjelma oli tällä kertaa useimpien puolueiden ohjelmia avokätisempi. Kolmen suurimman puolueen kannatuslukemat olivat vaalikampanjan loppuvaiheen mielipidemittauksissa niin lähellä toisiaan, että millä tahansa niistä näytti olevan mahdollisuuksia nousta eduskunnan suurimmaksi puolueeksi ja yhtä lailla riski jäädä eduskunnan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Työreformia koskevista erimielisyyksistä huolimatta vaalikampanjan yleisilme oli vaisu. Niinpä kotimaassa asuvien äänestysaktiivisuus jäi 68,3 prosentin tasolle. Se oli vähemmän kuin koskaan aikaisemmin toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, ja äänestysaktiivisuus olikin taantunut 1930-luvun tasolle. Miesten äänestysaktiivisuus laski enemmän kuin naisten ja jäi jo melkein kolme prosenttiyksikköä naisten äänestysaktiivisuutta pienemmäksi. Vuosien 1991 ja 1995 eduskuntavaaleissa suurin oppositiopuolue lisäsi kannatustaan enemmän kuin mikään muu puolue. Vuoden 1999 vaaleissa keskusta kyllä lisäsi kannatustaan, mutta vielä keskustaakin enemmän äänimääräänsä kasvatti hallituksessa istunut kokoomus. Kokoomuksen puheenjohtaja Niinistö oli puolueensa puheenjohtajana ja valtiovarainministerinä hankkinut itselleen karismaa, jonka seuraukse- 272 eduskuntavaalit n

101 na puolueen kannatus kasvoi hallitusvastuun kantamisesta huolimatta. Kaikkein eniten kokoomus voitti kannatusta nuorsuomalaisilta, jotka eivät enää saaneet eduskuntaan ainuttakaan kansanedustajaa. Lisäksi kokoomus voitti kannatusta muun muassa SDP:ltä ja vihreiltä. Kokoomuksen eduskuntaryhmä kasvoi seitsemän kansanedustajan verran. Vuosien 1979 ja 1987 eduskuntavaalien tapaan kokoomus menestyi hyvin eri vaalipiirien viimeisten paikkojen jaossa. 21 prosentin ääniosuudella se sai 23 prosenttia edustajanpaikoista. Keskustan saama osuus äänistä nousi 2,6 prosenttiyksikköä, ja sen eduskuntaryhmä kasvoi neljän kansanedustajan verran. Keskusta voitti uutta kannatusta lähinnä kokoomuksen ja SDP:n entisiltä kannattajilta. SDP menetti suurimman osan vuoden 1995 vaaleissa saamastaan kannatuksen lisäyksestä. Sen osuus hyväksytyistä äänistä pieneni 5,4 prosenttiyksiköllä ja eduskuntaryhmä 12 kansanedustajan verran. Vuosien 1987 ja 1991 vaalien tapaan suuri osa SDP:n menettämistä kannattajista jätti kokonaan äänestämättä. Lisäksi puolue menetti kannatusta monille eri puolueille, eniten kokoomukselle, keskustalle ja vihreille. Vaikka SDP:n kannatus laski, se säilytti asemansa eduskunnan suurimpana puolueena. Paavo Lipposen johtama sateenkaarikoalitio jatkoi yhteistyötä, ja Lipposen toinen hallitus nimitettiin vajaat neljä viikkoa eduskuntavaalien jälkeen. Pääministerivaalit 2003 Vuoden 1991 eduskuntavaaleista alkaen suurimman puolueen puheenjohtaja oli aina vaalien jälkeen muodostanut hallituksen. 128 Tämän kehityksen seurauksena suurimpien puolueiden vaalikampanjoista on tullut myös kilpailuja vaalien jälkeisen hallituksen pääministerin paikasta. Suuret puolueet ovat alkaneet markkinoida omia puheenjohtajiaan varteenotettavina pääministeriehdokkaina. Pääministerikysymyksen nousu keskeiseksi asiaksi eduskuntavaaleissa ei ole vain suomalainen ilmiö. Kun puolueiden väliset ohjelmalliset erot ovat pienentyneet ja puoluejohtajien asema televisioaikakauden vaalikampanjoissa on korostunut, parlamenttivaalit ovat monissa Länsi-Euroopan maissa muuttuneet pääministerivaaleiksi, joissa osa kansalaisista ottaa äänellään kantaa siihen, minkä puolueen puheenjohtajan he toivovat nousevan pääministeriksi 129. Suomessa pääministerikysymyksen näkyvyys vaalikampanjassa korostui entisestään perustuslain uudistuksen seurauksena. Vuoden 2003 eduskuntavaalit olivat ensimmäiset vaalit vuonna 2000 voimaan tulleen uuden perustuslain aikana. Uusi perustuslaki muutti valtiollisten laitosten välistä vallanjakoa. Se lisäsi eduskunnan ja hallituksen valtaoikeuksia ja vähensi presidentin valtaoikeuksia. Uusi perustuslaki vaikutti myös vaaliasetelmiin. Perustuslain 61 pykälän mukaan eduskunta valitsee pääministerin, jonka tasavallan presidentti sitten nimittää tehtävään. Tämä korosti entisestään pääministerikysymyksen näkyvyyttä eduskuntavaalikampanjassa. Etenkin SDP:lle pääministerikampanjointi sopi hyvin, sillä sekä kokoomuksella että keskustalla oli uudet puheenjohtajat. Ville Itälä ja Anneli Jäätteenmäki johtivat ensimmäistä kertaa puolueidensa puheenjohtajina eduskuntavaalikampanjoita. SDP sen sijaan saattoi markkinoida puheenjohtajaansa poliitikkona, jolla oli jo kahdeksan vuoden kokemus maan hallituksen johtamisesta. SDP markkinoi vaalikampanjassaan Lipposta valtiomiehenä, johon äänestäjät yli puoluerajojen voivat luottaa. Vaaliohjelmissaan kaikki puolueet sitoutuivat omiin perinteisiinsä sopivin painotuksin suomalaisen hyvinvointivaltion turvaamiseen. Kokoomus korosti muita puolueita enemmän julkisten palveluiden kustannuspuolta ja vaati sekä kustannusten kurissa pitämistä että verotuksen tason laskemista. Suomen Kristillinen Liitto (SKL) oli kesällä 2001 pitämässään puoluekokouksessa uudistanut ilmettään vaihtamalla puolueen nimen Suomen Kristillisdemokraateiksi (KD). n Eduskuntavaalit

102 Syksyllä 2002 tehdyissä mielipidemittauksissa SDP:n ja keskustan kannatusluvut olivat lähes tasoissa. Kummallekin mitattiin prosentin kannatustasoa. Vuoden 1999 vaaleissa 21 prosentin kannatuksen saaneen kokoomuksen kannatus sen sijaan näytti mielipidemittauksissa olevan laskusuunnassa. Vuoden 2003 vaalien vaalikampanjan Hannu Lindroos aikana tehdyissä mielipidemittauksissa puolueen kannatus vaihteli 18 ja 19 prosenttiyksikön välillä. Kilpailu suurimman puolueen asemasta jäsentyi vaalikampanjan lopulla SDP:n ja keskustan väliseksi taisteluksi. Samalla se pelkistyi tiedotusvälinejulkisuudessa kilpailuksi siitä, jatkaako Lipponen vaalien jälkeen pääministerinä vai nouseeko Jäätteenmäki pääministeriksi. Kampanjan loppuvaiheessa puheenjohtaja Jäätteenmäki päätti haastaa pääministeri Lipposen ulkopolitiikkaan liittyvällä teemalla. Jäätteenmäki esitti, että tavatessaan presidentti George W. Bushin joulukuussa 2002 Lipponen oli antanut Yhdysvaltain hallinnolle aiheen otaksua Suomen kuuluvan Yhdysvaltojen johtamaan Irakin vastaiseen koalitioon, joka oli valmis antamaan tukensa USA:n asevoimien mahdolliselle hyökkäykselle Irakiin. Jäätteenmäki ilmoitti kuullensa muistiosta, josta tämä Suomen pääministerin antama lupaus käy ilmi. Pääministeri Lipponen kiisti jyrkästi Jäätteenmäen esittämän väitteen paikkansapitävyyden. Puoluejohtaja Anneli Jäätteenmäki ja puoluesihteeri Eero Lankia keskustan voitonjuhlassa 17. maaliskuuta Suomen Kuvapalvelu. Kun äänet oli laskettu, havaittiin pitkään jatkuneen äänestysaktiivisuuden pienenemisen taittuneen. Suomessa asuvien Suomen kansalaisten äänestysaktiivisuus nousi 69,7 prosenttiin. Miesten ja naisten välinen ero äänestysaktiivisuudessa kasvoi entisestään. Naisten äänestysaktiivisuus (71,6) oli 4 prosenttiyksikköä suurempi kuin miesten (67,6). Edellisissä eduskuntavaaleissa naisten äänestysaktiivisuus oli ollut 2,9 prosenttiyksikköä miesten äänestysaktiivisuutta suurempi. Sekä keskusta että SDP onnistuivat pääministerikampanjoinnillaan lisäämään kannatustaan muiden puolueiden kustannuksella, kun osa kansalaisista halusi äänellään vaikuttaa siihen, kumpi näistä kahdesta nousisi vaaleissa maan suurimmaksi puolueeksi. Kilpailun suurimman puolueen asemasta voitti lopulta keskusta. Neljännen kerran yksikamarisen eduskunnan historiassa keskusta nousi eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. Sen voitto oli täpärä. Puolue sai runsaat ääntä enemmän kuin toiseksi suurimmaksi puolueeksi jäänyt SDP. Äänten prosenttiosuuksista keskusta sai 0,2 prosenttiyksikköä enemmän kuin SDP, ja sen kansanedustajien lukumäärä (55) oli kahden kansanedustajan verran suurempi kuin SDP:n. Keskusta voitti uusia kannattajia kaikkein eniten kokoomukselta mutta sai niitä myös muilta hallituspuolueilta. Lisäksi se onnistui muita puolueita paremmin kokoamaan kanna- 274 eduskuntavaalit n

103 tusta niiltä kansalaisilta, jotka eivät vuoden 1999 eduskuntavaaleissa olleet äänestäneet lainkaan 130. Myös SDP:n kannatus lisääntyi edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna. SDP:n pääministerikampanjointi toi puolueelle uusia kannattajia etenkin kokoomuksesta. Se sai kuitenkin jonkin verran ääniä myös muita puolueita edellisissä eduskuntavaaleissa kannattaneilta ja keskustan tapaan myös sellaisilta kansalaisilta, jotka eivät edellisissä eduskuntavaaleissa olleet äänestäneet lainkaan. Kokoomuksen saama osuus äänistä laski 2,4 prosenttiyksikköä, ja puolueen eduskuntaryhmä pieneni kuuden kansanedustajan paikan verran. Suurten puolueiden puheenjohtajien välisessä titaanien taistelussa kokoomuksen puheenjohtaja Ville Itälä jäi Paavo Lipposen ja Anneli Jäätteenmäen varjoon. Hän ei pystynyt antamaan itsestään uskottavaa kuvaa varteenotettavana pääministeriehdokkaana, minkä seurauksena osa kokoomusta aikaisemmin äänestäneistä kansalaisista antoikin nyt äänensä joko keskustalle tai SDP:lle. Useimmista muista puolueista poiketen kokoomus menetti vaaleissa kannattajia myös nukkuvien puolueelle. Kokoomuksen ohella myös vasemmistoliitto ja RKP menettivät kannatustaan. Osa niiden kannattajista otti äänellään kantaa pääministerikilpailuun antamalla äänensä joko SDP:lle tai keskustalle. Vihreän liiton, perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien kannatusta suurten puolueiden välinen pääministerikampanjointi ei kuluttanut. Niiden suosio kasvoi. Kristillisdemokraatit saivat vaaleissa noin ääntä enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Siitä huolimatta puolueen saamien kansanedustajien lukumäärä väheni kymmenestä seitsemään. Monissa aikaisemmissa eduskuntavaaleissa SKL:llä oli ollut puolueen kannalta edullisia vaaliliittoja muiden puolueiden, erityisesti keskustan, kanssa. Nyt kristillisdemokraateilla ei ollut yhteisiä vaaliliittoja keskustan kanssa. Kolmessa vaalipiirissä puolue oli vaaliliitossa kokoomuksen kanssa ja muutamissa vaalipiireissä joidenkin pienten puolueiden kanssa. Kuudessa vaalipiirissä kristillisdemokraatit osallistuivat vaaleihin puolueen omalla ehdokaslistalla. Puolueen vaalimenestystä himmensi vielä se, että pian eduskuntavaalien jälkeen puolueen listalta Oulun vaalipiirissä sitoutumattomana valittu Lyly Rajala loikkasi kokoomuksen eduskuntaryhmään. Perussuomalaiset menestyivät vuoden 2003 vaaleissa hyvin, tarkastellaan asiaa sitten äänimäärinä tai kansanedustajan paikkoina. Puolueen saama osuus äänistä kasvoi yhdestä prosentista 1,6 prosenttiin, ja puolue sai eduskuntaan kolme kansanedustajaa, kun se kaksissa edellisissä vaaleissa oli saanut tyytyä yhteen. Puolueen äänikuningas oli helsinkiläinen nyrkkeilijä Tony Halme, joka runsaalla äänellään sai yli kolmasosan puolueen koko maassa kokoamista äänistä. Halme kampanjoi juomalla olutta itähelsinkiläisissä pubeissa, ja hän saikin eniten kannatusta Itä- Helsingin työläiskaupunginosista. Jo ennen eduskuntavaaleja puolueiden eduskuntaryhmien puheenjohtajat olivat sopineet niistä menettelytavoista, joita käyttäen vaalien jälkeiset hallitusneuvottelut käynnistettäisiin. Tämän sopimuksen mukaan suurimman eduskuntaryhmän saaneen puolueen edustaja kutsuu puolueet neuvotteluihin, joissa käynnistetään keskustelut hallituksen muodostamisesta. Suurimpien puolueiden edustajat olivat myös vaalikampanjan aikana ilmoittaneet hyväksyvänsä periaatteen, että suurimman puolueen puheenjohtaja saa ensimmäiseksi yrittää hallituksen muodostamista. Pienten puolueiden edustajat sen sijaan korostivat niin vaalikampanjan aikana kuin vaalien jälkeenkin, että perustuslaki antaa eduskunnalle valtuudet valita pääministerin mistä puolueesta tahansa. Ennen eduskuntavaaleja tehdyn sopimuksen mukaisesti Anneli Jäätteenmäki kutsui suurimman puolueen edustajana muut puolueet hallitusneuvotteluihin. n Eduskuntavaalit

104 Ta uluk k o 31. KESKEISET VAALITEEMAT EDUSKUNTAVAALEISSA Vaali Vaalipäivät Keskeiset asiakysymykset Punamullan iltaruskovaalit Hänet myös valittiin hallitusneuvottelujen tunnusteluvaiheen vetäjäksi. Tunnustelujen alkuvaiheessa keskusta, SDP ja RKP sopivat yhteis en hallituksen muodostamisesta. Neuvottelujen tuloksena maahan nimitettiin huhtikuussa 2003 Jäätteenmäen johtama kolmen puolueen hallitus. Siihen tuli kahdeksan ministeriä keskustasta, kahdeksan SDP:stä ja kaksi RKP:stä. Jäätteenmäen vaalikampanjassa esittämistä syytöksistä ja keskustan vaalivoitosta katkeroitunut puheenjohtaja Lipponen ei suostunut ministeriksi Jäätteenmäen hallitukseen, ja hänet valittiin eduskunnan puhemieheksi. Jäätteenmäen vaalikampanjan aikana esittämä viittaus Lipposen ja Bushin välisistä keskusteluista tehtyyn muistioon osoittautui kohtalokkaaksi. Heti hallituksen muodostamisen jälkeen julkisuudessa viritettiin keskustelua siitä, mistä Jäätteenmäki oli luottamukselliset tietonsa saanut. Kävi ilmi, että Jäätteenmäki oli saa- Verenseisautusvaalit SDP:n ja keskustan tulehtuneet suhteet Keskustelua kokoomuksen parantuneesta hallituskelpoisuudesta SKP:n vähemmistö omana vaalipuolueena (Deva) vaaleihin Suurten puolueiden väliset aatteelliset erot aikaisempaa pienemmät Keskusta ensimmäisen kerran oppositiossa enemmistöhallituksen hallitessa Keskusta harjoitti väkevää oppositiopolitiikkaa ja tavoitteli veret seisauttavaa vaalivoittoa. Lamavaalit Talouslama ajoi Ahon porvarillisen enemmistöhallituksen ahdinkoon. Oppositiossa oleva SDP kritisoi hallitusta vääränlaisesta valtiontalouden menojen säästämisestä ja lupasi puolittaa työttömyyden vaalikauden aikana. Hyvinvointipalveluja työreformivaalit Työttömyyden vähentäminen ja hyvinvointipalveluiden turvaaminen keskeisellä sijalla puolueiden ohjelmallisissa kannanotoissa Keskusta esitti markkinahenkisen työreformiohjelman. Pääministerivaalit Ensimmäiset eduskuntavaalit uuden perustuslain aikana SDP ja keskusta kilvoittelivat tasaväkisesti suurimman puolueen asemasta. Pääministerikysymys hallitsi vaalikampanjan loppua. 276 eduskuntavaalit n

105 nut ulkoasiainministeriön salaisen asiakirjan tasavallan presidentin neuvonantajalta Martti Manniselta. Kun poliisi alkoi tutkia, liittyikö luottamuksellisen aineiston käyttöön virkasalaisuuden rikkomista ja siihen yllyttämistä, Jäätteenmäki joutui jo kesäkuussa, vain pari kuukautta hallituksen muodostamisen jälkeen, eroamaan pääministerin tehtävästä. Uusi hallitus nimitettiin jo muutamia päiviä sen jälkeen, kun pääministeri Jäätteenmäki oli jättänyt eronpyyntönsä. Pääministeriksi nimitettiin Jäätteenmäen hallituksen puolustusministerinä toiminut keskustan varapuheenjohtaja Matti Vanhanen. Hallituksen puoluepohja säilyi entisenä. Hallitus hyväksyi sellaisenaan ohjelmakseen edellisen hallituksen ohjelman. Vanhasen tilalle puolustusministeriksi nimitettiin kansanedustaja Seppo Kääriäinen. Muut Jäätteenmäen hallituksen ministerit jatkoivat Vanhasen hallituksessa entisissä tehtävissään. Jäätteenmäen eron jälkeen kukaan vuoden 2003 vaalien vaalikampanjassa varteenotettavina pääministeriehdokkaina esitetyistä henkilöistä ei ollut sen paremmin pääministerinä kuin ministerinä hallituksessa. Pääministerinä oli henkilö, jonka nimeä ei vuoden 2003 eduskuntavaalien vaalikampanjassa lainkaan mainittu mahdollisena pääministeriehdokkaana. K uv io 3. PORVARILLISTEN JA SOSIALISTISTEN PUOLUEIDEN VÄLINEN PAIKKAJAKO EDUSKUNTAVAALEISSA K uv io 4. PUOLUEKANNATUKSEN KOKONAISMUUTOS JA EDUS- KUNTAPAIKKOJEN KOKONAISMUUTOS EDUSKUNTAVAALEISSA Sosialististen puolueiden edustajapaikkamäärä Porvarillisten puolueiden edustajapaikkamäärä Puoluekannatuksen kokonaismuutos %-yksikköinä Eduskuntapaikkojen kokonaismuutos n Eduskuntavaalit

106 Puolueiden välinen kilpailu Puoluejärjestelmä Itsenäistymisen alusta alkaen aina 1960-luvulle asti maamme puoluejärjestelmä jakaantui aatteellisesti kuuteen perussuuntaukseen: vasemmistososialistiseen, sosiaalidemokraattiseen, agraariseen, liberaaliseen, konservatiiviseen ja ruotsinkielistä väestöä edustavaan suuntaukseen. Sosiaalidemokraattista suuntausta edustava SDP, agraarista perinnettä edustava maalaisliitto/keskusta, konservatiivista perinnettä edustava kokoomus ja ruotsinkielistä vähemmistöä edustava RKP ovat osallistuneet kaikkiin itsenäisyyden ajan eduskuntavaaleihin. Kuuteen aatteelliseen perussuuntaukseen jakaantunut puoluejärjestelmä ilmentää monia erilaisia jakoja ja ristiriitaulottuvuuksia. Vasemmiston ja oikeiston välisen vastakkainasettelun ohella se ilmentää muun muassa maaseudun ja kaupunkien välisiä, tuottajien ja kuluttajien välisiä, konservatiivisten ja liberaalisten moraaliarvojen välisiä sekä suomenkielisten ja ruotsinkielisten välisiä vastakkainasetteluja. Perinteiset puolueet SDP on useimmissa eduskuntavaaleissa ollut joukkokannatukseltaan Suomen suurin puolue. Vuosien 1958, 1991 ja 2003 vaaleissa se oli joukkokannatukseltaan toiseksi suurin ja vuoden 1962 vaaleissa kolmanneksi suurin puolue. Vuosien 1958 ja 1962 vaaleissa SDP:n sisäinen hajaantuminen ja puolueesta irtaantuneen fraktion saama kannatus eduskuntavaaleissa heikensi puolueen kannatusta. Vuosien 1991 ja 2003 vaaleissa keskusta nousi kannatukseltaan SDP:tä suuremmaksi puolueeksi. 131 Autonomian aikana maalaisliitto oli joukkokannatukseltaan selvästi sekä suomalaista puoluetta että nuorsuomalaista puoluetta pienempi. Kun suomalainen puolue ja nuorsuomalainen puolue vuonna eduskuntavaalit

107 Pariskunta tutkii vaalijulisteita maaseudulla 1940-luvulla. Porvarillisen Työn Arkisto. lakkautettiin ja niiden tilalle perustettiin kokoomus ja edistyspuolue, maalaisliitto kasvoi heti vuoden 1919 vaaleissa joukkokannatukseltaan suurimmaksi porvarilliseksi puolueeksi ja koko puoluejärjestelmän toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Perustuslakitaistelussa vankasti tasavaltalaista suuntausta kannattanut ja samalla maalaisväestön etuja ajanut puolue onnistui kokoamaan pysyvästi kannattajikseen osan suomalaisen puolueen ja nuorsuomalaisen puolueen entisistä kannattajista. Maalaisliitto/keskusta oli koko maailmansotien välisen ajan joukkokannatukseltaan suurin porvarillinen puolue ja koko puoluejärjestelmän toiseksi suurin puolue. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana se nousi kolmesti eduskuntavaaleissa kannatukseltaan suurimmaksi puolueeksi (1962, 1991 ja 2003), neljästi toiseksi suurimmaksi (1948, 1951, 1954 ja 1966) ja viidesti kolmanneksi suurimmaksi (1945, 1958, 1970, 1983 ja 1987). Vuosien 1972, 1975 ja 1979 eduskuntavaaleissa se sai tyytyä neljänneksi suurimman puolueen asemaan, kun SDP, kokoomus ja SKDL saivat sitä enemmän kannatusta. 132 Kokoomus oli vuoden 1919 eduskuntavaaleista vuoden 1930 vaaleihin asti kannatukseltaan Suomen toiseksi suurin porvarillinen puolue. Vuosien 1933 ja 1936 vaaleissa kokoomus menetti kolmasosan entisistä kannattajistaan vuonna 1932 perustetulle IKL:lle. Kokoomus sai noissa vaaleissa saman verran kannatusta kuin RKP. Kun IKL:n kannatus 1930-luvun lopulla hiipui, kokoomus otti taas paikkansa joukkokannatukseltaan toiseksi suurimpana porvarillisena puolueena. Tämän aseman puolue piti vuoden 1966 eduskuntavaaleihin asti. Keskustapuolueen kannatuksen hiipuessa kokoomus oli vuoden 1970 eduskuntavaaleista vuoden 1987 vaaleihin kannatukseltaan suurin porvarillinen puolue. Sen jälkeen keskusta on taas kaikissa eduskuntavaaleissa ollut kannatukseltaan kokoomusta suurempi. 133 RKP on Suomen puoluejärjestelmän neljäs puolue, joka on asettanut ehdokkaita kaikissa itsenäisyyden ajan eduskuntavaaleissa. Puolueen kannatus on vuosikymmenestä toiseen ollut hyvin lähellä ruotsinkielisten suomalaisten osuutta Suomen väestöstä. Vuoden 1919 vaaleissa RKP sai 12,1 prosenttia hyväksytyistä äänistä. Samaan aikaan Suomen väestöstä 11 prosenttia oli äidinkieleltään ruotsinkielisiä. Kun ruotsinkielisen väestön osuus Suomen väestöstä on vähentynyt, myös RKP:n osuus eduskuntavaaleissa annetuista äänistä on pienentynyt. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa RKP sai 4,6 prosenttia hyväksytyistä äänistä. Äidinkieleltään ruotsinkielisiä Suomen kansalaisia oli tuolloin 5,5 prosenttia. 134 n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 279

108 Sosiaalidemokraattisesta, agraarisesta, konservatiivisesta ja ruotsinkielisestä puoluesuuntauksesta poiketen vasemmistososialistista ja liberaalista suuntausta edustavat puolueet ovat vuosikymmenien mittaan kokeneet monia muodonmuutoksia. Liberaalista suuntausta edustava puolue on osallistunut kaikkiin itsenäisyyden ajan eduskuntavaaleihin, mutta liberalismin asema Suomen puoluejärjestelmässä on vuosikymmenien mittaan olennaisesti muuttunut. Liberalistista aatesuuntaa edustavien puolueiden joukkokannatus on laskenut, puolueita on lakkautettu ja niiden tilalle on perustettu uusia puolueita. Edistyspuolue edusti liberalistista suuntausta vuosien eduskuntavaaleissa. Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa edistyspuolue sai melkein 13 prosenttia äänistä, vuoden 1948 vaaleissa vain vajaat 4 prosenttia. Kun edistyspuolueen kannatus oli jatkuvasti laskenut, sen tilalle perustettiin ennen vuoden 1951 eduskuntavaaleja kaksi uutta puoluetta: Suomen Kansanpuolue ja Vapaamielisten Liitto. Ne kumpikin osallistuivat eduskuntavaaleihin vuosina Vapaamielisten liitto peri edistyspuolueen paikan Liberal International -järjestössä. Vapaamielisten liiton ja Suomen kansanpuolueen välistä aatteellista eroa voi luonnehtia siten, että vapaamielisten liiton ohjelma perustui selvästi liberalismin aatetraditioon, kun taas Suomen kansanpuolue haki identiteettiä keskiluokan puolueena. Vuonna 1965 Suomen kansanpuolueen ja vapaamielisten liiton tilalle perustettiin Liberaalinen Kansanpuolue (LKP). Kun LKP:n joukkokannatus laski, se liittyi vuonna 1982 keskustapuolueen jäsenjärjestöksi. Kannattajat eivät kuitenkaan seuranneet perässä, minkä vuoksi keskustapuolueen listoilla olevat LKP:n ehdokkaat saivat vuoden 1983 eduskuntavaaleissa vain yhden prosentin hyväksytyistä äänistä. Vuonna 1987 LKP erosi keskustapuolueesta mutta jäi vuoden 1987 eduskuntavaaleissa ilman kansanedustajan paikkaa. Vuoden 1991 vaaleissa LKP sai yhden kansanedustajan. Vuonna 1994 LKP sai kilpailijan, kun liberaalin aatetradition edustajaksi perustettiin Nuorsuomalainen Puolue. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa se sai eduskuntaan kaksi kansanedustajaa. Kun puolue ei vuoden 1999 vaaleissa saanut eduskuntaan yhtään kansanedustajaa, se poistettiin puoluerekisteristä puolueen omasta pyynnöstä. Myös LKP poistettiin puoluerekisteristä vuoden 1999 eduskuntavaalien jälkeen, kun se kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa oli jäänyt ilman edustajanpaikkaa. Vuonna 2001 LKP muutti nimensä Liberaalit ry:ksi ja vuonna 2002 se rekisteröitiin uudelleen puoluerekisteriin. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa se sai 0,3 prosenttia hyväksytyistä äänistä. 135 Puolueen lakkauttamisen pelossa vasemmistososialistit ja kommunistit perustivat 1920-luvulla useita eri puolueita. Vuonna 1922 he osallistuvat vaaleihin Sosialistisen Työväenpuolueen nimellä, vuosina 1924 ja 1927 Kommunistisen Työväenpuolueen nimellä. Vuosien 1929 ja 1930 vaaleihin he kokosivat Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin puolueen ehdokaslistat. Sen jälkeen vasemmistososialistit ja kommunistit saattoivat osallistua eduskuntavaaleihin vasta vuoden 1945 vaaleissa. Vuosina he osallistuivat vaaleihin Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) nimellä. Vuonna 1918 Moskovassa perustettu ja maailmansotien välisenä aikana Suomessa maan alla toiminut Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) sai Suomessa lailliset toimintaoikeudet jatkosodan päätyttyä vuonna Vuoden 1945 eduskuntavaaleista alkaen vuoden 1987 eduskuntavaaleihin asti se asetti ehdokkaita eduskuntavaaleihin SKDL:n listoilla. Osa SKDL:n listoilla olevista ehdokkaista oli aina SKP:n jäseniä, osa taas oli SKP:hen kuulumattomia kansandemokraatteja. 136 Vuonna 1990 SKDL lakkautettiin ja sen tilalle perustettiin Vasemmistoliitto. Vasemmistoliittoa voi kyllä pitää vasemmistolaisena puolueena, mutta ei ole lainkaan selvää, voiko puoluetta pitää vasemmistososialis- 280 eduskuntavaalit n

109 tisena 137. Vasemmistoliitto ei selkeästi sitoudu sosialistisiin arvoihin, ja se korostaa voimakkaasti erilaisuuttaan vanhaan vasemmistoon verrattuna. Sosialismin käsitteen merkitys ideologisessa keskustelussa on ylipäätään perusteellisesti muuttunut toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Suomalaisten vasemmistopuolueiden omassa aatteellisessa identiteetissä sosialismilla ei enää viime vuosikymmeninä ole ensisijaisesti tarkoitettu tuotantovälineiden yhteiskunnallista omistusta vaan yhteisöllisten arvojen korostamista poliittisessa päätöksenteossa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Kuutta edellä esitettyä erilaista aatesuuntausta edustavaa puoluetta voidaan pitää Suomen puoluejärjestelmän perinteisinä puolueina. Ryhmittelyn kriteerinä on tällöin havainto, että kaikki kuusi suuntausta ovat olleet edustettuna kaikissa itsenäisyyden ajan eduskuntavaaleissa, joissa ne ovat olleet omien aatteellisten puolueperheidensä keskeisiä edustajia. Vasemmistoliiton sijoittaminen puoluejärjestelmän perinteisten puolueiden ryhmään perustuu siihen, että vasemmistoliitto edustaa aatteellista jatkuvuutta sosiaalidemokraattien vasemmalle puolelle sijoittuvana vasemmistopuolueena. Vastaavalla tavalla liberaalien voidaan sanoa jatkavan edistyspuolueen, kansanpuolueen ja LKP:n aatteellista perinnettä. Kaikissa itsenäisyyden ajan eduskuntavaaleissa edellä mainitut, kuutta erilaista aatteellista suuntausta edustavat perinteiset puolueet ovat saaneet yli 80 prosenttia hyväksytyistä äänistä. Maailmansotien välisenä aikana niiden yhteenlaskettu osuus äänistä oli pitkälti yli 90 prosenttia vuosien 1933 ja 1936 IKL-vaaleja lukuun ottamatta. Uudet vakiintuneet puolueet Edellä mainittujen perinteisten puolueiden lisäksi eduskuntavaaleihin on osallistunut useita kymmeniä muita puolueita. Useimmat niistä eivät kuitenkaan ole saaneet eduskuntaan lainkaan kansanedustajia tai ovat onnistuneet saamaan eduskuntaan kansanedustajia vain kerran tai pari kertaa. Vuonna 1918 tapahtuneen puoluejärjestelmän uudelleenryhmityksen jälkeen mikään uusi puolue ei ennen 1970-lukua onnistunut vakiinnuttamaan asemaansa valtakunnallisessa politiikassa niin, että puolue olisi jäänyt pysyvästi poliittiselle kartalle tai ainakin olisi onnistunut saamaan eduskuntavaaleissa kansanedustajia useiden vuosikymmenien ajan luvulta alkaen kolme puoluetta on onnistunut vakiinnuttamaan asemansa niin, että jokainen niistä on säilyttänyt paikkansa eduskuntapuolueena sen jälkeen kun ne ensimmäisen kerran saivat kansanedustajia eduskuntaan. Kaksi näistä puolueista saa identiteettinsä poliittisen elämän vanhoista vastakohtaisuuksista (keskusalueet vs. periferia ja konservatiiviset vs. liberaaliset moraaliarvot). Yhden nousu ja vakiintuminen taas perustuu uudenlaiseen vastakkainasetteluun kestävän kehityksen ja kulutuksen jatkuvan kasvun välillä. Suomen Pientalonpoikien Puolue (SPP) syntyi vuonna 1959 maalaisliitosta irronneesta lohkeamasta, kun omaperäistä populistista politiikkaa harjoittanut Veikko Vennamo riitautui sekä maalaisliiton johdon että tasavallan presidentiksi valitun Urho Kekkosen kanssa. Hän erosi maalaisliiton eduskuntaryhmästä, muodosti oman yhden hengen eduskuntaryhmän ja perusti uuden puolueen. Vuoden 1962 vaaleissa Vennamon puolue asetti ehdokkaita kaikkiin vaalipiireihin Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Vennamo itse oli ehdokkaana kaikissa 14 vaalipiirissä. Puolue ei kuitenkaan saanut vuoden 1962 vaaleissa eduskuntaan yhtään kansanedustajaa, ja puoluetta vaihtanut Vennamokin putosi eduskunnasta. Vuoden 1966 vaaleissa Vennamo palasi eduskuntaan SPP:n ainoana kansanedustajana. 138 Kun Maalaisliitto vuonna 1965 suuntasi katseensa asutuskeskuksiin ja vaihtoi nimensä Keskustapuo- n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 281

110 lueeksi, Vennamo käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän syytti keskustapuoluetta maaseudun asioiden unohtamisesta ja vaihtoi vuoden 1966 lopulla puolueensa nimen Suomen Maaseudun Puolueeksi (SMP). Puolue menestyi hyvin vuosien 1970 ja 1972 eduskuntavaaleissa, minkä jälkeen sen kannatus alkoi laskea. Vuoden 1983 vaaleissa puolue jälleen lisäsi kannatustaan, mutta sen jälkeen sen suosio taas hiipui, ja vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen puolue meni konkurssiin vaalikampanjaa varten otettujen velkojen takia. Sen tilalle perustettiin saman tien uusi puolue, Perussuomalaiset (PS), joka jatkaa konkurssiin menneen SMP:n aatteellisella linjalla. Perussuomalaiset on aatteelliselta linjaltaan populistinen puolue, joka karttaa suurten ideologisten aaterakennelmien esittämistä, katsoo poliittisen johtajiston vieraantuneen kansasta ja katsoo edustavansa laajojen kansankerrosten todellisia tuntemuksia. Sen identiteetti rakentuu yhtäältä keskusalueiden ja periferian vastakkainasetteluun ja toisaalta poliittisen establishmentin (herrojen) ja tavallisen kansan vastakohtaisuuden korostamiseen. Suomen Kristillinen Liitto (SKL) perustettiin vuonna Se aloitti toimintansa kunnallispolitiikassa ja asetti ensimmäisen kerran ehdokkaita eduskuntavaaleihin vuonna Vuodesta 1970 alkaen puolue on saanut eduskuntaan kansanedustajia kaikissa eduskuntavaaleissa. Vuonna 2001 puolue vaihtoi nimekseen Suomen Kristillisdemokraatit (KD). Poliittisessa kentässä puolue sijoittuu keskustaoikeistoon. Se korostaa kristillisten arvojen merkitystä yhteiskunnallisessa elämässä. Se puolustaa perinteistä ydinperheen mallia ja sosiaalipolitiikassa yhteisvastuun merkitystä. Puolueen identiteetti perustuu perinteisten moraaliarvojen puolustamiseen moraaliarvojen löystymistä vastaan 139. Kristillisdemokraattien ohella myös vihreä liitto on vakiinnuttanut asemansa puoluekartalla. Puolueen identiteetti perustuu luonnonsuojelun ja kestävän kehityksen tärkeyden korostamiseen. Vuonna 1983 vihreät saivat eduskuntaan perustamiensa valitsijayhdistysten listoilta kaksi kansanedustajaa. Vuoden 1987 eduskuntavaalien yhteydessä vihreät perustivat Vihreän liiton. Puoluerekisteriin merkittynä puolueena vihreät osallistuivat eduskuntavaaleihin ensimmäisen kerran vuonna Pienpuolueet Perinteisten puolueiden ja uusien vakiintuneiden puolueiden lisäksi on useita kymmeniä muita puolueita tai ryhmittymiä, jotka ovat osallistuneet eduskuntavaaleihin ja asettaneet vaaleihin omia ehdokkaitaan. Useimmat näistä ryhmistä eivät kuitenkaan ole koskaan onnistuneet saamaan eduskuntaan omaa kansanedustajaansa, ja useimpien ryhmien elinkaari on ollut lyhyt. Ne ovat jääneet politiikan tähdenlennoiksi. Ruotsalainen vasemmisto (SV) oli maailmansotien välisenä aikana toimineista pienpuolueista pitkäikäisin. Se syntyi valtiomuototaistelun yhteydessä tasavaltaista valtiomuotoa kannattavana lohkeamana monarkiaa kannattaneesta RKP:stä. Nimestään huolimatta SV:llä ei ollut mitään tekemistä poliittisen vasemmiston kanssa. Se oli porvarillinen, keskusta-oikeistolaista suuntausta edustanut ryhmä ja 1930-luvuilla se toimi RKP:n sisällä järjestäytyneenä ryhmittymänä. Vuosien 1939 ja 1945 eduskuntavaaleihin se osallistui omin vaalilistoin. Se sai eduskuntaan yleensä yhden tai kaksi kansanedustajaa. Vuodesta 1929 vuoteen 1933 eduskuntavaaleihin osallistui Suomen pienviljelijäin puolue. Se oli vähäosaisten talonpoikien etuja ajava puolue, joka kritikoi niin maalaisliittoa kuin SDP:tä siitä, että ne eivät ottaneet toiminnassaan riittävästi huomioon pienviljelijöiden asioita. Vuoden 1933 vaaleihin osallistui uutena ryhmänä vuonna 1932 perustettu Kansanpuolue, joka niin ikään ajoi talonpojan asiaa virkamiesvaltaa vastustaen ja populistista retoriikkaa viljellen. Vuonna 1936 Suomen pienviljelijäin puolue ja Kansanpuolue 282 eduskuntavaalit n

111 yhdistyivät Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolueeksi. Vuoden 1939 eduskuntavaaleissa puolue sai kaksi kansanedustajaa, jotka kumpikin vaalikauden aikana loikkasivat maalaisliiton eduskuntaryhmään. Puolue asetti ehdokkaita eduskuntavaaleihin vielä vuoden 1954 vaaleihin asti mutta ei vuoden 1939 vaalien jälkeen enää saanut eduskuntaan kansanedustajia. Toisen maailmansodan jälkeen puoluejärjestelmää ovat muovanneet sekä puoluehajaannukset että uusien puolueiden perustamiset. SDP:n oppositio osallistui omilla listoillaan vuoden 1958 eduskuntavaaleihin, minkä jälkeen se järjestäytyi uudeksi Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattiseksi Liitoksi (TPSL). Kun sosiaalidemokraattinen puolue ja siitä irronnut oppositio yhdistyivät, tiukimmat oppositiomiehet ja -naiset osallistuivat vielä vuosien 1975 ja 1979 eduskuntavaaleihin Sosialistisen Työväenpuolueen (STP) nimellä. Sen toiminta päättyi vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen. Ei ole aivan selvää, mitä erilaisista pienistä ryhmistä voidaan nimittää poliittisiksi puolueiksi ja mitkä taas ovat pikemminkin eduskuntavaaleihin ehdokkaita asettaneita löyhiä yhteenliittymiä, jotka eivät ole organisoineet toimintaansa puolueen tapaan. Vuodesta 1969 alkaen yhtenä kriteerinä voi käyttää puoluelakia ja siihen perustuvaa puoluerekisteriä 140. Puoluelain mukaan puolueena rekisteröidään hakemuksesta yhdistys jonka varsinaisena tarkoituksena on valtiollisiin asioihin vaikuttaminen jolla on vähintään vaaleissa äänioikeutettua kannattajaa jonka säännöt turvaavat kansanvaltaisten periaatteiden noudattamisen yhdistyksen päätöksenteossa jolla on yhdistyksen valtiollisessa toiminnassa noudattaman toiminnan periaatteet ja tavoitteet ilmaiseva yleisohjelma 141. Puoluerekisteriin on vuosina merkitty yhteensä 35 puoluetta. Vuonna 1969 rekisteriin merkittiin viran puolesta puolueet, joilla puoluerekisteriä perustettaessa oli kansanedustajia eduskunnassa. Puoluerekisteriin merkittiin tuolloin viran puolesta Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Keskustapuolue, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, Kansallinen Kokoomus, Ruotsalainen kansanpuolue, Liberaalinen Kansanpuolue, Työväen ja pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto, Suomen Maaseudun Puolue ja Suomen Kommunistinen Puolue. Suomen Kristillinen Liitto merkittiin puoluerekisteriin vuonna 1970 ja Vihreä liitto vuonna Puoluerekisterissä ei missään vaiheessa ole ollut samanaikaisesti 35:ttä tai sitä useampaa puoluetta luvulta alkaen puoluerekisterissä on yleensä ollut samanaikaisesti eduskunnassa olevien puolueiden lisäksi noin kymmenen muuta puoluetta. Näiden pienpuolueiden joukko on vuosien kuluessa vaihtunut. Puolue, joka ei ole kaksissa edellisissä eduskuntavaaleissa saanut kansanedustajia eduskuntaan, poistetaan puoluerekisteristä. Pari puoluetta on itse pyytänyt puolueen poistamista puoluerekisteristä. Toisaalta muutama puoluerekisteristä poistettu puolue on koonnut uudelleen puolueen rekisteröimiseen tarvittavat vähintään kannattajanimeä ja rekisteröinyt sen jälkeen puolueensa uudelleen. Puoluerekisteriin on rekisterin perustamisen jälkeen merkitty 24 pienpuoluetta 143, joista vain kaksi, Suomen Perustuslaillinen Kansanpuolue (SPK) ja Suomen kansan yhtenäisyyden puolue (SKYP), ovat saaneet eduskuntaan kansanedustajia. Rekisteriin merkityt pienpuolueet voidaan niiden aatteellisen ja ohjelmallisen suuntauksen perusteella jakaa vasemmistolaisiin, oikeistolaisiin, populistisiin, nationalistisiin ja EU-kriittisiin sekä yhden asian puolueisiin. Puoluerekisteriin on rekisterin perustamisen jälkeen merkitty kuusi vasemmistopuoluetta: Sosialistinen Työväenpuolue (rekisterissä ), Demokraat- n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 283

112 tinen vaihtoehto (rekisterissä ), Rauhan ja Sosialismin Puolesta Kommunistinen Työväenpuolue (KTP, rekisterissä ja 2004 ), vuonna 1995 lakkautetun SKP:n tilalle uudelleen perustettu Suomen Kommunistinen Puolue (rekisterissä ja 2003 ) ja Vaihtoehtoväki (rekisterissä 1999 ). Oikeistolaisia puolueita on puoluerekisteriin sen perustamisen jälkeen merkitty kolme: Suomen Yksityisyrittäjäin Puoluejärjestö (rekisterissä ), Suomen Perustuslaillinen Kansanpuolue, vuodesta 1980 Perustuslaillinen oikeistopuolue (rekisterissä ) ja Nuorsuomalainen Puolue, vuodesta 1997 Nuorsuomalaiset (rekisterissä ). Neljää puoluerekisteriin sen perustamisen jälkeen merkittyä puoluetta voidaan pitää populistisena antiestablishment-puolueena. Näitä ovat SMP:stä vuonna 1972 lohjennut Suomen kansan yhtenäisyyden puolue (rekisterissä ) sekä Ihmisyydenpuolue (rekisterissä ), SMP:n jatkajaksi vuonna 1995 perustettu Perussuomalaiset (rekisterissä 1995 ) ja Köyhien Asialla (rekisterissä 2002 ). Suomen jäsenyys Euroopan unionissa sekä talouden ja politiikan kansainvälistymiskehitys ovat olleet virikkeenä neljän uuden puolueen perustamiselle. EU-jäsenyyttä vastustava Vapaan Suomen Liitto merkittiin puoluerekisteriin vuonna 1994 ja poistettiin rekisteristä vuonna Vuonna 2000 puolue rekisteröitiin uudelleen, ja vuonna 2004 se muutti nimensä muotoon Itsenäisyyspuolue Vapaan Suomen Liitto. Vuonna 2002 puoluerekisteriin merkittiin kolme uutta kansallismielistä, kansainvälistymiseen kriittisesti suhtautuvaa puoluetta: Muutosvoimat Suomi, Suomi Isänmaa ja Suomen Kansan Sinivalkoiset. Seitsemää puoluerekisteriin rekisterin perustamisen jälkeen merkittyä puoluetta voidaan pitää yhden asian liikkeenä tai eturyhmäpuolueena. Vuonna 1998 puoluerekisteriin merkittiin Vihreän liiton ohella toinen vihreä puolue, Vihreät. Vuonna 1992 se muutti nimensä muotoon Ekologinen Puolue Vihreät ja vuonna 1998 edelleen muotoon Kirjava puolue Elonkehän puolesta KIPU. Vuonna 1995 puolue sai eduskuntaan yhden kansanedustajan, Pertti Veltto Virtasen. Puolue poistettiin puoluerekisteristä vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen, kun se vuosien 1999 ja 2003 vaaleissa ei ollut saanut eduskuntaan kansanedustajia. Suomen Eläkeläisten Puolue (SEP) on ollut puoluerekisterissä kaksi eri kertaa ( ja ). Pari vuotta SEP:n perustamisen jälkeen puoluerekisteriin merkittiin toinen eläkeläispuolue, Eläkkeensaajien ja Vihreä Yhteisvastuu Puolue. Ennen vuoden 1995 eduskuntavaaleja se otti nimekseen Yhteisvastuu puolue. Se kuitenkin poistettiin rekisteristä vuoden 1995 vaalien jälkeen ja rekisteröitiin uudelleen vuonna Vuonna 1991 Suomeen perustettiin kolmas eläkeläispuolue, Riippumattomat Sitoutumattomat Eläkeläiset Suomessa. Vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen se otti nimekseen Eläkeläiset Kansan Asialla. Puolue poistettiin puoluerekisteristä vuonna 1995, rekisteröitiin uudelleen seuraavana vuonna, poistettiin taas rekisteristä vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen ja rekisteröitiin kolmannen kerran puoluerekisteriin vuonna Vuosien 1991 ja 1995 eduskuntavaaleihin osallistui Naisliike. Se oli merkitty puoluerekisteriin vuonna 1990 ja poistettiin rekisteristä vuonna 1995, kun puolue ei kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa ollut saanut eduskuntaan kansanedustajia. Vuonna 1994 puoluerekisteriin merkittiin Luonnonlain puolue, joka korosti luonnon järjestyksen huomioon ottamisen merkitystä kaikessa poliittisessa toiminnassa. Kun sekin oli kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa jäänyt ilman kansanedustajia, puolue poistettiin puoluerekisteristä vuoden 1999 eduskuntavaalien jälkeen. Vielä 1980-luvulla vähemmän kuin kymmenen puoluetta kilpaili paikoista samoissa eduskuntavaa- 284 eduskuntavaalit n

113 leissa luvulta alkaen vaaleihin osallistuneiden puolueiden lukumäärä on kasvanut. Vuoden 1991 eduskuntavaaleihin osallistui seitsemäntoista puoluerekisteriin merkittyä puoluetta. Niistä vain yhdeksän sai eduskuntaan kansanedustajia. Vuosien 1995, 1999 ja 2003 vaaleihin otti kullakin kerralla osaa kahdeksantoista puoluetta. Niistä vain yhdeksän sai eduskuntaan kansanedustajia vuoden 1995 vaaleissa, vuosien 1999 ja 2003 vaaleissa vain kahdeksan. Kun kaksissa peräkkäisissä vaaleissa ilman kansanedustajia jääneet puolueet on poistettu puoluerekisteristä, puolueiden elinkaaret ovat jääneet lyhyiksi. Niistä kahdeksasta vuoden 1991 eduskuntavaaleihin osallistuneesta puolueesta, jotka jäivät ilman kansanedustajan paikkoja, vain neljä osallistui vielä vuoden 2003 eduskuntavaaleihin. Niistä yhdeksästä puolueesta, jotka vuoden 1995 vaaleissa jäivät ilman kansanedustajan paikkoja, viisi osallistui vielä vuoden 2003 eduskuntavaaleihin. Uusien puolueiden rynnistäminen eduskuntavaaleihin ei ole sanottavasti heikentänyt perinteisten puolueiden asemaa. Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa perinteiset puolueet (SKDL, SDP, ML, Ed., RKP ja Kok.) asettivat 95 prosenttia vaalien ehdokkaista. Ne saivat 98 prosenttia äänistä ja 99,5 prosenttia eduskuntapaikoista (taulukko 32) luvulta alkaen perinteiset puolueet ovat asettaneet enää alle 50 prosenttia vaalien ehdokkaista, mutta niiden ehdokaslistat ovat saaneet yli 80 prosenttia äänistä, joilla ne ovat saaneet 90 prosenttia tai lähes 90 prosenttia kansanedustajan paikoista. Lyhytikäiset tähdenlentopuolueet ovat 1990-luvulta alkaen asettaneet kaikissa vaaleissa noin kolmasosan kaikista kansanedustajaehdokkaista, mutta ne ovat saaneet vain 3 6 prosenttia vaaleissa annetuista äänistä ja tällä äänimäärällä yhteensä korkeintaan kolme kansanedustajan paikkaa, joskus eivät yhtään. n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 285

114 Ta uluk k o 32. EHDOKKAIDEN, ÄÄNTEN JA KANSANEDUSTAJAN PAIKKOJEN JAKAANTUMINEN PERINTEISILLE PUOLUEILLE, UUSILLE VAKIINTUNEILLE PUOLUEILLE JA PIENPUOLUEILLE ERÄINÄ VUOSINA, PROSENTTEINA Vaaleissa ehdolla olevien puolueiden lukumäärä Osuus ehdokkaista Perinteiset puolueet 1 100,0 69,7 94,5 69,6 71,0 47,0 49,5 47,9 Uudet, vakiintuneet puolueet 2 12,9 24,9 16,7 16,3 21,9 Pienpuolueet ja erilliset valitsijayhdistykset 3 0,0 30,3 5,5 17,5 4,1 36,3 34,2 30,3 Yhteensä 100,0 100,0 100,0 100,0 100,0 100,0 100,0 100,0 Osuus äänistä Perinteiset puolueet 1 99,9 88,9 98,0 92,2 84,5 83,1 82,5 82,3 Uudet, vakiintuneet puolueet 2 2,2 14,1 10,8 12,5 14,9 Pienpuolueet ja erilliset valitsijayhdistykset 3 0,1 11,1 2,0 5,6 1,4 6,1 5,0 2,8 Yhteensä 100,0 100,0 100,0 100,0 100,0 100,0 100,0 100,0 Osuus kansanedustajista Perinteiset puolueet 100,0 92,0 99,5 99,0 88,0 90,0 88,5 88,0 Uudet, vakiintuneet puolueet 11,0 8,5 11,0 12,0 Pienpuolueet ja erilliset valitsijayhdistykset 4 8,0 0,5 1,0 1,0 1,5 0,5 Yhteensä 100,0 100,0 100,0 100,0 100,0 100,0 100,0 100,0 1 Perinteisiä puolueita ovat kokoomus, RKP, maalaisliitto/keskusta, edistyspuolue ja sen toimintaa jatkaneet KP ja LKP sekä maailmansotien välisen ajan vasemmistososialistiset puolueet ja niiden aatteellista perinnettä toisen maailmansodan jälkeen jatkaneet SKDL ja vasemmistoliitto. 2 Uusia, vakiintuneita puolueita ovat SPP/SMP/PS, SKL/KD ja vihreä liitto. Jokainen niistä jatkaa edelleen toimintaansa saatuaan eduskuntaan kansanedustajia vähintään viisissä vaaleissa peräkkäin. 3 Puolueet, jotka eivät ole saaneet eduskuntaan kansanedustajia tai joiden toiminnan jatkuvuus ei ainakaan ole ollut yhtä vakaata kuin uusilla, vakiintuneilla puolueilla. 4 Vuonna 1936 IKL sai 14 kansanedustajaa, Suomen pienviljelijäin puolue yhden ja kansanpuolue yhden. Vuonna 1945 itsenäisenä puolueena vaaleihin osallistunut ruotsalainen vasemmisto sai yhden kansanedustajan. Vuonna 1962 TPSL sai kaksi kansanedustajaa. Vuonna 1983 POP sai yhden kansanedustajan ja Esko-Juhani Tennilä valittiin eduskuntaan valitsijayhdistyksen listalta. Vuonna 1995 nuorsuomalaiset saivat eduskuntaan kaksi kansanedustajaa ja ekologinen puolue vihreät yhden. Vuonna 1999 SDP:stä eronnut Risto Kuisma valittiin eduskuntaan remonttiryhmän ehdokkaana. 286 eduskuntavaalit n

115 Vaaliliitot Jo autonomian ajalla puolueet toisinaan solmivat kahden tai useamman puolueen yhteisiä vaaliliittoja saadakseen enemmän kansanedustajia. Puolueiden väliset aatteelliset erot, halu profiloitua vaaleissa omintakeisella linjalla ja halu tarjota äänestäjille selkeästi yhtä aatesuuntausta edustava ehdokaslista ovat hillinneet puolueiden valmiutta solmia yhteisiä vaaliliittoja toisten puolueiden kanssa luvulle asti usean puolueen yhteisiä vaaliliittoja oli aina vähemmän kuin 20. Vaalipiiritasolla se tarkoittaa sitä, että vaalipiirissä oli keskimäärin yksi usean puolueen yhteinen vaaliliitto. 144 Vaaliliittoutumisen yleiset periaatteet muotoutuivat jo maailmansotien välisenä aikana. Vaaliliittoja solmittiin tuolloin vain porvarillisten puolueiden kesken. Tavanomaisia vaaliliittoyhdistelmiä olivat maalaisliiton ja edistyspuolueen vaaliliitot sekä kokoomuksen ja edistyspuolueen vaaliliitot. RKP ja SDP osallistuivat lähes poikkeuksetta vaaleihin omin vaaliliitoin. Ennen vuotta 1999 SDP oli vaaliliitossa toisen puolueen kanssa vain kerran (vasemmistososialistit 1924). Vaaliliittoyhteistyö on toisen maailmansodan jälkeenkin ollut lähinnä porvarillisten puolueiden välistä. Tavallisimpia vaaliliittoasetelmia ovat edelleen olleet maalaisliiton/keskustan ja kansanpuolueen vaaliliitot sekä kokoomuksen ja kansanpuolueen vaaliliitot. Kun RKP:n kannatus on laskenut, puolueen valmius solmia vaaliliittoja poliittiseen keskustaan kuuluvien puolueiden kanssa on lisääntynyt. Vasemmistopuolueiden väliset vaaliliitot ovat olleet paljon porvarillisten puolueiden välisiä vaaliliittoja harvinaisempia. Tämä perustuu siihen, että vasemmistopuolueita on vähemmän kuin porvarillisia puolueita. SDP lisäksi kieltäytyi vuoden 1924 vaalien jälkeen vuoden 1999 vaaleihin asti vaaliliittoyhteistyöstä toisten puolueiden kanssa. SKDL harjoitti 1970-luvulla mieluusti vaaliliittoyhteistyötä SDP:stä lohjenneen TPSL:n/STP:n kanssa. SDP oli valmis vasemmistopuolueiden vaaliliittoyhteistyöhön vasta vuonna 1999, jolloin se solmi vasemmistoliiton kanssa yhteisen vaaliliiton Pohjois-Karjalan vaalipiirissä. Vuoden 2003 vaaleissa SDP ja vasemmistoliitto olivat vaaliliitossa sekä Pohjois-Karjalan että Etelä-Savon vaalipiireissä. Etelä-Savossa samassa vaaliliitossa oli vuonna 2003 mukana myös vihreä liitto. Vaaliliittoyhteistyössä sosialististen ja porvarillisten puolueiden välinen kuilu on toisen maailmansodan jälkeenkin säilynyt jyrkkänä. Tämän rajan ylittäviä vaaliliittoja solmittiin vuoden 1945 vaaleissa, kun laajaa kansanrintamayhteistyötä tavoitteleva SKDL solmi useissa vaalipiireissä vaaliliittoja pienen pienviljelijäin ja maalaiskansan puolueen kanssa. Sen jälkeen vasemmiston ja porvarillisten puolueiden välisen rajan ylittäviä vaaliliittoja solmittiinkin vasta vuoden 1999 eduskuntavaaleista alkaen. Tuolloin SKP, KTP ja KIPU solmivat yhteisiä vaaliliittoja viidessä vaalipiirissä ja vasemmistoliitto ja vihreä liitto yhden vaaliliiton Satakunnan vaalipiirissä. Seuraavissa vaaleissa vasemmiston ja ei-sosialististen puolueiden välinen raja ylitettiin toistamiseen, kun vihreät olivat vasemmistopuolueiden kanssa vaaliliitossa Etelä-Savossa luvun eduskuntavaaleissa usean puolueen yhteisiä vaaliliittoja perustettiin enemmän kuin koskaan aikaisemmin (taulukko 33). Kun LKP:n kannatus laski, puolue hakeutui aktiivisesti vaaliliittoyhteistyöhön keskustapuolueen kanssa. Myös SMP ja SKL solmivat 1970-luvulla aktiivisesti vaaliliittoja toisten puolueiden kanssa. Kun vaaleihin osallistuvien uusien puolueiden lukumäärä 1970-luvulta alkaen alkoi kasvaa, yleistyi myös käytäntö, jossa kolme puoluetta tai sitäkin useampi pieni puolue solmi vaaliliiton keskenään. Äänestäjän onkin ollut entistä hankalampi saada kuvaa siitä, minkälaista poliittista suuntausta monen erilaisen puo- n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 287

116 lueen yhteisen vaaliliiton listalla olevalle ehdokkaalle annettu ääni loppujen lopuksi hyödyttää. Esimerkkinä tällaisesta pulmallisesta asetelmasta voi mainita vihreän liiton, perussuomalaisten, nuorsuomalaisten, kirjavan puolueen, vapaan Suomen liiton ja LKP:n yhteisen vaaliliiton Pohjois-Karjalan vaalipiirissä vuoden 1999 vaaleissa. Toisena esimerkkinä voi mainita SKL:n ja ekologisen puolueen vaaliliiton Hämeen läänin pohjoisessa vaalipiirissä vuoden 1995 eduskuntavaaleissa. Vaaliliitosta pääsi eduskuntaan ekologista puoluetta edustanut Pertti Veltto Virtanen. Ilman SKL:n ehdokkaiden vaaliliitolle tuomia ääniä Virtasesta ei olisi tullut kansanedustajaa. Vuosien eduskuntavaaleissa puolueiden yhteisvaaliliitot olivat yleisempiä kuin maailmansotien välisenä aikana tai 1950-luvulla (taulukot 34 ja 35). Niiden yleistyminen perustui kolmeen eri tekijään. Vaaleihin ehdokkaita asettaneiden puolueiden lukumäärä on 1990-luvulta alkaen ollut kaksinkertainen edellisiin vuosikymmeniin verrattuna. Puoluejärjestelmään on tullut monia pieniä puolueita, jotka voivat menestyä vaaleissa vain perustamalla yhteisiä vaaliliitoja toisten puolueiden kanssa. Lisäksi puolueiden väliset aatteelliset erot ovat ajan mittaan lieventyneet jopa siinä määrin, että myös vasemmistopuolueiden ja porvarillisten puolueiden väliset vaaliliitot ovat satunnaisesti tulleet mahdollisiksi. Ta uluk k o 33. PUOLUEIDEN VÄLISET VAALILIITOT EDUSKUNTAVAALEISSA SKDL + STP 11 6 SMP + SYP 7 SMP + SKL 2 SMP + POP 3 SMP + SPK + SYP 6 SMP + SKL + PKP 11 Kesk. + LKP 6 7 Kesk. + RKP 1 1 Kesk. + SKL 6 Kesk. + LKP + RKP 2 2 Kesk. + LKP + SKL 2 Kesk. + LKP + SYP 1 Kesk. + LKP + SKYP 1 Kesk. + RKP + SKL 3 Kesk. + LKP + RKP + SKL 1 Kesk. + LKP + SKL + SKYP 1 LKP + SKYP 2 LKP + SMP + PKP + SKL 1 RKP + SKL 1 1 SKL + KVL 3 Kok. + SKL 3 Kok. + SKYP 5 Kok. + RKP + SKL 1 Kok. + SKL + SKYP 3 Yhteensä eduskuntavaalit n

117 Ta uluk k o 34. PUOLUEIDEN VÄLISET VAALILIITOT EDUSKUNTAVAALEISSA KTP + EVY 2 KTP + EKA 1 KTP + EKA + Eko 1 KTP + Eko 1 SMP + SKL 1 SMP + RSES 1 SMP + EPV 2 SMP + SEP + RSES 1 SMP + SEP + EPV + NAISL 1 SMP + Eko + NAISP + EKA 1 Kesk. + LKP Kesk. + SKL 2 1 Kesk. + LKP + RKP 1 Kesk. + LKP + SKL 6 3 Kesk. + RKP + SKL 1 Kesk. + SMP + LKP 1 Kesk. + SKL + SMP + LKP 2 Kesk. + LKP + RKP + SKL 4 1 Kesk. + SKL + SMP + SEP 1 LKP + EPV 1 LKP + SMP 2 LKP + SKL LKP + Eko 1 LKP + SMP + SEP 1 LKP + SMP + RSES 1 LKP + SMP + SKL 1 LKP + SMP + SEP + EPV 2 LKP + RKP 1 SKL + POP 1 SKL + SEP 2 SKL + POP + SEP + EPV 1 SKL + SMP + NAISP + SEP 1 SKL + SMP + LKP + NAISP 1 SKL + SMP + Eko + NAISP + EKA SKL + SMP + LKP + NAISP + SEP SKL + SMP + LKP + Eko + NAISP + EKA SKL + SMP + LKP + Eko + NAISP + SEP SEP + EPV 1 SEP + POP 1 Kok. + SKL 1 Kok. + SMP + LKP 1 Yhteensä n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 289

118 Ta uluk k o 35. PUOLUEIDEN VÄLISET VAALILIITOT EDUSKUNTAVAALEISSA 1999 JA SKP + KTP 7 SKP + KIPU 1 SKP + KTP + KIPU 5 Vas. + Vihr. 1 SDP + Vas. 1 2 SDP + Vas. + Vihr. 1 Kesk. + SKL 3 Kesk. + RKP 1 Kesk. + Vihr. 1 Kesk. + SKL + RKP 1 Vihr. + Nuors. 1 Vihr. + Nuors. + LKP 1 Vihr. + Nuors. + PS + KIPU + VSL + LKP 1 PS + Nuors. 1 PS + Lib. 2 PS + EKA + VSL 1 PS + EKA + KIPU 1 PS + VSL + Rem. 1 PS + Lib. + EKA + KIPU 2 PS + Lib. + KIPU + YVP 1 PS + KIPU + VSL + SKL + SEP 1 PS + EKA + VSL + KIPU + Rem. + LKP 1 SKL + Rem. + VSL SKL + SEP + Rem. 1 SKL + PS + Rem. + VSL 1 SKL + PS + VSL + KIPU SKL + Rem. + SEP + VSL 1 SKL + PS + VSL + Rem. + LKP 2 KD + Lib. 1 KD + PS + EKA 1 KD + PS + Lib. 1 KD + PS + EKA + KIPU 1 KD + PS + EKA + Lib. 1 RKP + Lib. 1 SEP + SKL + PS + KIPU + Rem. 1 VSL + Rem. 3 Nuors. + LKP 2 Nuors. + LKP + Rem. 1 Nuors. + LKP + EKA 1 Kok. + LKP 1 Kok. + PS 2 2 Kok. + KD 1 Kok. + SKL + LKP 1 Kok. + SKL + PS 1 Kok. + KD + PS 1 Kok. + Lib. + KD + PS 1 Yhteensä eduskuntavaalit n

119 Puolueiden vaalikampanjat Puolueiden vaalikampanjoiden keskeiset tehtävät voidaan jakaa kolmeen osaan: ohjelmallisten tavoitteiden asettaminen kansanedustajaehdokkaiden rekrytoiminen varsinainen vaalikampanjointi puolueen ohjelmallisten tavoitteiden ja ehdokkaiden tunnetuksi tekemiseksi ja tuen hankkimiseksi puolueen ehdokkaille. Perinteinen kampanja Eduskuntauudistuksen jälkeen puolueet panostivat oman järjestökoneistonsa kehittämiseen, jäsenistön hankkimiseen ja puoluetta tukevan sanomalehdistön laajentamiseen. Järjestörakenne muotoutui kolmiportaiseksi. Puolueilla oli valtakunnallisen tason, piiritason ja paikallisen tason järjestöjä. Paikallisten perusosastojen lisäksi niillä saattoi olla erillisiä kunnallisjärjestöjä. Eduskuntauudistuksen aikana SDP:n järjestöorganisaatio oli muita puolueita kehittyneempi sillä oli noin tuhat paikallisyhdistystä. Porvarillisten puolueiden järjestörakenteet säilyivät pitkään SDP:tä löyhempinä. Edistyspuolueella ja RKP:llä oli maailmansotien välisenä aikana kummallakin vain noin sata paikallisyhdistystä. Kokoomuksen paikallisyhdistysten määrä kasvoi tuona aikana runsaasta kahdestasadasta yli neljäänsataan. Maalaisliiton järjestökoneisto kehittyi maailmansotien välisenä aikana muita puolueita nopeammin, ja 1930-luvun lopulla puolueella oli jo enemmän paikallisyhdistyksiä kuin SDP:llä. 148 Järjestökoneiston rakentamisen ja rasvaamisen ohella puolueet panostivat poliittisesti sitoutuneiden sanomalehtien perustamiseen ja niiden levikin laajentamiseen. Kaikilla eduskuntapuolueilla oli omia sanomalehtiä, joilla oli tärkeä rooli niin kansalaisten yleisessä poliittisessa aktivoimisessa kuin vaalikampan- joissa. Puoluesidonnaisilla sanomalehdillä oli kiinteät yhteydet sekä puoluejohtoon että puolueen kannattajakuntaan. Monet tunnetut poliitikot olivat myös sanomalehtimiehiä. Kansalaisille sanomalehden valinta oli samalla poliittinen valinta; nämä kansalaiset tilasivat ja lukivat omaa lehteä, joka näin samalla vahvisti kansalaisten puoluesamastumista. Maailmansotien välisenä aikana kaikilla eduskuntapuolueilla oli kattava maakuntalehtien verkko. Kokoomuksen äänenkannattajia ilmestyi 30:llä, edistyspuolueen 21:llä, maalaisliiton 23:lla ja SDP:n 15:llä eri paikkakunnalla. Vasemmistososialistien ja kommunistien äänenkannattajina toimivia sanomalehtiä ilmestyi 7:llä eri paikkakunnalla, mutta monet niistä ilmestyivät vain 1920-luvun ensimmäisinä vuosina ja viimeisetkin lakkasivat ilmestymästä 1930-luvun alussa, kun kommunististen järjestöjen ja lehtien toiminta kiellettiin. 149 Toiseen maailmansotaan asti puolueiden vaalikampanjoinnin tavat olivat 1900-luvun alussa muotoutuneiden perinteiden mukaisia. Puolueen valtakunnallisen tason johtohenkilöt tekivät puolueelleen vaalijulistuksen tai ohjelmalehtisen, jota levitettiin puolueen sanomalehtiin painettuna. Ehdokasasettelu hoidettiin enimmäkseen paikallisella tasolla, mutta usein puoluejohto pyrki jossain määrin ohjailemaan vaalien ehdokasasettelua edistääkseen suosimiensa henkilöiden menestymistä eduskuntavaaleissa. Aikaisemmin käytössä olleet kahden ja kolmen ehdokkaan valitsijayhdistykset ja se, että sama henkilö saattoi olla usean valitsijayhdistyksen ehdokkaana, antoi puoluejohdolle oivallisen keinon ohjata vaaliasetelmaa niin, että sen suosimat ehdokkaat tulisivat valituiksi. Puoluejohdon suosima ehdokas voitiin asettaa usean valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi siten, että saman valitsijayhdistyksen listalla oli puoluejohdon suosiman ehdokkaan lisäksi yksi tai kaksi paikallista ehdokasta. Tämä menettely nosti puoluejohdon suosiman ehdokkaan kokonaisäänimäärän suureksi. 150 n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 291

120 Puolueet rekrytoivat eri vaalipiireihin agitaattoreita, jotka kiersivät paikkakunnalta toiselle pitämässä palopuheita, joilla he yrittivät koota puolueelle mahdollisimman paljon kannatusta. Ehdokkaat kiersivät itse järjestämissään tai paikallisosastojen järjestämissä vaalitilaisuuksissa. Agitaattorit ja ehdokkaat saattoivat osallistua myös toisten puolueiden järjestämiin tilaisuuksiin ja väitellä niissä poliittisten vastustajiensa kanssa. Puolueet julkaisivat äänenkannattajissaan luetteloita puolueen ehdokaslistoille asetetuista henkilöistä. Ehdokkaiden omaa henkilömainontaa ei ennen toista maailmansotaa kuitenkaan vielä harrastettu. Puolueiden jäsenistö teki vaalityönsä vapaaehtoisena kampanjatyönä. 151 Puolueiden ohjelmatyö on jakaantunut kolmeen tasoon. Kaikki eduskuntaan kansanedustajia saaneet puolueet ovat hyväksyneet toimintaansa varten periaateohjelmia tai yleisohjelmia. Vaaleja varten puolueet ovat yleensä tehneet erillisiä vaaliohjelmia tai muutamia teeseinä esitettyjä vaalijulistuksia. Kuvalliseen vaalijulisteeseensa puolueet ovat valinneet iskevän vaalilauseen. SDP:llä oli koko maailmansotien välisen ajan voimassa vuonna 1903 hyväksytty periaateohjelma. Maalaisliitto ja kokoomus uusivat samana aikana periaateohjelmansa kolme kertaa ja edistyspuolue ja RKP kaksi kertaa. Puolueiden ohjelmallinen retoriikka oli autonomiakaudella ja maailmansotien välisenä aikana kiivasta ja jyrkkää. Puolueet korostivat vastakkainasetteluja ja niihin perustuvia yhteiskunnallisia jakoja ja esiintyivät tiettyjen yhteiskuntaryhmien edustajina. Vasemmistopuolueet rakensivat identiteettiään korostamalla yhteiskunnan luokkajakoa ja julistautumalla työväenluokan etujen ajajiksi. Maalaisliitto taas korosti toiminnassaan maaseudun ja kaupunkien erilaisuutta ja tehtäväänsä maaseudun asioiden hoitajana. Itsenäistymisen ja kansalaissodan jälkeisinä vuosikymmeninä poliittiseen keskustaan ja oikeistoon kuuluvat puolueet painottivat maamme kansallisen itsenäisyyden ja sosialisminvastaisen taistelun yhteyttä ja siihen perustuvaa isänmaallisten puolueiden ja sosialististen puolueiden välistä syvää kuilua. Sen jälkeen kun kommunistien toiminta oli kielletty ja SDP oli vakuuttanut noudattavansa suomalaisen demokratian pelisääntöjä, maalaisliitto ja SDP alkoivat lähentyä toisiaan. Puolueet julkaisivat vaalijulisteitaan sekä omissa sanomalehdissään että erillisinä vaalijulisteina, joita asetettiin julkisille paikoille yleisön nähtäväksi. Ajan mittaan julisteissa alettiin käyttää myös värejä. Ainakin Helsingissä joillakin puolueilla oli myös liikkuvia vaalijulisteita 152. Ne olivat rekeen tai rattaille asetettuja julisteita, joita hevospelillä vedettiin eri puolilla kaupunkia. Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa SDP:n vaalijulisteen iskulauseena oli Kaikki valta kansalle. Vuonna 1917 puolueen vaalijulisteen otsikkona oli Sorron yöstä nouskaa. Suomen itsenäistymistä ja kansalaissotaa edeltäneellä kaudella Otto Wille Kuusinen ideoi monia SDP:n vaaleissa käyttämiä iskulauseita luvulla SDP:n vaalijulistusten retoriikka oli jo muuttunut; vaalijulisteessa vaadittiin Hyvinvointia kaikille! 153 Kokoomuksen vaalijulisteiden iskulauseena oli monissa vaaleissa Äänestä Kansallista Kokoomuspuoluetta, minkä lisäksi mukana oli puolueen poliittisia kannanottoja lyhyinä teeseinä. Vuoden 1930 vaaleissa kokoomuksen vaalijulisteen otsikkona oli Isänmaan puolesta! Kommunismia vastaan! ja vuoden 1939 vaaleissa Turvaa työsi tulokset. 154 RKP:n vaalijulisteessa vuoden 1907 vaaleissa nähtiin ryhdikkäästi meren rannalla seisova nuori mies, joka tuulessa hulmuavan leijonalipun alapuolella heilutti hattuaan ohi purjehtiville purjeveneille. Julisteessa luki Svenska folkpartiet upp till val. Julisteeseen oli painettu puolueen ehdokkaiden nimet vaalipiirissä ja kehotus äänestää RKP:n ehdokkaita. Samaa kuvaaihetta RKP käytti myös joitakin kertoja myöhemmin vaalijulisteissaan. 155 Edistyspuolue julkaisi ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleihin osallistuessaan vuonna 1919 äänenkannat- 292 eduskuntavaalit n

121 tajassaan Helsingin Sanomissa vaalijulistuksen, jossa sotilas kannatteli Suomen lippua. Otsikkona oli teksti Suomen nuoren tasavallan puolesta. Toisen vaalijulisteen otsikkona oli Ei oikeaan, ei vasempaan vaan eteen eestä Suomenmaan. Vuoden 1930 vaaleissa edistyspuolueen vaalijulisteen otsikkona oli Kommunismia vastaan! Lain ja oikeuden sekä lujan hallituksen ja kansanvallan puolesta! 156 Ei ole olemassa tarkkaa tietoa siitä, kuinka suurelle osalle äänioikeutetuista kehittyi vakiintunut puoluekanta jo autonomiakauden ensimmäisten eduskuntavaalien aikana tai itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä. Puolueiden voimasuhteet muuttuivat joka tapauksessa autonomiakauden eduskuntavaaleissa vähemmän kuin itsenäisyyden aikana, ja maailmansotien välisenä aikanakin ne vuotta 1919 lukuun ottamatta muuttuivat yleensä vähemmän kuin luvulla ja sen jälkeen on ollut tavallista. Kansalaiset eivät suomalaisen kansanvallan ensimmäisinä vuosikymmeninä olleet kovin kärkkäitä vaihtamaan puoluekantaansa vaalien välillä. Moderni kampanja Toisen maailmansodan jälkeen kampanjoinnin tavat alkoivat muuttua perinteisistä moderneiksi. Nämä modernille kampanjoinnille ominaiset piirteet olivat vallitsevia sekä sisäpoliittisen viidakkosodan kaudella ( ) että kansanrintaman valtakaudella ( ). Modernin kampanjoinnin kaudelle on ollut ominaista puolueiden jäsenmäärien kasvu, puolueiden järjestökoneiston vahvistuminen, eri alojen ammattilaisten aikaisempaa vahvempi osallistuminen poliittisten ohjelmien valmisteluun sekä puoluetoimistojen ja puoluehallitusten vallan vahvistuminen puolueiden eduskuntaryhmiin nähden. Sähköisten tiedotusvälineiden merkitys vaalipropagandan välittäjänä vahvistui. Samalla kampanjoinnin painopiste siirtyi aikaisempaa enemmän valtakunnalliselle tasolle. 157 Kansanedustajan työn luonne muuttui osa-aikaisesta luottamustoimesta kokopäivätoimiseksi ammatiksi. Eduskunnassa oli toki aikaisemminkin paljon ammattipoliitikkoja, esimerkiksi puolueiden toimihenkilöitä ja puoluelehtien toimittajia, mutta perinteisen kampanjoinnin aikakaudella kansanedustajan tehtävä oli vielä osa-aikainen. Autonomian kaudella valtiopäivät olivat koolla vain lyhyen ajan vuosittain ja vielä itsenäisyyden alussakin vain noin 150 päivää vuodessa. Kansanedustajan tehtävä oli tuolloin yleensä sivutoimi, jota lähdettiin hoitamaan, kun valtiopäivät olivat koolla. Modernin kampanjoinnin kaudella valtiopäivien koollaoloaika on pidentynyt ja kansanedustajan tehtävästä on tullut eduskuntaan valituille päätoiminen ammatti. Vaalikampanjoiden suunnittelu on ajan mittaan tullut yhä ammattimaisemmaksi. Toistuvien mielipidemittausten avulla puolueet luotaavat kansalaisten mielialoja, heidän tärkeinä pitämiään asioita ja heidän antamiaan arvosanoja puolueiden ja niiden johtavien poliitikkojen toiminnasta. Eri alojen asiantuntijaryhmät valmistelevat puolueiden ohjelmia, ja mainonnan ammattilaiset suunnittelevat kampanjan markkinointia luvulla käyttöön otettu puoluetuki on antanut puolueille aikaisempaa paremmat taloudelliset edellytykset vaalikampanjoiden ammattimaiseen suunnitteluun ja näyttävään markkinointiin luvun voimakkaasti politisoituneen ajanjakson jälkeen puolueiden paikallistoiminta alkoi taantua. Monien puolueiden jäsenmäärät alkoivat 1980-luvulla pienentyä ja puolueiden perusyhdistysten merkitys vaalityössä alkoi vähentyä luvun lopulta ja 1970-luvulta alkaen kansanedustajaehdokkaat alkoivat koota vaalityötään varten omia, puolueen perusyhdistyksestä irrallaan olevia tukiryhmiä. Vaalikampanjoinnin ilmainen talkootyö siirtyi hiljalleen puolueiden perusosastoista suurelta osin ehdokkaiden tukiryhmien vastuulle. Henkilökohtaisen mainonnan merkitys ehdokkaan kampanjoinnissa korostui perinteisen vaalikentillä kiertämisen rinnalla. n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 293

122 Maalaisliitto nojasi Raamattuun ja lakikirjaan vuoden 1948 eduskuntavaaleissa. Keskustan ja maaseudun arkisto. SDP:n vaalijuliste Varjosta valoon vuodelta Puoluesihteeri Väinö Leskisen vaalilauseita olivat Maalaisliiton hegemonia murskattava ja Kekkosen kuningastie katkaistava. Työväen Arkisto. RKP:n vaalijuliste vuodelta Svenska centralarkivet. Puoluesidonnaisten sanomalehtien levikki pieneni, kun heikosti menestyvät lehdet lakkasivat ilmestymästä ja useimmat menestyvät puoluelehdet julistautuivat sitoutumattomiksi. Puoluelehdistön levikin laskiessa sitoutumattomien sanomalehtien, radion ja 1960-luvulta alkaen myös television merkitys vaalityössä lisääntyi. Tämä muutti puolueiden vaalikampanjoinnin tapoja. Puolueet joutuivat nyt panostamaan entistä enemmän julkisuuden saamiseen tiedotusvälineissä. Vaalityönsä suunnittelussa ne alkoivat kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten puolueen poliittiset ehdotukset ja sen poliitikot mahdollisimman usein ylittäisivät valtakunnallisten tiedotusvälineiden uutiskynnyksen. Samalla kun television merkitys tiedotusvälineenä korostui, politiikka alkoi henkilöityä. Kansalaisten käsitykset eri puolueista syntyivät paljolti sen mukaan, minkälaisen mielikuvan nämä olivat saaneet kyseisen puolueen poliitikkojen televisioesiintymisistä. Television vaalikes- 294 eduskuntavaalit n

123 Turvaa työsi tulokset oli kokoomuksen julisteen iskulauseena 1945 eduskuntavaaleissa. Porvarillisen Työn Arkisto. Sodanlietsojan kynnet irti Suomesta. SKDL:n vaalijuliste Kansan Arkisto. kusteluista tuli 1960-luvulta alkaen vaalikampanjan tärkeimpiä tapahtumia luvun eduskuntavaaleissa television suurta vaalikeskustelua seurasi alkuillasta yli miljoona katsojaa 159. Toisen maailmansodan jälkeen puolueiden vaalimainonta alkoi tuntuvasti lisääntyä. Vuoden 1945 vaaleista alkaen lehtiin alkoi tulla myös ehdokkaiden henkilökohtaisia vaalimainoksia, ja sittemmin ehdokkaiden henkilökohtainen vaalimainonta on kasvanut vuosikymmenestä toiseen. Kampanjoiden poliittisessa retoriikassa jyrkät vastakkainasettelut vähenivät perinteisen kampanjoinnin kauteen verrattuna. Puolueiden väliset aatteelliset erot pienenivät, kun kommunisteja ehkä lukuun ottamatta kaikki puolueet kannattivat edustuksellista demokraattista järjestelmää, vasemmistopuolueetkin alkoivat hyväksyä markkinatalouden ja oikeistopuolueet alkoivat suhtautua aikaisempaa suopeammin julkisen sektorin laajaan vastuuseen perustuvaan hyvinvointivaltioon. Maaseudun etuja ajava maalaisliitto muuttui keskustapuolueeksi. Vasemmistopuolueiden samastumisen kohde avartui työväestöstä palkansaajiin, henkisen työn tekijöihin ja eläkkeensaajiin. Liberaalisten ja konservatiivisten puolueiden ohjelmissakin taistelu sosialismia vastaan jäi taustalle, kun kaikki puolueet alkoivat omaksua hyvinvointivaltion rakentamiseen liittyvää retoriikkaa. Vuonna 1988 hyväksytyssä periaateohjelmassaan RKP:kin avarsi identiteettiään määrittelemällä itsensä kansanliikkeeksi kaikille niille, jotka haluavat puolustaa Suomen kaksikielisyyttä. Aikaisemmin RKP oli määritellyt itsensä ruotsinkielisten ja kaksikielisten kansanliikkeeksi. Toisen maailmansodan päätyttyä puolueiden vaalijulistuksissa oli vielä väkevää retoriikkaa. Erityisesti kommunistien ja muiden puolueiden väliset suhteet n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 295

124 kärjistyivät vaalikauden aikana. SDP laati vuonna 1947 julisteen Jo riittää hinnankorotukset, valhelupaukset, mielipideterrori, pakkodemokratia, jota se käytti sekä SAK:n edustajistovaaleissa 1947 että seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa. Sodanlietsojain kynnet irti Suomesta, jyrisi SKDL vuoden 1948 vaalien julisteessaan. Kokoomuksen vaalilauseena oli Ole vapaa äänestä Kokoomusta. Vuoden 1951 eduskuntavaaleissa maalaisliiton vaalijulisteen otsikkona oli Vaara uhkaa Maalaisliitto pelastaa. 160 Ryhmäjakoihin perustuvien identiteettien heikkenemisen seurauksena puolueiden vaalijulistukset muuttuivat vähitellen perinteisen kampanjoinnin kautta neutraalimmiksi. Vuoden 1975 eduskuntavaaleissa SDP:n vaalijulistuksen otsikkona oli Kehityksen turvaksi ja vuonna 1979 Suomi nousuun. Keskustapuolueen vaalijulistuksen otsikkona vuoden 1975 vaaleissa oli Turvaa tulevaisuutesi ja vuonna 1979 Keskustapuolue turvallinen suomalainen. Kokoomuksen vaalijulisteessa luki vuonna 1979 Pää pystyyn suomalainen Kokoomus rakentava vaihtoehto. Vuoden 1983 vaaleissa SKDL:n iskulauseena oli Tulevaisuus on ihmisten työtä. Vaalijulisteiden iskulauseissakin oli nyt siirrytty konsensuskauteen, eikä niillä enää hyökätty vastustajien kimppuun. Puolueet saivat nähdä vaivaa omintakeisten ja äänestäjiin vetoavien iskulauseiden löytämiseksi, eikä tehtävä aina ollut helppo. Vuoden 1983 eduskuntavaalien kampanjan käynnistyessä kävi ilmi, että sekä kokoomus että SDP olivat ottaneet vaalijulisteeseensa saman iskulauseen: Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle. 161 Luokka- ja ryhmäjakoihin perustuvan retoriikan väistyminen antoi puoluejärjestelmässä tilaa uusille puolueille, jotka rakensivat identiteettinsä nimenomaan väestöryhmien välisten vastakohtaisuuksien varaan. Ensimmäisenä tämän aallon uusista puolueista puoluekartalle nousi SMP. Populistisille puolueille ominaiseen tapaan se korosti poliittisen eliitin ja laajojen kansanjoukkojen välistä vastakohtaisuutta, eliitin vieraantuneisuutta kansasta ja omaa rooliaan laajojen kansanjoukkojen äänitorvena. Vuoden 1970 vaaleissa se ratsasti voittoon iskulauseella Unohdetun kansan puolesta. Vuoden 1983 voittoisissa eduskuntavaaleissa sen iskulauseena oli SMP Lahjomaton voima. Iskulause viittasi 1980-luvun alussa laajaa julkisuutta saaneisiin lahjusoikeudenkäynteihin 162. Jälkimoderni kampanja ja 1990-luvulta alkaen puolueiden vaalikampanjoinnin yleiset toimintaperiaatteet ovat taas muuttuneet. Vakaan parlamentarismin kaudella sekä puoluetoiminta yleensä että vaalikampanjointi ovat siirtyneet modernista vaiheesta jälkimoderniin. Ajanjaksolle on ominaista niin äänestysaktiivisuuden kuin puolueiden jäsenmäärien pieneneminen. Puolueiden järjestötoiminnan aktiviteetti on hiipunut modernin kampanjoinnin aikakauteen verrattuna. Samalla kansalaisten valmius osallistua poliittiseen toimintaan monilla uusilla tavoilla on lisääntynyt. Näitä uusia tapoja ovat muun muassa erilaiset kansalaisliikkeet, mielenosoitukset, vetoomusten allekirjoittaminen ja yhteiskunnallisen kannan ottaminen omien kulutuspäätöksien avulla luvulta alkaen internetin käyttö viestinnän välineenä on nopeasti laajentunut. Internetissä julkaistaan uutisia, tiedotteita ja mielipiteitä, käydään keskusteluja ja otetaan kantaa asioihin. 163 Puolueiden oman järjestötoiminnan heikentyessä ne ovat siirtäneet vaalikampanjointiaan yhä enemmän tiedotusvälineisiin luvun puolivälissä valtioneuvosto alkoi myöntää toimilupia paikallisille radioasemille, ja 1990-luvulla vaalimainontaa alettiin esittää sekä radiossa että televisiossa. Ehdokkaat ovat alkaneet mainostaa paikallisradioissa ja MTV3:n alueellisesti eriytetyissä mainoksissa. Myös internet on otettu käyttöön poliittisessa viestinnässä ja vaalimainonnassa. Puolueet esittelevät toimintaansa kotisivuillaan, ja myös monilla ehdokkailla on omat internet-sivut. Vuoden 1999 edus- 296 eduskuntavaalit n

125 Sari Gustafsson Patricia Pfister SAK:n vaalimainos vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Lehtikuva. kuntavaaleista alkaen Yleisradio ja muutamat muut tiedotusvälineet ovat koonneet kansanedustajaehdokkaiden mielipiteitä vaalikoneen kyselylomakkeella oleviin kysymyksiin, minkä jälkeen äänestäjät ovat voineet vaalikoneen avulla vertailla, keiden ehdokkaiden mielipiteet lähinnä vastaavat äänestäjän omia mielipiteitä. Vuoden 2003 eduskuntavaalien yhteydessä tehdyssä vaalitutkimuksessa osoitettiin, että noin 45 prosenttia alle 35-vuotiaista kansalaisista käytti vuoden 2003 vaalikampanjan aikana ainakin yhtä internetin vaalikonetta löytääkseen itselleen sopivan kansanedustajaehdokkaan. Yli kolmasosa alle 35-vuotiaista vaalikoneiden käyttäjistä arvioi vaalikoneiden antaman tiedon vaikuttaneen heidän ehdokasvalintaansa erittäin paljon tai melko paljon luvulta 1980-luvulle television merkityksen lisääntyminen ja 1980-luvulta alkanut paikallisen puoluetoiminnan taantuminen keskitti puolueiden vaalikampanjatoimintaa. Paikallisen radio- ja televisiotoi- SAK:n uusi, äänestysaktiivisuuteen kehottanut tv-mainos SAK:n nettisivuilla 7. maaliskuuta Lehtikuva. n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 297

126 minnan lisääntyminen ja internetin käyttäjien määrän kasvu ovat taas hajauttaneet vaalikampanjoita alueellisiin radio- ja televisiolähetyksiin, ehdokkaiden omille kotisivuille ja internetin erilaisille vuorovaikutteisille keskustelupalstoille. Vaalikampanjoinnin hajautuminen asettaa puolueorganisaatiot uudenlaisten haasteiden eteen. Vaalikampanjaa suunnitteleva ja toteuttava puolue joutuu toimimaan aikaisempaa hajautuneemmassa ja monimuotoisemmassa ympäristössä. Vastatakseen jälkimodernin kampanjoinnin asettamiin haasteisiin kokoomus otti vuoden 2007 eduskuntavaaleihin valmistautuessaan käyttöön puolueen sisäiset tulossopimukset 165. Tulossopimuksissa jokaiselle vaalipiirille asetettiin puolueen kannatuksen optimaalinen tavoitetaso, joka ratkaistiin puoluejohdon ja piirijärjestön johdon neuvotteluissa. Huomioon otettiin seudun erityisolosuhteet, kuten paikallinen äänestysperinne ja piirijärjestöjen voimavarat. Tavoitekannatuksen ylittävästä vaalituloksesta puolue varautui maksamaan piirijärjestölle bonuksia. Kansanvallan satavuotisessa kehityskaaressa tulospalkatut toimitsijat alkavat nyt ottaa sen paikan, joka sata vuotta sitten oli vaalipiiriä kiertävillä agitaattoreilla. Jo modernin vaalikampanjoinnin kaudella useimmat puolueet olivat kampanjaretoriikassaan irtaantuneet vanhasta luokka- ja eturyhmäidentiteetteihin perustuneesta kampanjoinnista ja kilpailivat tärkeinä pitämiensä asiakysymysten saamasta julkisuudesta ja suosiosta. Myös jälkimodernin ajan vaalikampanjoissa puolueet kilpailevat tärkeinä pitämiensä asiakysymysten saamasta julkisuudesta ja suosiosta ja arvioivat samalla mielipidemittausten ja poliittisen julkisuuden avulla sitä, minkälaisia asiakysymyksiä niiden kannattaa nostaa esille, jotta puolue menestyisi vaaleissa. Luokka- ja eturyhmäpohjaisista identiteeteistä irtaantuminen on antanut puoluejärjestelmässä tilaa uusille yrittäjille. Vuosina puoluerekisteriin merkittiin 21 uutta puoluetta. Noin puolet niistä on rakentanut identiteettinsä kritikoimalla sitä, että vanhat puolueet eivät riittävän hyvin aja jonkin määrätyn yhteiskuntaryhmän, kuten työväestön, köyhien, eläkeläisten tai naisten, asioita. Yksikään näistä uusista eturyhmäpuolueista ei kuitenkaan ole onnistunut saamaan eduskuntaan kansanedustajia. Jälkimodernin vaiheen vaalikampanjoissa politiikka on muuttunut aikaisempaa henkilökeskeisemmäksi. Puoluejohtajien henkilökohtaisten johtajuusominaisuuksien merkitys on lisääntynyt. Tiedotusvälinejulkisuudessa poliittiset johtajat ovat henkilöinä aikaisempaa näkyvämmin esillä ja puoluejohtajilla on entistä suurempi vastuu puolueensa vaalivankkureiden vetäjänä. Koska puolueiden väliset aatteelliset erot ovat lieventyneet, poliitikkojen imagot ja heidän kyvyistään ja johtajuusominaisuuksistaan tehdyt arviot ovat alkaneet aikaisempaa enemmän vaikuttaa äänestäjien puoluevalintoihin. Kun Suomen perustuslakiin tehdyt parlamentarismia vahvistavat muutokset ovat samalla vahvistaneet pääministerin asemaa tasavallan presidenttiin verrattuna, eduskuntavaaleista on tullut pääministerivaaleja, joissa osa kansalaisista ottaa puoluevalinnallaan kantaa siihen, minkä puolueen puheenjohtajan toivoisi vaalien jälkeen tulevan pääministeriksi. Vaaleihin liittyvä pääministerikampanjointi oli ensimmäisen kerran selvästi nähtävissä vuoden 1991 eduskuntavaaleissa, kun oppositiossa olleen keskustan puheenjohtaja Esko Aho profiloitui kampanjassaan potentiaalisena pääministeriehdokkaana. Sen jälkeen pääministerikysymys on noussut vaalikampanjan asialistalle kaikissa eduskuntavaaleissa, kaikkein näkyvimmin vuoden 2003 vaaleissa. Ne olivatkin ensimmäiset eduskuntavaalit uuden perustuslain aikakaudella, eikä presidentillä enää niissä ollut mahdollisuutta aktiivisesti vaikuttaa siihen, kuka pääministeriksi valitaan eduskuntavaalit n

127 Ta uluk k o 36. VAALIKAMPANJOINNIN KOLME KEHITYSVAIHETTA. Perinteinen kampanja (1950-luvulle asti) Moderni kampanja (1950-luvulta 1980-luvulle) Jälkimoderni kampanja (1990-luvulta alkaen) Puolueen valtakunnallinen organisaatio Puoluejohto vastaa puolueen yleisten tavoitteiden julistamisesta Asiantuntijaryhmät suunnittelevat vaalityön Toistuvat mielipidemittaukset Perusteelliset vaaliohjelmat Asiantuntijaryhmät suunnittelevat vaalityön Interaktiiviset internetsivut mielipidemittausten rinnalle Päivittäinen reagointi uutistapahtumiin Jäsenkirjeitä lähetetään sähköpostilla Puolueen piiriorganisaatio Ehdokasasettelua koskeva päätöksenteko Ehdokasasettelua koskeva päätöksenteko Ehdokasasettelua koskeva päätöksenteko Puolueen paikallisjärjestöt ja jäsenistö Ehdokkaiden asettamista koskevat ehdotukset Kampanjat hoidetaan jäsenistön vapaaehtoistyönä Ehdokkaiden asettamista koskevat ehdotukset Kauden lopulla paikallisjärjestöjen rooli vaalityössä vähenee Ehdokkaiden omien tukiryhmien merkitys lisääntyy Ehdokkaiden asettamista koskevat ehdotukset Paikallisjärjestöjen toiminta kuihtuu entisestään Joukkotiedotusvälineet Puoluelehdistö Televisio Puoluelehdistö kuihtuu Poliittinen tv-mainonta Internet: kampanjoinnin uudenlainen hajautuminen Kampanjatapahtumat Ehdokkaat kiertävät paikallisissa kokouksissa ja puhetilaisuuksissa Uutisaiheiden toistuva tuottaminen viestimille Valtakunnallisen kampanjan merkitys korostuu Vaalikampanjan henkilöityminen Uutisaiheiden toistuva tuottaminen viestimille Internet hajauttaa vaalikampanjaa Mainonta Puoluemainokset puolueen sanomalehdissä Ei henkilömainontaa Ehdokasmainonnan voimakas kasvu Mainonta sitoutumattomiin viestimiin Poliittinen tv-mainonta Kustannukset Pienet Aikaisempaa suuremmat Entistä suuremmat Aikahorisontti Lyhyt vaalikampanja Äänestäjäkunta Vahvasti puolueuskollinen äänestäjäkunta Liikkuva äänestäminen lisääntyy Epävarma äänestäjäkunta n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 299

128 Puolueiden aatteellinen profiloituminen Vaalikampanjoiden keskeiset asiakysymykset ovat vuosikymmenien mittaan vaihdelleet. Puolueet valmistavat eduskuntavaaleihin omia vaaliohjelmiaan, jotka toisinaan on kirjattu lyhyen ja ytimekkään julistuksen muotoon, toisinaan taas yksityiskohtaiseksi seuraavan vaalikauden tavoiteohjelmaksi. Tämän lisäksi hallituspuolueet kuvailevat usein vaaliohjelmissaan päättymässä olevan vaalikauden tapahtumia myönteisessä valossa korostaen hallituksen onnistumista toiminnassaan, kun taas oppositiopuolueet kiinnittävät huomionsa hallituksen toiminnan epäonnistumiseen ja virheellisyyteen. Puolueiden vaaliohjelmat antavat yleiskuvan siitä, minkälaisin tavoittein puolueet kulloinkin ovat eduskuntavaaleissa kampanjoineet, mitkä aihepiirit ovat olleet vaaleissa keskeisiä ja miten puolueiden kannanotot näissä asioissa ovat poikenneet toisistaan. Kansainvälinen Comparative Manifestos Project (CMP) on kehittänyt sisällönerittelyperiaatteet, joita käyttäen on analysoitu puolueiden vaaliohjelmia monissa eri maissa toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta 167. Myös tässä tutkimuksessa Suomen puolueiden vaaliohjelmia on analysoitu CMP:n kehittämää sisällönerittelymenetelmää käyttäen. Tutkimusta varten on ajanjaksolta koottu kaikkien niiden puolueiden vaaliohjelmat, jotka ovat saaneet tarkastelun kohteena olevissa vaaleissa eduskuntaan vähintään kaksi kansanedustajaa. Ohjelmia kertyi yhteensä Vaaliohjelmien lausumat on jaettu CMP:n luokitteluperiaatteiden mukaisesti eri aihepiirejä käsitteleviksi kannanotoiksi. Sen jälkeen tarkastellaan sitä, kuinka runsaasti kunkin puolueen vaaliohjelmissa on eri aihepiireihin kohdistuvia kannanottoja. Puolueiden vaaliohjelmien pituudet vaihtelevat paljon. Lyhimmät vaaliohjelmat ovat vain parin liuskan mittaisia, pisimmät taas ovat jopa muutaman kymmenen sivun mittaisia. Vaaliohjelmien pituuserojen vaikutus tarkastelun tuloksiin eliminoidaan siten, että kussakin vaaliohjelmassa olevien kannanottojen määrällistä laajuutta mitataan kannanottojen suhteellisena osuutena vaaliohjelman kaikista kannanottolausumista. CMP:n luokitusrungossa vaaliohjelmien teemat jakaantuvat seitsemään pääalueeseen, jotka ovat: kansainväliset suhteet vapaus ja demokratia poliittisen järjestelmän rakenteelliset ja toiminnalliset piirteet talous hyvinvointi ja elämänlaatu kansallinen kulttuuri ja elämäntapa erilaiset yhteiskuntaryhmät. Taulukossa 37 tarkastellaan kaikkien eduskuntapuolueiden osalta yhteisesti, kuinka suuri osa vaaliohjelmien sisällöstä kohdistui edellä mainituille aihealueille. Hyvinvoinnin ja elämänlaadun aihepiiristä on vielä erikseen erotettu luonnonsuojeluun liittyvät kannanotot. Erilaisten aihealueiden määrällistä esiintymistä koskeva tarkastelu antaa tietenkin vain karkean yleiskuvan vaaliohjelmista, ja se vaatii rinnalleen ohjelmien sisällöllisten argumenttien ja retoriikan analysointia. Kansainväliset suhteet Sisällönerittelyn perustuloksia kuvataan taulukossa 37. Kansainväliset suhteet eivät toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ole milloinkaan olleet kovin laajasti esillä puolueiden vaaliohjelmissa. Yleensä niiden osuus on ollut vain 5 8 prosenttia eduskuntaan vähintään kaksi kansanedustajaa saaneiden puolueiden vaaliohjelmien koko laajuudesta. Edes Suomen kansainvälisen aseman murrosvaiheissa, kuten heti sodan päätyttyä tai Euroopan unioniin liityttäessä, maamme kansainvälisiin suhteisiin liittyvät kysymykset eivät ai- 300 eduskuntavaalit n

129 nakaan vaaliohjelmien sisällön määrällisen tarkastelun perusteella ole nousseet kampanjoiden kärkiteemoiksi. Maalaisliiton/keskustan vaaliohjelmissa ulkopolitiikkaa on yleensä käsitelty suhteellisesti laajemmin kuin kokoomuksen vaaliohjelmissa. Vastaavasti SKDL:n ja vasemmistoliiton vaaliohjelmissa ulkopolitiikkaa on yleensä käsitelty suhteellisesti laajemmin kuin SDP:n vaaliohjelmissa. SDP on eronnut muista puolueista siten, että vuotta 1948 lukuun ottamatta sen vaaliohjelmissa ei ennen 1970-lukua kirjoitettu kansainvälisistä suhteista mitään. Sodan jälkeiseen uuteen ulkopoliittiseen tilanteeseen sopeutuminen oli SDP:lle monia muita puolueita pulmallisempaa, minkä takia kansainvälisiin suhteisiin liittyvät asiat sivuutettiin vaaliohjelmissa kokonaan luvulta alkaen SDP on vaaliohjelmissaan nostanut kansainvälisiä kysymyksiä näkyvästi esiin. Samaan aikaan puolue alkoi muutenkin aktivoitua ulkopolitiikan kysymyksissä. Ta uluk k o 37. EDUSKUNTAPUOLUEIDEN VAALIOHJELMIEN SISÄLLÖN JAKAANTUMINEN ERI AIHEALUEISIIN EDUSKUNTAVAALEISSA , PROSENTTIA OHJELMIEN KOKONAISLAAJUUDESTA. 169 Kansainväliset suhteet Vapaus ja demokratia Rakenteelliset ja toiminnalliset piirteet Luonto Talous Hyvinvointi ja elämänlaatu Kansallinen kulttuuri ja elämäntapa Ryhmiin sitoutuminen Luokittelemattomat Yhteensä Aineistona ovat niiden puolueiden vaalijulistukset, jotka tarkastelun kohteena olevissa eduskuntavaaleissa ovat saaneet eduskuntaan vähintään kaksi kansanedustajaa. Vaalijulistusten tekstit on kvantitatiivisen sisällönerittelyn periaattein jaettu yksittäisen kannanoton sisältämiin lausumiin. Lausumat on ryhmitelty seitsemään aihealueeseen käyttäen Comparative Manifestos Projectin kehittämää luokitusrunkoa. Taulukossa esitetään, miten vaalijulistusten luokitellut lausumat prosentuaalisesti jakaantuvat eri aihepiireihin. n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 301

130 Maalaisliitto ja SKDL esittivät ja 1950-lukujen vaaliohjelmissaan Suomen kansainvälisiin suhteisiin liittyviä kannanottoja selvästi muita puolueita enemmän. Ne korostivat voimakkaasti sodan jälkeisen uuden ulkopolitiikan määrätietoisen noudattamisen tärkeyttä. SKDL korosti vaaliohjelmissaan kansainvälisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä suurin piirtein samanlaisin painotuksin koko olemassaolonsa ajan. Sen tilalle vuonna 1990 perustettu Vasemmistoliitto sen sijaan aloitti ulkopolitiikan kysymyksissä matalalla profiililla. Sen vaaliohjelmissa ei vuosina 1991 ja 1995 esitetty lainkaan kansainvälisiin suhteisiin liittyviä kannanottoja. Uusi puolue haki vielä paikkaansa sosialismin romahtamisen jälkeisessä maailmassa. Vuosien 1999 ja 2003 vaaliohjelmissaan se sen sijaan on näkyvästi kritikoinut kansainvälisen talouden uusliberalistisia piirteitä ja vaatinut suurempaa poliittista ohjausta, solidaarisuutta ja tasa-arvoa kansainväliseen talouteen. RKP:n vaaliohjelmien kansainvälisiä suhteita koskevissa kannanotoissa näkyy ehkä vakaampi linja kuin millään muulla puolueella. Puolue on pitänyt kansainvälisiä kysymyksiä esillä vaaliohjelmissaan ja korostanut niin hyviä idänsuhteita kuin pohjoismaisen yhteistyön tarpeellisuutta. Vapaus ja demokratia Puolueiden kannanotot vapaudesta ja demokratiasta olivat toisen maailmansodan jälkeen jyrkkiä ja selvästi toisistaan poikkeavia. SKDL:n käsitykset vapaudesta ja demokratiasta poikkesivat selvästi muiden puolueiden käsityksistä. Vaaliohjelmissa näitä kysymyksiä ei tuotu kovin laajasti esille, mutta vuosien 1945 ja 1948 vaalikampanjoiden poliittisessa julkisuudessa ja puolueiden vaalijulisteissa ne korostuivat. Vuosien 1970 ja 1983 vaaliohjelmissa vapauteen ja demokratiaan liittyvät teemat nostettiin tavallista näkyvämmin esille. Vuoden 1970 vaalikampanjan aikana maassa oli kansanrintamahallitus ja Suomessa käytiin vilkasta keskustelua demokratian laajentamisesta niin yrityksissä kuin monilla muillakin elämänalueilla. Vasemmistopuolueet suhtautuivat myönteisimmin ajatuksiin demokratian laajentamisesta eri elämänalueilla, poliittinen oikeisto taas suhtautui tähän kehitykseen torjuvasti tai pidättyvästi. Varsinkin kokoomus, LKP ja RKP käsittelivät tuolloin vaaliohjelmissaan laajasti vapauteen ja demokratiaan liittyviä kysymyksiä. Seuraavan kerran vapauteen ja demokratiaan liittyvät teemat nousivat tavallista näkyvämmin puolueiden vaaliohjelmiin vuoden 1983 eduskuntavaaleissa, kun Urho Kekkosen pitkäaikaisen presidenttikauden päättyminen kannusti puolueita keskustelemaan suomalaisen demokratian tilasta. Suhteellisesti eniten nämä teemat saivat tuolloin näkyvyyttä kokoomuksen ja SMP:n vaaliohjelmissa. Poliittinen järjestelmä Poliittisen järjestelmän rakenteellisia ja toiminnallisia piirteitä koskevat kannanotot ovat saaneet paljon tilaa puolueiden vaaliohjelmissa. Kaikki ajanjakson vaaliohjelmat yhteen laskien melkein viidennes vaaliohjelmien lausumista on koskenut poliittisen järjestelmän rakenteellisia ja toiminnallisia piirteitä. Aihealuetta käsiteltiin laajasti puolueiden vaaliohjelmissa luvun puoliväliin asti ja 1950-luvuilla SKDL:n ja SKP:n käsitykset demokratiasta ja poliittisesta päätöksenteosta erosivat jyrkästi muiden puolueiden käsityksistä. Tähän perustuva jännite ja polarisaatio näkyivät puolueiden vaaliohjelmissa. SKDL kritisoi vaaliohjelmissaan porvarillista demokratiaa. Erityisesti kokoomus ja SDP taas puolustivat vaaliohjelmissaan voimakkaasti länsimaista demokratiaa. Maalaisliitto, RKP ja kansanpuolue eivät tuolloin nostaneet poliittisen järjestelmän rakenteellisia ja toiminnallisia kysymyksiä yhtä näkyvästi esille kuin SKDL, kokoomus ja SDP. Vuoden 1962 vaalien ohjelmissa poliittisen järjestelmän toimintaperiaatteisiin otettiin kantaa enemmän kuin missään muissa tarkastelukauden vaaleissa. 302 eduskuntavaalit n

131 Kun tasavallan presidentti Neuvostoliitosta tulleen, YYA-sopimukseen perustuvia sotilaallisia konsultaatioita koskevan nootin seurauksena hajotti eduskunnan, puolueet ottivat vaaliohjelmissaan kantaa sekä presidentin asemaan maan ulkopolitiikan johtajana että eduskunnan hajottamiseen. Puolueet sitoutuivat antamaan tukensa tasavallan presidentille maan ulkopolitiikan johtajana. Kokoomus kuitenkin kritikoi eduskunnan hajottamista ja katsoi sen olevan merkki maan sisäpoliittisesta umpikujasta. Vasemmistoenemmistöisen eduskunnan aikana oppositiossa istunut SKDL kritikoi voimakkaasti oikeiston suurta valtaa Suomen poliittisessa elämässä luvun lopulta alkaen poliittinen ilmapiiri radikalisoitui ja poliittista järjestelmää koskevaan keskusteluun nousi uusia aiheita luvun lopulla ja 1970-luvun alkupuolella vaaliohjelmissa otettiin kantaa muun muassa demokratian laajentamiseen työpaikoilla ja oppilaitoksissa, valtion vastuuseen radikalisoituneen Yleisradion toiminnassa ja 1960-luvun lopulta alkaen muotoutuneen tulopolitiikan asemaan poliittisessa päätöksenteossa luvun lopun maaltapako viritti keskustelua aluepolitiikasta ja siihen liittyvästä päätöksenteon keskittämisen tai vaihtoehtoisesti hajauttamisen tarpeesta luvun lopulta alkaen poliittisen järjestelmän rakenteeseen ja toimintaan liittyvien kysymysten osuus puolueiden vaaliohjelmissa on vähentynyt luvulla vahvistuneen markkinasuuntautuneisuuden ilmapiirissä puolueet ottivat kantaa työmarkkinoiden valtarakenteisiin ja työmarkkinajärjestöjen asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomen jäsenyys Euroopan unionissa sen sijaan ei ole erityisesti kannustanut puolueita ottamaan vaaliohjelmissaan kantaa siihen, millä tavalla poliittista päätöksentekoa kotimaassa tulisi uudistaa. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa keskusta esitti niin sanotun työreformiohjelman, jonka tavoitteena oli lisätä markkinasuuntautuneisuutta työmarkkinoilla ja purkaa 1960-luvulta alkaen muotoutunutta keskitettyä päätöksentekoa, jossa hallitus ja työmarkkinoiden keskusjärjestöt yhdessä sopivat keskeisistä työmarkkina- ja finanssipolitiikan kysymyksistä ja usein myös sosiaalipolitiikan linjanvedoista. Keskustalle tuli aikaisempaa vapaammin pelitilaa keskitetyn tulopolitiikan kritikoimiseen sen jälkeen, kun Suomen EU-jäsenyys vuoden 1995 alusta alkaen oli poistanut maataloustuloratkaisut kotimaisen keskitetyn tulopolitiikan esityslistalta. Vasemmistopuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen keskuudessa keskustan työreformi herätti jyrkkää vastustusta. Talouspolitiikka Puolueet eroavat toisistaan sen suhteen, kuinka paljon ne ovat vaaliohjelmissaan esittäneet kansantalouden toimintaa koskevia kannanottoja, esimerkiksi vaatineet markkinoiden lisääntyvää sääntelyä, pääomavirtojen ohjailua, keskitettyä tai hajautettua tulopolitiikkaa ja kotimarkkinoiden suojelua ulkomaiselta kilpailulta, tai miten paljon ne toisaalta ovat korostaneet yrittäjyyden merkitystä ja vaatineet erilaisten markkinoilla vallitsevien sääntelyjen purkamista. Vuosien eduskuntavaalien vaaliohjelmiin perustuvan sisällönerittelyn perusteella kokoomus ja SDP ovat vaaliohjelmissaan käsitelleet tämänkaltaisia taloudellisia kysymyksiä enemmän kuin muut perinteiset puolueet. Noin neljäsosa niin kokoomuksen kuin SDP:n eduskuntavaaliohjelmien kannanotoista on kohdistunut kansantalouden toimintatapoihin. Myös vihreän liiton vaaliohjelmissa taloudellisia kysymyksiä on käsitelty laajasti. Kaikkein vähiten taloudellisia kysymyksiä on käsitelty kristillisten vaaliohjelmissa. Taloudellista toimintaa koskevien kannanottojen perusteella voidaan tarkastella sitä, miten markkinoita sääntelevän interventionistisen talouspolitiikan ja toisaalta markkinoiden vapautta korostavan talouspolitiikan suosio on vaihdellut aikakaudesta toiseen. Niin ikään voidaan tarkastella sitä, mitkä puolueet ovat voi- n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 303

132 makkaasti vaatineet markkinoiden sääntelyä ja mitkä taas ovat korostaneet markkinoiden vapauden merkitystä. Tätä varten laadittiin CMP:n luokitusrunkoon perustuva indeksi, jossa puolue saa sitä suuremman numeron, mitä enemmän se on korostanut vapaan yritystoiminnan ja taloudellisen sääntelyn purkamisen tarvetta. Vastaavasti tämä markkinatalousindeksi saa sitä pienempiä arvoja, mitä enemmän puolue on vaaliohjelmissaan korostanut markkinoiden erilaisen sääntelyn tarpeellisuutta. Mittari on karkea, koska se mittaa vain interventionististen ja markkinahenkisten kannanottojen määrällistä osuutta puolueen vaaliohjelmassa, jolloin keynesiläisen suhdannesääntelyn kannattaminen ja vaatimukset tuotantovälineiden valtiollisesta omistamisesta ovat indeksissä yhtä painavia interventionistisia kannanottoja. Kuviossa 5 kuvataan perinteisten puolueiden ja uusien vakiintuneiden puolueiden sijaintia markkinatalousasteikolla eduskuntavaleissa Kuviosta havaitaan, että puolueiden vaaliohjelmien talouspolitiikkaa koskevat kannanotot muuttuivat sodan jälkeen ensin asteittain markkinahenkisemmiksi, samalla kun K uv io 5. PUOLUEIDEN KANNANOTTOJEN PAINOTTUMINEN MARKKINOIDEN POLIITTISEEN SÄÄNTELYYN VS. MARKKINOIDEN VAPAUDEN KOROSTAMISEEN EDUSKUNTAVAALIOHJELMISSA Vaalivuosi Puolue ML / KESK KOK ED / KP / LKP RKP SDP SKL / KD SMP / PS SKDL / VAS VIHR Markkinat Poliittinen ohjaus versus markkinat Sääntely 304 eduskuntavaalit n

133 sota-ajan ja sodan jälkeisen pula-ajan säännöstelyä purettiin luvulla markkinoita sääntelevän talouspolitiikan suosio alkoi taas kasvaa. Talouspolitiikassa alettiin puhua kasvupolitiikasta, kokonaistaloudellisesta suunnittelusta sekä finanssipolitiikan, teollisuuspolitiikan ja aluepolitiikan merkityksestä taloudellisen kasvun edistäjinä luvun puolivälin öljykriisi oli selvä taitekohta luvun lopulta konsensuspolitiikkana tunnettu talouspolitiikka oli aikaisempaa markkinahenkisempää, ja puolueet sovittivat vaaliohjelmansa aikakauden ilmapiiriin sopiviksi luvulla markkinoita sääntelevän talouspolitiikan kannatus puolueiden vaaliohjelmissa taas verkalleen lisääntyi, kunnes 1990-luvun alkuvuosien talouslama käänsi puolueiden talouspoliittisen ajattelutavan markkinaorientoituneempaan suuntaan. Vasemmistopuolueet ovat useimmiten korostaneet vaaliohjelmissaan markkinoiden sääntelyn tarvetta enemmän kuin porvarilliset puolueet. Vaikka SKDL tavanomaisessa vasemmisto oikeisto-luokituksessa sijoittuu SDP:n vasemmalle puolelle, sen vaaliohjelmissa oli 1940-luvulta 1960-luvulle asti suhteellisesti vähemmän talouden valtiollista sääntelyä vaativia kannanottoja kuin SDP:n ohjelmissa. SKDL:n kannanotot olivat kuitenkin sisällöllisesti SDP:n kannanottoja jyrkempiä. SKDL hyökkäsi ohjelmissaan voimakkaasti suurpääomaa vastaan ja vaati tuotantovälineiden sosialisoimista tai tuotantovälineiden valtiollisen omistuksen lisäämistä. SDP taas omaksui toisen maailmansodan jälkeen ohjelmallisen linjan, jossa yhdistyivät markkinatalous, tuotantovälineiden yksityinen omistusoikeus ja toiminnan suunnitelmallisuus, mikä oikeutti valtion aktiivisesti ohjailemaan markkinoiden toimintaa. Kun SKP:n puolueriita kärjistyi ja maltillista suuntausta edustava ryhmä valtasi puolueen johtopaikat jyrkemmän suuntauksen edustajilta ja SKDL:n johtoon nousi Ele Alenius, mies, jolla ei ollut SKP:n jäsenkirjaa, myös SKDL:n vaaliohjelmien retoriikka muuttui. Suurpääomanvastaisen väkevän taistelun sijasta niissä alettiin korostaa valtion aktiivisuuden tarvetta markkinoiden toiminnan sääntelijänä. Vuonna 1990 perustetun Vasemmistoliiton vaaliohjelmissa on puolueen koko olemassaolon ajan aina ollut suhteellisesti enemmän markkinoiden poliittista ohjausta vaativia kannanottoja kuin SDP:n ohjelmissa. Kokoomus ja maalaisliitto/keskusta ovat useimmissa eduskuntavaaleissa kilvoitelleet markkinahenkisimmän puolueen asemasta. Ne molemmat ovat vaaliohjelmissaan korostaneet yrittäjyyden, yritysten ja markkinoiden vapaan toiminnan merkitystä taloudellisessa toiminnassa. Maalaisliiton/keskustan vaaliohjelmissa valtion harjoittaman sääntelyn aktiivisuutta korostavat juonteet liittyvät aluepolitiikkaan ja maatalouden toimintaan. Keskustan vaaliohjelman talouspoliittinen linja oli markkinahenkisempi kuin muiden puolueiden vuosien 1983 ja 1995 eduskuntavaaleissa. Vuoden 1983 vaalien aikaan tasavallan presidentti oli juuri vaihtunut ja keskusta halusi korostaa ohjelmallista eroaan sosialistiseen presidenttiin ja tämän puolueeseen nähden. Vuoden 1995 lamavaaleissa keskusta esitti hyvin markkinasuuntautuneen vaaliohjelman, joka neljä vuotta myöhemmin sai kiteytyksensä keskustan työreformiohjelmassa. Kokoomus säilytti koko kansanrintaman valtakauden ajan kriittisen suhtautumisensa julkisen sektorin kasvuun ja teki vaalista toiseen ehdotuksia verotuksen keventämiseksi. Se katsoi verotuksen keventämisen lisäävän kansalaisten kannustimia omatoimiseen taloudelliseen aktiivisuuteen. Kun kansanrintamahallitukset lisäsivät markkinoiden sääntelyä ja julkisen sektorin menotaloutta, kokoomus yritti vuosien 1975 ja 1979 vaaleissa selvästi erottautua kansanrintamapuolueista niiden linjaa markkinasuuntautuneemmalla talouspoliittisella ohjelmalla. Kannatuksen kasvaessa puolue alkoi vuoden 1983 vaaleista lähtien lähestyä poliittista keskustaa talouspolitiikan kysymyksissä voidakseen katkaista vuoden 1966 eduskuntavaaleista asti jatku- n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 305

134 neen oppositiokautensa. Seuraavan kerran kokoomus palasi selvästi muita puolueita markkinasuuntautuneemmalle linjalle vuoden 2003 vaaliohjelmassaan. Se esitti verotuksen keventämistä ja vaati muita puolueita esittämään niiden ehdottamien valtion tehtävien lisäysten hintalaput. RKP:n linja markkinatalouteen ja sen poliittiseen sääntelyyn on vuosikymmenien mittaan pysynyt kaikkia muita puolueita vakaampana. Muiden porvarillisten puolueiden tapaan se on aina korostanut yrittäjyyden ja markkinatalouden merkitystä, mutta samalla valtion aktiivisuus markkinoiden ohjaajana on saanut ymmärrystä. Edistyspuolueen ja sen seuraajien linja sen sijaan on ollut epävakaampi. Joissakin vaaleissa liberaalista suuntausta edustava puolue on korostanut markkinatalouden sääntelyn tarvetta, joissakin toisissa taas markkinoiden vapauden tärkeyttä. Uusien vakiintuneiden puolueiden vaaliohjelmien kannanotot talouden poliittisesta sääntelystä ovat yleensä sijoittuneet vasemmiston ja oikeiston väliin. Kristillisen liiton ja sittemmin kristillisdemokraattien ohjelma on usein ollut vihreiden sekä maaseudun puolueen ja sen jatkajan perussuomalaisten ohjelmaa markkinasuuntautuneempi. Vihreiden vaaliohjelmassa taas oli vuosien 1991 ja 1999 vaaleissa suhteellisesti enemmän markkinoiden sääntelytarvetta korostavia argumentteja kuin SDP:n vaaliohjelmissa. Hyvinvointipalvelut Hyvinvointipalveluihin ja julkisen sektorin vastuuseen hyvinvoinnin edistäjänä liittyviä tehtäviä on analyysin kohteena olevissa vaaliohjelmissa tarkasteltu laajemmin kuin mitään muuta aihealuetta. Runsas viidesosa (22 %) analysoitujen vaaliohjelmien kaikista kannanotoista kohdistui hyvinvointitehtäviin, joita on vaaliohjelmissa myös ajan mittaan painotettu aikaisempaa enemmän. Sisäpoliittisen viidakkosodan kaudella ( ) vain seitsemäsosa (14 %) vaaliohjelmien kannanotoista käsitteli hyvinvointitehtäviä. Vakaan parlamentarismin kaudella neljäsosa puolueiden vaaliohjelmien kannanotoista käsitteli näitä tehtäviä. Talousjärjestelmän toimintaa koskevien kannanottojen tapaan myös hyvinvointikysymyksiä käsittelevistä luokitusrungon osioista koottiin indeksi. Tämä indeksi mittaa sitä, kuinka myönteisesti, pidättyvästi tai kielteisesti puolue on vaaliohjelmassaan suhtautunut julkisen sektorin hyvinvointitehtävien laajentamiseen. Indeksi saa sitä suurempia arvoja, mitä enemmän puolue on vaaliohjelmassaan esittänyt julkisen sektorin vastuiden lisäämistä koskevia kannanottoja, ja sitä pienempiä arvoja, mitä enemmän puolue on korostanut julkisen sektorin vastuiden rajoittamista. Indeksin positiiviset arvot tarkoittavat sitä, että puolueen vaaliohjelmassa on enemmän julkisen sektorin hyvinvointiasioihin liittyvien vastuiden lisäämistä käsitteleviä kannanottoja kuin niiden rajoittamista tai vähentämistä koskevia kannanottoja. Negatiiviset indeksin arvot tarkoittavat sitä, että vaaliohjelmassa on enemmän julkisen sektorin hyvinvointiasioihin liittyvien vastuiden rajoittamista ja vähentämistä käsitteleviä kannanottoja kuin niiden lisäämistä koskevia kannanottoja. Analyysin tuloksia havainnollistetaan kuviossa 6. Missään tarkastelun kohteena olevista vaaliohjelmista julkisen sektorin hyvinvointitehtäväindeksi ei saa negatiivisia arvoja. Se tarkoittaa sitä, että kaikki puolueet ovat kaikissa tarkastelun kohteena olevissa vaaliohjelmissaan esittäneet enemmän hyvinvointitehtäviin liittyviä julkisen sektorin vastuiden lisäämistä koskevia kannanottoja kuin niiden rajoittamista tai supistamista koskevia kannanottoja. Kaikki puolueet tahtoivat puolustaa hyvinvointivaltiota. Lehtikuva. 306 eduskuntavaalit n

135 Ville Myllynen n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 307

136 Sisäpoliittisen viidakkosodan kaudella maalaisliitto korosti vaaliohjelmissaan muita puolueita runsaammin julkisen sektorin vastuuta hyvinvointitehtävien alueella. Sen paremmin kokoomus kuin vasemmistopuolueet eivät tuolloin esittäneet näistä aiheista paljon kannanottoja. Tilanne muuttui ratkaisevasti kansanrintaman valtakaudella. Vasemmistopuolueet alkoivat keskustapuolueen ohella profiloitua hyvinvointivaltion rakentajapuolueina. Kansanrintaman valtakauden aikana kokoomus alkoi suhtautua aikaisempaa myönteisemmin julkisen sektorin vastuun laajentamiseen hyvinvointikysymyksissä, vaikka se samalla kritikoikin kansanrintamapuolueita valtion menojen liiallisesta kasvattamisesta. Vuoden 1979 vaaleista alkaen kokoomuksen vaaliohjelmissa onkin usein ollut enemmän hyvinvointivaltiota ja sen tehtävien laajentamista koskevia kannanottoja kuin keskustapuolueen ohjelmissa. Keskustapuolueen vaaliohjelmien hyvinvointivaltiolli- K uv io 6. PUOLUEIDEN KANNANOTOT JULKISTEN PALVELUIDEN LAAJENTAMISEEN TAI RAJOITTAMISEEN EDUSKUNTAVAALIOHJELMISSA Vaalivuosi Puolue ML / KESK KOK ED / KP / LKP RKP SDP SKL / KD SMP / PS SKDL / VAS VIHR Rajoittaminen Julkisten palveluiden rajoittaminen versus lisääminen Lisääminen 308 eduskuntavaalit n

137 nen painotus väheni edellisiin vuosikymmeniin verrattuna. Vuoden 1995 lamavaaleissa keskusta suhtautui vaaliohjelmassaan kaikkia muita perinteisiä ja uusia vakiintuneita puolueita pidättyvämmin julkisen sektorin vastuuseen hyvinvointitehtävien alueella. Samaan aikaan vasemmistopuolueet kritikoivat Ahon porvarillista enemmistöhallitusta sen tekemistä valtion menojen leikkauksista. SKDL:n vaaliohjelmissa hyvinvointivaltion rakentamiseen liittyvät kysymykset eivät koskaan olleet yhtä laajasti esillä kuin monilla muilla puolueilla. Varsinkin SKP piti julkisen sektorin hyvinvointitehtävien laajentamista ristiriitaisena asiana. Sen mukaan ne kyllä paransivat lyhyellä aikavälillä työväenluokan elinoloja, mutta samalla ne saattoivat entisestään vaikeuttaa kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kukistamista. Vasemmistoliitto sen sijaan on aina kirjannut vaaliohjelmiinsa suhteellisesti enemmän myönteisiä kannanottoja hyvinvointitehtävistä kuin mikään muu tarkastelun kohteena oleva puolue tai ainakin enemmän kuin useimmat muut puolueet. RKP:n vaaliohjelmissa hyvinvointivaltion laajentamiseen liittyvät teemat olivat kansanrintaman valtakaudella laajemmin esillä kuin vakaan parlamentarismin kaudella. Vuoden 1966 vaaleissa RKP:n vaaliohjelmasta melkein kolme neljäsosaa oli omistettu hyvinvointivaltion rakentamiseen liittyville asioille. SKL:n 1970-luvun vaaliohjelmissa julkisen sektorin hyvinvointitehtävien laajentamiseen liittyvät kysymykset eivät olleet laajasti esillä. Puolueen omintakeinen profiili liittyi kristillisen moraalin vaalimiseen sekä sukupuolielämään ja alkoholin käyttöön liittyvien perinteisten arvojen vahvistamiseen luvulta alkaen sosiaalipoliittinen ulottuvuus on vahvistunut puolueen ohjelmissa, samalla kun puolue on alkanut ohjelmalliselta profiililtaan lähentyä eurooppalaisia kristillisdemokraattisia puolueita. Myös vihreiden ohjelmissa hyvinvointivaltiollinen ulottuvuus on puolueen perustamisen jälkeen vahvistunut. Luonnonsuojelu Ennen 1970-lukua puolueet eivät vaaliohjelmissaan yleensä ottaneet esille minkäänlaisia luonnonsuojeluun liittyviä asioita luvullakin niitä käsiteltiin vielä hyvin vähän. RKP ja LKP ottivat luonnonsuojelukysymykset 1970-luvulla vaaliohjelmiinsa muita puolueita näkyvämmin. SKL otti luonnonsuojeluasioita vaaliohjelmiinsa muita tarkastelun kohteena olevia puolueita myöhemmin, vasta 1980-luvulla. Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa kilpailu eduskuntaan nousseen vihreän liiton kanssa sai muutkin puolueet lisäämään luonnonsuojeluteemojen näkyvyyttä omissa vaaliohjelmissaan. Talouslaman seurauksena luonnonsuojelua koskevien kysymysten esiintyminen puolueiden vaaliohjelmissa taas väheni vuosien 1995 ja 1999 eduskuntavaaleissa, mutta lisääntyi taas hieman lamakauden jälkeen pidetyissä vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Vakaan parlamentarismin kaudella vihreä liitto ja LKP ottivat luonnonsuojeluteemoja vaaliohjelmiinsa muita puolueita laajemmin, SDP ja kristilliset taas muita puolueita suppeammin. Kansallinen kulttuuri Vaaliohjelmissa on kiinnitetty vaihtelevasti huomiota kansalliseen kulttuuriin ja sen arvoperustan merkitykseen sekä monikulttuurisuuteen ja sen hyväksyttävyyteen. Usein näiden teemojen osuus vaaliohjelmien kannanotoista on ollut vain muutaman prosentin luokkaa. Ajoittain ne kuitenkin ovat nousseet näkyvämmin esille. Kaikkien tässä analysoitujen vaaliohjelmien kannanottolausumista yhteensä yhdeksän prosenttia käsitteli kansallisen kulttuurin ja monikulttuurisuuden sekä niihin liittyvän elämäntavan kysymyksiä. Vuoden 1945 vaaleissa tämä aihepiiri nousi keskimääräistä näkyvämmin esille, kun puolueet hävityn sodan jälkeen ottivat kantaa kansallisen identiteettimme ydinkysymyksiin. Seuraavan kerran kansalliseen kulttuuriin n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 309

138 ja elämäntapaan liittyvät kysymykset nousivat esille vuoden 1970 eduskuntavaaleissa, kun poliittisen kentän uusi tulokas SKL sekä kokoomus ja LKP kritisoivat vaaliohjelmissaan voimakkaasti 1960-luvun lopun radikalismia. Melkein puolet SKL:n vaaliohjelmasta vuonna 1970 oli kannanottoja kansallisen elämäntavan moraalisiin kysymyksiin. Myös vuosien 1983 ja 1987 vaaleissa kansallisen kulttuurin ja elämäntavan kysymyksiä käsiteltiin vaaliohjelmissa tavanomaista laajemmin. Vuoden 1983 vaaleissa kysymys oli siitä, että Urho Kekkosen 25-vuotisen presidenttikauden päätyttyä ja vuosi ennen eduskuntavaaleja käytyjen presidentinvaalien jälkeen puolueet nostivat esille yhteiskunnan sosiaaliseen kiinteyteen liittyviä kysymyksiä. RKP:n vaaliohjelmissa kaksikielisen kulttuurin kysymykset olivat tavallista laajemmin esillä sekä vuonna 1983 että Myös SKL:n vaaliohjelmissa kansakunnan henkiseen ja hengelliseen arvoperustaan liittyvät kysymykset olivat poikkeuksellisen laajasti esillä vuosina 1983 ja Kansallisen kulttuurin ja elämäntavan kysymyksissä puolueet eroavat toisistaan. RKP on puolueista selvästi moniarvoisin. Se on ohjelmissaan aina korostanut monikulttuurisuuden merkitystä. Kaksikielisyys ja kahden kieliryhmän rinnakkainelo on se kivijalka, jonka päälle puolueen monikulttuurinen identiteetti rakentuu. Kansainvälisen vuorovaikutuksen lisääntyessä RKP:n monikulttuurinen identiteetti on avartunut ja puolue on alkanut korostaa erilaisten vähemmistöjen muidenkin kuin ruotsinkielisten oikeuksia yhteiskunnassa. Kristilliset ovat kulttuurisen identiteetin kysymyksissä kaikkein yksiarvoisimpia. Puolue on korostanut muita puolueita voimakkaammin sekä perinteisten moraaliarvojen että lain ja järjestyksen merkitystä. Myös kokoomus on vaaliohjelmissaan jonkin verran korostanut lain ja järjestyksen merkitystä. LKP, SDP, RKP, keskusta ja kristilliset taas ovat korostaneet vaaliohjelmissaan yhteiskunnallisen harmonian merkitystä. SDP:n vaaliohjelmiin tämä teema nousi kansanrintaman valtakaudella nykyaikaiseen tulopoliittiseen hallitsemistapaan yhdistyneenä. Ryhmiin sitoutuminen Politiikan tutkimuksessa poliittiset puolueet on usein jaettu luokkapuolueisiin ja aatepuolueisiin. Luokkapuolueet rakentavat identiteettinsä ajamalla jonkin tietyn yhteiskuntaluokan tai väestöryhmän etuja. Aatepuolueet taas saavat identiteettinsä siitä, että ne ajavat joitakin aatteellisia arvoja sitoutumatta minkään yksittäisen väestöryhmän etujen ajajaksi. Suomen puoluejärjestelmän perinteisistä puolueista SKP, SKDL, SDP ja maalaisliitto ovat olleet tyypillisiä luokkapuolueita, minkä lisäksi RKP on vahvasti sitoutunut ruotsinkielisten suomalaisten etujen ajamiseen. Kokoomusta ja liberaalisen aatesuuntauksen puolueita (Ed., KP, LKP) taas on pidetty aatepuolueina, jotka saavat identiteettinsä pikemminkin joidenkin arvojen kannattamisesta kuin tiettyjen väestöryhmien etujen ajamisesta. Puolueiden vaaliohjelmista tehdyn sisällönerittelyn perusteella puolueiden välillä ei kuitenkaan ole paljon eroja sen suhteen, kuinka suuri osuus niiden vaaliohjelmien kannanotoista käsittelee jonkin tietyn yhteiskuntaluokan tai väestöryhmän asemaa yhteiskunnassa. Puolueiden ryhmittely luokkapuolueisiin ja aatepuolueisiin ei kuitenkaan ole täysin vailla perusteita. Sisäpoliittisen viidakkosodan kaudella vasemmistopuolueiden ja maalaisliiton peruskannattajakunta oli vaaliohjelmissa selvästi täsmällisemmin luonnehdittu kuin kokoomuksen ja liberaalien peruskannattajakunta. Toisaalta tuolla kaudella kokoomuksen vaaliohjelmissa oli tiettyihin väestöryhmiin liittyviä viittauksia enemmän kuin minkään muun tarkastelun kohteena olevan puolueen vaaliohjelmissa. Vielä 1960-luvulla noin kolmasosa kokoomuksen kannattajista oli maatalousväestöä. Se näkyi puolueen vaaliohjelmissa, joissa oli runsaasti viittauksia 310 eduskuntavaalit n

139 maanviljelijöihin ja heidän etuihinsa. Työntekijöitä ja palkansaajia koskeva retoriikka oli kokoomuksen vaaliohjelmissa aivan erilaista kuin vasemmistopuolueiden ohjelmissa. Kokoomus korosti työnantajien ja työntekijöiden etujen yhteisyyttä ja näiden ryhmien harmonisten suhteiden vaalimista. Kansanrintaman valtakaudelta alkaen puolueet ovat vaaliohjelmissaan esittäneet tiettyjä väestöryhmiä koskevia kannanottoja vähemmän kuin sisäpoliittisen viidakkosodan kaudella. Tämä vaaliohjelmissa havaittava muutos ilmentää puolueiden kehitystä luokka- ja eturyhmäpuolueista yleispuolueiden suuntaan. Perinteisen vaalikampanjoinnin kaudella suomalaisen yhteiskunnan luokkajako oli nykyistä selkeämpi ja useimpien puolueiden ydinkannatus rakentui jonkin tietyn yhteiskuntaluokan ja sosiaaliryhmän varaan. Vastaavasti luokkapohjainen äänestäminen oli kansalaisten keskuudessa nykyistä yleisempää. Modernin kampanjoinnin kaudelta alkaen puolueet ovat muuttuneet yhä enemmän yleispuolueiksi, jotka yrittävät laajentaa kannatustaan ydinkannattajakuntansa ulkopuolelle moniin eri väestöryhmiin. Tämän seurauksena luokkiin tai tiettyihin ryhmiin sitoutumista korostava retoriikka on puolueiden ohjelmissa selvästi vähentynyt. Jälkimodernin kampanjoinnin kaudella erilaisiin väestöryhmiin vedotaan puolueiden ohjelmissa uudella tavalla. Puolueet pyrkivät vaaliohjelmissaan tavoittamaan kansalaiset erilaisten asiakysymysten perusteella. Tärkeisiin asiakysymyksiin saattaa kuulua joidenkin väestöryhmien elinolosuhteista huolehtiminen, mutta puolueet eivät pyri kokoamaan kannatusta vain näiltä väestöryhmiltä vaan kaikilta niiltä kansalaisilta, joiden mielestä kyseisten väestöryhmien elinolosuhteista on huolehdittava. RKP:n ohjelmallisen profiilin muutos on tästä tyypillinen esimerkki. Aikaisemmin se määritteli itsensä ruotsinkielisten ja kaksikielisten puolueeksi. Vuonna 1988 hyväksytyssä periaateohjelmassaan se määritteli itsensä kaikkien niiden kansanliikkeeksi, jotka haluavat puolustaa Suomen kaksikielisyyttä. 172 n PUOLUEIDEN VÄLINEN KILPAILU 311

140 Ehdokkaiden välinen kilpailu Ehdokkaiden asettaminen Kansanedustajaksi valikoituminen on monivaiheinen ja -tasoinen prosessi, jossa valitsijakunnasta vaihe vaiheelta karsiutuu yhä pienempi joukko, kunnes vaalin lopputuloksena 200 henkilöä saa valtakirjan kansanedustajan tehtävään. Vaalikelpoisten joukosta valikoituu ensin niiden henkilöiden joukko, jotka ovat tarjolla kansanedustajaehdokkaiksi. Tätä joukkoa on tapana nimittää ehdokasehdokkaiksi. Puolueiden sisäisten valintamekanismien ja erillisten valitsijayhdistysten toiminnan tuloksena eduskuntavaaleihin ehdolle asetettavat henkilöt, kansanedustajaehdokkaat, valikoituvat ehdokasehdokkaiden joukosta. Eduskuntavaaleissa kansanedustajan tehtävään valittavat seuloutuvat kansanedustajaehdokkaiden joukosta. 173 Kansanedustajaehdokkaiden valitseminen on tärkeä karsintatapahtuma. Siinä toteutuu tavallaan paljon suurempi karsinta kuin varsinaisessa eduskuntavaalissa. Näin ainakin, jos kansanedustajaehdokkaiden joukkoa verrataan kaikkien äänioikeutettujen joukkoon. Ensimmäisiin itsenäisyyden ajan eduskuntavaaleihin (1919) asetettiin 668 kansanedustajaehdokasta. Vaalikelpoisia oli tuolloin yli jokaista kansanedustajaehdokasta kohti. Eduskuntavaaleissa näistä 668 ehdokkaasta 200 valittiin kansanedustajaksi. Melkein joka kolmas kansanedustajaehdokas siis tuli valituksi. Vuoden 2003 eduskuntavaaleihin asetettiin kansanedustajaehdokasta. Jokaista kansanedustajaehdokasta kohti oli tuolloin vaalikelpoista kansalaista. Kansanedustajaehdokkaista noin joka kymmenes valittiin kansanedustajaksi. Ehdokasasettelussa karsintasuhde oli yksi kahdestatuhannesta vaalikelpoisesta, ja varsinaisessa vaalissa vastaava luku oli yksi kymmenestä kansanedustajaehdokkaasta. Suurin osa kansanedustajaehdokkaista kuuluu jäsenenä johonkin puolueeseen. Kun puolueiden jäsenistöä pidetään kansanedustajaehdokkaiksi valittavien henkilöiden perusjoukkona, ehdokasasettelussa toteutuva karsinta ei enää näytä yhtä suurelta luvun 312 eduskuntavaalit

141 alussa Suomen puolueissa oli yhteensä runsaat jäsentä. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa jokaista ehdolle asetettua kansanedustajaehdokasta kohti oli noin 450 puoluejäsentä. Kun puolueiden jäsenmäärät ovat sen jälkeen pienentyneet ja kansanedustajaehdokkaiden määrä on edelleen kasvanut, kansanedustajaehdokkaaksi asetettujen karsintasuhdekin on pienentynyt. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa puolueissa oli alle 200 jäsentä kutakin ehdolle asetettua kansanedustajaehdokasta kohti. Jälkimodernin kampanjoinnin kaudella kansanedustajaksi valikoitumisen karsintaprosessi on numeerisesti tarkasteltuna ollut karkeasti ottaen seuraava: Neljästä miljoonasta äänioikeutetusta noin on ollut jonkin puolueen jäsen. Eduskuntavaalien lähestyessä puolueissa on asetettu ehdokasehdokkaiksi noin vaalioikeutettua henkilöä. Puolueiden sisäisessä päätöksenteossa kansanedustajaehdokkaiksi on valikoitunut noin vaalioikeutettua. Varsinaisessa eduskuntavaalissa näistä ehdokkaasta 200 on valittu kansanedustajaksi. Säädösperusta Lainsäädäntö ei Suomessa ole antanut puolueille mitään täsmällisiä ohjeita tai vaatimuksia siitä, millä tavalla kansanedustajaehdokkaat on asetettava. Vuoden 1970 eduskuntavaaleihin asti valitsijayhdistykset ja niiden muodostamat vaaliliitot olivat aina muodollisesti yksityisten kansalaisryhmien asettamia listoja. Vuonna 1969 säädetty puoluelaki ei sisällä mitään säädöksiä siitä, millä tavalla kansanedustajaehdokkaat on asetettava. Samana vuonna säädetty vaalilaki monopolisoi kuitenkin ehdokasasettelun kokonaan poliittisten puolueiden tehtäväksi, tosin Ahvenanmaalla se säilyi entiseen tapaan valitsijayhdistysten tehtävänä. Ehdokkaiden asettamistavasta vuoden 1969 vaalilaki sääti hyvin pelkistetysti. Sen mukaan päätös ehdokkaiden asettamisesta kussakin vaalipiirissä on siinä vaalipiirissä asuvien puolueen jäsenten tehtävä siinä järjestyksessä kuin puolueen säännöt edellyttävät. Ongelmana oli kuitenkin se, että monien puolueiden säännöissä ei ollut mitään määräyksiä siitä, kuinka kansanedustajaehdokkaat asetetaan. 174 Sekä ehdokasasettelun monopolisoiminen puolueiden yksinoikeudeksi että puuttuvat säädökset siitä, millä tavalla puolueiden on kansanedustajaehdokkaat valittava, herättivät 1970-luvun alkuvuosina paljon kritiikkiä. Tämän kritiikin seurauksena säädöksiä kansanedustajaehdokkaiden asettamisesta muutettiin vuonna 1975 kahdella tavalla. Valitsijayhdistyksille palautettiin mahdollisuus asettaa ehdokkaita eduskuntavaaleihin. Nyt tosin valitsijayhdistyksen perustamiseen tarvittiin vähintään 100:n vaalipiirissä asuvan äänioikeutetun nimet, kun niitä ennen vuoden 1969 vaalilakia tarvittiin vähintään 30. Valitsijayhdistykset taas voivat muodostaa yhteislistoja entisten vaaliliittojen tapaan. Lisäksi vaalilakiin kirjattiin säädöksiä siitä, minkälaisilla menettelytavoilla puolueiden tuli valita kansanedustajaehdokkaat. Vaalilain mukaan puolueen on toimitettava vaalipiirissä salainen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva jäsenäänestys, johon ovat oikeutettuja ottamaan osaa vaalipiirissä asuvat puolueen henkilöjäsenet. Säädös oli kuitenkin toissijainen. Jos näet puolueen säännöissä oli määräyksiä siitä, miten kansanedustajaehdokkaat asetetaan, ne olivat ensisijaisia. Vaalilain säädöksiä jäsenäänestyksestä sovellettiin, jos puolueen säännöissä ei ehdokasasettelusta ollut muuta määrätty. 175 Piirijärjestön alueella toimivat puolueen perusyhdistykset voivat asettaa ehdokkaita jäsenäänestykseen. Tämän lisäksi vähintään 15 samaan perusjärjestöön kuuluvaa jäsentä tai vähintään 30 saman piirijärjestön alueella asuvaa jäsentä voi asettaa ehdokkaan jäsenäänestykseen. Jäsenäänestyksen tulos ei kuitenkaan ollut täysin sitova. Vaalilaki antoi puolueen piirijärjestölle oikeuden puoluehallituksen luvalla poiketa ehdokasasettelusta yhdellä neljäsosalla vaalipiirissä ehdolle n ehdokkaiden välinen kilpailu 313

142 Matti Björkman Nuori äänestäjä eduskuntatalon edessä Lehtikuva. asetettavien henkilöiden lukumäärästä. Piirijärjestöjen toimivaltaiset elimet päättivät myös entiseen tapaan siitä, kuinka monta ehdokasta puolue vaalipiirissä asettaa ehdolle. 176 Vuonna 1998 voimaan tullut vaalilaki teki jäsenäänestyksestä puolueen kansanedustajaehdokkaiden valinnassa pakollisen, jos ehdokasehdokkaita oli asetettu enemmän kuin puolue asettaa ehdokkaita. Säädökset ehdokkaiden asettamisesta jäsenäänestykseen, ehdokkaiden lukumäärästä ja piirijärjestön oikeudesta poiketa jäsenäänestyksen tuloksesta säilyivät samanlaisina kuin vaalilakiin vuonna 1975 tehdyissä muutoksissa. 177 Kansanedustajaehdokkaita asettavien henkilöiden joukko eli selektoraatti voi olla suljettu tai avoin. Se on suljettu, jos ehdokkaan tai ehdokkaiden asettamiseen saavat osallistua vain puolueen jäsenet tai puolueen määrättyjen toimielinten jäsenet. Se on avoin joukko, jos ketkä tahansa halukkaat voivat osallistua ehdokkaan tai ehdokkaiden asettamiseen. Selektoraatti voi olla kooltaan pieni tai suuri. Se on pieni, jos kansanedustajaehdokkaiden asettamiseen osallistuu vain pie- 314 eduskuntavaalit n

143 ni joukko ihmisiä. Se on suuri, jos ehdokkaiden asettamiseen osallistuu suuri henkilöjoukko. Suljetut selektoraatit voivat olla joko pieniä tai suuria. Suljettu selektoraatti on pieni, jos kansanedustajaehdokkaiden asettaminen on esimerkiksi puoluehallituksen tai puolueen piirijärjestöjen hallituksen tai edustajakokouksen tehtävä. Suljettu selektoraatti on suuri, jos puolue asettaa ehdokkaansa jäsenäänestyksellä. Myös avoin selektoraatti voi olla joko pieni tai suuri. Se on pieni silloin, kun joukko äänioikeutettuja ilman mitään julkisia kokouksia sopii kansanedustajaehdokkaan asettamisesta ja valitsijayhdistyksen perustamisesta. Se on suuri silloin, kun ehdokas tai ehdokkaat asetetaan avoimessa, varta vasten julkisesti koolle kutsutussa kansalaiskokouksessa. Perusosastojen ja piirijärjestön tehtävät Vaalipiirijako on ohjannut puolueiden järjestöllistä organisoitumista. Kaikilla puolueilla on piiritasolla järjestöjä, joiden keskeisenä tehtävänä on asettaa puolueen kansanedustajaehdokkaat ja hoitaa puolueen vaalityötä kyseisessä vaalipiirissä. Piirijärjestöjako vastaa usein vaalipiirijakoa, mutta puolueilla on myös menneisyydestä polveutuvia vaalipiirijakoja, jotka eivät vastaa eduskuntavaaleissa käytettävää vaalipiirijakoa. Manner-Suomessa toimivilla puolueilla ei ole piirijärjestöä Ahvenanmaalla. Eduskuntapuolueista vain SDP:n ja vihreän liiton piirijärjestöjako noudattaa täysin Manner-Suomen vaalipiirijakoa. Keskustalla on Kymen, Hämeen, Etelä-Savon, Vaasan, Oulun ja Lapin vaalipiireissä kaksi piirijärjestöä kussakin. Keskustan ohella myös kristillisdemokraateilla ja perussuomalaisilla on Vaasan vaalipiirissä kaksi piirijärjestöä. Tämä piirijärjestöjako noudattaa Vaasan läänissä ennen vuotta 1962 käytössä ollutta jakoa Vaasan läänin eteläiseen ja pohjoiseen vaalipiiriin. Vasemmistoliitto taas on perinyt SKDL:ltä Oulun vaalipiirissä kaksi eri piirijärjestöä. Myös kokoomuksen piiriorganisaatio jakaantuu Oulun vaalipiirissä keskustan ja vasemmistoliiton tapaan Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun piirijärjestöihin. Kokoomuksella on lisäksi Kymen vaalipiirissä kaksi eri piirijärjestöä. Piirijärjestöt päättävät siitä, kuinka monta ehdokasta puolue vaalipiirissä asettaa. Ne myös päättävät mahdollisesta vaaliliittoyhteistyöstä toisten puolueiden kanssa. Ennen vuotta 1998 voimaan tullutta vaalilakia lainsäädäntö ei sisältänyt yksityiskohtaisia säädöksiä siitä, millä tavalla puolueiden tuli päättää kansanedus- K uv io 7. KANSANEDUSTAJAEHDOKKAIDEN VALINTATAPOJEN TYYPITTELY EHDOKKAAT ASETTAVAN SELEKTORAATIN AVOIMUUDEN JA KOON PERUSTEELLA. Ehdokkaat asettavan selektoraatin avoimuus Avoin Suljettu Ehdokkaat asettavan selektoraatin koko Pieni Samanmieliset henkilöt perustavat valitsijayhdistyksen kansanedustajaehdokkaan asettamiseksi. Ehdokkaiden valinta on uskottu pienelle toimihenkilöiden joukolle, esimerkiksi puolueen piirijärjestön hallitukselle. Suuri Avoin kansalaiskokous asettaa ehdokkaat. Ehdokkaat asetetaan puolueen jäsenten kesken jäsenäänestyksessä. n ehdokkaiden välinen kilpailu 315

144 tajaehdokkaiden asettamisesta. Käytännöt vaihtelivatkin paljon puolueittain, ja myös joidenkin puolueiden sisällä eri piirijärjestöissä sovellettiin toisistaan poikkeavia periaatteita. Perussääntönä kuitenkin oli, että puolueen perusosastot tai joukko puolueen jäseniä ehdottaa henkilön asettamista kansanedustajaehdokkaaksi. Sen jälkeen puolueen piirijärjestön piirikokous tai muu piirijärjestön toimivaltainen elin päätti, ketkä ehdokasehdokkaista asetetaan kansanedustajaehdokkaiksi. Ennen toista maailmansotaa vain SDP käytti vaalista toiseen jäsenäänestyksiä kansanedustajaehdokkaita asettaessaan. Ne eivät kuitenkaan täysin sitoneet puolueen piirijärjestöä, kun se päätti kansanedustajaehdokkaiden asettamisesta. Jo autonomian ajalta alkaen puolueet ovat ehdokaslistaa hyväksyessään kiinnittäneet huomiota siihen, että ehdolle saataisiin henkilöitä vaalipiirin eri osista. Tämän lisäksi on eri aikakausina ja eri puolueissa vaihtelevin periaattein kiinnitetty huomiota siihen, että ehdokaslistalle asetetaan sekä miehiä että naisia ja myös eri ikäryhmiin kuuluvia ja sosiaaliselta taustaltaan erilaisia henkilöitä. Oikeus nimetä henkilöitä jäsenäänestykseen on vaalipiirissä toimivalla puolueeseen kuuluvalla yhdistyksellä. Se, kuinka monet puolueosastot käyttävät tätä oikeuttaan, vaihtelee puolueittain, vaalipiireittäin ja vaaleittain. Pertti Timosen vuoden 1979 eduskuntavaalien ehdokasasettelusta tekemän analyysin mukaan eri puolueissa prosenttia perusyhdistyksistä osallistui ehdokasehdokkaiden asettamiseen. Lauri Paltemaan vuoden 1995 eduskuntavaaleista tekemän vastaavan laskelman mukaan noin neljännes perusyhdistyksistä teki ehdokasehdokkaita koskevia esityksiä. 178 Jäsenäänestykseen on otettava myös henkilö, jonka vähintään 30 vaalipiirin alueella asuvaa tai vähintään 15 samaan perusosastoon kuuluvaa puolueen jäsentä on kirjallisesti nimennyt 179. Käytännössä suurin osa ehdotuksista on puolueen perusosastojen tekemiä. Henkilöjäsenten ilman perusosaston tukea ehdolle esittämät puolueen jäsenet ovat usein henkilöitä, jotka ovat joutuneet epäsuosioon omassa perusosastossaan mutta saavat kannatusta joiltakin puolueen muihin perusosastoihin kuuluvilta jäseniltä. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa noin neljä prosenttia jäsenäänestykseen asetetuista ehdokkaista oli puolueiden henkilöjäsenten ehdolle asettamia 180. Vuoden 1988 vaalilaki antaa puolueille mahdollisuuden poiketa jäsenäänestyksen tuloksesta. Puolueen piirijärjestö voi puolueen hallituksen suostumuksella poiketa jäsenäänestyksen tuloksesta enintään yhdellä neljäsosalla niiden henkilöiden määrästä, jotka puolue asettaa ehdokkaikseen. Tällöinkin on vähintään puolet puolueen ehdokkaista asetettava jäsenäänestyksessä eniten ääniä saaneista henkilöistä. Tätä oikeuttaan piirijärjestöt käyttävät ennen muuta ehdokaslistojen niin sanottuun tasapainottamiseen. Kannatuksen maksimoimiseksi puolueet haluavat saada ehdokaslistastaan alueellisesti edustavan. Ehdokkaaksi tulisi saada myös riittävästi sekä miehiä että naisia, minkä lisäksi puolueet nykyään yleensä haluavat saada ehdokaslistalleen monien erilaisten väestöryhmien edustajia. Vaaliliiton solmiminen toisten puolueiden kanssa voi ratkaisevasti vaikuttaa myös ehdokasasetteluun. Kun pienet puolueet ovat solmineet vaaliliittoja suurten puolueiden kanssa, ne lähes aina ovat asettaneet ehdolle vain pienen määrän kansanedustajaehdokkaita. On tavallista, että kokoomuksen tai keskustan kanssa vaaliliitossa olevat pienet porvarilliset puolueet ovat asettaneet vaaliliittoon vain kaksi tai kolme omaa ehdokastaan. Tällä tavalla ne ovat yrittäneet parantaa puolueensa mahdollisuuksia saada vaalipiiristä edes yksi kansanedustajan paikka. Istuvat kansanedustajat ovat lähes aina etulyöntiasemassa kansanedustajaehdokkaita asetettaessa. Puolueissa on vakiintunut sellainen käytäntö, että istuvat kansanedustajat asetetaan eduskuntavaaleissa uudelleen ehdolle, jos nämä itse eivät ole kieltäytyneet ehdokkuudesta. Käytännössä istuvan kansanedustajan 316 eduskuntavaalit n

145 asettaminen uudelleen ehdolle tapahtuu yleensä siten, että kansanedustajan oma perusyhdistys ehdottaa hänen asettamistaan kansanedustajaehdokkaaksi. Puolueet eivät koskaan ole jättäneet kansanedustajaehdokkaiden etsimistä perusjärjestöjensä spontaanin aloitteellisuuden varaan. Sekä piirijärjestöjen luottamushenkilöt että aikaisemmin myös puolueen valtakunnallisen organisaation johtohenkilöt ovat vaalikauden mittaan tunnustelleet, ketkä olisivat sopivia henkilöitä puolueen kansanedustajaehdokkaiksi. Potentiaalisia ehdokkaita on sitten suostuteltu ehdokkaiksi. Puolueet pyrkivät kokoamaan ehdokaslistansa niin, että eri ehdokkaat voisivat koota puolueelle kannatusta erilaisilta väestöryhmiltä. Listoille otetaan eri ikäryhmiä, eri ammatteja ja vaalipiirin eri alueita edustavia ehdokkaita. Tehtävä on ikään kuin palapelin kokoamista. Joskus tämä onnistuu ilman suuria erimielisyyksiä, joskus taas syntyy jännitteitä ja yhteentörmäyksiä. Jos samalta vaalipiirin alueelta asetetaan useita eri ehdokkaita, he syövät toistensa kannatusta, mikä taas heikentää kaikkien tuolta alueelta asetettujen ehdokkaiden mahdollisuuksia tulla valituksi. Myös ammatin, iän ja sukupuolen perusteella syntyy kilpailuasetelmia, joissa jotkut ehdokasehdokkaat selvästi kilpailevat samoilla äänestäjäreviireillä. Ehdokasehdokkaiden tai heidän tukijoukkojensa kesken voidaan tällöin käydä kiivastakin kädenvääntöä siitä, kuka samanlaisilla äänestäjäreviireillä kilpailevista ehdokasehdokkaista luopuisi ehdokkuudesta, jotta jollakin toisella olisi vaalissa paremmat menestymismahdollisuudet. Istuvat kansanedustajat saattavat toisinaan tuntea asemansa uhatuksi, jos ehdokkaaksi on nousemassa samanlaisilta äänestäjäreviireiltä kannatusta kokoava ehdokas. Kansanedustajan tukijoukot voivatkin joskus tehdä aktiivisesti työtä estääkseen hankalan kilpailijan ehdolle asettumisen. Joskus puolueissa on erilaisia aatteellisia suuntauksia, jotka kilpailevat keskenään siitä, kuinka hyvin ne pystyvät hallitsemaan puolueen kansanedustajaehdokkaiden asettamista koskevaa päätöksentekoa. Halukkuus asettua kansanedustajaehdokkaaksi ja siten myös ehdokaslistalle pääsyä koskeva kilpailu vaihtelee puolueittain ja myös poliittisten tilanteiden mukaan. Jos puolueen kannatus näyttää olevan nousussa, paranevat sen mahdollisuudet saada vaalipiiristä uusia kansanedustajia. Tällöin halukkuus asettua kansanedustajaehdokkaaksi lisääntyy. Jos taas puolueen kannatus näyttää laskevan, heikkenevät uusien ehdokkaiden mahdollisuudet päästä eduskuntaan, minkä seurauksena vähenee myös jäsenten kiinnostus asettua kansanedustajaehdokkaaksi. 181 Jäsenäänestykset Ennen toista maailmansotaa vain SDP käytti järjestelmällisesti jäsenäänestyksiä kansanedustajaehdokkaiden asettamisessa. SKDL alkoi käyttää jäsenäänestyksiä tähän tarkoitukseen heti perustamisestaan alkaen. Myös maalaisliiton joissakin piirijärjestöissä jäsenäänestyksiä alettiin käyttää kansanedustajaehdokkaiden asettamisessa 1950-luvulta alkaen. Muissa puolueissa jäsenäänestyksiä ei juuri ole käytetty. 182 SDP alkoi valita kansanedustajaehdokkaansa jäsenäänestyksellä jo autonomian aikana. Puolueen perusosastoilla oli oikeus asettaa jäsenäänestykseen ehdokkaita. Itsenäistymisen alkuvuosista alkaen käytännöksi muodostui, että jäsenäänestykseen osallistuva jäsen sai antaa äänensä yhtä monelle ehdokkaalle kuin puolue edellisissä vaaleissa sai vaalipiirissä kansanedustajia lisättynä kahdella. Tuloksen laskennassa käytettiin yksinkertaista enemmistöperiaatetta. Eniten ääniä saaneet voittivat jäsenäänestyksen, mutta äänestyksen tulokset eivät kuitenkaan olleet sitovia. Puolueen piirijärjestöt saattoivat asettaa kansanedustajaehdokkaat jäsenäänestyksen tuloksesta poiketen. Piirijärjestöt saattoivat poiketa jäsenäänestyksen tuloksesta esimerkiksi siksi, että ehdokkaita saataisiin sopivasti vaalipiirin eri osista n ehdokkaiden välinen kilpailu 317

146 tai että ehdokkaiksi saataisiin riittävästi naisia. Alueellisen edustavuuden turvaamiseksi piirijärjestöt saattoivat myös alun perin jakaa vaalipiirin useaan lohkoon ja päättää sen jälkeen, kuinka monta ehdokasta kustakin lohkosta valitaan. Tämän jälkeen voitiin toimeenpanna jäsenäänestys kussakin lohkossa erikseen. 183 Toisen maailmansodan jälkeen enemmistövaalitavan käyttö synnytti tyytymättömyyttä puolueen jäsenistössä varsinkin sellaisina ajanjaksoina, joita leimasi puolueen sisäisten fraktioiden välinen voimakas kilpailu. Keskittämällä ääniä sopivasti vahvin puolueen sisäinen fraktio saattoi olennaisesti rajoittaa heikompien fraktioiden ehdokkaiden menestystä jäsenäänestyksessä. Vuoden 1991 vaaleista alkaen SDP:n eri piirijärjestöt alkoivat käyttää suhteellista vaalitapaa, jossa tulokset on laskettu niin sanottua euroviisumenetelmää käyttäen. Vaalilipussa ylimmille ehdokassijoille asetetut henkilöt saavat tulosta laskettaessa enemmän ääniä kuin vaalilipussa alemmille sijoille asetetut ehdokasehdokkaat. SKDL alkoi käyttää jäsenäänestyksiä kansanedustajaehdokkaittensa valinnassa vuoden 1945 eduskuntavaaleista alkaen. Perusjärjestöt asettivat ehdokkaita jäsenäänestykseen, joka piirijärjestön päätöksestä voitiin järjestää erikseen vaalipiirin eri osissa. Jäsenäänestyksessä jäsenet saivat antaa äänen useammalle kuin yhdelle henkilölle mutta kuitenkin vain muutamalle ehdokkaalle. Tulos laskettiin samanlaisella enemmistövaalitavalla kuin SDP:n jäsenäänestyksissäkin. 184 Enin osa SKDL:n listoille asetetuista ehdokkaista oli samalla myös SKP:n jäseniä. SKP:n jakauduttua maltilliseen ja jyrkkään fraktioon ehdokasasettelussa alettiin 1970-luvulta alkaen tehdä niin sanottuja osapuolisopimuksia. Niissä SKP:n puolueriidan osapuolet sopivat vaalipiireittäin siitä, kuinka monta ehdokasta kumpikin fraktio saa asettaa ehdolle. Kumpikin osapuoli asetti ehdokkaansa itse SKP:n maltillisen siiven toimiessa yhteistyössä SKDL:n sosialistien kanssa. Osapuolisopimusten seurauksena ehdokasehdokkaita asetettiin vain sen verran kuin SKDL asetti vaalipiirissä ehdokkaita. Näin jäsenäänestykset vältettiin. Ajoittain osapuolten väliset paineet olivat kuitenkin kovia. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa SKDL:n Lapin piirijärjestö ei huolinut kansanedustaja Esko-Juhani Tennilää puolueen ehdokaslistalle. Tennilä valittiin kuitenkin eduskuntaan erillisen valitsijayhdistyksen ehdolle asettamana. Vuoden 1987 vaaleissa SKP:n osapuolien yhteistyö ei enää sujunut ja vähemmistönä ollut jyrkkä siipi lähti vaaleihin kesällä 1986 perustamansa Demokraattisen Vaihtoehdon (Deva) listoilla. 185 Vasemmistoliitto omaksui perustamisestaan alkaen jonkin verran SKDL:n tavoista poikkeavat menettelyt kansanedustajaehdokkaiden asettamisessa. Sen jäsenäänestyksen tulokset lasketaan suhteellista vaalitapaa käyttäen. 186 Myös maalaisliitossa jäsenäänestyksiä alettiin jonkin verran käyttää toisen maailmansodan jälkeen. Menettelytavat ovat kuitenkin vaihdelleet vaalista toiseen ja vaalipiiristä toiseen. Hyvin usein maalaisliiton kansanedustajaehdokkaat asetettiin puolueen piirikokouksissa ilman jäsenäänestyksiä. Keskustapuolue hyväksyi vuonna 1974 ohjesäännön valtiollisten vaalien ehdokasasettelua koskevia jäsenäänestyksiä varten. Yleisperiaatteeksi tuli, että keskustapuolueen ehdokkaat valtiollisiin vaaleihin asetettiin jäsenäänestyksellä. Jos puolueella on vaalipiirin alueella kaksi piirijärjestöä, niistä asetetaan ehdokkaita samassa suhteessa kuin puolue sai edellisissä eduskuntavaaleissa ääniä kyseisten piirijärjestöjen alueella. Piirijärjestö voi lopullisessa ehdokasasettelussa poiketa jäsenäänestyksen tuloksesta siten kuin vaalilaki sen sallii. Keskustan jäsen saa jäsenäänestyksissä äänestää yhtä, kahta tai kolmea ehdokasta. Jokainen niistä ehdokkaista, joita hän äänestää, saa yhden äänen. Maaseudulla toimivat keskustan perusyhdistykset ovat usein aktiivisempia kuin suurten paikkakuntien perusyhdistykset. Keskustan jäsenäänestyksissä aktiivisesti 318 eduskuntavaalit n

147 osallistuvien pienten paikkakuntien ehdokkaat nousevat usein kärkisijoille. Suurilla paikkakunnilla asuvat ehdokkaat taas menestyvät yleensä varsinaisessa eduskuntavaalissa suhteellisesti paremmin kuin kansanedustajaehdokkaita koskevassa jäsenäänestyksessä. 187 Kokoomuksen jäsenistö ei aikaisemmin ole ollut kovin innostunut jäsenäänestysten käyttämisestä puolueen kansanedustajaehdokkaiden valinnassa. Jäsenäänestyksiä alettiinkin puolueessa hyödyntää aikaisempaa enemmän vasta sitten, kun ne vaalilaissa säädettiin ensisijaiseksi kansanedustajaehdokkaiden valintatavaksi. Vuosien 1999 ja 2003 eduskuntavaaleissa vajaa puolet kokoomuksen piirijärjestöistä järjesti jäsenäänestyksen kansanedustajaehdokkaiden asettamiseksi. Muissa piirijärjestöissä ehdokasehdokkaita asetettiin vain sen verran, että jäsenäänestykseen ei tarvinnut turvautua. Jäsenäänestyksessä kokoomuksen jäsenen tulee merkitä vaalilippuunsa kolmen ehdokasehdokkaan nimet. Jokainen lippuun merkitty henkilö saa yhden äänen. 188 RKP:ssä ehdokasasettelun tavat vaihtelevat vaalipiiristä toiseen. Uudellamaalla ja Vaasan läänissä RKP asettaa yleensä vaaleihin suurimman sallitun määrän ehdokkaita, eikä jäsenäänestyksiin yleensä turvauduta. Jos ehdokasehdokkaita esitetään enemmän kuin puolue voi vaalipiirissä asettaa ehdokkaita, puoluehallitus käy suostuttelevia keskusteluja, joiden tuloksena joku tai jotkut ehdolle esitetyistä ovat kieltäytyneet ehdokkuudesta. Puolueen piirihallitukset ovat näin jo etukäteen tehneet samankaltaista valikointityötä kuin jonka vaalilaki sallii piirijärjestölle jäsenäänestyksen jälkeen. Varsinais-Suomen vaalipiirissä RKP on aina asettanut vain muutaman ehdokkaan ja vaaliliittoyhteistyötä silmällä pitäen samalla selvästi nostanut jonkun ehdokkaista puolueen pääehdokkaaksi vaalipiirissä luvulta alkaen puolue on valinnut pääehdokkaansa jäsenäänestyksellä. Jokainen jäsen saa jäsenäänestyksessä äänestää yhtä ehdokasta, ja äänestyksen voittanut ehdokas asetetaan RKP:n pääehdokkaaksi Varsinais- Suomen vaalipiirissä. Muiden ehdokkaiden valinnassa RKP:n Turunmaan piiri voi hyvinkin rohkeasti poiketa jäsenäänestyksen tuloksesta. Jäsenäänestyksiä ei myöskään aina ole käytetty silloin, kun puolueen pääehdokkaana eduskuntaan valittu henkilö on ollut ehdolla kansanedustajaksi seuraavalle toimikaudelle. 189 Jäsenäänestysten tekniset toteuttamistavat ovat vuosikymmenien mittaan muuttuneet. Menneinä vuosikymmeninä ne on toteutettu joko uurnavaalina tai yleisinä valintakokouksina, joihin puolueen jäsenet ovat voineet osallistua luvulta alkaen jäsenäänestyksiä on toteutettu myös postitse. Puolueen jäsenet saavat tällöin äänestysmateriaalin kotiinsa ja voivat palauttaa täytetyn vaalilipun joko postitse tai käydä jättämässä sen puolueen vaalihuoneistossa sijaitsevaan vaaliuurnaan luvulta alkaen jäsenäänestyksiä on alettu toteuttaa myös internetin avulla. Esimerkiksi RKP:n jäsenäänestyksessä vuoden 2007 eduskuntavaalien pääehdokkaan valinnassa puolueen jäsen voi äänestää joko puolueen vaalihuoneistossa, postitse tai tietokoneyhteyden avulla. Äänestysprosentit puolueiden toimeenpanemissa jäsenäänestyksissä ovat vaihdelleet puolueittain ja ehdokasasetteluun liittyvän kilpailutilanteen mukaan. SDP:n piirijärjestöissä äänestysprosentti on tavallisesti vaihdellut prosentin välillä. Kokoomuksessa on ollut tavallista, että vain noin kolmasosa jäsenistöstä on käyttänyt äänioikeuttaan jäsenäänestyksessä. Joissakin piireissä kilpailutilanne on kuitenkin saattanut nostaa äänestysaktiivisuuden yli 50 prosentin tason. Myös kristillisten äänestysaktiivisuus jäsenäänestyksissä on saattanut nousta yli 50 prosentin tason. Avoimet valintakokoukset Kansanedustajaehdokkaiden asettaminen avoimissa valintakokouksissa on Suomessa ollut harvinaista, eikä amerikkalaistyylistä avointa esivaalijärjestelmää n ehdokkaiden välinen kilpailu 319

148 ole Suomessa eduskuntavaalien yhteydessä käytetty koskaan. Lapin vaalipiirissä avoimia valintakokouksia käytettiin koko sen ajan, kun Lapin kihlakunta oli yhden kansanedustajan vaalipiirinä ( ). Kihlakunnan eri osissa pidettiin kansalaiskokouksia vailla tiukkaa puolueväriä. Niissä esitettiin ajatuksia siitä, minkälaisia vaatimuksia vaalipiirin kansanedustajalle tulee asettaa. Ehdokkaat asetettiin sitten kokouksissa, joissa oli edustajia kihlakunnan eri pitäjistä. Lopullisessa ehdokasasettelussa ehdolle asetettiin vain kolmesta kuuteen henkilöä, jotka näin eräänlaisen avoimen esivaalin kautta olivat nousseet ehdokkaiksi. 190 Kun Ahvenanmaan maakunnasta vuonna 1948 tehtiin uusi yhden edustajan vaalipiiri, myös siellä kehittyi tapa asettaa kansanedustajaehdokkaita asukkaiden yleisissä kokouksissa. Tätä käytäntöä noudatettiin vuosien 1948, 1951 ja 1954 eduskuntavaalien ehdokasasettelussa. Vain SKDL asetti noissa vaaleissa avoimen kansalaiskokouksen asettaman ehdokkaan lisäksi ehdokkaan Ahvenanmaan vaalipiirissä. Ennen vuoden 1958 vaaleja ehdokasasettelu sai virallisemman muodon. Vuonna 1957 Ahvenanmaalle perustettiin vaaliorganisaatio, Åländsk samling r.f., jonka tehtävänä oli huolehtia puolueista riippumattomien kansanedustajaehdokkaiden asettamisesta. Organisaatio oli hierarkkinen. Åländsk samlingin johto päätti ensin, kuinka monta kansanedustajaehdokasta asetetaan. Sen jälkeen paikallisyhdistykset ehdottivat kansanedustajaehdokkaita. Lopulta paikallisyhdistysten edustajista koottu Åländsk samlingin yleiskokous päätti, ketkä ehdotetuista henkilöistä asetetaan kansanedustajaehdokkaiksi luvun loppupuolella puoluepoliittisten jakolinjojen merkitys vahvistui ahvenanmaalaisessa politiikassa. Vuoden 1979 vaaleista alkaen neljä eri puoluetta, sosiaalidemokraatit, liberaalit, vapaamielinen yhteistyö (konservatiivit) ja keskusta ovat asettaneet vaaleihin omat ehdokaslistansa. Ahvenanmaalta eduskuntaan valittu kansanedustaja on eduskunnassa kuitenkin aina osallistunut RKP:n eduskuntaryhmän toimintaan. 192 Puolueen valtakunnallisen johdon osuus Kunkin puolueen keskusjohto ohjaa monin tavoin piirijärjestöjensä ja perusyhdistystensä toimintaa eduskuntavaaleihin valmistauduttaessa. On pidetty luontevana, että puolueen keskusjohto voi antaa piirijärjestöilleen ohjeita tai jopa sitovia määräyksiä esimerkiksi vaaliliittojen solmimisesta toisten puolueiden kanssa sekä ohjeita vaalityön tekemisen tavoista ja yhteistyöstä joidenkin kansalaisjärjestöjen kanssa. Puolueiden keskusjohdot ovat myös toimittaneet piirijärjestöilleen ja paikallisyhdistyksilleen monenlaista vaalikampanjassa käytettävää aineistoa. Tällaisen aineiston määrä on modernin kampanjoinnin ajoilta alkaen kasvanut aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna. Useimmissa puolueissa puoluedemokratiaan on katsottu kuuluvan, että puolueen keskusjohto ei voimakkaasti ohjaa piirijärjestöjään kansanedustajaehdokkaiden valinnassa. Tästä periaatteesta on kuitenkin usein poikettu. Kun valitsijayhdistyksessä vuoteen 1935 asti saattoi olla kolme ehdokasta ja vuoteen 1951 asti kaksi ehdokasta, useimpien puolueiden keskusjohto pyrki jossain määrin ohjailemaan ehdokasvalintaa. Puoluejohto saattoi lähettää edustajansa esittämään puoluejohdon näkemyksiä hyvästä ehdokasasettelusta siihen piirijärjestön kokoukseen, jossa kansanedustajaehdokkaat asetettiin. Puoluejohdon toivomuksesta henkilöt, joiden valintaa eduskuntaan puoluejohto halusi edistää, voitiin asettaa ehdokkaaksi saman vaalipiirin usean eri valitsijayhdistyksen listalle. Poliittisessa keskustelussa tällaisista ehdokkaista alettiin käyttää nimitystä yleisehdokas. Paikallisehdokkaat olivat ehdolla vain yhden valitsijayhdistyksen listalla, yleisehdokas sen sijaan oli ehdolla monen eri valitsijayhdistyksen listalla. Tällä tavalla yleisehdokkaaksi nostettu ehdokas kasvatti äänimääräänsä myös eri alueiden paikallisehdokkaille annettujen äänten avulla ja nousi puolueen vaaliliitossa vertailuluvultaan listan kärkisijoille eduskuntavaalit n

149 Holger Eklund Helsingin yöelämää 25. helmikuuta Puolen yön aikaan kello 24, kun vaalijulisteet sai pystyttää katujen varsille, tunnelma oli jännittynyt. Puolueet olivat hyvissä ajoin ennen määräaikaa ajelleet julistekuormia pystyttäjineen, jotka kärsimättömästi ja varaslähtöjäkin tehden odottivat valvovien poliisien lähtölaukausta. Kun se vihdoin pamahti, rysäys oli niin valtava, että heikoimmat olivat sortua vahvempiensa jalkoihin. Pientä kahinaakin syntyi siellä täällä. Lehtikuva. Vuoden 1954 vaaleista alkaen valitsijayhdistykset ovat olleet yhden ehdokkaan listoja, joten myös ehdokasasettelun ohjailu on muuttanut muotoaan. Kahden ja kolmen hengen valitsijayhdistysten aikana paikalliselle väestölle melko tuntemattoman ehdokkaan vaalimenestystä voitiin parantaa asettamalla hänet monen eri valitsijayhdistyksen listalle. Vuoden 1966 vaaleihin asti sama henkilö saattoi kuitenkin olla ehdokkaana useassa eri vaalipiirissä. Modernin kampanjoinnin aikana tämä synnytti uudenlaisen yleisehdokasasetelman. Monilla puolueilla oli joukko valovoimaisia valtakunnallisia tähtiä, ja puolueet saattoivat lisätä kannatustaan asettamalla saman tähden äänimagneetiksi moniin eri vaalipiireihin. Paljon kannatusta saava äänimagneetti saattoi äänillään nostaa eduskuntaan sellaisia vähemmän kannatusta saaneita ehdokkaita, jotka ilman äänimagneetin vaaliliitolle tuomia ääniä eivät olisi päässeet eduskuntaan. Kommunistit käyttivät tätä tapaa SKDL:n toiminnan alkuvaiheessa. Kysymys ei välttämättä ollut vain puoluejohdon halusta ohjailla ehdokasasettelua, sillä samoja tunnettuja kommunistijohtajia asetettiin ehdolle monissa eri vaalipiireissä SKDL:n tavanomaisen jäsenäänestysmenettelyn tuloksena. Pientalonpoikien puolueen puheenjohtaja Veikko Vennamo oli vuoden 1962 eduskuntavaaleissa ehdokkaana kaikissa vaalipiireissä Ahvenanmaan vaalipiiriä lukuun ottamatta. Vuoden 1966 vaaleissa hän oli ehdokkaana neljässä vaalipiirissä. Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeenkin joidenkin puolueiden keskusjohto on pyrkinyt vaikuttamaan n ehdokkaiden välinen kilpailu 321

150 vaalipiirin ehdokasasetteluun. Valovoimaisia tähtiä on joskus ohjattu ehdokkaaksi sellaiseen vaalipiiriin, jossa puolue yrittää vahvistaa kannatustaan. Tässä tarkoituksessa SMP asetti Helsingin vaalipiirissä aikaisemmin ehdolla olleen Pekka Vennamon ehdokkaaksi Turun eteläiseen vaalipiiriin vuosien 1979, 1983 ja 1987 vaaleissa. Kun uudet puolueet ovat käynnistäneet toimintaansa, niillä ei välttämättä ole ollut tehokasta organisaatiota eri vaalipiireissä. Puoluejohto on tällöin saattanut tehdä aktiivisesti työtä eri vaalipiireissä saadakseen puolueelle ehdokkaita eri vaalipiireihin. Puolueiden puheenjohtajien näkyvyyden ja vastuun korostuminen vaalikampanjoiden vetäjinä on saanut sekä kokoomuksen että keskustan muutaman kerran siirtämään puolueensa puheenjohtajan ehdokkaaksi Helsingin vaalipiiriin. Keskustan puheenjohtaja Esko Aho ja kokoomuksen puheenjohtaja Sauli Niinistö siirtyivät vuoden 1999 eduskuntavaaleissa entisistä vaalipiireistään ehdolle Helsingin vaalipiiriin. Vuonna 2002 keskustan puheenjohtajaksi valittu Anneli Jäätteenmäki siirtyi Vaasan vaalipiiristä ehdokkaaksi Helsingin vaalipiiriin vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Rekrytointiväylät ja ehdokkaiden sosiaalinen tausta Poliittiselle rekrytoinnille on useimmiten ollut ominaista, että poliittisiin johtotehtäviin valitaan henkilöitä, joiden sosiaalinen asema on valitsijoiden sosiaalista asemaa korkeampi. Kaaderipuolueilla tämä asetelma on ollut vielä selvempi kuin joukkopuolueilla. 194 Perinteisen vaalikampanjoinnin kaudella kokoomus, edistyspuolue ja RKP olivat organisoineet toimintansa kaaderipuolueen periaattein. Niiden jäsenmäärät eivät olleet kovin suuria. Ne saattoivat valita kansanedustajaehdokkaikseen ja puolueen johtotehtäviinkin henkilöitä, joilla ei ollut pitkää aikaisempaa kokemusta poliittisten tehtävien hoitamisesta. Sosiaalidemokraattinen puolue toimi joukkopuolueen periaattein. Puolue pyrki toimintansa alkuvaiheista alkaen laajentamaan jäsenistöään ja saamaan suuren osan kannattajistaan liittymään puolueen jäseneksi. Jäsenistö kouluttautui poliittisiin johtotehtäviin puolueen järjestötehtävissä. Kansanedustajaehdokkaiksi asetetut henkilöt olivat jo hoitaneet puolueen järjestötehtäviä ja saaneet arvostusta ja luottamusta sitä kautta. Modernin kampanjoinnin kaudella politiikka ammatillistui. Kansanedustajan työ ei enää ollut sivutoimi, jota kokoonnuttiin hoitamaan Helsinkiin valtiopäivien ollessa koolla. Useimpien puolueiden järjestötoiminnan tavat kehittyivät modernin joukkopuolueen toimintatapojen suuntaan. Modernin kampanjoinnin kaudella kansanedustajaehdokkaiden rekrytoinnissa nousi entistä tärkeämmäksi se, että ehdokkaaksi asetettavalla henkilöllä oli aikaisempaa kokemusta poliittisten tehtävien hoitamisesta. Kunnallispolitiikka nousi samalla keskeiseksi kansanedustajaehdokkaiden harjoitteluvaiheeksi. Suurella osalla kansanedustajaehdokkaiksi asetetuista henkilöistä oli kokemusta kunnanvaltuutetun tehtävän tai jonkin muun kunnallisen luottamustehtävän hoitamisesta. Kunnallispolitiikka on edelleen tärkeä kansanedustajaksi nousevien poliitikkojen poliittisen koulutuksen ja rekrytoinnin väylä. Esimerkiksi vuoden 1995 eduskuntavaaleissa Helsingin vaalipiirissä vähän yli 30 prosentilla ehdokasehdokkaista oli kokemusta kunnallisten luottamustehtävien hoitamisesta. Kansanedustajaehdokkaiksi asetetuista jo yli 50 prosentilla ja kansanedustajaksi valituista noin 60 prosentilla oli kokemusta kunnallispoliittisten tehtävien hoitamisesta. 195 Jälkimodernin kampanjoinnin kaudella puolueiden jäsenmäärät ovat pienentyneet. Poliittinen aloitteellisuus kansalaisyhteiskunnassa on siirtynyt aikaisempaa enemmän puolueiden ulkopuolelle. Uusille liikkeille ominaista on vähäinen hierarkia ja löyhä rakenne. Ne ovat usein myös luonteeltaan lyhytkestoisia, rakentuvathan ne usein jonkin yksittäisen asian ympärille. 322 eduskuntavaalit n

151 Nämä kehityspiirteet ovat vaikuttaneet myös kansanedustajaehdokkaiden rekrytointiin. Kansanedustajaehdokkaita etsiessään puolueet ovat entistä enemmän suunnanneet katseensa sellaisiin kansalaisiin, jotka ovat osallistuneet yhteiskunnalliseen toimintaan mutta joilla ei ole aikaisempaa kokemusta puoluepoliittisten tehtävien hoitamisesta. Jälkimodernin kampanjoinnin kaudella kansanedustajaehdokkaiden rekrytointi onkin taas alkanut saada piirteitä, jotka aikaisemmin olivat ominaisia kaaderipuolueen tapaan organisoiduille puolueille. Naisten osuus kansanedustajaehdokkaista on vuosikymmenien mittaan lisääntynyt. Maailmansotien välisenä aikana naisten osuus kansanedustajaehdokkaista oli vaalista toiseen noin 8 9 prosenttia. Toisen maailmansodan jälkeen naisten osuus ehdokkaista alkoi kasvaa. Vuoden 1948 eduskuntavaaleissa 12 prosenttia ehdokkaista oli naisia, ja vuoden 1958 vaaleissa 15 prosenttia luvulla naisten osuus ehdokkaista nousi yli 20 prosentin tason ja 1980-luvulla yli 30 prosentin tason. Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa 41 prosenttia ehdokkaista oli naisia, mutta sen jälkeen naisten osuus ehdokkaista on taas kaikissa eduskuntavaaleissa jäänyt alle 40 prosentin tason (ks. taulukko 6). Jälkimodernin kampanjoinnin kaudella puolueet ovat saaneet uusiksi jäsenikseen enemmän naisia kuin miehiä ja naisten osuus puolueiden jäsenistöstä on kasvanut. Kun useimpien puolueiden jäsenistön enemmistö edelleen on miehiä ja kansanedustajaehdokkaiksi halutaan asettaa tasapuolisesti sekä miehiä että naisia, naisten on usein ollut miehiä helpompi päästä kansanedustajaehdokkaaksi. Vuoden 1995 eduskun- Ta uluk k o 38. NAISTEN OSUUS KANSANEDUSTAJAEHDOKKAISTA PUOLUEITTAIN VUOSINA 1948, 1962, 1975, 1991 JA SDP 11,8 10,7 25,0 42,2 48,0 Kesk. 1 9,3 11,6 25,8 38,1 41,5 Kok. 12,8 20,8 27,9 43,5 49,1 Vas. 2 17,1 18,7 25,8 42,6 44,6 Vihr. 47,6 52,2 RKP 8,3 3,9 15,8 39,4 41,6 KD 3 17,0 37,2 41,0 PS 4 12,4 19,2 28,6 24,6 Lib. 5 10,3 17,2 38,1 38,9 24,0 Yhteensä 6 12,1 14,5 24,2 41,2 39,8 1 Vuoteen 1962 asti ML. 2 Vuoteen 1975 asti SKDL. 3 Vuoteen 1991 asti SKL. 4 Vuonna 1962 SPP, vuosina 1975 ja 1991 SMP. 5 Vuonna 1948 Ed., vuonna 1962 KP, vuosina 1975 ja 1991 LKP. 6 Kaikki kansanedustajaehdokkaat. n ehdokkaiden välinen kilpailu 323

152 tavaalien ehdokasasettelua analysoineen tutkimuksen mukaan 38 prosenttia neljän suurimman puolueen ehdokasehdokkaista oli naisia. Sen sijaan 41 prosenttia niiden kansanedustajaehdokkaista oli naisia. 196 Vihreällä liitolla on jälkimodernin kampanjoinnin kaudella ollut suhteellisesti eniten naisehdokkaita. Vuoden 1995 eduskuntavaaleista alkaen yli puolet vihreiden kansanedustajaehdokkaista on aina ollut naisia (taulukko 38). Vihreiden ohella vain LKP:n ehdokkaista enemmistö on muutamia kertoja (1987 ja 1995) ollut naisia. Kokoomuksen ehdokaslistoilla on useimmiten ollut suhteellisesti enemmän naisia kuin maalaisliiton/keskustan ehdokaslistoilla. SKDL:n ehdokaslistoilla oli 1970-luvun puoliväliin asti suhteellisesti enemmän naisia kuin SDP:n listoilla. Sen jälkeen osat ovat vaihtuneet. Vuoden 1991 vaaleja lukuun ottamatta SDP:n ehdokaslistoilla on aina ollut suhteellisesti enemmän naisia kuin vasemmistoliiton listoilla. SMP:n ja perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaina on aina ollut suhteellisesti vähemmän naisia kuin muiden eduskuntaan kansanedustajia saaneiden puolueiden ehdokaslistoilla. Ehdokkaiden ikäjakautumia koskevia tietoja on tilastoitu vaalitilastoihin vasta vuoden 1983 eduskuntavaaleista alkaen. Niin ehdokkaiden kuin valittujen kansanedustajien ikäjakautuma on aina poikennut maan koko aikuisväestön ikäjakautumasta. Nuorten aikuisten ikäluokkia on niin ehdokkaiden kuin kansanedustajien joukossa aina ollut suhteellisesti vähemmän kuin heitä on koko aikuisväestössä. Niin ikään eläkeikäiset ovat olleet aliedustettuja sekä kansanedustajaehdokkaiden että kansanedustajien keskuudessa ikäluokan kokoon verrattuna. Keski-ikäisiä sen sijaan on ollut sekä kansanedustajaehdokkaina että kansanedustajina suhteellisesti enemmän kuin heitä on aikuisväestössä. Nuorimpien ja vanhimpien ikäluokkien aliedustus kansanedustajaehdokkaiden joukossa ei ole vain suomalainen ilmiö vaan pikemminkin tavallista demokraattisesti hallituissa maissa. Säännönmukaisuutta voidaan selittää niin sanotulla elinkaariteorialla. Nuoret aikuiset eivät ole yhtä kiinnostuneita politiikasta kuin keski-ikäiset ja eläkeikäiset. Nuoret aikuiset eivät myöskään ole vielä ehtineet hankkia paljon kokemusta poliittisten tehtävien hoitamisesta. Sen takia heidän edellytyksensä päästä kansanedustajaehdokkaiksi ovat heikommat kuin iäkkäämpien ja poliittisesti kokeneempien ehdokkaiden. Eläkeiässä ihmiset taas siirtyvät sivuun sekä työelämästä että voimavaroja kuluttavista luottamustehtävistä. 198 Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa runsaat 4 prosenttia kansanedustajaehdokkaista oli alle 25-vuotiaita (taulukko 39). Maan aikuisväestöstä sen sijaan 14 prosenttia kuului tähän ikäluokkaan. Kolmasosa niin kansanedustajaehdokkaista kuin koko maan aikuisväestöstä kuului vuotiaiden ikäryhmään vuotiaat olivat selvästi yliedustettuja kansanedustajaehdokkaiden joukossa. Aikuisväestöstä 30 prosenttia kuului tähän ikäryhmään, kansanedustajaehdokkaista sen sijaan 53 prosenttia. Nuorten aikuisten tapaan 60- vuotiaat ja sitä iäkkäämmät olivat aliedustettuja kansanedustajaehdokkaiden joukossa. Aikuisväestöstä 23 prosenttia kuului tähän ikäluokkaan, kansanedustajaehdokkaista sen sijaan vain 9 prosenttia. Vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen nuorten aikuisten osuus kansanedustajaehdokkaista on kasvanut. Silti vuoden 2003 vaaleissakin vuotiaiden osuus kansanedustajaehdokkaista oli vain runsaat puolet siitä, mikä oli heidän osuutensa aikuisväestöstä vuotiaiden osuus aikuisväestöstä on vuodesta 1983 vuoteen 2003 mennessä kasvanut kahdeksan prosenttiyksikköä, mutta heidän osuutensa kansanedustajaehdokkaista on kasvanut vain runsaat neljä prosenttiyksikköä. Tähän ikäluokkaan kuuluvien suhteellinen yliedustus kansanedustajaehdokkaiden joukossa on siis vuosien 1983 ja 2003 välisenä aikana jonkin verran pienentynyt. Elinkaariteorian ohella on kiinnitettävä huomiota sukupolviteoriaan. Sen mukaan kansalaiset omaksu- 324 eduskuntavaalit n

153 vat aikuistumisvaiheessaan poliittisia uskomuksia ja toimintatapoja, jotka he suurella todennäköisyydellä säilyttävät vuosikymmenien ajan, ehkä koko elinikänsä. Aikuistumisvaiheen yhteiskunnallinen tilanne sekä tuon ajan ratkaisevat poliittiset ja yhteiskunnalliset tapahtumat vaikuttavat siihen, minkälainen poliittinen maailmankuva kullekin aikuistuvalle ikäluokalle kehittyy. 200 Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat aikuistuivat 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alkuvuosien kiihkeän poliittisen joukkotoiminnan vuosina. Nämä ikäluokat ovat jo nuoruudestaan alkaen toimineet aktiivisesti politiikassa. He äänestävät muita ikäluokkia ahkerammin ja osallistuvat aktiivisesti puolueiden toimintaan. Suurten ikäluokkien poliittinen toimeliaisuus näkyy myös kansanedustajaehdokkaiden Ta uluk k o 39. ERI IKÄRYHMIEN OSUUS KANSANEDUSTAJAEHDOKKAISTA JA ÄÄNIOIKEUTETUISTA AJANJAKSOLLA Ikäryhmät Yhteensä % n Kansanedustajaehdokkaat ,4 33,9 53,0 8, ,7 29,5 56,9 9, ,5 24,3 60,1 10, ,1 28,6 59,1 7, ,1 24,4 59,9 10, ,6 23,0 57,6 12, Suomessa asuva aikuisväestö ,3 33,1 30,0 22, ,3 31,6 31,8 23, ,6 30,0 34,1 24, ,1 28,1 36,1 24, ,4 25,9 37,2 25, ,2 24,4 38,0 26, Ikäryhmään kuuluvien kansanedustajaehdokkaiden osuuden ja ikäryhmän väestöosuuden suhde ,31 1,02 1,77 0, ,35 0,93 1,79 0, ,48 0,81 1,76 0, ,46 1,02 1,64 0, ,44 0,94 1,61 0, ,59 0,94 1,51 0,49 n ehdokkaiden välinen kilpailu 325

154 ikäjakautumassa luvulta alkaen kansanedustajaehdokkaiden joukossa on aina ollut paljon sodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin kuuluvia kansalaisia. Vuoden 1987 eduskuntavaalien aikaan suuret ikäluokat olivat iältään vähän alle tai vähän yli 40-vuotiaita. He olivat tuolloin myös kansanedustajaehdokkaiden joukossa suurimpia ikäryhmiä niin miesten kuin naisten keskuudessa (ks. kuvio 8). Vuoden 2003 eduskuntavaalien aikaan suuret ikäluokat olivat vuotiaita. Miesehdokkaiden keskuudessa nämä ikäryhmät olivatkin runsaimmin edustettuna, sen sijaan naisehdokkaiden keskuudessa asetelma oli muuttunut. Suuriin ikäluokkiin kuuluvat naiset eivät enää olleet naiskansanedustajaehdokkaiden suurimpia ryhmiä. Eniten naiskansanedustajaehdokkaita olikin nyt ikäryhmästä, joka on vähän suuria ikäluokkia nuorempi. Sekä miesettä naisehdokkaiden keskuudessa yli 44-vuotiaiden osuus ehdokkaista on vuoden 1987 jälkeen kasvanut, miesehdokkailla kuitenkin olennaisesti naisehdokkaita enemmän. K uv io 8. ERI IKÄRYHMIIN KUULUVIEN MIES- JA NAISKANSAN- EDUSTAJAEHDOKKAIDEN LUKUMÄÄRÄ VUOSIEN 1987 JA 2003 EDUSKUNTAVAALEISSA. 201 Kansanedustajaehdokkaita ikäryhmässä Miesehdokkaita 1987 Miesehdokkaita 2003 Ikäryhmä Naisehdokkaita 1987 Naisehdokkaita 2003 Ta uluk k o 40. KANSANEDUSTAJAEHDOKKAIDEN JA VÄESTÖN KOULUTUSTASO VUOSINA 1995, 1999 JA % % % Kansanedustajaehdokkaat Perusaste Keskiaste Korkea-aste Yhteensä Väestö 1 Perusaste Keskiaste Korkea-aste Yhteensä Väestön koulutustasotiedot kuvaavat 15 vuotta täyttäneen väestön koulutustasoa. Kansanedustajaehdokkaiden koulutustaso lienee aina ollut koko väestön koulutustasoa korkeampi. Tilastoituja tietoja kansanedustajaehdokkaiden koulutustasosta on kuitenkin käytettävissä vain muutamista viimeisistä eduskuntavaaleista. Vuosien 1995, 1999 ja 2003 eduskuntavaaleja koskevista tilastoista havaitaan, että korkea-asteen koulutuksen saaneita oli kansanedustajaehdokkaiden joukossa suhteellisesti enemmän kuin koko väestön keskuudessa (taulukko 40). Vastaavasti vain perusasteen koulutuksen saaneita oli kansanedustajaehdokkaiden joukossa suhteellisesti vähemmän kuin koko väestössä. Keskiasteen koulutuksen saaneita sen sijaan on ollut kansanedustajaehdokkaiden joukossa suhteellisesti ottaen lähes saman verran kuin maan väestössäkin. Ajanjaksolla väestön koulutustaso on noussut. Kansanedustajaehdokkaiden koulutustaso ei ole noussut samassa suhteessa, minkä seurauksena väestön ja kansanedustajaehdokkaiden koulutustason ero on ajanjaksolla jonkin verran pienentynyt. 326 eduskuntavaalit n

155 Myös kansanedustajaehdokkaiden keskimääräinen tulotaso on korkeampi kuin äänioikeutettujen. Taulukkoon 41 on koottu tietoja eri puolueiden kansanedustajaehdokkaiden keskimääräisestä tulotasosta kaikkien äänioikeutettujen keskimääräiseen tulotasoon verrattuna vuosien 1995, 1999 ja 2003 eduskuntavaaleissa. Sekä äänioikeutettujen että kansanedustajaehdokkaiden keskimääräisiä tuloja koskevat tiedot ovat kultakin vuodelta kaksi vuotta vaalivuotta edeltävän vuoden verotukseen perustuvia tulotietoja. Kunkin vuoden äänestäjien keskimääräistä tulotasoa kuvataan indeksiluvulla 100. Eri puolueiden kansanedustajaehdokkaiden keskimääräistä tulotasoa kuvataan väestön keskimääräiseen tulotasoon suhteutetulla indeksiluvulla. Sekä vuosien 1995 ja 1999 että vuoden 2003 vaaleissa kansanedustajaehdokkaiden keskimääräinen tulotaso on ollut 1,7 kertaa äänioikeutettujen keskimääräistä tulotasoa korkeampi. Puolueiden välillä on kuitenkin suuria eroja. Kokoomuksen, keskustan, RKP:n ja SDP:n kansanedustajaehdokkaiden keskimääräinen tulotaso on kaikissa edellä mainituissa vaaleissa ollut muiden puolueiden ehdokkaiden keskimääräistä tulotasoa suurempi. Vuoden 1995 vaaleissa RKP:n ja kokoomuksen kansanedustajaehdokkaat olivat ehdokkaiden keskimääräisellä tulotasolla mitattuna kaikkein suurituloisimpia. Vuoden 1999 vaaleissa kokoomuksen ja SDP:n ehdokkaat olivat kaikkein suurituloisimpia, vuoden 2003 vaaleissa taas kokoomuksen ja keskustan ehdokkaat. Kristillisten, vasemmistoliiton, vihreiden ja perussuomalaisten ehdokkaat ovat kaikissa tarkastelun kohteena olevissa vaaleissa olleet keskimäärin pienituloisempia kuin kokoomuksen, keskustan, RKP:n ja SDP:n ehdokkaat. Niiden puolueiden kansanedustajaehdokkaat, jotka eivät ole lainkaan saaneet kansanedustajia, ovat usein vielä pienituloisempia kuin eduskuntaan kansanedustajia saaneiden puolueiden ehdokkaat. Valittujen kansanedustajien tulotaso on vielä ehdokkaiden tulotasoakin korkeampi. Vuoden 1995 vaaleissa valittujen kansanedustajien tulotaso oli keskimäärin kaksinkertainen ehdokkaiden keskimääräiseen tulotasoon verrattuna ja 3,4 kertaa äänioikeutettujen keskimääräistä tulotasoa suurempi. Vuoden 2003 vaaleissa valittujen kansanedustajien keskimääräinen tu- Tauluk ko 41. KANSANEDUSTAJAEHDOKKAIDEN KESKIMÄÄ- RÄINEN TULOTASO KAIKKIIN ÄÄNIOIKEUTETTUIHIN VERRATTU- NA VUOSIEN 1995, 1999 JA 2003 EDUSKUNTAVAALEISSA Äänioikeutetut Ehdokkaat puolueittain Kok Kesk RKP SDP KD Vas Vihr Lib KIPU PS EKA MVS KTP Kaikki ehdokkaat Valitut Tulotasotiedot kuvaavat äänioikeutettujen ja kansanedustajaehdokkaiden tuloja kaksi vuotta ennen vaalivuotta. Kunkin puolueen kansanedustajaehdokkaiden keskimääräistä tulotasoa kaikkien äänioikeutettujen keskimääräiseen tulotasoon verrattuna kuvataan indeksiluvulla. Kaikkien äänioikeutettujen tulotasoa merkitään indeksiluvulla 100. Esimerkiksi kokoomuksen kansanedustajaehdokkaiden indeksiluku 263 vuonna 1995 tarkoittaa, että vuoden 1995 eduskuntavaaleissa kokoomuksen kansanedustajien keskimääräinen tulotaso oli 2,63 kertaa suurempi kuin äänioikeutettujen keskimääräinen tulotaso. 1 Vuosina 1995 ja 1999 SKL. 2 Vuosina 1995 ja 1999 LKP. 3 Vuonna 1995 Ekologinen puolue 4 Vuonna 1995 SMP. 5 Vuosina 1995 ja 1999 VSL. n ehdokkaiden välinen kilpailu 327

156 lotaso oli yli kaksi kertaa kansanedustajaehdokkaiden keskimääräistä tulotasoa suurempi ja melkein nelinkertainen äänioikeutettujen keskimääräiseen tulotasoon verrattuna. Muodollisesta demokraattisuudesta huolimatta vaaleihin on sisäänrakennettuna elitistisiä piirteitä. Useimmat puolueet asettavat kansanedustajaehdokkaikseen paljon sellaisia henkilöitä, jotka ovat koulutetumpia kuin äänioikeutetut keskimäärin ja joiden tulot ovat suuremmat kuin äänioikeutetuilla keskimäärin. Elitistinen selektio jatkuu varsinaisessa vaalissa, kun äänestäjät noin kansanedustajaehdokkaan joukosta valitsevat eduskuntaan henkilöitä, jotka ovat keskimäärin koulutetumpia kuin kaikki kansanedustajaehdokkaat ja joiden tulot ovat keskimäärin suuremmat kuin kaikkien kansanedustajaehdokkaiden. Laajaa joukkokannatusta saavien suurten puolueiden kansanedustajaehdokkaat poikkeavat sosiaaliselta taustaltaan koko aikuisväestöstä enemmän kuin pienten puolueiden ehdokkaat. Puolueet, joiden kansanedustajaehdokkaiden sosiaalinen tausta parhaiten vastaa kaikkien äänioikeutettujen sosiaalista taustaa, menestyvät vaaleissa yleensä kehnosti. Edustuksellisessa demokratiassa suurin osa äänestäjistä haluaa edustajakseen henkilön, jolla on korkeampi sosiaalinen status kuin äänestäjällä itsellään. 204 Kampanjointi Helena Honka-Hallila Kuka hyötyy? Keskustapuolueen Heimo Linna kertoi, että hänellä oli jo vuoden 1966 vaaleissa tukiryhmä, joka suunnitteli mainontaa. Ja sitten sanottiin minulle vain, että kun nyt pitää lehtiin saada ilmoituksia, niin pitää saada sinulta nimi alle sitten, että lehdet ei ota, kun ei ole rahaa ilmoituksia lehteen, ellei niin kuin ole joku joka takaa. Ja ne sanoivat minulle, että kyllä se on sinun tehtävä taata sitten, että ne tulee maksettua ne laskut, että he katsoo nyt mitenkä sitä asiaa voidaan hoitaa. 206 Vaalityöhön kuuluivat myös puhetilaisuudet. Heimo Linna tunsi vaalialueen, sillä hän oli Keski-Pohjanmaan maataloustuottajien liiton toiminnanjohtajana kiertänyt aluetta. Hän otti virkavapautta ennen vaaleja ja kiersi aluetta siten, että puhetilaisuuksia oli jopa 5 6 samana päivänä. Näin kaikki syrjäkylät tuli kierrettyä. 207 Sitten kun oli vaalit ohi, ja minä olin tullut hyvin reilulla äänimäärällä valituksi sitten kansanedustajaksi, niin sitten muutaman viikon päästä tämä tukiryhmä toi minulle nämä laskut ja sanoi, että he nyt ovat katsoneet, että rahaa ei ole missään, mutta jos tästä nyt joku hyötyy tästä ratkaisusta, niin sinä siitä hyödyt, että maksa nuo laskut sitten kun jaksat. 208 Tämän kokemuksen jälkeen Heimo Linna kertoi suhtautuneensa hyvin pidättyväisesti mainontaan. Kun kansanedustajaehdokkaat on valittu, ehdokkaat valmistautuvat henkilökohtaisiin vaalikampanjoihinsa. Jälkimodernin kampanjoinnin vaiheessa on tullut entistä tavallisemmaksi, että ehdokkaat kokoavat vaalityötään varten tukiryhmiä, jotka suunnittelevat ehdokkaan vaalistrategiaa, kampanjointitapoja ja vaalimainontaa sekä kokoavat varoja ehdokkaan kampanjaan ja tekevät henkilökohtaista vaalityötä tämän hyväksi. Samalla puolueiden perusosastojen panos ehdokkaiden kampanjatyössä on vähentynyt. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa 57 prosentilla kansanedustajaehdokkaista oli oma tukiryhmä. Valituksi tulleista kansanedustajista 92 prosentilla oli oma tukiryhmä eduskuntavaalit n

157 Vaalimainonta ja kampanjoinnin kulut Martti Kainulainen Ehdokkaiden henkilökohtainen sanomalehtimainonta alkoi yleistyä vasta toisen maailmansodan jälkeen kampanjoinnin modernissa vaiheessa. Modernin kampanjoinnin vaiheessa kansanedustajaehdokkaat mainostivat oman puolueensa sanomalehdissä luvulta alkaen aikaisempaa suurempi osa ehdokkaiden mainonnasta ohjautui maakuntien sitoutumattomiksi julistautuneisiin ykköslehtiin luvulta alkaen poliittinen mainonta sallittiin myös kaupallisilla radiokanavilla ja televisiossa. Puolueiden ohella myös ehdokkaat ovat alkaneet mainostaa itseään sähköisissä viestimissä. 209 Ehdokasmainonnan volyymi on vuosikymmenien mittaan kasvanut jonkin verran nopeammin kuin puoluemainonnan luvulla käytiin keskustelua vaalimainonnan rahoituksesta. Tämän keskustelun kannustamana oikeusministeriö teetti 1970-luvulla kaksi vaalimainontatutkimusta 210. Niiden mukaan ehdokasmainonnan osuus oli vuosien 1970, 1972, 1975 ja 1979 eduskuntavaaleissa prosenttia vaalimainonnan kokonaismäärästä. Vuoden 1991 vaaleissa noin 70 prosenttia sanomalehdissä olleesta vaali-ilmoittelusta oli ehdokkaiden mainontaa 211. Ehdokkaiden kampanjoinnin kokonaiskustannusten osuus kaikista vaalikampanjointikuluista oli 1990-luvulla vähän tätäkin suurempi luvun eduskuntavaaleissa ehdokkaiden vaalikampanjoinnin kokonaiskulujen on arvioitu olleen noin kolme neljäsosaa vaalikampanjoinnin kokonaiskuluista. 212 Kampanjabudjettien kasvun seurauksena eduskunta sääti vuonna 2000 lain ehdokkaan vaalirahoituksen ilmoittamisesta. Lain avulla on haluttu lisätä kampanjarahoituksen läpinäkyvyyttä, erityisesti kampanjan keskeisten rahoituslähteiden julkisuutta. Lain mukaan valituksi tulleiden kansanedustajien ja heidän varaedustajiensa on ilmoitettava vaalirahoituksensa lähteet Äänestystä Helsingin Vesalassa 18. maaliskuuta Lehtikuva. oikeusministeriölle kahden kuukauden kuluessa vaalien toimittamisesta. Eduskuntavaalien ohella laki koskee myös kunnallisvaaleja, presidentinvaaleja ja eurovaaleja. Ilmoitusvelvollisuus koskee vaalirahoituksen tulonlähteitä mutta ei sitä, mihin rahat on käytetty. Valituksi tulleen kansanedustajan ja varaedustajan on ilmoitettava oikeusministeriölle vaalikampanjansa kokonaiskulut ja niiden rahoitus. Ilmoituksessa on esitettävä, kuinka paljon kampanjaan käytettiin omia varoja ja kuinka paljon muilta saatuja varoja. Suurista avustuksista (1 700 euroa tai enemmän) on lisäksi jokaisesta erikseen ilmoitettava tuen antaja ja tuen suuruus. 213 Vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen tehdyistä vaalirahoitusilmoituksista kävi ilmi, että keskustan ja kokoomuksen kansanedustajien ja varaedustajien vaalibudjetit olivat keskimäärin suuremmat kuin muiden puolueiden kansanedustajien ja varaedustajien. Vihreiden kansanedustajien ja varaedustajien vaalibudjetit taas olivat keskimäärin pienempiä kuin minkään muun kansanedustajia eduskuntaan saaneen puolueen. Kristillisdemokraattien vaalibudjetit olivat keskimäärin toiseksi pienimmät. n ehdokkaiden välinen kilpailu 329

158 Mieskansanedustajien ja miespuolisten varaedustajien ulkopuolisilta tahoilta saama tuki oli keskimäärin kaksinkertainen naiskansanedustajien ja varaedustajien saamaan tukeen verrattuna. Kansanedustajakokemusta jo saaneet ehdokkaat saivat vaaliavustuksia runsaammin kuin edustajakokemusta vailla olleet kansanedustajaksi tai varaedustajaksi nousseet. 214 Kansanedustajaehdokkaiden henkilökohtainen mainonta on samankaltaista kuin merkkitavaroiden mainonta. Mainonnan keskeisenä tehtävänä on kiinnittää huomiota markkinoitavaan merkkitavaraan ja palauttaa se ihmisten muistiin. Henkilömainonnassa korostetaan ehdokkaiden kannattamien asioiden ohella näiden henkilökohtaisia ominaisuuksia. Jälkimodernin kampanjoinnin vaiheessa ehdokkaiden henkilökohtaisten ominaisuuksien kuvaaminen on vaalimainoksissa tuotu korostetummin esille kuin modernin kampanjoinnin vaiheessa. Vaalimainoksissa kuvataan ehdokkaan persoonallisuutta sekä hänen asiantuntemustaan, kokeneisuuttaan ja luotettavuuttaan. 215 Merkkitavaramainonnan tehokkuus perustuu siihen, että ihmisillä on mainonnasta riippumattomista lähteistä saatua tietoa merkkitavaran (hyvästä) laadusta. Näin on myös poliittisessa henkilömainonnassa. Kansalaiset saavat kansanedustajaehdokkaita koskevia tietoja myös tiedotusvälineiden uutisaineistosta, ystävien ja tuttavien esittämistä kannanotoista ja monilla muilla tavoilla. Tämän takia ensikertalaiset ehdokkaat eivät yleensä saa vaalimainonnan avulla yhtä hyviä tuloksia kuin politiikan veteraanit. Ensikertalaisten ehdokkaiden kohdalla kansalaisilla ei ole mainonnasta riippumatonta tietoa siitä, onko mainonta luotettavaa. Jokainen merkkitavara on joskus tullut markkinoille uutena tuotteena. Mainonnan avulla kansalaiset saavat uutuuksia koskevaa tietoa. He voivat myös kokeilla uutuustuotteita tai hankkia niitä koskevia tietoja muilla tavoilla. Uudesta tavarasta saattaa tulla merkkitavara. Poliittista uraansa aloittelevien mainontakaan ei välttämättä mene hukkaan, vaikka kansanedustajan paikka jäisi saavuttamatta. Mainonta joka tapauksessa lisää ehdokkaan julkisuutta ja todennäköisesti kasvattaa äänimäärää. Uuden ehdokkaan markkinaosuus äänistä voi nousta niin suureksi, että siltä pohjalta on hyvä jatkaa poliittisen uran rakentamista seuraavissa vaaleissa. Joidenkin kohdalla epäonnistuminen omassa vaalikampanjassa johtaa siihen, että ehdokas luopuu poliittisen uran tavoittelusta. Poliittista merkkitavaraa ei silloin synny. 216 Yrityskertojen lukumäärä Vain pieni osa, jälkimodernin kampanjoinnin kaudella noin kymmenesosa, kulloinkin ehdolla olevista kansanedustajaehdokkaista valitaan kansanedustajiksi. Jotkut ehdokkaista onnistuvat pääsemään eduskuntaan jo ensimmäisellä yrityskerralla, jotkut kansanedustajaksi valituista taas ovat olleet ehdolla jo aikaisemminkin. Taulukossa 42 tarkastellaan, kuinka monta kertaa vuosien eduskuntavaaleissa eduskuntaan ensimmäistä kertaa valitut kansanedustajat olivat olleet ehdokkaina ennen kuin heidät valittiin kansanedustajiksi. Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa kolmasosa uusista kansanedustajista pääsi eduskuntaan heti ensimmäisellä yrityskerralla. Vuosien vaaleissa yli puolet uusista kansanedustajista pääsi eduskuntaan ensimmäisellä yrityskerralla, ja vuoden 1999 vaaleissa yli 60 prosenttia. Ajanjakson vaalit yhteen laskien noin kolmasosa uusista kansanedustajista valittiin eduskuntaan toisella yrityskerralla ja noin kymmenesosa kolmannella yrityskerralla. Kaikissa tarkastelujakson vaaleissa pieni joukko uusista kansanedustajista tuli valituksi eduskuntaan vasta neljännellä yrittämällä. 330 eduskuntavaalit n

159 Ta uluk k o 42. VUOSINA EDUSKUNTAAN VALITTUJEN UUSIEN KANSANEDUSTAJIEN YRITYSKERTOJEN LUKUMÄÄRÄ. 217 Valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan % % % % Valittiin ensimmäisellä yrityskerralla Tuli valituksi vasta toisella yrityskerralla Tuli valituksi vasta kolmannella yrityskerralla Tuli valituksi vasta neljännellä yrityskerralla Yhteensä % Ensikertalaisia kansanedustajia yhteensä Yrityskerralla tarkoitetaan sitä, että on ollut kansanedustajaehdokkaana. Yrityskerraksi ei ole laskettu sitä, että henkilö on ollut ehdokasehdokkaana, mutta ei ole päässyt kansanedustajaehdokkaaksi. Kaikista eduskuntaan vuosina 1991, 1995, 1999 ja 2003 valituista uusista kansanedustajista on vaalitilastoista selvitetty, olivatko he kansanedustajaehdokkaana kolmissa edellisissä vaaleissa ennen valintaansa kansanedustajaksi. Taulukossa 43 tarkastellaan vuosien vaaleissa eduskuntaan valittujen uusien kansanedustajien yrityskertojen lukumäärää sukupuolen, iän ja puoluekannan mukaan. Noin puolet niin uusista mieskansanedustajista kuin uusista naiskansanedustajistakin valittiin eduskuntaan jo ensimmäisellä yrityskerralla. Asetelma on kuitenkin vuosien mittaan muuttunut. Ensimmäisellä yrityskerralla valittujen naisehdokkaiden osuus on tarkasteluajanjakson kuluessa kasvanut selvästi miesten osuutta suuremmaksi. Vuoden 1991 vaaleissa 29 prosenttia uusista naiskansanedustajista valittiin eduskuntaan heti ensimmäisellä ehdokkuuskerralla. Vuonna 1995 vastaava osuus oli 56 prosenttia, vuonna 1999 noin 64 prosenttia ja vuonna 2003 peräti 68 prosenttia. Kaikki eduskuntaan vuosien vaaleissa valitut uudet naiskansanedustajat olivat olleet ehdokkaina korkeintaan kaksi kertaa. Uusista mieskansanedustajista sen sijaan noin 10 prosenttia oli ollut ehdokkaana kolme tai neljäkin kertaa. Eduskuntaan tällä ajanjaksolla valitut uudet naiskansanedustajat ovat myös keskimäärin olleet nuorempia kuin uudet mieskansanedustajat. RKP:llä on ollut suhteellisesti ottaen muita puolueita enemmän sellaisia uusia kansanedustajia, jotka on valittu eduskuntaan heti ensimmäisellä ehdokkuuskerralla. Tämä perustuu siihen, että joissakin vaalipiireissä RKP:n tyyliin kuuluu ilmoittaa selvästi äänestäjille, kuka on puolueen pääehdokas. Vasemmistoliiton uusista kansanedustajista vain alle viidennes oli tullut valituksi eduskuntaan heti ensimmäisellä yrityskerralla. Vain neljän suurimman puolueen eduskuntaryhmiin on ajanjaksolla valittu sellaisia uusia kansanedustajia, jotka pääsivät eduskuntaan vasta neljännellä yrityskerralla. n ehdokkaiden välinen kilpailu 331

160 Ta uluk k o 43. YRITYSKERTOJEN LUKUMÄÄRÄ VUOSIEN EDUSKUNTAVAALEISSA SUKUPUOLEN, IÄN JA PUOLUEKANNAN MUKAAN. 218 Valittiin ensimmäisellä yrityskerralla, % Valittiin toisella yrityskerralla, % Valittiin kolmannella yrityskerralla, % Valittiin neljännellä yrityskerralla, % Yhteensä % n. Kaikki Sukupuoli: Mies Nainen Ikäryhmä: Puolue: SDP Kesk Kok Vas RKP Vihr SKL /KD SMP/PS Kampanjoiden kaksi kerrosta Puolueiden eduskuntavaalikampanjat ovat jälkimodernin kampanjoinnin vaiheessa jakaantuneet kahteen kerrokseen. Sekä liikkuvan äänestämisen lisääntyminen että hallituksen muodostamista koskevan koalitiojouston kasvu ovat kannustaneet puolueita rakentamaan maltillisia kampanjastrategioita. Keskeistä on lähestyä monia erilaisia väestöryhmiä romuttamatta kuitenkaan edellytyksiä tehdä vaalien jälkeen yhteistyötä minkä puolueen kanssa tahansa. Kun suuret puolueet ovat kehittyneet monilta erilaisilta väestöryhmiltä kannatusta saaviksi yleispuolueiksi, niiden ohjelmien vastakohtaisuudet ovat lieventyneet. Hallituksen muodostamista koskevien poliittisten periaatteiden uudistuminen on vaikuttanut samaan suuntaan. Kun lähes mitkä tahansa puolueyhdistelmät ovat nykyään mahdollisia vaalien jälkeistä hallitusta muodostettaessa, puolueet eivät vaalikampanjoissaan halua esittää niin jyrkkiä vastakohtaisuuksia, että ne heikentäisivät puolueen mahdollisuuksia löytää yhteistyökumppaneita hallitusta muodostettaessa. Puolueiden strategiaksi 332 eduskuntavaalit n

161 on pikemminkin tullut löytää jokin puolueen perinnäiseen linjaan soveltuva yleisluonteinen vaaliteema, jonka avulla ne pyrkivät vaalikampanjassaan nostamaan puolueen profiilia. Ryhmäkohtaisia etuja ja täsmällisiä ohjelmallisia aihepiirejä koskevien kannanottojen esittäminen on samalla yhä enemmän jäänyt yksittäisten kansanedustajaehdokkaiden tehtäväksi. Puolueet haluavat tietoisesti koota ehdokaslistansa siten, että ne ovat ikään kuin tavarataloja, joissa on tarjolla sopivia erikoistarjouksia monenlaisille äänestäjille. Ehdokasasettelussa puolueet ottavat huomioon esimerkiksi eri ikäryhmät ja niin maalla kuin kaupungeissa asuvat äänestäjät. Ehdokkaita voidaan asettaa silläkin perusteella, että esimerkiksi sekä ydinvoiman kannattajat että vastustajat löytävät näiden joukosta mieleisensä. Ehdokkaiden kampanjat erottavat varsinkin suuria puolueita toisistaan jyrkemmin kuin puolueiden valtakunnalliset kampanjat. Ehdokaskampanjoinnin tasolla kokoomuslaisten linja on ollut oikeistolaisempi kuin puolueen valtakunnallisen kampanjoinnin linja. Vasemmistopuolueiden ehdokkaiden kampanjointi on vastaavasti ollut puolueiden valtakunnallista linjaa vasemmistolaisempaa ja keskustan ehdokkaiden kampanjointi puolueen valtakunnallista kampanjointia EU-kriittisempää ja maaseutuhenkisempää. Pienten oppositiopuolueiden kampanjoissa puolueen valtakunnallisen linjan ja ehdokkaiden kampanjoinnin välillä ei ole ollut yhtä suurta eroa. 219 Istuvien kansanedustajien ja haastajien välinen kilpailu Kaikki ehdokkaat eivät tosissaan pyri kansanedustajiksi. Kampanjoinnin kilpailuasetelmien kannalta ehdokkaat voidaan jakaa neljään ryhmään: 1. istuvat kansanedustajat, 2. haastajat, 3. poliittisen uran rakentajat ja 4. täyte-ehdokkaat. Vaalikauden päättyessä suurin osa istuvista kansanedustajista on aina asettunut uudelleen kansanedustajaehdokkaaksi jatkaakseen kansanedustajan tehtäväänsä. Jatkokausi ei kuitenkaan koskaan ole itsestään selvä. Suomen henkilökeskeisessä vaalijärjestelmässä uudelle kaudelle ehdolla olevat kansanedustajat joutuvat kilpailemaan oman vaalipiirinsä haastajien kanssa. Haastajat kampanjoivat aktiivisesti ja pyrkivät saamaan niin paljon ääniä, että tulisivat valituksi kansanedustajaksi. Haastajat ovat ehkä olleet kansanedustajaehdokkaana aikaisemminkin, ja he ovat voineet lisätä nauttimaansa arvostusta esimerkiksi kunnallispolitiikassa, järjestötehtävissä tai muissa julkisuutta tuoneissa tehtävissä. Istuvien kansanedustajien ja haastajien lisäksi vaaleissa on ehdolla poliittisen uran rakentajia. Hekin pyrkivät vaalien avulla lisäämään poliittista tunnettuuttaan. Eduskuntavaalien avulla he voivat lisätä tunnettuuttaan esimerkiksi seuraavia kunnallisvaaleja tai neljän vuoden kuluttua järjestettäviä seuraavia eduskuntavaaleja varten. Nuoret poliitikonalut voivat kansanedustajaehdokkuudellaan tavoitella tulevaisuuden lupauksen imagoa. Neljäntenä ehdokasryhmänä voidaan vielä erottaa täyte-ehdokkaat. He ovat puolueen uskollisia sotureita, jotka eivät tosiasiassa tavoittele kansanedustajan tehtävää eivätkä edes lisäkannatusta seuraavia kunnallisvaaleja varten. Heidän ensisijaisena motiivinaan on jotakin tiettyä viiteryhmää edustamalla tuoda puolueelleen lisäkannatusta liikkuvilta äänestäjiltä ja näin kohentaa puolueen vaalitulosta vaalipiirissä. Kun ehdokkaiden kilpailuasetelmat vaihtelevat edellä mainitulla tavalla, myös kampanjoinnin strategiat ja kampanjan kustannukset vaihtelevat. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa kolme neljäsosaa kansanedustajaehdokkaista mainosti itseään sanomalehdissä. Yksi neljäsosa ehdokkaista taas ei mainostanut lainkaan. Vain alle viidesosa ehdokkaista mainosti itseään radiossa tai televisiossa ja vain vajaa puolet kansanedustajaehdokkaista järjesti omia vaalitilaisuuksia. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa valituksi tulleiden n ehdokkaiden välinen kilpailu 333

162 kansanedustajien arvioitiin käyttäneen noin kolmasosan kaikista ehdokaskohtaisista kampanjakuluista. Toisin sanoen yksi kymmenesosa ehdokkaista käytti kolmasosan kaikista kampanjamenoista. 220 Vaaleissa ehdolla olevat istuvat kansanedustajat voivat pudota eduskunnasta kahdesta syystä. Jokin toinen puolue voi saada vaalipiiristä lisäpaikan, jolloin kilpailevan puolueen uusi kansanedustaja pudottaa eduskunnasta istuvan kansanedustajan. Suomen yksilökeskeinen vaalijärjestelmä tekee mahdolliseksi myös sen, että istuva kansanedustaja häviää oman puolueensa haastajalle, kun joku oman puolueen eduskun- Ta uluk k o 44. ISTUVIEN KANSANEDUSTAJIEN JA HAASTAJIEN VÄLINEN KILPAILU EDUSKUNTAVAALEISSA Ei enää ehdolla Ehdokkaana olevien istuvien kansanedustajien lukumäärä Valittiin uudelleen Mandaattinsa uusineiden osuus ehdolla olleista, % Hävisi oman puolueen haastajalle Hävisi toisen puolueen haastajalle Putoajia yhteensä Oman puolueen haastajille hävinneiden osuus pudonneista, % Keskiarvo Istuva kansanedustaja hävisi oman puolueen haastajalle, jos joku oman puolueen eduskuntaan pyrkivistä ehdokkaista, haastajista, sai enemmän ääniä kuin ehdolla oleva istuva kansanedustaja ja tämän seurauksena istuva kansanedustaja putosi eduskunnasta. Istuva kansanedustaja hävisi toisen puolueen haastajalle, jos jokin toinen puolue sai vaalipiiristä lisäpaikan, minkä seurauksena istuva kansanedustaja putosi, kun hänen puolueensa vaalipiiristä saamien paikkojen määrä väheni. Istuvan kansanedustajan katsottiin hävinneen toisen puolueen haastajalle myös silloin, kun vaalipiiristä valittavien kansanedustajien lukumäärä pieneni ja paikan menetys kohdistui kyseiseen istuvaan kansanedustajaan. 334 eduskuntavaalit n

163 taan pyrkivistä ehdokkaista, haastajista, saa enemmän ääniä kuin ehdolla oleva istuva kansanedustaja. Taulukko 44 kuvaa istuvien kansanedustajien ja haastajien välistä kilpailua eduskuntavaaleissa Ajanjaksolla eduskuntavaaleissa on keskimäärin ollut ehdolla 170 istuvaa kansanedustajaa. Keskimäärin kolme neljäsosaa heistä on vaaleissa uusinut mandaattinsa. Vuosien 1966 ja 1970 vaaleissa alle 70 prosenttia ehdolla olleista istuvista kansanedustajista valittiin uudelleen eduskuntaan. Myös vuoden 1983 vaaleissa ehdolla olleita istuvia kansanedustajia putosi tavanomaista enemmän. Kaikkina noina vuosina (1966, 1970, 1983) myös puoluekannatuksen kokonaismuutos ylitti 20 prosentin tason. Vaaleissa paikkansa menettäneet istuvat kansanedustajat ovat useammin menettäneet paikkansa samaan puolueeseen kuuluvalle haastajalle kuin jonkin toisen puolueen haastajalle. Tämä on suomalaisiin vaaleihin liittyvä piirre, joka selittää myös ehdokaskohtaisen mainonnan laajuutta ja kasvua. Vaikka puolueiden voimasuhteet näyttäisivät pysyvän vakaina, mandaattinsa uusimista tavoittelevat kansanedustajat joutuvat vaaleissa väkevästi kamppailemaan oman puolueensa haastajien kanssa äänestäjien suosiosta. Eduskunnasta pudonneet entiset kansanedustajat ovat vaaleissa istuvien kansanedustajien vaarallisia haastajia. Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa eduskuntaan nousi 19 entistä kansanedustajaa, vuosien 1966 ja 2003 vaaleissa 15, vuonna 1995 yhteensä 13, vuonna 1987 yhteensä 12 ja vuonna 1983 yhteensä 11 entistä kansanedustajaa. Ehdolla olleiden istuvien kansanedustajien uudelleenvalinnan todennäköisyys vaihtelee puolueesta toiseen (taulukko 45). Liberaaleja lukuun ottamatta perinteisten puolueiden kansanedustajat ovat keskimääräistä paremmin tai vähintäänkin keskimääräisesti onnistuneet uusimaan mandaattinsa. Myös vihreiden kansanedustajat ovat onnistuneet keskimääräistä paremmin mandaattinsa uusimisessa. Perussuomalaisten, liberaalien ja kristillisten kansanedustajat sen sijaan ovat onnistuneet muiden puolueiden istuvia kansanedustajia heikommin uusimaan vaaleissa mandaattinsa. Vuodesta 1997 alkaen kansanedustajat ovat voineet eduskunnan varoilla palkata itselleen avustajan, ja vaalikaudesta alkaen useimmilla kansanedustajilla on ollut päätoiminen avustaja. Avustajien toimenkuvaan kuuluu kansanedustajan avustaminen sekä eduskuntatyössä että yhteydenpidossa kansanedustajan sidosryhmiin. Vaalikampanjoiden aikana kansanedustajien avustajat keskittyvät tehtävissään ensisijaisesti kansanedustajan vaalikampanjan avustamiseen, mikä vahvistaa istuvien kansanedustajien asemaa vaaleissa haastajiin verrattuna. Ta uluk k o 45. MANDAATTINSA UUSINEIDEN OSUUS EHDOLLA OLLEISTA ISTUVISTA KANSANEDUSTAJISTA PUOLUEITTAIN EDUSKUNTAVAALEISSA , PROSENTTEINA. Valittiin uudelleen Ei valittu uudelleen Osuus ehdolla olleista istuvista kansanedustajista, % RKP SDP Kesk Vihr Kok SKDL/ Vas SMP/PS KP/LKP SKL/KD n ehdokkaiden välinen kilpailu 335

164 Eduskunnan kokoonpano Sosioekonominen rakenne Kaikissa demokraattisissa maissa kansanedustuslaitoksen demografinen eli väestötieteellinen ja sosiaalinen koostumus poikkeaa maan koko aikuisväestön sosiodemografisesta koostumuksesta. Miehiä on kaikkien demokraattisten maiden kansanedustuslaitoksissa suhteellisesti enemmän kuin miesten osuus aikuisväestöstä. Kansanedustajien koulutustaso on koko aikuisväestön koulutustasoa korkeampi. Kansalaiset valitsevat usein kansanedustajiksi yhteiskunnallisesti arvostetussa asemassa olevia henkilöitä, minkä seurauksena kansanedustuslaitoksen sosiodemografinen koostumus poikkeaa koko aikuisväestön sosiodemografisesta koostumuksesta. Demokraattisetkin maat poikkeavat kuitenkin paljon toisistaan sen suhteen, kuinka paljon maan kansanedustuslaitoksen sosiodemografinen koostumus eroaa maan koko aikuisväestön sosiodemografisesta koostumuksesta. Niin kansanedustuslaitoksen valinnassa käytettävän vaalitavan periaatteet kuin maan kulttuuriset perinteet vaikuttavat siihen, minkälainen maan kansanedustuslaitos on sosiaaliselta ja demografiselta koostumukseltaan. Suhteellista vaalitapaa käyttävissä maissa kansanedustuslaitoksen sosiodemografinen koostumus poikkeaa yleensä vähemmän maan koko aikuisväestön sosiodemografisesta koostumuksesta kuin enemmistövaalitapaa käyttävissä maissa. 222 Ikä Vuodesta 1907 alkaen vuoteen 2006 mennessä yhteensä henkilöä on toiminut kansanedustajana. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ( ) kansanedustajana on toiminut eri henkilöä. Heistä 969 (76,8 %) on ollut miehiä ja 293 (23,2 %) naisia. Yhteensä 65 henkilöä on ajanjaksolla valittu kansanedustajaksi alle 30 vuoden ikäisenä. Heistä neljä valittiin eduskuntaan peräti kolme kertaa ennen kuin he täyttivät 30 vuotta (Erkki Lii- 336 eduskuntavaalit

165 kanen, Anna-Liisa Tiekso, Erkki Tuomioja ja Paavo Väyrynen). Vastaavasti 171 henkilöä on vuosien vaaleissa valittu eduskuntaan 60-vuotiaana tai sitä vanhempana. Useimmat heistä ovat kuitenkin aloittaneet kansanedustajauransa alle 60-vuotiaina. Vain 65 eduskuntaan vuosien vaaleissa valituista kansanedustajista oli täyttänyt 60 vuotta silloin kun heidät ensimmäisen kerran valittiin kansanedustajiksi. 223 Kansanedustajien ikärakenne on vuosikymmenien mittaan huomattavasti vaihdellut. Siihen ovat vaikuttaneet muutokset väestön ikärakenteessa, vaalikelpoisuusiässä ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Kun ensimmäistä yksikamarista eduskuntaa vuonna 1907 valittiin, eduskuntaan valittiin 143 sellaista kansanedustajaa, joilla ei ollut aikaisempaa kokemusta valtiopäivätoiminnasta. Suuri osa näistä uusista kansanedustajista oli iältään nuoria. Ensimmäisessä yksikamarisessa eduskunnassa kansanedustajien keskiikä oli alle 41 vuotta. Autonomiakauden loppupuolella kansanedustajien keski-ikä nousi kolmella vuodella, kun monet valtiopäivämiehet ja -naiset vaalista toiseen uusivat mandaattinsa (ks. kuvio 9). 224 Ensimmäisissä maan itsenäistymisen jälkeisissä eduskuntavaaleissa yli puolet eduskuntaan valituista kansanedustajista oli ensikertalaisia. Samalla kansanedustajien keski-ikä taas laski runsaalla vuodella. Maailmansotien välisenä aikana kansanedustajien keski-ikä nousi 43:sta lähes 50:een. Ensimmäisessä tasavallassa kansanedustajan tehtävästä tuli luottamustoimi, jonka hoitajaksi rekrytoitiin enimmäkseen keski-ikäisiä miehiä, jotka olivat jo ennen kansanedustajaksi tuloaan hankkineet aikaisempaa kokemusta oman kuntansa luottamustehtävien hoitajina. Vuoden 1922 eduskuntavaaleista alkaen vähintään kahdella kolmasosalla kansanedustajista on aina ollut aikaisempaa kokemusta kunnallisten luottamustoimien hoitamisesta. 226 Toisen maailmansodan jälkeen kansanedustajien keski-ikä pysyi 1960-luvun lopulle asti noin 50 vuoden tasolla. Samalla kansanedustajan tehtävä valtiopäivien koollaoloajan pidentyessä muuttui pääammatin rinnalla hoidetusta luottamustehtävästä kokopäivätoimi- K uv io 9. KANSANEDUSTAJIEN KESKI-IKÄ VAALIVUOSINA Keski-ikä vuosina n Eduskunnan kokoonpano 337

166 seksi ammatiksi. Vaikka vajaa puolet kansanedustajista vaihtui vuoden 1945 eduskuntavaaleissa, kansanedustajien keski-ikä ei laskenut. Edes äänioikeus- ja vaalikelpoisuusiän alentaminen kolmella vuodella vuonna 1944 ei olennaisesti vaikuttanut kansanedustajien ikärakenteeseen. Poliittisesti aktiivisten suurten ikäluokkien varttuminen aikuisikään muutti 1970-luvun kuluessa olennaisesti eduskunnan ikärakennetta. Vuoden 1970 vaaleissa eduskuntaan valittiin 8, vuoden 1972 vaaleissa 10 ja vuoden 1975 vaaleissa 15 alle 30-vuotiasta. Vuoden 1972 vaaleissa myös äänioikeusikä oli laskettu 18 vuoteen. Vaalikelpoisuusikä sen sijaan laskettiin 18 vuoteen vasta vuoden 1979 vaaleista alkaen. Vuosina syntyneillä suurilla ikäluokilla on 1970-luvulta lähtien ollut vankka asema eduskunnassa. Vuoden 1970 vaaleista alkaen suuriin ikäluokkiin kuuluvien kansanedustajien määrä kasvoi vaalista toiseen vuoden 1995 vaaleihin asti. Vuoden 1975 vaaleissa eduskuntaan valittiin 16 suuriin ikäluokkiin kuuluvaa kansanedustajaa, vuoden 1987 vaaleissa 62 ja vuoden 1995 vaaleissa 72. Vuosina 1991, 1995 ja 1999 valituissa eduskunnissa yli kolmasosa kansanedustajista on kuulunut suuriin ikäluokkiin. Suurten ikäluokkien vankka asema politiikassa näkyy eduskunnan ikärakenteen kehityksessä (ks. kuvio 10). Vuosina 1979 ja 1983 valituissa eduskunnissa oli paljon alle 40- vuotiaita kansanedustajia, ja vuosina 1987 ja 1991 valituissa eduskunnissa taas oli runsaasti vuotiaita kansanedustajia. Vuosina 1995, 1999 ja 2003 valituissa eduskunnissa oli paljon vuotiaita kansanedustajia. Suuriin ikäluokkiin kuuluvien kansanedustajien ikääntyessä myös kansanedustajien keski-ikä alkoi vuoden 1983 jälkeen nousta. Vuonna 1979 kansanedustajien keski-ikä oli 45 vuotta, mutta vuonna 2003 se oli jo lähes 49 vuotta luvulta alkaen 60 vuotta täyttäneiden osuus kansanedustajista alkoi vähentyä. Vuoden 1958 vaaleissa eduskuntaan valittiin 40 sellaista kansanedustajaa, jotka olivat iältään vähintään 60-vuotiaita. Vuoden 1995 vaaleissa eduskuntaan valittiin vain kolme tähän ikäryhmään kuuluvaa kansanedustajaa. Eläkeikäisten kansanedustajien määrän väheneminen perustuu osittain siihen, että kansanedustajan tehtävä on toisen maailmansodan jälkeen muuttunut kokopäivätoimiseksi poliitikon ammatiksi. Tämän muutoksen myötä kansanedustajan tehtävästä alettiin siirtyä eläkkeelle samaan tapaan ja saman ikäisenä kuin muistakin ammateista. Käytiinpä jossakin vaiheessa keskustelua siitäkin, että kansanedustajille pitäisi säätää samanlainen eläkeikä kuin muillekin palkansaajille. Vuosien 1999 ja 2003 vaaleissa 60 vuotta täyttäneiden kansanedustajien määrä taas kasvoi, ja vuonna 2003 eduskuntaan valittiin 24 iältään vähintään 60- K uv io 10. KANSANEDUSTAJIEN JAKAANTUMINEN VIITEEN ERI IKÄRYHMÄÄN VUOSIEN EDUSKUNTAVAALIVUOSINA. 227 Kansanedustajia eduskuntavaalit n

167 vuotiasta kansanedustajaa. He ovat syntyneet 1930-luvun loppupuolella tai 1940-luvun alkuvuosina ja edustavat kahta erilaista poliitikkotyyppiä. Osa heistä on pitkän linjan poliitikkoja. Tähän joukkoon kuuluvat muun muassa Sirkka-Liisa Anttila, Kaarina Dromberg, Mikko Elo, Paavo Lipponen, Leena Luhtanen ja Erkki Pulliainen. Toista tyyppiä edustavat työelämästä eläkkeelle siirtyneet virkeät eläkeläiset, jotka eläkepäivinään ovat päättäneet ryhtyä kansanedustajiksi. Tähän joukkoon kuuluvat muun muassa Sirpa Asko- Seljavaara, Jere Lahti ja Martin Saarikangas. Vuoden 2007 vaaleista alkaen suuret ikäluokat tulevat eläkeikään. Todennäköisesti 60 vuotta täyttäneiden kansanedustajien määrä tulee sen seurauksena parin seuraavan vaalikauden ajaksi kasvamaan. Autonomian kaudella SDP:n kansanedustajien keski-ikä oli vain 37 vuotta ja maalaisliiton kansanedustajien 41 vuotta. RKP:n kansanedustajien keski-ikä sen sijaan oli autonomian aikana 48 vuotta, suomalaisen puolueen 47 vuotta ja nuorsuomalaisen puolueen 46 vuotta. Maalaisliiton ja SDP:n eduskuntaryhmissä oli paljon kansanedustajia, jotka vasta eduskuntauudistuksen yhteydessä tai 1900-luvun kuohuvina alkuvuosina olivat tulleet mukaan poliittiseen toimintaan. Jo aikaisemmin säätyvaltiopäivien toimintaan osallistuneet keski-ikäiset miehet jatkoivat uudessa yksikamarisessa eduskunnassa valtiopäivätyötään enimmäkseen vanhasuomalaisten, nuorsuomalaisten ja RKP:n eduskuntaryhmissä. Autonomian loppukaudella ja maailmansotien välisenä aikana puolueiden väliset ikäerot eduskunnassa pienenivät, kun SDP:n ja maalaisliiton kansanedustajien keski-ikä hiljalleen läheni kokoomuksen, edistyspuolueen ja RKP:n kansanedustajien keski-ikää. 228 Toisen maailmansodan jälkeen, ajanjaksolla , SDP:n kansanedustajien keski-ikä oli jo kutakuinkin sama kuin kokoomuksen kansanedustajien. Maalaisliiton edustajien keski-ikä taas oli kohonnut vähän kokoomuksen kansanedustajien keski-ikää korkeammaksi (ks. taulukko 46). RKP:n kansanedustajien keski-ikä oli edelleen muita puolueita korkeampi. Toisen maailmansodan jälkeen perustetun SKDL:n eduskuntaryhmä oli puolueen toiminnan alkuvaiheessa keski-iältään lähes kaksi vuotta eduskunnan kaikkien kansanedustajien keski-ikää nuorempi. Puolueen elinkaaren loppuvaiheessa sen kansanedustajien keski-ikä oli kuitenkin jo eduskunnan kaikkien kansanedustajien keski-ikää korkeampi. Kansanpuolueen perustaminen edistyspuolueen tilalle nuorensi samalla liberaalista suuntausta edustavien kansanedustajien ikärakennetta. Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa edistyspuolueen kansanedustajien keski-ikä oli 54 vuotta. Vuodesta 1951 alkaen eduskuntavaaleihin osallistuneen Suomen kansanpuolueen kansanedustajien keski-ikä oli kaikissa 1950-luvun eduskuntavaaleissa noin 47 vuotta. Vuonna 1966 eduskuntaan nousseen SMP:n ja sen jatkajan perussuomalaisten kansanedustajien keski-ikä on aina ollut jonkin verran eduskunnan kaikkien kansanedustajien keski-ikää korkeampi. Vuodesta 1970 alkaen eduskunnassa toimineen kristillisen puolueen (SKL/KD) kansanedustajien keski-ikä on aina ollut lähellä eduskunnan kaikkien kansanedustajien keskiikää. Vihreiden eduskuntaryhmä on vuodesta 1983 alkaen aina ollut eduskunnan nuorin eduskuntaryhmä luvulla kaikkien perinteisten puolueiden kansanedustajien keski-ikä laski. Eniten se aleni SDP:ssä, jonka kansanedustajien keski-ikä laski viidellä vuodella 1960-luvun tilanteeseen verrattuna. Kun kansanedustajien ikärakenne 1980-luvun lopulta alkaen taas muuttui niin, että kansanedustajien keski-ikä alkoi nousta, kehitys oli kaikkein jyrkin vasemmistopuolueissa. Vuodesta 1983 vuoteen 2003 SDP:n kansanedustajien keski-ikä nousi 7,6 vuodella. Vasemmistoliiton kansanedustajien keski-ikä oli vuonna 2003 peräti 8,3 vuotta korkeampi kuin SKDL:n kansanedustajien vuonna Kokoomuksen eduskuntaryhmän keskiikä sen sijaan oli vuonna 2003 vain kaksi vuotta kor- n Eduskunnan kokoonpano 339

168 Ta uluk k o 46. KANSANEDUSTAJIEN KESKI-IKÄ PUOLUEKANNAN MUKAAN TOISEN MAAILMANSODAN JÄLKEISENÄ AIKANA Kansanedustajien keski-ikä 49,8 46,4 46,5 48,1 48,0 Kansanedustajien keski-ikä puolueittain: RKP 51,9 48,0 51,0 52,0 50,6 Kesk. 50,9 48,6 46,2 47,4 49,0 SMP / PS 48,2 46,7 50,2 48,6 Kok. 50,2 46,5 47,0 48,1 48,3 SKL / KD 47,7 46,2 46,9 47,7 SDP 50,0 44,5 45,8 49,3 47,6 SKDL / Vas. 47,3 45,4 48,5 49,9 47,2 Lib. 47,1 42,9 46,0 47,0 Vihr. 39,9 40,6 41,4 39,9 Keski-ikä on laskettu laskemalla kansanedustajien keski-ikä kunakin vaalivuotena. Sen jälkeen on laskettu kunkin ajanjakson vaalivuosien keskiarvo. keampi kuin vuonna 1983, vihreän liiton eduskuntaryhmän keski-ikä vain vuoden korkeampi kuin vuonna 1987 ja keskustan eduskuntaryhmän keski-ikä runsaan vuoden korkeampi kuin vuonna Sukupuoli Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 eduskuntaan valittiin 19 naista. Seuraavien 40 vuoden aikana naiskansanedustajien määrä vaihteli 11:n ja 25:n välillä luvulla naiskansanedustajien määrä jopa pieneni edelliseen vuosikymmeneen verrattuna. Toisen maailmansodan jälkeen naiskansanedustajien määrä alkoi lisääntyä ja jokaisena vuosikymmenenä naiskansanedustajien joukko kasvoi aikaisempaa suuremmaksi. Naisia valittiin vuoden 1954 vaaleissa 31, vuoden 1966 vaaleissa 33, vuoden 1979 vaaleissa 52, vuoden 1987 vaaleissa 63 ja vuoden 1991 vaaleissa 77, joka onkin suurin naiskansanedustajien määrä, mitä eduskuntaan on koskaan valittu. Sekä vuoden 1995, 1999 että 2003 eduskuntavaaleissa eduskuntaan valittiin vähemmän naiskansanedustajia kuin vuoden 1991 vaaleissa. 230 Naiskansanedustajien määrän vaihtelu liittyy poliittisen elämän painopisteiden muutoksiin. Toisen maailmansodan jälkeisellä ajalla on kaksi eri tekijää, jotka ovat edistäneet naisten edellytyksiä osallistua poliittiseen toimintaan. Yhteiskunnallista tasa-arvoa koskeva ilmapiiri on ensinnäkin muuttunut siten, että naisten osallistumista poliittiseen toimintaan on alettu pitää aikaisempaa luonnollisempana ja tarpeellisempana. Kynnykset naisten poliittiselle osallistumiselle ovat madaltuneet. Toiseksi julkisen sektorin tehtäväkentän laajentaminen ja hyvinvointivaltion rakentaminen on lisännyt kysyntää naisten mukaantulolle poliittiseen toimintaan. Poliittisen elämän kriisiytyminen ja yhteiskunnallisten jännitteiden kiristyminen ovat korostaneet poliitti- 340 eduskuntavaalit n

169 sen päätöksenteon maskuliinisia ja patriarkaalisia piirteitä. Oikeistoradikalismin nousukaudella 1930-luvulla järjestykseen ja kuriin liittyvät kysymykset olivat keskeisiä teemoja politiikassa. Tällöin naisten osuus kansanedustajista pieneni. Sekä vuoden 1958 sokkivaaleille että vuoden 1962 noottivaaleille oli ominaista politiikan kriisiytyminen ja ilmapiirin kiristyminen, minkä seurauksena sekä naisten osuus kansanedustajaehdokkaista että valituista kansanedustajista kummallakin kerralla pieneni edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna. Vuoden 1995 vaaleja leimasi 1990-luvun alkupuolen taloudellinen lama, jonka seurauksena eduskuntaan nousi vuonna 1995 aikaisempaa enemmän keski-ikäisiä, ammattiyhdistystaustaisia miehiä ja vastaavasti naiskansanedustajien määrä pieneni kymmenellä. Naisten osuus valituista kansanedustajista on yleensä ollut lähes samansuuruinen kuin naisten osuus kansanedustajaehdokkaista (ks. kuvio 11). Kun poliittinen ilmapiiri 1920-luvun lopussa kiristyi, naisten osuus valituista kansanedustajista jäi vuosien 1929, 1930 ja 1933 vaaleissa pienemmäksi kuin naisten osuus ehdokkaista oli ollut. Samaan tapaan vuosien 1958 ja 1962 vaaleissa naisten osuus valituista kansanedustajista pieneni enemmän kuin naisten osuus vaaleihin asetetuista ehdokkaista. Vuoden 1987 eduskuntavaaleissa naisten osuus asetetuista ehdokkaista kasvoi edellisiin vaaleihin verrattuna enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Naisehdokkaiden saama osuus vaaleissa annetuista äänistä ei kuitenkaan kasvanut samassa suhteessa. Naiskansanedustajien määrä nousi silti yhdellä. K uv io 11. NAISTEN OSUUS KANSANEDUSTAJAEHDOKKAISTA JA KANSANEDUSTAJISTA , PROSENTTEINA Naisten osuus % Naisten osuus kansanedustajista Naisten osuus kansanedustajaehdokkaista Naisten osuus kansanedustajaehdokkaista on vaalitilastoissa raportoitu vuoden 1922 eduskuntavaaleista alkaen. Vuosien 1939 ja 1945 eduskuntavaalien vaalitilastoissa ei ole tietoja naisehdokkaiden määrästä. n Eduskunnan kokoonpano 341

170 Vuoden 1995 lamavaaleissa naisehdokkaiden osuus oli edellisiä vaaleja pienempi, mutta myös naisehdokkaiden saama äänimäärä aleni edellisiin vaaleihin verrattuna, minkä seurauksena naiskansanedustajien määrä väheni 77:stä 67:ään. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana vain kerran, vuonna 1970, naisten osuus valituista kansanedustajista on ollut selvästi suurempi kuin naisten osuus ehdokkaista. Eduskuntaan tuolloin valituista naiskansanedustajista melkein puolet oli kansanedustajina ensikertalaisia. He eivät olleet nuoria radikaaleja vaan pikemminkin keski-ikäisiä, vasemmistolaisia naisia ja toisaalta radikalisminvastaiseen taisteluun nousseita porvarillisten puolueiden keski-ikäisiä naisia. Maailmansotien välisenä aikana naiskansanedustajia oli suhteellisesti eniten SDP:n ja vasemmistososialistien eduskuntaryhmissä, seuraavaksi eniten kokoomuksen ja edistyspuolueen eduskuntaryhmissä ja vähiten taas maalaisliiton ja RKP:n eduskuntaryhmissä. Kun naisten osuus kansanedustajista toisen maailmansodan jälkeen kasvoi, myös puolueiden väliset erot eduskuntaryhmien sukupuolijakautumissa suurentuivat (ks. taulukko 47). Suhteellisesti eniten naiskansanedustajia on toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ollut vihreällä liitolla, jonka edustajista peräti 60 prosenttia on ollut naisia. Kokoomuksen kansanedustajista on toisen maailmansodan jälkeisenä aikana lähes 30 prosenttia ollut naisia. Kristillisten kaikista kansanedustajista niin ikään vajaat 30 prosenttia on ollut naisia. SDP:n eduskuntaryhmässä naisten osuus on vuoden 1945 jälkeen kasvanut selvästi enemmän kuin SKDL:n ja vasemmistoliiton ryhmissä. Maalaisliiton/keskustan eduskuntaryhmä on useimmiten ollut vielä miesvaltaisempi kuin muiden perinteisten puolueiden, ja itsenäisyyden alusta alkaen se on aina ollut SDP:n ja kokoomuksen eduskuntaryhmiä miesvaltaisempi. Tämä ero ilmentää maaseudulta peruskannatuksensa saavan maalaisliiton/keskustan poliittisen perinteen vahvempaa patriarkaalista korostusta kaupunkiseuduilla laajaa joukkokannatusta saaviin puolueisiin verrattuna. Se, että naiskansanedustajien määrä on ajan mittaan lisääntynyt, näkyy myös kansanedustajien ikärakenteessa luvulle asti naiskansanedustajia oli suhteellisesti eniten keski-ikäisten kansanedustajien ikäryhmissä luvulta alkaen naiskansanedustajia on sen sijaan ollut suhteellisesti eniten nuorten kansanedustajien ikäryhmissä luvulta alkaen eri ikäryhmiin kuuluvien kansanedustajien sukupuolijakautumat ovat olennaisesti poikenneet toisistaan. Vuonna 2003 valitussa eduskunnassa enemmistö alle 50-vuotiasta kansanedustajista oli naisia. Yli kaksi kolmasosaa vuotiaiden ikäryhmään kuuluvista kansanedustajista oli naisia. Enemmistö 50 vuotta täyttäneistä tai sitä vanhemmista kansanedustajista taas oli miehiä. Peräti 85 prosenttia vuotiaiden ikäryhmään kuuluvista kansanedustajista oli miehiä. Kolme neljäsosaa suuriin ikäluokkiin kuuluvista kansanedustajista on ollut miehiä, ja vuodesta 1970 alkaen vähintään kaksi kolmasosaa suuriin ikäluokkiin kuuluvista kansanedustajista on aina ollut miehiä. Suhteellisesti eniten naisia oli suuriin ikäluokkiin kuuluvien kansanedustajien joukossa vuosina 1983, 1987 ja 1991 valituissa eduskunnissa. Sen jälkeen miesten osuus suuriin ikäluokkiin kuuluvien kansanedustajien kohortissa on taas kasvanut. Vuonna 2003 eduskuntaan valittiin 57 suuriin ikäluokkiin kuuluvaa kansanedustajaa. Heistä 50 oli miehiä luvulla ja 1970-luvun alkupuolella naiskansanedustajien keski-ikä oli 1 3 vuotta mieskansanedustajien keski-ikää korkeampi. Vuoden 1979 vaaleista alkaen naiskansanedustajien keski-ikä on aina ollut mieskansanedustajien keski-ikää alhaisempi, ja ero on vaalista toiseen kasvanut yhä suuremmaksi (ks. kuvio 12). Vuonna 2003 valitussa eduskunnassa mieskansanedustajien keski-ikä oli kahdeksan vuotta naiskansanedustajien keski-ikää korkeampi. 342 eduskuntavaalit n

171 Ta uluk k o 47. NAISTEN OSUUS KANSANEDUSTAJISTA VUOSINA 1945, 1962, 1975, 1991 JA Naisten osuus kansanedustajista, % 8,5 13,5 23,0 38,5 37,5 23 Naiskansanedustajien osuus puolueittain, % Vihr Kok SKL / KD SDP SKDL / Vas SMP / PS Lib Kesk RKP Naiskansanedustajien osuus ikäryhmittäin, % Naiskansanedustajien osuus vaalipiireittäin, % Helsinki Pirkanmaa Uusimaa Varsinais-Suomi Satakunta Pohjois-Karjala Häme Keski-Suomi Etelä-Savo Oulu Pohjois-Savo Vaasa Kymi Lappi Ahvenanmaa n Eduskunnan kokoonpano 343

172 K uv io 12. MIES- JA NAISKANSANEDUSTAJIEN KESKI-IKÄ VAALIVUOSINA. 233 Keskimääräinen ikä vuosina Naiset Miehet Naisten osuus eduskuntaan valituista kansanedustajista vaihtelee myös vaalipiireittäin (ks. taulukko 47). Yli kolmasosa Helsingin ja Pirkanmaan (Hämeen pohjoisen) vaalipiireistä eduskuntaan vuodesta 1962 alkaen valituista kansanedustajista on ollut naisia. Uudenmaan ja Varsinais-Suomen (Turun eteläinen) vaalipiirien kansanedustajista kolmasosa on tänä aikana ollut naisia. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa yli puolet Helsingin vaalipiiristä valituista kansanedustajista ja tasan puolet Pirkanmaan vaalipiiristä valituista kansanedustajista oli naisia. Toisessa ääripäässä ovat Lapin, Kymen ja Vaasan vaalipiirit. Vuodesta 1962 alkaen vain kymmenen prosenttia Lapin vaalipiirin kansanedustajista ja 18 prosenttia Kymen ja Vaasan vaalipiirien kansanedustajista on ollut naisia. Koulutus ja aikaisemmat tehtävät Kansanedustajien koulutustaso on aina ollut valitsijoiden koulutustasoa korkeampi. Vuonna 1945 valitussa eduskunnassa jo lähes kolmasosalla kansanedustajista oli korkeakoulututkinto. Samaan aikaan vain muutama prosentti aikuisväestöstä oli suorittanut korkeakoulututkinnon. Vuoden 1945 jälkeen kansanedustajien koulutustaso on vuosikymmenestä toiseen noussut. Vuonna 1945 valitun eduskunnan kansanedustajista 42 prosenttia oli käynyt vain kansakoulun (ks. taulukko 48). Vuonna 2003 valitussa eduskunnassa oli vain kymmenen kansanedustajaa, jotka eivät olleet käyneet koulua kansakoulua tai peruskoulua enempää. He olivat vasemmistopuolueiden, keskustan ja perussuomalaisten työläiskansanedustajia luvulta alkaen kansanedustajien enemmistöllä on ollut korkeakoulututkinto. Vuosina 1987 ja 1995 valituissa eduskunnissa yli 60 prosenttia kansanedustajista oli suorittanut korkeakoulututkinnon. Vuosina suhteellisesti eniten, 78 prosenttia, korkeakoulututkinnon suorittaneita kansanedustajia oli kokoomuksen eduskuntaryhmässä. Toiseksi eniten, 67 prosenttia, heitä oli liberaalista suuntausta edustavan puolueperheen (Ed., KP) eduskuntaryhmässä. RKP:llä vastaava osuus oli 61 prosenttia, maalaisliitolla 27 prosenttia, SDP:llä 18 prosenttia ja SKDL:llä 11 prosenttia. Seuraavina vuosikymmeninä korkeakoulututkinnon suorittaneiden osuus lisääntyi eniten keskustan, SDP:n ja SKDL:n/vasemmistoliiton eduskuntaryhmissä. Ajanjaksolla yhteensä 56 prosenttia keskustan kansanedustajista oli suorittanut korkeakoulututkinnon. SDP:llä vastaava osuus oli 51 prosenttia ja SKDL:llä/vasemmistoliitolla 41 prosenttia. Kokoomuksen eduskuntaryhmässä korkeakoulututkinnon suorittaneiden osuus oli ajanjaksolla pienempi, 70 prosenttia, kuin ajanjaksolla , jolloin vastaava luku oli 78 prosenttia. Yhteensä 59 prosenttia kristillisten kansanedustajista ajanjaksolla oli suorittanut korkeakoulututkinnon. SMP:n ja perussuomalaisten puolueperheellä vastaava osuus oli 43 prosenttia. Suhteellisesti kaikkein eniten korkeakoulututkinnon suorittaneita kansanedustajia on ollut vihreän liiton eduskuntaryh- 344 eduskuntavaalit n

173 mässä: 86 prosenttia puolueen kansanedustajista on opiskellut korkeakoulututkinnon. Maanviljelijän ammatti ja järjestötyön tehtävät ovat olleet tyypillisimpiä ammattitehtäviä, joissa kansanedustajat ovat toimineet tullessaan ensimmäisen kerran valituksi. Kaikista ajanjakson kansanedustajista 18 prosenttia toimi maanviljelijänä ennen kansanedustajaksi tuloaan. Erilaisissa järjestöjen tehtävissä toimi niin ikään 18 prosenttia kansanedustajista. Maataloudessa, järjestöjen työntekijöinä tai toimittajina ennen kansanedustajauraansa toimineiden kansanedustajien osuus on viime vuosikymmeninä vähentynyt edeltäviin vuosikymmeniin verrattuna. Myös puoluepoliittisista työtehtävistä eduskuntaan valittujen osuus on ajan mittaan pienentynyt. Vuonna 1945 eduskuntaan valituista kansanedustajista vähän yli viidennes toimi jossakin puoluepoliittisessa työtehtävässä tullessaan ensimmäisen kerran valituksi eduskuntaan. Vuoden 2003 vaaleissa eduskuntaan valituista kansanedustajista vain 14 prosenttia oli ennen kansanedustajan tointaan työskennellyt puoluepoliittisessa tehtävässä. Julkisen sektorin palveluksesta eduskuntaan valittujen osuus on kasvanut. Viidesosa vuoden 1945 vaaleissa eduskuntaan valituista kansanedustajista oli ennen kansanedustajuutta toiminut jossakin julkisen sektorin työtehtävässä. Vuoden 2003 vaaleissa vastaava osuus oli jo kaksi viidesosaa. Ta uluk k o 48. KANSANEDUSTAJIEN KOULUTUS JA TEHTÄVÄKENTTÄ 1945, 1962, 1975, 1991 JA % % % % % % Koulutus Enintään kansakoulu tai peruskoulu Ammattikoulu Ylioppilas Opisto- tai ammattikorkeakoulu Yliopistotutkinto Yhteensä Elinkeinosektori Järjestötyö Toimittaja Maanviljelijä Muu yksityinen sektori Julkinen sektori Yhteensä Edellä esitetyistä puoluepoliittisia työtehtäviä Kunnallispolitiikassa toimineita Toiminut jossakin vaiheessa joko kunnanvaltuuston tai kunnanhallituksen jäsenenä. n Eduskunnan kokoonpano 345

174 Varsinkin vasemmistopuolueiden kansanedustajiksi on tyypillisesti noustu järjestötehtävistä. Yhteensä 29 prosenttia SKDL:n/vasemmistoliiton kaikista toisen maailmansodan jälkeen eduskuntaan valituista kansanedustajista toimi puoluepoliittisessa työtehtävässä silloin, kun heidät ensimmäisen kerran valittiin eduskuntaan. Sisäpoliittisen viidakkosodan kaudella eduskunnassa toimineista SKDL:n kansanedustajista kolmasosa nousi eduskuntaan puoluepoliittisesta työtehtävästä. Monet heistä olivat toimineet SKDL:n tai SKP:n järjestötehtävissä, toiset taas olivat työskennelleet puolueen sanomalehtien toimittajina. Sisäpoliittisen viidakkosodan kaudella eduskunnassa istuneista SDP:n kansanedustajista vähän yli kolmasosa oli toiminut puoluepoliittisessa työtehtävässä silloin, kun heidät ensimmäisen kerran valittiin eduskuntaan. Yli puolet puoluepoliittisista tehtävistä eduskuntaan nousseista oli toiminut SDP:n järjestötehtävissä, vajaa kolmannes heistä puolueen sanomalehden toimittajana. Vakaan parlamentarismin kaudella myös SDP:n eduskuntaryhmän sihteerin tehtävät tai ministerin erityisavustajan tehtävät ovat olleet muutaman SDP:n kansanedustajan ponnahduslauta eduskuntaan. Porvarillisten puolueiden keskuudessa nousu eduskuntaan puoluepoliittisten tehtävien kautta on maalaisliitossa/keskustassa ja RKP:ssä ollut yleisempää kuin kokoomuksessa ja liberaaleilla. Toisen maailmansodan jälkeen maalaisliiton/keskustan eduskuntaryhmässä toimineista 8 prosenttia toimi puoluepoliittisessa työtehtävässä, kun heidät ensimmäisen kerran valittiin kansanedustajaksi. RKP:ssä vastaava osuus oli 6 prosenttia, kokoomuksessa 5 ja suomenkielisessä liberaalisessa puolueperheessä 4. Siirtyminen julkisen sektorin työtehtävästä kansanedustajan toimeen oli aikaisemmin erityisesti kokoomuksen ja kansanpuolueiden kansanedustajille ominainen rekrytoitumisväylä. Edistyspuolueen ja kansanpuolueen listoilta eduskuntaan sisäpoliittisen viidakkosodan kaudella valituista kansanedustajista peräti 47 prosenttia oli ennen kansanedustajuuttaan toiminut jossakin julkisen sektorin työtehtävässä. Kokoomuksen kansanedustajina sisäpoliittisen viidakkosodan kaudella toimineista kansanedustajista vähän yli kolmasosa oli ennen kansanedustajan toimikauttaan ollut julkisen sektorin palveluksessa. Hallintovirat julkisessa hallinnossa, oikeuslaitoksen tehtävät ja opettajan virat olivat tuolloin tyypillisiä kansanpuolueiden ja kokoomuslaisten kansanedustajien rekrytoitumisväyliä. Kansanrintaman valtakaudella ja vakaan parlamentarismin kaudella julkisen sektorin tehtäväkenttä laajeni ja sen erilaisista tehtävistä tuli entistä useammin rekrytoitumisväylä kansanedustajan tehtäviin. Vakaan parlamentarismin kaudella ( ) yli puolet RKP:n, vihreiden ja kristillisten kansanedustajista nousi kansanedustajaksi jostakin julkisen sektorin työtehtävästä. Edellisiin vuosikymmeniin verrattuna kansanedustajaksi noustiin nyt aikaisempaa enemmän koulutuksen, terveydenhoidon ja sosiaalialan palvelutehtävistä. Vasemmistoliiton ohella kokoomus ja keskusta profiloituivat vakaan parlamentarismin kaudella puolueiksi, joiden eduskuntaryhmissä oli muita puolueita enemmän yksityisen sektorin tehtävistä kansanedustajaksi tulleita henkilöitä. Työelämän rinnalla suurin osa kansanedustajista on toiminut erilaisissa poliittisissa luottamustehtävissä. Neljä viidesosaa eduskunnassa toisen maailmansodan jälkeen toimineista kansanedustajista on jossakin elämänsä vaiheessa ollut joko kunnallisvaltuuston tai kunnallishallituksen jäsenenä. Kunnallispolitiikassa toimiminen on ollut lähes yhtä tavallista useimpien puolueiden kansanedustajille. SMP:ssä tosin oli muita puolueita enemmän sellaisia kansanedustajia, jotka eivät olleet toimineet sen paremmin kunnallisvaltuuston kuin kunnallishallituksen jäsenenä. 346 eduskuntavaalit n

175 Sosioekonominen asema Väestötilastoinnissa kansalaisia on useiden vuosikymmenien ajan tilastoitu sosioekonomisen aseman perusteella. Sosioekonomisen aseman luokittelu perustuu tietoihin henkilön pääasiallisesta toiminnasta, ammatista, ammattiasemasta, toimialasta ja työnantajasektorista. Se jakaantuu kahdeksaan pääryhmään, jotka ovat maanviljelijät, muut yrittäjät, ylemmät toimihenkilöt, alemmat toimihenkilöt, työntekijät, eläkeläiset, opiskelijat ja muut. Kun kansanedustajat ryhmitellään edustajantointa edeltävän työtehtävän perusteella väestötilastoissa käytetyillä sosioekonomisen aseman luokittelukriteereillä, voidaan tarkastella kansanedustajien sosioekonomisen aseman rakenteessa ajan mittaan tapahtuneita muutoksia ja vertailla kansanedustajien sosioekonomisen aseman rakennetta väestön sosioekonomisen aseman rakenteeseen. 235 Taulukkoon 49 on koottu tietoja kaikkien eduskunnassa vuosina toimineiden kansanedustajien sosioekonomisesta asemasta ja erikseen vuosilta 1962, 1975, 1991 ja Yli puolet eduskunnassa toisen maailmansodan jälkeen toimineista kansanedustajista on ennen kansanedustajaksi tuloaan kuulunut ylempiin toimihenkilöihin. Keskimääräistä enemmän ylempiä toimihenkilöitä on ollut kansanpuolueiden, kokoomuksen, vihreiden ja kristillisten eduskuntaryhmissä. LKP:n ja sen edeltäjien kansanedustajista 88 prosenttia oli taustaltaan ylempiä toimihenkilöitä. SMP:n ja perussuomalaisten, SKDL:n ja vasemmistoliiton sekä maalaisliiton ja keskustan eduskuntaryhmissä on ollut keskimääräistä vähemmän taustaltaan ylempiin toimihenkilöihin kuuluvia kansanedustajia. Vajaa viidennes eduskunnassa toisen maailmansodan jälkeen toimineista kansanedustajista on kuulunut maanviljelijöihin. Maanviljelijöiksi on taulukon 49 tilastossa luokiteltu myös ne kahden ammatin kansanedustajat, jotka ovat ilmoittaneet maanviljelyn yhdeksi ammatikseen. Käytettävissä olevan aineiston perusteella ei ole ollut mahdollista selvittää, keille maanviljelys oli pääasiallinen toimeentulon lähde ja keille taas sivutoimi. Melkein puolet maalaisliiton ja keskustan kansanedustajista on ollut maanviljelijöitä. Lähes kaksi kolmasosaa eduskunnan maanviljelijäkansanedustajista on kuulunut maalaisliiton tai keskustan eduskuntaryhmään. Vielä sisäpoliittisen viidakkosodan kaudella viidesosa kokoomuksen kansanedustajista oli maanviljelijöitä. Vakaan parlamentarismin kaudella vain vajaat neljä prosenttia kokoomuksen kansanedustajista on ollut maanviljelijöitä. Maailmansotien välisenä aikana ja toisen maailmansodan jälkeisellä sisäpoliittisen viidakkosodan kaudella vasemmistopuolueiden eduskuntaryhmissä oli jonkin verran pienviljelijätaustaisia kansanedustajia. Maatalouden rakennemuutoksen seurauksena pienviljelijöiden määrä on sittemmin vähentynyt, eikä SDP:n eduskuntaryhmässä vakaan parlamentarismin kaudella enää ole ollut ensimmäistäkään maanviljelijää. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä on ollut yksi maanviljelijä. Kuudesosa eduskunnassa toisen maailmansodan jälkeen toimineista kansanedustajista on taustaltaan alempia toimihenkilöitä. Suhteellisesti eniten alempia toimihenkilöitä on ollut vasemmistopuolueiden eduskuntaryhmissä. Lähes kolme neljäsosaa kansanedustajina toimineista alemmista toimihenkilöistä on valittu eduskuntaan jonkin vasemmistopuolueen listoilta. Kansanedustajien sosioekonomisen aseman rakenteessa ajan mittaan tapahtuneet muutokset heijastavat osittain koko aikuisväestön sosioekonomisen aseman rakenteissa tapahtuneita muutoksia. Maanviljelijöiden osuus on vähentynyt sekä aikuisväestössä että eduskunnassa. Ylempien toimihenkilöiden osuus taas on lisääntynyt sekä aikuisväestössä että eduskunnassa. n Eduskunnan kokoonpano 347

176 Ta uluk k o 49. KANSANEDUSTAJIEN JA 15 VUOTTA TÄYTTÄNEEN VÄESTÖN SOSIOEKONOMINEN ASEMA. 236 Kansanedustajat Vuosi % % % % % Maanviljelijät Muut yrittäjät Ylemmät toimihenkilöt Alemmat toimihenkilöt Työntekijät Eläkeläiset Opiskelijat Muut Yhteensä vuotta täyttänyt väestö Vuosi % % % % Maanviljelijät Muut yrittäjät Ylemmät toimihenkilöt Alemmat toimihenkilöt Työntekijät Eläkeläiset Opiskelijat Muut Yhteensä Kansanedustajien ja väestön prosenttiosuuksien erotus Maanviljelijät Muut yrittäjät Ylemmät toimihenkilöt Alemmat toimihenkilöt Työntekijät Eläkeläiset Opiskelijat Muut eduskuntavaalit n

177 Kansanedustajien sosioekonominen asema poikkeaa kuitenkin olennaisesti aikuisväestön sosioekonomisesta asemasta. Taulukon 49 alaosassa on laskettu, kuinka paljon kuhunkin sosioekonomisen aseman luokkaan kuuluvien kansanedustajien suhteellinen osuus poikkeaa 15 vuotta täyttäneen väestön vastaavasta osuudesta 1960-luvun alussa, 1970-luvun puolivälissä, 1990-luvun alussa ja 2000-luvun alussa 237. Luvut on laskettu vähentämällä kansanedustajien suhteellista osuutta määrätyssä sosioekonomisessa ryhmässä kuvaavasta prosenttiluvusta vastaava väestön suhteellista osuutta kuvaava prosenttiluku. Ylempiä toimihenkilöitä on kansanedustajien joukossa suhteellisesti tarkastellen huomattavasti enemmän kuin aikuisväestön keskuudessa. On kuitenkin otettava huomioon, että taulukon väestötiedot kuvaavat ylempien toimihenkilöiden osuutta 15 vuotta täyttäneen väestön keskuudessa. Jos väestöä koskevat tiedot vuodelta 1960 kuvaisivat 21 vuotta täyttänyttä väestöä ja 1970-luvun puolivälistä alkaen 18 vuotta täyttänyttä väestöä, ylempien toimihenkilöiden osuus väestön keskuudessa olisi vähän suurempi ja vastaavasti kansanedustajien ja väestön välinen ero olisi vähän pienempi. Myös maanviljelijöitä on kansanedustajina suhteellisesti enemmän kuin on maanviljelijöiden osuus aikuisväestöstä. Työntekijöitä, eläkeläisiä ja opiskelijoita taas on kansanedustajien keskuudessa suhteellisesti vähemmän kuin näiden ryhmien osuus aikuisväestöstä. Myös opiskelijoita koskevassa vertailussa on muistettava, että väestön sosioekonomista asemaa koskevat tiedot kuvaavat 15 vuotta täyttäneen väestön tilannetta. Opiskelijoiden aliedustus eduskunnassa aikuisväestöön verrattuna olisi jonkin verran pienempi, jos väestön sosioekonomista asemaa esittävät tiedot kuvaisivat äänioikeusiän saavuttanutta väestöä. Tulot Tilastokeskus on 1990-luvulta alkaen koonnut tietoja kansanedustajaehdokkaiden ja kansanedustajien tulotasosta. Ne osoittavat, että kansanedustajien tulotaso on koko aikuisväestön tulotasoa ja puolueiden kannattajien tulotasoa korkeampi. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa valittujen kansanedustajien tulotaso oli keskimäärin 3,4 kertaa kaikkien äänioikeutettujen tulotasoa korkeampi. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa valittujen kansanedustajien tulotaso oli keskimäärin 3,5 kertaa äänioikeutettujen tulotasoa korkeampi ja vuonna 2003 valittujen kansanedustajien 3,8 kertaa äänioikeutettujen tulotasoa korkeampi. Jokaisessa eduskuntapuolueessa jo kansanedustajaehdokkaiden tulotaso on puolueen kannattajien tulotasoa korkeampi. Lisäksi suurituloiset kansanedustajaehdokkaat menestyvät eduskuntavaaleissa yleensä pienituloisia ehdokkaita paremmin. Kansalaisilla näyttää olevan taipumus äänestää eduskuntaan henkilöitä, joiden yhteiskunnallinen asema on pikemminkin korkea kuin matala. Suurituloisilla kansanedustajaehdokkailla on myös pienituloisia paremmat taloudelliset edellytykset markkinoida itseään vaalikampanjan aikana erilaisia mainonnan ja kampanjoinnin keinoja käyttäen. Kansanedustajaehdokkaiden käytössä olevien resurssien erojen ja äänestäjien valintojen seurauksena jokaisessa puolueessa eduskuntaan valittujen kansanedustajien tulotaso on keskimäärin suurempi kuin puolueen kaikkien kansanedustajaehdokkaiden tulotaso. Taulukossa 50 kuvataan eri puolueiden kannattajien ja kansanedustajaehdokkaiden sekä eri puolueista valittujen kansanedustajien keskimääräistä tulotasoa kaikkien äänioikeutettujen tulotasoon verrattuna vuoden 1999 eduskuntavaaleissa. Niin kokoomuksen ja RKP:n kannattajien kuin niiden listoilta valittujen kansanedus- n Eduskunnan kokoonpano 349

178 tajienkin tulotaso oli keskimääräistä korkeampi. Kristillisten, vasemmistoliiton ja keskustan kannattajien ja näiden puolueiden listoilta eduskuntaan valittujen kansanedustajien tulotaso oli keskimääräistä alhaisempi. RKP:n, kokoomuksen, SDP:n ja keskustan kansanedustajaksi valittujen henkilöiden tulotaso oli keskimäärin yli kolminkertainen puolueen kannattajien tulotasoon verrattuna. Myös vasemmistoliiton, vihreiden ja kristillisten kansanedustajien tulotaso oli yli kaksinkertainen näiden puolueiden kannattajien tulotasoon verrattuna. Jo ehdokasasetteluvaiheessa kansanedustajaehdokkaiksi valikoitui joukko, jonka tulotaso oli keskimäärin 1,7-kertainen äänioikeutettujen tulotasoon verrattuna. Varsinaisessa vaalissa ansiotasoon yhdistyvä karsiutuminen jatkui, kun äänestäjät valitsivat eduskuntaan ne kansanedustajaehdokkaat, joiden keskimääräinen tulotaso oli kokonaisuutena ottaen kaksinkertainen kaikkien kansanedustajaehdokkaiden keskimääräiseen tulotasoon verrattuna. Vaihtuvuus Ta uluk k o 50. KANSANEDUSTAJAEHDOKKAIDEN JA VALITTUJEN KANSANEDUSTAJIEN KESKIMÄÄRÄINEN TULOTASO PUOLUEITTAIN KAIKKIEN ÄÄNIOIKEUTETTUJEN KESKIMÄÄRÄISEEN TULOTASOON (= 100) VERRATTUNA VUODEN 1999 EDUSKUNTAVAALEISSA. 238 Kannattajat Ehdokkaat Kansanedustajien vaihtuvuus eduskuntavaaleissa perustuu moniin eri tekijöihin. Osa istuvista kansanedustajista ei enää asetu ehdolle seuraavissa eduskuntavaaleissa. Osa ehdolle asettuvista kansanedustajista taas putoaa eduskunnasta, kun oman puolueen haastaja tai toisen puolueen kilpaileva ehdokas valitaan istuvan kansanedustajan tilalle. Ajanjaksolla keskimäärin 38 edellisissä vaaleissa eduskuntaan valittua kansanedustajaa ei enää ollut ehdokkaana eduskuntavaaleissa. Ehdolla olleista istuvista kansanedustajista keskimäärin 129 uusi vaaleissa mandaattinsa (ks. taulukko 51). Keskimäärin 41 ehdolla ollutta kansanedustajaa on vaaleissa pudonnut eduskunnasta. Vuosien 1966 ja 1970 vaaleissa yli neljäsosa istuvista kansanedustajista putosi eduskunnasta uusien haastajien noustua heidän tilalleen. Vuoden 1983 vaaleissa ta- Kansanedustajaksi valitut Kansanedustajien ja ehdokkaiden tulotason suhde Kansanedustajien ja kannattajien tulotason suhde RKP ,8 3,6 Kok ,4 3,4 SDP ,4 3,2 Kesk ,3 3,1 Vas ,5 2,7 Vihr ,6 2,3 SKL ,5 2,7 Kaikki ,0 3,4 Puolueiden kannattajien, kansanedustajaehdokkaiden ja valittujen kansanedustajien keskimääräistä tulotasoa puolueittain kuvataan indeksiluvulla, jossa kantalukuna on kaikkien äänioikeutettujen keskimääräistä tulotasoa kuvaava indeksiluku 100. Puolueiden kannattajia koskevat tiedot perustuvat puolueiden kannatusta koskevasta mielipidemittauksesta saatuihin vastauksiin (FSD1042). Kansanedustajaehdokkaita ja kansanedustajia koskevat tiedot perustuvat vuoden 1997 verotustietoihin. 1 Myös niiden pienten puolueiden kannattajat ja ehdokkaat, joita taulukossa ei ole erikseen eritelty. 350 eduskuntavaalit n

179 san neljäsosa kansanedustajista putosi eduskunnasta. Yleensä eduskuntaan on myös valittu uudelleen sellaisia entisiä kansanedustajia, jotka ovat tippuneet eduskunnasta edellisissä vaaleissa tai jotka jostakin muusta syystä eivät ole toimineet kansanedustajina vaaleja edeltävällä vaalikaudella. Ajanjakson vaaleissa eduskuntaan valittiin aina keskimäärin 11 entistä kansanedustajaa. Eduskunnan uusiutumisen aste vaihtelee poliittisten tilannetekijöiden mukaan. Poliittisen elämän murrosvaiheissa eduskuntaan nousee paljon uusia kansanedustajia ja monet ehdolla olevista istuvista kansanedustajista menettävät kansanedustajan paikkansa. Murrosvaiheiden kosken kuohua on aina seurannut seesteinen suvantovaihe, jonka aikana muutokset eduskunnan kokoonpanossa ovat jääneet pieniksi. Vuonna 1919 järjestetyissä ensimmäisissä itsenäisyyden ajan eduskuntavaaleissa eduskuntaan valittiin 111 ensikertalaista kansanedustajaa. Sen jälkeen vaihtuvuus väheni ja 1930-lukujen eduskuntavaaleissa kansanedustajista vaihtui kullakin kerralla keskimäärin runsas neljännes. 239 Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa eduskuntaan valittiin 92 ensikertalaista kansanedustajaa. Ensikertalaisten lisäksi vuonna 1945 eduskuntaan valittiin 18 sellaista entistä kansanedustajaa, jotka eivät olleet edellisessä, vuonna 1939 valitussa eduskunnassa. Ensikertalaisia ja eduskuntaan uudelleen valittuja entisiä kansanedustajia oli siis yhteensä 110. Vuoden 1945 vaalien jälkeen kansanedustajia ei ole vaaleissa enää kertaakaan vaihtunut kerralla yhtä paljon. Vuosien vaaleissa eduskunnasta uusiutui kullakin kerralla noin neljäsosa, vuonna 1954 alle viidesosa. Vuonna 1970 elettiin taas murrosvaihetta ja eduskuntaan valittiin 82 ensikertalaista. Tämänkin koskivaiheen jälkeen tuli suvantovaihe. Ta uluk k o 51. KANSANEDUSTAJIEN VAIHTUVUUS EDUSKUNTAVAALEISSA Edellisissä vaaleissa valituista ei enää ehdolla Istuva kansanedustaja jatkaa Istuva kansanedustaja putosi eduskunnasta Entinen kansanedustaja nousi eduskuntaan Ensikertalainen Keskiarvo n Eduskunnan kokoonpano 351

180 Vuoden 1972 vaaleissa eduskuntaan nousi vain 35 ensikertalaista kansanedustajaa. Sen jälkeen kansanedustajien vaihtuvuus on pysyvästi ollut vähän suurempaa kuin ja 1960-luvuilla. Ajanjakson eduskuntavaaleissa ensimmäistä kertaa eduskuntaan valittujen kansanedustajien osuus oli keskimäärin 24 prosenttia kaikista valituista. Ajanjaksolla vastaava osuus oli 31 prosenttia. Kuviossa 13 esitetään tietoja kansanedustajien valtiopäiväkokemuksen pituudesta vaalikausina. Vuosina 1945 ja 1948 valituissa eduskunnissa enemmistöllä kansanedustajista oli aikaisempaa eduskuntakokemusta korkeintaan yhden vaalikauden ajalta. Vuoden 1951 vaaleista vuoden 1962 vaaleihin asti kansanedustajien enemmistöllä oli aikaisempaa kokemusta kansanedustajan tehtävistä ainakin kahden vaalikauden ajalta. Vuoden 1966 vaaleista alkaen vuoden 1999 vaaleihin asti, vuoden 1975 vaaleja lukuun ottamatta, eduskuntaan valittujen kansanedustajien enemmistöllä on ollut aikaisempaa kokemusta kansanedustajan työstä korkeintaan yhden vaalikauden ajalta. Vuoden 2003 vaaleissa valittiin eduskunta, jonka kansanedustajista neljäsosalla ei ollut aikaisempaa kokemusta kansanedustajan tehtävistä ja toisella neljänneksellä oli aikaisempaa kokemusta yhden vaalikauden ajalta. Kaikista toisen maailmansodan jälkeen eduskuntaan valituista kansanedustajista 24 prosenttia on toiminut eduskunnassa vain yhden vaalikauden, 22 prosenttia kahden vaalikauden ja 18 prosenttia kolmen vaalikauden ajan. Hyvin pitkän valtiopäiväkokemuksen (yli viisi vaalikautta) omaavien kansanedustajien määrä on toisen maailmansodan jälkeisenä aikana vähitellen pienentynyt. Vuoden 1945 vaaleissa eduskuntaan valittiin 30 kansanedustajaa, joilla oli aikaisempaa valtiopäiväkokemusta yli viiden vaalikauden ajalta. Vuoden 1995 vaaleissa eduskuntaan valittiin enää yksi kansanedustaja, jolla oli takanaan näin pitkä valtiopäiväura. Vuosien 1999 ja 2003 vaaleissa näiden pitkän valtiopäiväuran tehneiden kansanedustajien määrä vähän lisääntyi. Vuonna 2003 eduskuntaan valittiin kahdeksan sellaista kansanedustajaa, jotka olivat aikaisemmin osallistuneet eduskuntatyöhön useammalla kuin viidellä vaalikaudella. Puolueiden välillä on jonkin verran eroja sen suhteen, kuinka pitkäksi eduskuntaan valittujen kansanedustajien valtiopäiväura on muodostunut. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana RKP:n kansanedustajat ovat istuneet eduskunnassa keskimäärin yli neljä vaalikautta, SDP:n kansanedustajat keskimäärin 3,8, maalaisliiton/keskustan keskimäärin 3,6, SKDL:n/vasemmistoliiton 3,4, kokoomuksen 2,9 ja suomenkielistä liberaalista suuntausta edustavan puolueperheen 2,1 K uv io 13. KANSANEDUSTAJAT AIKAISEMMAN VALTIOPÄIVÄ- KOKEMUKSEN PERUSTEELLA RYHMITELTYNÄ Kansanedustajia Yli 5 vaalikautta 4 5 vaalikautta 3 vaalikautta Yli 5 vaalikautta 4 5 vaalikautta 3 vaalikautta 2 vaalikautta 1 vaalikausi Ei yhtään vaalikautta vaalikautta 1 vaalikausi Ei yhtään vaalikautta eduskuntavaalit n

181 vaalikautta. Vaikka vihreät ovat osallistuneet eduskunnan toimintaan vasta vuoden 1983 vaaleista alkaen, vihreiden kansanedustajien keskimääräinen kansanedustajaura on jo vähän pitempi, 2,2 vaalikautta, kuin liberaalien. Kristillisten kansanedustajien valtiopäiväura on keskimäärin ollut yhtä lyhyt kuin liberaalien. Vennamolaisen puolueen kansanedustajien keskimääräinen valtiopäiväura on jäänyt kaikkia edellä mainittuja puolueita lyhyemmäksi, 1,8 vaalikauteen. Mieskansanedustajien keskimääräinen valtiopäiväura (3,4 vaalikautta) on ollut pitempi kuin naisten (3,1 vaalikautta). Suhteellisuuden toteutuminen Eduskuntavaaleissa käytettävä vaalitapa on suhteellinen. Sen tarkoituksena on antaa poliittisessa toiminnassa tilaa erilaisille väestö- ja mielipideryhmille, jolloin eduskuntaankin valitaan monien erilaisten väestöryhmien edustajia. Eduskuntavaaleissa käytettävän vaalitavan periaatteita suunnitellessaan eduskunnanuudistuskomitea piti tavoitteena sitä, että eduskunnan tulee antaa kuva kansasta kokonaisuudessaan ja ilmituoda siinä esiintyvät eri pyrkimykset ja harrastukset. Komitean mielestä oli tärkeää, että kaikki ovat mukana ja ettei sentähden harvalukuisempiakaan aateryhmiä estetä ottamasta osaa eduskuntaan ja sen työhön. 242 Kansanedustuslaitoksen asemaa arvioitaessa voidaan kiinnittää huomiota siihen, kuinka hyvin edustuslaitos sosiaaliselta ja demografiselta koostumukseltaan vastaa koko valitsijakuntaa. Toiseksi voidaan kiinnittää huomiota kansanedustuslaitoksen alueelliseen edustavuuteen. Kolmanneksi voidaan kiinnittää huomiota siihen, kuinka hyvin puolueiden eduskuntaan saama paikkajako vastaa puolueiden valitsijoilta saamien äänten suhteellisia osuuksia. Neljänneksi voidaan vielä tarkastella sitä, kuinka suuressa määrin kansanedustajien poliittiset mielipiteet erilaisissa asiakysymyksissä vastaavat valitsijoiden poliittisia mielipiteitä. Mielipide-edustavuuden suhteen kansanedustajien roolista on erilaisia käsityksiä. Joidenkin demokratiakäsitysten mukaan poliittisen järjestelmän legitimiteetti edellyttää sitä, että kansanedustajien poliittiset mielipiteet vastaavat suuressa määrin kansalaisten poliittisia mielipiteitä. Elitististen demokratiakäsitysten mukaan kansanedustajien poliittiset mielipiteet voivat hyvinkin poiketa melko paljon äänestäjien poliittisista mielipiteistä. Elitististen demokratiaoppien mukaan poliittisilla johtajilla on laajoja kansanjoukkoja enemmän poliittista kypsyneisyyttä ja harkintakykyä, minkä takia heidän velvollisuutenaan on perustella vaaleissa ja muussa poliittisessa toiminnassaan kansalaisille omaksumansa poliittisen linjan tarkoituksenmukaisuutta ja hyväksyttävyyttä. 243 Tässä tutkimuksessa ei tarkastella kansanedustajien poliittisia mielipiteitä eikä vertailla niitä kansalaisten poliittisiin mielipiteisiin 244. Edustuksellisuuden toteutumista tarkastellaan kolmesta rajatusta näkökulmasta. Ensimmäiseksi kootaan yhteen jo edellä esiteltyjä havaintoja eduskunnan sosiodemografisesta rakenteesta. Toiseksi tarkastellaan kansanedustajien kotipaikkakuntaan perustuvaa alueellista edustavuutta. Kolmanneksi tarkastellaan suhteellisuuden toteutumista puolueiden eduskuntaan saamien kansanedustajan paikkojen jakautumisessa. Kahden prosenttijakautuman erojen keskimääräistä suuruutta voidaan havainnollistaa niin sanotun keskimääräisen suhteellisuuspoikkeaman avulla. Sitä laskettaessa vähennetään ensin havaintoryhmään kuuluvista prosenttiluvuista vastaavat vertailuryhmän prosenttiluvut samaan tapaan kuin kansanedustajien ja väestön sosioekonomisen aseman eroja kuvaavassa taulukossa tehtiin. Näistä prosenttilukujen erotuksista lasketaan sen jälkeen niiden itseisarvojen keskiarvo. Saatu luku on keskimääräinen suhteellisuuspoikkeama. Se kuvaa sitä, kuinka paljon havaintoryhmään kuuluva prosenttiluku keskimäärin poikkeaa vertailuryhmän vastaavasta prosenttiluvusta. Tällaisella laskentamene- n Eduskunnan kokoonpano 353

182 telmällä voidaan kuvata esimerkiksi eduskunnan ja aikuisväestön sukupuolijakautuman, ikäjakautuman tai sosioekonomisen aseman jakautuman eroja. 245 Eduskunnan sosiodemografinen koostumus Taulukkoon 52 on laskettu kansanedustajien sukupuolijakautuman, ikäjakautuman ja sosioekonomisen aseman jakautuman keskimääräisiä suhteellisuuspoikkeamia eri ajanjaksoilta, kun kansanedustajien jakautumia on verrattu aikuisväestön vastaaviin jakautumiin. Ylimmällä rivillä kuvataan eduskunnan sukupuolijakautuman keskimääräistä suhteellisuuspoikkeamaa vuosina 1945, 1962, 1975 ja Se on saatu laskemalla, kuinka paljon naisten osuus kansanedustajista poikkeaa naisten osuudesta aikuisväestössä. Taulukkoon lasketut keskimääräistä suhteellisuuspoikkeamaa kuvaavat luvut kertovat yllätyksettömästi, että eduskunnan sukupuolijakautuma on vuosien 1945 ja 2003 välisenä aikana ajan mittaan huomattavasti lähentynyt aikuisväestön sukupuolijakautumaa, mutta vielä vuosien 1991 ja 2003 eduskuntavaaleissakin naisten osuus kansanedustajista jäi 14 prosenttiyksikköä aikuisten naisten väestöosuutta pienemmäksi. Enemmistövaalitapaa ja yhden hengen vaalipiirejä käyttävissä maissa naiset menestyvät yleensä huonosti kansanedustuslaitoksen vaaleissa 246. Jos vaalipiiristä TA ULUK K O 52. KANSANEDUSTAJIEN JA AIKUISVÄESTÖN SOSIODEMOGRAFISTEN OMINAISUUKSIEN VERTAILUUN PERUS- SINA 1945, 1962, 1975, 1991 JA Sukupuoli 43,2 38,6 29,8 14,1 14,1 Ikä 13,5 13,3 14,4 18,6 12,4 TUVAT KESKIMÄÄRÄISET SUHTEELLISUUSPOIKKEAMAT VUO- Sosioekonominen asema 13,8 16,3 17,3 15,3 valitaan vain yksi kansanedustaja, paikan saa todennäköisesti mies. Eri maita vertailevissa tutkimuksissa on havaittu, että myös suhteellista vaalitapaa käyttävissä maissa vaalipiirin koko vaikuttaa siihen, kuinka hyvin naisehdokkaat menestyvät kansanedustuslaitoksen vaaleissa 247. Maissa, joissa vaalipiirit ovat suuria, naisehdokkaat menestyvät paremmin kuin niissä maissa, joissa vaalipiirit ovat pieniä. Jos vaalipiiristä valitaan vain muutama kansanedustaja, monet puolueet saavat vaalipiiristä kansanedustuslaitokseen todennäköisesti korkeintaan yhden kansanedustajan. Tällainenkin asetelma näyttää suosivan miesehdokkaita naisehdokkaiden kustannuksella. Kuviossa 14 kuvataan vaalipiirin koon ja naiskansanedustajien suhteellisen osuuden välistä yhteyttä vuosien 1962 ja 2003 eduskuntavaaleissa. Vuonna 1962 vaalipiirin koko ei näytä lainkaan vaikuttaneen siihen, kuinka suuri osa vaalipiiristä valituista kansanedustajista on naisia. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa asetelma oli olennaisesti muuttunut. Vaalipiirin koko vaikutti huomattavasti siihen, kuinka suuri osa vaalipiirin kansanedustajista oli naisia. Suurissa vaalipiireissä suuri osa eduskuntaan valituista kansanedustajista oli naisia, pienissä vaalipiireissä naisten osuus kansanedustajista jäi paljon pienemmäksi. Kysymys ei ole siitä, että suurissa vaalipiireissä asetettaisiin suhteellisesti enemmän naisia ehdokkaiksi kuin pienissä. Kaikissa pienissä vaalipiireissä naisten osuus valituista kansanedustajista oli paljon pienempi kuin naisten osuus ehdokkaista. Monissa keskikokoisissa ja suurissa vaalipiireissä sen sijaan naisten osuus valituista kansanedustajista nousi suuremmaksi kuin naisten osuus kansanedustajaehdokkaista. Pienissä vaalipiireissä valitsijoiden äänet keskittyivät suhteellisesti enemmän miesehdokkaille kuin suurissa vaalipiireissä. Vaalipiirien koon kasvu maan muuttovoittoalueilla on näissä suurissa vaalipiireissä luonut naisille aikaisempaa paremmat edellytykset tulla valituksi kansanedustajiksi. Samalla vaalipiirien koon pieneneminen muutto- 354 eduskuntavaalit n

183 tappioalueilla on pienenevissä vaalipiireissä nostanut naisehdokkaiden eduskuntaan pääsyn kynnystä. Eduskunnan ja aikuisväestön ikärakenteen vertailussa kansanedustajat ja aikuisväestö on ryhmitelty viiteen eri ikäryhmään: alle 30-vuotiaisiin, vuotiaisiin, vuotiaisiin, vuotiaisiin sekä 60-vuotiaisiin ja sitä vanhempiin. Vertaamalla kuhunkin ikäryhmään kuuluvien osuuden eroa kansanedustajien ryhmässä ja aikuisväestössä voidaan laskea kansanedustajien ja väestön ikärakenteen erojen keskimääräiset suhteellisuuspoikkeamat. Kansanedustajien suhteellisuuspoikkeama on toisen maailmansodan jälkeisenä aikana vaihdellut kahdentoista ja yhdeksäntoista prosenttiyksikön välillä. Kansanedustajien ikärakenne on aina eronnut melko paljon aikuisväestön ikärakenteessa, mutta eduskunnan sukupuolijaosta poiketen kansanedustajien ja väestön ikärakenteet eivät ole sen paremmin lähentyneet toisiaan kuin etääntyneet toisistaan. Vuonna 1945 kansanedustajien ikärakenne vastasi vähän paremmin väestön ikärakennetta kuin vuosina 1975 ja Tämä perustuu ennen muuta siihen, että vuonna 1945 eduskunnassa oli eläkeikäisiä kansanedustajia suhteellisesti enemmän kuin vuosina 1975 ja Kun eläkeikäisten kansanedustajien osuus taas vuosien 1999 ja 2003 vaaleissa kasvoi, myös kansanedustajien ikärakenteen keskimääräinen suhteellisuuspoikkeama pienentyi. Taulukossa 53 kuvataan aikuisväestön, kansanedustajaehdokkaiden ja valittujen kansanedustajien ikärakennetta vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Eläkeikäinen väestö jäi selvästi aliedustetuksi jo ehdokasasetteluvaiheessa. Ikäryhmän osuus vuoden 2003 eduskuntavaaleihin asetetuista ehdokkaista oli alle puolet ikäryhmän osuudesta aikuisväestössä. Myös al- K uv io 14. NAISKANSANEDUSTAJIEN OSUUS VAALIPIIREITTÄIN VUOSIEN 1962 JA 2003 EDUSKUNTAVAALEISSA = 0,09 = 0,77 Naiskansanedustajien osuus % Ah Mi K-S La P-K Tet Hki Ky Ku Hpoh Tpoh Het Uu Ou Va P-K Sat E-S La Ah Hä Var Ky K-S P-S Va Pi Ou Hki Uu Vaalipiirin koko Vaalipiirin koko = muuttujien välinen Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin n Eduskunnan kokoonpano 355

184 le 30-vuotiaat olivat aliedustettuina ehdokasasettelussa. Ikäryhmän osuus vaalien ehdokkaista oli vain kolme neljäsosaa ikäryhmän osuudesta aikuisväestössä. Varsinaisessa vaalissa nuoriin ehdokkaisiin kohdistuva karsinta oli paljon suurempaa kuin eläkeikäisiin kohdistuva karsinta. Eläkeikäisten osuus eduskuntaan valituista kansanedustajista oli melkein yhtä suuri kuin ikäluokan osuus kansanedustajaehdokkaista. Alle 30- vuotiaiden osuus kansanedustajista sen sijaan jäi alle viidesosaan ikäryhmän osuudesta kansanedustajaehdokkaista luvun alussa kansanedustajien ja aikuisväestön sosioekonomisen aseman erilaisuutta kuvaava keskimääräinen suhteellisuuspoikkeama oli 13,8. Toisin sanoen kaikki sosioekonomiset ryhmät yhteen laskien sosioekonomisen ryhmän osuus kansanedustajien keskuudessa poikkesi keskimäärin 13,8 prosenttiyksikköä vastaavan ryhmän osuudesta 15 vuotta täyttäneen väestön keskuudessa luvun jälkeen kansanedustajien ja väestön sosioekonomisen aseman erilaisuutta kuvaava keskimääräinen suhteellisuuspoikkeama on suurentunut luvun alussa se kuitenkin taas oli jonkin verran pienempi kuin 1970-luvun puolivälissä ja 1990-luvun alussa. Keskimääräisen suhteellisuuspoikkeaman kasvu 1960-luvun alun jälkeen perustuu erityisesti siihen, että ylempien toimihenkilöiden osuus kansanedustajien joukossa poikkeaa ratkaisevasti ylempien toimihenkilöiden osuudesta 15 vuotta täyttäneen väestön keskuudessa. Kaiken kaikkiaan kansanedustajien ja väestön sosioekonomisen aseman eroa kuvaavat keskimääräiset suhteellisuuspoikkeamat olisivat todennäköisesti vähän pienempiä, jos vertailutietoina käytetyt väestötiedot koskisivat vain äänioikeusiän saavuttanutta väestöä. Taulukossa 52 kuvattu sosioekonomisen aseman keskimääräinen suhteellisuuspoikkeama oli vuonna 2003 suurempi kuin sukupuolen, mikä taas oli suurempi kuin iän. Tästä ei kuitenkaan suoraan voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että eduskunta eroaisi sosioekonomisen asemansa suhteen koko aikuisväestöstä enemmän kuin ikäjakautumansa tai sukupuolijakautumansa suhteen. Keskimääräisen suhteellisuuspoikkeaman indeksin arvoihin näet vaikuttaa olennaisesti se, kuinka monta luokkaa tarkasteltavassa muuttujassa on. Mitä useampiin luokkiin tarkasteltava ilmiö jakaantuu, sitä suurempi on indeksin laskemisessa käytettävä jakaja. Jos esimerkiksi ikäjakautuma jaettaisiin useampaan kuin viiteen luokkaan, myös keskimääräistä suhteellisuuspoikkeamaa kuvaavan indeksin jakaja kasvaisi suuremmaksi ja keskimääräistä suhteellisuuspoikkeamaa kuvaava indeksiluku vastaavasti pienenisi. Tämän takia keskimääräisen suhteellisuuspoikkeaman indeksiä voi ensisijaisesti käyttää silloin, kun sillä kuvataan saman ilmiön kehitystä eri aikakausina tai saman ilmiön esiintymistä eri kohdealueilla, esimerkiksi eri vaalipiireissä. Näin tehdäänkin jäljempänä, kun analysoidaan suhteellisuuden toteutumista puolueiden eduskuntapaikkojen jakaantumisessa. Ta uluk k o 53. ERI IKÄRYHMIEN OSUUS AIKUISVÄESTÖSTÄ, KANSANEDUSTAJAEHDOKKAISTA JA VALITUISTA KANSANEDUSTAJISTA VUODEN 2003 EDUSKUNTAVAALEISSA, PROSENTTEINA Yhteensä Aikuisväestö 19,2 16,4 18,7 19,3 26,3 100 Kansanedustajaehdokkaat 14,1 15,5 25,4 32,1 12,9 100 Valitut kansanedustajat 2,5 17,0 27,5 41,0 12, eduskuntavaalit n

185 Alueellinen edustavuus Alueelliset näkökohdat ovat aina olleet tärkeitä eduskuntavaaleissa. Ehdokasasetteluvaiheessa puolueet ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että puolueen listalle saadaan ehdokkaita vaalipiirin eri osista. Vaalikampanjoissaan monet kansanedustajaehdokkaat ovat profiloituneet vaalipiirin tietyn osan edustajina. Myös monet äänestäjät pitävät äänestyspäätöstä tehdessään suotavana, että eduskuntaan saadaan kansanedustaja omasta kunnasta tai ainakin siitä osasta vaalipiiriä, missä äänestäjä asuu. Kaupunkimaisissa kunnissa asuvat kansanedustajat ovat yleensä olleet eduskunnassa yliedustettuina kaupunkimaisissa kunnissa asuvien äänioikeutettujen osuuteen verrattuna. Vastaavasti maaseudulla asuvia kansanedustajia on ollut suhteellisesti vähemmän kuin maaseudulla asuvien osuus äänioikeutetuista. Maailmansotien välisen ajan kansanedustajista 42 prosenttia asui kaupungeissa ja 58 prosenttia maaseudulla. Maaseudulla asui tuolloin noin 80 prosenttia äänioikeutetuista (ks. taulukko 54). Kaupungissa asuvien kansanedustajien osuus kansanedustajista oli siis 22 prosenttiyksikköä suurempi kuin kaupunkilaisten osuus äänioikeutetuista. Samalla kun suomalainen yhteiskunta on toisen maailmansodan jälkeen kaupungistunut, myös alueellisen edustavuuden epätasaisuus on olennaisesti vähentynyt. Vuonna 2003 yhteensä 62 prosenttia äänioikeutetuista ja 68 prosenttia kansanedustajista asui kaupunkimaisissa kunnissa. Yhteensä 21 prosenttia äänioikeutetuista ja 16 prosenttia kansanedustajista asui maaseutumaisissa kunnissa. Maailmansotien välisenä aikana kansanedustajien asuinpaikan yhdyskuntatyypin keskimääräinen suhteellisuuspoikkeama äänioikeutettuihin verrattuna oli 22 prosenttiyksikköä. Vuonna 2003 se oli enää 4 prosenttiyksikköä. Alueellisten tekijöiden keskeisestä merkityksestä kansalaisten äänestyskäyttäytymisessä kertoo myös se, että vuonna 2003 valitussa eduskunnassa oli kansanedustajia 104:stä eri kunnasta. Ta uluk k o 54. KANSANEDUSTAJAT KOTIPAIKKAKUNNAN YHDYSKUNTATYYPIN MUKAAN RYHMITELTYNÄ VUONNA Kansanedustajat Äänioikeutetut Ajanjakso % % Kaupungit Maaseutu Yhteensä Vuosi 2003 Kaupunkimainen kunta Taajaan asuttu kunta Maaseutumainen kunta Yhteensä Edustajanpaikkojen jakaantuminen puolueittain Suomessa käytettävä d Hondtin vaalitapa ei puolueiden paikkajaossa toteuta puolueiden ääniosuuksien mukaista suhteellisuutta yhtä tarkasti kuin eräät muut suhteellisen vaalitavan tyypit. d Hondtin vaalitapa suosii paikkojen jakamisessa suuria puolueita. Pienet puolueet saavat yleensä tyytyä ääniosuuttaan pienempään kansanedustajien määrään. Taulukossa 55 kuvataan ajanjaksolta , kuinka paljon puolueiden eduskuntaan saama osuus paikoista on keskimäärin poikennut puolueen saamasta ääniosuudesta. Maalaisliitto/keskusta ja SDP ovat kansanedustajan paikkojen jaossa hyötyneet eniten siitä, että d Hondtin vaalitapa suosii suuria puolueita. Maailmansotien välisenä aikana maalaisliiton edustajanpaikkojen osuus poikkesi suhteellisuudesta enemmän kuin minkään muun puolueen osuus paikoista. Kansanrintaman valtakaudesta alkaen SDP:n osuus kansanedustajan paikoista on poikennut eniten suhteellisuudesta. Kun kokoomuksen kannatus on kasvanut, myös se on alkanut saada eduskuntaan enemmän kansanedustajia kuin täydellinen suhteellisuus edellyttäisi. n Eduskunnan kokoonpano 357

186 Ta uluk k o 55. PUOLUEIDEN PAIKKAJAON KESKIMÄÄRÄISET SUHTEELLISUUSPOIKKEAMAT AJANJAKSOILLA , , JA ML / Kesk. 3,1 2,7 1,5 2,3 2,2 SDP 1,6 0,3 1,8 2,7 1,5 Kok. 1,1 0,5 0,0 1,8 0,4 RKP 0,6 0,2 0,1 0,5 0,1 SKDL / Vas. 0,5 0,4 1,1 0,0 SKL / KD 0,4 0,1 0,2 ED / KP / LKP / Lib. 1,4 1,5 1,4 0,5 1,2 SMP / PS 2,2 1,2 0,9 1,2 Vihr. 0,4 1,7 1,5 Ta uluk k o 56. PUOLUEIDEN PAIKKAJAON KESKIMÄÄRÄISET SUHTEELLISUUSPOIKKEAMAT VAALIPIIREITTÄIN EDUSKUNTAVAALEISSA 1962, 1975, 1991 JA Keskiarvo Etelä-Savo 5,6 4,3 7,1 4,7 5,4 Pohjois-Karjala 4,1 4,4 4,9 7,0 5,1 Lappi 3,3 4,6 6,5 2,3 4,2 Pohjois-Savo 3,7 3,5 5,1 2,6 3,7 Keski-Suomi 2,9 4,0 3,1 3,4 3,4 Satakunta 2,2 3,3 2,6 4,5 3,2 Kymi 3,1 2,1 3,8 3,4 3,1 Pirkanmaa 3,0 2,6 2,1 1,8 2,4 Helsinki 2,0 2,6 1,9 2,3 2,2 Oulu 3,5 2,4 1,1 1,7 2,2 Häme 1,8 1,9 2,4 2,1 2,1 Vaasa 1,8 2,5 1,3 2,3 2,0 Uusimaa 2,1 2,1 1,2 1,3 1,8 Varsinais-Suomi 1,2 2,3 1,2 1,6 1,6 Koko maa 1,5 1,3 1,1 1,3 1,3 Jokaisessa vaalipiirissä on laskettu vaalipiiristä kansanedustajanpaikkoja saaneiden puolueiden kansanedustajanpaikkojen prosenttiosuuden ja äänimäärän prosenttiosuuden erotus. Näiden erotusten itseisarvojen keskiarvo on vaalipiirin keskimääräinen suhteellisuuspoikkeama. Esimerkiksi Helsingin vaalipiirin keskimääräinen suhteellisuuspoikkeama 2,0 vuonna 1962 tarkoittaa, että Helsingistä paikkoja eduskuntaan saaneen puolueen prosenttiosuus vaalipiirin kansanedustajanpaikoista erosi keskimäärin kaksi prosenttiyksikköä puolueen vaalipiirissä saamasta ääniosuudesta. Taulukon viimeisellä sarakkeella esitetty keskiarvo on neljän edeltävän sarakkeen keskiarvo. 358 eduskuntavaalit n

187 RKP:tä lukuun ottamatta kaikki pienet puolueet ovat saaneet tyytyä puolueen ääniosuutta pienempään osuuteen kansanedustajan paikoista. RKP:n kannatus on keskittynyt ensisijaisesti neljään vaalipiiriin, ja puolue onkin omilla ydinkannatusalueillaan niin suuri, että se on saanut eduskuntaan ääniosuuttaan vastaavan osuuden kansanedustajan paikoista. Puolueiden edellytykset saada eduskuntaan ääniosuuttaan vastaava määrä kansanedustajia vaihtelevat vaalipiiristä toiseen. Taulukossa 56 tarkastellaan eduskuntavaalien 1962, 1975, 1991 ja 2003 osalta, kuinka paljon puolueiden suhteellinen osuus niiden eduskuntaan saamista kansanedustajan paikoista poikkesi puolueen ääniosuudesta. Laskelma on tehty jo aikaisemmin esiteltyä keskimääräisen suhteellisuuspoikkeaman kaavaa käyttäen. Etelä-Savon, Pohjois-Karjalan ja Lapin vaalipiireissä paikkajako on poikennut suhteellisuudesta enemmän kuin muissa vaalipiireissä. Niissä kaikissa puolueiden osuus kansanedustajan paikoista on useimmiten poikennut keskimäärin yli neljä prosenttiyksikköä puolueen ääniosuudesta. Etelä-Savon vaalipiirissä keskimääräinen suhteellisuuspoikkeama oli vuoden 1991 vaaleissa yli seitsemän prosenttiyksikköä. Varsinais-Suomen, Uudenmaan ja Vaasan vaalipiireissä puolueiden saama osuus paikoista on poikennut puolueen ääniosuudesta vähemmän kuin muissa vaalipiireissä. Keskimääräiset suhteellisuuspoikkeamat ovat olleet vain yhden tai kahden prosenttiyksikön luokkaa. Vaalipiirin koko vaikuttaa siihen, kuinka paljon puolueiden paikkajakoa koskeva tulos poikkeaa suhteellisuudesta. Pienissä vaalipiireissä kansanedustajan paikkojen jakautuma poikkeaa enemmän suhteelli- K uv io 15. PUOLUEIDEN PAIKKAJAON KESKIMÄÄRÄINEN SUHTEELLISUUSPOIKKEAMA VAALIPIIREITTÄIN VUOSIEN 1972 JA 2003 EDUSKUNTAVAALEISSA Keskimääräinen suhteellisuuspoikkeama La Hpoh Mi P-K Ku K-S Tpoh Het Ky Uu Tet Ou He Va P-K = 0,60 = 0,81 60 E-S Sa 40 K-S Ky P-S Va He La 20 Hä Pi V-S Ou Uu Vaalipiirin koko Vaalipiirin koko = muuttujien välinen Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin n Eduskunnan kokoonpano 359

188 suudesta kuin suurissa vaalipiireissä. Kuvio 15 kuvaa vaalipiirin koon ja puolueiden paikkajakoa koskevan keskimääräisen suhteellisuuspoikkeaman suuruutta eri vaalipiireissä vuosien 1962 ja 2003 eduskuntavaaleissa. Vaalipiirin koon ja keskimääräisen suhteellisuuspoikkeaman välillä on vahva tilastollinen riippuvuus. Kun vaalipiirien kokoerot ovat kasvaneet, myös vaalipiirien kokoon perustuvat erot vaalipiirin vaalituloksen suhteellisuudessa ovat entisestään vahvistuneet. Vaikka puolueiden paikkajaon keskimääräiset suhteellisuuspoikkeamat useimmissa vaalipiireissä ovat vähintään kahden prosenttiyksikön suuruisia, ei valtakunnallinen poikkeama suhteellisuudesta ole näin suuri. Taulukossa 56 analysoiduissa vaaleissa puolueiden valtakunnallista kannatusta koskeva keskimääräinen suhteellisuuspoikkeama oli suurimmillaan vuoden 1962 vaaleissa, joissa se oli 1,5 prosenttiyksikköä. Vaikka paikkajakoa koskevat vaalitulokset vaalipiireittäin poikkeavat melko paljon suhteellisuudesta, valtakunnallisella tasolla poikkeama jää pienemmäksi. Tämä johtuu siitä, että puolueet, jotka jossakin vaalipiirissä ovat saaneet selvästi ääniosuuttaan suuremman osuuden kansanedustajista, joutuvat lähes aina joissakin toisissa vaalipiireissä tyytymään puolueen ääniosuuteen verrattuna heikompaan paikkajakoon. Varsinkin vaalipiirien niin sanottujen viimeisten paikkojen jaot ja puolueiden väliset vaaliliitot vaikuttavat pienissä vaalipiireissä paljon siihen, minkä puolueen paikkaosuus poikkeaa eniten suhteellisuudesta. 360 eduskuntavaalit n

189 TÄHÄN KUVA

190 Eliittidemokratiasta yleisödemokratiaan g Suomalainen edustuksellinen demokratia on sadan vuoden aikana muuttunut paljon. Edustuksellisen demokratian ensimmäisessä kehitysvaiheessa jatkuivat vielä monet säätyvaltiopäiville ominaiset piirteet. Erityisesti vanhojen porvarillisten puolueiden edustajat toimivat eduskunnassa paljolti samaan tapaan kuin säätyvaltiopäivilläkin. Eduskunnan ei väestöllisiltä ominaisuuksiltaan odotettu olevan pienoiskuva kansasta, vaan sen odotettiin pikemminkin edustavan kansakunnan parhaimmistoa. Jo autonomian aikana noin 30 prosenttia kansanedustajista oli saanut yliopistokoulutuksen, vanhojen porvarillisten puolueiden kansanedustajista yli puolet. Vain pari prosenttia aikuisväestöstä oli tuolloin saanut yliopistotasoisen koulutuksen. Kansanedustajien ei edellytetty ottavan puolueiltaan vastaan sitovia toimintaohjeita. Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestykseen kirjattu imperatiivisen mandaatin kielto kuvasti tätä vanhaa ajattelutapaa. Tämän edustuskäsityksen perusteella suomalaisen demokratian varhaisinta vaihetta voidaan nimittää eliittidemokratian kaudeksi. Uudet joukkopuolueet SDP ja maalaisliitto kuitenkin alkoivat murtaa vanhaa, elitististä edustuskäsitystä. Ne pyrkivät kokoamaan jäsenikseen suuren osan kannattajakunnastaan, ja niiden kansanedustajat nousivat enemmän kansan syvistä riveistä kuin vanhojen porvarillisten puolueiden kannattajat. Autonomiakaudella kaksi kolmasosaa SDP:n kansanedustajista ja noin puolet maalaisliiton kansanedustajista oli käynyt koulua korkeintaan kansakoulun verran. Varsinkin SDP korosti toiminnassaan puolueyhtenäisyyttä ja ryhmäkuria. Eduskuntaan valittujen kansanedustajien edellytettiin toimivan puoluejärjestöjen päättämien toimintalinjojen mukaisesti. Suuri osa SDP:n kansanedustajista nousi jo autonomian kaudelta alkaen erilaisista puolueagitaattorin, puoluetoimitsijan ja puoluelehden toimittajan tehtävistä. Porvarillisissa puolueissa kansanedustajien rekrytointi puoluetoimitsijoiden kes- 362 eduskuntavaalit

191 kuudesta ei koskaan tullut yhtä yleiseksi. Maalaisliiton toiminnassa se jossain määrin yleistyi toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella. Työväestöön kuuluvilla kansalaisilla oli voimakas identiteettiristiriita. Tulisiko heidän samastua ensisijaisesti suomalaisen kansakunnan kokonaisuuteen vai työväenluokkaan ilman mitään kansallisia rajoja? Suomen itsenäistymisen jälkeen tämä identiteettiristiriita hajotti koko poliittisen työväenliikkeen. Työväenluokan kansainvälistä solidaarisuutta ensisijaisesti korostavat omaksuivat kommunistisen maailmankatsomuksen, kansalliseen identiteettiin ensisijaisesti samastuvat puolestaan sosiaalidemokraattisen maailmankatsomuksen. Vanhan ja luonteeltaan elitistisen demokratiakäsityksen kannattajat suhtautuivat aluksi kielteisesti joukkopuolueiden uudenlaiseen toimintatapaan. Elitistisen demokratiakäsityksen kannattajat katsoivat joukkopuolueiden toimintatavan johtavan siihen, että eduskuntaan ei valittaisi kansakunnan parhaimmistoa. Vähitellen joukkopuolueiden omaksuma käsitys puolueiden vahvasta roolista edustuksellisessa demokratiassa tuli entistä hyväksytymmäksi. Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa aina 1980-luvulle asti voidaan nimittää puoluevetoisen demokratian kaudeksi. Punamultayhteistyön vakiinnuttua hallituspolitiikassa hallituspuolueiden eduskuntaryhmien sisäisen koheesion merkitys eduskuntatyössä vahvistui. Myös vanhat porvarilliset puolueet omaksuivat joukkopuolueille ominaisia toimintatapoja. Puoluevetoisen demokratian kaudelle oli ominaista puolueiden jäsenmäärien kasvu, puolueiden järjestökoneistojen vahvistuminen, politiikan ja puolueiden poliittisten ohjelmien valmistelutyön ammatillistuminen, kansanedustajan tehtävän muuttuminen päätoimiseksi ammatiksi, sekä puoluetoimistojen ja puoluehallitusten vallan vahvistuminen puolueiden eduskuntaryhmiin nähden luvulla käyttöön otettu puoluetuki kasvatti puolueiden käytössä olevia taloudellisia resursseja. Sähköisten tiedotusvälineiden ja 1960-luvulta alkaen etenkin television merkitys vaalipropagandan välittäjänä vahvistui. Samalla kampanjoinnin painopiste siirtyi aikaisempaa enemmän valtakunnalliselle tasolle. Myös vaalikampanjoiden suunnittelu ammatillistui. Toistuvien mielipidemittausten avulla puolueet luotasivat kansalaisten mielialoja, heidän tärkeinä pitämiään asioita ja heidän antamiaan arvosanoja puolueiden ja niiden johtavien poliitikkojen toiminnasta. Eri alojen asiantuntijaryhmät valmistelivat puolueiden ohjelmia. Mainonnan ja markkinoinnin ammattilaiset suunnittelivat kampanjoiden markkinointia, ja esiintymiskouluttajat kohensivat poliittisten johtajien esiintymistaitoja luvun voimakkaasti politisoituneen ajanjakson jälkeen puolueiden paikallistoiminta alkoi taantua. Useimpien puolueiden jäsenmäärät alkoivat 1980-luvulla laskea ja puolueiden perusyhdistysten rooli vaalityössä oheni. Myös äänestysaktiivisuus alkoi heikentyä. Edustuksellisen demokratian paria viimeksi kulunutta vuosikymmentä voidaan nimittää yleisödemokratian kaudeksi. Poliitikot kohtaavat yleisönsä tiedotusvälineiden kautta, ja tiedotusvälineet ovat se näyttämö, jolla kansalaiset yleisönä näkevät politiikan gladiaattorien kamppailevan. Tiedotusvälineiden tarjoamia politiikan näyttämöitä on nyt kuitenkin runsaammin kuin puoluevetoisen demokratian kaudella. Internet tarjoaa niin poliitikoille kuin kansalaisille mahdollisuuden rakentaa omia politiikan näyttämöitään, joiden he toivovat saavan huomiota osakseen. Tämän kehityksen seurauksena poliittinen viestintä hajautuu. Yleisödemokratian vaiheessa puoluejärjestöjen vaikutusvalta eduskuntaryhmien päätöksentekoon on pienentynyt. Politiikka on muuttunut henkilökeskeisemmäksi kuin se oli puoluevetoisen demokratian vaiheessa. Kansalaisten mielikuvat eri puolueista syn- n eliittidemokratiasta yleisödemokratiaan 363

192 tyvät paljolti sen mukaan, minkälaisen käsityksen he ovat saaneet kunkin puolueen televisiossa esiintyneistä poliitikoista. Mielikuvat oman vaalipiirin poliitikoista kehittyvät alueellisten tiedotusvälineiden välityksellä. Puolueiden väliset aatteelliset erot ovat pienentyneet, kun kommunisteja ehkä lukuun ottamatta kaikki puolueet kannattavat edustuksellista demokraattista järjestelmää, vasemmistopuolueetkin ovat hyväksyneet markkinatalouden ja myös oikeistopuolueet ovat sitoutuneet julkisen sektorin verraten laajaan vastuuseen erilaisten hyvinvointipalveluiden tarjoajana. Puolueiden väliset aatteelliset erot ovat pienentyneet, ja tämän päivän Suomessa ne ovat pienempiä kuin useimmissa muissa Länsi-Euroopan maissa. Sen seurauksena poliitikkojen imagot ja arviot heidän kyvyistään ja johtajuusominaisuuksistaan ovat alkaneet aikaisempaa enemmän vaikuttaa äänestäjien puoluevalintoihin. Kun Suomen perustuslakiin tehdyt parlamentarismia vahvistavat muutokset ovat samalla vahvistaneet pääministerin asemaa tasavallan presidenttiin verrattuna, eduskuntavaaleihin on tullut pääministerivaalin piirteitä. Osa kansalaisista näet ottaa puoluevalinnallaan kantaa siihen, minkä puolueen puheenjohtajan toivoisi vaalien jälkeen tulevan pääministeriksi. Yleisödemokratialle ominaisten piirteiden vahvistuminen ja puoluevetoiselle demokratialle ominaisten piirteiden heikentyminen tuo edustukselliseen demokratiaan taas joitakin sellaisia piirteitä, jotka olivat ominaisia puoluevetoisen demokratian kautta edeltäneelle eliittidemokratian kaudelle. Eliittidemokratian kaudella korostettiin kansanedustajien itsenäisyyttä puoluejärjestöihin nähden. Samoin tehdään nykyisellä yleisödemokratian kaudella. Eliittidemokratian kaudella kansanedustaja oli luottamusmies, jonka äänestäjiltä valtakirjan saatuaan edellytettiin itsenäisesti harkitsevan, mitä kussakin asiassa oli viisainta päättää. Puoluevetoisen demokratian kaudella kansanedustajien roolissa korostui selvästi enemmän asiamiehen tehtävä. Kansanedustajan tehtävänä oli toteuttaa oman puolueensa ohjelmiin kirjattuja tavoitteita. Yleisödemokratian kaudella puoluehallitusten ja muiden puoluejärjestöjen valta eduskuntaryhmiin nähden on vähentynyt. Kun politiikka on monimutkaistunut, kansalaisten on usein vaikeata ennakoida edes sitä, mihin kysymyksiin eduskunta seuraavan vaalikauden aikana joutuu ottamaan kantaa. Tällöin kansalaiset ovat alkaneet äänestyspäätöksiä tehdessään asiakysymysten ohella tai niiden sijasta arvioida erityisesti tarjolla olevien ehdokkaiden yleistä kyvykkyyttä toimia päätöksentekijänä ja heidän edellytyksiään hoitaa vaativaa luottamustehtävää monimutkaisessa maailmassa. Eliittidemokratian kauden tapaan kansanedustajan roolissa korostuu luottamusmiehen asema, kun puoluevetoisella kaudella korostui määrätyn asian hoitamiseen valtakirjan saaneen valtuutetun rooli. Puoluevetoisen demokratian kaudella vaalikampanjoinnin painopiste siirtyi valtakunnalliselle tasolle, yleisödemokratian kaudella taas internet on hajauttanut kampanjointia luvulla alkanut äänestysaktiivisuuden heikentyminen ei ole vain suomalainen ilmiö. Valtiollisten vaalien äänestysaktiivisuus on viime vuosikymmeninä heikentynyt useimmissa vakiintuneissa demokratioissa. Tämä kehitys perustuu moniin eri tekijöihin. Teollisesti kehittyneet, demokraattiset yhteiskunnat eivät ole enää yhtä jyrkästi luokkajakoisia kuin ne olivat luvun alkupuolella. Elintason nousu sekä ammatti- ja elinkeinorakenteen muutos ovat pienentäneet yhteiskuntaluokkien välisiä rajoja. Nykyajan ihmisillä on monia erilaisia identiteettejä, eikä mikään niistä välttämättä käy ylitse muiden. Puolueiden väliset aatteelliset erot ovat kaventuneet, ja myös poliittisessa päätöksenteossa esiin nousevien vaihtoehtojen erot näyttävät usein poikkeavan toisistaan vain vähän. Hyvinvointiyhteiskunnan ja hyvinvointivaltion rakentaminen on pienentänyt väestöryhmien välisiä vastakohtaisuuksia. Politiikka on yhä enemmän sidoksissa lisääntyvän kansainvälisen vuorovaikutuksen asettamiin rajoitteisiin, ja päätöksenteko on monimutkaistunut. Näiden 364 eduskuntavaalit n

193 kehityspiirteiden seurauksena ihmiset usein kokevat, että politiikassa esillä olevat vaihtoehdot poikkeavat toisistaan vain vähän, minkä takia myöskään kannustimet vaikuttaa siihen, mikä vaihtoehto päätöksenteossa voittaa, eivät ole kovin vahvoja. Suomessa on edellä mainittujen tekijöiden lisäksi joukko omintakeisia piirteitä, jotka selittävät sitä, miksi äänestysaktiivisuus on pienempi kuin monissa muissa maissa. Ensimmäiseksi voidaan kiinnittää huomiota suomalaisen konsensuspolitiikan perinteeseen luvun alkuun asti eduskunnan päätöksenteossa noudatetut määrävähemmistösäädökset liudensivat hallitus- ja oppositiopuolueiden välistä rajaa, kun hallituspuolueet usein joutuivat tekemään sopimuksia oppositiopuolueiden kanssa voidakseen edistää lainsäädäntöhankkeitaan luvun lopulta alkaen harjoitetulle tulopolitiikalle on ollut ominaista maan hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellisen laaja yhteistyö talouspolitiikan, työvoimapolitiikan ja sosiaalipolitiikan kysymyksissä. Nämä konsensuspolitiikalle ominaiset piirteet ovat heikentäneet kansalaisten edellytyksiä arvioida sitä, kuka kulloinkin on vastuussa harjoitettavasta politiikasta. Nämä piirteet ovat myös voimistaneet kansan keskuudessa käsitystä, että eduskuntavaalien tuloksella ei ole kovin suurta vaikutusta siihen, minkälaista politiikkaa maassa vaalien jälkeen harjoitetaan. Suomessa omaksutut hallituksen muodostamisperiaatteet eivät myöskään ole aktivoineet kansalaisia vaaliuurnille yhtä tehokkaasti kuin joissakin toisissa maissa. Vuosikymmeniä Suomessa nimitettiin maahan vaalien jälkeen SDP:n ja keskustan yhteistyön varaan rakentuva punamultahallitus vaalitulokseen katsomatta. Kun hallituspohjaan 1980-luvulta alkaen tuli lisää vaihtelua, puolueet ovat eduskuntavaaleissa alkaneet kampanjoida tulevan hallituspohjan suhteen sammutetuin lyhdyin. Ne eivät ole harjoittaneet muissa Pohjoismaissa tavallista blokkipolitiikkaa, jossa puolueet jo ennen vaaleja ilmoittavat äänestäjille, minkä puolueiden kanssa ne toivovat voivansa harjoittaa hallitusyhteistyötä vaalien jälkeen. Hallituskysymyksen suhteen suomalaisella äänestäjällä ei vaaliuurnilla ole muuta mahdollisuutta kuin avoimen asianajovaltakirjan antaminen. Suomalaisten luottamus omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa on niin ikään heikompi kuin useissa muissa maissa ja esimerkiksi heikompi kuin missään muussa Pohjoismaassa. Suomalaisen yhteiskunnan kulttuuriperintöön on muita Pohjoismaita vahvemmin juurtunut alamaismielisyys, jossa omaa poliittista aktiivisuutta ei korosteta eikä sillä uskota olevan merkitystä. Kun voimakkaat kollektiiviset identiteetit ovat rapautuneet, alamaismielisyys on muuttunut heikoksi kansalaissitoutumiseksi ja poliittisesta järjestelmästä vieraantumiseksi. Niukka koulutus, pienet tulot ja lapsuudenkodin epäpoliittisuus ovat tekijöitä, jotka usein yhdistyvät kansalaisten heikkoon luottamukseen omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa. Yhteiskuntamme etenee tässä suhteessa hitaasti kohti meritokraattista järjestelmää, jossa vaatimattomin tiedollisin resurssein varustetut ihmiset ovat suurimmassa vaarassa syrjäytyä aktiivisesta kansalaisuudesta. Poliittisen vieraantumisen rinnalla suomalaisessa yhteiskunnassa on nähtävissä uudenlaisen poliittisen osallistumisen piirteitä. Kansalaisten osallistuminen politiikkaan muilla tavoilla kuin äänestämisen ja puoluetoiminnan kautta on hiljalleen lisääntynyt. Tämän lisäksi naisten poliittinen osallistuminen on ainakin miehiin verrattuna vahvistunut myös poliittisen osallistumisen perinteisillä alueilla. Eduskuntavaaleissa naisten äänestysaktiivisuus ohitti miesten äänestysaktiivisuuden ensimmäisen kerran vuoden 1987 vaaleissa, ja vuoden 2003 vaaleissa naisten äänestysaktiivisuus oli jo neljä prosenttiyksikköä miesten aktiivisuutta suurempi. Naisten poliittinen aktiivisuus näkyy myös naiskansanedustajien määrän asteittaisena kasvuna. Suomen puolueolot ovat toisen maailmansodan jälkeen olleet vakaammat kuin monissa muissa demo- n eliittidemokratiasta yleisödemokratiaan 365

194 kraattisissa maissa. Vasemmistososialistien ja liberaalien kannatus on hiljalleen heikentynyt, ja vastaavasti kokoomus on kasvanut kannatukseltaan keskisuuresta puolueesta yhdeksi kolmesta suurimmasta puolueesta. Yksittäisissä vaaleissa puolueiden kannatussuhteiden muutokset ovat useimmiten olleet pieniä. Omintakeinen piirre Suomen puoluejärjestelmässä on agraaristaustaisen keskustapuolueen vahva asema. Yhteiskunnan rakennemuutoksen olosuhteissa se on onnistunut muuttumaan maatalousväen puolueesta maaseudun yleispuolueeksi, joka saa kannatuksensa ydinalueilla maan pohjoisosissa runsaasti ääniä myös kaupungeissa. Etelän asutustaajamissa se ei ole saanut laajaa joukkokannatusta, ja maan eteläisissä osissa kaupunkialueilla kokoomus ja SDP kilpailevatkin keskenään suurimman puolueen asemasta. Luokka- ja eturyhmäjakoihin perustuvan retoriikan väheneminen perinteisten puolueiden toiminnassa on tehnyt puoluejärjestelmässä tilaa uusille puolueille, jotka ovat rakentaneet identiteettinsä väestöryhmien välisten etuvastakohtaisuuksien korostamiseen. Vaikka puoluerekisteriin on 1970-luvulta alkaen merkitty parikymmentä uutta puoluetta, vain kolme uutta puoluetta vihreät, kristilliset ja vennamolaiset on onnistunut vakiinnuttamaan asemansa niin, että on perustamisensa jälkeen vaalista toiseen saanut eduskuntaan kansanedustajia. Vaalijärjestelmämme suosii suuria puolueita. Kolme suurinta puoluetta on yleensä vaaleissa saanut ääniosuuttaan suuremman osuuden kansanedustajan paikoista. Vastaavasti pienet puolueet ovat useimmiten saaneet tyytyä ääniosuuttaan pienempään osuuteen eduskunnan kansanedustajan paikoista. Tuomas von Boehm, Asetelma. Öljymaalaus (1953). Eduskunta. 366 talouden kehitys ja talouspolitiikka hyvinvointivaltion kaudella n

195 n eliittidemokratiasta yleisödemokratiaan 367

196 Yleisödemokratian kaudella puoluejohtajien asema puolueidensa poliittisina linjanvetäjinä on vahvistunut. Kansalaisten arviot puoluejohtajien kyvykkyydestä ovat alkaneet aikaisempaa enemmän vaikuttaa siihen, minkä puolueen ehdokkaalle he vaaleissa äänensä antavat. Puoluejohtajien todellinen tai oletettu vaikutus puolueen kannatukseen on samalla noussut tärkeäksi asiaksi puolueiden sisäisessä päätöksenteossa. Vuosina yhtäkään Suomen neljän suurimman puolueen puheenjohtajasta ei vaihdettu puolueen huonon eduskuntavaalituloksen tai puheenjohtajan huonon imagon takia. Kaikki puheenjohtajavaihdokset olivat joko luonnollisia sukupolvenvaihdoksia tai perustuivat puolueen sisäisten ryhmäkuntien voimasuhteiden muutokseen. Väinö Tannerin syrjäyttämisen taustalla vuonna 1963 toki olivat myös SDP:n tappio eduskuntavaaleissa ja puheenjohtajan persoonan kiistanalaisuus, mutta ainakin yhtä paljon oli kysymys puolueen sisäisten ryhmäkuntien välisestä kiihkeästä valtataistelusta. Yleisödemokratian kaudella tilanne on muuttunut. Vuodesta 1980 alkaen lähes puolet neljän suurimman puolueen puheenjohtajan vaihdoksista on perustunut joko puolueen kärsimään vaalitappioon, josta puheenjohtaja on saanut kantaa vastuun, tai puheenjohtajan syystä tai toisesta heikentyneeseen imagoon. Sekä puoluejohtajat että kansanedustajat ovat yleisödemokratiassa pikemminkin mandaatiltaan vapaan luottamusmiehen kuin mandaatiltaan sidotun asianhoitajan asemassa. Silti kansalaiset arvioivat heidän toimintaansa hyvin tulosvastuullisesti ja vetävät pois luottamuksensa herkemmin kuin eliittidemokratian vaiheessa oli tavallista luvulta alkaen kansanedustajien vaihtuvuus onkin ollut eduskunnassa keskimäärin jonkin verran suurempaa kuin ennen 1970-luvua. Suomalainen äänestäjäkunta on sekoitus vanhaa ja uutta. Puoluevetoisen aikakauden toimintaperiaatteisiin sosiaalistuneet kansalaiset ovat vaaleissa verraten puolueuskollisia. He pitävät äänestämistä kansalaisvelvollisuutenaan ja korostavat perinteisten, sovinnaisten osallistumistapojen merkitystä ja yksilön sitoutumista kollektiivisesti hyväksyttyihin tavoitteisiin, esimerkiksi samastumista johonkin tiettyyn väestöryhmään tai sitoutumista yhteisesti hyväksyttyihin arvoihin. Yleisödemokratian aikakauden arvomaailmaan sosiaalistuneet kansalaiset pitävät edustuksellisen demokratian perinteisiä osallistumismuotoja usein riittämättöminä eivätkä samastu vahvasti mihinkään vanhaan aatesuuntaan. He korostavat erilaisten vaihtoehtoisten osallistumismuotojen tärkeyttä. Poliittinen osallistuminen on heille osallistumista erilaisiin määräaikaisiin projekteihin. He eivät pidä äänestämistä kansalaisvelvollisuutena vaan pikemminkin oikeutena, jota he demokratiassa voivat käyttää tai jättää käyttämättä. Osallistumiseen liittyvät ratkaisut ovat yksilöllisiä. Kansalaisten joukossa on myös politiikasta vain vähän kiinnostuneita ryhmiä. Poliittisten tilanteiden mukaan he saattavat joskus käyttää äänioikeuttaan ja taas joskus jäädä vaalipäivänä kotiin. Lisäksi on joukko politiikasta vieraantuneita kansalaisia. He eivät usko voivansa lainkaan vaikuttaa poliittisiin asioihin. Suhteellista vaalitapaa käyttävissä maissa kansanedustajien sosiaalinen ja demografinen kirjo on suurempi kuin enemmistövaalitavan maissa. Suomessa kansanedustajien sosioekonominen tausta poikkeaa vähemmän valitsijoiden sosioekonomisesta taustasta kuin monissa muissa maissa. Naisia on Suomessa kansanedustajina suhteellisesti enemmän kuin useimmissa muissa demokraattisissa maissa. Viime vuosikymmeninä naisten osuus kansanedustajista Suomen eduskunnassa on aina ollut prosenttiyksikköä suurempi kuin kuudessatoista Länsi-Euroopan maassa keskimäärin. Vuonna 1991 Suomen eduskunnassa oli suhteellisesti enemmän naisia kuin minkään muun maan kansanedustuslaitoksessa. Politiikan ammatillistumiskehityksen seurauksena kansanedustajien keski-ikä oli puoluevetoisen demokratian kaudella useita vuosia korkeampi kuin eliittidemokratian kaudella. Suurten ikäluokkien rynnistä- 368 talouden kehitys ja talouspolitiikka hyvinvointivaltion kaudella n

197 minen politiikkaan alensi kansanedustajien keski-ikää 1970-luvulla noin viidellä vuodella. Yleisödemokratian kaudella kansanedustajien keski-ikä on taas noussut neljällä vuodella. Samalla kansanedustajien ikä- ja sukupuolijakautuman keskinäinen yhteys on muuttunut, kun puoluevetoisen demokratian kauden toimintaperiaatteisiin sosiaalistuneet kansalaiset äänestävät eduskuntaan runsaasti vanhoja miehiä ja yleisödemokratian kauden poliittiseen ilmapiiriin samastuneet kansalaiset taas paljon nuoria naisia. Vaalipiirien kokoerojen kasvu neljän viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on lisännyt vaalipiirien välisiä eroja sen suhteen, kuinka hyvin pienet puolueet voivat saada ehdokkaitaan eduskuntaan ja kuinka hyvin puolueiden paikkajaon suhteellisuus eri vaalipiireissä toteutuu. Lisäksi pienissä vaalipiireissä valittujen kansanedustajien sosiodemografinen jakautuma poikkeaa enemmän maan koko aikuisväestön jakautumasta kuin suurissa vaalipiireissä. Erityisesti naisehdokkaiden edellytykset tulla valituksi eduskuntaan ovat pienissä vaalipiireissä paljon pienemmät kuin suurissa vaalipiireissä. Vuonna 2003 tehdyn vaalitutkimuksen mukaan melkein 90 prosenttia suomalaisista piti demokratiaa muita hallitsemistapoja parempana yhteiskuntajärjestelmänä. Kaksi kolmasosaa suomalaisista oli erittäin tai melko tyytyväisiä demokratian toimivuuteen maassamme. Yli kolmasosa oli erittäin tai melko tyytymättömiä suomalaisen demokratian toimivuuteen. Vain kolme prosenttia oli erittäin tyytymättömiä. Suurin osa demokratian toimintaan tyytymättömistä arvostaa demokratiaa hallitsemistapana mutta toivoisi kansalaisten voivan tehokkaammin vaikuttaa poliittisen elämän päätöksiin. Kun puoluevetoinen demokratia asteittain kehkeytyi eliittidemokratian tilalle, eliittidemokratian kannattajat sanoivat edustuksellisen demokratian olevan kriisissä. Kun puoluevetoinen demokratia asteittain muuttui yleisödemokratiaksi, puoluevetoisen demokratian kannattajat sanoivat edustuksellisen demokratian olevan kriisissä. Avarammasta näkökulmasta tarkasteltuna kysymys on pikemminkin muutoksesta kuin kriisistä. Kaiken kaikkiaan suomalainen demokratia on 2000-luvun alussa vakaalla pohjalla. n eliittidemokratiasta yleisödemokratiaan 369

198 Viitteet Anne Ollila Ammattina kansan edustaminen (s ) 1 Veteraanikansanedustajien haastatteluprojektista ks. Kristiina Graae & Marjatta Hietala, Suullista historiaa. Veteraanikansanedustajat haastateltavina (Helsinki 1994). Kristiina Graae & Marjatta Hietala, Veteraanikansanedustajien muistitieto on osa eduskunnan 100-vuotishistoriaa. Teoksessa Miten eduskunta toimii. Suomen eduskunta 100 vuotta, osa 6 (Helsinki 2006), s Norbert Elias, Zum Begriff des Alltags. Köllner Zeitschrift für Soziologie und Sozialpsychologie, Sonderheft 20/1978, s Ks. myös Taina Ukkonen, Menneisyyden tulkinta kertomalla. Muistelupuhe oman historian ja kokemuskertomusten tuottamisprosessina (Helsinki 2000); Kari Teräs, Arjessa ja liikkeessä. Verkostonäkökulma modernisoituviin työelämän suhteisiin (Helsinki 2001). 4 Muistitiedon historiallisuudesta ja kulttuurisidonnaisuudesta ks. esim. Anne Ollila, Introduction: History as memory and memory as history. Teoksessa Historical Perspectives on Memory. Ed. by Anne Ollila (Helsinki 1999), s ; Anne Ollila, Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa (Helsinki 2000), s Lähteiden monitulkintaisuudesta ks. Ollila 2000, s ; Anne Ollila, Kulttuurihistorian houkutus. Historiallinen aikakauskirja 1/2003, s Haastattelut on tehty vuosien aikana ja niissä on keskitytty paljolti niihin teemoihin, jotka on määritelty eduskunnan 100-vuotishistorian pääteemoiksi. 7 Aarne Koskisen haastattelu , Veteraanikansanedustajien muistitietoprojektin kokoelma (VMK), Eduskunnan kirjasto (EK), Helsinki, s Timo Roosin haastattelu , VMK, EK, Helsinki, s Saimi Äärin haastattelu , VMK, EK, Helsinki, s Heimo Linnan haastattelu , VMK, EK, Helsinki, s Pekka Haatanen, Suomen maalaisköyhälistö tutkimuksen ja kaunokirjallisuuden valossa (Helsinki 1968), s. 194; Anne Ollila, Suomen kotien päivä valkenee... Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939 (Helsinki 1993), s Kansalaissotaan liittyvistä traumoista ks. Ulla-Maija Peltonen, Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen (Helsinki 1996), passim. 13 Timo Roosin haastattelu , VMK, EK, Helsinki, s Tuure Junnilan haastattelu , VMK, EK, Helsinki, s Ele Aleniuksen haastattelu , VMK, EK, Helsinki, s Sinikka Luja-Penttilän haastattelu , VMK, EK, Helsinki, s Juuso Häikiön haastattelu , VMK, EK, Helsinki, s Ritva Laurilan haastattelu , VMK, EK, Helsinki, s Maija Rajantien haastattelu , VMK, EK, Helsinki, s. 16; ks. myös Pirkko Aron haastattelu , VMK, EK, Helsinki, s viitteet n