käyttänyt päävaihteiston II-V - vaihteita vauhdin keräämiseen, minkä jälkeen oli vielä ollut mahdollista

Viime numeron tilaajasivuilla saimme seurata Hese Tolosen ja GMC Cannonball Cabover Airstream Land Yachtin valmistautumista matkaan Alaskan Wasillasta Kanadan Vancouveriin. Lähdemme liikkeelle Matanuska-Susitnan laaksosta Anchoragen läheltä. teksti: Hese Tolonen kuvat: elokuvasta Alcan Highway Käännyttyämme Highway 1:lle alkoi maisema muuttua. Olimme tulleet pois Mat-Su -laaksosta ja aloimme saavuttaa vuoriston jalkaa. Oikealla puolella tietä sijaitsi levähdys- ja näköalapaikka, jolle ohjasin GMC:n. Olimme ajaneet yhtäjaksoisesti noin tunnin ja ajoneuvo oli tuntunut toimivan normaalisti. Kokeilin pyörännapojen lämpötilaa kädellä, mutta mitään laakeri- tai jarruongelmiin viittaavaa kuumenemista ei ollut havaittavissa. Paikalta avautui erittäin vaikuttava panoraamanäkymä yli Hatcher s Pass -solan kohti Lazy Mountain -vuorta. Solan pohjalla oli vielä havaittavissa kevään sulamisvesien jäljet kuin jääkauden juuri jättämässä maastossa. Ällistelimme maiseman mittakaavaa ja laskevan auringon aiheuttamaa värien vaihtumista vuoren lumipeitteessä, kunnes palasimme autolle. Tarkistimme nesteet ja hyppäsimme kabiiniin. Tiesimme edessä odottavan yhden matkan pahimmista nousuista, mikä heijastui selvänä hermostuneisuutena ohjaamon ilmapiiriin. Nytkäytin moottorikotimme liikkeelle ja kaarsin maantielle, harjoitellen samalla vaihteiden puolittamista. Lisävaihteiston kömpelö toiminta ei sanottavammin lisännyt matkustajien luottamusta selviytymiseemme vuorista. Tähän mennessä olin käyttänyt päävaihteiston II-V - vaihteita vauhdin keräämiseen, minkä jälkeen oli vielä ollut mahdollista vaihtaa Brownien ylivaihdepuolelle. Wasillassa syntynyt lyhyenläntä lisävaihteiston valitsin, joka lisäksi sijaitsi täysin luonnottomasti kokonaan kuljettajan istuimen takapuolella, oli korkeintaan välttävä tarkoitukseensa. Yritykset vaihtaa lisävaihteiston ylivaihteelta takaisin suoralle välitykselle aiheuttivat mielipuolista hampaiden kirskuntaa sekä vaihteistossa että ohjaamon apukuljettajien suissa. Toivoin suoran puolen vaihdevälien olevan tarpeeksi lyhyet, jotta kahden kepin vaihdoilta vältyttäisiin. Hetken päästä alkanut kiipeäminen osoitti tämän kuitenkin naiiviksi unelmoinniksi. 318-kuutiotuumaisen kuutosen alkuperäisestä 141 hevosvoimasta ja 250 jalkanaulan väännöstä vielä jäljellä olleet olivat tuntuneet riittäviltä loivassa maastossa. Rinteen jyrkkyysasteen kasvaessa lähemmäs kymmentä alkoi maan vetovoima osoittaa väkevyytensä. Arviolta kuudenseitsemän tonnin kokonaispainomme oli riittävä saamaan aikaan koneen nopean hyytymisen. Vaihtaminen ainoastaan päävaihteistolla aiheutti hirvittävän harppauksen pohjakierroksilta lähes ylikierroksille. Epäkuntoinen kaasuttimen kiihdytyspumppu ei lainkaan helpottanut nopeata kierrosten nostamista, vaan seoksen muuttuminen laihaksi sai aikaan paukahduksen imutorvessa ennen kuin kone sai ryittyä itsensä eloon. Rhys arvioi hytin toiselta reunalta vaihtamishetkeä ja huusi sadan desibelin metelissä ohjeita hiki otsalla kamppailevalle kuljettajalle. Vaihtaessani pienemmälle ja polkiessani kaasupolkimen lattiaan, en huomannut kytkimen alkavan luistaa. Rhys yritti karjua metelin ylitse kuin mielipuoli, kunnes havahduin kauhistuneena tapahtuneeseen. Tätä tapahtui joitain kertoja, kunnes aloin päästää kaasun ylös aavistuksellisen hetken ajaksi vaihteen kytkeydyttyä, ennen kuin survoin polkimen taas lattiaan. Tämä auttoikin vaivaan. Mielipuolinen melu ja kuumuus täyttivät ohjaamon, mutta lopulta saavutimme pariakymppiä ryömien ensimmäisen nousun laen. Lähdimme välittömästi laskeutumaan samanlaista rinnettä, ja pääsimme kokeilemaan vauhdin hidastamista vuoristo-olosuhteissa. Katsoessani taustapeiliin näin vain siniharmaata usvaa. Moottoriöljyä pääsi ilmeisesti venttiilinohjureista sylintereihin aiheuttaen karmaisevan savuverhon levittäytymisen pakoputkestamme. Alamäki päättyi tietenkin vielä ensimmäistäkin pahempaan nousuun. Rinteen puolivälissä sijaitsi S-kirjaimen muotoinen silta, jolta oli pu- 44 Mobilisti 1/12

dotusta alla sijaitsevaan rotkoon satoja metrejä. Sillan alkuosa vietti jyrkästi alaspäin muuttuen tiukassa mutkassa täydeksi nousuksi. Tulimme mutkaan renkaat vinkuen ja hädin tuskin vältimme ajautumisen betonireunukseen. Sitten ajokkimme meinasikin hyytyä yllättävään nousuun. Saimme heti peräämme letkan kiihkeitä ohituksen yrittäjiä ja vastaan tuli tasaisin välein reippaita nopeuksia ylläpitäviä vuoristolaisia pickupeillaan. Ilta oli alkanut vaihtua yöksi ja kuuden voltin valojemme keltainen kajastus valaisi polkuamme varsin hillitysti. Vielä kerran pysähdyimme läähättämään ja antamaan koneen jäähtyä, päästäen samalla autoletkan takaamme vapauteen. Pysähdyksen aikana G-dog löysi ojasta puoliksi mädäntyneen hirvenraadon, mikä oli omiaan lisäämään aavemaista tunnelmaa. Muutamalta ikuisuudelta tuntuneen parin tunnin nousu-urakan jälkeen olimme lopulta kuitenkin tasaisemmalla ylängöllä. GMC:n vauhti alkoi lähennellä yhdeksääkymmentä ja tuntui kuin olisimme lentäneet halki kuun valaiseman maiseman. Näimme edessämme huoltoaseman mainoksen ja päätimme pysähtyä sen pihaan yöksi. Hetken päästä paikalle saapui myös elokuvaryhmä, joka ei ollut saanut ajettua meitä kiinni ohitettuamme sen vuoristossa. Vaikka Cannonball olikin edennyt todella hitaasti ylämäissä, etumatkan kurominen kiinni oli osoittautunut mahdottomaksi. Opimme tästä olla jättämättä ketään letkasta ajamaan muita kiinni, sillä vuoristossa eivät päde tasamaan opit. Ylängölle Seuraava aamu alkoi vaurioiden tutkimisella ja kokonaisvaltaisilla huoltotoimilla. 1950-mallisessa GMC:ssä käytettiin vielä vanhanaikaisia lievepäisiä vesiletkuja. Auton hansikaslokerosta löytyi yksi käyttämätön, mutta siihen loppuivatkin USA:ssa tarjolla olleet kappaleet. Yleisen painostuksen edessä suostuin jättämään parempikuntoisen paikalleen, mutta vaadin Jonnya valmistamaan korvaavat lähdöt normaalille letkulle. Letku oli tietenkin pettänyt ja laskenut yön aikana vedet moottorista asfaltille. Uudet osat vaihdettiin paikalleen, eikä asiasta puhuttu sen enempää. Moottoriöljyä oli jo lisätty vuorilla, mutta jälleen oli pinta alarajassaan. Kytkinkopan alapuolelle muodostunut pieni lammikko paljasti pelätyn vian; moottorin takatiiviste vuosi öljyä kytkimeen. Neuvottelimme matkan jatkamisesta, mutta kenenkään ei tehnyt mieli palata Wasillaan, joten päätimme yrittää eteenpäin, vaikka emme voisikaan tehdä tiivisteelle mitään tien päällä. Yöpaikkamme oli nimeltään Eureka, joka toimi ympäristössä sijaitsevien laskettelu- ja kelkkasafaritoimintojen huoltopisteenä. Eureka Lodge -kahvila tarjoili 50-luvun tyyppisessä miljöössä perinteistä amerikkalaista maantienvarsimuonaa ja pikkuruinen huoltoasema hieman oudon turistikrääsä- ja pikkupurtavavalikoiman sekä kaipaamaamme paksua moottoriöljyä, kunhan ensin onnistuimme löytämään myyjän toisesta toimestaan ravintolan kokkina. Eurekasta matka jatkui halki ankean näköisen ylängön. Kolmen metrin korkeuteen ulottuvat aurausmerkit kertoivat, millaista täällä saattoi pahimmillaan olla. Ankeutta ei kuitenkaan jatkunut pitkään, vaan maisema alkoi muuttua keväisen vihreäksi muutaman tunnin ajon jälkeen. Hieman ennen Glendalea metsän keskeltä putkahti näkyviin räikeän sininen majatalo, jonka pihalla maatui vanhoja Greyhound -linja-autoja. Kaarsimme pihaan ja marssimme sisään. Sisällä GMC Silversides 1947. tapasimme Lucyn, omistajapariskunnan paremman puoliskon, joka esitteli meille mm. lehtileikkeitä 15 vuotta aiemmin kaatamastaan harmaakarhusta, joka edelleen törrötti täytettynä lasikaapissa kapakan sisäseinää vasten. Myös isäntä saapui huoneeseen, ja keskustelimme linjaautojen ja muiden romujen historiasta ja kohtalosta. Kaadoimme nopeat oluet kurkkuumme, tutkimme hetken pihalla maannutta 1947 GMC-Silversides -linja-auton hylkyä ja suuntasimme takaisin maantielle. Tie mutkitteli kumpuilevana tarjoten välillä joitain rajumpia nousuja. Päivän lipuessa kohti iltaa alkoi maisema näyttää epätodellisen kauniilta. Ajoimme vuoren matkasuuntaamme nähden oikeanpuoleista rinnettä tunteja ihaillen tummuvaa metsämaisemaa, johon porasivat reikiä sadat pienet lammet jotka näyttivät kuin valtavasta kauhasta roiskaistulta sulalta hopealta. Erään kukkulan laella pysähdyimme vaihtamaan kameramiehen Cannonballin kyytiin. Tällöin havaitsin GMC:n latausmittarin painuvan miinuksen puolelle. Räpeltelin latausrelettä ihmeparantumisen toivossa, mutta vauhtiin päästyämme saatoin vain havaita latauksen koko ajan hiipuvan. Ajoin ilman valoja, mutta silti moottorin käynti tuntui heikkenevän. Ohitimme auringon viime valossa täydellisen kauniin vuorten välissä lepäävän peilityynen järven ja tien toisella puolella sijaitsevan matkailuvaunualueen. Lähdin vielä nousemaan vuorelle, mutta vedin sitten tien reunaan. Jarruvalojen syttyminen meinasi jo pysäyttää moottorin, joten oli todella yhdestoista hetki luovuttaa pimenevässä vuoristossa hapuileminen. Hieman keskustelimme erään seurueen jäsenen kanssa aiheesta, jolloin ilmoitin jokaisen voivan mennä haluamaansa suuntaan, mutta itse palaisin leirintäpaikalle. Onneksi järki voitti kaikilla väsymyksen ja maantiellä helposti valtaavan himon jatkaa maanisesti etenemistä katkeamispisteeseen saakka. Leirintäpaikka maksoi 10 dollaria ja tarjosi huikean uistelumahdollisuuden sitä janonneille. Itse paneuduin latauksen kimppuun. Löysin johtovyyhdestä kohdan, jossa kuori oli hankautunut puhki vasten lokasuojan kiinnikerautaa. Jonny saapui kalastamasta avuksi uusimaan muutamia johtoja. Opiskelimme vielä manuaalista oikean tavan polarisoida järjestelmä, minkä tehtyämme koekäynnistimme auton työntämällä sen alamäkeen. Tunnelma oli kerrassaan helpottunut, kun mittarin neula nousi aivan uusiin positiivisiin lukemiin ja valot paloivat ensimmäistä kertaa kirkkaina. Aamulla sessio jatkui laakereiden kireyden tarkastuksella. Molemmat etupyörät vaativat pienen kiristyksen. Sen lisäksi epäilin takapyörien olevan jumissa, minkä tarkistamiseksi lainasin alueella sijaitsevasta Brandt s Burl World -pahkaesineverstaalta pari tunkkia. Hikisen session jälkeen epäily osoittautui harhaisuudesta johtuneeksi ja palautin nöyränä tunkit. Kaarsimme matkaan iltapäivän alussa akut ladattuina kohti viimeistä etappiamme USA:n puolella, Tok Junctionia, jossa Glenn Hwy liittyy US 2:een. Tok Junctionissa suoritimme muona-, polttoaine- ym. täydennyksen ja aloimme suunnitella ajoa kohti Kanadan rajaa. Tulomatkalla olimme joutuneet lainaamaan pullon propaania Destruction Bay -nimisestä kylästä. Paikallinen asukki suositteli ajamista Top of the worldin Mobilisti 1/12 45

kautta, mutta emme voineet pettää Destruction Bayn miesten luottamusta, joten päätimme lähteä tuolle surkeaakin surkeammalle routavaurioreitille. Viimeisenä poikkesimme vielä olutpuotiin hankkimaan kaasupullon vuokraksi sovitun 12-sarjan Alaskan Amberia. Rajatietoa Matkalla rajalle GMC toimi kuin unelma. Matkustimme huikean elokuvamaisessa auringonlaskussa ja mittasimme toiselle sadalle nousevia nopeuksia alamäissä. Amerikan ja Kanadan rajalla kuljetuksemme kyllä huomattiin, ja jouduimme maksamaan hieman tullia GMC:stä ja Chevy pickupista, mutta muutoin muodollisuudet sujuivat täysin jouhevasti. Ennen kuin ymmärsimme sitä edes odottaa, saimme passimme takaisin ja peruuttelimme karavaanin ulos pysäköintiruuduista. Ajoimme pimenevässä yössä, kunnes saavuimme hieman tiestä erkanevalle levähdysalueelle, jollaisia sijaitsi aina joidenkin kymmenien kilometrien välein. Laitoimme nuotion pystyyn, soittelimme kitaraa ja ihailimme ohi matelevien rekkojen valonäytöstä makkaroiden tiristessä tulessa. Tie rajalta Destruction Bayhin oli ollut huonossa kunnossa jo tulomatkalla, mutta nyt kevään eteneminen oli porannut uusia reikiä ikijäähän. Tie oli paikoitellen kuin kyntökoneella avattu. Pieni punainen lippu tien reunassa merkitsi routavauriota ja jos molemmilla puolilla näkyi sellainen, oli paras hiljentää kävelyvauhtiin. Tietä yritettiin kyllä korjata kuumeisesti, mistä johtuen odottelimme ajoittain pitkiä aikoja, minkä jälkeen seurasimme johtoautoa läpi työmaaosuuden. Alkuillasta saavutimme lopulta Destruction Bayn keskuksen, huoltoaseman ja sen yhteydessä sijaitsevan motelli-, majoitus- ja viihdekeskuksen. Kombinaatin hallitsijalta, Laurenilta, olimme lainanneet propaanipullon. Yhdessä ystävänsä, eläköityneen rekkakuskin Laurien kanssa he istuivat terassilla, kun saavuimme paikalle mukanamme lupaamamme GMC Cannonball, propaanisäiliö ja olutlaatikko. Jälleennäkeminen oli riemukas ja herrat myönsivät, etteivät enää olleet uskoneet näkevänsä meitä niillä seuduin. Kun starttasin GMC:n lähteäksemme etenemään, yskäisi kaasutin takatulen muoviseen imuputkeen, joka syttyi tuimasti savuten palamaan. Saimme liekit kuitenkin sammutettua alkuunsa Bennetiltä saamallani sammuttimella. Leikkelimme palaneet imutorven osat pois, venyttelimme loppuosan takaisin paikoilleen ja painuimme takaisin maantielle. Seuraavana yönä jatkoimme ajamista pikkutunneille asti. Kylä toisensa jälkeen jäi taakse ja notkuimme kabiinissa Jonnyn kanssa välillä jutellen ja välillä vain tuijottaen vastaantulevien ja meidät ohittavien autojen valoja. Yhtäkkiä meno alkoi hidastua ja tajusin jarrujen olevan menossa päälle itsestään. Sain ohjattua autoa vain hieman sivuun kaistalta ennen kuin automaattinen lukkojarrutus oli todellisuutta. Takapuskurissani roikkunut 18-pyöräinen onnistui täpärästi välttämään törmäyksen ja huudatti paineilmatorviaan vimmatusti. Olimme ikävästi pienen mäennyppylän takana ja autoilijat huomasivat meidät vasta aivan viime hetkellä ennen ohittamista. Takaamme kaahasi ohitse rekkoja, joiden kuljettajat eivät ilmeisesti myöskään havainneet meitä ennen kuin olivat törmäämäisillään peräämme. Pimeässä hapuillen ja väsymyksestä sekaisina pyörimme auton ympärillä. Löysin käteeni jakoavaimen ja päästin jarrujärjestelmästä ulos nestettä niin paljon, että jarrut vapautuivat. Hyppäsimme paikoillemme ja aloin hämmennellä kahdella kepillä vaihteita päästäksemme pois hengenvaarallisesta pysäköintipaikastamme. Jatkoimme ajoa vielä satakunta kilometriä, joiden aikana en koskenut jarrupolkimeen kertaakaan. Kolmelta yöllä saavuimme White Horsen laitamille. Kun vastaan tuli levähdyspaikka, pysäköimme ja painuimme pehkuihin. Yukon Toukokuun 30. aamu alkoi nihkeissä merkeissä. Jo rutiiniksi muodostuneiden huoltotoimien yhteydessä Rhys havaitsi taka-akselin pinionakseliin syntyneen huomattavasti väljää. Väittelimme siitä, pieneneekö välys keskimutteria kiristämällä. Hän ehdotti vedonlyöntiä 100 dollarista. Näin toimittiin. Jarruvian aiheuttajaksi ilmeni alipainetehostin. Onneksi jarruputkista sai sovellettua tehostajan ohittavan järjestelmän. Tämän jälkeen jarrua saikin painaa kahdella jalalla. Seuraavaksi totesimme, ettei GMC lähde käyntiin. Aloimme hinata sitä Vanguardilla edestakaisin, monentyyppisten turistien viihdyttäessä itseään seuraamalla toimintaamme. Lopulta oli pakko ottaa järki käyttöön ja tutkia vian aiheuttaja. Rhys huomasi, että virranjakajan herätejohto oli täysin poikki kuorensa sisällä. Kuin ihmeen kautta moottori ei ollut sammunut yöllä jossain pimeällä maantiellä. White Horsen laitamilla pysähdyimme tankkaamaan perin juurin perinteiselle truck stopille. Pihalla seisova kalusto oli raskaasti lastattua ja etupäässä hieman vanhempaa vuosikertaa. Niin olivat myös laitteiden kuljettajat sisällä kahvi- 46 Mobilisti 1/12

lassa. Ruokalistakin edusti raskaampaa rahtimallia. Suurannosten kanssa painiessamme pääsimme kiinni keskusteluun parin puolella purukalustolla varustetun ja perinteisissä maantien kuluttamissa rahtifirmojen lakeissaan ja tukkimiehen kengissään kuin 1970-luvun Rekkakuskit-sarjasta repäistyn kuskin kanssa. Kyselimme rekkailijoilta mielipiteitä Dawson Creekin jälkeen Alcanilta haarautuvan Cassiar Highwayn ja Alcania pitkin jatkamisen välillä. Olimme tulleet Cassiaria ja uusi tienpätkä tietenkin kiinnosti, kun taas filmiryhmä himosi Cassiarin huikeisiin maisemiin. Cassiarin soraosuuksista huolimatta vanhat ratinkääntäjät pitivät sitä pienempänä pahana kuin Alcanin loppupäässä odottavaa jättimäistä nousua ja meidän vauhdillamme päivän ajoa vastaavaa pidempää matkaa. Herroista Jim-niminen sanoi myös olevansa lähdössä Cassiarille Freightliner Flatbedillaan seuraavana päivänä, ja voivansa auttaa mahdollisessa ongelmatilanteessa. Näiden faktojen pohjalta päätimme valita Cassiarin, jos pääsisimme risteykseen asti. White Horse on Aku Ankasta tuttu Klondiken kultaryntäyksen keskeinen tapahtumapaikka. Vuorilta kultaa vuolleet mainarit perustivat telttakylänä aloittaneen kaupungin tukikohdakseen laukkaavia valkoisia hevosia muistuttavan kosken töyräälle. Nykyisin kaupunki on pesunkestävä turistirysä, jonka hotellit ja kapakat kantavat tarunhohtoisesta menneisyydestä muistuttavia nimiä. Joen töyräälle on tuettu irti vedestä nostettu täydellisesti entisöity siipirataslaiva Klondike, mahtava esine salonkeineen ja valtavine höyrykoneineen. Ja tietenkin meille Aku Ankka-kerholaisille tuttu lukemattomista Roope Ankan seikkailuista kultajoella (Yukon River). Onnistuimme löytämään kaupungin laidalta turismin pilaamatonta 60-luvun miljöötä. Kuihtuneen hääsalongin takapihalta löysimme ajoneuvomme ikäisen 600-sarjan GMC-nokkamallin, myöskin 318-moottorilla. Haikeina katselimme ehjää pakosarjaa, mutta emme onnistuneet löytämään mitään omistajaan viittaavaa informaatiota, emmekä viitsineet ryhtyä omin luvin teurastamaan vielä kunnostettavaksi kelpaavan oloista autoa. GMC:n vierellä makasi ilmeisesti yhdistelmän toinen puolisko, armeijan puoliperävaunussa operoima höyrypesula. Ajan haperoittamat asbestieristeet saivat kohteen tuntumaan kuitenkin melko luotaantyöntävältä. Olimme hoitaneet öljy- ym. täydennyksen Canadian Tiressa. Samalla oli kiristetty perän keskimutteri ja saatu välys normalisoitumaan. Kiipesimme takaisin maantielle mahtavaa vuorenrinnettä ja suuntasimme keulat jälleen etelään. Yukonjoen äärellä suoritimme pikaöljynvaihdon, koska olin epähuomiossa kaatanut moottoriin litran verran peräöljyä edellisen lisäyksen yhteydessä. Suoritettiin myös jääkylmässä vedessä uintia ja tuloksetonta viehekalastusta. Yöpuulle asetuimme keskiyöllä ns. Canol-projektille johtavan tien risteykseen. U.S Armyn II maailmansodan lopussa perustama ja jo 1946 hylkäämä öljynporausprojekti aiheutti noin 700 kilometriä pitkän umpikujan jäämisen maastoon, varrellaan hylätyttyjä varikoita pitkälti yhä mm. ajoneuvokalustoineen. Levähdyspaikka oli koristeltu maastosta raahattujen 40-luvun kuorma-autojen hyteillä. Yöllä ilmeisesti karhu kiersi nuotiotamme, herättäen G-dogin ja isäntänsä hätistämään sitä loitommalle. Cassiar City Seuraavana yönä pääsimme vihdoin Cassiar Highwayn risteykseen, josta ajoimme villisti mutkittelevaa, vuorenrinteitä ylös ja alas kiipeilevää soratietä vielä tunnin verran, pysähtyäksemme yöpymään erämaajärven rannalle. Aamupäivästä kuvaajamme Hena roikkui valjaissa auton keulan etupuolella jyristellessämme sorapätkiä rutikuivien mustakuusimetsien halki. Joka puolella oli nähtävissä massiivisten metsäpalojen jälkiä edellisiltä kesiltä. Yllättäen matkantekomme katkesi, ja jouduimme odottelemaan jonossa liikkeellelähtöä. Etuoikealla näimme suurenevan savumuodostelman, joka jälleen Mobilisti 1/12 47

GMC ja armeijan mobiili höyrypesula. 48 Mobilisti 1/12 liikkeelle päästyämme jäi hiljalleen taaksemme. Kitkerä savu leijui tiellä. Arvuuttelimme, oliko kyseessä metsäpalo, vai jokin hallitumpi roskienpoltto. Saavuimme Cassiarin seudun kaivosalueelle jossa turisteille yritettiin tuputtaa jaderihkamaa tienvarsimyymälöissä. Tivasimme tietoa Cassiarin huhutusta aavekaupungista, mutta paikallinen yrittäjä väitti kaiken tuhotun ja olevan ajanhukkaa lähteä etsimään kaupunkia. Ryhmä päätti, että tutkimme kuitenkin asian itse, joten käänsimme keulan paluusuuntaan ja ensimmäisestä risteyksestä äärimmäisen jyrkkään ylämäkeen kohti Cassiar Cityä. Kapea vanha asfalttitie kiemurteli vuoren rinteellä tuoden hetken päästä näkyviin talon toisensa jälkeen. Joissain niistä vielä asuttiin, mutta pidemmältä aukeni asutuskeskus, jonka taloista useimmat olivat romahtaneet. Tien päässä näkyi ensin kaivoksen vanha kuonakasa ja sen ohitse luikerteleva syaaninvihreä puro. Kaivoksen suuaukon ympäristöön levittäytyi lähinnä raskaaseen kalustoon keskittynyt romuttamo. Rhys ja Jon löysivät pitkän etsinnän tuloksena kaivosta purkamassa olleen omistajan, joka esittäytyi Larryksi. Tämä erittäin sympaattinen harmaaparta kertoi asuvansa vaimonsa, kanojensa, koiransa ja hevosiensa kanssa romuttamolla. Lapset olivat jo lähteneet maailmalle. Työkseen Larry purki kaivoksen teräsrakenteita romumetalliksi. Kiertelimme pitkin romuttamoa ja jutustelimme elämästä vuorilla, kunnes Larryn oli vetäydyttävä hökkelityyppiseen asuntoonsa seuraamaan jääkiekon MM-loppuotteluita. Hän palasi kuitenkin vielä ojentamaan meille lahjaksi laatikollisen tuoreita aitoja romuttamokanan munia! Paluumatkalla pysähdyimme vielä asuntokeskittymän kohdalla tutkimusretkelle. Jonkinlainen asuntola törrötti rinteellä ja sisällä 1970-luvun aikakauslehdet ja nyt sieniä kasvavat kokolattiamatot kertoivat täällä vallinneesta elämästä. Romahtaneiden vaneritalojen puskittuneilla pihoilla makasi aikanaan loistokkaita vaunuja. Ruosteiseksi läjäksi muuttuneen 1958 Oldsmobilen kromit loistivat irvokkaasti pusikosta kuin uutena konsanaan. Mäen rinteellä pensaisiin piiloutuneena lymyili 1962 Chrysler 2d HT vieressään rivi 60-luvun perusautoja, seuranaan entisöitäväksi vielä kelpaavan oloinen Lada 1500 -vientimalli. Eräässä romahtaneessa hallissa oli vieri vieressä ehjiä 60-luvun isoja amerikkalaisia selvästi säästöön taltioituna. Katto vain oli romahtanut osittain kokoelman niskaan. Muistutuksena maallisen kunnian väliaikaisuudesta seisoi erään hylätyn autotallin hyllyllä rivi pölyttyneitä moottorikelkkailukilpailujen voittopokaaleja 80-luvun alusta. Jonnyn loman loppu alkoi häämöttää. Halusimme ajaa mahdollisimman pitkälle yhdessä, joten seuraavat pari päivää tahkosimme vuoria ylös alas turtumiseen asti. Oikeaa olkapäätäni jomotti jo yhtäjaksoisesti alituinen nysämäisen lisävaihdekepin riuhtominen edestakaisin. Sinänsä vaihtaminen sujui jo melko mallikkaasti, vaikka silloin tällöin tapahtuikin keskittymisen herpaantumista, mikä aiheutti välittömästi karmaisevan rattaiden kirskunnan kuulumisen ahtereidemme takaa. Pakosarjan halkeama eteni kaiken aikaa ja melutaso nousi ohjaamossa entisestään. Takalistot puutuivat ja kuumuus lähes tainnutti miehistön. Epätodellisen hienot maisemat tarjosivat katsottavaa loputtomasti, ja välillä tieltä metsään lönköttelevät karhut saivat G-dogin haukkumaan villisti peräänsä GMC:n ikkunasta. Moottorin käynti huononi jatkuvasti, mutta metsäpalo piti tien katkaistuna lopulta kolme päivää, joten saimme ryömiä vuoria ylös majesteetillisessa yksinäisyydessä. Kun viimeisen yhteisen ajopäivän iltana pysähdyimme rekkojen jarrujentarkastuslevennykselle yöpymään, tuli pakoputkesta noenmustaa savua. Moottori sammui, kun päästin kierrokset putoamaan, eikä se enää käynnistynyt. Jonnyn virittäessä nuotiota, tutkin puolestani moottoria. Kaasutin oli tärissyt löysälle ja jättänyt puolen millin raon itsensä ja imusarjan väliin. Virranjakajan alipaineputki oli kiertynyt kokonaan irti, lisäten osaltaan ilmavuotoa. Oli täysin käsittämätöntä, että auto oli kulkenut vielä eteenpäin. Ähäkutti, karhu Aamun sarastaessa Vanguard starttasi kohti tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaa Vancouveria. Rhys oli asettunut ratin taakse, Jonny kartanlukijaksi ja takaosassa sai toinen järjestäjistä, Tero Tamminen, ottaa rennosti. Tuntemukseni olivat ristiriitaiset katsellessani matkailuauton häipymistä alas vuorenrinnettä. Nyt olin oman taitoni ja tietämyksen varassa, mutta toisaalta sain eläytyä täysin ainutkertaiseen mahdollisuuteeni nauttia museoikäisen kuorma-auton ajamisesta autenttisessa maastossa ja antaa ajatusteni vaeltaa mykistävissä maisemissa. Tukinajokausi oli kai kuumimmillaan, sillä levennykselle kaarsi tauotta tukkiyhdistelmiä tarkastamaan jarrunsa. Kiireisimmät tosin kaarsivat vain paikan läpi hieman hidastaen. Jonkin ajan päästä samat autot palasivat matalalentoa tyhjinä tukkien alle kiinnitettävät akselit kyydissään; nerokkaan tehokasta toimintaa! Tienhuolto-osaston nainen saapui pienellä pickupillaan tyhjentämään roska-astioita ja alkoi kertoa levennyksen välittömässä läheisyydessä

majailevasta isosta mustakarhusta, jota useampikin rekkakuski oli joutunut pakenemaan ohjaamoonsa. Eräs kuljettaja oli havahtunut jarruja tarkastaessaan rungon yli auton toiselta puolelta lankeavaan metsän kuninkaan tuijotukseen ja täpärästi onnistunut ryntäämään hyttinsä suojiin. Todellakin, kaikki puunrungot metsässä olivat olleet aivan isojen kynsien paljaaksi raatelemia. Olin kiinnittänyt asiaan huomiota käydessäni siellä aamutarpeillani. Unisuus karisi välittömästi ja osat kiristyivät paikalleen maailmanennätystahtia. Jarrujen säätö, ja olimme radalla. Minä ja Aleksi Cannonballissa ja kuvausryhmä Ville, Hena ja Pelle Chevy pickupissa. Goodbye karhu, emme joutaneet vielä evääksi! Alkanut päivä muodostui tuskalliseksi taisteluksi pimentyneiden sytytystulppien ja hetki hetkeltä huonommin toimivan kaasuttimen kanssa. Alaskassa vielä tarjolla ollut vanhanaikainen bensiini oli toiminut suhteellisen hyvin, mutta Kanadan maissietanolisekoitteinen nykyjäte oli yhdessä tärinän kanssa irrottanut vuosikymmeniä lähes tyhjänä seisoneiden polttoainesäiliöiden seinämistä hienojakoista ruostetta niin paljon, että jouduin jo puhdistamaan polttoainesuodattimet kahdesti päivässä ja vaihtamaan ne uusiin joka aamu. Ensimmäinen varsinainen sadekin kohtasi meidät iltapäivällä. Alipainepyyhkijät joutuivat tuli- tai paremminkin vesikokeeseen. Vaivalloisesti ne aina nousivat, kerättyään minuutin verran voimia. Se kuitenkin riitti ja turvallinen eteneminen oli mahdollista myös sateella. Olimme hiljalleen palanneet sivistyksen pariin ja pienet intiaanikylät alkoivat antaa tilaa valtaväestön nykyaikaisille ja samoja peruselementtejä, mcdonaldsejaan ja timhortonsejaan toistaville kaupungeille. Pysähdyttyäni ties kuinka monetta kertaa kohentamaan ajoneuvon toimintaa erään tällaisen pikkukaupungin Esson pihaan, päätti huoltoaseman vartija kerätä itselleen lisäpisteitä soittamalla sheriffin tarkastamaan ajoneuvoni ja itseni väestöön kohdistaman vaaran vakavuusasteen. Asiallinen mutta totinen virkavalta kertoi saapuessaan saaneensa ilmoituksen irrallaan kuorma-auton päällä kuljetettavasta asuntovaunusta. Kertomukseni laivaston hitsaajista ja suorittamastamme matkasta vakuutti herrat, ja sain perusteellisen tarkastuksen jälkeen jatkaa matkaa onnentoivotusten saattelemana. Nuori vartija tarkkaili tilannetta huoltoaseman ovenraosta ja vaikutti varsin pettyneeltä lopputulokseen. Tilannetta sekoitti vielä tsekkinuorten ryhmän saapuminen kyselemään sheriffeiltä tietä tai jotain, mistä emme yhteistuuminkaan päässeet perille. Oli käsittämätöntä, että nuo vilpittömän oloisina hekottelevat maailmanmatkaajat olivat lähes täydellisessä kieli- ja kartanlukutaidottomuudessaan päässeet näinkin pitkälle. Toisaalta oli vaikea tietää, missä herrojen oikeasti olisi pitänyt olla. Smithersissä suoritin nopean kohteliaisuuskäynnin paikalliseen cruisin-tapahtumaan, jonka huomasin olevan käynnissä pikaruokalan pihamaalla maantien varressa. Pimeän tullessa olimme saavuttamassa yhtä huomattavaa etappia, ensimmäistä matkamme varrelle osunutta suurempaa kaupunkia, Prince Georgea. Kymmenisen kilometriä ennen kaupunkia ohjasin juuri sulkeutumassa olevalle Petro Canada -huoltoasemalle tankatakseni. Moottori kävi tyhjäkäyntiä sietämättömän huonosti, mistä syystä puhdistin tankattuani kaasuttimen kohokammion ruostemoskasta. Samalla tein äärimmäisen typeryyden, nimittäin säädin bensiinipintaa hieman alemmas. Tämän jälkeen auto ei enää käynnistynyt ollenkaan. En muista, työnsimmekö sen viereiselle sorakentälle, mutta jouduimme tyytymään lopettamaan päivän etenemisen tänne. Kolme päivää huoltoasemalla Seuraavana aamuna aurinko paahtoi täydellä lämmöllä avoimelle kentälle. Kaasuttimelle oli pakko tehdä perusteellisempi huolto, joten irrotin koko esineen moottorista. Governorin ja imusarjan välinen tiiviste oli perskaantunut repaleiseksi, mutta nyt havaitsin, että myös itse rajoitin oli joskus tärvelty toimintakelvottomaksi. Aloin valmistaa tiivisteitä ja purin itse kaasuttimen täysin osiin viereisen roskalaatikon päälle. Tässä vaiheessa paikalle alkoi kerääntyä paikallisia tarjoamaan apua. Useimmat toki vain toivottivat onnea tai hämmästelivät Alaskan rekisterikilpiä. Pari vanhempaa herraa kertoi omistavansa caboverin lähistöllä, mutta molemmat olivat pienempää mallia. Alun perin englantilaissyntyinen herra jäi tunneiksi auttamaan ja kävi välillä hakemassa kotoaan tarvikkeita. Hän ei tietenkään suostunut ottamaan mistään maksua. Huoltoasema itsessäänkin osoittautui sellaiseksi, jollaisina ne muistamme Suomestakin vielä 1980-luvulta. Käsittämättömällä tavalla entinen omistaja oli onnistunut keräämään valikoiman, josta löytyi autoomme sytytystulpatkin. Zenith-kaasuttimessa kiihdytyspumppu toimii alipaineen avulla aktivoituvan varmuusvälineen oloisen kumitutin pumpatessa polttoainetta kanaviin. Varaosan puutteessa olin Alaskassa saanut tutissa olleen halkeaman liimattua kiinni pikaliimalla. Etanolibensiini oli tehnyt tehtävänsä ja esine mureni käsiin irrottaessani sen kaasuttimen rungosta. Haljenneen kumin lävitse pääsi kurkkuihin alipaineen imemänä polttoainetta koko ajan kiihdytyspumpun suuttimien läpi. Tästä syystä seos oli muuttunut jatkuvasti rikkaammaksi halkeaman suurentuessa. Yritimme uuden kandanbrittiläisen ystäväni kanssa laatia korvaavaa osaa hänen kotoaan tuomista materiaaleista, mutta tulokset jäivät laihanlaisiksi. Iltapäivällä sain moottorin lopulta käyntiin ja se vaikutti käyvän tyhjäkäyntiä melko tasaisesti. Yhtäkkiä kaasutin yskäisi takaisin ilmanpuhdistimen ja kaasuttimen väliseen imuputkeen, johon oli jäänyt polttoainetta edellisten käynnistysyritysten jäljiltä. Silmänräpäyksessä liekit löivät lattian aukosta kohti istuinta ja kojelaudan alapuolta. Hamuilin käsiini penkin alla pitämääni sammutinta, mutta se oli pyörinyt käsien ulottumattomiin. Muistin konepellin sulkemisen hidastavan paloa ja läimäytin sen kiinni suunnaten samalla juosten huoltoaseman mittarikentälle. Huusin täyteen ääneen paikallaolijoille sammuttimen perään, ja Aleksi löysikin sellaisen mittarikatoksen keskitolpasta. Raahasin sammutinta paniikinomaisesti aluksi letkusta vetämällä kohti Cannonballia. Liekit löivät jo pellin välistä ikkunoiden korkeudelle ja odotin tuulilasien räsähtävän halki millä hetkellä hyvänsä. Sain palon haltuun savusukeltamalla kabiiniin ja tyhjentämällä sammuttimen muutamassa erässä palon juureen. Yksi iso sammutin ei kuitenkaan riittänyt saamaan paloa loppumaan. Aleksi oli Mobilisti 1/12 49

jo noutanut toisen ja poistanut siitä sokan. Kun raivopäisenä komensin häntä ojentamaan sammuttimen minulle, painoi hän tahattomasti liipaisinta suunnaten sammutusjauheen suoraan kasvoilleni. Silmät sammutusjauheesta kirvellen yritin mahdollisimman tehokkaasti hyödyntää viimeisen toivoni. Jos palo ei sammuisi kokonaan tällä toisellakaan säiliöllisellä, olisi se taas hetken päästä hallitsemattomana valloillaan. Juuri tankatut 200 litraa bensiiniä metrin päässä paloalueesta saisivat aikaan mahtavan posahduksen käytännöllisesti katsoen huoltoaseman pihassa. Polttoaineletkun tajusin repiä irti heti aluksi, joten palo ei sentään päässyt tankkeihin sitä myöten. Toinen sammuttimellinen kuitenkin onnistui tappamaan tulipalon. Alkuperäiset tuulensuojalevytyyppiset äänieristeet kylläkin kytivät kuumina vielä pitkään, mutta bensiini ei enää palanut. Tuhoja ihmetellessäni sattui paikalle hinausautomies, joka vaati saada hinata Cannonballin kauemmaksi huoltoasemasta, jotta asema olisi turvassa auton mahdollisesti palaessa uudestaan. Hinausoperaatiossa menetin lain vaatimukset täyttäneen takapuskurin, mutta auton ulkoasu muuttui kyllä sujuvammaksi. Aloitin välittömästi hillittömän siivousurakan kohdassa, jossa auto oli seissyt. Nokista kuonaa sekä sammutusjauheen ja veden sekaista lillinkiä lainehti pitkin pihaa. Ihmeekseni kukaan ei ollut hälyttänyt palokuntaa tai poliisia paikalle. Eräs katsastustarkastaja viipyi kyllä asemalla aika pitkään ja tarkkaili tilannetta, mutta oli sitten todennut minulla olevan jo nähdäkseen tarpeeksi harmeja ilman auton katsastustakin; ihailtavaa ja arvostettavaa humanismia! Paikallinen vapaapalokunta tuli myöhemmin illalla tankkaamaan autoaan asemalle ja huomasi tyhjät sammutintelineet. Tiskillä palon hetkellä päivystäneet äiti ja tytär kertoivat minulle hymyn kare kasvoillaan myöhemmin illalla, tuodessaan lopen uupuneelle korjaajalle iltakahvin kotiin lähtiessään, "vain unohtaneensa ilmoittaa tapahtumasta, mistä olivat saaneet palomiehiltä nuhteet. Minulta he saivat kiitokset! Itse ajoneuvo näytti mustine ikkkunoineen ja Hese (vas.), Lloyd ja kaasutinguru Harold. valkoisen jauheen päällystämänä kuin kaupunkipommituksen alle jääneeltä. Tuhoja tutkiessani saapui jostain autollaan paikalle suomalaismies, joka alkoi haastella mukavia kalastuskeleistä ja yleensäkin emigrantin elämästä Kanadassa 1960-luvusta näihin päiviin, täysin tyynenä lähes tuhoutuneen erikoisajoneuvon äärellä. Näissä tunnelmissa jatkui siivous ja auton korjaaminen myöhään yöhön. Tuli oli polttanut kaikki konehuoneen sähköjohdot ja useimmat letkut. Itseäni viilenevässä yössä piiskaten sain kuin sainkin valmistettua uudet sähköt vielä ennen kuin hyydyin totaalisesti laverilleni. Aioin ajaa taas aamulla, mutta aivan niin helpolla täältä ei sentään lähdettäisi. Elettiin maanantaita ja edellisen päivän leppoisa kuhina oli vaihtunut kiireisemmäksi arkimenoksi. Iltapäivään mennessä olin saanut kaikki palovauriot korjattua ja yritin päästä lähtemään liikkeelle. Onnistuin ajamaan huoltoaseman ympäri, kun moottori hyytyi jälleen. Vähältä piti, ettei kaasutin syttynyt taas tuleen. Oli myönnettävä tosiasiat, ja todettava, että ilman kaasuttimen saamista parempaan kuntoon maantielle ei Harvinainen 1958 GMC Scenicruiser -Greyhound-linja-auto. Omistaja oli ostanut auton lomamatkallaan Alabamasta 1974 ja ajanut sen kotiinsa British Columbian pohjoisosiin. ollut asiaa. Alueelle oli annettu myrskyvaroitus ja tuuli alkoi olla jo melko navakkaa. Saimme hinattua GMC:n juuri parkkiin, kun taivas repesi ja alkoi koko yön kestänyt ukkonen ja rankkasade. Ihailin alangon ympäri kiertävää pilvisyklonia ja salamoiden leiskuntaa Land Yachtin ikkunasta, kunnes vetäydyin makuupussiini ja nukahdin ääniin, jotka syntyivät sateen ryöpyttäessä vaunua ja tuulen kolistellessa hataria ikkunaluukkuja. Venytellessäni itseäni aamulla saapui paikalle Lloyd-niminen herra, joka oli sunnuntaina käynyt moottoripyörällään tuomassa lahjoituksena pussillisen painelinjaan asennettavia regulaattoreita. Lloyd sanoi tuntevansa 87-vuotiaan Haroldin, joka olisi paras tietäjä kaasutinta korjaamaan. Tunnin päästä Lloydin soitosta Harold saapuikin paikalle pickupillaan. Tervehdimme lämpimästi ja vanha rekkamies kiipesi kuin nuori poikanen Cannonballin koneen kimppuun, kolauttaen samalla ilkeän kuuloisesti toisen säärensä kynnyksen kulmaan. Kun kyselin huolestuneena, kuinka kävi, humoristinen vanha herra sanoi, ettei moinen haitannut, sillä jalka oli ollut puuta jo 1950-luvulta saakka, jolloin alkuperäinen oli jäänyt sirkkelin käyttöhihnan väliin. Harold tunsi kyseisen Zenith-mallin, joka on ollut käytössä vuoteen 1959 asti, säädön ulkomuistista. Epämääräisesti viritetyn kohon akselin saimme huoltoasemalta löytämäni ongenpainolyijykuulalajitelman avulla toimimaan täydellisesti. Kiihdytyspumppuun ei löytynyt korvaavaa osaa, vaikka tässä vaiheessa Internetissä oli jo levinnyt ystäväni Victoriasta, Brian Big B Bettsin levittämä avunpyyntöviestiketju Canadian Hot Rodder -sivustolla. Hyppäsimme Lloydin pickupiin ja ajoimme hänen lähistöllä sijaitsevalle erikoishitsauspajalleen. Piirsin pajan pöytään ajatuksen pumpun korvaamisesta kumitapilla, jonka valmistimme lyömällä kumilevystä. Palasimme GMC:n luokse ja asensimme korjatun kaasuttimen paikoilleen. Hartaan tunnelman vallitessa teimme onnistuneen käynnistyksen. Herrat poistuivat teilleen ja itse aloin valmistella lähtöä. 72 tuntia saapumisemme jälkeen saatoin tervehtiä ikkunassa vilkuttavia Petro Canadan tyttöjä jäähyväisiksi veivatessani 50 Mobilisti 1/12

Cannonballin kohti auringonlaskua. Prince George jäi taakse ja matka jatkui kohti sadan kilometrin pituista Fraser-kanjonia. Laite kulki moitteetta ja vaikka matkan varrelle osui kaksi kiinostavaa romuttamoa, oli vain painettava eteenpäin, sillä kuvausmiehistön kotiinlähdön hetki läheni vääjäämättä. Pysähdyimme Quesneliin tarkoituksenamme tankata, mutta tyhjäkäynnille jätetty Cannonball hyytyi ennen kuin pääsimme liikkeelle. Työnsimme auton parkkiruutuun ja hyydyimme itsekin. Paineensietokyky koetuksella Jostain syystä uimurin neulaventtiili oli alkumatkasta jaksanut pitää ostamani sähköisen pumpun tuottaman paineen takanaan. Nyt se kuitenkin antoi periksi hetken tyhjäkäynnin jälkeen ja sai kaasuttimen tulvimaan. Olin asentanut regulaattorin linjaan, mutta ongelmana oli, että täydellä kaasulla ajettaessa kulutin vuoren rinteitä noustessa 80 litraa sadalla ja tyhjäkäynnillä ehkä 10. Ainoa ratkaisu oli asentaa regulaattori ohjaamoon, niin että saatoin säätää sitä ajaessani. Jatkoin polttoainelinjoja siten, että sain regulaattorin asennettua vaihdekepin juureen. Järjestely toimi, mutta kesti vielä hetken hakea tarvittavat asennot kokeilemalla. Siitä syystä tuona päivänä jouduin vielä monta kertaa pahoihin tilanteisiin liikennevirrassa. Helpotuksen käynnistys- ja käyntiongelmiin toi lopulta alkuperäisten 1970-luvun sytytystulppien vaihtaminen takaisin heikkojen nykyesitysten tilalle. Viimeinen matkayö vietettiin preerian keskellä vanhasta lännenkaupungista löytyneessä Trailer Parkissa. Ylenpalttisen ystävällinen eurooppalaishenkinen isäntä soitti terassilla Mozartia. Kaikkialla oli kitsityyppisiä koristeita ja pittoreskeja kukkaistutuksia. Asukkaat myös tuijottelivat hieman hitaasti yhdessä asuntovaunussa majoittuvaa miesporukkaamme. Vasta aamulla havaitsimme paikan lipputangoissa liehuvat sateenkaariliput ja hassut hymiönaamat, joihin oli tussilla lisätty sänkiparrat. Kaksi vanhaa cowboyta käynnisteli Winnebagoaan ja naapurin naispari valmisti aamiaistaan tuijotellen meitä epäluuloisen oloisina. Olimme valinneet huomaamattamme tunnetun gay-parkin illan pimeydessä! Poistuimme ripeästi maantielle. Viimeinen ajopäivä oli helteinen. Maisema muuttui hetki hetkeltä hienommaksi, mutta nyt ei enää oltu pohjoisen lumihuipuilla vaan villin lännen maisemissa. Pysähdyimme eräälle truck stopille aamiaiselle. Tankatessani jututin paria rekkakuskia, jotka suosittelivat ehdottomasti odottamaan vuorokauden vaihtumista ennen parin sadan kilometrin päässä olevaa punnitusasemaa. Paikallinen D.O.T. oli pitänyt siellä tehoratsiaa koko viikon, mutta oli lopettamassa keskiyöllä. Tieto muutti suunnitelmiamme, ja yhtäkkiä meillä oli hieman aikaa jopa tuhlattavaksi. Ajelimme kuitenkin eteenpäin jylhissä maisemissa. Liikenne oli nopeatempoista ja jouduin laskemaan alamäkiä hälyttävillä nopeuksilla, 18-pyöräisten kirittäessä kiinni takapuskurissani. Tällaisessa tilanteessa vedin sivuun levennykselle tyhjän marja- ja vihannesmyyntikojun kohdalle jäähdyttääkseni hehkuvan kuumaa moottoria. Paikalla sijaitsi todellinen keidas, vehreä hedelmätarha Hill Top Gardens erämaan keskellä. Tapaamamme työntekijät kehottivat meitä kävelemään puutarhassa. Erämaan pätsissä ajamisen ja 50 asteisessa kabiinissa hikoilemisen jälkeen solisevat purot ja kasvien antama vehreä varjo tuntuivat huumaavan virkistäviltä. Tapasimme puutarhan omistajan, Mike Ricen, joka kertoi seudun olevan Kanadan kuumimman kohdan. Aurinkoa riitti ja vesi kasteluun saatiin vuorilta. Keskustelimme vakavassa hengessä ilmaston tilasta ja sen vaikutuksesta viljelyyn. Saimme mukaamme säkillisen omenoita ja hunajapurkit kouriimme. Maksu ei tullut kysymykseen, tietenkään. Hienoja ihmisiä! Helvetin porteilla Iltapäivään mennessä olimme vanhalla loistokkaalla lomanviettoalueella. Loiston ajat vain näyttivät jääneen historiaan ja lähes kaikki oli myynnissä. Alkuperäisasussa olevien 1950-luvun motellien katot olivat romahtaneet. Ympäristö oli kuin länsimaisen hegemonian kuolinkamppailu konkretisoituneena, kalliin polttoaineen siirrettyä pohjoisamerikkalaisen massojen maantiematkailukulttuurin historiaan. Viimeinen etappi vuoristossa kantoi pahaenteistä nimeä Hell s Gate Helvetin portti. Minua oli varoitettu menemästä sinne pimeällä, mutta ollessamme tuon äkkimutkia ja kymmenen kilometrin nousuja tarjoavan tienosan alussa, alkoi aurinko olla jo vuorten takana. Hell s Gate yöllä oli joulukuusina loistavien rekkojen valtakuntaa, pelottomia ohituksia ja 130 kilometrin nopeuksia kapealla hyllyllä vuoren puolivälissä, muistiin piirtyneenä 90 asteen mutka ja äkisti kapeneva tie tunneliin renkaat ulvoen. Välillä kuunvalo aukaisi näkymän pohjattomaan rotkoon ja vuorten huiput piirtyivät terävinä taivasta vasten. Parin tunnin vuoristoradan jälkeen maisema alkoi tasoittua. Kaskaat kurnuttivat kesäyössä, kun odotimme kellon neulan siirtymistä kesäkuun puolelle. Ohitimme pelätyn vaa an kymmenen yli kaksitoista ja painoimme sataa kohti Vancouveria. Cannonballin seikkailu päättyi lopulta Vancouverinsaarelle. Oli uskomaton tunne risteillä Victorian tutuilla kaduilla perjantai-iltana. Kun yö jo laskeutui, aloin hakeutua kohti Rhysin kaverin Deanin tiluksia. Onnistuin vielä eksymään moottoritien risteyksissä ja ajauduin 6th Mile tie-etapille. Ostettuani kartan lähdin puikkelehtimaan öisten lähiöiden läpi takaisin kohti Saanichia. Sekavan harhailun ja monien U-käännösten jälkeen löysin lopulta West Saanich Roadin. Ajoin pimeässä kuitenkin ohi Deanin tienhaaran. Aloin tehdä U-käännöstä pimeällä tiellä jyrkässä rinteessä. Tunnelma oli kammottava. Loppuun väsyneenä olin ajaa auton tien reunan yli rotkoon ja sitten peruuttaa puuhun. Valot näyttivät puunlatvoihin tienreunan yli. Moottori sammui, mutta suostui vielä kerran käynnistymään. Määränpäähän oli kaksisataa metriä, mutta olin lähes tuhonnut ajoneuvon ja ehkä itsenikin! Onnistuin täpärästi kääntämään kapealle hiekkatielle ja rullasin tutun kaarihallin eteen. Sammutin moottorin, mutta jäin istumaan ratin taakse vielä pitkäksi toviksi. Kuuntelin sirkkojen räyhäämistä ja kokosin itseäni. Me teimme sen, sanoin ääneen ja taputin Big Maman kojelautaa kiitokseksi sitkeästä yhteistyöstä. Nyt se saisi nuolla haavojaan ja levätä rauhassa, ennen seuraavaa koitosta. Artikkelin valokuvat Aleksi Salmenperän ohjaamasta elokuvasta ALCAN HIGHWAY. Elokuva tulee levitykseen syksyllä 2012. Elokuvan traileri katsottavissa osoitteessa www.made.fi GMC Cannonball pitäisi saada Suomeen. Vetoamme lukijoihimme, joilla mahdollisesti on yhteyksiä tai ideoita mahdollisimman edulliseksi tavaksi kuljettaa laite Vancouverista Suomeen kesäksi. Ystävälliset yhteydenotot: Mobilistin toimitus/ Jan Enqvist, 09-2727 100. Mobilisti 1/12 51