Saarna 3. adventtisunnuntai Tehkää tie kuninkaalle Joh. 3: 26 30 Opetuslapset menivät Johanneksen luo ja sanoivat: Rabbi, nyt on ruvennut kastamaan myös se mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvän todistuksen. Kaikki menevät hänen luokseen. Johannes vastasi: Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään. Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi. 1. Johannes Kastajan menestystarina Johannes Kastajan toiminta profeettana oli ollut suuri menestys. Hänen ympärilleen oli syntynyt melkoinen kansanliike. Herätys. Ihmisiä oli kastettu herätykseen tulon merkkinä. Herätys oli koskettanut eri kansan ryhmiä ja olivatpa valtaa pitäneetkin tulleet sen tuntemaan. Suorasanainen julistus oli koskettanut monia. Johanneksella oli monia häntä ihailevia seuraajia ja oppilaita. Kesken menestyksen tuo merkittävä ja historiankirjoihin jäänyt hengellinen johtaja oli kuitenkin alkanut puhua outoja. Yhtäkkiä hän oli puheissaan alkanut kiinnittää seuraajiensa huomiota - ei enää itseensä ja omaan julistukseensa, vaan yhteen toiseen. Ei enää parannuksen tekoon tai tulevaan tuomioon vaan yhteen toiseen mieheen. Yhteen monien kastettujen seuraajiensa joukossa. Toiset olivat tästä vakuuttuneet ja siirtyneet seuraamaan tätä Johanneksen jälkeen tullutta ja hänen suosittelemaansa julistajaa. Toiset pysyttelivät uskollisesti vanhan mestarinsa lähellä. Mutta Johanneksen johtaman herätyksen aika oli kuitenkin tullut päätökseen. Kannattajakunta jakaantui enemmistön siirtyessä seuraamaan tätä uutta julistajaa. Miestä jota Johannes Kastaja suositteli. Jeesusta Kristusta. Johanneksen puheet olivat siis tuhoisia hänen omalle menestykselleen, eivätkä varsinkaan hänen seuraansa jääneet opetuslapset niitä ymmärtäneet. Niinpä evankeliumitekstissä tapasimme nämä uskolliset valittamassa mestarilleen
Jeesuksen toimista. Rabbi, nyt on ruvennut kastamaan myös se mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvän todistuksen. Kaikki menevät hänen luokseen. Se mitä Johannes Kastaja oppilailleen vastaa, kertoo lopulta hänen syvästä hengellisestä ymmärryksestään, ehkä jopa enemmän kuin hänen Raamattuun tallennetut tiukat ja tulikivenkatkuiset saarnat. Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään. ja Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi. Oliko Johannes sen aina tiennyt, vai oliko kasvanut tähän ymmärrykseen, se kuitenkin oli hänelle nyt selvä asia: hän ei ollut kaiken keskipiste vaan Jumalan suunnitelma oli. Hän ei ollut messias, sankari, pelastaja mutta hän sai kertoa kuka oli, ja sitten antaa tilaa hänelle. Se oli hänen tehtävänsä. Eikä ollut mitään suurempaa kuin täyttää oma tehtävänsä. Olla oman tehtävänsä ja oman itsensä kokoinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi. Tässä Johanneksen lyhyessä mutta sitäkin syväluotaavammassa lausahduksessa kiteytyy kirkkaasti se, mistä lopulta on kyse siinä, jos sinä ja minä haluamme elää elämäämme kristittyinä, Jumalaan uskoen ja hänen tahtoaan etsien. Näissä sanoissa on kaikki. Se todellisuus, josta nämä sanat puhuvat ovat terveen uskon edellytys. Ja samalla niiden mukaan eläminen on myös meille ihmisille lähes mahdoton asia. 2. Kukaan ei halua tulla pienemmäksi Sillä kuka haluaa elää niin, että tulee jatkuvasti vähemmän tärkeäksi, vähemmän kaiken keskipisteeksi, siis pienemmäksi? Eikä vain näin, vaan yhä enemmän ja enemmän haluaa, että sen itseltä vapautuvan tilan saa Jumalan tahto, Jumalan kunnia, Jumalan valtakunta. Siihen Johannes Kastajan suuret sanat meitä haastavat eikä haaste ole helppo. Tänä aikana länsimaissa ajan henki näyttää ohjaavan toisenlaiseen elämän ymmärrykseen. Pienemmäksi haluavat korkeintaan tulla suurimmat pudottajat tai superdieetteihin uskovat, mutta sekin tehdään yleensä siksi, että itse asiassa ihmisenä tultaisiin suuremmaksi, paremmaksi, hyväksytymmäksi. Sama on useimmiten sisäänkirjoitettuna kaikkeen mitä teemme. Usein jopa sinänsä oikea ja hyvä toisten pyyteetön auttaminen löytää motivaationsa siitä, että auttaja haluaa osoittautua hyväksi, paremmaksi ja suuremmaksi. Jos ei muuten niin itsensä
silmissä. Saada sen hyvän mielen mikä auttamisesta tulee. Ja vaikka tässä ei tietenkään ole mitään väärää eikä tämä ei tietysti tee itse auttamista jotenkin huonoksi ja vääräksi, silti sekin osoittaa ihmisyyteen kuuluvan luontaisen piirteen: meidän on tultava suuremmiksi ja paremmiksi, se on meille kuin elämän ehto. Lapsilla tämä on tietysti jo osa luonnollista kasvuakin. Mutta jo kovin varhain tämä asenne elämään löytää tiensä sisimpäämme ja alkaa ohjata toimintaamme, itseymmärrystämme ja itsetuntoamme. Mitä suurempi, osaavampi ja pätevämpi olen, sitä arvokkaampi olen. Nuoren kamppailu oman paikan löytämiseksi saa voimansa ja kannustimensa juuri tästä. Ikäihmisen hätä kokiessaan voimiensa ehtyvän, kumpuaa tästä. Tulen heikoksi ja pieneksi, tarkoittaako se, että menetän arvoni ja oikeutukseni elää? Tällä ilmiöllä on monta nimeä, riippuen mistä suunnasta sitä katsotaan. Kiiltäväpaperisessa naistenlehdessä elämäntapakouluttaja kutsuu sitä vaikkapa terveeksi itsekkyydeksi, oman itsensä arvostamiseksi. Evoluutiobiologi kutsuu sitä lajin kehittymiseksi ja luonnonlaiksi: vahvat porskuttavat, heikot sortuvat. Pieneksi jäävät jätetään joukosta. Ilmiötä on turha demonisoida, sillä se on osa ihmisyyttämme. Näin voi joku ajatella. Ja kohtuuden rajoissa pidettynä se varmasti saa aikaan paljon hyvää, tervettä ja oikeaa kehitystä. Mutta kohtuuden rajat ovat meille ihmisille lopulta hankalat rajat pidettäviksi. Ja viime kädessä tuskin on yhtään sotaa, yhtään konfliktia ihmisten välillä, yhtään väkivallan tekoa, jossa tämä ilmiö ei ilkeästi virnistelisi taustalla. Vahva tuhoaa heikon. Parempi, suurempi vaatii tilaa ja ottaa sen vaikka väkisin niiltä, jotka ovat pienempiä ja heikompia. Se on luonnon laki. Luther ja jo häntä ennen ainakin kirkkoisä Augustinus tunnistivat tämän ilmiön. He kutsuivat sitä tosin eri nimellä, termillä joka on meidän aikanamme yhä vieraampi. Heille tämä luonnonlaki, tämä terve itsekkyys oli ihmisen perisynnin olemus. Synnin, joka kietoutuu ihmisen parhaisiinkin tekoihin, jaloimpiinkin pyrkimyksiin, parhaisiinkin aikeisiin. Kaikkeen, niin hyvään ja pahaan, jonka kautta ihminen haluaa olla isompi, parempi ja suurempi. Muitten silmissä. Joskus jopa Jumalan silmissä. Jos ei muuta niin omissa silmissä ainakin. 3. Hengellinen kasvaminen pienemmäksi tulemista! Tätä taustaa vasten syventyy Johanneksen sanojen viisaus. Minun on tultava pienemmäksi, Hänen suuremmaksi. Muuta tietä hengelliseen kasvamiseen ei ole
kuin tulla pienemmäksi. Muuta uskottavaa uskoa ja uskossa elämistä ei ole kuin se jossa ihminen ymmärtää jatkuvasti syvemmin ja syvemmin olevansa täysin riippuvainen Jumalasta. Kolmannen adventtisunnuntain sanoma on lainattu Johannekselta : Tehkää tie kuninkaalle. Tehkää tie Herralle tulla oman joulunviettonne keskipisteeksi, oman elämänne keskipisteeksi. Etsikää sitä Johanneksen asennetta, joka sanoo: Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi. Tie Herralle avautuu silloin, kun sinä ja minä lakkaamme seisomasta sillä tiellä hänen edessään. Tie Herralle avautuu silloin, kun sinä ja minä lakkaamme yrittämästä tulla suuremmiksi. Olipa se yrityksemme millaista tahansa, vaikka hengellisen elämän harjoittamistakin, silti kaikki jolla sinä ja minä yritämme olla suuria, vie tilan häneltä joka yksin on todellisesti suuri. Uskossa kasvaminen ei ole sitä, että sinä ja minä löytäisimme keinoja olla synnin suurimpia pudottajia, että oppisimme elämään entistä vähäsyntisempää elämää. Se ei ole sitä että sinä ja minä kasvaisimme entistä viisaammiksi Jumalan asiantuntijoiksi. Uskossa kasvaminen on sitä että sinä ja minä päivittäin suostumme siihen meille luonnottomaan kasvun suuntaan. Pienemmäksi tulemiseen. Heikkona olemiseen. Sillä silloin saa Jumala olla suuri. Silloin saa Vapahtaja olla vahva. Hänen tulee kasvaa ja meidän tulla pienemmiksi. Synti on totta ja sitä on ihmisen hyvä välttää. Mutta lopulta Johanneksen osoittama tie on kasvaa päivä päivältä ymmärtämään, että yhä enemmän ja enemmän minä tarvitsen syntieni sovittajaa. Päivä päivältä saan olla hänelle enemmän kiitollinen siitä, mitä hän on puolestani tehnyt. Raamattua on hyvä tutkia ja Jumalaa opetella tuntemaan. Mutta lopulta Johanneksen sanojen osoittama tie on, se mitä evankelista Erkki Leminen aikanaan kuvasi runossaan näin: Jumala, ymmärrän sinua yhä vähemmän, mutta tarvitsen entistä enemmän. Ilman häntä, hänen hyvyyttään ja läsnäoloaan ja rauhaansa, joka lopulta ylittää ihmisymmärryksen, en pärjää enkä jaksa. Hän on suuri, minä olen pieni. Ja minä saan turvata häneen. 4. Pienenä suuren Vapahtajan syliin Usein tämä pieneksi kasvamisen salaisuus avautuu vasta siellä missä ihmisen suuruuden kuvitelmat romahtavat. Siellä missä kasvu isoksi ja vahvaksi ei onnistunutkaan. Siellä missä elämä pysäyttää. Siellä ihminen oivaltaa että on yksi,
joka ei vaadi meiltä suuruutta. On yksi joka ei hylkää niitä, jotka jäävät pieniksi ja muista jälkeen. On yksi, jolle sanan mukaisesti pieni on suurta. Heikko arvokasta. Tuo yksi on itse on kerran antanut äärimmäisen esimerkin siitä, mitä on tulla pieneksi ja heikoksi. Mitä on kasvaa alaspäin. Hän, joka ainoana on kaikkein suurin, ainoana on vahva, tuli kerran pieneksi ja heikoksi. Meidän tähtemme. Siitä tämä aika ja kohta odottava joulu meitä muistuttavat. Jos se oli hänelle mahdollista, eikö se olisi meillekin? Vaikeaa mutta mahdollista kuitenkin? Kun kerran hän tulee meidän tasollemme ja alemmas, jospa mekin suostuisimme itsemme kokoisiksi. Emme seisoisi isoina ja vahvoina saapuvan kuninkaan tiellä tekisimme hänelle tietä. Että me vähenisimme ja hän saisi kasvaa. Silloin löytäisimme oikean joulun.