!!!! Talonpoikia, seppiä, lohiylimyksiä

Talonpoikia, seppiä, lohiylimyksiä ARKEOLOGIAN HARRASTAJIEN TUTKIELMA KYMIJOKILAAKSON RAUTAKAUTISESTA ASUTUKSESTA. Jouni Jäppinen & Rune Nygård ISBN 978-952-93-3862-7 (PDF) 1

Prologi Työryhmä ryhtyi loppukesästä 2010 etsimään itäisen Uudenmaan ja Kymenlaakson rannikolta merkkejä asutuksesta ennen 1400- lukua. Alueen rautakautta koskeva löytötyhjiö ei tuntunut uskottavalta, sillä seudun lohikosket tunnetaan jo keskiajan kirjallisista lähteistä. Esimerkiksi Ahvenkoskelta varhaisin kirjallinen lähde löytyy jo vuodelta 1347, jolloin kuningas Maunu Erikinpoika vapautti Turun piispa Hemmingin Ahvenkosken joka neljännen kalan lohiverosta. Lohijokien apajien voi ajatella aikakausista riippumattoman ravintoresurssin. mahdollistaneen Kipinä syntyi jo 2004 2005 Strukan raudanvalmistuskokeiden myötä, mutta viimeisen sysäyksen antoi 1990-luvulta lähtien suunnitellun V7/E18 moottoritien syksyllä 2011 alkavat rakennustyöt, jonka alle voisi tuhoutua tuntemattomia kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita. Museovirasto oli toteuttanut tielinjalla lakisääteisen arkeologisen inventointitutkimuksen vuonna 2005 ja lisäksi Ahvenkoskella kaksi sotilasleirin kaivaustutkimusta (Skårbacken 2009). Rautakautisia kohteita asiantuntijat eivät kuitenkaan tielinjalta löytäneet, joten moottoritien maastokäytävä päätettiin tarkistaa uudelleen, erityisen tarkasti jokien ylitysten kohdalta. Lähdekirjallisuuden mukaan rautakautisista asuinpaikoista on vain harvoin nähtävissä maanpäällisiä tunnusmerkkejä, joten vanhentuneet metallinilmaisimet päivitettiin kehittyneimpiin laitteisiin. Maastokäyntejä edelsi historialliseen kartta-aineistoon, geo-, lidar- sekä rannansiirtymä- aineistoon perustuva analyysi, jonka jälkeen tutkittavat alueet rajattiin tarkemmin. Maastotutkimuksissa, metallurgisessa ym. materiaalitutkimuksissa tarvittavat muut laitteet ja työvälineet, kuten magnetometri, gps- paikantimet, metallurgian mikroskoopit, näytteenottolaitteet, hiontalaitteet ym. mittalaitteet, työryhmällä oli jo entuudestaan. Lisäksi varauduttiin teettämään alkuaine-, ajoitus-, röntgen- ym. tutkimuksia kotimaisissa ja ulkomaisissa tutkimuslaitoksissa. Inventoitavaksi alueeksi rajattiin koko itäisen Suomenlahden rannikko Porvoo-Loviisa-Pyhtää-Kotka-Hamina-Virojoki- akselilla, mutta aktiivisimmaksi alueeksi muodostui käytännön syistä Porvoon Bölen ja Pyhtään Siltakylän välinen alue, jossa on useita jokilaaksoja, lännestä lukien Ilolanjoki, Koskenkylänjoki, Loviisanjoki, Tesjoki, Siltakylänjoki sekä Kymijoen suistoalue. Pohjois-etelä 2

suunnassa alue rajoittui ulkosaaristosta Lapinjärven ja Elimäen korkeudelle. Erityisesti Kymijokilaakson laaja suistoalue osoittautui vaativaksi tutkimusalueeksi: ironagesites.pdf. Tekijät ovat harrastaneet yli 30 vuoden ajan kulttuurihistoriaa, arkeologiaa, arkeometallurgiaa, mineraaligeologiaa, biologiaa, sekä erilaisia vanhoja valmistusmenetelmiä, kuten miilunpolttoa, pronssinvalantaa savimuotteihin ja raudanvalmistusta suomalmeista. Aiemmin työryhmän jäsenet ovat löytäneet lukuisia kivi- ja pronssikautisia asuinpaikkoja. Oppineiden sekä tasavallan perustuslain mukaan arkeologinen tieto ja maamme kulttuuriperintö kuuluu kaikille kansalaisille ja jokainen kansalainen on vastuussa kulttuuriperinnöstä. Tämän sivuston tarkoitus liittyy edellä mainittuihin näkökulmien lisäksi kaikenlaisen tiedon avoimuuteen ja läpinäkyvyyteen. Kyseessä on harrastajatutkimus ja lähteisiin viitataan tutkijan sukunimellä ja tutkimuksen julkaisuvuodella. Tämä koskee sekä tieteellisiä julkaisuja että eri tieteenalojen tutkijoiden antamia suullisia tai kirjallisia lausuntoja. Käytetty lähdeaineisto käsittää laajan kokoelman uusimpia 2000-luvulla julkaistuja arkeologiaan, arkeometallurgiaan, metallurgiaan, kulttuurihistoriaan sekä eräisiin muihin lähitieteisiin liittyviä tieteellisiä tutkimuksia. Osittain esineiden valmistustekniikkaan, materiaaleihin ja löytöyhteyteen liittyvät tulkinnat perustuvat tekijöiden pitkään kokemukseen arkeologian harrastuksesta, sepänalalta ja muilta valmistustekniikoita sivuavilta aloilta. Sivustolla esitellään kohteita, jotka löytyivät vuosien 2010 2013 aikana. Kukin kohde löytyy ylävalikosta nimettynä lähimmän peruskartassa olevan kylännimen tai paikannimen mukaan. Nimet eivät välttämättä vastaa Kulttuuriperintörekisterissä, Muinaiskalupäiväkirjassa ym. tietokannoissa olevia nimiä tai muitakaan rekisteri- ja/tai löytötietoja. 3

Ahvenkoski Ahvenkosken muinaissatama löytyi syksyllä 2010, jolloin Haasianiemen pohjoisrannan suojaisen salmen hiekkakummun reunalta (k. 2,5m) löytyi metallinilmaisimella kaksi rautakaudelle/viikinkiajalle tyypillistä rautaista nuolenkärkeä, nauloja ja hevostarvikkeita (KM- 39511, 39597, 39598, 39604 ja 39605). Tielaitoksen suunnitelmakarttojen mukaan löytöpaikka osui rakennettavan Koskenkylä-Kotka E18/V-7 moottoritien meluvallin ja sen eteläpuolisen uuden metsätien väliin. Löytö ei ollut aivan sattumaa, sillä maastokäyntiä edelsi tarkka kartta-analyysi sekä pohdiskelu rautakautisille asuinpaikoille, tässä tapauksessa myös satamapaikalle tärkeistä olosuhteista. Museovirasto toteutti moottoritien maastokäytävän arkeologiden inventoinnin vuonna 2005 (merikoski2005.pdf). Löydön jälkeen aluetta haravoitiin tarkemmin kahden metallinilmaisimen avulla ja muutaman tunnin kuluessa kirjattiin satoja signaaleja noin 100 x 300 m laajuiselta alueelta. Pääasiassa signaalit osoittivat maassa olevan rautaesineitä tai lyijyä. Korkeusaseman 2 5 m perusteella oli hyvä syy epäillä rautakautista tai keskiaikaista kohdetta, sillä Kymenlaaksossa nykyinen maankokoaminen on noin 2 mm vuodessa (Saarnisto 2013; Miettinen, Eronen, Hyvärinen 1999). Museovirastoa tiedotettiin uusista havainnosta seuraavalla viikolla, mutta vasta viisi kuukautta myöhemmin toukokuun alussa 2011 Kymenlaakson maakuntamuseon tutkijaryhmä vieraili kohteessa arkeologin johdolla, Museoviraston toimeksiannosta. Ryhmä porasi muutamia maaperänäytettä kairalla, mutta tutkijoiden mukaan alueella ei ollut havaittavissa edes keskiaikaiseen toimintaan viittaavia merkkejä, eikä ryhmän mukaan kulttuurikerroksia ollut havaittavissa (Kaskinen, Naakka, Kykyri 2011). Kyseessä ei asiantuntijoiden mukaan ollut muinaismuistokohde, joten työryhmä jatkoi tutkimuksia omatoimisesti. Ryhmän poistuttua löydettiin useita nuoremmalle rautakaudelle ja/tai ristiretkiajalle tyypillisiä esineitä, kuten katkenneen pajapihdin tai hiililapion varsi, rautaisia veneniittejä, kotkattuja venenauloja, puukonteriä, talttoja, jäähokkeja, soikeita tulusrautoja, sekä yksi Petersen E- tai V-tyypin kapealehtisen työntökeihäänkärjen katkelma. Kiinnitysputken juuresta katkenneen kärjen alkuperäinen pituus lienee ollut noin 22 25 cm. Tyyppi muistuttaa mm. Luistarin kalmistosta löytynyttä (no 281) 255 mm pituista keihäänkärkeä 4

ja jossain määrin myös Raision Ihalan Siiri 1:n polttokalmistosta löytynyttä kärkeä (TYA 544:204). Kiinnitysholkin katkennut juuri ja terän harjamainen profiili oli tunnistettavissa voimakkaasta korroosiosta huolimatta (Uino 2011). Lyhyen työntökeihäänkärjen on arveltu levinneen itäiselle Suomenlahdelle ja Karjalaan noin 1000-luvulla mahdollisesti Virosta tai Skandinaviasta. Vastaavaa mallia on löydetty myös Upplannista. Virumaalla Viru-Nigulan lähellä sijaitsevan Iilan kylän rautakautisen haudan löytöaineistoon kuuluu samanlainen kärki. (Tauer 2010; Uino 1997, 2003 ja 2011; Mandel 1991; Lehtosalo-Hilander 1982; Kivikoski 1973 ja 1951; Kirpichnikov 1966; Aspélin 1992 [1877 1884]). Myöhemmin alueen muista osista löytyi lisää rautaisia nuolenkärkiä, kuten harvinaisempi litteäruotoinen malli, jossa on pienikokoinen kaksiväkäinen kolmiomainen lehti ja poikittain lehden suuntaan litistetty ruoto, sekä yksi symmetrisen rombimainen nuolenkärki. Jälkimmäinen kuuluu typologiseen ryhmään 3BIX, joita on löydetty n. 10 kpl vuoteen 1979 mennessä. Neljä näistä kuuluu rautakauden nuorimpaan ryhmään, mutta kuusi kärkeä on löydetty mm. Kurkijoelta, Janakkalasta, Liedosta, Pihtiputaalta ja Pudasjärveltä, joissa esiintyy myös ristiretkiajan ja keskiajan esineistöä (Hiekkanen 2011). Esinelöytöjen perusteella Museovirasto teki kohteessa koekaivauksen 7.7. 8.7.2011, jolloin kaivettiin esiin työryhmän löytämää kiveystä (Vanhatalo 2011). Kiveyksen ympäriltä noin 400m 2 alueelta löytyi kymmenittäin rauta-esineitä ja kaivausten loppuvaiheessa yllättäen rautakuonaa, jota ei aiemmin oltu metallinilmaisimin havaittu. Osa esineitä oli jo löytöhetkellä pahoin korroosion tuhoamia, jäljellä oli vain ruostetta ja magnetiittia. Työryhmä avusti kaivausryhmää etsien metalliesineitä kahden metallinilmaisimen avulla. Kiveys oli hiukan koholla ympäröivästä rinteestä ja toisessa laidassa oli hiukan koholla oleva asetelma, joka saattoi olla palkeiden aluskiveys tai osa uunin tulipesän perustusta? Kiveys saattoi liittyä myös sepänpajan lattiarakenteisiin tai pajan sortuneen kiviseinän rakenteisiin (McLaren 2011; Tevali 2010; Pleiner 2005; Póllu 2005; Creutz 2003; Peets 2003; Sherby & Wadsworth 2000), joskin kiveys oli huomattavasti epätasaisempi verrattuna esim. Hovinsaaren Tontimäen kiveykseen. Kivet oli ladottu moreenin päälle ja niiden välissä oli tiukkaan pakkautunutta hiilimaata, jonka seasta löytyi pii- ja kvartsi-iskoksia sekä yksi 5

lyijynpala, jonka päässä oli reikä. Museovirasto teetti Upsalan geo-arkeologian laboratoriossa kiveyksen välissä olleesta hiilimaasta radiohiiliajoituksen, joka osoittaa vuosia 1210 1285calAD (Ua-43922.jpg). Työryhmä teetti ajoituslaboratoriossa radiohiilitutkimuksen keihäänkärjen ympäriltä otetusta puuhiilestä, joka kuitenkin osoitti vain reilun sadan vuoden tulosta (HELA: 2715). Kiveys vaikutti rakennuksen tasomaisen lämmitysuunin, nk. kiuasuunin rauniolta, jollaisia käytettiin rautakauden savupirteissä ennen korkeammiksi ladottujen uunien ja hormirakenteiden yleistymistä keskiajalla. Uuni saattoi olla kalanpaistoon tai savustukseen käytetty konvektiouuni, saviuunin raunio, tai asumuksen tulisija? Etelämpänä Pirtnuorassa on mahdollisesti samantyyppisen uunin rauniot. Varsinaisia seinämärakenteita tai kiuasuunia muistuttavia korkeampia rakenteita ei Ahvenkosken Pajamäeltä havaittu. Kiveyksen ympärillä oli ehkä sijainnut rakennus, mutta kireän aikataulun ja syyssateiden vuoksi asiaa ei pystytty tarkemmin tutkimaan. Kiveyksen reunoistakaan ei ehditty tarkemmin arvioimaan mahdollisten seinärakenteiden sijaintia, mutta joitain arvioita oli mahdollista tehdä kivien asettelun perusteella. Kiveys muistutti jossain määrin Vantaan Gubbackan pajaalueelta kaivettua kiveystä (Heinonen 2012; Koivisto 2011; Tevali 2010). Koekaivauksen jälkeen Museoviraston katsoi, ettei aihetta jatkotutkimuksiin ollut, joten työryhmä jatkoi edelleen omatoimisia tutkimuksia, sillä kohde tulisi joka tapauksessa tuhoutumaan. Tällöin kiveyksen todettiin jatkuvan länteen, noin 2,5 m alarinteeseen. Keskeltä löytyi halkaisijaltaan noin 70 cm pyöreä kivireunainen liesi tai tuhkakuoppa. Yhden reunuskiven alle oli piilotettu kämmenen kokoinen kvartsikimpale nk. ukonkivi, jota tarvittiin iskettäessä tulta tulusraudalla. Ylärinteessä oleva kiveyksen reuna vaikutti olevan noin 15 cm korkeammalla kuin liesitaso. Alarinteessä ladottu kiveys oli ladottu osin vanhemman hiilimaakerroksen päälle, joten toimintaa Pajamäellä oli mahdollisesti jo aikaisemmin 1100-luvulla, johon myös osa esineistä viittaisi. Vieressä oli mahdollisesti toisenkin pienemmän kivillä reunustetun puolipyöreän lieden jäänteet, joka vaikutti hajonneen metsäkoneen painaman ajouran alle. Sateet haittasivat kaivaustoimia, eikä esimerkiksi seulaa voitu käyttää. Työryhmä löysi kuitenkin liesikuopan ja ylemmän kiveyksen välistä käsikopelolla muutamia tummakarstaisia saviastianpaloja sekä yhden punertavan palan. Kuopassa oli ehkä kypsennetty saviastioissa ruokaa? Ruuantähteisiin kuului yksi viereisestä kaivauskasasta 6

löytynyt litteä luunpala? Astianpalat olivat peräisin kahdesta tai useammasta koristelemattomasta ja mahdollisesti käsintehdystä astiasta. Sekoite vaikutti mikroskooppitarkastelun perusteella rautakautiselta keramiikalta, seassa oli mm. kvartsia, maasälpää ja pieniä samotin murusia. Alueelta löytyi lukuisia puukonteriä, joista yksi teroituksessa kauniisti kulunut käyttöpuukko. Rautakautisen keramiikan asiantuntijat vahvistivat kuvien perusteella keramiikan vaikuttavan rautakautiselta yleiskeramiikalta, jota on kuitenkin vähäisestä määrästä johtuen hankalaa määrittää tarkemmin, mutta jotka voitiin ympäriltä löytyneen esineistön perusteella alustavasti ajoittaa ristiretkiaikaan, parhaiten noin 1100- luvulle (Carpelan 2012, sekä Lavento, Pesonen, Asplund 2012). Sekoite on rautakaudelle tyypillisesti hienojakoista ja pinta nokikarstan mustaamaa. Yksi pala oli punertavaa sekoitetta. Vain muutama pala oli säilynyt kivien välissä ja ilmeisesti suurin osa oli jauhautunut nopeasti hiekan sekaan aktiivisella työalueella. Saviastioiden palat ovat polton jälkeen stabiilia materiaalia joten teoriassa mahdollista on sekin, että keraamikko olisi korjannut sirpaleet talteen, jauhaen palat samotiksi uudelleen kierrätettäväksi? Noin metrin päästä liedestä löytyi 10 cm pituinen suorakaiteen muotoinen tulusrauta ja hieman kauempaa pienempi soikea tulusrauta. Myöhemmin kaivauskasoista löytyi mm. pii- ja kvartsi-iskoksia. Mahdollinen rakennus oli ehkä ladottu suoraan soran ja nurkkakivien päälle, mutta jälkiä lahonneista puurakenteista ei maan pinnalla tai kaivetulta alueelta havaittu. Maan värieroja olisi ollut mustan hiilimaan seasta sateella mahdotonta nähdä. Kiveyksestä noin kolmen metrin päässä kaakkoon oli erikoinen hiekkavalli, joka toimi ehkä kipinäsuojan alustana, sillä sen toisella puolella sijaitsi myöhemmin löytynyt kivirakenteinen ahjo. Profiilissa ei näyttänyt olevan nokimaa- ym. raitoja tai läiskiä. Samantyyppisiä kipinäsuojarakenteiden alustoja on tavattu mm. viikinkiaikaisten paja-alueiden vierestä. Edustalla olevilta saarekkeilta löytyi kolme samanlaista vallia ja kaivantoa. Kiveyksen pohjoisreunassa metsäkoneen painaman uran kohdalla oli vaaleaa savea, joka liittyi todennäköisesti tulisijan/uunin/ ahjon savisilaukseen. Samoin kivien väliin rakennetun ahjon edustalla oli kaksi savella vuorattua kuoppaa, jotka vaikuttivat kuoppaahjoilta tai hitsaushiekkakuopilta. Myös muutama punaiseksi palanut ja osin kiveen sintraantunut savenpalanen löydettiin pajan työalueelta, joista osa lienee peräisin ahjon suuttimesta (tuyure). Ehkä ilmanpuhallus ahjoon oli vedetty kivien välistä sivusuunnasta, mahdollisesti saviputkilla, mutta aluetta ei ehditty tutkia tarkemmin. 7

Syksyllä 2012 alarinteen savesta löytyi yksi kolmen metrin pituinen hyväkuntoinen hirsi, joka oli kuljetettu pajamäelle ehkä 1930- luvun alussa läheisen vesivoimalan työmaalta, sillä hirteen lyödyt naulat vaikuttivat uudemmilta kuin Pajamäeltä löydetyt. Båtvikenistä ja Savukoskelta tulevan polun ja Pajamäen välisen liejuisen salmen yli johti ilmeisesti hirsistä rakennettu silta, jota pitkin saattoi hevosenkin taluttaa kalarantaan tai Pajamäelle kengitettäväksi. Myös Pajamäeltä löytyneet kuolainten osat, soljet, ja hevosenkengän katkelmat voivat viitata kengitystöihin. Vanhin kengistä lienee 1200-luvulta, tai vanhempi? Malliltaan ja mittasuhteiltaan lähes vastaava löytyi kesällä 2013 yläjuoksulta Iiivarinsaaresta. Onko kyseessä paikallinen malli? Kengät ovat pienikokoisia, jolla perusteella voi arvioida hevosten olleen varsin pienikokoisia tai varsoja, ehkä ruotsalaisen siirtokunnan mukanaan tuomia pienikokoisia poneja? Pajamäen ydintyöalue vaikutti koekuoppien, nokimaan, rautaniittien, naulojen ym. esineiden levinneisyyden perusteella noin 20 x 20 metrin laajuiselta, josta kiveystä ja ahjon ympäristöä ehdittiin osittain tutkia. Osa löytyneistä lukuisista nauloista oli ns. kotkattuja rautanauloja, osa taas limisaumaisen veneen rautaniittejä. Lähes kaikista nauloista ja niiteistä oli metallinen rauta muuttunut magnetiitiksi, wüstiitiksi tai pelkäksi rautaoksidiksi. Niittien mittasuhteista saattoi päätellä venelaudan paksuuden olleen jotakuinkin 15 18 mm luokkaa, joten kyse lienee n. 10m pituisista tai pienemmistä aluksista, mahdollisesti kalastukseen käytetyistä ruuhista ja rannikkosoutuun/purjehdukseen soveltuvista veneistä? Limisaumaisen veneen liitoskohtiin höylättiin jo rautakaudella kevennys, joten todellinen laudan paksuus lienee ollut hiukan suurempi. Lisäksi löytyi pidempiä niittejä, todennäköisesti laudoituksen ja kaaren liitoksista, sekä noin 15 cm pituisia kaarevia nauloja kölin, tievin tai pääkaarien liitosrakenteista, jotka löytyivät keskeltä satama-allasta lietteen ja puhtaan hiekan rajapinnasta, jonne vene oli uponnut ja lahonnut. Niittien perusteella ei kuitenkaan voida tehdä johtopäätöksiä venetyypistä tai rakennuspaikasta, sillä veneessä/aluksessa voisiin käyttää rakenteeltaan useita eri tyyppisiä niittejä. (Edberg 2010, 2011; Peets & Maldre 2010; Mäntylä-Asplund & Storå 2010). Ahvenkoskelta tavattiin ainakin kolmea erityyppistä niittiä. Mahdollisesti niitit olivat kauppatavaraa jo roomalaiselta rautakaudelta lähtien; ainakin niittaustekniikka tunnettiin jo antiikin kulttuureissa. Osa nauloista oli katkaistu, sillä maassa oli myös kymmenittäin naulankantoja. Noin 8 10 m pituiseen keskiaikaiseen limisaumaiseen veneeseen on arveltu kuluneen noin 30 40kg niittejä. Korjattavan aluksen 8

niittien ja naulojen päät oli katkaistava taltalla, jotta rikkoutunut tai lahonnut lauta voitin lyödä irti ja vaihtaa uuteen. Ehkä seppä myös kierrätti nauloja irrottamalla niitä hylätyistä tai korjauskelvottomista veneenraadoista, suoristaen ja sitoen naulat nippuun, jonka jälkeen hitsasi nipun ahjossa, takoen lopuksi naulat uudeksi aihioksi? Muualta sataman alueelta löytyi kuusi vastaavaa naulojen ym. rautaesineiden esiintymistihentymää, jossa oli pitempiaikaisen oleskelun jälkiä, likamaata ja hiilimaata (KM 39604). Ilmeisesti näissäkin kohteissa oli poltettu vanhoja veneenraatoja, koska osassa nauloista oli palopatinakerros. Kotkatut naulat voivat olla peräisin myös reestä, rakennuksen ovista, huonekaluista jne. Vain muutamia hyväkuntoisia nauloja otettiin Kansallismuseon kokoelmiin (KM39598:3). Samantyyppisiä rautaniittejä (KM39598:11) on tavattu useista Itämeren ja Pohjanmeren viikinkiajan ja ristiretkiajan asuin- ja veneenrakennuspaikoilta mm. Virosta, Latviasta, Venäjältä, Puolasta, Tanskasta Ruotsista, Norjasta, Islannista, Irlannista ja Skotlannista, mutta myös lukuisista muista kohteista mm. Karjalasta (Edberg 2011 ja 2013; Michelson 2008; Davide 2007; Lang 2007, Johansson 2006; Buchwald 2005; Richards 2004 ja Mäss 1996). Kymmenittäin nauloja ja niittejä tuhoutui kolmen vuoden aikana Museovirastossa, sillä löytöaineistoa alettiin luetteloimaan vasta syksyllä 2013 ja lisäksi esineitä säilytettiin kuivana. Jos metallinilmaisimen signaaleihin on uskomista, runsaasti nauloja ja muita rautaesineitä jäi työryhmän toimista huolimatta moottoritien ja meluvallin maamassojen alle (naulatvirasto2014.jpg). Nauloihin sitoutuu huomattava määrä erilaista metallurgista ja kulttuurista tietoa, jolla olisi edelleen ollut mitä suurin merkitys arvioitaessa Ahvenkosken sepän, veneenrakentajan ja kirvesmiehen käyttämiä työmenetelmiä. Työryhmän löydettyä saviastianpalat, Helsingin yliopisto ilmoitti Museovirastolle lisätutkimustarpeesta, jonka jälkeen Museoviraston koekaivausryhmä teki Pajamäellä pelastuskaivauksia 12.9 16.9.2011. Päätöksen yhdeksi perusteeksi Museovirasto kirjasi ulkopuolisen mielenkiinnon. Kaivausten myötä työalue osoittautui laajemmaksi kuin ensimmäisen koekaivauksen perusteella pystyttiin arvioimaan. Työalueen kokonaislaajuutta ei ehditty selvittämään ennen kohteen tuhoutumista. Kaivausten kuluessa aivan Pajamäen reunassa alkaneet metsänkaatotyöt lisäsivät dramatiikkaa, suuria puita kaadettiin vain 5 10 m päässä 9

kaivausalueella työskentelevistä arkeologeista. Pelastuskaivausten jälkeen syyskuun ja marraskuun välisenä aikana työryhmä laajensi edelleen tutkimusaluetta ja löysi Pajamäeltä lisää iskoksia, keramiikkaa (ks. alla), sekä runsaasti ahjon nk. kuonakakkuja. Samaan aikaan Museovirasto laati muistion, jonka mukaan kohdetta ei pystytä löytyneen esineistön perusteella ajoittamaan, eikä alueella ole sellaista kiinteää muinaisjäännöstä, jonka perusteella moottoritien rakentamissuunnitelmia pitäisi muuttaa (Ranta2011.pdf). Työryhmä oli ehtinyt tässä välissä esittämään eri osapuolille meluvallin korvaamista meluaidalla muutaman sadan metrin matkalla, joka olisi säästänyt sataman pohjoisosat tuholta. Ehdotukseen ei reagoitu mitenkään. Kysymykseen, mitä kaikkea pajassa taottiin on hiukan vaikeampaa vastata? Eräs tapa tutkia pajan, ahjon, tai raudansulatusuunin prosesseja on maasta löytyneen rautakuonan metallurginen tutkimus SEM-EDS -tutkimuksen avulla, joka tarkoittaa kuonan rakenteen tarkastelua pyyhkäisyelektronimikroskoopilla yhdistettynä röntgenanalysaattorilla tehtävään alkuainetutkimukseen (Blakelock 2012, 2013; Ikäheimo 2013; Oinonen 2012; Moilanen 2010; Peets 2003). Koskenkylän, Viirankosken, Ahvenkosken, Koirankallion ja Klåsarön rautakuonaa tutkittiin Helsingin ajoituslaboratoriossa ja Jyväskylän Ambiotica- laboratoriossa (Ajoituslaboratorio/Oinonen 2012 ja 2013). Tutkimuksissa havaittiin Viirankosken, Ahvenkosken ja Koskenkylän kuonan mangaanipitoisuuden olevan hiukan koholla, runsaimmin Koskenkylän näytteessä ja vähiten Ahvenkosken näytteessä. Mangaani liukenee kuonaan raudanvalmistuksen pelkistysprosessissa yli 1400C kuumuudessa, mutta sepän käyttämissä sekundaarisissa prosesseissa liukenemista ei merkittävissä määrin tapahdu. Erilaisten raudankäsittelyprosessien ja raudansulatusprosessin erottaminen toisistaan kuonan avulla ilman alkuainetutkimusta onkin hankalaa tai jopa mahdotonta, johtuen prosessien fraktaalista luonteesta. Tästä syystä myös tulkinnat jäävät väistämättä epävarmaksi (vrt. Grandin 2010; Truffaut 2008; Pleiner 2000, 2003). Ajoitustutkimukset osoittavat, että Pajamäen kiveyksen kohdalla sijainneet tulisijan käyttöaika osuu 1200-luvulle (Haasianiemi_2011.pdf), kun taas yhden kuonakakun sisältä löytyneen kaasukuplan seinämään kiinnittyneistä hiilenmuruista tehty AMS-hiukkaskiihdytinajoitus (Hela-3323.pdf) osoittaa kuonan syntyneen keskiajalla noin 1380 calad (Ajoituslaboratorio/Oinonen 10

2013). Paja saattoi siis olla käytössä jopa 150 200 vuoden ajan, mutta yhtä hyvin kyseessä voi olla kaksi erillistä periodia sataman historiassa: Kuonan mangaanipitoisuuden perusteella voidaan arkeometallurgien mukaan erotella, onko mainituissa kohteissa valmistettu rautamalmista rautaa tai terästä (Blacelock, Chralton, Martinón-Torres, Young 2013; Pleiner 2005; Buchwald 2005). Mangaania voi kuitenkin teoriassa liueta esimerkiksi valurautaan torniuunissa myös matalimmissa, jopa alle 1200C lämpötiloissa, mikäli Mn pitoisuus malmissa on riittävän korkea. Teräksen pelkistyskuonista on tavattu jopa yli 20% Mn pitoisuuksia. Mangaanin tärkein tehtävä rautasulassa onkin edistää hiilen liukenemista teräkseen (Miekkoja 1986; Autio 1970). Työryhmä teetti lisää arkeometallurgisia tutkimuksia Englannissa vuosina 2013 2014 Ahvenkosken kiviuunin ympäriltä löytyneen kuonan lisäksi useiden muiden kohteiden kuonista, jotka vaikuttivat valomikroskooppitarkastelun ym. ominaisuuksien perusteella raudanvalmistuskuonalta (Jäppinen & Nygård 2011 2013). Analysoitaviksi näytteiksi valittiin kuonaa, joka oli wüstiittipitoista, magneettista ja mikrorakenteeltaan suhteellisen homogeenista. Tutkimusmenetelmänä käytettiin SEM/EDS analyysiä. Jokainen näyte tutkittiin eri puolilta kolmesta eri kohdasta ja edelleen jokaisesta kohdasta valittiin kolme erillistä tutkimusaluetta. Tutkimuksissa havaittiin Ahvenkosken Pajamäen kuonan Mn pitoisuuden olevan alhaisemman kuin muissa kuonissa. Sillä perusteella ei kuitenkaan voida varmuudella sanoa, onko kuona raudanvalmistuskuonaa, sulatuksen jälkeen syntynyttä primaarista puhdistuskuonaa, tai esimerkiksi romuraudan kierrätyksessä syntynyttä sulatuskuonaa, sillä kuonan wüstiitti- ja sivuaineiden rakenne viittaa matalasta Mn pitoisuudesta huolimatta vahvasti juuri raudanvalmistuskuonaan (Blakelock2014.pdf). Ahjo oli rakenteeltaan ehkä vapaavetoinen nk. konvektio-uuni, jossa oli korkeahko kivestä ladottu/muurattu hormi ja erityinen savukanavisto, jollaisia on käytettiin viimeistään nuoremmalla rautakaudella Pohjois-Saksassa ja Puolassa (Pleiner 2006; Buchwald 2005). Kuumentuessaan hormin veto imee paloilmaa uuniin, eikä palkeita ehkä tarvittu? Mahdollista on myös varhainen sylinterimäinen hyttirakenne, jossa puhallusilma syötettiin uunin sivusta, kivien välissä kulkenutta saviputkea pitkin (vrt. Leppäaho 1949, Räisälän Hovinsaaren Tontimäen pajan kivirakenteet). Kireän aikataulun ja moottoritietyömaan käynnistyttyä, uunin takana ja sivussa olevia rakenteita ei ehditty tutkimaan laajemmin. Tutkijat ovat ehdottaneet myös tuulitoimista ahjoa/uunia, tai tuulen ja palkeiden yhdistelmällä toimivaa uunia (Vanhatalo 2011; Lavento 2007), 11

joka on relevantti ajatus, sillä Kymenlaaksossa menetelmää on tutkittu hyvin tuloksin myös käytännössä. Eräässä raudanvalmistuskokeessa (Seppo Kallio, Hamina 2008) n. 1,5 m korkuinen tuulitoiminen uuni tuotti 700g rautaa tuulen keskinopeuden ollessa 17m/s (Kallio 2008.jpg). Pajamäki sijaitsee kuitenkin satama-altaan pohjoisrannalla tuulensuojaisessa paikassa, joka lienee alun perin ollut yksi tärkeimmistä valintakriteereistä satamaa ajatellen. Vaikka puustoakaan ei tuohon aikaan olisi ollut, suojasivat edessä olevat saaret joka tapauksessa Pajamäkeä tuulelta. Lisäksi on huomattava, että palkeet olivat yleisesti seppien käytössä jo varhaisella rautakaudella ja ahjon suuaukko osoitti länteen. Toisaalta, lähtökohtaisesti olisi vaikea kuvitella sepän pysyvän toimettomana tyynellä ilmalla. Satamasta löytyi myös yksi valurautaharkon kappale, joka on valettu hiekkamuottiin. Merkkejä hiekkamuottirakenteista tai juoksukanavista ei kuitenkaan Pajamäeltä löydetty, joten todennäköisesti valurauta tuotiin Ruotsista, jossa raudantuotannon rautahyteissä on arvioitu alkaneen jo viikinkiajan 1100-luvulla. Esimerkiksi Etelä- ja Keski- Ruotsista on löydetty jopa roomalaiselle rautakaudelle ajoittuvia sulatusuuneja, joissa on voinut syntyä joko valurautaa tai suoraan hiiliterästä (Grandin & Hjärtner-Holdar 2008). Valuraudan mellotus ja hitsaaminen kierrätysrautaan pitäisi kuitenkin näkyä kuonan kohonneena fosforipitoisuutena, jota analysoiduista näytteistä ei havaittu (Blakelock 2014)? Kuonakakkuja löydettiin pelastuskaivauksissa useita kymmeniä. Vain osa ahjon ympäristöstä ehdittiin tutkia ja esimerkiksi ahjon pohjoispuoleisen suukiven ympärillä saattoi tuhoutua saman tyyppinen kuonakokoelma. Ahjon kuonakakkuja oli aseteltu eteläisen kiven juureen vieri viereen noin 2m pituiseksi nauhaksi. Osa kakuista oli tummanruskeaksi värjäytyneitä, kun taas suurin osa Museoviraston kaivauksissa ahjon edustalta löytyneistä kakuista oli tumman harmaita. Sepän käyttämät menetelmät ovat usein arkeologeille ja tutkijoille epäselviä ja erilaiset prosessit sotketaan helposti toisiinsa. Tutkijat ovat mm. spekuloineet kysymyksellä: tiesivätkö sepät tekevänsä terästä, vai syntyikö sitä vahingossa? Sepän näkökulmasta tähän voi todeta, että muinaiset sepät huomasivat varmuudella raudan ja teräksen eron viimeistään takoessaan sillä mitä korkeammaksi hiilipitoisuus kasvaa, sitä työläämmäksi takominen käy. Teräkset eroteltiin raudasta kipinöinnin ja aistihavaintojen perusteella? Myös teräksen hiiletys kuului sepän rutiineihin viimeistään nuoremmalta roomalaiselta rautakaudelta 12

lähtien aina 1900-luvulle, jolloin teolliset seosteräkset korvasivat nk. pajaraudan (Almén & Svensson 2007; Pleiner 2005, 2000; Buchwald 2005; Perttula 2004; Verhoeven, Pendray and Dauksch 1998). Periaatteessa ei ole mitään syytä aliarvioida rautakauden metallurgista tietämystä, sillä taito oli kehittynyt jo ajanlaskun alkuun mennessä mm. antiikin kulttuureissa niin korkealle tasolle, että nykyajan metallurgit ovat oppineet ymmärtämään eräitä ratkaisuja vasta 2000-luvulla (mm. Toganidis 2007; Mallouchou-Tufano 2006; Loannidou 2006; Buchwald 2005; Pleiner 2005, 2006; Tizzoni 2003; Williams & Maxwell-Hyslop 1976). Kuonakakkujen on usein arveltu liuenneen raudasta, mutta todellisuudessa kuona muodostuu ahjohitsauksessa raudan hapelta suojaamiseen käytetystä sulavasta hiekasta ja vain pieni osa on raudasta irronneita epäpuhtauksia ja palamisen muodostamia oksideja, jotka liukenevat kovassa kuumuudessa sulaan. Toinen sitkeä uskomus liittyy rautamalmeihin joita, toisin kuin on väitetty, esiintyy myös Uudenmaan ja Kymenlaakson rannikolla, erityisesti jokilaaksoissa ja -suistoissa sekä suoalueilla. Malmia muodostuu yhä lähteiden ympärille, järvien ja jokien pohjiin sekä mereen, mikäli riittävän lähellä happirikkaita pintakerroksia virtaa makeaa vettä. Tästä syystä arkeologisissa tutkimuksissa esiintyvään ajatukseen pitkistä matkoista raudanvalmistuksen eräalueille voi suhtautua varauksella. Esimerkiksi Ahvenkoskella esiintyy suolimoniittia, hematiittimultaa (vrt. punamulta) ja jopa merimalmia siinä määrin, että malmivarannoista voitaisiin pelkistää tuhansia kiloja rautaa. Lähin rautamultakenttä sijaitsee vain noin kilometrin päässä muinaissatamasta ja samoin merenpohjamalmia esiintyy noin kilometrin päässä satamasta. On siis täysin mahdollista, että keskiajalla malmia olisi kaivettu myös satamaan purkautuneen lähteen ympäriltä, tai sataman edustalle kehittyneestä merimalmikentästä, sillä merenpohjassa ei vielä tuolloin ollut hapettumista hidastavia liejukerroksia. Satamasta vain noin 1,5 km päässä kaakossa sijaitsevan Roonesin kylän edustalla merimalmia syntyykin yhä tänään. Kuonatutkimusten perusteella mikään ei viittaa valuraudasta mellotetun takorautaa ja työkaluihin tarvittavaa hiiliterästä, koska prosessin pitäisi näkyä kuonan kohonneina fosforipitoisuuksina. Mielenkiintoista on jatkossa selvittää, valmistettiinko rautaa paikallisesta malmista, vai tuotettiinko Kymijokisuiston kaltaiselle syrjäseudulle valmiiksi pasutettuja sintreitä kenties Puolan ja Saksan pohjoisosien raudanvalmistusalueilta, tai Ruotsista? Voiko rautakautista tai keskiaikaista Suomenlahden rannikkoa 13

ylipäätään pitää syrjäseutuna? Ahvenkosken pajan aktiivisemman käyttöajan osalta kyse lienee keskiajasta 1200 1400-luvuilla, jonka ajanjakson loppuvaiheessa raaka-ainetta tuotettiin todennäköisesti Ruotsin suunnalta? Sataman itäosissa sijaitseva viikinkiaikainen polttohauta löytyi sattumalta haravoitaessa satama-alueen itäisiä kumpuja metallinilmaisimella (KM 39511: 1 5). Tarkoitus oli selvittää, kuinka pitkälle kaakkoon satama-alue ulottuisi, kun erään kivisen kumpareen laella siirtolohkareen viivasuora seinämä ja alaosan erikoiset lohkeamat houkuttelivat tarkistamaan ympäristöä tarkemmin (vrt. Taavitsainen 1991). Kivenjärkäleen juurelta suoran seinämän alta löytyi metallinilmaisimella rautainen kirveenterä (KM39511:2) ja veitsi vierekkäin (KM39511:3). Esineet herättivät ensiksi ajatuksen vahtipaikasta (ks. kuvat alla), jonne esineet olisivat jostain syystä unohtuneet? Maaperä oli noen ja hiilen värjäämää karkeaa hiekkaa ja esineet olivat 15 cm syvyydessä vaakatasossa alempana olevan piirroksen mukaisesti. Kiveltä on hyvä näkyvyys syvälle sisämaahan ulottuvalle Ahvenkoskenlahdelle ja sieltä saattoi tarkkailla Suursalmen suunnalta horisonttiin ilmestyviä purjeita. Kirveenterä ja veitsi ovat myös lähitaisteluun käytettyjä aseita, joten asia jäi vaivaamaan talveksi. Olisiko sittenkin kyseessä viikinkiaikainen, tai ristiretkiaikainen hautaus, jollaisten on tulkittu viittaavan ainakin tilapäisiin pysähdyksiin ja jotka ovat suhteellisen yleisiä muinaissatamissa (Mägi 2004, 2011 ja 2013)? Vai olimmeko löytäneet ruotsalaissiirtolaisten perustaman rantakylän laajemman kenttäkalmiston (vrt. Haggren 2011; Salminen 2011; Lavento 2005; Miettinen 1998; Huurre 1992; Lehtosalo-Hilander 1985 ja 1988)? Samantapaista kirvestyyppiä on tavattu Itämeren alueelta mm. Ylöjärveltä (KM 19901:210) ja Käkisalmen linnasta (Saksa 1998), kaksi kappaletta Liettuasta, Gotlannista ja Sigtunasta, kuten myös yhdet kappaleet Stenbylundista ja Itä-Göötanmaalta Ruotsista. Niin ikään Thames- joen pohjasta läheltä Lontoota löytyi 1920-luvulla kahdeksan kirveenterää, joista yhdessä on samantyyppiset varrenpuoleiset korvakkeet. Silmän poikkileikkaus on kolmiomainen. Kirveen mitat ovat: pituus 160 mm, hamaran pituus 46 mm, leveys 29 mm, teränsuun leveys 120 mm ja paino 435,5 g (piirros.jpg). Suurimmaksi osaksi kirveitä on löydetty miesten haudoista. 14

Thamesin kirveiden on arveltu liittyvän viikinkipäällikkö Òláfr Haraldssonin hyökkäykseen Lontoon sillalle vuonna 1014 ja sillä perusteella esineet on ajoitettu vuosille 987 1032. Osin palopatinan mustaama kirves on sotakirveen ja tapparan välimuoto, jollainen oli käytössä viikinkiajalta ristiretkiajalle. Viimeistään 1200-luvulla varrenpuoleisen korvakkeen tilalla alkoi esiintyä varren suuntaan noin 3 5 cm jatkuvaa kauluksellista mallia, joka jakoi silmään kohdistuvan iskuenergian tasaisemmin varteen. Sepät saattoivat kuitenkin jatkaa kauniiksi ja toimiviksi todettujen esineiden valmistamista sukupolvien ajan, jolloin taito siirtyi isältä pojalle ja juuri siksi pelkän kirveenterän ajoittaminen on vaikeaa. Niinpä arkeologien arviot Ahvenkosken kirveen ajoituksesta hajosivat 800-luvulta aina 1400-luvulle. Muissa Itämerenmaissa ja Skandinaviassa suurin osa vastaavan tyyppisten kirveiden ajoituksista osuu lähdeaineiston perusteella viikinkiaikaan noin 900 1100-luvuille. Kirves soveltuu sekä puunveistoon että taisteluaseeksi; tarttumalla kirvestä kavennetusta kaulasta, voi terävällä ja hyvästä teräksestä taotulla kirveellä veistää myös erityistä tarkkuutta vaativia veneen puuliitoksia. Varsi kuitenkin asettaa omat rajoituksensa veistämiselle. Kirves kuului porien, höylien, sahojen, talttojen ja puukkojen lisäksi veneen- ja talonrakentajan välttämättömiin perustyökaluihin, joita ilman ei tullut toimeen, eikä ammattia voinut harjoittaa. Tähän tapaan on ajateltu mm. Raision Mullin kaivauksissa löytyneestä skandinaavisesta partakirveestä (TYA 642: 2905), joka on ajoitettu vuosille 980 1100 ja joka on terän leveyden perusteella määritetty työkirveeksi. Ahvenkosken kirveenterä on sen sijaan hiukan liian kalteva alaspäin ja varren suhteen taaksepäin, jotta iskuteho riittäisi kovaan käyttöön ilman riskiä terän särkymisestä tai varren katkeamisesta. Toisaalta varren kaltevuus osoittaa aseen soveltuneen erinomaisesti myös heittokirveeksi. Pelkästään kallon halkaisuun tarkoitetuissa viikinkien sotakirveissä teränsuu oli vieläkin leveämpi ja joissain tanskalaisiksi oletetuissa malleissa teränsuun yläpuolella on lisäksi reikä, johon varjagisoturi kiinnitti paksusta nahasta ommellun teränsuojuksen. Kirveestä on tekeillä tarkka ennallistus saviuunissa valmistetusta raudasta ja teräksestä. Hauta-antimiksi vainajan mukaan laitetut aseet, kuten kirveet, veitset tai miekat viittaavat lähes poikkeuksetta vainajan erityisasemaan yhteisössä (mm. Wessman 2010; Kriiska & Tvauri 2007; Raninen 2005; Mäntylä 2005; Peets 2003; Creutz 2003; 15

Pedersen 2002; Uino 1997 ja 2003; Hœjbjerg 1991; Selirand 1989; Trotzg 1985; Lehtosalo-Hilander 1982; Eldjárn 1956). Eniten sotakirveitä käyttivät epäilemättä sotilaat. Kirves ja puukko olivat arkipäiväisiä työvälineitä, mutta samalla lähitaistelu-aseita, joilla saattoi puolustaa itseään. Ehkä kirveen omisti paikallinen taitoniekka kirvesmies, tai veneenrakentaja? Ehkä vainaja oli aikansa kruununoikeuksista nauttiva satamakapteeni, seppä, tai peräti lohiylimys, joka johti paikallisten talonpoikien lohenkalastusta ja verokalan vientitoimia? Vai oliko hän kenties viikinkien idäntiellä menehtynyt matkaaja, joka sai viimeisen sijansa Ahvenkoskella? Entäpä oliko vainaja nainen vai mies? Olisiko naispuolinen vainaja saanut mukaansa rengassolkien sijaan kupura- tms. tyyppisiä solkia, joita on tavattu etupäässä naisten haudoista (vrt. Lehtosalo-Hilander 1982, 2000 ja Edgren 2000)? Röntgenkuva voi paljastaa kirveestä mahdollista metallista rautaa sekä koristeluja ja omistajan asemaa osoittavia symboleita. Ennen kaikkea röntgen antaisi vastauksen metallurgisesti kiinnostavaan kysymykseen, onko teränsuuhun ahjohitsattu erillinen hiiliteräslamelli? Elokuussa 2012 kirveen löytöpaikalle tehtiin koekuoppa, josta n. 30 cm syvyydeltä löytyi kovassa kuumuudessa rapautuneita teräviä kivensirpaleita ja palaneita luunsiruja, hiilenmuruja, tummaa nokimaata, poikkeuksellisen ohut (2 x 25 x 65mm/8 g) soikea tulusrauta (KM39511:4), pieni sulanut pronssiesineen katkelma (KM?), pronssilenkki (KM?), neulalenkin katkelma, sekä puoliksi sulanut viikinkiajalle ajoittuva hevosenkenkäsolki (KM39511:1), joka on Museoviraston asiantuntijan mukaan nk. valmunuppusolki (Ruonavaara 2012). Soljen nupun malli on kuitenkin poikkileikkaukseltaan tavanomaista valmunuppua huomattavasti litteämpi, joten kyseessä lienee jokin litistetty variaatio. Solki on osittain sulanut rovion kuumuudessa, jolloin rengas on jännitysten lauettua auennut epäsymmetrisesti. Vastaavia solkia on tavattu mm. Luistarin kalmistosta (Lehtosalo-Hilander 2000) sekä mm. Hablingbosta ja Halla Broasta, Saarenmaalta (Mägi 2002, 2004) ja Gotlannista (Föremål 477611, SHM 7582:25a), jotka on kaikki ajoitettu viikinkiaikaan 800 1100. Tukholman Kansallismuseon tutkijat ajoittivat Ahvenkosken esineet viikinkiaikaan 900 1100 (Hedenstierna Jonson & Andersson 2012). Luuta löytyi koekuopan pohjalta alle alle 50g. Helsingin yliopistossa tehdyn osteologisen tutkimuksen mukaan luut kuuluivat aikuiselle ihmiselle, mutta sukupuolta luista ei voitu tunnistaa. Anatomisesti oli tunnistettavissa vain kaksi kappaletta, toinen 16

lannenikamasta (Vertebra lumbalis) ja toinen kylkiluusta (Costa) (Salo 2012). Miksi luuta oli niin vähän? Joistain Itämeren alueen polttohaudoista on luuainesta löytynyt vieläkin vähemmän, joistain vain 3 5g (Mägi 2013). Saiko vainaja surmansa jossain muualla? Poltettiinko roviossa vain tiettyjä ruumiinosia, kuten arkeologit ovat perinteisesti ajattelleet (Rebay-Salisbury 2010)? Vai keräsivätkö vainajan sukulaiset luut hautajaisten jälkeen viemisiksi suvun kotiseudulle, esimerkiksi Hämeeseen, Viroon tai Gotlantiin? Mitä ruumiinosia olisi siinä tapauksessa kuljetettu paikasta toiseen, kun luuaineistosta kuitenkin tunnistettiin osia keskivartalon ja lantion alueen luista? Ehkä osa tuhkasta heitettiin mereen, kuten Ynglinga- saagassa mainitaan tehdyn. Arkeologin mukaan noin 5 m korkeuteen merenpinnasta nouseva kumpu täyttää tiettyjä kalmiston ja hautapaikan valintaan vaikuttavia maisema-esteettisiä ehtoja (Miettinen 2012). Noin 1100 vuotta sitten kumpu oli kuitenkin yli 2 metriä matalammalla. Vaikutti siltä, että hauta on ympäröity suorakaiteen muotoisella n. 2 x 3 m kivireunuksella, mutta paikka voi olla myös luonnon muovaama. Onko tarhaan kenties haudattu useampia vainajia? Ehkä rovio poltettiin rannassa, josta löytyi mm. veneniittejä ja vain osa palaneista luista sijoitettiin tarhaan jälkeenpäin niiden jäähdyttyä? Veneen niittejä tai nauloja ei kuitenkaan löytynyt, joten polttoaineena tuskin käytettiin vanhojen veneiden kappaleita? Toisaalta juuri nokimaa ja hiilenmurut on tulkittu yleensä merkiksi rovion polttamisesta paikanpäällä (Rohiola 2013). Mikäli rovio kasattiin pihkaisista kelopuista, voi palaminen ladontatavasta ja tuuliolosuhteista riippuen tuottaa jopa 1200 C lämpötilan. Pronssiesineiden sulaminen viittaisi lämpötilan nousseen ainakin yli 800C, riippuen seosaineiden, kuten kuparin, tinan ja/tai sinkin pitoisuuksista ja seosaineiden suhteista. Mikäli vainaja poltettiin siirtolohkareen vieressä, johon sekä kiven lämpörapautumat, haudassa olevat palaneet teräväsärmäiset kivenkappaleet että hiilenmurut viittaisivat ja mikäli polttoaineena olisi käytetty mainittua keloa, olisi suurin osa luista palanut tuhkaksi, joka on vuosisatojen kuluessa voinut liueta maaperään. Koska paikalta on hyvä näkyväisyys ja sataman historia ilmeisen pitkä, on haudan päällä saatettu polttaa nuotioita myöhemminkin. Palolämpötilaan vaikuttaa oleellisesti myös vainajan kehossa olleen rasvan määrä ja palaminen (Lahti 2003). Tutkijat Goldhahn ja 17

Oestigaard ovat puolestaan esittäneet, että sepät saattoivat käyttää polttorovioissa syntynyttä luutuhkaa teräksen hiilettämiseen raudasta (Rebay-Salisbury 2011; Goldhahn & Oestigaard 2008; Oestigaard 2001)? On jopa esitetty ajatus, jonka mukaan sepät olisivat polttaneet ruumiin osia sellaisenaan raudanvalmistusuunissa hiilen diffuusiota edistääkseen? Esineiden sijainnin ja lohkareen palorapaumien perusteella voidaan joka tapauksessa ajatella, että rovio poltettiin löytöpaikalla ja vainaja asetettiin siirtolohkareen suoran ja koillisesta lounaaseen osoittavan seinämän suuntaisesti (vrt. Peets 2012: linnunradan suuntaisesti) ja mahdollisesti jalat kohti merta, sillä kirves ja puukko olivat keskellä kiven suoraa seinämää ja solki kiven koillisessa kulmassa. Voiko sen sijaan luunsirujen sijainnista päätellä juuri mitään, koska loppuvaiheessa polttorovio sortuu? Ehkä luunpalaset ja luutuhka lakaistiin rovion jäähdyttyä ja osa kerättiin mahdollisesti talteen (Uino 2003, 1997)? Keramiikkaa, lasihelmiä, hopearahoja tms. ei koekuopasta löytynyt, eikä oikeastaan muuta voida todeta ilman arkeologisia kaivaustutkimuksia, jotka voivat täsmentää ajoitusta ja tuoda lisätietoja haudan kivirakenteista, mahdollista hautausrituaaleista (vrt. Wickholm & Raninen 2006), uskomuksista, vainajan sosiaalisesta asemasta ja kunnioittamisesta, sataman merkityksestä suhteessa idäntien kauppareitteihin jne. Koekuopan pohjalta saadusta palaneesta luusta tehtiin joulukuussa 2013 tutkimus Ajoituslaboratoriossa AMS -menetelmällä (TUTKIMUSRAPORTTI 2013-12-2.pdf), joka viittaa hautauksen ajoittuvan viikinkiaikaan noin 775 980- lukujen väliin (Ajoituslaboratorio/Oinonen 2013). Ajoitustulos tukee täten työryhmän esittämää ensiarviota viikinkiaikaisesta polttohautauksesta ja muinaisjäännöksestä. Koekuopan luiden yhteydestä kerättiin myös muutama hiilenmuru, joista tilattu varmistava AMS -tutkimus (Poz-58775) osoitti puolestaan 1700-lukua (Goslar 2013). Oliko näyte metsäpalon/juuripalon tuottamaa hiiltä, vai onko maa sekoittunut 1700-luvulla esimerkiksi kalastajien tai sotilaiden polttaman nuotion jälkeen? Työryhmä on myöhemmin pohtinut hautauksen luonnetta sekä kysymystä hautarauhasta, vainajan jäännösten kunnioittamisesta että hautaan kajoamisen merkitystä ja tarkoitusta. Näitä näkökulmia on pohdittu tarkemmin mm. Museoviraston julkaisemassa hautakaivausoppaassa (mm. Ranta; Lavento; Salo; Oinonen 2011). Kuka vainaja oli ja mistä hän tuli? Oliko kyseessä yhden ihmisen hauta vai sukuhauta? Osallistuiko hautajaisiin sukulaisia ja läheisiä? Käytiinkö vainajaa muistelemassa myöhemmin 18

paikanpäällä? Kuinka vainajaa muistettiin seuraavien sukupolvien aikana? Saiko vainaja muistokaiverruksen riimukiviin, kuten yleensä arvostetut soturit ja päälliköt saivat? Onko vainajalla yhä tänään elossa olevia sukulaisia? Kesän ja syksyn 2012 aikana tehdyissä lisätarkistuksissa löydettiin sataman itäosista moottoritien meluvallin ja metsätien välistä laajan mustan hiilimaa-alueen seasta lisää nauloja, atuloiden puolikas ja läpivientinaskali (virkkuukoukku?). Oliko kyseessä toinen hauta, vai palaneen rakennuksen jäännökset? Museovirasto totesi 2013 tarkastuskäynnin perusteella, ettei alueella ole topografian näkökulmasta tai kairausten perusteella havaittavissa laajempaa kalmistoa (Maaranen 2013). Koska polttohaudasta tai kalmistosta ei ole juurikaan maanpäällisiä merkkejä, on kalmistoa kuitenkin erittäin vaikeaa, jos kohta mahdotonta määrittää ilman tarkempia arkeologisia kaivaustutkimuksia ja arvio jää tässä suhteessa epämääräiseksi (vrt. mm. Rohiola 2013; Miettinen 2012; Wesmann 2010; Salo 2004; Wickholm & Raninen 2003 ja 2006). Onko samaan hautaan haudattu useampia vainajia pitemmän ajan kuluessa? Myös mäen toisella laidalla syvälle kivenkoloon tarkkaan kätketty parila herättää kysymyksiä, vaikkakin lienee ehkä 1700-luvulta? Parila on kuitenkin ahjohitsattu ja venytetty takomalla useista noin 10 cm pituisista aihioista vinoliitoksin. Hyödynsikö seppä hukkapaljoja, vai onko esine sittenkin vanhempaa perua keskiajalta? Parilaa käytettiin yleisesti tuulastuksessa vielä 1800-luvun lopulla. Polttohaudasta n. 40 luoteeseen seuraavan mäennyppylän laelta löytyi todennäköisesti viikinkiaikainen lyyran mallinen kolmipiikkinen atrain (KM39598:12). Saman tyyppinen, mutta kevyempi ja kolmen piikin sijaan yksipiikkinen atrain kuuluu Saarenmaan Salmen merovingiaikaisen laivahautauksen löytöaineistoon. Myös Salmen atraimessa on ulospäin taipuvat terävät kärjet. Rautainen atrain tunnettiin jo antiikin kulttuureissa. Arkeologit ovat kuitenkin määrittäneet Salmen atraimen nuolenkärjeksi, jolla voi ampua lintuja tai kaloja. vaihtoehdoksi on myös esitetty nuolta/keihästä, jolla voi ampua/heittää palavan tervastupon vihollisaluksen purjeisiin (Peets 2012). Noin 50 m päästä polttohaudasta luoteeseen sataman itäisen poukaman perukasta löytyi ruoto mukaan lukien 303 mm pituinen viikinkiaikainen suoraselkäinen ja paksuhamarainen väkipuukko, eli taisteluveitsi, joka on katkaistu kolmeen osaan. Veitsen vieressä oli pieni rullapäinen hevosenkenkäsolki (KM39597:1 3) ja rautainen vyönsolki. Löytöpaikalla sijaitsee lähde, josta pulppuaa edelleen vettä. Yksinaulaisen hokin perusteella lähteellä on juotettu myös hevosia. Veitsen kärjestä osa on syöpynyt ja 19

lohkeillut, joten kokonaispituus lienee ollut muotoilun perusteella jonkin verran pitempi, ehkä noin 33cm. Selkä on suora ja terän paksuus on hamarassa noin 8 mm, sekä poikkileikkauksen profiili jyrkähkö V, joten terä soveltuisi kohtalaisen huonosti vuolupuukoksi. Sen sijaan terän pituus riittää mainiosti vastustajan sisäelimien lävistämiseen, joka lienee ollut aseen päätarkoitus (Tvauri 2012; Kontny 2010; Hedenstierna-Jonson 2006; Rundqvist 2003: Nørgård Jørgensen 1999). Ruodon pää on niitattu ehkä luisen kahvan päähän mutkalle. Veitsen kärki oli pahoin syöpynyt, mutta paljain silminkin saattoi erottaa ahjohitsatut lamellit. Myöhemmin terän poikkipinnasta tehty mikroskooppitarkastelu paljastikin veitsen damaskoiduksi. Veitsi on ahjohitsattu kerroksittain hiiliteräksestä ja vähähiilisestä takoraudasta siten, että yksi karkeneva hiiliteräslamelli on pyritty saamaan keskelle teränsuuta. Veitsi on viikinkiaikainen tai merovingiaikainen ja muistuttaa malliltaan eniten skandinaavista väkipuukkoa. Löytöpaikka sijaitsi 2,5 m korkeudella ja 25 cm syvyydessä savessa, joka oli 700 800-luvuilla lähellä muinaista rantaviivaa (vrt. esim. Lehtosalo-Hilander 2000 ja Kansallismuseo KM 30871:151). Veitsen vierestä löytyi huonokuntoinen pieni rullapäinen hevosenkenkäsolki, jonka halkaisija on 36 mm ja renkaan poikkileikkaus pyöreä. Vastaavia solkia on ajoitettu Itämerenmaissa merovingiajan lopulta nuoremman rautakauden loppuun 700 1200-luvuille. Solki on valmistettu pronssiseoksesta, jonka kuparipitoisuus on punertavan värin perusteella suhteellisen korkea, vastaten ehkä tämän päivän tompakkia. Ruotsissa vastaavat soljet on ajoitettu tyypillisesti viikinkiajalle 800 1150, mutta muutamassa tapauksessa myös merovingiajalle. Virossa vastaavasti 800 1100-luvuille (mm. Pauts 1995) ja Venäjän Novgorodissa 900 1100- luvuille ja harvinaisena 1200-luvun puoliväliin asti (Uino 1997). Korroosio on syövyttänyt Ahvenkosken soljen rullat lähes olemattomiin. Karjalan Sakkolan polttohaudan aineistoon kuuluu saman tyyppinen rullapäinen solki, joka on ajoitettu noin 800-luvulle (Uino 1997). Englannista ja Tanskasta on löydetty vastaavia solkia, jotka on ajoitettu huomattavasti vanhemmaksi roomalaisen rautakauden loppupuolelle noin vuosille 200 400. Uhrattiinko esineet sataman lähteelle, jonka vedellä uudisasukkaat ja ohikulkijat arvelivat olevan parantavia vaikutuksia? Vai putosivatko esineet rantaveteen idäntien viikingiltä, joka poikkesi Ahvenkoskelle täydentämään veneensä vesiastiat ja hankki ehkä paikallisilta talonpojilta turkiksia ja kalastajilta lohta kotiin viemisiksi? Paikkaa ei 20

ehditty tutkia tarkemmin ja soljen neula sekä muut esineet, joista saatiin ilmaisimella heikkoja 0,1 0,4 arvoisia signaaleja, hautautuivat meluvallin kivimassojen alle. Vaikuttaa siltä, että lähdettä eivät edes tienrakentajat kyenneet tukkimaan. Kohteessa oli paksulti mustaa hiilimaata, joten on hyvin mahdollista, että löytöpaikalla sijaitsi jo viikinkiajalla rakennus ja ylempänä mäenpäällä polttokalmisto. Polttohaudan ja mahdollisen laajemman kalmiston, sekä löytyneiden esineiden sekä makeanveden lähteen perusteella voi olettaa, että sataman itäosat tunnettiin jo viikinkiaikana. Todennäköisesti myös muut alueet tunnettiin, sillä satama sijainti ja olosuhteet olivat kaikin puolin ideaaliset. Sataman rantaviiva oli viikinkiajan alkaessa noin 2,5 metriä ja ristiretkiajalla noin 2,0 metriä nykyistä korkeammalla, joten isommatkin matalalla uivat alukset uivat sataman salmeen ja Pajamäen rantaan. Veneniittien mittasuhteiden perusteella satamassa on voitu korjata noin 10m pituisia aluksia. Vanhat veneenraadot poltettiin nuotioissa ja siksi osassa venenauloista oli palopatinakerros. Keskiajalle tultaessa Pajamäkeä vastapäätä sijaitsevaan saareen johti maan kokoamisen myötä kannas ja suurimmat alukset uivat enää saaren itä- ja länsireunoille. Ilmeisesti Pajamäkeä vastapäisen saaren läntisellä sivustan uoma toimi lastauspaikkana, jonne johti saaresta laiturirakennelma? Pajamäelle johtavaa väylää jouduttiin ruoppaamaan jo ehkä 1200-luvulla syvemmäksi ja aivan Pajamäen rantaan ulottuva uoma ja veneiden kääntöpaikka on vieläkin tunnistettavissa. Kevään ja kesän 2013 kuluessa työryhmä teki meluvallin ja metsätien alueella jälkitarkistuksia saveen n. 1,6 m pituisilla teräspiikeillä ja löysi tuhoutuneen Pajamäen edustalta saven ja valkoisen pohjahiekan kerroksista mahdollisen limisaumaisen aluksen kylkilaudoituksen kappaleita, joissa oli rautaisten niittien tai naulojen jäämiä (ks. punaiset nuolet). Joensuun yliopiston tekemän vuosirengasajoituksen mukaan puunkappaleet ovat xxxxx:a ja puun kaatovuosi on xxxx? (Zetterberg 20xx). Yläkuvassa mahdollisesti maston kiinnitykseen käytetty rautahaka, joka löytyi nykyisen metsätien kohdalta Pajamäeltä itään johtaneen polun varrelta rinteestä. Vastaavia hakoja on löydetty satamista mm. Saarenmaalta ja Mälarista. Satamasta johti polkuja kolmeen suuntaan, Länteen Båtvikenin kautta Merikoskelle, pohjoiseen Savukoskelle (aik. Storfors) ja Kuuskoskelle, josta edelleen kohti Ruotsinkylää ja Elimäkeä. Ruotsinkylästä polku haarautui luoteeseen Lindkosken ja Lapinjärven suuntaan ja pohjoiseen Ratulan ja Elimäen Mustilan suuntaan, sekä itään Hämeenkylään, Niemistöön ja Riissalmeen. Yksi polku johti itään Stockforsin 21