PITKIEN PUUKKOJEN YÖ Skotlannin länsirannikolla sijaitsevan Kintyrenniemen ja Irlannin pohjoiskärjen välissä on Irlanninmeren ulosmenoväylän näkymätön raja. Rajan eteläpuolella noin viidenkymmenen metrin syvyydessä vellovat Pohjois-Atlantin kylmät, harmaat ja myrskyisät vedet. Väylän yllä avautuva taivas on sekin kylmä ja yleensä harmaa. Oli varhainen iltapäivä 20. syyskuuta, vuoden 1940 kesän viimeinen päivä. Ulosmenoväylän pohjoispuolella eteni yhdeksäntoista laivaa epätasaisessa muodostelmassa. Aluksia oli vaikea erottaa kaukaa. Laivojen ympärillä risteilleet kolme pientä sotalaivaa muistuttivat lammaslaumaa kaitsevia paimenia. Liittoutuneiden kauppasaattue OB 216 oli matkalla Pohjois-Amerikkaan. OB 216 oli kokoontunut yhteen aamun ja edellispäivän aikana. Saattueessa oli laivoja Bristolin kanavasta, Merseyjoelta, Clydesta ja Belfastista. Liverpoolin Albert-telakalta saapuneet saattoalukset olivat säälittävän vähäpätöinen suoja, mutta enempään ei ollut varaa. Irlanninmeren ja Pohjois-Amerikan itärannikon välissä levittäytyy 4 800 kilometrin levyinen kaistale avomerta, jonka vesissä lymyili vihollisen sukellusveneitä odottamassa meren ylitykseen lähteviä saattueita. Saattolaivueen komentaja sai käskyn: Viekää OB 216 länteen. Suojelkaa hyökkäyksiltä parhaanne mukaan. Turvatkaa saattuetta niin pitkään kuin mahdollista, mutta jättäkää saattue omilleen viimeistään 17. läntisellä pituuspiirillä. Kaikki saattoalukset saivat samanlaisen viestin. Syyskuun 22. päivänä kello 21.05 ilta oli viileä ja pilvetön. OB 216 matkasi länteen Stantonin matalikon ylitse. Saattue ylitti rajan havaitsematta vihollisaluksia ja näytti pääsevän avomerelle ilman ongelmia. Tällaiset ajatukset risteilivät aliperämies Richard Chisholmin mielessä, kun hän seisoi rahtialus New Sevillan komentosillalla New Sevil- 57
la oli rahtialus, joka kulki saattueen kolmannen laivajonon kärjessä. Chisholm vilkaisi keskimmäisen jonon toisella puolella kulkevan ryhmän johtolaiva Bokaa ikään kuin varmistuakseen oman aluksensa ja koko saattueen hyvästä kunnosta. Boka räjähti kappaleiksi hänen silmiensä edessä. Wolfgang Lüthin kesä oli pitkäveteinen, tylsä ja turhauttava. Kesäkuussa hän otti komentoonsa U-138:n, joka oli toinen kuudestatoista uudesta sukellusveneestä, jotka muistuttivat U-9:ää, mutta joiden lisäpolttoainesäiliöt kasvattivat alusten toimintasädettä. U-138 lähetettiin matkaan 22. kesäkuuta; Valtava nosturi nosti sukellusveneen telakalta veteen, kirjoitti aluksen uusi merenkulkualiupseeri Theodor Petersen, kuin leipuri nostaisi leivän uunista. 1 Käyttöönottojuhlallisuuksia vietettiin viisi päivää myöhemmin Kielin sataman Blücher-laiturilla. Petersen oli U-138:n vanhin aliupseeri. Ennen sotaa hän oli työskennellyt kauppalaivastossa isänsä jalanjäljissä. Theodor Petersen oli luultavasti Wolfgang Lüthin paras palvelustoveri; ainakin hän on yksi Lüthin kärkkäimmistä arvostelijoista. Petersenin asema U-138:n merenkulkualiupseeri, U-43:n vahtiupseeri ja U-181:n ensimmäinen upseeri Lüthin alaisuudessa antaa painoarvoa hänen myönteisille, mutta ei suinkaan kritiikittömille mielipiteilleen Lüthistä. Epäilykset eivät kumoa sitä tosiasiaa, että Lüth oli Petersenin ystävä ja taistelutoveri sekä hieno mies. Petersen itse kuvaili vuoden 1940 kesää tylsäksi ja turhauttavaksi. Uuden sotalaivan käyttöönoton huonoihin puoliin kuuluivat mittava koekäyttö ja testaaminen, eikä U-138 ollut mikään poikkeus. Käyttöönoton ja heinäkuun 10. päivän välissä alusta koeteltiin Kielin sukellusvenekoekeskuksessa; 12. 17. heinäkuuta testattiin torpedoja Gotenhafenissa; sitä seuraavalla viikolla suoritettiin taktisia harjoituksia 27. laivueen mukana merellä, ja niin edelleen. Petersenin mukaan pahinta oli Danzigissa, jossa U-138 joutui osallistumaan nopeuskokeisiin: Meidän oli edettävä meripeninkulma aivan hissukseen; toinen sähkömoottoreista pyöri puolen solmun nopeudella. Toiseen suuntaan vaihdettiin moottoria, ja sitten kokeiltiin molempia yhtä aikaa Se 58
oli kamalaa. Koetta johti sukellusvenelaivaston esikunta, joka halusi testata aivan kaikkea. Mukana oli kapteeni Sachs, joka valvoi kokeita ilmeenkään värähtämättä. Komentotorniin mahtui kerralla vain kaksi ihmistä, joten minä istuin siellä Sachsin kanssa, ja Lüth oli alhaalla ohjaamassa sukellusvenettä. Minun oli pakko kirjoittaa muistiin kaikki, mitä Sachs sanoi: Achtung! Achtung! Achtung! NULL! Kamalaa. 2 Elokuun ensimmäisenä päivänä U-138 lähetettiin Memeliin, jossa sen oli määrä palvella kolmenkymmenen päivän ajan 24. ja 25. sukellusvenelaivueen kanssa uusien sukellusvenepäälliköiden koulutusaluksena. Komennus ärsytti Lüthiä suunnattomasti. Koepartioita ja koulutusta ei voinut välttää, mutta ne veivät paljon aikaa. Memelin-komennus vastasi karkotusta, kun Lüth nimenomaan halusi päästä rintamalle. Hän ei halunnut hukata aikaa Itämerellä varsinkin kun kaikki odottivat Englannin antautuvan hetkenä minä hyvänsä. Hän uskoi sodan päättyvän jouluun mennessä, eikä ollut ehtinyt niittää mainetta, kunniaa ja kunniamerkkejä. Lüth ei ollut ainoa, joka ajatteli näin. Nopea voitto näytti selvältä vuonna 1940. Iso-Britannia oli sodassa, jota se ei voittaisi omin voimin. Saksan ilmavoimat pommittivat Isoa-Britanniaa päivittäin. Saksa valmistautui maan valtaamiseen. Sukellusveneet pääsivät nauttimaan taisteluiden kermasta. Ranskan satamista käsin toimineet alukset risteilivät laivareiteillä ja ottivat kaiken irti ajasta, jota historiankirjoittajat nimittävät sukellusvenelaivaston onnenpäiviksi. Sukellusveneet upottivat laivoja mielin määrin sekä avomerellä että turvallisen rannikon tuntumassa, niin vaivihkaa kuin valtavien tulipallojen saatteleminakin. Välillä laivojen uppoamisesta ei edes tiedetty, mutta välillä tieto levisi kaikille, kun hylyistä irronneet rojut kelluivat pinnalla päiväkausia ja rannoille huuhtoutui ruumiita. Pelkästään heinäkuussa upotettiin 42 kauppalaivaa, joista suurin osa kuljetti elintärkeitä sotavarusteita. Elokuussa upotettiin 68 laivaa ja syyskuussa 66. Ensimmäisen sotavuoden aikana liittoutuneet menettivät yhteensä 1,5 miljoonan tonnin edestä laivoja. Laivoja upposi, koska niitä ei suojeltu. Päivittäin Isoon-Britanniaan matkanneiden saattueiden turvaksi ei liiennyt miehiä, sotalaivoja eikä lentoko- 59
neita. Kuninkaallinen laivasto suoriutui tehtävistään erinomaisesti ja taisteli raivokkaasti armoa antamatta, mutta kuka tahansa laskutaitoinen huomasi ratkaisevan eron osapuolten voimasuhteissa. Samaan aikaan satojen kilometrien päässä Lüth kolusi Itämeren syvyyksiä upouudella sukellusveneellään. On helppo kuvitella, kuinka hän riemastui ja helpottui, kun U-138 lähetettiin vihdoin syyskuun alussa Kieliin valmistautumaan partiomatkalle. Sota ei ehtinytkään loppua. Neitsytpartiomatkallaan U-138:n päämääränä oli Ison-Britannian länsipuolella sijaitseva merialue, joka levittäytyi Irlanninmerestä pohjoiseen ja länteen kuin valtava torvi ja jatkui määrättömästi Atlantin aaltoihin. Kaikki Ison-Britannian satamista lähteneet ja sinne matkanneet laivat joutuivat taittamaan matkaa tällä alueella, jonka Dönitz ja hänen sukellusveneensä olivat valinneet metsästysmaikseen. U-138 lähti Kielistä 10. syyskuuta. Matka Ison-Britannian länsipuolelle kesti viikon sukellusvene ylitti Pohjanmeren, jätti Skotlannin saaret eteläpuolelle ja eteni verkkaisesti mutkitellen kohti Hebridien eteläisimmässä kärjessä sijaitsevaa pientä Barra Headin niemenkärkeä. Barra Head nousi taivaanrannan takaa U-138:n näköpiiriin varhain syyskuun 19. päivän aamuna. Puoliltapäivin HMS Scarborough lähti matkaan Albertin telakalta. Se oli saattue OB 216:n komentoalus, kymmenvuotias noin 1 600-tonninen sotalaiva, joka oli aseistettu kevyesti syvyyspommeilla ja kahdella satamillisellä tykillä. Muut saattoalukset olivat mustavalkoisia Kuninkaallisen laivaston silloisen värityksen mukaisesti. HMS Vanquisher oli ikäloppu, vuotava ja liitoksistaan natiseva V-luokan hävittäjä, joka oli otettu käyttöön edellisessä sodassa. HMS Arabis puolestaan oli upouusi, vasta neljän kuukauden ikäinen Flower-luokan korvetti, joka oli kolmesta saattoaluksesta pienin. Sillä oli aseistuksenaan yksi ainoa tykki. Sotalaivakolmikko alkoi koota yksinäisiä holhokkejaan yhteen heti telakalta lähdettyään. Tehtävä ei ollut helppo, sillä joka kapteenilla oli omat tapansa ja joka laivalla omat oikkunsa. Syyskuun 20. päivän keskipäivällä saattue muodostettiin virallisesti, ja kello 13 OB 216:n johtoalukset lähtivät Irlanninmereltä Atlantille summittaisessa jonomuo- 60
dostelmassa valot sammuksissa saattoalusten ryhmittyessä torjumaan ties kuinka paljon vihollisia. Hetken aikaa matka sujui rauhallisesti. 3 Lüth havaitsi OB 216:n alkuillasta, kun laivat kulkivat länteen Stantonin matalikon yli. Hän jahtasi parhaillaan toista saattuetta periskooppisyvyydessä lentokoneilta piilossa, kun OB 216:n johtoalukset ilmestyivät hämärän keskeltä suoraan hänen tähtäimeensä. Höyrylaiva ohittaa sukellusveneen 2 000 metrin päästä, hän merkitsi lokiinsa iltakahdeksalta. Suunta 70 90. Kaksi muuta laivaa havaittu välittömästi suuntana 0, sitten kahdeksan jonon saattue, etäisyys 400 500 metriä, epäsäännölliset asemat jonoissa, noin 30 laivaa, kurssi 270, nopeus seitsemän. OB 216 eteni mutkitellen. Kurssi oli 275 ja nopeus kahdeksan solmua. Sää oli hyvä; taivaalla oli pilviä, mutta näkyvyys oli hyvä, ja länsituuli puhalsi muutaman metrin sekunnissa. Noin kello 20.15 Lüth siirtyi kahden OB 216:n laivajonon väliin. Niihin aikoihin tällainen yllättävä liike hämäsi monia saattoalusten kapteeneja. Saattueeseen kuuluneet alukset odottivat saattoalusten suojelevan niitä, eivätkä tarkkailleet jonojen välissä vellovia vesiä. Niinpä he eivät myöskään huomanneet merestä pilkistävää kapeaa mustaa periskooppia. U-138 jäi huomaamatta myös saattueen ulkopuoliseen uhkaan keskittyneiltä saattoaluksilta. Sukellusvenettä ei havaittu edes kaikuluotaimella. Lüth sai siis suunnitella ensimmäisen iskunsa kaikessa rauhassa ja saattoi valita kohteensa 400 500 metrin päässä olevista aluksista. Eipä sillä tosin merkittävää vaikutusta ollut; hänen oli lähes mahdoton ampua ohi. Riitti, kun tähtäsi keulaan ja laukaisi torpedot. Kello 21.20 Lüth käski laukaista kaksi torpedoa. Kello 21.21 New Sevillan Richard Chisholm kääntyi katsomaan oikean olkansa yli. Kello 21.22 Boka räjähti. Chisholm käski välittömästi aloittaa väistöliikkeet, mutta hän oli tuskin ehtinyt komentaa miehet pelastusveneisiin, kun torpedo osui New Sevillan paapuurin puoleiseen kylkeen. Suuri liekkiseinämä kohosi laivan perästä konehuoneen kattoikkunoista. Alus kallistui pari- 61
kymmentä astetta paapuuriin, mutta suoristui ja alkoi vajota perästä. 4 OB 216:n tyyrpuurin puoleisen jonon tukena olleessa Scar borough ssa kuultiin räjähdys kello 21.26. Alus erkani välittömästi saattueesta. Paapuurin puolella matkannut Arabis kääntyi tiukasti paapuuriin ja lähti täyttä vauhtia kohti paikkaa, jossa sukellusveneen epäiltiin lymyilevän. Saattueen takana ollut Vanquisher seurasi Arabista; laivalta ilmoitettiin myöhemmin, että ensimmäinen torpedo osui New Sevillaan ja toinen Bokaan. Molemmat alukset olivat varmoja, että hyökkäys tuli saattueen ulkopuolelta. Saattue aloitti hitaan hätäkäännöksen tyyrpuuriin; käännöstä hidasti toisen jonon viimeisenä ollut SS Defoe, joka kääntyikin paapuuriin. 5 Myös U-138:ssa vallitsi sekasorto miesten säntäillessä sinne tänne toistensa perässä pitääkseen aluksen kurissa torpedomiesten ladatessa putkia uutta iskua varten. Sukellusvene oli saattueen kolmannen ja neljännen laivajonon välissä; kaikki kolme saattoalusta etsivät sitä edelleen saattueen ulkopuolelta. Lüthin miehistön ryntäillessä pitkin kapeaa keskikäytävää kapteeni laski Gramitzkin kanssa seuraavan tähtäyskulman periskoopin avulla. Pienenpienen karttapöydän ylle kyyristynyt Petersen laski parhaansa mukaan lähes säkkipimeässä miesten ilmoittamien tietojen perusteella U-138:n, saattoalusten ja kohteen kurssin. Kello 21.26 yksi torpedo laukaistiin kohti saattueen neljännessä jonossa kulkenutta Empire Adventurea, joka oli kolmas kuuden minuutin sisällä hyökkäyksen kohteeksi johtunut laiva. Laivan keskiosassa paapuurin puolella sattui voimakas räjähdys, Ison-Britannian meriministeriö raportoi tapauksesta. Kapteenin mukaan sukellusvenettä tai torpedon vanaa ei tiettävästi nähty. Räjähdys mursi mahdollisesti aluksen rungon ja miehistön käskettiin hylätä laiva välittömästi. 6 OB 216:n siistit jonot hajosivat täydelliseen sekasortoon torpedon osuttua Empire Adventureen. Lüth ehti nähdä vielä vilauksen laivoista ennen kuin joutui sukeltamaan pois periskooppisyvyydestä. Arabis alkoi pudottaa syvyyspommeja kapteenin mukaan sukellusveneen pelästyttämiseksi. 7 Siirto oli tuskin paras mahdollinen siinä tilan- 62
teessa, mutta vaihtoehtojakaan ei ollut. Arabis ei nähnyt eikä kuullut U-138:aa; sillä ei ollut aavistustakaan, mistä tai edes mitä olisi kannattanut etsiä. Syvyyspommeja pudottamalla se teki sentään jotakin. U-138 nousi pintaan kello 22 kaukana saattueesta. Lüth näki Empire Adventuren kelluvan liikkumatta murtunut runko vääntyneenä valtavan ja synkän, puoliksi pinnan alle painuneen kulmaraudan muotoon. Hän lähti saman tien ottamaan saattuetta kiinni. Kaikki kolme saattoalusta jatkoivat etsintöjä, kunnes noin kello 23.30 Scarborough käski Vanquisherin pelastamaan eloonjääneitä. Arabiksen oli määrä palata suojelemaan saattuetta, kun se oli tehnyt kaiken voitavan. Vähän yhdentoista jälkeen Boka vajosi pinnan alle; Arabis ehti poimia kyytiinsä 28 Bokan miehistön jäsentä. New Sevilla oli vielä pinnalla, ja aluksen koko miehistö oli jo pelastettu. Keskiyöhön mennessä Empire Adventuresta näkyi enää keulan kärki ja peräkansi ; 39-päisestä miehistöstä 21 oli edelleen kadoksissa. 8 OB 216 ei päässyt näin vähällä. Lüth saavutti pääsaattueen aamukahdelta ja onnistui upottamaan vielä City of Simla -laivan ennen kuin torpedot loppuivat. Kahdentoista tunnin hyökkäyksen jälkeen hän jätti saattueen rauhaan ja tunsi olevansa hampaaton mies yltäkylläisesti katetun pöydän ääressä. Hän väisti viimeisen kuunteluyrityksen, kääntyi länteen ja saapui kolme päivää myöhemmin Lorientiin. OB 216:n matka jatkui vaivalloisesti, ja lopulta saattueen yhdeksästätoista aluksesta kolmetoista pääsi Kanadaan. Syyskuun 24. päivänä saattueen komentava upseeri Belfast kertoi virallisessa raportissaan kohtaamisesta U-138:n kanssa ja lähetti selonteon saattuereitistä vastaavan komentajan käsiin. Raportti kuvaa hyvin sukellusveneiden vastaisen sodankäynnin tilaa vuonna 1940. 9 Saattoaluksilla ei selvästikään ollut aavistustakaan U-138:n sijainnista missään vaiheessa saattue OB 216:een kohdistuneen hyökkäyksen aikana. Laivojen kapteenit olettivat iskujen saaneen alkunsa saattueen ulkopuolelta; kenellekään ei tullut mieleen, että sukellusvene saattaisi livahtaa saattueen keskelle. Kaiken lisäksi saattoalukset alkoivat luodata vihollista heti ensimmäisen torpedoiskun jälkeen oletettuaan, että sukellusvene oli hyökännyt sukelluksista. Lüth hyökkäsi kui- 63
tenkin periskooppisyvyydestä ja sukelsi tavoittamattomiin vasta iskun jälkeen rahtilaivojen runkojen ja lukuisten potkuriäänien suojiin. Saattoalusten vähyys oli ratkaiseva puute; useammin kuin kerran kaikki kolme saattoalusta joutuivat jättämään OB 216:n oman onnensa nojaan lähtiessään etsimään Lüthia. U-138 kiisi kohti satamaa neljää upotettua alusta kuvastavat viirit periskooppisuojassa hulmuten. Soittokunta säesti laiturilla, kun köydet heitettiin maihin. Alus viipyi Lorientissa kymmenen päivää polttoaine- ja muonatäydennysten sekä tarkistusten ajan. Miehistö pääsi rantalomalle. Lorient ei ollut mikään kaunis kaupunki, Petersen muisteli, mutta paikassa oli ranskalaista hohtoa. Ihmiset olivat mukavia, joimme paljon viiniä ja samppanjaa, ja kaikki oli ilmaista. 10 Lisäksi miehet pääsivät säännöllisesti kulkevalla lomajunalla Pariisiin ja itään sekä maaseudun lomakohteisiin ja hotelleihin, jotka oli varattu yksinomaan sukellusvenelaivaston käyttöön. Lüth järjesti miehille tekemistä; jalkapallo-otteluita muiden alusten miehistöjä vastaan ja retkiä maalle. Hän kirjoitti seuraavaa: Muistan, kuinka paikallinen tykkiosasto kutsui mieheni ratsastamaan. Nousimme ratsaille ja minä yritin parhaani mukaan osaston komentajan vieressä näyttää uljaalta niin kuin koulussa oli opetettu. Miehet eivät hallinneet ratsujaan, jotka lähtivät laukkaamaan pitkin katua Jäimme komentajan kanssa kahden, sillä hänen miehensä lähtivät minun miesteni perään. Vähän ajan kuluttua kaikki palasivat paikalle voitonriemuisina Ratsastimme kaksi tuntia kuin viimeistä päivää pitkin maita ja mantuja, emmekä ehtineet pysähtyä miettimään ratsastuksen aiheuttamaa jäykkyyttä Olin ylpeä, ettei yksikään miehistä pudonnut hevosen selästä. 11 Kaikille jalkapallo ja ratsastaminen ei kuitenkaan riittänyt. Miehet kävivät Lorientin bordelleissa, jotka olivat aina auki, tai uhmasivat Lüthin tahtoa hankkimalla ranskalaisia heiloja. Tuohon aikaan Lorientista oli tullut tunnettujen ja harvinaisen lahjakkaiden sukellusveneupseereiden kohtaamispaikka. Lüth oli vielä himmeä tähti kaiken loiston keskellä, sillä hän ei suinkaan ollut ainoa kapteeni, joka niitti mainetta liittoutuneiden laivareiteillä Ison-Britannian länsipuolella. Lorientissa nähtiin myös Günther Prien; Holsteinis- 64
ta kotoisin ollut tärkeilevä sukellusvenekapteeni oli upottanut Royal Oakin vuonna 1939, ja hänkin kartutti tasaisesti upottamiensa tonnien määrää. Hurmaava ja vaarallinen Joachim Schepke näytti elokuvatähdeltä, ja käytöskin oli sen mukaista. Henrich Liebe oli edelleen U-38:n kapteeni. Lorientiin päätyivät myös Herbert Schultze, Viktor Schutze, Fritz Frauenheim ja Otto Kretschmer. He olivat kaikki tähtiupseereita, ja suurin osa oli komentanut omaa sukellusvenettä sodan alusta lähtien. He olivat ensimmäisen sukupolven kapteeneja, joista Dönitz kirjoitti ylpeänä näin: He heittäytyivät urheasti, taitavasti ja kypsästi brittien laivasaattueiden kimppuun He tunsivat olevansa merten valtiaita, ja tiesivät selviävänsä helposti mistä tahansa vihollisen käyttämästä puolustusmenetelmästä. 12 He olivat parhaimmistoa, ja brittien näkökulmasta Saksan sukellusvenelaivaston vihatuimpia miehiä. Günther Prien oli ensimmäinen toisen maailmansodan sukellusvenesankari, räiskyvä ja kuvauksellinen. Scapa Flow n jälkeen hänestä tuli valtakunnan propagandakoneiston kultapoika ja asevoimien elävä legenda. Hän oli Saksan sukellusvenemiesten arkkityyppi, sota-ajan elokuvien saksalainen tahraisine valkoisine villapaitoineen ja partoineen, liittoutuneiden palavasti vihaama mies. On mahdotonta tietää, tunsivatko Wolfgang Lüth ja Günther Prien toisensa. Yhteisön pienen koon perusteella he todennäköisesti törmäsivät toisiinsa useammin kuin kerran ennen kuin Prien heitti henkensä merellä. Taitojen ja menestyksen lisäksi miehillä oli vain yksi huomionarvoinen yhtäläisyys: Wolfgang Lüth oli natsi, ja niin oli Prienkin. Prien oli sen lisäksi ammattimerimies, joka oli palvellut kauppalaivastossa. Lüth sen sijaan astui Saksan merivoimien palvelukseen suoraan koulunpenkiltä. Prien oli kotoisin Pohjois-Saksasta, Lüth Baltiasta. Prien oli äänekäs, Lüth vaitonainen. Tärkein ero oli kuitenkin luonteessa: Prien oli tehokas johtaja, mutta alaiset inhosivat häntä. Lüth oli yhtä tehokas, ja alaistensa suosiossa. 13 Jos Günther Prien oli tunnetuin sukellusvenekapteeni vuonna 1940, Otto Kretschmer oli kovaa vauhtia nousemassa parhaaksi. 65
U-99:n kapteeni Kretschmer kuului sukellusvenelaivaston kermaan, ja kaikkia muita verrattiin ja verrataan edelleen häneen. Siinä suhteellisen lyhyessä ajassa, jonka Kretschmer ehti merellä viettää kahdeksantoista kuukautta ennen kuin hän jäi vihollisen vangiksi maaliskuussa 1941 hän upotti tai auttoi upottamaan liittoutuneiden laivoja lähes 300 000 tonnin verran. Hänen ennätystään ei milloinkaan rikottu kummallakaan puolella. Kretschmerin nimi esiintyy tuhkatiheään luetteloissa, joissa listataan Pohjois-Atlantilla kauppalaivoja upottaneita sukellusvenekapteeneja. Elävät kertomukset hänen iskuistaan saattueiden kimppuun varsinkin vuoden 1940 loppupuolella ovat yhtä yleisiä kuin tarinat Bismarckista tai Graf Speestä. Otto Kretschmer oli vihollisista vaarallisin, kirjoitti Donald Mc- Intyre, joka onnistui vangitsemaan Kretschmerin. Tyystin peloton, ylivertaisen varma kyvykkyydestään merenkulkijana ja taistelijana ja vilpittömän omistautunut laivastouralleen. Hän johti alustaan kovalla kädellä ja piiskasi miehistön ehdottomaan huippuunsa, mutta siitä huolimatta miehet alistuivat täydellisesti kapteeninsa komentoon. 14 Lopuksi McIntyre viittasi Kretschmerin hiljaiseen, kyräilevään käytökseen ja julkisuuden halveksuntaan, minkä ansiosta häntä alettiin kutsua Hiljaiseksi Otoksi, sekä luiseviin kasvoihin ja tuimaan ilmeeseen: Muihin kapteeneihin verrattuna hän oli synkkä näky. 15 Otto Kretschmer ja Wolfgang Lüth tunsivat toisensa. He tapasivat ohimennen Lorientissa, ja joulukuussa 1940 heidät esiteltiin toisilleen virallisesti Karl Dönitzin auton kyydissä matkalla Pariisista Kölniin joulujuhliin. Suurin osa matkasta kului univelkojen maksamiseen. Hereillä ollessaan Kretschmer joutui toistuvasti torjumaan komentajan pyynnöt siirtyä kouluttajaksi. Epäonnekseen Kretschmer selvisi väittelystä voittajana. Voi vain kuvitella, minkälaisen käsityksen Lüth sai Kretschmeristä. Hän oli Kretschmeriä nuorempi ja hyvinkin tietoinen tämän maineesta. Kretschmer puolestaan piti Lüthia vertaisenaan: Meillä oli paljon yhteistä. Kumpikaan ei ollut juoruilija eikä kerskailija, molemmilla oli hyvät hermot ja kumpikin piti päänsä kylmänä vihollisen kohdatessaan Lüth oli pohjimmiltaan preussilainen siinä missä minäkin. 16 66
U-138:n toinen partiomatka alkoi 8. lokakuuta 1940. Se ei ollut yhtä menestyksekäs kuin Lüthin ensimmäinen. Kun muut sukellusveneet palasivat satamaan upotettuaan kolme, neljä tai viisikin alusta, Lüthin partio sujui lähes pitkäveteisissä merkeissä, mutta se oli mielenkiintoinen muista syistä. Saksalaiset sukellusveneet paikansivat vaivatta liittoutuneiden rahtilaivat Ison-Britannian länsipuolen vesistä ja hyökkäsivät upottamaan ne ilman sen kummempia ongelmia. Vaikka Lüth kohtasikin matkallaan vaikeuksia, hän yhytti yhden liittoutuneiden saattueen toisensa jälkeen niitä etsimättäkin. Lisäksi nähdään, miten vähän hyökkäyksistä eri tahojen antamat selonteot erosivat toisistaan. Lüthin partiomatkasta saadaan käsitys U-138:n lokikirjojen, merikorttien, Lüthin kirjan ja Ison-Britannian meriministeriön arkistojen perusteella. 17 Aamukahdeksalta 14. lokakuuta monen meripeninkulman päässä U-138:sta seilannut U-137 havaitsi aseistetun kauppalaiva Cheshiren Irlannin pohjoisrannikon tuntumassa ja lähti sen perään. Sukellusvene jahtasi alusta vielä puoli kuudelta illallakin. Aluksen kapteeni Herbert Wohlfahrt ehti kadottaa laivan useaan otteeseen, mutta pääsi aina uudestaan sen kannoille; hän hyökkäsikin aluksen kimppuun, mutta ampui kahdesti ohi. Wohlfahrtin ylpeys koki kolauksen; hän ei aikonut päästää Cheshireä käsistään, vaikka huomasikin pienen saattueen ylittämässä Vidalin matalikkoa. Wohlfahrt ei lopettanut rahtilaivan seuraamista, vaan ilmoitti saattueen sijainnin sukellusvenelaivastoon ja päästi sen menemään. Tässä vaiheessa Lüth ja U-138 astuivat näyttämölle. Lüth nappasi Wohlfahrtin esikuntaan lähettämän viestin. Hän kuuli U-93:n kapteenin Claus Korthin ilmoituksen toisesta, etelään kulkevasta saattueesta. Lüth itse oli seurannut tuntematonta saattuetta länteen kello 16.28 lähtien ja oli kaikkien kolmen saattueen ulottuvilla. Hän päätti pysytellä alkuperäisen kohteensa perässä. Mikäli hän kadottaisi sen, sukellusvene suuntaisi Wohlfahrtin pohjoiseen kulkevan saattueen jäljille. Jos kumpaakaan niistä ei löytyisi, hän olisi edelleen riittävän lähellä Korthin etelään matkaavaa saattuetta. Hän kirjoitti, että joka tapauksessa edessä on pitkien puukkojen yö 67
Kello 20.45 Lüth lopetti saattueen seuraamisen ja lähti Wohlfahrtin saattueen perään. Pian suunnanmuutoksen jälkeen tuli tieto, jonka perusteella hän totesi Wohlfahrtin torpedoineen kaksi laivaa ja kadottaneen saattueen sumuun. Mistään ei löydy merkintää, jonka mukaan jokin saattue olisi näihin aikoihin menettänyt kaksi laivaa. Wohlfahrt jatkoi Cheshiren jahtaamista ja onnistuikin upottamaan sen kahdentoista tunnin ajojahdin päätteeksi. Lüth teki virheen raportoinnissaan. U-138:n merikorttien mukaan alus seurasi Wohlfahrtin saattuetta vain hetken ja teki sitten täyskäännöksen pohjoiseen; ilmeisesti Lüth lähti varovaisesti saattueen perään, mutta muutti mieltään kuultuaan viestin. Lokikirjassa mainitaan ainoastaan, että Lüth lähti Korthin etelään kulkeneen saattueen perään kello 20.45. Kello 21.50 U-138 vastaanotti jälleen uuden viestin: Korthin saattue oli muuttanut kurssiaan ja matkasikin nyt länteen. Ei aikaakaan, kun saattue ehti Lüthin ulottumattomiin. Olimme sanattomia, hän kirjoitti. Meiltä riistettiin kolme tilaisuutta. Teimme täyskäännöksen sumussa ja kadotimme kohteen toisensa jälkeen. Tympääntyneenä hän käski muuttaa kurssin kohti idässä kohoavaa Barra Headin niemenkärkeä. Hän meni nukkumaan ja käski Gramitzkia tulla herättämään keskiyöllä. Gramitzki ojensi Lüthille konjakkipullon, sillä oli kapteenin 27-vuotissyntymäpäivä. Kello 2.30 vahtiupseeri kutsui kapteenin paikalle. Vahtiupseeri teki hienon ilmoituksen: Komentosilta kutsuu kapteenia, syntymäpäivälahja näkyvissä! Kiiruhdin paikalle Lahja kasvoi kasvamistaan, kunnes silmiemme edessä oli kokonainen saattue. Länteen matkalla ollut OB 228 oli neljäs saattue, joka uskaltautui samana yönä U-138:n kuuden meripeninkulman levyiselle toiminta-alueelle. Lüth kuvaili lokikirjassaan kahdeksaan kolmen tai neljän aluksen jonoon jaettua saattuetta ja saattoalusta, jonka hän uskoi olevan kevyt risteilijä. Kuu loisti taivaalla, mutta Lüth ei halunnut odottaa sen laskevan; niinpä hän jätti kuun taakseen kiiruhtamalla OB 228:n paapuurin puolelle saattueen edestä. Hän aloitti hyökkäyksen kääntämällä sukellusveneensä kohti saattueen tyyrpuurin puolta. 68
Tällä kertaa U-138 ei painunut sukelluksiin. Sukellusvenelaivasto luotti tuolloin yöllä tehtyihin pintahyökkäyksiin. Etuna oli kaikuluotainten tyhjäksi tekeminen ja meriministeriön suunnittelijoiden hämääminen; nämä eivät odottaneet sukellusveneiden iskevän saattueiden kimppuun pinnalla. Kaiken lisäksi torpedohyökkäystä oli paljon helpompaa johtaa komentosillalta kuin märän periskoopinlinssin turvin. OB 228:n laivat jatkoivat matkaansa tietämättä tuon taivaallista niitä uhkaavasta vaarasta. Lüth teki lokikirjaan seuraavat merkinnät: 5.10. Laukaisin G7a:n keskellä jonoa kulkenutta säiliöalusta kohti. Suunta 90 [astetta], nopeus 8 solmua, etäisyys 3800 metriä, torpedon syvyys 3 metriä. 5.12. G7a ei osunut toiseen säiliöalukseen vastaavissa olosuhteissa. Etäisyys 2500 metriä. Neljä minuuttia ja 40 sekuntia myöhemmin ensimmäinen G7a osui tankkerin perään, erotimme korkean tulipatsaan ja mustaa savua. Painoarvio 10000 12000 tonnia. 5.15. Laukaisin G7a:n kohti säiliöalusta, jonka suunta oli 100, nopeus 7 solmua, etäisyys 2000 metriä, torpedon syvyys 3 metriä. Ampuma-alassa oli kaksi paremminkin sijoittunutta säiliöalusta, mutta valitsin kohteeksi kookkaamman aluksen. Sukellusvene kääntyi tiukasti tyyrpuuriin, kun torpedo oli lähetetty matkaan. 5.17. Minuutin ja 57 sekunnin jälkeen G7a asui tankkerin perään, korkea tulipatsas Arvio 10000 14000 tonnia. Ei radioviestejä 600 metrin aaltopituudella. Ensimmäinen osuman saanut laiva oli brittiläinen höyrylaiva Bonheur; alus upposi kello 5.22. Toinen alus oli säiliöalus British Glory, joka ei uponnut ja onnistui palaamaan satamaan. Lüth oli ilmaissut pysyttelevänsä OB 228:n jäljillä mahdollisimman pitkään, mutta hävittäjä pakotti sukellusveneen pinnan alle yhdeksältä. Kun alus nousi takaisin pinnalle kello 9.29, Lüth ei voinut muuta kuin välittää tiedon saattueen sijainnista ja lähteä paluumatkalle Lorientiin. Hänen toinen 69
partiomatkansa U-138:n kapteenina päättyi yhdentoista päivän jälkeen. Brittien tapana oli kuulustella torpedoitujen kauppalaivojen eloonjääneitä miehistön jäseniä siinä toivossa, että he olisivat tehneet hyödyllisiä havaintoja. Yksityiskohtia vihollissukellusveneen hyökkäyksestä kauppalaivojen kimppuun -lomake oli auttamattoman vanhentunut. Siinä kysyttiin muun muassa Nousiko vihollinen laivaan, ja miten? ja tivattiin hyökänneen sukellusveneen päällystön jäsenten nimiä ja kuvauksia. Lomake annettiin myös Bonheurin kapteeni Leon Otto Everettin täytettäväksi, kun hän oli palannut Belfastiin. Hänen vastauksensa olivat lyhytsanaisia, eikä niistä ollut lainkaan apua. Kaksi viimeistä vastausta kuvastaa hienosti kapteenin turhautuneisuutta: Kuulustelijan havaintoja: Noudattiko kapteeni meriministeriön ja paikallisviranomaisten määräyksiä ja tekikö hän kaikkensa välttääkseen aluksen uppoamisen? Kyllä, mutta laivan perään ei ollut ilmeisesti käsketty tähystäjää eikä tykkimiehiä. Kapteenin perustelut laivan hylkäämiseen (jos näin tehtiin) tulee käsitellä perusteellisesti ja kattavasti. Alus upposi kahdessatoista minuutissa. 18 Lüthin käyttämä ilmaus pitkien puukkojen yö vuoden 1940 lokakuun 14. päivän yöstä syntyi vuonna 1934 Hitlerin järjestämästä puhdistuksesta. Merisodankäynnin historiassa sillä tarkoitetaan lokakuun 18. 20. päivien öitä, jolloin Lüth oli jo palannut partiomatkaltaan. Sinä aikana susilaumat iskivät kahden Isoon-Britanniaan matkanneen saattueen kimppuun saarivaltion länsipuolella nopea HX 79 oli tulossa Halifaxista ja hidas SC 7 Sydneystä.* *Saattue SC 7:n 35 laivaa lähti Cape Bretonin Sydneystä lokakuun alussa. U-48:n Rösing havaitsi saattueen ensimmäisenä ohittaessaan Rockallin graniittiluodon lokakuun 16. päivän iltana. Rösingin avuksi lähetettiin kuusi sukellusvenettä, joiden joukossa oli Heinrich Lieben U-38, Joachim Schepken U-100 ja Otto Kretschmerin U-99. Lokakuun 16. päivän illan ja 19. päivän aamun välillä SC 7 menetti yli puolet laivoistaan. Kretschmerin iskut olivat erityisen tehokkaita; U-99:n lokikirjaa käytetään usein osoituksena hänen armottomasta tarmostaan ja SC 7:n kokemasta helvetillisestä kujanjuoksusta. Saattue HX 79:ään kuului 49 rahtialusta ja kymmenen sotalaivaa, kun Prien havaitsi sen seuraavana iltana. Iltayhdeksästä seuraavaan päivään kestäneessä 70
Karl Dönitz kehitti Rudeltaktikin eli susilaumataktiikan ennen sotaa. Susilauma oli sukellusveneiden ryhmä, johon kuuluneet viisi kymmenen alusta tekivät yhteistyötä keskittääkseen voimansa. Ensimmäisenä vihollissaattueen havainnut sukellusvene ilmoitti sen sijainnin ja jäi odottamaan; alus kertoi ainoastaan oman sijaintinsa ja odotti muita sukellusveneitä. Koko lauma kävi vihollisen kimppuun yhdessä, jolloin iskut olivat huomattavasti yksittäisten alusten koordinoimattomia hyökkäyksiä tehokkaampia. Ensimmäisen sotavuoden aikana sukellusveneitä ei riittänyt susilaumoihin. Vasta nyt laumat vaanivat Pohjois-Atlantilla menestyksekkäästi. Kun U-138 palasi Lorientiin 19. lokakuuta soittokunnan ja kukkaloiston pariin, Lüthiä odottanut laivueenkomentaja kertoi, että hänet siirrettäisiin suuremman sukellusveneen komentoon. Kapteeni oli ymmärrettävästi häkeltynyt. Kuukausia kestäneen koulutuksen, harjoitusten ja miehistöön tutustumisen jälkeen hän oli ehtinyt kuluttaa partiossa vain 26 päivää, kun hänen käskettiin hylätä uusi aluksensa. Uuden komennuksen aluksi järjestetyissä juhlallisuuksissa Lüthin tuntemukset olivat katkeransuloiset hänen joutuessaan vaihtamaan alusta näin pian; hän kertoi miehille, että kaksi miehistön jäsentä oli saanut surmansa Lorientin rautatieaseman pommituksessa. Osa eloonjääneistä purskahti itkuun, Lüth kertoi kirjassaan Boot Greift Wieder An. Hän itse katui vain sitä, että miehet saivat surmansa maissa: Kuolema uhkasi meitä kaikki jatkuvasti; parasta oli, kun sen kohtasi palveluksessa. Siitä tunnistaa sukellusvenemiehet; yhtenäisyyden tunne syntyy, kun saavutamme voitot yhdessä tai kuolemme yhdessä. 19 hyökkäyksessä upotettiin kaksitoista laivaa. Viisi sukellusvenettä, joiden joukossa olivat Prienin, Schepken ja Lieben alukset, hyökkäsivät menestyksekkäästi HX 79:n laivojen kimppuun. Näiden 48 tunnin aikana kaksi saattuetta menetti 31 laivaa, ja kolme muuta kärsi vahinkoja. Ensimmäistäkään sukellusvenettä ei upotettu. Susilaumataktiikka toimi erinomaisesti. McIntyre kirjoitti: Nämä kaksi tuhoisaa kohtaamista kuvastavat brittien aallonpohjaa Atlantin taistelussa. (Naval War, 65) 71
Wolfgang Lüth.
Kretschmer poistuu HMS Walkerista jäätyään vangiksi maaliskuussa 1941. Hänen sekä Günther Prienin ja Joachim Schepken menettäminen saman kuukauden aikana merkitsivät sukellusveneiden onnenpäivien loppua. U-552:n päällikkö Erich Topp oli sodan kolmanneksi menestynein sukellusveneässä.
Wolfgang Lüth U-43:n komentosillalla. Hän näyttää olevan kylmissään, koska on kylmissään. Tammikuussa 1942, kun U-43 lähti viimeiselle partiolleen Lüthin komennossa, miehet joutuivat hakkaamaan jäätä sukellusveneen kansirakenteista vasaroin. Socony Mobil -öljy-yhtiön säiliölaiva SS Astral katosi joulukuussa 1941 jäljettömiin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistussa lehtikirjoituksessa kunnia tai vastuu laivan upottamisesta sälytettiin Wolfgang Lüthille. Upotus oli kunniakas, sillä Astral oli arvokas laiva; toisaalta Lüth upotti amerikkalaistankkerin viisi päivää ennen Pearl Harborin iskua.
U-181:n käyttöönottotilaisuus toukokuussa 1942. Lüth seisoo vasemmalla, miehistö (upseerit etualalla) hänen edessään. Tapahtuma oli mitä ilmeisimmin mukava; Lüth esitteli sukellusvenettä uusien miehistönjäsenten vaimoille, mikä rikkoi vakavasti merenkäynnin perinteitä. Todistus päiväntasaajan ylittämisestä. U-181:n miehille jaettiin tällaiset käsintehdyt todistuksen lokakuussa 1942. U-181 oli yksi harvoista veneistä, joissa tällainen seremonia järjestettiin sodan aikana.
Lüth U-181:n komentosillalla sukellusveneen palatessa ensimmäiseltä partioltaan tammikuussa 1943. Kapteenin takana liehuu kaksitoista viiriä kahdentoista upotetun laivan kunniaksi. Kymmenen laivoista upotettiin kuukauden aikana.